Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanlaakso

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanlaakso. CrimeTime. 2019. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi. 347 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ymmärrätkö sinä, mitä luottamus tarkoittaa? Kivi ksysyy tiukasta. - Ymmärrätkö oikeasti? Ymmärrät sen, mitä siitä seuraa, jos sen pettää? Ja olet valmis hyväksymään sen?" (s. 113)

Kirjan päähenkilö Jarmo Kivi on monessa mukana. Hän on ammattirikollinen ja johtaa kansainvälistä huumeverkostoa. Rikollisten toimien harjoittamiseen Kivi on kehittänyt loistavan kulissin: hautaustoimiston. Kukapa osaisi ruumisauton nähtyään epäillä, että sisällä voi olla muutakin kuin ruumis arkussa. Rundin mielestä Kiven hautaustoimistobisnes on nerokas juttu: "Vainaja keskellä katua ei oo mikään juttu, jos sen vierellä seisoo ruumisauto. Sä voit tehdä mitä vaan. Kaikkien silmien alla. Jopa kyttien. Voi vittu! Kukaan ei ihmettele. Kukaan ei epäile." (s. 28) Jotta kaikki näyttäisi täydelliseltä, Kivellä on myös perhe: pappi Leena ja kaksi lasta Leenan aiemmasta avioliitosta. 

Hänen piilopaikkansa on löydetty. (s. 22)  

Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen Kuolemanenkeli jäi. Vankilasta paennut kostoa hakeva Rundi löytää Kiven piilopaikan kaikista Kiven varotoimista huolimatta. Kiristettynä Kivi lupaa toimittaa miljoonan arvoisen "mällin" iltapäivällä kello kolmeen mennessä, mutta ennen sitä on hoidettava itsemurhan tehneen poliisi Pauli Koskelan hautajaiset. Koskelan hautajaiset on arvokas tilaisuus kunniavartioineen, Suomen lippuineen ja surevine kollegoineen. Mukana on myös huumekoira, joka tekee kaikkensa päästäkseen haukkumaan arkkua. Päivästä muodostuu kerrassaan niin absurdi, että on pakko nauraa, vaikka mitään huumoria tässä kohtauksessa ei ole. Uskon, että Marko Kilpi on hekotellut kuvatessaan tätä tapahtumaa, näin hillitön hautajaiskuvaus on vertaansa vailla. 

"Jouni ei ole ansainnut rauhaa." (s. 29) 

Kiven kilpimies Jouni, joka yksin tiesi kaiken Kiven rikoksista, on kuollut. Jouni rikkoi Kiven luottamuksen, ja se oli liikaa Kivelle. Kivi on palkannut uudeksi apulaisekseen epävarman, itseään etsivän, epäilevän Tuomaksen. 

Kivi ottaa Tuomaksen mukaan pakomatkalle Viroon. Siellä alkavat tositoimet, ruumiita tulee, tappaminen on julmaa, ketään ei säästetä. Tuomas epäilee ja ennen kaikkea pelkää nähdessään Kiven toimien raakuuden. Kuitenkin Tuomas on valmis tekemään pyhän sopimuksen Kiven kanssa. Tuomas tarttuu Kiven käteen ja sopimus on tehty. "Merkkipiste hänen elämänkarttaansa palaa syvälle läpi kudosten ja lihassäikeiden aina luustoon ja ydinjatkeeseen saakka. Hän on merkitty mies." (s. 113)

Tapaamme edellisestä kirjasta tuttuja poliiseja, mm. Saaren, Laakson ja Juutilan. Poliisi on neuvoton yrittäessään selvittää, kuka tässä rikosvyyhdissä on päätekijä. Välillä tähtäimessä on Rundi, välillä Haidar tai Arpinaama. Sitten koulun pihalta löytyy "pukumies". 

Pidän Kilven kirjoitustyylistä. Hän kirjoittaa lyhyitä lauseita ja tiiviitä, usein vaihtuvia elokuvamaisia tapahtumakuvauksia. Kirjan alussa Kilpi esittelee uusia henkilöhahmoja tiuhaan tahtiin, suurin osa on kylläkin tuttuja edellisistä kirjoista. Kunhan saa otteen Kilven kirjoitustyylistä ja tutustuu henkilögalleriaan, sen jälkeen se on sitten puhdasta jännitystä ja huimaa menoa. Kirja ottaa ja vie mukanaan. Se on vaan yksinkertaisesti luettava yhdeltä istumalta, niin koukuttava se on.

Kirja on raaka ja ruumiita tulee. Tappaakin voi monin tavoin, tässä kirjassa tapot ovat sieltä julmimmasta päästä. Marko Kilpi on omalla maaperällään kuvatessaan rikollisten ja poliisien toimintaa. Ei se mikään ihme ole, onhan Kilpi itse poliisi. Harvoin näkee näin autenttisia ja kiinnostavia kuvauksia poliisin työskentelystä rikosten selvittämisessä. Kilpi on varmasti nähnyt monenlaisia rikollisia poliisiurallaan. En tiedä, löytyykö tälläisiä Kiviä savolaisesta todellisuudesta. Viimeistään kirjan loppusivuilla lukijalle selviää, että Kivi on nimensä mukaisesti kivenkova ammattilainen.  Kiven kansainvälisestä rikostoiminnasta paljastetaan vain pikku siivu. Oletettavasti jatkoa on tulossa.

"Onko kyse siitä, että hän on pohjimmiltaan paha?" (s. 233)

Jännityksen ohella Kilpi avaa kiinnostavalla tavalla henkilöhahmojen taustoja ja ihmissuhteita. Tässä kirjassa kirjailija kuljettaa mukana useita naishahmoja, jotka pehmentävät pelottavimpia käänteitä.  Pohdinnat pahuudeen olemuksesta, pahan ja hyvän vastavuoroisuudesta, olivat minulle mieleistä luettavaa. Ymmärtääkö Kivi tekevänsä pahaa tappaessaan? Kivi lohduttaa epäröivää Tuomasta: "Kyse on selviytymisestä. Mutta se ei onnistu, jos jäät painiskelemaan omantunnon kanssa. Se on täysin turhaa. Jos ajattelet, että tuli tehtyä pahoja asioita ja se on väärin. Että elämää ei sen jälkeen enää ole." (s. 143) 

Marko Kilpi tekee Undertakerien kanssa pitkäjänteistä työtä. Kunnianhimoiset suunnitelmat tulevia Undertakeria varten ovat varmasti jo olemassa. Näin ollen, kun kyseessä on moniosainen sarja, kaikkea ei tarvitse upottaa yhteen kirjaan, ruumiita voi jättää jatko-osiinkin.😊Undertaker-sarjalla Marko Kilpi on ottanut asemansa suomalaisten dekkarikirjailijoiden kärkijoukossa. Voin tunnustaa, olen täysin koukuttunut Jarmo Kiven tarinaan. Jatkoa jo odotellen! 

Onnea Marko Kilpi tästä oivallisesta Undertaker-sarjasta. Samoin onnittelut eduskuntavaalien johdosta. Ei ole mikään  pikku juttu saada Savo-Karjalan vaalipiirissä yli 9000 ääntä. Ja lisäksi vielä syntymäpäiväonnittelut! 

  

Lukupiirikirjana Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava. 2018. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 440 s.

"Päässäni on liikaa tavaraa. Öisin ajateltavia naisia on liikaa." s. 405

Meitä oli 13 naistenpankkilaista kevään viimeisessä lukupiirissä jakamassa mielipiteitä Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin. Kankimäki on meille tuttu jo entuudestaan. Olemme lukeneet lukupiirissämme Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013), josta pidimme paljon. 

