Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva. Otava. 2010. (ensipainos 1983) Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. 138 sivua.

Omasta hyllystä

"Lämpimät yöt läpeensä heille oli luonteenomaista nukkua kapeassa yhden hengen vuoteessa siten sylikkäin että Mary oli kietonut käsivartensa Colinin kaulalle ja Colin käsivartensa Maryn vyötärölle, sääret lomittain. Kaiken päivää, jopa silloin kun kaikki puheenaiheet ja kaikki himot oli sillä haavaa ammennettu tyhjiin, he pysyttelivät lähekkäin tuntien toisinaan tukahtuvansa pelkkään toisen ruumiinlämpöön, mutta kykenemättä riistäytymään hetkeksikään irti, kuin pelkäisivät yksinäisyyden, yksityisten ajatusten, tuhoavan sen mitä heillä oli yhteistä." (s. 88-89)

Olen lukenut McEwanin teokset Lapsen oikeus, Lauantai ja Makean nälkä (ei postauksia, luettu ennen blogiaikaa). Olen pitänyt niistä kaikista, erityisesti Lapsen oikeus on jäänyt mieleeni. Nyt kirjahyllystä löytyi Vieraan turva, joka olikin sitten ihan erilaista mcewania kuin nuo aiemmin lukemani. 

Keski-ikäinen englantilainen pariskunta Mary ja Colin ovat lomalla Venetsiassa. Naimisissa he eivät ole, eivätkä edes asu yhdessä, mutta ovat seurustelleet jo seitsemän vuotta. Marylla on kaksi lasta, jotka ovat nyt loman aikana hänen ex-miehensä hoidossa. Mary ja Colin viettävät lomaa kuten turistien kuuluukin. Katsellaan nähtävyyksiä, käydään museoissa, kuljetaan katuja, ollaan rannalla, istutaan kahviloissa. Suhde on jo vakiintunut, ehkä hieman väljähtynytkin. Keskustelua viritellään marisätkien voimalla ja seksiä harrastetaan enemmänkin velvollisuudentuntoisesti. 

Eräänä iltana heidän lähtiessään tavallista myöhemmin illalliselle he kohtaavat Robertin, jonka omistamaan ravintolaan he menevät syömään patongin puolikasta ja juomaan punaviiniä. Jotakin kummallista Robertissa on, pohtivat Mary ja Colin. Robert on hyvin dominoiva ja itsevarma. Colin hämmentyy, kun Robert lakkaamatta tarttuu häneen käsivarteensa tai pörröttää Colinin hiuksia. Tilanteen outoudesta huolimatta Mary ja Colin ottavat kutsun vastaan ja lähtevät vierailulle Robertin kartanonomaiseen kotiin. Siellä odottaa Robertin vaimo Caroline. 

Jostakin syystä tämä hieman epäilyttävä ja hieman pelkoakin herättänyt vierailu Robertin  ja Carolinen luona sytyttää intohimon Maryn ja Colinin suhteeseen. Seksielämä raakoine fantasioineen kiihottaa, mutta samalla myös lähentää pariskuntaa. 

Mary ja Colin päätyvät uudelleen Robertin ja Carolinen vieraiksi. Robert osoittautuu todelliseksi macho-mieheksi. Hän puhuu siitä, miten naiset rakastavat miesten valtaa. "Ja naiset haluavat joutua miesten alistamiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään. He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta." (s. 77) Näin puhuu mies, jonka vaimo ei pysty poistumaan kodistaan vaikean ruumiillisen vamman vuoksi. 

Caroline ja Mary puhuvat pitkään, tai Caroline puhuu ja Mary kuuntelee. Caroline kertoo avioparin suhteesta ja toteaa, että rakkaus on sitä, että antaa toisen tehdä itselleen mitä tahansa ja antautuu toiselle täydellisesti ja luottavaisesti. Mary ja Caroline siirtyvät avioparin makuuhuoneeseen ja hämmästyksekseen Mary huomaa, että vuoteenmittainen seinä on päällystetty levyllä, joka on täpötäynnä valokuvia, "joka ikinen Colinista." (s. 124)  Sitten Maryn pää alkaa nuokkua, kaikki muuttuu, on karmaisevan loppuratkaisun aika. 

Takakannessa kerrotaan, että kyseessä on hienostunut psykologinen trilleri. Voihan se olla sitäkin, mutta ennen kaikkea kyse lienee avioliittoromaanista. Robertin ja Carolinen avioliitossa seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat yhteen. Fantasiat, joihin kuuluu toisen alistaminen ja väkivalta, saa brutaaleja ja julmia piirteitä, jotka lopulta johtavat täydelliseen pimeyteen.

Vaikka kirjassa oli liikaa väkivaltaa ja liikaa ihmisen alistamista minun makuuni, ei kuitenkaan tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken. Kuitenkin mielessä oli koko ajan aavistus, että karmaisevia loppuratkaisuja on odotettavissa. Toki on todettava, että McEwan on taitava kirjoittaja. Kuvaukset Venetsiasta ja lomafiilistelyt olivat kyllä kiinnostavia ja herättivät matkustushalun.

Vieraan turva on McEwanin varhaistuotantoa ja se on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1983. Otava on ottanut kirjasta uusintapainoksen vuonna 2010. Kirjan kieli on melko kömpelöä, joten olisi ollut suotavaa, jos käännöstä olisi uudistettu. Pidin kirjan kannesta. Kirjan pohjalta on tehty elokuva vuonna 1990. Sen on ohjannut Paul Schrader.  

Kun joskus pääsisi sinne Italiaan - ihan normaalille turistilomalle!    

Juhannustunnelmissa Outi Pakkasen dekkarissa Kissa kuussa

 

Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava. 1990. 271 sivua.

Omasta hyllystä

"Kello oli jo pitkälle yli puolen yön. Kokko oli kutistunut pieneksi hehkuvaksi kasaksi. Joku vene näytti kelluvan lautan lähistöllä; ilmeisesti siinä vahdittiin, että sammuminen sujuisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Muuten maisema oli liikkumattoman autio. Jostakin kuului etäistä hanurinsoittoa, mutta järvellä ei näkynyt enää mitään, ei muita veneitä eikä uimareita." (s. 109)

Outi Pakkasen dekkarit tarjoavat viihdyttävää ja kevyttä luettavaa. Kissa kuussa tarttui mukaani kirjaston vaihtohyllyltä. Osallistuin viikonloppuna lukumaratonille ja valitsin tämän kirjan maratonkirjaksi. 

Kirjan tapahtumaympäristö on mitä kiehtovin. Vietetään juhannusta järven rannalla Porvoon lähistöllä. Päähenkilö Marja Leimo-Nikala on menestyvä putiikinpitäjä, joka on kutsunut joukon tuttaviaan juhannuksen viettoon kartanoonsa. Mukana on liiketuttavia, ystäviä ja sukulaisia. Eräs vieraista tuo mukanaan hemaisevan vaaleaverikön, jonka avoin flirttailu ei ole mieleen seurueen naisille. Mukaan pyydetään myös Anna Laine, jonka olemme tavanneet jo useissa Pakkasen kirjoissa. Ja vieraaksi saapuu myös Otto, Annan kissa, joka tyytyväisenä tutkii navetan vinttiä ja ravaa pitkin metsiä. 

Kirjaa lukiessa mieli matkaa juhannukseen. Pakkanen osaa luoda perinteisen suomalaistyyppisen juhannustunnelman, jollaisesta on kiva haaveilla tammikuun talvisina iltoina. On juhannussauna savusaunassa, vihdat, uimiset, juhannuskoivut ja paljon hyvää ruokaa. Sopivan kylmä kuohuviini kuuluu ehdottomasti juhannusmenuuseen. 

"Oliks toi tossa autossa ... eiks se ollutkin se?" (s. 38)

Juhannustunnelma on hyvä, kunnes käy selville, että Marjan kaksoissisar, jonka kanssa Marjalla on välirikko, on ostanut tontin vastakkaiselta rannalta. Ja onpa hän rakennuttanut sinne varsin erikoiselta näyttävän rakennuspytingin, kahdeksankulmaisen valkoisen talon. Kun juhannuspäivä koittaa, löytyy rantakaislikosta ruumis. Koska murhan motiivi on epäselvä eikä murhaajasta ole mitään tietoa, joutuu poliisi kuulustelemaan koko porukan. Mitä on tapahtunut, sitä kukaan ei tunnu tietävän. Mutta eivät rikokset siihen yhteen ruumiiseen lopu. 

