Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

   

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. Hautalehto 10. Bazar. 2022. 318 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Antti oli ottanut Simonin vuokra-auton alleen, sillä se oli käytännössä joka suhteessa tuplasti nopeampi kuin vanha uskollinen Lady of the Garage. Siinä ajassa, kun Defenderin olisi saanut vasta kammettua ulos tallista ja käännettyä menosuuntaan, hän oli polkenut Volvolla jo kilometrin. Hän oli sopinut tapaavansa Zadarin moottoritien liittymän yläpuolella Kulloon kotitupa -ravintolan vieressä olevalla Nesteen asemalla. Tai sopiminen oli ehkä liian lievä tulkinta. Zarar määräsi tahdin ja paikan, eikä hän voinut kuin tanssia."

Kostajan merkki on kymmenes osa Rönnbackan Hautalehto-sarjassa. En ole lukenut kaikkia alkupään osia, mutta niiden perusteella, jotka olen lukenut, voin sanoa, että kirjat tuntuvan paranevan osa osalta. Kostajan merkissä Rönnbacka kuljettaa Antti Hautalehdon takaisin kotikulmilleen Porvooseen. Siellä Antti palaa vanhaan työpaikkaansa Porvoon poliisiin entisen ryhmänsä tutkinnanjohtajaksi. Vanhat hyvät työkaverit - Berglund, Jonna Holm, Simon Kannas ja Pappa Lindfors Jussi-koirineen - ottavat Antin ilolla vastaan. 

Juuri kun Antti on asettunut työpisteeseensä, alkaa tapahtua. Kardragin rantatien varressa olevasta mökistä löytyy miehen ruumis. "Satakiloinen, alaston, arviolta nelikymppinen mies. Olkavarressa haalistunut ja huonolla maulla tehty tribaalitatuointi." Toinen hälytys tulee heti, kun miehen ruumis oli kuljetettu pois ja taposta epäilty laitettu häkkiin. Golfkentältä on löytynyt ruumis. "Sitä on ammuttu nuolella päähän. Korhonen oli siitä aika varma. Ja sitten ehkä se pahin: sillä oli OB:n tatuointi olkapäässä."  

OB eli Order of Bolt -organisaatio oli Antille liiankin tuttu ja herätti hänessä pelottavia muistoja. Antin toimesta OB:n valtava kokaiinilasti oli jäänyt Vaalimaalla kiinni. Sen vuoksi organisaation toiminta loppui lähes täysin. Jäljelle jäänyttä pientä palasta hallinnoi Euroopassa etsintäkuulutettu Turkissa asuva Erkan Zadar.  

Kun Antti näkee mökin kuistille jätetyn sixpackin Budweiser-olutta, hän tietää, että Erkan Zadar on tullut vierailulle. Mitä tämä etsintäkuulutettu Erkan hänestä haluaa? "Ihmettelit, mitä minä teen täällä, vaikka riskini on suuri. Siihen on selitys", selittää Erkan. Käy ilmi, että juuri vankilasta vapautunut Vlado oli syrjäyttänyt Erkanin ja nyt Erkanin tulee kadota ikuisiksi ajoiksi, koska Vlado ei voi olla varma asemastaan niin kauan kuin Erkan on elossa. "Vlado haluaa pääni." 

Päästäkseen aloittamaan uutta elämää Etelä-Amerikassa Erkan tarvitsee rahaa. Siihen hän tarvitsee Antin apua. Lisäksi Erkan paljastaa Antille, että Vlado on lähettänyt palkkatappajan Antin perään. Erkan ehdottaa vaihtokauppaa, Antti auttaa hankkimaan hänelle rahaa ja hän paljastaa palkkamurhaajan Antille. 

Näistä asetelmista alkaa jännittävien tapahtumien ketju, josta en halua paljastaa sen enempää. Mutta lujaa ja vielä lujempaakin mennään. Tilanteet ovat tiukkoja ja raakoja, tulipaloja sytytetään, autoja räjäytetään ja ruumiita tulee. Antti ymmärtää, että tilanne on erittäin vaarallinen ei pelkästään hänelle, vaan myös hänen kollegoilleen ja myös hänen läheisilleen. Hän tuntee, että juttu on hänen osaltaan umpisolmussa. Mutta jotakin pitää yrittää. 

Kostajan merkki on hyvin toiminnallinen rikosromaani, jonka juoni on todellista nordic noiria. Ainakin minut tarina imaisi täydellä mukaansa. Antti Hautalahti on niin hyvä tyyppi, ettei hänestä voi olla pitämättä. Antin mainio huumorintaju on vertaansa vailla. Vaikka juoni on jännittävä ja raaka, Antti Hautalehdon sympaattinen persoona keventää juonen jännitystä. 

Tästä kirjasta voi sanoa, että kyseessä on hyvä tai suorastaan erinomainen rikosromaani. Rönnbacka tietää, miten vetävä ja koukuttava rikosromaani kirjoitetaan. Harmitti, kun kirja loppui.  Onneksi on olemassa tv-sarja Kylmä syli -kirjasta. Se on kahdeksanosainen C More -alkuperäissarja. Antti Hautalehtona nähdään Mikko Leppilampi. 

PS. Luin kirjaa rantatuolissa Kanarian lomallamme. Olimme jättäneet automme lentokentän P3-pysäköintihalliin. Kirjassa OB:n vuokraama Bemari X6 oli ajanut sisään P3-pysäköintihalliin. Mutta oli vain sisäänajo. - Ei sitä enää siellä näkynyt, kun palasimme lomaltamme.   