Tämän uuden kirjan idea on erinomainen. Kankimäki miettii itselleen tärkeitä naisia, joita hän kutsuu yönaisiksi. Yönaisien valinta ei ole helppoa, vaihtoehtoja on paljon. Ensimmäiseksi kirjan yönaiseksi valikoituu Karen Blixen, jonka jalanjäljille Keniaan Kankimäki suuntaa ensimmäiseksi. Matka jatkuu, ja saamme tutustua myös poikkeuksellisen rohkeisiin tutkimusmatkailija- ja taiteilijanaisiin. 

Seija toimi tällä kertaa lukupiirin vetäjänä ja hän heittikin heti alkajaisiksi meille pohdittavaa: Kuvailkaa Kankimäen kirjaa kolmella sanalla. Ja tulihan niitä kuvauksia: hienosti rakennettu / kauniisti kirjoitettu / taitavasti  kirjoitettu / ärsyttävä / kirja vinkuu / kannessa yötaivas / monisäikeinen / ammattilaisen kirjoittama / monipuolinen / itselle henkilökohtainen / vaikuttava / rehellinen / feministinen. Kuten näistä lyhyistä kuvauksista käy ilmi, kirja oli hieno lukukokemus suurimmalle osalle, mutta ei kaikille.

Keskustelimme kirjaan valituista naisista. Melkoisen upean naiskavalkadin Kankimäki on valinnut. Valinnat ovat mielestämme onnistuneita. Kankimäki nostaa esille Karen Blixenin ohella rohkeita ja päättäväisiä naistaiteilijoita ja -tutkimusmatkailijoita, jotka ovat raivanneet tietä jälkipolville perinteisesti varsin miesvaltaisessa joukossa. Jotkut meistä pitivät naistaiteilijoiden osuutta mielenkiintoisimpana osiona, jotkut taas ihastuivat tutkimusmatkaajanaisiin ja osalle Karen Blixenin osuus oli kirjan helmi. Naistaiteilijoissa huomiota kiinnitti erityisesti se, että nämä historialliset naiset pystyivät 1500-1600 -luvuilla elättämään itsensä ja perheensä omalla taiteellaan. Tutkimusmatkaajanaisissa oli monia kiinnostavia, mm Alexandra David-Neel, ensimmäinen valkoinen nainen, joka kerjäläiseksi pukeutuneena pääsi Lhasan kiellettyyn kaupunkiin v. 1924 sekä Nellie Bly, joka matkusti maailman ympäri 72 päivässä mukanaan vain käsilaukullinen tavaraa. Tästä opimme, että kun elämä käy liian arkiseksi, kannattaa ottaa matkalaukku ja lähteä matkaan. 😊

"Lähde Afrikkaan."

Karen Blixenin osuus on laajin, peräti 150 sivua 440 sivusta. Karenin elämää avataan Karenin kirjeenvaihdon kautta. Siloitellut, tosiasioita kaunistelevat kirjeet lähetetään äidille Tanskaan ja totuudenmukaiset kirjeet veljelle. Kankimäki lähtee Karenin jäljille, ensin Tansaniaan, sieltä sitten Keniaan. Köyhyyttä on paljon, yhteiskunta ei toimi niin kuin valtion pitäisi. Kankimäki tapaa Maggien, tansanialaisen naisoppaan, jonka kanssa hän keskustelee mm tyttöjen koulutuksesta, Naisten Pankille niin tärkeästä teemasta. "Maggie on selvästi tulisieluinen ja reipas naisasianainen, ja hänen mielestään tansanialaisia tyttöjä pitäisi ylipäätään kouluttaa enemmän. Hän kertoo, että tyttöjen koulunkäynti on täällä usein katkonaista naiseuteen liittyvien perusasioiden vuoksi: tytöt ovat poissa koulusta keskimäärin viisi päivää kuussa kuukautisten vuoksi, sillä he eivät kehtaa mennä kouluun, kun heillä ei ole varaa hankkia kunnollisia terveyssiteitä (niiden sijaan käytetään maissinlehtiä ja kankaita) eikä peseytymään pääse. Vuodessa päiviä kertyy paljon, ja tytöt jäävät koko ajan jälkeen opetuksessa." (s. 70-71)

 "Ole aivan saamarin reipas."

Tässä muutamia lukijoittemme huomioita kirjasta:
* Kankimäki on itseään kohtaan itseironinen ja hyvin rehellinen. 
 *Kirjan feministinen ote lisääntyy kirjan loppua kohti. 
* Kirjassa on paljon sellaista hauskuutta, jota ei yleensä tietokirjoista löydy, mm lukujen loput Kankimäen ohjeistaessa lukijoita feministisin neuvoin. 
* Kirjasta löytyy Mian opiskeluajoilta yhtymäkohta Pohjois-Karjalaankin. 
* Kirja tuo mieleen Juha Hurmeen Niemen.
* Kirja tuo mieleen Saara Turusen Sivuhenkilön.
* Isona plussana kirjan valokuvat ja laaja lähdeluettelo.

Olimme saaneet etukäteistehtävän liittyen tähän lukupiiritapaamiseen. Meitä oli pyydetty valitsemaan kolme meidän omaa yönaistamme eli naisia, joita arvostamme syystä tai toisesta. Listaan yönaisemme tähän ilman mitään selityksiä: Aino Kallas, Sophie Mannerheim, Minna Canth (5), Ellen Johnson Sirleaf, Tarja Halonen (3), Leymah Gbowee, Helene Schjerfbeck, Irja Askola (2),  Hertta Kuusinen, Maria Jotuni, Johanna Korhonen, Michelle Obama, Agner Varda, isotäti Anni, Rosa Barks, Jane Austen. 

Annamme arvion lukemillemme kirjoille asteikolla 1-5. Tämä kirja sai meiltä arvioksi 4,20. Tällaiseen lukukokemukseen oli hyvä lopettaa kevään kirjatapaamiset. Jatkamme jälleen elokuussa, jolloin vuorossa on Soili Pohjalaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuva Valuvika.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like. 2019. Kuvat: Ville-Juhani Sutinen. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Työ Neuvostoliitossa on kunnian, maineen, uljuuden ja sankaruuden asia." (Kolyman leirin portin teksti) s. 242

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä ja terrorista on kirjoitettu paljon. Mukaan mahtuu tieto- ja kaunokirjoja, tutkimuksia ja raportteja. Aihe kiinnosti myös Ville Ropposta ja Ville-Juhani Sutista. He löysivät tuoreen ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen: he matkustivat terrorin jäljillä ympäri Venäjää. Monet pitkät matkat aina kauas Siperiaan asti taittuivat pakkovankien rakentamilla luiden teillä ja rautateillä. Leirit olivat jättäneet jälkensä kylien ja kaupunkien maisemaan, hautausmaille ja infrastruktuuriin sekä luonnollisesti ja ennen kaikkea ihmisten mieliin. Kirjailijat olivat suunnitelleet matkansa niin, että "leirinähtävyyksien" lisäksi he tapasivat paikallisia asukkaita, entisiä leirien asukkaita sekä terrorista kiinnostuneita kyläläisiä.