Pakkanen on taitava kirjoittaja ja hyvä ihmissuhteiden kuvaaja. Ihmissuhteet luovat kirjaan mukavan jännitteen. Kirjan alussa kirjailija esittelee luku kerrallaan uusia juhannusjuhlille tulevia vieraita. Vaikka vieraita on paljon, yllättävän hyvin heihin ennätti tutustua. Henkilöihin tutustumista auttaa kirjan alussa oleva henkilöluettelo. Joittenkin henkilöitten kanssa olisin voinut jatkaakin tuttavuutta. Jännite huipentuu kirjan lopussa, vaikka taisin jo aika paljon ennen loppuratkaisua arvata murhaajan. 

Tässä kirjassa Anna ei kokkaa, mutta muuten on kyllä hyvää ruokaa tarjolla. Marja on valmistanut perinteisillä resepteillään maukasta noitasoppaa sekä pannukakkua raparperihillon ja kermavaahdon kera. Pakkanen on otsikoinut luvut juhannusherkuilla: Smetanasilliä ja uusia perunoita, Kossua ja kuohuviiniä, Noitasoppaa, noitasoppaa, Mustaa leipää ja leikkeleitä, Punaisia mansikoita ja Seisova voileipäpöytä.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980, joten kirjan tapahtumat sijoittunevat 80-luvulle. Vielä tuolloin mielisairaalassa olo oli häpeällistä ja se pyrittiin suvun toimesta salaamaan. Niin oli tässäkin kirjassa, kyseisen henkilön kerrottiin viettäneen muutaman vuoden Italiassa. Sama salailu tulee esille monissa muissakin kirjoissa, vaikkapa Kjell Westön kirjassa Rikinkeltainen taivas (Otava 2017) (linkki) tai Sirpa Kähkösen kirjassa Vihreä sali (Otava 2021) (linkki) 

Kissa kuussa on taatusti mukavaa välipalaluettavaa ja taatusti hyvää kesälukemista.

Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteeseen.   

Lukupiirikirjana Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava. 2021. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 315 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Sen takia minä en voinut porukkaani jättää. Isät aina sanoivat: kaveria ei jätetä, ja katsoivat toisiinsa. Joku oli jätetty, pakosta, joku oli jäänyt ja sen jonkun jääminen, parku ja anelu, kalvoivat mieltä vielä vuosienkin päästä. Mietin  usein myöhemmin, kumpaako oli raskaampi kantaa, muistoja vai kunniaa." (s. 82)

Vihreä sali on yhdeksäs osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Lukupiirissämme on aiemmin luettu Kähkösen Kuopio-sarjan teoksia, mutta minulle Vihreä sali oli ensimmäinen tämän sarjan kirja. Lukupiiriläiset vakuuttelivat minulle, että kirjan voi lukea itsenäisenä. Ja niin sen voikin, totesin, vaikkakin varmasti edelliset osat olisivat antaneet hyvää taustatietoa kirjan henkilöistä. Kirjan tapahtumat vievät lukijan Kuopioon, sitten Pietariin ja Terijoelle ja jälleen Kuopioon. 

On vuosi 1964. Irene, Jaakko ja Leo on 17-vuotiaita nuoria aikuisia, joiden ystävyys on alkanut jo lapsuudessa heidän asuessaan samassa rapussa ja leikkiessään Kallanlinnan pihapiirissä. Vuodet ovat muovanneet heistä omanlaisensa, mutta keskinäinen ystävyyssuhde ja vankka tunneside ovat säilyneet. Vaikka sodan loppumisesta on jo yli kaksikymmentä vuotta, sillä on yhä vaikutuksensa ihmisten elämään. Vanhemmat siirtävät traumojaan - usein tiedostamattaan - eteenpäin omille lapsilleen. Lapsille se on iso taakka, ja siksi on hyvä, jos on ystävärinki ympärillä.

"Oletko sinä laiska vai tyhmä vai molempia!" (s. 87)

Jaakko on lopettanut oppikoulun ja mennyt parturioppiin. Hän asuu kahdestaan ankaran isänsä kanssa. Naapureille kerrotaan, että äiti on matkustanut sisarensa luo, mutta pian kaikille selviää, että hän on hoidettavana mielisairaalassa. Myös Irenen koulutaival on jäänyt kesken. Hän on työssä Linnea Juurisen Paratiisililja-kukkakaupassa. Irenen ei ole hyvä olla kotonaan. Isä on lähtenyt ja jättänyt kodin. Äidin mieli on arvaamaton kahtiajakautumisessaan. Leo on ystävyksistä se, joka tarvitsee eniten apua. Leo on hidas, on aina ollut ja on tarvinnut apua kaikissa toimissaan. Jaakko on ollut halukas auttamaan, mutta Jaakonkaan apu ei ole riittänyt. "Ja joittenkin kohdalla se toki on niin, että mikään ei riitä eikä koko maailman apukaan korjaa." (s. 92)

"Keppi on isäntäni lahja minulle. Vanhan isäntäni." (s. 128)

Kukkakaupan Linnean mies Santeri Juurinen matkaa Leningradiin etsimään Kuopiossa kohtaamaansa venäläistä tanssijatyttöä. Santeri oli nuorena miehenä 1900-luvun alussa mennyt puutarhaoppiin Pietariin. Niihin muistoihin hän palaa Leningradin matkallaan. Sodan ja vallankumouksen seurauksena Santeri oli siirtynyt Terijoelle, missä hän oli tavannut tulevan Linnea-vaimonsa. Koska heillä ei ollut tulevaisuutta Terijoella, he tulivat Kuopioon ja perustivat kukkakaupan.  

Kirjasta syntyi vilkasta keskustelua. Totesimme, että kirjassa on paljon kaikkea, eikä kuitenkaan mitään liikaa. Kähkönen on taitava ihmissuhteiden kuvaaja. Miten hienovaraisesti hän kuvaakaan Linnean ja Santerin pitkää avioliittoa sekä kolmen nuoren ystävyyssuhdetta. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjailijalla on varmasti omakohtaisia kokemuksia nuorten kohtaamisesta, niin uskottavasti teoksessa piirtyy Irenen, Jaakon ja Leon ystävyyssuhde. Eräs lukijoistamme olisi mielellään lukenut enemmänkin näistä kolmesta nuoresta, ja erityisesti Leo Tiilin taustat olisivat kiinnostaneet enemmän.

Pidimme paljon myös kirjan Leningrad-osuudesta. Monet meistä löysivät tuttuja paikkoja sekä Terijoelta että Pietarista. Venäjän vuoden 1917 vallankumousta on kuvattu paljon sekä kauno- että tietokirjallisuudessa. Kähkönen ei kuvaa vallankumouksen taisteluita, vaan keskittyy sen sijaan  kuvaamaan vallankumouksen vaikutuksia ihmisten elämään ja talouteen. Näissä tapahtumissa voimme nähdä yhtymäkohtia Kähkösen Graniittimieheen (Otava 2014).

"la la la laa, I wanna hold your hand, jee jee, totta kai, tartu kiinni vaan" (s. 184)

Kirjailijan välittämä ajankuva sai lukijoiltamme paljon kiitosta. Miten mukavalta tuntuikaan palata kirjan tapahtumien myötä 60-luvulle. Moni meistä löysi 60-luvun arkipäivän kuvauksista paljon tuttua. Itse olen asunut kahteenkin otteeseen Kuopiossa, myös 60-luvun alussa, ja olisinkin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän Kuopio-kuvausta. Jotakin tuttua sieltä löytyi, Taivaanpankolla olen minäkin asunut ja Valkeisenlammessa olen uinut.

Kähkönen on taitava kirjoittaja. Hänellä on silmää tapahtumien yksityiskohdille, joita hän kuvaa niin kauniin hienovaraisesti. Tästä kirjasta nauttii varmasti enemmän printtikirjana kuin äänikirjana. Itse aloitin kuuntelemaan kirjaa, mutta varsin pian totesin, että tämä ei toimi. Kähkösen kirjoitustyyliin kuuluu olennaisena osana se, että hän jättää asioita avoimiksi ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tällainen ei oikein toimi äänikirjassa. 

Keskustelimme myös kirjan kannesta. Ensivaikutelma Anna Lehtosen suunnittelemasta kannesta on hieman levoton, mutta kirjan lukemisen jälkeen on helppo todeta, että kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Kannen kukaksi olisin itse valinnut kärhön sijaan paratiisililjan viittaamaan Linnean kukkakauppaan.

Lopuksi totesimme, että  Vihreä sali on kypsän kirjailijan levollinen, syvällinen ja viisas teos. Annoimme kirjalle arvion 4,4 (asteikko 1-5).