Tommi Laiho: Rikotut

                                                              

Tommi Laiho: Rikotut. Myllylahti. 2022. Kannen suunnittelu: Folk / Kimmo Kivilahti. 371 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Näkökulman muutos on tavallisille ihmisille vaikea, miten yhtäkkiä ajatella asioita aivan toisin, uudella tavalla. Murhatutkijoille se on jopa pakollista. Vaikka he olisivat siviilissä rutiininomaisesti eläviä ja arkensa johonkin muottiin rakentaneita, tutkinnassa pitää olla valmis mielipiteen vaihtamiseen. Se vaatii tiettyä uteliaisuutta ja nöyryyttä. Karita sanoisi viisautta. Uusi tutkintalinja tuntuu saavan maltillista hyväksyntää osakseen." 

Yksi viime vuoden lupaavimmista esikoisdekkaristeista oli mielestäni Tommi Laiho, jonka rikosromaani Uhanalaiset oli sijoittunut kolmanneksi Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa. Kirja oli todella palkintonsa ansainnut.

Uhanalaiset on saanut jatko-osan Rikotut. Uusi dekkari on luettavissa myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, koska näin pääsee paremmin tutustumaan päähenkilöihin. Edellisestä kirjasta muistin hyvin rikostutkija Karita Haapakorven, tinkimättömän ja hyvin ammattitaitoisen poliisin. Hän on täysin työlleen omistautunut ja tekee kaikkensa, että paha saa palkkansa. Edellisen kirjan henkilöhahmoja ovat myös Karitan ystävä somalitaustainen psykiatri Amina Rehmann sekä tilastomatemaatikko Juha Huhtala, jotka saavat uudessa kirjassa merkittävän roolin rikostutkinnassa.  

Heti ensi sivuilla lukija pääsee mukaan rikostutkintaan. Kallion Harjutorilla tapahtuneessa drive by-murhassa tapetaan kaksi miestä. Käy ilmi, että näillä kahdella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Toinen miehistä on Janne Palomäki, juuri linnasta vapautunut huumediileri ja toinen on Eazy Living -yrityksen toimitusjohtaja Torsti Metsä-Heikkilä. Vai tappoiko autosta ammuttu luoti väärän henkilön?

"Tässä on twisti". 

Poliisi aloittaa jutun tutkinnan. Tapausta tutkii iso ryhmä poliiseja tutkinnanjohtajanaan Murharyhmän päällikkö Markus Riutankoski. Poliisiryhmän motto on mortui non silent - kuolleet eivät vaikene. Toteutuuko se tällä kertaa, miettii Karita. Mitään johtolankoja ei tunnu olevan, kaikki on aloitettava aivan tyhjästä. Samaan aikaan psykiatri Aminan asiakkaaksi saapuu pelokkaasti käyttäytyvä rouvashenkilö, joka tuntuu olevan hyvin peloissaan. Hän poistuu yllättäen kesken istunnon eikä Aminalle selviä, mitä nainen pelkää. Sen jälkeen Aminan kimppuun hyökätään ja siinä vaiheessa kuvioihin tulee mukaan Aminaan silmittömästi rakastunut Juha Huhtala. Enempää en halua juonipaljastuksia tehdä, mutta voin taata, että  jännitystä riittää kirjan viime sivuille asti.

"Isä pojastaan murhaajaa toivoi".

Rikotut, kuten myös Uhanalaiset, on mielestäni laadukas ja taitavasti kirjoitettu rikosromaani, jonka uskoisi menestyvän myös kansainvälisesti. Juoni on älykäs ja koukuttava, eikä päästä lukijaa helpolla. Laiho on valinnut kirjan teemoiksi rankkoja, mutta kiinnostavia aiheita. Mm. skientologian liittäminen rikosromaanin tapahtumiin on kiinnostavaa. Taitavasti Laiho jättää lukijan pohdittavaksi kysymyksen, voiko pojastaan kasvattaa ammattitappajaa.  Laihon vahvuus on jännittävän juonen rakentamisen ohella vahva henkilökuvaus. Lukijan on helppo tutustua Karitaan, Aminaan ja Juhaan. He ovat kiinnostavia persoonallisuuksia vahvuuksineen ja heikkouksineen. 

Kimmo Kivilahti, kiitos erinomaisesta kannesta. 

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa. Matka yksinvaeltajan mieleen. Lector Kustannus Oy. 2022. 282 sivua 

Arvostelukappale kirjailijalta

"Joka suuntaan silmänkantamattomiin oli puuttomia tuntureita, metsäisiä vaaroja ja selkiä, soita ja jänkiä vihreän kaikissa eri sävyissä, kuruja ja kiviä, puroja ja lampia. Kaikki ihmisen tekemä oikein loisti poissaolollaan. Toisaalta olin siinä laelle kivettyneenä kuin nuppineulan pää, ympäröivän luonnon kannalta täysin mitätön ja merkityksetön. Mikään ei muuttuisi, vaikken siinä olisikaan. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä melkoisen pieneksi."

"Koska haluan. Ja voin." 

Oli maaliskuu 2019, kun 38-vuotias Vesa Nieminen teki päätöksen lähteä vuoden vaellukselle Lapin maisemiin. Aikamoinen päätös! Taustalla oli turhautumista, tylsistymistä, ehkä masennustakin. Kun päätös oli tehty, sitten olikin vuorossa matkaan valmistautuminen. Nieminen teki sen hyvin perusteellisesti. Hän luetteloi asioita, mitä tulee tehdä. "Asunnon myyminen, työpaikasta irtisanoutuminen, eräopaskoulusta valmistuminen, ruoan kuivaus, varusteiden testailu. Ja tietenkin se reitin suunnittelu, jonka jo olinkin aloittanut."