Erehtymätön kommunistinen puolue

Vuoden 1917 vallankumous johti pian autoritaarisuuteen ja sortojärjestelmään, vaikka puoluejohtajien puheissa ylistettiin tulevaisuuden kommunistista paratiisia. Heti 20-luvun alkuvaiheissa Leninin toimesta alkoi taistelu "kansanvihollisia" vastaan. Tuli tarve vankileireistä. Jo 1920-luvulla leirejä oli yli 300, mutta suurin osa niistä oli vielä pieniä. Suurin leireistä oli Solovetskin vankileiri, joka on tullut tunnetuksi Sotzenitsynin kirjasta Vankileirien saaristo. Solovetskin vankien kurjista oloista puhuttiin jo leirin alkuvuosina, ja siksipä neuvostohallinto lähetti kirjailija Maksim Gorkin tarkkailemaan leirin toimintaa. Leirille oli kuitenkin tehty kasvojenkohotus ennen Gorkin vierailua, ja Gorki uskoi - tai ainakin oli uskovinaan - näihin kulisseihin. Hän kirjoitti: "Solovkin kaltaiset leirit ovat välttämättömiä". (s. 26) 

Leninin jälkeen bolsevikkien johtajaksi nousi Josef Stalin. Otteet kovenivat ja vankileirien määrä lisääntyi. GULAG-virasto perustettiin vuonna 1930 Neuvostoliiton työojennusleirien pääorganisaatioksi. Gulag-termillä viitataan sekä yksittäisiin leireihin että vankileirijärjestelmään. Stalinin ensimmäinen voimainkoetus ja samalla yksi Gulagin tärkeistä lähtölaukauksista oli Vienanmeren-Itämeren kanavan rakentaminen vankivoimin. Erittäin raakaan rakennustyöhön osallistui noin 130 000 pakkotyövankia, joista ainakin 12 000 kuoli näissä inhimillisen kärsimyksen olosuhteissa. 

"Terrorista tuli nyt järjestelmän ydin." (s. 128) 

Gulagin alkuvaiheissa vankileirit eri puolilla Neuvostoliittoa oli organisoitu eri tavoin. Gulag-organisaation perustamisen jälkeen olosuhteet kaikissa leireissä muuttuivat ankarimmiksi ja vankien lukumäärä kasvoi. Äärimmäiset mittasuhteet Gulag sai 1930-loppupuoliskolla, erityisesti vuosina 1936, 1937 ja 1938. Vainoaalloista - vangitsemista ja teloituksista - kärsivät kaikki, niin puolueen johto, tavalliset ihmiset, kulttuuri-ihmiset kuin myös ulkomaalaiset. Virallisesti noina kolmena vuotena teloitettiin noin miljoona ihmistä. 

Kaksi ristiä Jur-Sorin hautausmaalla (kirjan kuvitusta)

Vaikka Gulagit jatkoivat toimintaansa toisen maailmansodan aikana entiseen malliin, neuvostoihmiset kokivat sodan suorastaan siunauksena. Pasternak kirjoitti Tohtori Zivagossa näin: "Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa." (s. 194)  Sodan loppuminen ei lopettanut Gulagia. Pian kävi ilmi, että Gulag kuului erottomattomasti Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään. Gulag kasvoi entisestään, ja 1950-luvun taitteessa Gulagin vankimäärä oli korkeimmillaan. Kesällä 1950 Neuvostoliitossa oli peräti 2,8 miljoonaa Gulag-vankia. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1952 Gulagin toiminta rauhoittui. Virallisesti toimintaa jatkettiin aina 1960-luvulle saakka.

Luiden tiellä

Kirjailijat avaavat leirien historiaa ja olosuhteita matkustaessaan leiripaikkakunnalta toiselle. Matka vie Kotlasista Komin Syktuvkariin,  Uhtaan, Vorkutaan, Labytnangiin ja Jamalin kaasukentille asti. Kirjaan olisin kaivannut karttaa, jotta matkareitin seuraaminen olisi ollut mahdollista. Kirjailijat näkivät vaikuttavia paikkoja, ristejä, hautausmaita, rakennusten jäännöksiä, kidutussellejä, teloituspaikkoja, muistokiviä, piikkilanka-aitoja, tarkastuspisteitä, vankien parakkeja ja museoita. Kirjan henkilöhaastattelut avaavat koskettavia leirimuistoja.  

Vorkutan kaupunkia kiertävä rata, joka ennen vei lagpunktilta toiselle. (kirjan kuvitusta)

Gulagin avaaminen matkustelun pohjalta on oivallinen tapa avata Gulagin historiaa. Historiaa kuvataan leirikohtaisesti. Välillä tuli tunne, että Gulagin historiaa toistetaan turhankin usein, mutta se on toki ymmärrettävää, koska onhan joka leirillä oma erikoislaatuinen Gulag-historiansa. Kirjassa oli viittauksia suomalaisiin Gulag-vankeihin. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla heistä enemmänkin. Kirja on tervetullut ja tarpeellinen lisä valottamaan Neuvostoliiton vankileirejä ja terroria. Kirja antaa kokonaisvaltaisen kuvan Gulag-järjestelmästä valottaen Gulagia sen alkuvaiheista alkaen ja päätyen tämän päivän toisinajattelijoiden rankaisutoimenpiteisiin.

Gulagissa menehtyneen kasvot Kommunarkassa Moskovassa (kirjan kuvistusta)

 Gulag on ongelmallinen aihealue Venäjän  historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Läheskään kaikkea ei ole pystytty tai ei ehkä haluttukaan selvittää. Mitään Nürnbergia tai muuta edes objektiivisuuteen viittaavaa oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Tuomiota ei langetettu, ei edes symbolista.

 Käy ilmi, että Gulag ei ole mikään yksiselitteinen asia tämänkään päivän Venäjällä. Näin kirjoittaa muistelmissaan Nadezda Mandelstam: "Riittää jo, ihmiset sanovat, olemme kyllästyneet ja väsyneet siihen kaikkeen; miksi jankuttaa siitä vieläkin? - - Minä taas sanon, että mitään rajaa ei voi olla: meidän on puhuttava näistä asioista aina uudelleen ja uudelleen, kunnes jokaisesta kyyneleestä on tehty selkoa ja kunnes syyt sille mitä tapahtui (ja tapahtuu edelleen) ovat selvästi kaikkien näkyvillä." (s. 387)

Lukupiirikirjana Anneli Kannon Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto. 2018. Kansi: Terhi Ekebom. 235 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Meitä oli kymmenen lukijaa kevään viimeisessä lukupiiritapaamisessa vaihtamassa mielipiteitä Anneli Kannon kirjasta Ihan pähkinöinä. Tänä vuonna lukupiirissämme luettuja kirjoja ovat olleet Antti Heikkisen Mummo (WSOY, 2017), Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) ja Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus 2018). Kauden päätteeksi halusimme jotakin kepeämpää luettavaa. Helsingin kirjamessuilta löytyikin tämä Anneli Kannon uusin kirja. Messuilla kirjailija kertoi, että hän oli osallistunut lähes pariinsataan keskustelutilaisuuteen liittyen hänen historiallisiin kansalaissotaa käsitteleviin kirjoihinsa Veriruusut ja Lahtarit. Nyt Kanto halusi kirjoittaa jotakin ihan erilaista. Hän luki otteita kirjasta, yleisö nauroi ja nautti, ja minä päätin, että tämäpä olisi sopiva lukupiirikirja.

Kirjan päähenkilö on Mirjami, vähän vaille viisikymppinen Helsingissä asuva businessnainen. Hän työskentelee Armo-nimisessä viestintäyrityksessä, nauttii korkeaa palkkaa, asustaa upeassa kalliisti sisustetussa asunnossa Töölössä ja nauttii poikaystävänsä, videotaiteilija Stefanin ihailusta. Stefanin kanssa syödään kalliissa ravintoloissa ja otetaan vauhtia Lontoosta tai Singaporesta, jotta elämä ei olisi liian arkista. Ja Mirjami maksaa. Elämä on mallillaan, kaikki on hyvin.  