Sirpa Kähkönen vietti viime vuonna 30-vuotisjuhlaansa kirjailijana. Hän on kirjoittanut Kuopio-sarjan lisäksi Graniittimiehen, kaksi nuortenkirjaa, muutaman tietokirjan ja muutaman näytelmän. Kähkönen on palkittu kirjailija. Savonia-palkinto viime syksyltä on tuorein Kähkösen palkinnoista. Savonia-palkinto oli hänelle jo toinen. Ensimmäinen tuli vuonna 1999 Mustat morsiamet -kirjasta. Kähkönen oli vuonna 2016 Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertueen kirjailija.

Osallistuin tammikuiselle lukumaratonille

 

Auringonlasku meren rannalla

Osallistuin viime viikonloppuna pitkästä aikaa lukumaratonille. Tammikuisen lukumaratonin alullepanija  oli  LauraKatarooma Kirjaimia-blogista. Luku-/kuunteluaikaa oli yksi vuorokausi. 

Aloitin maratonin lauantaiaamuna klo 9.30 kun lähdin kävelylenkille. Jatkoin kuuntelua vielä kotona, kun tein viikkosiivousta. Sitten siirryin lukemiseen. Vielä illalla ja sunnuntaiaamuna ennätin lukea muutaman sivun.

Kuuntelin Gardellin kirjaa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. osa Kuolema. 

2 t 30 min.

Luin Outi Pakkasen dekkaria Kissa kuussa. 

144 sivua.

Raumalainen Maarit Roos on kirjoittanut ja kuvittanut viehättävän lastenkirjan Nanan kirja. Nana on kissa, joka seikkailee Vanhan Rauman kaduilla. 

24 sivua

Eli kaiken kaikkiaan kuuntelua 2 t 30 min ja lukemista 168 sivua.

Kiitos maratonin järjestämisestä LauraKatarooma.

Mukavaa tammikuun loppua!

Haslip kertoo Sisi-keisarinnan elämäntarinan

Joan Haslip: Keisarinnan yksinäisyys. Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta. WSOY. 1970. Englanninkielinen alkuteos The Lonely Empress. Suomentanut Kerttu Piskonen. 444 sivua.

Omasta hyllystä

Sain arvontapalkinnoksi Joan Haslipin kirjan Keisarinnan yksinäisyys Ainolta Sheferijm - Ajatuksia kirjoista -blogista. Kiitos Aino tästä kiinnostavasta kirjasta.

"Harvoin on lasta tervehditty sellaisella ihastuksella kuin kruununprinssi Rudolfia. Ylpeä isä laski ristiäisissä Kultaisen taljan kunniamerkin poikansa kehtoon, ja uskolliset Tyrolin talonpojat olivat riemuissaan kun kuulivat, että Itävallan kruununperijä oli saanut nimensä keisarillisen dynastian perustajan, Tyrolin prinssin Rudolf Habsburgilaisen mukaan. Kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalveluksia ja keisari ja keisarinna lähettivät runsaita lahjoja Heiligenblutin kappelille ja muille pyhököille, joissa he olivat vierailleet viime vuosina." (s. 115)

Kirjan keisarinna Elisabet (1837-1898) oli Baijerin herttuatar, Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar. Häntä kutsuttiin jo nuorena nimellä Sisi. Joissakin elokuvissa ja kirjoissa hänestä käytetään kutsumanimeä Sissi. Sissi-nimeä käytettiin maailmankuulussa itävaltalaisessa Sissi-elokuvatrilogiassa, jonka ohjasi Ernst Marischka vuosina 1955-1957. Elisabetia näytellyt teini-ikäinen Romy Schneider nousi sarjan myötä maailmanmaineeseen. 

"Kuin satuprinsessa!" (s. 65)

Elisabetin vanhemmat olivat Baijerin herttua Maksimilian Joosef ja prinsessa Ludovika. Elisabetin lapsuutta kuvataan onnelliseksi ja huolettomaksi, hän sai uida ja ratsastaa mielinmäärin yhdessä seitsemän sisaruksensa kanssa. Elisabetilla oli vanhempi sisar Helen. Helen oli 19-vuotias, ja juuri sopivassa iässä Itävallan keisarin Frans Joosefin morsiameksi. Mutta niin vain kävi, että Frans Joosef ihastuikin nuoremman sisaren Elisabetin kauneuteen ja halusi tämän vasta 16-vuotiaan tyttösen vaimokseen. Itävaltalaiset olivat haltioissaan saadessaan nuoren kauniin keisarinnan. Wien valmistautui kaikin tavoin vihkiäisiä varten. "Viimeiset viikot Wien oli ollut muurareitten, kirvesmiesten ja rakennustyöläisten hallussa, Wien-joen yli oli rakennettava uusi silta morsiamen virallista kaupunkiintuloa varten, ja rantapenkereille istutettiin palmuja ja eksoottisia pensaita." (s. 59) Avioliitto solmittiin huhtikuussa v. 1854. Paljon Elisabetilla oli opittavaa, jotta olisi hovikelpoinen. Hänen piti oppia muistamaan kaikki Habsburgien perintömaat ja Frans Joosefin keskiaikaiset arvonimet. Ja niitä arvonimiä oli paljon! Hovielämä virallisine tilaisuuksineen oli Elisabetille uutta. Usein hän kokikin hämmentyneisyyttä ja jopa masennusta. Mutta onneksi hänellä oli rakastava aviomies, joka palvoi kaunista vaimoaan.

Keisaripariskunta sai neljä lasta. Ensimmäinen lapsi syntyi v. 1855. Sofia-tytär kuoli 2-vuotiaana. Seuraavakin lapsi oli tyttö. Tärkeää oli synnyttää poika. Paine oli suuri ja sen vuoksi seuraavan raskauden aikana Elisabet tunsi itsensä hermostuneeksi ja ärtyisäksi. Onneksi kolmas lapsi oli poika, joka sai nimen Rudolf. Vaikka Elisabet oli kauan odottanut poikaa, hän ei osoittanut minkäänlaista kiintymystä poikaansa kohtaan. Heidän suhteensa jäi kaukaiseksi, vaikka Rudolf ihaili äitiään yli kaiken. Äitiys ei ylipäänsä kiinnostanut Elisabetia. Sen sijaan arkkiherttuatar, Elisabetin anoppi Sofia oli kiinnostuneempi keisariparin lapsista. Mutta vaikeutena oli, että Elisabet ei tullut lainkaan toimeen anoppinsa kanssa. Sopu heidän välillään syntyi vasta Sofian kuolinvuoteella.

Enemmän kuin lapsistaan Elisabet oli kiinnostunut omasta fyysisestä olemuksestaan, kauniista polveen asti ulottuvista hiuksistaan, ihon heleydestä ja ampiaisvyötärönsä hoikkana pitämisestä. Elisabetin huoneessa olikin mittavat voimistelulaitteet, joita hän käytti säännöllisesti. Päivittäiset ateriat olivat hyvin niukkoja. Keisarinna oli kaunis ja hän tiesi sen. Jotakin halutessaan hän käytti häikäilemättömästi hyväksi kauneuttaan ja naisellista viehätysvoimaansa, koska tiesi, että niitä ominaisuuksia keisari ei voi vastustaa.

Madeira ja Korfu

Elisabet ei viihtynyt Wienissä. Hovin loisto, tanssiaiset ja viralliset illalliset kyllästyttivät ja masensivat häntä. Hän halusi matkustella ja matkusteli yksin, koska keisarilla ei ollut mahdollisuutta irtautua työstään pitkiksi ajoiksi. Ensimmäisen talven Elisabet hoiti terveyttään, lähinnä masennustaan, Madeiralla ja seuraavan Korfulla. Matkustelu nostikin keisarinnan mielialaa - ainakin hetkeksi. Harrastuksista rakkain oli ratsastaminen. Hänestä kehittyi vuosien mittaan taitava ratsastaja.

Eljen Erzsebet!

Kirjassa valotetaan Itävallan ja Euroopan poliittista tilannetta. Itävallan taloudellinen ja myös poliittinen asema oli heikko. Keisarikuntaa uhkasi jopa vararikko. Elisabetia ei valtakunnan eikä Euroopan politiikka juuri kiinnostanut. Ainoana poikkeuksena oli Unkari. Hän jopa aloitti unkarin kielen opiskelut. Perustettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, jossa Unkarilla oli itsehallinto. Vuonna 1867 Frans Joosef ja Elisabet kruunattiin Unkarin kuninkaaksi ja kuningattareksi.

Vuosi 1889 oli Elisabetille murheen vuosi. Kruununprinssi Rudolf teki itsemurhan. Tapahtumien kulku ei koskaan täysin selvinnyt. Tästä lähtien elämänsä loppuun asti Elisabet pukeutui mustiin. Genevessä vuonna 1898 Elisabetin kimppuun hyökkäsi italialainen anarkisti Luigi Lucheni ja iski viilan Elisabetin sydämeen. Tähän iskuun Elisabet kuoli. Hän oli kuollessaan vain 60-vuotias.