Valmisteluihin meni puolitoista vuotta. Lähtö vaellukselle sujui suunnitelmien mukaisesti. Ja se päättyi myös suunnitelmien mukaisesti, tasan vuoden päästä.  

Kirja koostuu päivittäisistä päiväkirjamerkinnöistä. Jokaiselle päivälle Nieminen on antanut päivää kuvaavan otsikon. Esimerkiksi vaelluksen ensimmäisen päivän otsikko on "Alku aina hankalaa." Eikä se todellakaan ollut helppo päivä. Satoi, oli kylmä, piti kahlata polvisyvyisessä jääkylmässä vedessä. Luonto oli ottanut vaeltajasta turhat luulot pois. "Mitä jos tämä reissu katkeaa jo ensimmäisenä päivänä?" Mutta ei matka siihen katkennut. 

"Se on menox, sano Anni Lenox."

Matka jatkui kävellen, hiihtäen tai meloen. Välillä kauniissa auringonpaisteessa, välillä ruskamaisemissa, välillä sateessa tai pyryssä, välillä sankassa lumisateessa, välillä talven kaamoksessa. Vaeltaminen ja matkan jatkaminen olivat pääasioita, mutta yhtä tärkeää oli antaa aikaa itselle ja nauttia luonnon suuruudesta. Monet hetket olivat merkityksellisiä, levolliset hetket teltan pystytyksen jälkeen tai tunturin laelle kiipeäminen tai vaikkapa tuleen tuijottaminen. Ja mitä merkitsikään sauna omassa rauhassa ja letut siihen päälle. Ajatuksille oli annettava tilaa. Luonto kirkasti merkityksellisiä asioita. Tuli tunne, että elämää pääsee katsomaan kauempaa. 

Matkan varrelta löytyi kiinnostavia erikoisuuksia. Sellainen oli mm. Karhu-Korhosen kirjasto Jäkäläpään laella Lemmenjoen kansallispuistossa. Tämä kullankaivaja Karhu-Korhosen 80-vuotislahja on Suomen syrjäisin kirjasto.

"Sataset paukkuu."

Kilometrit eivät olleet Niemiselle vaelluksen tärkein juttu, mutta kyllä hän niitä tarkasti seurasi. Ensimmäiset tuhat kilometriä oli taivallettu, kun hän oli Sokostilla, Itä-Lapin korkeimmalla tunturilla. Matkaa oli silloin tehty 90 päivää. Sitten vain jatkamaan matkaa kohti uutta.

Voi kuinka monta kertaa kaipasin karttaa, jotta olisin voinut seurata Niemisen reittiä. Ainoastaan vaelluksen alkuosa Hetta-Pallas Montellinmajoineen oli minulle tuttua seutua. Olisithan voinut googlailla, sanoo joku. Aivan, olisinhan voinut niin tehdä.

Ihan yksin ei Niemisen tarvinnut koko matkaa taivaltaa. Välillä oli isä seurana ja sitten löytyi Heidi, elämän rakkaus.

"Kun yksi asia loppuu, niin toinen alkaa."

Matka taittui ja vuosi tuli täyteen kesäkuun lopulla. Kilometrejä kertyi huikeat 2800. Vaellus vaihtui yhteiseksi poluksi Heidin kanssa.

Luin mielelläni tätä kirjaa. Niemisen kieli on sujuvaa, humoristista ja helppolukuista. Iso plussa kirjan ulkoasulle. Kirja on kaunis. Peruselementit - typografia, paperin laatu, tekstin asettelu ja kansi - ovat kunnossa. Lukemisenkin jälkeen kaunista kirjaa on kiva selailla. Valokuvat ovat aina mukava lisä kirjassa. Tämän kirjan tasokkaat kuvat täydentävät ja konkretisoivat tekstiä.

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Mountains sing. Suomentanut Elina Salonen. 348 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vietnamilaisten koettelemukset ovat kuin korkeita vuoria. Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman..."

Vietnamilaisen runoilijan Nguyễn Phan Quế Main esikoisromaani Vuorten laulu kuvaa Vietnamin 1900-luvun myrskyisää historiaa. Maan historiaa ja nykypäivää valotetaan tavallisen vietnamilaisen perheen näkökulmasta. Kaksi minä-kertojaa - Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan - kertovat neljän sukupolven elämästä sotien ja suurien muutosten keskellä.

"Sireenit ulvovat korviahuumaavasti."

On vuosi 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan kävelevät Hanoin katuja. Hương on 13-vuotias ja käy kuudennetta luokkaa. Mummi iloitsee, että amerikkalaisten pommitukset ovat vähentyneet. Kunnes juuri silloin puuhun kiinnitetystä kaiuttimesta kuuluu: "Huomio! Huomio! Yhdysvaltojen pommikoneet lähestyvät Hanoita. Ne ovat kuudenkymmenen kilometrin päässä. Armeijamme valmistautuu taistelemaan." Mummi ja Hương löytävät lopulta suojan, mutta pommitukset muistuttavat Hươngia siitä, että sota, joka on repinyt hänen perheensä hajalleen, on yhä käynnissä. Isä on taistellut jo vuosikaudet syvällä viidakoissa. Äiti, joka on lääkäri, lähtee etsimään isää.

"Huhtikuussa 1945 olin niin heikossa kunnossa, etten piitannut jäisinkö eloon vai kuolisinko."

Mummi on tehnyt päätöksensä ja haluaa kertoa lapsenlapselleen sukunsa historian. "Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme." Vuonna 1920 syntynyt mummi aloittaa sukutarinan vuodesta 1930, kun perhe asui Guavan kylässä Vietnamin pohjoisosassa. 