"Huonoin päivä ikinä"

Mutta mikään ei ole ikuista. Yritysten omistuspohjat muuttuvat, tehdään yrityskauppoja, kansainvälistytään. Niin kävi Armossakin. Eräänä aamuna johtajakaksikko Nico Rothman ja Sam Ajuranta ilmoittavat senioriporukan irtisanomisista, joiden joukkoon myös Mirjami kuuluu. Sitten tulee vielä puhelu Seinäjoelta. Mirjamin sisko Irmeli oli kuollut äkillisesti. Mirjami ostaa junalipun Seinäjoelle ja lähtee huolehtimaan Irmelin murrosikäisestä Usva-tyttärestä ja rullatuolissa istuvasta äidistään.  Näin menestyvä businessnainen putoaa Helsingin luksuselämän huolettomuudesta Köyhänluoman maalaismaisemiin.

Korkokengistä kumisaappaisiin

Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä Usva osoittautuu jämäkäksi nuoreksi naiseksi. Tyylikkäästi Usva hoitaa Irmelin hautajaisjärjestelyt. Vaikka koulunkäynti ei Usvaa huvita, häneltä onnistuu hyvin kotitalon vuohien ja kanojen hoitaminen. Kun hautajaiset ovat ohi, Mirjami jää Köyhänluomaan, eihän hänellä enää ole työpaikkaa Helsingissä eikä uusiakaan tarjouksia tule. Stefankin ilmoittaa, että haluaa lopettaa seurustelusuhteen. Mirjami hyppää korkokengistä kumisaappaisiin, tekee lapsuuden ruokia, hoitaa Usvan kanssa vuohia ja tutustuu eläinlääkäriin. Mirjami muuttuu, hänen on yksinkertaisesti pakko muuttua, hän kasvaa ja pystyy ottamaan vastuuta läheisistään. Pakon edessä kasvamisesta syntyy Mirjamin tarina, jota kirjailija kuljettaa kiinnostavalla tavalla loppuun asti. 

Sanojen ilottelua

Kirja alkaa todellisella kielen ilottelulla. Kannon kirjoitustyyli on railakasta ja viihdyttävää, kieli on juuri tähän päivään kiinnittyvää. On helppo kuvitella, että kirjailija on nauttinut kuvatessaan Mirjamin luksuselämää Helsingissä. Pohdimme, mistä Kanto onkin löytänyt kaikki nuo riemastuttavat ilmaisut. Lukija hekottelee löytäessään erilaisia lempinimiä Mirjamin entisille esimiehille. Ainakin nämä lempinimet bongasimme: Geeli&Galju tai Batman&Robin, Sturm&Drang, Vety&Atomi, Tarzan&Cheeta, Ohukainen&Paksukainen, Taika-Jimi&Lothar, Punahilkka&Susi ja Ahma&Näätä. Keskustelimme kirjan kieleen liittyen suomen kielestä ja sen muuttumisesta. On selvää, että kieli muuttuu ja on aina muuttunut.  On todennäköistä, että tänä päivänä kielen muuttuminen on nopeampaa kuin ennen johtuen englanninkielen valta-asemasta. Me seniori-ikäiset kuitenkin vierastamme sitä, että suomen kieleen tulee liikaa lainoja englannin kielestä.

Tyrnevä? Tirsmo? 

Pohjalaismurretta on mielestämme käytetty sopivassa suhteessa. Lauseet ovat mukavaa luettavaa, esimerkiksi näin toteaa äiti: "Voi voi, kyllä mailma tasii, jonsei muuta opi, niin hilijaa kävelemähän." (s. 73). Tosin joukossa oli myös sanoja, joita emme ymmärtäneet ja joiden merkitystä arvuuttelimme yhdessä, mm. tyrnevä ja tirsmo.

Kirja on helppolukuinen ja Kannon kieli vie mennessään. Kepeydestään huolimatta kirja pitää sisällään monia tälle päivälle tärkeitä teemoja. Kirjassa käsitellään viisikymppisten naisten työnsaantimahdollisuuksia, avuttomuutta, maahanmuuttoa, yksinäisyyttä, businessmaailman kovia arvoja, maaseudun vaatimatonta elämää, sairauksia, surua ja myös rakkautta. Kirjailija kuvaa kauniisti myös vakavampia asioita, mm äidin tuntemaa surua kuollutta tytärtään kohtaan. Pidimme kirjan henkilöistä, kirjailija oli stailannut henkilöt sopiviksi kirjan juoneen. Yksi näistä henkilöistä oli Mr Ajokortti, irakilainen insinööri Salim, jonka kautta juoni kiinnittyy maahanmuuttoon. Aluksi uskottavalta tuntuva maahanmuuton käsittely saa hieman överiksi meneviä sävyjä kirjan loppupuolella. Muutenkin kirjan railakkuus juonen sekä kirjoitustyylin osalta muuttuu vakavahenkisemmäksi kirjan edetessä. 

Kirjan vauhdikkuus toi muutamille lukijoille mieleen Minna Lindgrenin kirjat. Eräs lukijoistamme rinnasti kirjan Juha Hurmeen Hulluun, molemmat herkullisia kirjoja vastakkainasettelussaan. 

Totesimme, että Anneli Kanto taitaa myös viihdekirjallisuuden genren. Suosittelemme tätä railakasta kirjaa vaikkapa mukavaksi kesälomalukemiseksi. 

Lontoon kuninkaalliset kanit: Pako tornista

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit. Pako tornista. Sitruuna. 2019. Alkuteoksen nimi: Royal Rabbits of London. Escape from The Tower. Suomentanut Maija Heikinheimo. Kansi ja piirroskuvitus Kate Hindley. 244 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Elämä on seikkailu. Kaikki on mahdollista, kun on tahtoa ja onnea, mehevä porkkana, tarkka nenä ja ripaus hullunrohkeutta.

Sulo-kanin seikkailut alkoivat Lontoon kuninkaalliset kanit -sarjan ensimmäisessä osassa. On ilo päästä seuraamaan Sulo-kanin jatkoseikkailuja. Sulo Ruskeahäntä on pieni, heiveröinen, karsastuksesta kärsivä kani, joka kaikista fyysisistä puutteistaan huolimatta on kuninkaallinen kani. Horatio-kani oli lähettänyt Sulon varoittamaan kuninkaallisia kaneja ratsien eli rottien juonesta, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa kuningatarta. Sulo onnistui hienosti tässä haasteellisessa tehtävässä ja sen kunniaksi se nimettiin kuninkaalliseksi kaniksi.

Mutta nyt haasteet ovat uudet. Ratsit pitävät majaa lontoolaisessa pilvenpiirtäjässä. Talossa olevan mediakorporaation omistaa Papa-ratsi, jonka tavoitteena on tuhota kuninkaalliset kanit sekä aiheuttaa maailmaan kaaosta ja kurjuutta. Tavoitteisiin päästäkseen Papa-ratsi hyödyntää nykyteknologiaa, ts. internetiä, kannettavia tietokoneita sekä älypuhelimia.

"En tuota sinulle pettymystä, Papa" (s. 20)

Yhdysvaltain presidentti on tulossa vierailulle Buckinghamin palatsiin. Papa-ratsilla on suunnitelmat, kuinka pilata presidentin vierailu ja rikkoa Englannin ja Yhdysvaltojen välinen vahva liittoutuma. Ratsien tulee siepata Sulo-kani, jotta se ei pääse sotkemaan Papa-ratsin suunnitelmia. Ratsit ottavat haasteen mieluusti vastaan. Alkaa ratsien välinen kilpailu, kuka onnistuu pyydystämään Sulo-kanin ja saamaan kiitosta ja kunniaa Papa-ratsilta. 