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa. Elisabetin elämäkerran lisäksi kysymyksessä on hyvä katsaus 1800-luvun lopun Euroopan talouteen ja politiikkaan. Kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä perehtyessään Itävallan ja Euroopan historiaan. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo.  

Vierailimme Itävallassa kesällä 2019. Yksi käyntikohteistamme oli upea 2000 metriä korkea Schmittenhöhe. Näissä maisemissa keisarinna oli retkeillyt ja  Schmittenhöhenin huipulle on rakennettu hänen muistokseen kaunis kappeli.

Elisabetin kappali

Kappelin sisätiloista

Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 3 - haasteeseen.

Kale Puonti: Aribo

Kale Puonti: Aribo. Bazar. 2022. 287 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ennen meidän paras poliisi oli Suomen kylmät talvet ja Itämeri, mutta viime vuosina nekään eivät ole enää estäneet ulkomaalaisten hamppareiden maihinnousua. Pyritään ampumaan nämä uudet porukat alas heti kättelyssä, niin eivät jää pyörimään tänne meidän ongelmiksi", Kaartamo sanoi." (s. 40)

Kirjavuoteni on käynnistynyt mukavasti Bazarin kirjojen seurassa. Ja hyvää seuraa ne ovatkin olleet. Ensin oli Åsa Hellbergin Hotelli Flanagansin naiset (linkki)  ja nyt sitten Kale Puonnin Aribo. Aribo on Kale Puonnin Pasilan Myrkky -sarjan neljäs teos ja se käsittelee edeltäjiensä lailla huumekauppaa. Tapahtumaympäristö on Helsinki, jonne huumeita tuodaan Tukholmasta. Tukholmassa on jo pitkään toiminut nigerialainen rikollisjärjestö Musta kirves, joka harjoittaa rahahuijauksia, huumekauppaa ja ihmiskauppaa. Nyt Tukholman poliisi on saanut pidätetyksi lähes parikymmentä jengiläistä, mutta osa järjestön jäsenistä pääsee pakenemaan Suomeen mukanaan nuoria tyttöjä. Tyttöjen tehtävänä on kuljettaa huumeita ja sen jälkeen siirtyä Helsingin kaduille tienaamaan. Kuukauden päästä tytöt vaihdetaan uusiin. Yksi Tukholmasta pakoon päässeistä nigerialaisista on Samuel Aribo, nigerialainen rakennusmies, joka oli lähtenyt etsimään parempaa elämää Euroopasta.

"Olen lainannut omalle Johnilleni hieman rahaa..." (s. 21)

Kirjan juoni on rakennettu taitavasti. On toki poliisi ja Pasilan Myrkky jahtaamassa nigerialaisia, mutta sen lisäksi on myös Pekko Aalto, jonka toiminnan ansiosta moni asia selviää. Miten Pekko Aalto, tavallinen suomalainen it-asiantuntija, pääsee jyvälle nigerialaisten rikollisten toiminnasta? Tähän Puonti liittää nerokkaasti Pekon äidin, 71-vuotiaan Siiri Aallon. Siiri oli ikävissään selaillut päivät pitkät Facebookia ja oli löytänyt sieltä rakkauden itselleen. Uusi rakkaus oli John, ihana amerikkalainen Afganistanissa taisteleva upseeri. John oli saanut kauniilla lupauksillaan Siiriltä isoja rahasummia. Mutta ei se mitään, miettii Siiri, onhan John pian tulossa Suomeen Siirin luo. Pahaksi onnekseen Siiri on saanut infarktin ja on hoidettavana Iltarusko-hoivakodissa. Pekko menee vierailemaan äitinsä luona, kun käy ilmi, ettei äidin tilillä ole katetta hoitomaksujen maksamiseen. Niin avautuvat äidin salat.

"Kyllä tälle niksujutulle on näytetty vihreää valoa." (s. 40)

Rikosylikonstaapeli Kaartamon huumeryhmä saa Ruotsin poliisilta tietoa Musta kirves -järjestön toiminnasta. Rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen, joka on tuttu sarjan edellisistäkin osista, lähtee Ruotsiin tapaamaan kollegoitaan ja saamaan lisää tietoa järjestön toiminnasta.  Matkaan hän lähtee laivalla, mutta ei suinkaan yksin, vaan yhdessä naisystävänsä ihastuttavan Irma Roivaksen kanssa. Käy ilmi, että myös Helsingissä Musta kirves -järjestö on mukana monenlaisessa rikollisessa toiminnassa. Isoja huumemääriä välitetään metroasemilla, prostituutio kukoistaa ja löytyypä roskalavalta paloiteltu ruumiskin. Järjestön johtaja on päässyt pakenemaan tukholmalaisesta vankilasta ja tulee Suomeen johtamaan toimintaa. Ei ihme, että Kaartamon ryhmä on täystyöllistetty. Poliisi ei pääse helpolla. Loppu on edellisten kirjojen lailla kovaa, näyttävää ja jännittävää menoa.

"Kansainvälisiä keissejä" (s. 123)

Puonti on työskennellyt yli 30 vuotta Helsingin poliisin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnasta. Hän tuntee huumemaailman ja tietää, mistä kirjoittaa. Se näkyy tässäkin kirjassa. Aribo on yhteiskunnallinen dekkari, joka paljastaa huumemaailman julman todellisuuden. Kansainvälinen huumekauppa, jota johdetaan ulkomailta käsin, on tätä päivää. Suomeen organisoidaan henkilöt vastaanottamaan ja levittämään huumeita. Usein huumekauppaan liittyy ihmiskauppaa ja rahahuijauksia, kuten tässäkin kirjassa.

Viihdyin Aribon seurassa. Pasilan Myrkky -sarja paranee kirja kirjalta. Aribon plussia ovat Puonnin napakka kirjoitustyyli sekä taidokkaasti punottu juoni, joka on sekä yllätyksellinen että jännittävä. Tapahtumat on helppo nähdä elokuvamaisesti ja luenkin kirjan liepeestä, että Yellow Film & TV on hankkinut kolmen ensimmäisen kirjan elokuva- ja tv-oikeudet.

Viides Pasilan Myrkky -dekkari ilmestyy tammikuussa 2023.

Aiemmat Pasilan Myrkky -dekkarit:

Manni (Bazar 2020)

Milo (Bazar 2021)

Saarni (Bazar 2021)

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset. Bazar. 2021. Ruotsinkielinen alkuteos: Kvinnorna på Flanagans. Suomentanut Anu Koivunen. Kannen suunnittelu Eeva-Liina Rusanen. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Flanagansin ravintola oli kiistatta Lontoon paras. Eikä pelkästään ruoan takia. Suurten kristallikruunujen alla vallitsi omanlaisensa tunnelma. Frankie muisti, miten remontissa oli ollut tärkeää, että kaikki näyttäisi samanlaiselta kuin ennenkin. Silloin hän ei ollut voinut käsittää, mitä järkeä oli yleensä tehdä remonttia, mutta nyt hän ymmärsi. Tuolit verhoiltiin uudelleen, katto pestiin, matto uusittiin. Kun ravintola taas avattiin, jonot kattauksiin olivat pitkät." (s. 193)

Hotelli Flanagans on maineikas luksushotelli Lontoossa, jonka johdossa 1960-luvulle asti toimi Linda Lansing. Linda oli tehokas ja pidetty johtaja. Nuoret naiset Elinor ja Emma olivat Lindan palveluksessa. Molemmat naiset osoittautuivat osaaviksi ja motivoituneiksi työntekijöiksi, ja niinpä Lindan jättäessä johtajan tehtävät hotellia jäivät johtamaan Elinor ja Emma. Nyt neljä naista - Elinor, Emma, Linda ja Lady Mary - omistavat Flanagansin. Vain Elinor ja Emma työskentelevät hotellissa kokoaikaisesti.

Kovalla työnteolla ja peräänantamattomuudella Elinor ja Emma ovat onnistuneet saamaan hotellin kukoistamaan. Hotelli on suosittu ja tunnettu yläluokkaisuudestaan. Ravintolassa edellytetään tiukkaa pukukoodia. Mutta kun eletään jo 1980-lukua, tulevaisuuden haasteisiin pitää vastata. Nyt naisten suunnitelmissa on yökerhon perustaminen. 