Mummin ollessa nuori tyttö hänen luokseen tuli ennustaja, joka kertoi ennustuksesta mummin äidille. "Tyttärenne elämä tulee olemaan täynnä koettelemuksia. Hän on aluksi rikas mutta menettää kaiken ja päätyy kaukaiseen kaupunkiin kerjäläiseksi." Mummin äiti järkyttyi. Hän vei tytärtään temppeleihin ja pagodeihin rukoilemaan siunausta. Hän uhrasi paistettuja porsaita lepyttääkseen henkiä ja paholaisia.

"Sota muuttaa ystävälliset ja sivistyneet ihmiset hirviöiksi."

Mummin elämään oli mahtunut paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Toisen maailmansodan aikana, kun Japani oli hyökännyt Vietnamiin, mummi luki japanilaista kirjallisuutta, koska halusi ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat Vietnamin kansaa. Vastausta hän ei löytänyt, mutta sen hän ymmärsi, että sodasta kannattaa puhua rehellisesti. Mummi kuvaa tuskallisia nälänhädän vuosia 1940-luvulla. Jo yksistään vuonna 1945 nälänhätä surmasi kaksi miljoonaa vietnamilaista. Nälänhätää lisäsi sekin, että Japanin miehityksen aikana kyläläiset pakotettiin kitkemään riisisatonsa juuriltaan ja kasvattamaan mm. juuttia ja puuvillaa, joita ei voi syödä.

Ennustus toteutuu

Vuonna 1954 Vietnam jaettiin Geneven sopimuksen perusteella. Pohjois-Vietnamia hallitsivat kommunistit, jotka aloittivat välittömästi suuren maareformin. Kommunistien yllytyksestä työläiset nousivat maanomistajia vastaan, myös mummin vanhempia vastaan, jotka olivat vauraita maanviljelijöitä. Mummin oli paettava viiden lapsensa kanssa. Matka kohti Hanoita oli tuskaa täynnä. Oli ainainen nälkä, oli tauteja eikä nukkumapaikkaa läheskään aina löytynyt. Raskaita päätöksiä piti tehdä, kaikkia lapsia ei voinut kuljettaa mukana.

Kun palataan takaisin 1970-luvun lopulle, sodan vaikutukset tuntuvat yhä, vaikka sota on jo päättynyt. Perheet odottavat omaisiaan pois taistelukentiltä. Niin tekee myös Hương. Äiti palaa takaisin kotiin, mutta täysin luhistuneena ja salaisuuksia kantaen. Mutta isää ei vain kuulu. Vaikka sota on päättynyt, sodan vaikutukset näkyivät pitkään, mm. niin, että amerikkalaisten käyttämä Agent Orange -kasvimyrkky aiheutti vauvojen kuolemia ja vammautumisia.

Nguyễn Phan Quế Mai kirjoittaa Vietnamin historiasta ymmärryksellä ja inhimillisyydellä. Vuorten laulu on sekä koskettava sukusaaga että dokumentti Vietnamin kansasta. Läpi kirjan huokuu kirjailijan rakkaus Vietnamin kansaan ja kulttuuriin. Samanaikaisesti kirjailija suhtautuu kriittisesti aikaisempaan politiikkaan, kuten maareformiin ja koulujen propagandaan.

Nguyễn Phan Quế Mai on aiemmin kirjoittanut tekstejään vietnamin kielellä. Vuorten laulu, joka on kirjailijan ensimmäinen romaani, on kirjoitettu englanniksi. Ehkä syynä englanniksi kirjoittamiseen on sensuroinnin pelko.

Vaikka kyseessä ei olekaan tietokirja, lukija saa paljon tietoa Vietnamin historiasta. Vanhat myytit nousevat esiin mm. sananlaskujen kautta, jotka mummin mukaan ovat esi-isien viisauden ydintä. Nguyễn Phan Quế Main kauniin ja vivahteikkaan kielen sekä myös suomentaja Elina Salosen erittäin onnistuneen käännöksen ansiosta kirjasta välittyy aito vietnamilainen tunnelma.

Kiinnostavaksi kirjan tekee myös se, että Vietnamin sotaa kuvataan vietnamilaisin silmin, kun suomalaisille Vietnamin sodan kuvaukset ovat yleensä peräisin amerikkalaisista kirjoista ja elokuvista.

Lea Pulkkinen: Tutkijan omakuva

Lea Pulkkinen: Tutkijan omakuva. Teos. 2022. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. Kannen kuva Liisa Takala. 604 sivua.

"Mitä sitten olen halunnut tuoda esiin tässä kirjassa? Olen halunnut lisätä ymmärrystä tutkijan ja varsinkin naistutkijan urasta. Tutkija usein antautuu tehtäväänsä kokonaisvaltaisesti. Se vaatii tasapainottelua ajankäytön kanssa erityisesti, jos on onni olla myös vanhempi ja ehkä isovanhempikin. Naisillakin on luovuutta tutkijauralle ja heitäkin tarvitaan uuden tutkijapolven kasvattajina. Se vaatii kestävyyttä ja epävarmuuden sietämistä, mutta se tuo myös paljon iloa ja tyydytystä." 

Lea Pulkkinen on kansainvälisesti tunnustettu ja arvostettu psykologian ja kasvatuksen tutkija. Hän on hoitanut Jyväskylän yliopistossa psykologian apulaisprofessuuria ja professuuria. Pulkkinen nimitettiin Jyväskylän yliopiston ensimmäiseksi akatemiaprofessoriksi. 

Muutama vuosi sitten Pulkkinen oli kesäpaikallaan selaillut työ- ja yksityiselämäänsä liittyviä paperikasoja ja samalla paketoinut elämänsä neljäänkymmeneen mappiin. Sitten tuli korona-aika ja Pulkkinen innostui kirjaamaan vuosien tapahtumia paperille. Nyt lopputuloksena meillä on käsissämme Lea Pulkkisen elämäkerta Tutkijan omakuva.  