"Olet rohkea ja älykäs pikku kani." (s. 26)

Näin sanoi Belle de Kaunokäpälä, joka piti kovasti pikkuisesta Sulo-kanista. Sulon nähdessä painajaisia Belle lohdutti ja kehotti tätä ajattelemaan rakkaita asioita. Sulon ei tarvinnut kauaa miettiä: selleri ja äiti.

Belle de Kaunokäpälä lohduttaa Sulo-kania.

Kuninkaallisten kanien johtaja Nelson kutsuu koolle kuninkaallisista kaneista parhaimmat, Clooneyn, Belle de Kaunokäpälän, Laserin, Zenon ja Sulon. Nelsonin johdolla tehdään suunnitelmat presidentin vierailun onnistumiseksi. Kuningattaren ja presidentin turvallisuus taattaisiin yhteistyössä Yhdysvaltain presidentin kanien sekä Iso-Britannian pääministeriä avustavan kettujoukon kanssa. 

"Air Force One laskeutui Standstedin lentokentälle Lontooseen." (s. 70)

Presidentin mukana tulevat purukumia jauhavat, tummiin pukuihin pukeutuneet amerikkalaiset kanit. Alkaa kiireinen valmistautuminen seuraavan illan kuninkaallista juhla-ateriaa varten.

Amerikkalaisia kaneja

Sama valmistautuminen alkaa myös ratsien keskuudessa. Ratsit olivat saaneet tiedon, että presidentti pelkää yli kaiken rottia, eli tältä pohjalta kaaos saataisiin helposti aikaiseksi. Ja kaiken lisäksi ratseja onnistaa. He saavat napatuksi Sulo-kanin. Sulo laitetaan säilöön kuntosalille.

Näyttää siis siltä, että ratsit onnistuvat suunnitelmassaan, koska Sulo-kanikin on siepattu. Mitä tapahtuu, pääseekö Sulo pakoon, miten onnistuu presidentin vierailu?

Pako tornista -kirjan sisällön voi tiivistää näin: siinä on  hauskuutta, fantasiaa ja seikkailua. Kirja on nopeatempoisempi ja vauhdikkaampi kuin ensimmäinen osa. Tässä kirjassa lukija saa elää jännittäviä hetkiä. On hienoa, että kirjailijat eivät ole unohtaneet huumoriakaan. Pidin myös kirjan hienoista henkilö(=rotta)kuvauksista.  

Iso plussa tulee Kate Hindleyn kertakaikkisen kauniista mustavalkoisesta kuvituksesta. Samoin kirjan houkutteva kansi saa kiitosta. Kirjan lopussa on vielä kivoja ekstrasivuja. Kustantajan sivuilta löytyy ikäsuositus: 7-99 v. Uskon, että kirja on mieluista luettavaa koululaisille, niin kuin se oli mieluista luettavaa yli 60-vuotiaallekin! 😉 Viimeisellä sivulla on lupaus: Lontoon Kuninkaallisten kanien tarina jatkuu. Pysy kuulolla!

Orasen fiktiinen kuvaus Nokian kansainvälistymisestä

Raija Oranen: Bolero. 2003. Tammi. 464 s.

Omasta hyllystä

Raija Oranen on tuottelias kirjailija. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu historiallisia romaaneja, kirjoja ajankohtaisista teemoista, näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia. Olen lukenut monia Orasen kirjoja ja useimmiten kirjat ovat olleet mieluista luettavaa. Löysin hyllystäni Orasen vuonna 2003 kirjoittaman fiktion Nokian kansainvälisestä noususta. Kirjassa yrityksen nimi on Takora. Tuotteet ovat samat kuin Nokialla: matkapuhelin on jo markkinoilla, GSM-puhelimet ovat syrjäyttäneet NMT-puhelimet. Citywalkeri on iso juttu. 

Takora on Bright Northern Light

Eletään 80-lukua, talouskasvun villeimpiä vuosia. Yritykset haluavat kansainvälistyä, ja niin tekee myös Takora. Takoraa haluaa viedä kohti kansainvälistymistä erityisesti Sakari Haukila, yrityksen pääjohtaja. Haukila on hauska, sanavalmis, komea, aina yrityksen etua ajatteleva vähän yli viisikymppinen, jolle on aina tarjolla naisseuraa. Takora menestyy, ja Haukila hullaantuu yrityksen menestyksestä niin, että hän ei juuri ennätä kotona pistäytyä. Menestys vie mukanaan ja Haukilasta tuntuukin, että hänellä on osaamista mihin tahansa. Hänelle ei riitä tämä Suomen suurimman yksityisen teollisuusyrityksen johtaminen, vaan hän haluaa olla mukana myös politiikassa. Mutta valitettavasti Holkerin hallituskokoonpanossa hänestä ei tehty ministeriä, vaikka Insinööriuutiset oli veikannut Haukilasta jopa Suomen presidenttiä. 

Haukila haluaa yrityksen menestyvän hinnalla millä hyvänsä. Haukilan omat paineet ovat kovat, alituinen matkustelu ja edustaminen vaativat veronsa. Haukila turvautuu yhä useammin diapameihin ja beetasalpaajiin jaksaakseen seuraavaan päivään. Työkaveritkin alkavat olla huolissaan Haukilan voinnista ja tekevät parhaansa saadakseen työtahtia hidastetuksi. Mutta Haukila tuntee olevansa vastuussa yrityksen kasvusta, vaikkakin yrityksen johtotaso on eri mieltä kasvun hallintakeinoista. Jokainen pohtii tahollaan, miten pitkälle kansainvälistyminen voidaan viedä ja mitkä ovat niitä oikeita menestystuotteita.

Sakari Haukilan Laura-vaimo on laulunopettaja Sibelius-Akatemiassa. Laura on paljon yksin suuressa, ylellisessä omakotitalossa. Ja niinhän siinä käy, hän tapaa kouluaikaisen ystävän Elis Lehdon. Alku suhteelle on valmis. Elis tuo uutta sisältöä Lauran elämään, kaivatun seksisuhteen, mutta myös keskustelukumppanuuden. Laura järkyttyy ystävänsä mielipiteistä. "- Sinä siis sallisit kokonaisten kansojen nujertamisen? - Minä suorastaan edellytän sitä, Elis täsmensi. - Minä ja Linkola ja muutama muu. Meidän sankareitamme ovat sellaiset kaupunkiterroristit kuin Bader ja Meinholf, jotka uskalsivat uhata saksalaista talousjärjestelmää, ja Pol Pot, joka punakhmeereineen pani päiviltä miljoonia tarpeettomia aasialaisia." (s. 317-318) 


Ravelin Bolero
 
Kirja on mukava nostalginen sukellus huimalle 80-luvulle. Silloin talouselämällä meni hyvin eikä osattu arvata, millaisen laman 90-luku tuo tullessaan. Vaikka Oranen toteaa jälkisanoissa kirjan olevan fiktiota, niin selvääkin selvemmin kirja on Nokian kuvausta. Haukila on Kari Kairamo, loppuun saakka. Muillakin johtajilla on esikuvansa Nokian johtohenkilöissä. Lauran rakkaussuhde Elis Lehto on Pentti Linkola tai sitten joku Linkolan hengenheimolainen. Onko Lauran Elis Lehto -suhde fiktiota vai faktaa, sitä en tiedä. Ravelin Bolero soi kriittisillä hetkillä.

Oliko Jeanne D'arc noita?

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus. 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. 399 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Takakannesta luen, että Kalmantanssi on jatkoa Kauniston Synnintekijä-romaanille. En ole lukenut Synnintekijää. Se ei onneksi haitannut, Kalmantanssi toimi mainiosti itenäisenäkin tarinana. 