Hotellin toimintaa kuvataan kirjassa vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Nyt tapahtumat keskittyvät Elinorin ja Emman perhe-elämään. Molemmat naiset ovat naimisissa ja molemmilla on vähän yli kaksikymppiset tyttäret. Elinorin tytär Billie tuntee, ettei hän ole koskaan äidilleen riittävän hyvä. Billie tekeekin ratkaisunsa ja lähtee opiskelemaan Ruotsiin. Emman tytär Frankie on onneton ja tuntee suorastaan vihaa äitiään kohtaan. Frankie muuttaa pois kotoa, kokeilee omia siipiään, mutta ne eivät vielä kanna. Billie ja Frankie olivat pieninä tyttöinä hyviä kavereita, mutta ajan myötä ystävyys loppui eivätkä tytöt edes halua puhua toisilleen. Siihen kariutuivat Elinorin ja Emman haaveet siitä, että tytöistä tulisi jossakin vaiheessa heidän työnsä jatkajia.

Kun tapahtumia avataan 1960-luvulta alkaen, käy ilmi, että sekä Elinorin että Emman avioliittoon sisältyy salaisuuksia, joita on piiloteltu vuosikymmenien ajan. Nyt salat alkavat avautua. Niiden myötä joudutaan kohtaamaan nöyryytystä, häpeää ja syyllisyyttä. Kestävätkö naisten avioliitot salaisuuksien paljastumisen? Miten käy Elinorin ja Emman ystävyyden? Entä miten tyttäret ottavat vastaan mullistavat tiedot? 

Hotelli Flanagansin naiset on jatkoa teokselle Hotelli Flanagans (Bazar 2020) (linkki). Jo edellisessä kirjassa tunsin, että ystävystyin Elinorin ja Emman kanssa. Nyt oli kiinnostavaa tutustua heidän tyttäriinsä. Molemmilla tytöillä on omat vaikeutensa, joiden selvittämiseen tarvitaan myös vanhempia. Linda Lansing ja Lady Mary piipahtavat hotellissa. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Hellberg on parhaimmillaan kuvatessaan naishahmoja. Elinorista, Emmasta, Billiesta ja Frankiesta tulee lukijalle eläviä ja läheisiä, joiden seurassa lukija varmasti viihtyy. Sen sijaan aviomiesten rooli jää hieman arvoitukselliseksi. Varsinkin Alexander jää kaukaiseksi. 

Hotelli Flanagansin naiset on mukavan viihteellistä luettavaa. Kirjaa on helppo lukea ja se pitää otteessaan niin, että sanoin jatkuvasti mielessäni "vain yksi luku lisää". Vaikka kyseessä on kepeä teos, siinä käsitellään vakavalla otteella ihmissuhteita, kasvamista ja pitkää parisuhdetta. Kirjassa nousee esille myös rotukysymys, jota Hellberg käsittelee hienovaraisesti sormea heristämättä.  Toivottavasti kirja saa vielä jatko-osan.

Kirjassa on jälleen upea kansi. Kiitos siitä Eeva-Liina Rusaselle.

Stefania Aucin Sisilian leijonat aloittaa sisilialaisen sukusaagan

 

Stefania Auci: Sisilian leijonat. Tarina Florion perheen vaiheista - I. Sitruuna. 2021. Italiankielinen alkuteos I leoni di Sicilia. Suomentanut Taru Nyström. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"He pitivät meitä onnekkaina, he eivät ymmärtäneet, että raadoimme otsa hiessä. Luuletko sinä, etten minä tiedä, ettemme ole heidän silmissään juuri mutaa arvokkaampia? Mutta minä en ole samanlainen kuin he, etkä sinäkään ole. He ovat alkaneet panetella meitä selkämme takana, koska... kuuntele tarkasti, Vincenzo, koska he ovat meille kateellisia. He vihaavat ja pelkäävät meitä, ja viha kirveltää." (s. 208)

Sisilian leijonat aloittaa historiallisen sukusaagan mahtavasta sisilialaisesta Florion suvusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vajaalle sadalle vuodelle (v. 1799 - 1869), ajalle jolloin Florion suku rakensi imperiuminsa, jonka vaikutukset näkyvät osittain vielä tänäkin päivänä. Florion suku on lähtöisin Bagnara Calabrasta Etelä-Italiasta, mutta syksyn 1799 maanjäristys on niin tuhoisa, että perhe päättää muuttaa Palermoon Sisiliaan. Florion veljekset Paolo ja Ignazio käyvät kauppaa vaatimattomassa maustekaupassaan. Unelmat ovat suuret, mutta hyvin pian he huomaavat, että sisilialaisten naapureiden hyväksymistä on vaikea saavuttaa.

"Minulle Palermo on rangaistus." (s. 174)

Paolon avioliitossa on vaikeuksia. Vaikeudet tuntuvat vain kasvavan Palermoon muuton jälkeen. Ajan tavan mukaan Paolo ja Giuseppina oli naitettu heidän mielipiteitään kysymättä. Giuseppina on onneton, hän ei ole sopeutunut avioliittoon ja kaipaa takaisin entiselle kotiseudulleen Italiaan. Paololla ja Giuseppinalla on yksi lapsi, Vincenzo-poika. Paolon veli Ignazio työskentelee mukana yrityksessä ja asuu samassa taloudessa veljensä perheen kanssa. Hän on rakastunut veljensä vaimoon, mutta ei luonnollisesti voi sitä näyttää. Hän kokee, että sekä Giuseppina että hän "tuntevat sisällään samaa yksinäisyyttä". (s. 17)

Vuodet kuluvat ja Paolo kuolee. Ignazio jatkaa maustekaupan pyörittämistä ja ottaa Paolon Vincenzo-pojan oppiin yritykseen. Kuinka ylpeäksi Ingazio tunteekaan itsensä, kun hän katselee liikkeensä uutta nimikilpeä. IGNAZIO JA VINCENZO FLORION APTEEKKILIIKE. Vajaa parikymppinen Vincenzo laitetaan oppiin Englantiin ja sieltä palatessaan hän on täynnä uusia kauppaideoita. Ensin tulee silkki, sitten kaarna ja pitsi. Tonnikalaan Vincenzo todella panostaa ja kehittää uuden tonnikalan säilöntätavan. Siihen asti tonnikala oli säilötty suolaan, mutta uuden tuotantomenetelmän mukaan tonnikala ensin perataan ja keitetään ja sen jälkeen se säilötään oliiviöljyyn ja purkitetaan. Sitten tulee vielä maineikas Marsala-viini. Kaiken ohella tehdään vakuutus- ja pankkibisnestä.

Vincenzon naiskuviot ovat vaikeita. Varakkaana miehenä hän haluaisi itselleen arvoisensa naisen. Sellaista hän ei löydä, mutta löytää ihastuttavan Giulia Portalupin, mutta naimisiin he eivät voi mennä, koska Vincenzon äiti ei hyväksy Giuliaa. Vincenzo pitää Giulian omanaan ja menee hänen kanssaan naimisiin neljän vuoden jälkeen eli vasta sitten, kun Giulia on synnyttänyt hänelle pojan. Entuudestaan heillä on kaksi tyttöä.

Vincenzo Florio (1799-1868)

"Anna aikaa, sanoi hiiri pähkinälle, niin minä sinut aukaisen." (s. 356)

Sisilialaisten sananparsien kera kirjailija avaa sukusaagaa sekä Sisilian historiaa. Lukujen välilehdillä kuvatut historiaosuudet sijoittavat tapahtumat oikeaan ajalliseen kontekstiin. Historiakuvaukset olivat kiinnostavaa luettavaa, koska ainakin minulle selvisi monta uutta asiaa Sisilian historiasta. Kirjan luettavuutta lisäsi tapahtumien kronologinen eteneminen. Jo heti sisällysluettelosta on helppo nähdä, mistä vuosista ja mistä elinkeinosta on kyse kussakin luvussa. Harmikseni kirjan kielessä oli jotakin, mikä häiritsi muuten hyvää lukukokemustani. Kieli on paikoin töksähtelevää ja kirjailija kirjoittaa erikoisia yhden sanan lauseita, vaikkapa näin: "Ne eivät riitä ilman titteliä. Palatsia. Verta." (s. 348) tai "Viereisessä huoneessa oveksi ripustetun verhon toisella puolella Ignazio on herännyt kylmään. Hän tuijottaa pimeyteen. Kuulee." (s. 64)

"Ceyloninkanelia, pippuria, roomankuminaa, anista, korianteria, maustesahramia. sumakkia, kassiakanelia..." (s. 33)

Oli mielenkiintoista lukea kaikista niistä kaupan aloista, joissa Florion perhe oli mukana. Florion suvun vaurastuminen ja yrityksen laajentuminen ei aina sujunut niin kuin suku halusi, mutta Vincenzo oli peräänantamaton, lujatahtoinen ja karskikin. Suvun kaupankäynti alkoi maustekaupasta. Mausteita ei tarvittu pelkästään ruoanlaittoon, vaan ne olivat myös lääkkeitä ja kauneudenhoitoaineita. Jos oli riittävän rikas, pystyi ostamaan mausteita. Mutta maailma muuttui, mausteiden hinnat laskivat roimasti, kun englantilaiset ja ranskalaiset toivat mausteita merentakaisista siirtomaistaan. Pitsikauden koin erityisen kiinnostavana, koska täällä Raumalla olen kuullut paljon pitsien historiasta ja siitä, miten pitsimallit rantautuivat Raumalle merimiesten matkassa. Pitsinnypläys oli todellakin taidetta 1800-luvun puolivälissä, kunnes Englannin teollisen vallankumouksen myötä pitsiä alettiin valmistaa koneellisesti.