Vaikka kirja on paksu, noin kuusisataa sivua, se on helppolukuinen. Kun pääsee kirjan loppuun, voi vain todeta, että on hienoa, miten avoimesti ja rehellisesti tutkija avaa elämäänsä. Kirja on avartava kuvaus tiedenaisen elämästä, yliopistomaailmasta, lasten kasvatuksesta ja kirjailijan omasta elämästä.

Pulkkinen kertoo, että hänen elämänsä koostuu toisiinsa kietoutuneista säikeistä. Tärkeitä säikeitä lapsuuden jälkeen ovat olleet perhe, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Vaikka sotavuodet varjostivat Pulkkisen lapsuutta, hän on kokenut lapsuutensa turvallisena ja onnellisena ajanjaksona. Siihen vaikutti äiti, joka piti lapset erillään sotatapahtumista ja joka piti huolen siitä, että lapset saivat harrastaa musiikkia. Musiikkiharrastuksesta on ollut Pulkkiselle iloa läpi elämän. Kaikkein tärkeintä oli se, että äiti ymmärsi, miten eriluonteisia ja ainutlaatuisia hänen kolme tytärtään olivat. Turvallisen lapsuuden merkitys korostuu monessa Pulkkisen tutkimuksessa.   

Lapsesta aikuiseksi -tutkimus (LAKU)

Pulkkinen oli vasta 31-vuotias, kun hän väitteli. Hänen väitöskirjansa, joka oli merkittävä ensiaskel hänen tutkijaurallaan, käsitteli lasten aggressiivisuutta. Näitä samoja väitoskirjassa tutkittuja lapsia seurattiin vuosikymmenien ajan, aina 50-vuotiaiksi asti. Kyseessä on kansainvälisestikin merkittävä pitkittäistutkimus. Myös muut Pulkkisen tutkimukset ovat sidoksissa lapsiin ja lasten hyvinvointiin.

"Vanhempien kasvatustyön arvostus oli liian vähäistä."

Yhteiskunnallisesti Pulkkinen on ollut tärkeä vaikuttaja. Monen monissa kansainvälisissä ja kansallisissa konferensseissa ja seminaareissa, työ- ja arviointiryhmissä, kouluissa ja televisiossa Pulkkinen on tuonut esille näkemyksiään ja tutkimustuloksiaan lasten asemasta. Vaikka Pulkkinen olisi voinut tehdä kansainvälisesti mittavan tutkijauran ja raportoida tutkimusten tuloksista vain englanniksi, hän on tehnyt toisenlaisen valinnan. Hän on kirjoittanut myös suomeksi siksi, että näin hänen näkemyksensä tavoittavat suomalaiset kasvattajat. 

Monet projektit, jotka oli pantu alulle Pulkkisen toimesta tai joihin Pulkkinen oli kutsuttu asiantuntijaksi, etenivät hyvin, koska nähtiin, että lapsen aseman huomioiminen oli tärkeää. Mutta ei kaikki mennyt niin kuin oli hyväksi koettu. Jyväskylän yliopiston yhteyteen perustetussa perhetutkimusyksikössä tehtiin paljon arvokasta poikkitieteellistä tutkimusta yhteiskuntatieteellisen ja kasvatustieteellisen tiedekunnan toimesta. "Perhetutkimuskeskus oli hyvä, tunnettu ja perinteikäs keskus. Se oli hyvä brändi, jonka alle oli helppo saada projekteja." Mutta kun rehtori Sallisen nimittämän johtoryhmän toiminta päättyi vuonna 2015, uusi rehtori Manninen ei jatkanut keskuksen toimintaa. "Näin katosi Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskus vähin äänin ilman virallista lakkautusta". 

Lea Pulkkinen on yhä edelleen hyvin tarmokas nainen. Työuransa aikana hän teki todella paljon työtä. Seitsemänkymmenen tunnin työviikot olivat hänelle hyvin tavallisia. Kirjassaan hän kirjoittaa: "Yritin pitää kiinni siitä periaatteesta, että en tee töitä lauantain klo 18:n ja sunnuntailounaan välillä." Uusi tieto, lapsen hyvinvointi ja hyvät yhteistyökumppanit kirittivät häntä yhä uusiin haasteisiin.

Kirjassa kuuluu selkeästi kirjoittajan oma ääni. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on todella halunnut kirjoittaa kirjan ja että hän on nauttinut kirjan kirjoittamisesta. On merkityksellistä, että lapsitutkimuksen pioneerin pitkä ura on nyt koottu kirjaksi. Kirjassa tutkijan henkilökohtainen elämä integroituu luontevasti hänen tutkijauraansa.  

Lea Pulkkisen Tutkijan omakuva on kaunis kirja, johon tarttuu mielellään. Vaikka kaikki kirjat ovat lukukokemuksen kannalta merkittäviä, on tärkeää, millainen ulkoasu kirjalla on. On hyvä, että kirja tehdään niin, että peruselementit, mm. typografia, paperin laatu, tekstin asettelu ja kansi, ovat kunnossa. Valokuvat ovat aina mukava lisä, kuten tässä kirjassa.

Lea Pulkkinen on tänä vuonna yksi Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kampanjan kirjailijoista. Kampanjalla tuetaan Afrikan ja Aasian naisten asemaa. Auttamalla afrikkalaista tai aasialaista naista autamme samalla perhettä ja tuemme lasten kouluttautumismahdollisuuksia. Lea Pulkkinen vieraili myös Raumalla osana Lue Naiselle Ammatti -kampanjaa (liite).     