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Olavi Maununpoika, on todellinen historiallinen henkilö, joka saa kirkkoherran viran suomalaisesta Kyrkioslaethin kylästä. Vuosi on 1429. Mutta enemmän kuin  kirkkoherran virka, Olavia kiehtoo Eerikinkartanon Birgitta-rouva. Suhde alkaa, Birgitta-rouva ripittäytyy Olaville, joka edelleen ripittäytyy isälleen piispa Maunu Tavastille. "Rouva Birgitta kertoi osallistumisestaan mustaan messuun ja yhtymisestään Paholaiseen. Hän kertoi juoneensa lasten verta, isä! Ja minä kauhistuin, enkä voinut keskeyttää häntä. Ja isä..." minä niiskutin, "hän pyysi että auttaisin häntä pääsemään demoneistaan yhtymällä häneen. Lucifer käski minua, ja minä tottelin. Minä yhdyin Saatanan morsiameen." (s. 102) 

Tapahtuneen johdosta Olavi lähetetään Pariisiin Sorbonneen jatkamaan teologian opintojaan. Matkaseuraksi lähtee priori Johannes Suuripää. Pariisissa riehuu paisetauti, kaupunki haisee, kaupunki on täynnä sairaita ja nälkäisiä ihmisiä. Viattomien hautausmaa on täyttyy tuoreista hautakummuista. "Talvi ja sairaus olivat tulossa Pariisiin. Köyhät polttivat luita lämpimikseen." (s. 128) Olavi toivoo tapaavansa rakkaan ystävänsä Miraclen, johon oli tutustunut edellisellä Pariisin matkallaan. Mutta suunnitelmat muuttuvat. Olavin pitää matkustaa piispa Cauchon käskystä Rouaniin kuulustelemaan vankina olevaa Lorrainen neitoa, jota epäillään noituudesta.

Rouanissa Olavin huomiota kiinnitti ensimmäiseksi ihmeellinen katedraali, joka todellakin minunkin mielestäni on yksi kauneimmista kirkoista, missä olen käynyt.

Rouanin katedraali (Kuva AA)

Kauniin katedraalin lähistöllä on toinen kirkko: Jeanne D'Arcin kirkko. 

Jeanne D'Arcin kirkko valmistui v. 1979 (Kuva AA)

Kirjan historiallisena kehyksenä on satavuotinen sota (1337-1453). Englantilaiset ovat valloittaneet osan Ranskaa, Ranska on palasina, vallasta taistellaan. Siinä keskellä Lorrainen neito, Orleansin neitsyt eli Jeanne D'Arc on mukana taisteluissa kuninkaan viirin kantajana. Hän jää vangiksi Orleansissa ja on nyt vankityrmässä. Hän kertoo Olaville saaneensa tehtävän Herralta. "Minä sain Herrani armosta tehtäväkseni tuoda alistetun ja mollatun Kaarle VII:n kansansa tietoisuuteen, jotta he näkisivät, että heillä on vielä kuningas. Että he näkisivät, että tämä kuningas voitaisiin kruunata Pyhän Kirkon sakramenteilla Reimsin katedraalissa, niin kuin kuninkaalle kuuluu." (s. 195) 

Olimme muutama vuosi sitten Rouanissa ja silloin tutustuimme Jeanne D'arcin ja satavuotisen sodan historiaan. Tässä kirjassa Jeanne D'Arcin elämä ja taistelut on kuvattu eri tavalla kuin perinteisessä historiankirjoituksessa. Mikä on totta ja mikä on kuviteltua totuutta koskien tätä historian vaihetta, sitä ei kukaan tiedä.

 Perimätiedon mukaan Jeanne D'Arc poltettiin tällä paikalla. (Kuva AA)

 Lähistöllä on myös  Jeanne D'Archin patsas.

Jeanne D'Arcin patsas Rouanissa (Kuva AA)

Tapahtumien kulku vie Olavin vielä Pariisiin. Rutto riehuu edelleen. Olavin mielessä on edelleen Miracle-ystävä. Kirja päättyy niin, että lukija saa vaikutelman, että jatkoa on tulossa. Ja niin tapahtuikin -  trilogian päättää vuonna 2015 ilmestynyt Piispansormus.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja. 2018. Otava. Ruotsinkielinen alkuteos: Den röda adressboken. Suomentanut Tuula Kojo. 317 sivua.

Omasta hyllystä

"Kerää siihen kaikki ystäväsi", isä sanoi hymyillen, "kaikki jotka tapaat elämäsi varrella. Kaikissa jännittävissä paikoissa joissa käyt. Niin ettet unohda heitä." (s. 14)

Doris Alm, 96 vuotta, asuu yksin tukholmalaisasunnossaan. Ikää on jo paljon, ja se näkyy ja tuntuu fyysisessä voinnissa. Jäsenet ovat kankeita, seisomaan nouseminen vie aikaa, mutta pää on kunnossa. Ajatus on kirkas ja kevyt, huumorintaju on tallella. 

"Miten hiljaisuus voikin olla näin musertava?" (s. 19)

Doris viettää suurimman osan päivistään yksin. Hänen luonaan ei käy vieraita, ellei joka päivä käyviä kotiavustajia lasketa vieraiksi. Palvelukotiin hän ei halua, vain oma koti tuntuu kodilta. Onneksi on tietotekniikka. Se helpottaa yksinäisyydessä, antaa tekemistä ja antaa muuta ajateltavaa. Ystävällinen kotiavustaja on opettanut Dorikselle tietokoneen käyttöä. Koneellaan Doris kirjoittaa kertomusta omasta elämästään Jennylle, sisaren tyttärentyttärelle. Skype-puhelut Jennyn kanssa ovat viikon kohokohtia. Jenny asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Kaliforniassa.  

On selvää, että 96-vuotias vanhus on ennättänyt kokea kaikenlaista pitkän elämänsä aikana. Niin Doris todellakin on. Menneen elämän purkaminen alkaa punaisesta osoitekirjasta, jonka Doris oli aikoinaan saanut isältään. Osoitekirjassa on paljon nimiä, mutta moni nimi on yliviivattu: KUOLLUT. Doriksen pitkää ja monivaiheista elämää valotetaan vaihe vaiheelta osoitekirjan nimien kautta. 

"Halusin olla niin aina. Hänen sylissään." (s. 98)

Doris joutui lähtemään köyhästä kodistaan kotiapulaiseksi ollessaan vasta 13-vuotias. Seuraavaksi elämä kuljetti hänet Ranskaan. Siellä hänen elämäänsä tupsahti Alan Smith, pakahduttava rakkaus. Mutta eräänä päivänä Alan katosi, ilman mitään ennakkovaroitusta. Dorikselle jäi sanoinkuvaamaton ikävä, hän etsi Alania kaikkialta - turhaan. Vaikka Allania ei löytynytkään, Allan jäi elämään ikuisesti Doriksen sydämeen. 

Alkoi toinen maailmansota. Se sotki Doriksen elämän, kuten sodassa usein käy. Doris kulkeutui Amerikkaan ja sitten taas takaisin Eurooppaan ja loppujen lopuksi takaisin Tukholmaan. 

Kirjan kannessa mainostetaan, että kysymyksessä on vuoden koskettavin kirja. Sitä se onkin - koskettava, mukava lukukokemus.  Doriksesta ei voi olla pitämättä, niin sympaattinen tämä vanhus on. Kirja on hyvin kirjoitettu ja sen rakenne toimii, vaikkakin välillä Doris on Doris ja välillä taas Doris on minä-kertoja. Eri aikatasoissa on helppo pysyä mukana. 