Kaikesta näkyy, että kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä. Sukutapahtumien myötä kirjassa välittyy vahva ajankuva. Kiitososiossa kirjailija toteaa: "Florion perheen vaiheita koskevat historialliset seikat on helposti tunnistettavissa, niitä on käsitelty kymmenissä kirjoissa, ja niiden varaan olen rakentanut juoneni. Sinne, minne tieto ei yllä, yltää mielikuvitus ja käytännön luovuus, sanalla sanoen sinne yltää romaani." (s. 496) Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa Leijonien talvi, joka ilmestyy syksyllä 2023.

Sisilian leijonat on ollut kansainvälinen menestys. Se on käännetty lähes 40 kielelle ja siitä ollaan tekemässä kansainvälistä TV-sarjaa. Stefania Auci kuuluukin Elena Ferranten ohella Italian tämän päivän suosituimpiin kirjailijoihin.

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu - Korkeimman oikeuden päätös tuli juuri

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu. Kosmos. 2021. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

"Facebook-päivitys 30.4.2019. Olen avautunut tästä aiemminkin, mutta nyt pitää sanoa yksi juttu, jotta en täysin erakoidu. Olen alkanut vähätellä sosiaalisia tilanteita, koska en halua jatkuvasti puhua Siitä Asiasta. On täysin ok ja tarpeellistakin puhua Siitä joskus ystävien kanssa. Mutta jos menee bileisiin, tulee 15 ihmistä peräjälkeen kysymään Siitä. Se Asia hyökkii päälleni tilanteissa, joihin se ei mitenkään kuulu. Se varastaa kaiken ajan." (s. 101)

Oli marraskuu vuonna 2016. Toimittaja Johanna Vehkoo oli sopinut menevänsä Rovaniemelle Suomalaisen kirjakaupan puhetilaisuuteen 2.11. yhdessä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kanssa. Aiemmin viikolla Vehkoo oli saanut tietää, että kaksi äärioikeistolaista aktivistia suunnitteli tulevansa tilaisuuteen kuvaamaan Vehkoota. Nämä aktivistit olivat puhuneet suunnitelmastaan julkisesti Youtubessa. Vehkoo huolestui tiedosta varsinkin, kun hän oli tietoinen, että äärioikeistolaiset ja maahanmuuton vastustajat olivat ärsyyntyneet Vehkoon Ylen verkkosivuilla julkaistusta jutusta "Varoituslista valemedioista - älä luota näihin sivustoihin". Kuten otsikko antaa ymmärtää, jutun tavoitteena oli nimetä vale- ja vihasivustoja, joita oli ilmaantunut runsaasti MV-lehden vanavedessä, mm. Uberuutiset, Finleaks ja Whatdaafuck (englanninkielinen MV). Jutusta tuli Vehkoolle runsaasti raivostunutta palautetta. "Vehkoo valehtelee", oli mm. oululaisen äärioikeistolaisen, Aito suomalainen yhteislistan kunnallisvaaliehdokas Junes Lokan viesti.

"Linnaan tuollaiset suvakkitrollit laitettava. Törkeää kunnianloukkausta." (s. 22)

Mutta Vehkoo sai keskenmenon, eikä päässyt lähtemään Rovaniemelle. Striimaajat olivat todellakin tulleet kirjakauppaan. Rosan ja Saaran turvana oli neljä vartijaa ja yksi siviiliasuinen poliisi. Samana iltana Vehkoo tilitti ajatuksiaan Facebookissa pienelle osalle fb-kavereitaan, jotka Vehkoo kuvitteli tuntevansa hyvin, mutta totesi sitten jälkikäteen, että ei tuntenut tätä joukkoa kuitenkaan riittävän hyvin. Viestissä Vehkoo kutsui Junes Lokkaa eli Tulevaa Asianomistajaa, kuten Vehkoo häntä nimitti, natsipelleksi, rasistiksi ja natsiksi. Eräs Vehkoon viestin saanut "kaveri" julkaisi viestin omalla Facebook-sivullaan. Lokka löysi pian päivityksen ja  katsoi aiheelliseksi tehdä rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. MV-lehti uutisoi 3.11.2016: "Onko vitunvirkkaaja Johanna Vehkoo patologinen valehtelija?" (s. 24)

Kului vuosi. Lokakuussa 2018 Vehkoo sai haastehakemuksen kunnianloukkauksesta. Oulun käräjäoikeudessa asiaa puitiin maaliskuussa 2019. Oikeudenkäynnissä pohdittiin rasisti-sanan käyttöä. Lokka nimitti itseään rasistiksi "läpällä", kuten hän sanoi. Saiko Johanna Vehkoo käyttää rasisti-nimitystä Lokasta? Lokka on kuvannut itseään myös "valtakunnan ykkösrasistiksi", "läpällä" tietenkin. Käräjäoikeuden päätös oli, että Vehkoo tuomittiin kunnianloukkauksesta sakkoihin. Oikeudenkäynnin jälkeen Lokka kuvaili asenteitaan näin: "Tulee 40 tai 50 päiväsakkoa, ketä kiinnostaa? Ja: Tää oli mun eka kiihottelukeissi, tää oli todella hauskaa. Toivottavasti näitä tulee lisää." (s. 72) 

KKO:n päätös on tärkeä 

Syyskuussa vuonna 2020 Rovaniemen hovioikeus katsoi Vehkoon syyllistyneen kunnianloukkaukseen ja piti käräjäoikeuden tuomion voimassa. Huhtikuussa 2021 Vehkoolle myönnettiin valituslupa korkeimpaan oikeuteen. Vehkoo toteaa, että on tietenkin mahdollista, että hän häviää edelleen. Mutta sananvapauden kannalta tuleva päätös on ratkaisevan tärkeä.  "KKO ottaa käsittelyyn vain viitisen prosenttia sille tarjotuista jutuista. Siellä on siis arvioitu, että tästä tarvitaan nyt ennakkopäätös, jolla ohjataan alioikeuksia samankaltaisten juttujen käsittelyssä." (s. 196)

Vehkoo pohtii kirjassaan ja varmasti myös aiemmissa artikkeleissaan mm. verkkovihaa, maalittamista, sananvapautta, feikkiuutisointia, kunnianloukkauslainsäädäntöä ja poliittista trollausta sekä niiden vaikutusta demokratiaan. Verkkovihaa on paljon, kuten varmasti jokainen sosiaalisessa mediassa toimiva tietää. Poliisi saa runsaasti verkkovihaan liittyviä rikosilmoituksia, mutta resursseja ei yksinkertaisesti ole kaikkien rikosilmoitusten tutkimiseen. Kunnianloukkausten esitutkinnat lopetetaan usein joko vähäisyys- tai kustannusperusteella. Poliisille ilmoitetuista kunnianloukkauksista alle kymmenen prosenttia päätyy syytteeseen. Vehkoo peräänkuuluttaa syyttäjille yhtenäisiä kriteereitä. "Ei saa olla niin, että samanlaisesta asiasta toisaalla lopetetaan esitutkinta ja toisaalla siitä saa tuomion." (s. 184) 

On luonnollista, että oikeusprosessilla, joka on kestänyt viisi vuotta, on ollut vaikutuksensa Vehkoon elämään. Kun on lukenut kirjan, ei yhtään ihmettele, että Vehkoolla on ollut keskittymisvaikeuksia, uniongelmia, masennusta, aloitekyvyttömyyttä, väsymystä ja sairauslomia. 

Tämä on mielestäni kirja, jonka lukemista voisin suositella kaikille. Vaikka Vehkoo vs. Lokka -oikeusjuttu on monille tuttu mediasta, kirja avaa lukijalle uusia näkökulmia ja sijoittaa oikeusjutun oikeaan sekä kansalliseen että kansainväliseen kontekstiin. Vihapuhe ja poliittinen trollaus ovat todellakin osa tätä päivää. 

PS. Juuri kun olin tehnyt postaukseni, sain tietää, että korkeimman oikeuden päätös on tullut. Korkein oikeus kumosi Vehkoon kunnianloukkaustuomion. Onnea Johanna Vehkoo!