Lea Pulkkinen Rauman LNA-tilaisuudessa

Rauman LNA-tapahtumassa kirjailijavieraana emeritaprofessori Lea Pulkkinen

 

Illan kirjailijavieras professori Lea Pulkkinen

Naisten Pankin lokakuussa alkanut Lue Naiselle Ammatti -kirjallisuuskiertue jatkuu vielä marraskuun loppuun asti. Yhteistyökumppanina on edellisten vuosien tapaan Kustannusosakeyhtiö Teos. Kiertueen esiintyviä tähtiä ovat emeritaprofessori Lea Pulkkinen, kirjailija Emmi Itäranta, kirjailija-toimittaja Leena Virtanen sekä kuvittaja Sanna Pelliccioni. Kampanja kiertää kaikkiaan 11 paikkakunnalla. Lisäksi yksi tilaisuus on Dubrovnikissa Kroatiassa. 

Tämänkertainen Lue Naiselle Ammatti -kiertue on järjestyksessä viides. Aiemmat mukana olleet kirjailijat ovat Sofi Oksanen, Sirpa Kähkönen, Rosa Liksom ja Minna Lindgren. Kirjojen avulla kerätyt varat käytetään kehittyvien maiden naisten tukemiseen Aasiassa ja Afrikassa.

Rauman Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma pidettiin keskiviikkona 9.11.2022 Rauman kirjastolla. Olimme toivoneet kirjailijavieraaksi professori Lea Pulkkista. Toiveemme toteutui ja niin käynnistyi tilaisuuden suunnittelu. Työt organisoituivat hyvin, yksi toteutti kahvitarjoilun, yksi arpajaiset, yksi ohjelman suunnittelun, yksi mainostamisen ja yksi haastattelun. Saimme näyttävän puffijutun paikalliseen Länsi-Suomeen.

Rauma on aika pieni paikkakunta (n. 40 000 asukasta) ja jännitimmekin, saammeko tilaisuuteen yleisöä. Kahvin ja arpojen myynti alkoi puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. Myös Pulkkisen teosta Tutkijan omakuva oli myynnissä. Halukkaat saivat kirjaan kirjailijan signeerauksen.

Arpojen ja kahvin myyntiä

Iloksemme huomasimme, että ihmisiä tuli tasaiseen tahtiin. Tuoleja täytyi lisätä niin, että kaikki 45 kuulijaa saivat istumapaikan. Tilaisuuden avasi Soili Vaimala, joka kertoi Naisten Pankin sekä Rauman paikallisryhmämme toiminnasta. Maija Lampinen lausui naistenpankkilaisen Kristina Haaviston kirjoittamia ihastuttavia runoja.

Minun tehtävänä oli haastatella Lea Pulkkista. Pulkkisen teos Tutkijan omakuva on omaelämänkerrallinen. Kirjailija kuvaa avoimesti ja rehellisesti elämäänsä lapsuudesta tähän päivään asti. Vaikka kirja on paksu, sitä on helppo lukea. Kirja on avartava kuvaus tiedenaisen elämästä, yliopistomaailmasta, lasten kasvatuksesta ja kirjailijan omasta elämästä. 

Lasten puolesta puhuja

Pulkkinen kuvaa elämäänsä kiinnostavalla tavalla. Hänen elämänkaarensa koostuu toisiinsa kietoutuvista säikeistä. Pulkkinen kertoo, että hän on saanut kokea hyvän ja turvallisen lapsuuden, vaikka elikin lapsuusvuotensa sodan aikana. Äiti antoi turvallisuutta ja hyvän lähtökohdan lastensa elämälle. Turvallisen lapsuuden merkitys korostuu monissa Pulkkisen tutkimuksissa.

Lapsuuden jälkeisessä elämässään Pulkkinen erottaa kolme merkittävää säiettä: perhe, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkimuksen säikeessä merkittävin tutkimus on ollut LAKU-tutkimus (Lapsesta aikuisesta), joka sai alkunsa Pulkkisen omasta väitöskirjasta. Kyseessä on merkittävä pitkittäistutkimus, jossa samat henkilöt ovat olleet tutkimuksen kohteena 8-vuotiaista alkaen aina 50-vuotiaiksi. Pulkkinen avasi myös perheen säiettä. Vaativan uran ja perhe-elämän yhteensovittaminen oli sujunut melko joustavasti.

Kun puhutaan lapsista, niin voidaan kiistatta sanoa, että Pulkkinen on ollut merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän on ollut mukana erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä työryhmissä ja arviointiryhmissä. Pulkkisella on laajaa kansainvälistä  julkaisutoimintaa, mutta hän on halunnut kirjoittaa myös suomeksi siksi, että näin hänen näkemyksensä tavoittavat suomalaiset kasvattajat. Hän on ollut lasten puolesta puhujana lukemattomissa seminaareissa ja konferensseissa, koulujen järjestämissä tilaisuuksissa ja televisiossa.  

Lea Pulkkinen kertoi, että hän on matkustellut kaikissa maanosissa, myös Afrikassa. Afrikan matkojen aikana syntyi hänen arvostuksensa afrikkalaista naista kohtaan. Pulkkinen näkee, että Naisten Pankin toimintaan osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden tukea afrikkalaisen naisen työtä ja asemaa. Näin emme auta pelkästään afrikkalaista naista, vaan naisen työnsaannin kautta myös perhettä ja lasten kouluttautumismahdollisuuksia. 

Kommenttipuheenvuorossaan yliopistolehtori, dosentti Juli Aerila Rauman opettajankoulutuslaitokselta käsitteli Pulkkisen laajaa tuotantoa ja hänen kansainvälistä uraansa.

Pulkkinen vastasi vielä muutamiin yleisökysymyksiin ja sitten olikin kiitosten aika.