Huomiota kiinnitti kotiavustajien käynnit Doriksen luona. Kotiavustajat ennättivät opettaa Dorikselle tietotekniikkataitoja ja katsella Doriksen kanssa vanhoja valokuvia. Ruotsalainen kotihoitojärjestelmä näyttäytyy kirjassa inhimillisenä ainakin Suomeen verrattuna. Suomessa mennään linjalla päivää - näkemiin: yhdellä kotiavustajalla saattaa olla jopa 16 asiakasta päivässä.

Ajattelin ehdottaa tätä kirjaa lukupiirimme syksyn kirjaksi. Mielestäni on hyvä, että luemme lukupiirissämme monenlaisia kirjoja, myös kevyempää kirjallisuutta. 

Keckmanin Hyvän mielen puutarha on arvottu

Keckmanin Hyvän mielen puutarha on nyt arvottu. Arvonnassa oli mukana 41 arpaa, kiitos kaikille osallistujille.

Kirjan saa marketta. Onnea marketalle. Toivon, että kirja on mieluisaa luettavaa.

Hyvää toukokuuta kaikille!

Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari

Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari. Victor Capesius, Mengelen proviisori. Englanninkielinen alkuperäisteos The Pharmacist of Auschwitz. The Untold Story. Käännös Niko Jääskeläinen. 315 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä olen Capesius Transilvaniasta", hän huusi vangeille. "Saatte vielä nähdä, että paholainenkin kalpenee minun rinnallani!" (s. 80)

Hitlerille oli ehdottoman tärkeää, että Saksalla oli omavaraista raaka-ainetuotantoa sodan aikana. IG Farbenista, maailman neljänneksi suurimmasta teollisuuskonsernista, tuli Hitlerin liittolainen. IG Farben rakensi Monowitziksi nimetyn pakkotyöleirin Auschwitzin keskitysleirin läheisyyteen, jotta se voisi hyödyntää läheisen keskitysleirin pakkotyövoimaa. Natsit kutsuivat Monowitzia nimellä Auschwitz III. 

 "Tuore sopimuksemme SS:n kanssa vaikuttaisi äärimmäisen tuottoisalta." (s. 30)

Himmlerin määräyksestä Farbenin palvelukseen lähetettiin 12 000 keskitysleirivankia. Farbenin maksama päiväkorvaus oli neljä valtakunnanmarkkaa (n. 20 euroa nykyvaluutassa) jokaista pätevää vankia kohden. Farbenin velvollisuutena oli ruokkia palveluksessaan olevat vangit. Vankien päiväannos oli 1200 kilokaloria. "Vankityöntekijä laihtui keskimäärin 4 kiloa viikossa, kunnes riutui lopulta pelkäksi luuksi ja nahkaksi." (s. 33) Benjamin Ferencz, amerikkalaisten pääsyyttäjä sodan jälkeisissä sotatuomioistuimissa totesi:

"Juutalaiset keskitysleirivangit olivat orjiakin vähäisempiä. Orjan omistajat yrittivät sentään pitää huolta omaisuudestaan ja pitää orjansa toimintakunnossa, mutta natsien suunnitelma oli yksinkertaisesti hyötykäyttää juutalaiset loppuun saakka ja sitten polttaa heidät." (s. 33)

Vankeja pakkotyössä IG Farbenin tehtaalla (Wikipedia)

Romanialainen Capesius oli 35-vuotias Bayerin lääketehtaan myyntiedustaja, kun hän vuonna 1943 liittyi natsien SS-järjestöön. Hän piti itseään onnekkaana, kun hänet hyväksyttiin Waffen-SS:n kuusiviikkoiselle harjoitusleirille, jonka jälkeen hänet ylennettiin kapteeniksi ja "hänelle tehtiin pieni, veriryhmän ilmaiseva tatuointi kainalon lähettyville pysyväksi merkiksi hänen SS-jäsenyydestään." (s. 45)

Victor Capesius (kirjan kuvaliitteestä)

 "Capesius otti päättäväisesti kaiken hyödyn irti komennuksestaan natsien kuolemanleirillä." (s. 58)

Marraskuussa 1943 Capesius sai siirron Auschwitzin keskitysleirille. Hänestä tuli Auschwitzin vastaava apteekkari, Mengelen apulainen. Tästä tehtävästä Capesius oli äärettömän ylpeä. Capesiuksen tehtävänä oli tilata SS-henkilöstön ja vankien tarvitsemat lääketarvikkeet. Leirin johtajat huomasivat, että Capesius suoritti kaikki velvollisuutensa "kylmänviileästi osoittamatta minkäänlaisia tunnontuskia". Kiitokseksi tästä, hänen toimenkuvaansa laajennettiin. Yhdessä Mengelen kanssa he valikoivat ratapihalle tulleista junista ne, jotka menivät suoraan kaasutettaviksi ja ne, jotka joutuivat pakkotyöhön. "Vain he tekivät valintoja", muistelee eräs Capesiuksen tunnistanut vanki. Capesiuksen tehtävänä oli myös vastata Zyklon B:stä, kaasukammioiden tappavasta myrkystä. Kuolemanleirillä Capesius päätti hankkia itselleen suuren omaisuuden tulevaisuutta varten. Ja sehän onnistui juutalaisten kultahampailla. 

Kaksi päivää ennen sodan loppumista brittijoukot pidättivät Capesiuksen. Päivämäärä oli 5.5.1945. Runsaan vuoden kuluttua hänet vapautettiin. Amerikkalaiset vangitsivat hänet pian uudelleen. Täyttäessään lomakkeita hän jätti paljon kertomatta, mm Auschwitzin komennon kokonaan, luottaen siihen, ettei kenelläkään ollut aikaa tarkistaa tietoja. Hänet vapautettiin kahden vuoden pidätyksen jälkeen elokuussa 1947. 

Uuden elämän aloitus

Capesius aloitteli uutta elämää Stuttgartissa. Hän sai apteekkioikeudet ja piti yllä hyvää elintasoa juutalaisten kultahammasrahojen turvin. Elämä oli mallillaan. Natsirikollisia koskeva juridinen tuomiovalta siirtyi ammerikkalaisilta ja briteiltä takaisin saksalaisille vuonna 1955. Saksalaisten asenteet sotarikollisia vastaan olivat pehmentyneet. Vapaana olleet natsirikolliset tunsivatkin olonsa turvatuiksi, mutta vain muutaman vuoden ajan. Capesius pidätettiin uudelleen kesällä 1959. Pääsyyttäjä Bauer halusi näyttävän ja suuren oikeudenkäynnin, jossa syytettyinä olisi korkeitakin SS-miehiä. Oikeudenkäynti, josta muodostui yksi Saksan pitkäkestoisimmista oikeudenkäynneistä, päättyi vasta vuonna 1965, jolloin oli kuultu 359 todistajaa 19 eri maasta. Capesius kiisti kaikki syytteet. "En syyllistynyt Auschwitzissa minkäänlaisiin rikoksiin. Pyydän, että syytteet minua vastaan kumotaan." (s. 237) Capesius tuomittiin yhdeksän vuoden vankeuteen.

Hän ei koskaan katunut

Capesius ei koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa. Hän katsoi, että hänen tuomionsa oli vääryys oikeutta kohtaan. Capesius eli ja kuoli myöntämättä rikoksiaan, osoittamatta vähäisintäkään katumusta. Hän ei pyytänyt anteeksi uhreilta eikä heidän sukulaisiltaan, hän ei yksinkertaisesti tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä. Näin toimivat lähes kaikki natsirikolliset. Obersturmbannführer Adolf Eichmann, joka hirtettiin 31.5.1962, ei myöskään koskaan katunut rikoksiaan.