Natasha Lesterin Diorin salaisuus

Natasha Lester: Diorin salaisuus. Gummerus. 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paris Secret. Suomentaneet Terhi Leskinen ja Jaakko Kankaanpää. 508 sivua.

Omasta hyllystä

Australialaisen Natasha Lesterin kirjat ovat tuttu näky New York Timesin bestseller -listalla. Diorin salaisuus on toinen Lesterilta suomennettu teos. Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus 2021) sai hyvän vastaanoton myös Suomessa (linkki). Molemmissa kirjoissa kuvataan rohkeita ja voimakastahtoisia naisia, jotka poikkeuksellisissa olosuhteissa uhmaavat perinteistä naiskuvaa.

Vuonna 1928 Penrosen sisarukset Skye ja Liberty asuvat äitinsä kanssa Cornwallin kauniissa maisemissa Englannissa. Skyen ollessa kymmenvuotias hän kohtaa rannalla vuotta vanhemman amerikkalaispojan Nicholas Crawfordin. Yhdessä he tutkivat rannikon poukamia, vuorovesialtaita ja laajoja nummia. Skyen rohkealuonteinen äiti opettaa nuoria lentämään kaksitasoisella koneellaan. Nuorista tulee erottamattomat ystävykset neljäksi vuodeksi kunnes Nicholasin on palattava kouluun Yhdysvaltoihin. Skye ikävöi ja kirjoittaa Nicholasille pitkiä kirjeitä, mutta Nicolas ei koskaan vastaa hänen kirjeisiinsä.

Skye jatkaa lentoharrastustaan. Sodan syttyessä vuonna 1939 hän haluaa lentäjäksi Royal Air Forceen, mutta lentäjän tehtävään naisia ei kelpuuteta. Sen sijaan hänet valitaan kahdeksan muun lentäjänaisen kanssa Avustavien lentokuljetusjoukkojen eli ATA:n palvelukseen (Air Transport Auxiliary). Naislentäjien tehtävänä on lentää lentokoneita - Spitfiresistä Lancasteriin - tehtailta RAF:n tukikohtiin. Naiset kohtaavat jatkuvaa vaaraa, mutta myös ennakkoluuloja ja jopa sovinismia. Lehdistä saattaa lukea vastenmielisiä sitaatteja naislentäjistä. Työ on rankkaa. Ensimmäisen talven naiset lentävät neljän tunnin lentoja Skotlantiin avo-ohjaamollisilla koneilla 30 asteen pakkasessa. Naislentäjät joutuvat lentämään vain näköhavaintojen ja laskelmasuunnistuksen varassa; heidän koneissaan ei ole radiota eikä muitakaan laitteita.

"Sinä osaat pitää pääsi kylmänä, siitä ei ole epäilystä." (s. 378)

Yllätyksekseen Skye saa yhteyden Nicholasiin, joka on nyt RAF-lentäjä. Nicolas on kihloissa arvoituksellisen ranskattaren Magraux Jourdanin kanssa. Magrauxin myötä Skye tutustuu Catherine Dioriin, maineikkaan muotisuunnittelijan sisareen. Miten on mahdollista, että Magraux polttaa sota-aikana Gitanesia, hyvää ranskalaista tupakkaa, pohtii Skye. Sekin asia selviää, kun Skye joutuu tekemisiin SOE:n eli Erikoisoperaatioiden valtuuskunnan kanssa, jonka tehtävänä on rekrytoida rohkeita ja sopivia naisia vakoojiksi Ranskaan.

New Look

Sodan jälkeen vuonna 1947 Christian Dior esittelee Pariisissa ensimmäisen lumoavan vaatekokoelmansa sodasta toipuvalle maailmalle. Kokoelma, jolle amerikkalainen lehdistö antaa nimen New Look, koostuu asuista, joissa on ampiaisvyötäröt ja lantiopehmusteet. Mallina muotinäytöksessä on Margaux, joka lumoaa yleisön ja asiantuntijat Bar Suit -asullaan.

Bar Suit -asu

Miss Dior

Samassa tilaisuudessa Christian Dior esittelee debyyttituoksunsa, jolle hän antaa nimen Miss Dior. Tuoksu on kunnianosoitus Ranskan vastarintaliikkeessä taistelleelle sisarelle Catherinelle. Myöhemmin Catherinelle myönnetään kaksi ranskalaista ja yksi brittiläinen kunniamerkki sodanaikaisista ansioista.

"En olisi ikinä uskonut, että kukaan tulisi etsimään Margaux Jourdania." (s. 285)

Sodan jälkeen Margaux muuttaa Australiaan. Siellä hän kasvattaa tyttärentytärtään Katia, joka on ammatiltaan muotikonservaattori. Kat saa tiedon, että hänen isoäidillään on ainutlaatuinen kokoelma Dior-asuja Cornwallin talossaan. Lähtiessään selvittämään kokoelman salaisuutta Katille avautuu vaihe vaiheelta palasia isoäidin piilotetusta menneisyydestä. 

Kirjan tarina on monikerroksinen ja aikaperspektiiviltään laaja. Ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1928 ja viimeiset vuoteen 2012. Hyvin kirjailija saa pidetyksi tarinan koossa. Mielenkiintoni säilyi läpi paksun kirjan. Kirjan lopputapahtumat ovat hyvin koskettavia, enkä varmasti ole ainoa, jonka pitää turvautua nenäliinaan. Vaikka tapahtumien pääpaino on sota-ajassa, on tärkeää ymmärtää, miten siihen on tultu. Katin selvittäessä isoäitinsä taustoja tulee esille hyvin surullisia jaksoja, mm. kauhistuttavat kuukaudet Ravensbrückin keskitysleirillä. Naiset joutuivat työskentelemään ammustehtaassa. Kirjailija itsekin toteaa jälkisanoissa, että "ehdottomasti raskainta oli kirjoittaa Ravensbrückin keskitysleiristä." (s. 505)

Lesterin naishahmot, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa isänmaansa pelastamiseksi, ovat tässäkin kirjassa poikkeuksellisen rohkeita, vahvatahtoisia ja älykkäitä. Heistä ei voi olla pitämättä.

Kirja edustaa historiallista viihdekirjallisuutta. Kirjailijan jälkisanoista selviää, että suuri osa kirjan tapahtumista ja henkilöistä on faktapohjaista. Monet henkilöt ovat todellakin olleet olemassa, joista tunnetuin varmasti on Catherine Dior. Samoin tosipohjaista on tieto mm. ATA:n ja SOE:n toiminnasta. Tämän kirjan seurassa todella viihdyin. Kirja on hyvin taustoitettu ja vetävästi kirjoitettu, siinä on hyvä juonenkulku ja kiinnostavat henkilöhahmot. Ja kaiken lisäksi siinä on ihastuttava rakkaustarina.

Jos Kate Quinn kuuluu suosikkikirjailijoihisi, niin uskon, että myös tämä kirja on sinua varten. Kate Quinnin Metsästäjättäressä (HarperCollins 2020) (linkki) yksi naishenkilöistä on Nina Markova, pelkäämätön ja karskea neuvostoliittolainen toisen maailmansodan pommituslentäjä. Ninalla oli nuorena tyttönä iso unelma. Hän halusi lentää, aivan kuten Skyekin. Neuvostoliiton armeijassa Nina pystyi sen tekemään. Kirjan takakansitekstin mukaan Diorin salaisuus on "todellinen helmi kaikille Lucinda Rileyn ja Kate Mortonin faneille". 

Ravensbrückin keskitysleirin kauheuksia on käsitelty useissakin kirjoissa. Gwen Straussin kirjassa Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki (Bazar 2021) (linkki) vangit laitettiin työskentelemään ammustehtaaseen, aivan kuten tässä Lesterin kirjassakin. Hollantilainen vastarintataistelija Selma van de Perre kuvaa Ravensbrückin keskitysleirin kauheuksia kirjassaan Nimeni on Selma. Juutalaisen vastarintataistelijan muistelmat (Tammi 2021). (linkki) 

Koin kirjan tapahtumat mielessäni elokuvamaisesti ja olenkin varma, että kirjasta saisi oivan elokuvaversion. 

Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteeseen.

Laila Hietamies: Hamina-sarja

Laila Hietamies: Maan väkevän lapset.  Otava. 1977. 296 sivua.

Laila Hietamies: Kaikilla elämän kaipuu.  Otava. 1978. 383 sivua.