Kiitimme Lea Pulkkista siitä, että hän on tukemassa Naisten Pankin toimintaa Lue Naiselle Ammatti -kampanjassa. Ja olimme iloisia, että saimme hänet tänne Raumalle. Kiitimme myös Rauman kirjastoa hyvästä yhteistyöstä. Oli ilo saada järjestää tilaisuus kirjojen keskellä Rauman kauniissa kirjastossa.

Tilaisuus keräsi kiitosta. Nappasimme muutaman yleisökommentin.

* Olipa mielenkiintoinen ja inspiroiva tilaisuus.

* Hyvä tunnelma tilaisuudessa.

* Lea Pulkkista oli ilo kuunnella.

* Lea Pulkkisesta huokuu levollista viisautta.

* Lisää tällaisia kirjailijatapahtumia. 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos. 2022. Kansi: T. P. Kekäläinen. 279 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsää ja peltoa. Peltoa ja metsää. Kyläpahanen, jonka kauppa oli lyönyt ovensa säppiin. Maija katsoi yksitoikkoisena jatkuvaa maisemaa ristiriitaisten ajatusten aaltoillessa mielessä. Vielä puoli tuntia ja oltaisiin Syvätsalossa. Juhani olisi vastassa linja-autoasemalla. Miten hän kertoisi Astan työtarjouksesta?"

Lauantaitanssit on toinen osa Tiaisen Kinnaslahti-sarjaa. Ensimmäinen osa Sydänystäväni Kirsti ilmestyi vuonna 2020 (linkki). Kirjat liittää yhteen sama tapahtumaympäristö, fiktiivinen kylä jossakin päin Savoa, Kuopion lähistöllä. 

Lauantaitansseissa eletään 1980-lukua. Tarinan päähenkilö on tuikitavallinen viisikymppinen Maija. Maija on niin tavallinen kotirouva, että ei uskoisi, että hänestä saa kirjan aikaiseksi. Mutta siihen pystyy Marja-Leena Tiainen, ja saakin aikaiseksi mukavan ja lämminhenkisen lukukokemuksen. Syysiltojen pimentyessä oli mukava tarttua tähän kirjaan ja hautautua sohvan nurkkaan lukemaan tarinaa Maijasta ja hänen avioliitostaan, lapsistaan ja hänen halustaan tehdä itsenäisiä päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Maija elelee aviomiehensä Juhanin kanssa Kinnaslahden kylässä. Heidän kaksi lastaan elävät jo omaa elämäänsä. Elämä pienessä kylässä on melko hiljaista ja yllätyksetöntä, vähän niin kuin Maijan ja Juhanin avioliitossakin. 

"Minä haluan muutakin."

Sitten elämään tulee yllättäen iso muutos. Juhani joutuu sairaseläkkeelle ja haluaa muuttaa Syvätsalon Koivuahoon, vanhempiensa kotitilalle. "Koivuahossa aloitetaan nimittäin remontti, ja kun se on ohi, me muutetaan Maijan kanssa sinne asumaan". Maija on hiljaa, ei sano mitään, vaikka raivo valtaa mielen. Sinne hevonkuuseen Maija ei halua muuttaa. 

Juhlapitoja järjestävä Asta haluaa Maijan kaveriksi leivontahommiin. Se tuntuu Maijasta mukavalta, joku haluaa ja tarvitsee häntä. Astan liiketoimet laajenevat ja hän perustaa vielä kahvilankin Kinnaslahteen. Maija lähtee mukaan täysin sydämin. Tytär Terhi hehkuttaa äitinsä päätöstä. "Tosi hieno juttu se sinun työpaikkasi, tytär kirjoitti. Ja hyvä, että uskalsit kerrankin pitää puoliasi."

"Juhani on vanhakantainen mies."

Niin Maija aloittaa työt, asuu Kinnaslahdessa ja käy viikonloppuisin Juhanin luona Koivuahossa. Juhani ei halua muuttaa takaisin Kinnaslahteen. Tässä on jo riidan paikka, ja kun lisäksi kuvioihin tulee muutakin avioliittoa horjuttavaa, on todellinen aviokriisi lähellä. Tuntuu, että ainoana lohtuna on se, että lasten elämästä ei tarvitse  huolehtia.

Marja-Leena Tiainen taitaa lämminhenkisten ja tavallista arkielämää kuvaavien romaaneiden kirjoittamisen. Tämän kirjan seurassa lukija viihtyy. Teksti etenee sujuvasti, kieli on selkeää ja helppoa lukea. Miten mukava olikaan palata kirjan mukana 80-luvulle ja vielä tuollaiselle pienelle paikkakunnalle, jossa pienikin tapahtuma noteerataan ja kerrotaan ainakin yhdelle naapurille. Kohta asian tietää koko kylä. Niin monet asiat olivat minullekin Savossa eläneelle hyvin tuttuja. Vaikkapa ruokatarjonta, karjalanpaisti sekä riisipiirakat ja jälkiruoaksi pala tiikerikakkua. 

Kiitos T. P. Kekäläinen onnistuneesta kannesta. 

Jussi Wahe: Väkivallan virkamies

 

Jussi Wahe: Väkivallan virkamies. Murharyhmän tutkijan tositarinoita. Deadline Kustannus. 2022. 220 s. 

Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa hahmottaa, monellako kuolemanpaikalla olen kohta kahdenkymmenenkahden vuoden aikana ollut, mutta varmasti lähemmäksi viidelläsadalla. Rikostutkintapartiossa roolitus kuolemanpaikalla on se, että toinen tutkii vainajan eli kääntää, ja toinen puhuttaa omaisen. Poliisitermi kääntää tulee siitä, että vainajaa on ulkotarkastuksen yhteydessä käänneltävä mahdollisten ulkoisten trauman merkkien toteamiseksi."