Omasta hyllystä

Laila Hirvisaari (vuosina 1958-2004 Hietamies, 1938-2021) on yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista. Hirvisaari on kirjoittanut laajoja historiallisia kirjasarjoja, joista suurin osa sijoittuu Suomen historian käännekohtiin. Tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin ja eläviin henkilöhahmoihin olivat Hirvisaaren vahvuuksia. Hirvisaari kirjoitti historiallista viihdettä yhdistäen taitavasti faktaa ja fiktiota. Hänen kirjallinen uransa alkoi vuonna 1972, kun ensimmäinen osa seitsenosaisesta Lehmusten kaupunki -sarjasta ilmestyi. Seuraavat kaksi teosta tunnetaan Hamina-sarjana. Maan väkevän lapset kuvaa elämää Kalliokoskella 1920-luvun alussa ja Kaikilla elämän kaipuu vie lukijan 1920-luvun lopun Haminaan. 

Olen vuosien varrella lukenut lähes kaiken Hirvisaaren tuotannon, mutta jostakin syystä tämä Hamina-sarja on jäänyt lukematta. Sain kirjat divarista ja totesin, että nämä ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia jo senkin vuoksi, että molemmat paikkakunnat ovat minulle tuttuja. Kaikilla elämän kaipuu -kirja kuvaa Kalliokosken kylän elämää lasitehtaan varjossa. Kalliokoski oli tuolloin 20-luvulla ja on yhä vieläkin osa Miehikkälää. Minun isäni oli kotoisin Kalliokoskelta, joten monet kesät olen viettänyt noilla lasitehtaan seuduilla.

"Kene puolel myö oikei ollaa, insinöörin vai tehtaalaisii? (s. 117)

Kalliokosken lasitehdas on 1920-luvulla merkittävä työnantaja. Sen ja kartanon maatilan omistaa insinööri Hjalmar Sandsjoe. Kirjan päähenkilöksi nousee Läävämäellä karjakkona työskentelevä Anna Kristiina Salakka, joka monien sattumien kautta saa paikan kartanon sisäkkönä. Hänen mukanaan toiseksi sisäköksi tulee reipas ja iloinen Valma. Kartanon rouva huomaa pian, että molemmat  nuoret naiset ovat työteliäitä ja osaavia. Elämä Kalliokoskella kiertyy lasitehtaan ympärille, käydään töissä, käydään saunassa, eletään ahtaissa mökeissä. Lauantaitanssit ovat viikon kohokohta. Tanssimista pitää ajan käytäntöjen mukaisesti odottaa useampi tovi, koska iltamissa ennen tansseja on vuorossa juhlapuhuja, sitten runonlausuja ja hanurin soittaja ja vielä lopuksi näytelmä. Romanssejakin syntyy. Näkyvissä on työväenliikkeen herääminen, nostetaan esille tehtaan työntekijöiden palkkauksen eriarvoisuus ja erilaiset asuinolosuhteet. "Saatanan saatana ... ku mies pistetää tiukal, ku on köyhä, ku ei ole muuta ku tuollane pien kylmä Lutikkalinna jos assuu. Ja näittäks työ insinööri hienouksii? Siel se istuu ku keisar kirjotuspöyvän takan ja jakeloo meil tuomioit. Pentu meinaa Lutikkalinnas palentuu ku pakkasta on joka aamu jot henkikii huuruvaa. Mut nää insnööri kakarat senku kulkoot turkkilois talvet ja mei pennut saavat kuolla keuhkokuumeesee." (s. 148)

Kalliokoskella kesällä 2020. Kuva AA.

"Sitä on tultu Ameriikasta?" (s. 62)

Hamina-kirjassa Kaikilla elämän kaipuu päähenkilöksi nousee Kalliokoskelta tuttu Valma, joka Kalliokoskella asuessaan oli tavannut Kaukon, osuuskaupan hoitajan. Rakastutaan ja tehdään rohkea päätös. Muutetaan Haminaan. Siellä muutaman vuoden päästä Valma ja Kauko rohkenevat toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa eli perustaa siirtomaatavarakaupan. Vielä kymmenen avioliittovuoden jälkeen Valman ja Kaukon avioliitossa vallitsee onnellisuus. Mutta kaikki ei ole täydellistä, Kaukon taustoista löytyy pian kaikkia piinaava salaisuus. Ympyräkaupunkia hallitsee varuskunta ja kaupungissa tehdään maan parhaita rinkeleitä Resenkovin rinkelileipomossa. Varvara Schantin on leipomotuotteiden katukauppias, joka myy tuotteitaan erityisesti varusmiehille. "Varvara Schantin oli venäläistä syntyperää oleva lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, jonka pääasiallisin tehtävä Ympyräkaupungissa oli myydä kadulla pullaa ja munkkeja RUK:n kokelaille. Hän oli näiden poikien äiti sekä neuvonantaja, kultainen ihminen, jonka persoona oli saanut useat kurssit lumoihinsa lämpimyydellään." (s. 33)

RUK Haminassa. Liinu ja Elma olivat mukana RUK:n kurssijuhlassa. Kuva AA.

Hamina on viehättävä kaupunki. Mieheni on sieltä kotoisin ja on asunut ensimmäiset elinkuukautensa Valman ja Kaukon kauppahuoneistossa. Ympyräkaupunkia hallitsee varuskunta yhä edelleen aivan kuten silloin 1920-luvulla. Monet kirjassa kuvatut rakennukset löytyvät edelleen kaupunkikuvasta. Kirjassa on hyvä kartta, josta on kiva seurata kirjan tapahtumapaikkoja. Resenkovin rinkelituotanto loppui vasta vuonna 2006. Minäkin ennätin käydä siellä rinkeliostoksilla.

Kirjan tapahtumissa on mukana myös Aladinin kaunis talo. Kuva AA.

Kiinnostavaa oli lukea näitä kirjoja erityisesti sen vuoksi, että paikkakunnat ovat minulle tuttuja. Molemmissa kirjoissa näkyy Hirvisaaren taito kirjoittaa toimivaa ajankuvaa 1920-luvun Suomesta. Henkilöhahmot tulevat lähelle lukijaa. Kirjoissa on iloisuutta, naurua ja paljon positiivisuutta, vaikkakin myös kipeitä henkilösuhteita. Kyllä jäi ikävä Valmaa, Anna Kristiinaa, Amaliaa, Liinua ja Elmaa. 

Osallistun näillä kirjoilla Main Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteeseen.

Vuoden 2021 parhaat lukukokemukset

 

Kerttu Horilan Marilyn istuu Rauman kirjaston lehtisalissa.

On vuoden 2022 toinen päivä ja on aika tehdä yhteenveto menneen vuoden parhaista lukukokemuksista. 

Luin viime vuonna 111 kirjaa. Olen valinnut viisi mieluisinta lukukokemusta näistä ryhmistä: kotimainen kauno, käännetty kauno ja tietokirjat. Valinta ei ollut helppo, monta hyvää kirjaa jäi listojen ulkopuolelle. Mielestäni viime syksy oli todella upea kirjauutuuksien osalta. 

Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kyseisestä kirjasta. Kannet ovat goodreads-kuvia, jos sellainen on ollut saatavilla.

Kotimainen kauno. Yhteensä 57 kirjaa, joista 17 dekkaria

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. 

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021.

JP Koskinen: Haukansilmä. Like. 2021.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Joona Keskitalo: Tottelemattomat. Bazar. 2021. (dekkari)

Käännetty kauno. Yhteensä 32 kirjaa, joista 7 dekkaria.

Kate Quinn: Ruusukoodi. HarperCollins. 2021. 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula & Co. 2021.

Leila Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa. WSOY. 2021.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula & Co. 2021. 

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021.

Tietokirjat. Yhteensä 22 kirjaa.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. 

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021. 

Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021. 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo. HS-kirjat. 2021. 

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. 

Kaikki vuonna 2021 lukemani kirjat löytyvät tämän linkin takaa. (linkki)

Syksyn huippujuttu oli kirjamessut, se että messut ylipäätänsä pystyttiin järjestämään. Osallistuin eka kertaa Turun messuille. Mukava kokemus! 

Toinen syksyn huippujuttu oli, että päästiin jatkamaan lukupiirejä. Olen mukana kahdessa lukupiirissä ja niin mukavia ja virkistäviä ovat olleet syksyn tapaamisemme. Tarkoitus on jatkaa molempien kanssa tammikuussa, mutta saa nähdä, miten tässä käy.

Olen huono osallistumaan haasteisiin. Taisin osallistua viime vuonna vain yhteen haasteeseen: Kirjan kannet auki. Osallistuin siihen siksi, koska kirjan kansilla on minulle suuri merkitys. Kansi vaikuttaa kirjan valintaan, viehättävä kansi antaa kirjasta kiinnostavan ensivaikutelman. Jos taas kansi ei puhuttele lukijaa, kirja saattaa jäädä sen vuoksi valitsematta.  Tässä linkki haastepostaukseeni (linkki).

Mukavaa lukuvuotta 2022!

Raumalla on kaunis ja toimiva kirjasto.