Jussi Wahe työskentelee rikosylikonstaapelina Helsingin poliisissa. Suuren osan kolmestakymmenestä työvuodestaan Wahe on työskennellyt väkivaltayksikön eli murharyhmän tutkijana. Wahe on toiminut myös YK-rauhanturvaajana Libanonissa. 

"Hae poliisikouluun."

Se, että porilaisesta Wahesta tuli Helsingin poliisilaitoksen rikosylikonstaapeli oli pelkkää sattumaa. Koulun ja armeijan jälkeen nuorella miehellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin tarmonsa suuntaisi. Opiskelualaa ei tahtonut löytyä, ravintola-alalle hän ei päässyt ja Suomen Liikemiesten Kauppaopiston julkishallinnon linjan opinnot suorastaan masensivat. Sen sijaan kesätyöpaikka Haka-Lemminkäisellä oli mieluinen kokemus. Sitten sattumoisin Wahe huomasi Aamulehdessä poliisikoulun hakuilmoituksen. Se antoi suunnan hänen loppuelämälleen. Wahe päätyi opiskelemaan Tampereen poliisikouluun.

"Minä halusin rikostutkijaksi."

Kirjassaan Väkivallan virkamies Wahe kertoo kokemuksistaan virkauraltaan. Se, mistä Wahe kirjoittaa, pohjautuu hänen pitkään kokemukseensa. Wahe kertoo, millaisia tapauksia hän oli ryöstöjaoksen tutkijana kohdannut ja millaisiin toimenpiteisiin poliisi oli ryhtynyt. Hyvin pian Wahe jätti jäähyväiset ryöstöjaokselle ja päätyi koulutuskierrolle yleisjaoksen murharyhmän tehtäviin. Murharyhmän tehtävänä on tutkia "vakavat väkivaltarikokset eli törkeät väkivaltarikokset, niiden yritykset sekä henkirikokset ja niiden yritykset. Lisäksi sinne kuului kuolemansyyntutkinta ja kadonneiden henkilöiden etsintä".

Helsingin väkivaltarikosyksikkö tutkii vuosittain noin 1200 kuolemantapausta eli noin pari kolme tapausta päivittäin. Jos todetaan, että kuolema ei ole luonnollinen, poliisi määrää ruumiinavauksen ja pitää yhteyttä omaisiin. Wahe kuvaakin hyvin yksityiskohtaisesti vainajan ruumiinavausta. Kaikkein vaikeinta on suruviestin välittäminen omaisille. Wahe toteaa, että lasten ja nuorten kuolemat ovat vaativimpia poliisitehtäviä. 

Myös katoamistapauksia tapahtuu paljon. Jo pelkästään Helsingissä tehdään vuosittain 140-150 katoamisilmoitusta. Moni kadonneista löytyy pian, muutaman päivän kuluessa, mutta mitä kauemman aikaa katoamisesta on, sitä epätodennäköisempää on kadonneen löytyminen. Wahe valottaa myös poliisille lankeavia jatkotoimenpiteitä, sitä työtä, mistä siviiliväestö ei tiedä mitään. Tällaista hyvinkin aikaavievää työtä poliisi joutuu tekemään mm. silloin, kun kadonneeksi ilmoitettua henkilöä ei löydetä.   

"Me kaikki muistamme tsunamin."

Tuli vuosi 2004 ja  tuhoisa tsunami. Kuolleita oli paljon, suomalaisia 172. Keskusrikospoliisista tuli Wahelle soitto. Hänet kutsuttiin töihin  katastrofialueelle muutaman muun poliisin kanssa. Osa poliiseista osallistui uhrien tunnistamiseen ja osa uhrien etsintään. Komennus kesti tasan sata päivää.

Suurin osa Wahen kuvaamista tapahtumista ja rikoksista on sellaisia, joista suuri yleisö ei tiedä mitään. Juttuja ei ole sen kummemmin uutisoitu, tai jos on uutisoitu, aina ei välttämättä nimillä. Siksi Wahe on sensuroinut tapauksia, ainakin niin, että hän on muuttanut nimet. Mediassa julkisuutta saaneissa tapauksissa Wahe käyttää uhrien oikeita nimiä. Esille tulevat mm. Bandidos MC:n ex-presidentin Marko Hirsmanin kuolema, Riina Mäkisen mystinen katoamistapaus sekä Pekka-Eric Auvisen aseellinen hyökkäys Jokelan koulukeskuksessa. 

"Olen nauttinut työstäni."

Luin mielelläni tätä Wahen kirjaa. Teksti eteni sujuvasti ja kirjaa oli helppo lukea. Poliisin työskentelyn kuvaus oli kiinnostavaa luettavaa. Työ on vaativaa, henkisesti raskasta ja joskus myös vaarallista. Wahe on poliisivuosinaan "nähnyt elämän tummimmat ja kolkoimmat sävyt".  Viime vuosina on ilmestynyt poliisien omakerrallisia romaaneja, joissa he kuvaavat työtään poliisin palveluksessa. Wahen kirjassa mainittu rikosylikonstaapeli Kenneth Eriksson julkaisi poliisityötään kuvaavan kirjansa Kovat kadut. Ammattirikollisen jäljillä (WSOY) pari vuotta sitten (linkki postaukseeni). Sattumalta luin juuri äskettäin Kaisa Tammen kirjan Naisvankilan pomo (WSOY 2022), jossa Tammi kuvaa naisrikollisuutta, vankilaolosuhteita ja erityisesti työtään naisvankien parissa (linkki postaukseeni).