Olen lukenut Gerald L. Posnerin & John Waren kirjan Josef Mengele. Elämä ja teot. (Minerva, 2017). Tämä kirja Auschwitzin apteekkarista täydentää hyvin Mengele-kirjaa ja antaa lisäksi uusia näkökulmia natsien epäinhimillisistä hirmuteoista Auschwitzissa. Sain tästä kirjasta paljon uutta tietoa, vaikka Auschwitzin olosuhteet ja natsien hirmuteot ovat tulleet tutuiksi monissa kirjoissa. Olen myös käynyt Auschwitzissä. Voin taata, että jokainen, joka on käynyt tuolla kärsimyksen näyttämöllä, ei koskaan unohda näkemäänsä. Auschwitzin apteekkari -kirjasta sain tietoa IG Farbenin toiminnasta sekä myös Auschwitz-oikeudenkäynnistä, joka on jäänyt Nürnbergin oikeudenkäynnin varjoon jo siitäkin syystä, että Nürnbergissa tuomittiin korkeampiarvoisia natsijohtajia ja myös siksi, että Nürnbergin oikeudenkäynnit tapahtuivat heti sodan päättymisen jälkeen. 

Kirjailija on tehnyt ison ja merkittävän työn hankkiessaan ja kootessaan tietoa tätä kirjaa varten. Kirjailija toteaa: "Ei ollut helppo tehtävä tutkia miestä, joka käytti puolet elämästään rikostensa peittelyyn, unohtamiseen ja totuuden vääristelyyn." (s. 259) Kirjassa on mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia. Plussana on laajuudessaan vaikuttava lähdeluettelo sekä kirjan kuvaliite. Mietin, miksi käännöksessä ei ole huomioitu alkuperäiskirjan nimiotsikkoa: The Untold Story. Siitähän tässä on kysymys. 

Ettemme unohtaisi, ettei se toistuisi

Kiitos Patricia Posner tästä kirjasta. Kaikki uusi tieto liittyen natsien hirmutekoihin ja tähän historian synkkään aikaan on tärkeää ja arvokasta. Kiitos Minerva, että kirja on käännetty suomeksi. 

Lukupiirikirjana Rytisalon Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C. 2018. Gummerus. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Seniorilukupiirimme huhtikuun kirjana oli Rytisalon Rouva C. Meitä kokoontui 10 innokasta lukijaa vapunaattona 😏 vaihtamaan mielipiteitä Rouva C:stä. Vaikka kirja ilmestyi jo viime vuoden syyskuussa, se on edelleen kirjaston varatuimpia kirjoja. Muutama lukupiiriläisistämme oli ostanut kirjan pitkien varausjonojen vuoksi ja mukana oli sellaisiakin, jotka tässä vaiheessa tulivat kuuntelemaan mielipiteiden vaihtoa.

Minna Rytisalo kuvaa fiktiivisessä romaanissaan Minnan elämän sitä vaihetta, jota ei niin hyvin tunneta: Minnan opintoja, avioliittoa, perheen kasvamista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämistä. Rytisalo herättää henkiin ja antaa hahmon patsaiden tuimakatseiselle kirjailija Canthille, joka Jyväskylässä asuessaan kiireisen perhe-elämän myötä teki hyväntekeväisyyttä, kirjoitti lehtiin ja kirjoitti ensimmäisen kirjansa. 

Luulen, että Rouva C. on blogini lukijoille jo niin tuttu, että avaan kirjan sisältöä ihan lyhyesti. Minnan isä piti lankakauppaa Kuopiossa. Ajan kaavan mukaan Minnan olisi kuulunut avioitua, mieskin oli hänelle jo katsottu. Mutta avioliiton sijaan Minna halusi itselleen itsenäisen uran. Isä antoi Minnalle luvan lähteä opiskelemaan opettajaksi rehtori Cygnaeuksen perustamaan seminaariin Jyväskylään.

Kuopioon jäi maalaismainen Miinu ja kohti Jyväskylää matkasi Minna Johnson, täynnä innostusta ja uuden odotusta. Seminaarista hän löysi Floran, sydänystävän, jonka kanssa jaettiin ilot ja surut. Opettajaa Minnasta ei tullut. Hän keskeytti opinnot ja hyväksyi yhdeksän vuotta vanhemman opettajansa Ferdinand Canthin kosinnan. Mutta vuonna 1879 Ferdinand nukkui pois Minnan ollessa vasta 35-vuotias. Minna odotti silloin seitsemättä lastaan. Minna päätti muuttaa Kuopioon.

"Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." (s. 362)

Tässäkin lukupiirikokoontumisessa totesimme, että kirjan lukukokemuksesta tulee rikkaampi ja monipuolisempi, kun kokemuksia jaetaan toisten kanssa. Jokaisella on oma lukukokemuksensa, jokaisen lukukokemus on arvokas. Vaikka Rouva C. oli kaikkien meidän mielestämme taitavasti kirjoitettu kirja, lukijoittemme huomio kiinnittyi hyvinkin erilaisiin näkökulmiin. Se, mistä me kaikki olimme yhtä mieltä, oli kirjan kieli. Rytisalo kirjoittaa "kaunista, upeaa, hersyvää ja niin lempeää kieltä".  

Rouva C pitää sisällään monia eri teemoja. Yhteiskunnallisia teemoja löytyy useita, mm naisen asema 1800-luvun lopulla, nälkävuodet, tyttöjen koulutus, alkoholin liiallinen käyttö,  perheiden suuri lapsiluku sekä kaiken kieltävä yleinen moraali. Eräs lukijoistamme kiinnitti huomiota siihen, miten kauniisti ja aidosti kirjassa kuvataan Minnan naiseksi kasvamista. Samanaikaisesti kuvataan syvällisesti miehen ja naisen suhdetta eli Minnan ja Ferdinandin rakkaustarinaa, rakkautta joka vuosi vuodelta voimistui ja syveni. 

Minna ja Ferdinand (Wikipedia)

 "Vahva nainen, esitaistelija monessa asiassa"

1800-luvun  naisille miehet olivat tärkeitä. Minnalla oli onni kohdata kaksi poikkeuksellista, vapaamielistä miestä. Isältään Minna sai luvan lähteä Jyväskylään opiskelemaan, aviomieheltään Minna sai paljon muille vaimoille erikoisiakin vapauksia. Ferdinand kehotti Minnaa kirjoittamaan, kehotti osallistumaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, kehotti Minnaa piirtämään heidän tulevan talonsa, kehotti hyväntekeväisyystyöhön. Minnasta kasvoi voimakastahtoinen nainen, joka erään lukijamme mielestä liikaakin määräili aviomiestään. Kirjan kuvausten perusteella Minnalla oli taipumuksia maanis-depressiivisyyteen, niin paljon hän mielialansa aika ajoin heittelivät masennuksesta innostuksen puuskiin. Ehkä juuri nämä energisyyden hetket olivat Minnalle tärkeitä luovuuden hetkiä, kuten niin monilla muillakin luovan alan ammattilaisilla, esimerkkeinä Beethoven, Waltari ja Leino, Cheekia unohtamatta.  

Rouva C syntyi fiktiosta ja faktoista 

Rouva C. ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Tällaisten kirjojen kirjoittaminen on varmasti haaste kirjailijalle, mutta saattaa olla haaste myös lukijalle. Lukiessa pitää muistaa, että kyseessä on fiktio. Tässä kirjassa viimeinen luku selvittää fiktion roolia kirjan sisällön rakentamisessa. Puhuimme myös Floran ja Minnan ystävyydestä. Sillä ei liene merkitystä, onko Flora oikeasti ollut olemassa, tärkeämpää on se, miten hänet on kirjoitettu osaksi Minnan Jyväskylän vuosia. Flora jakoi mielipiteitä. Monet meistä olivat sitä mieltä, että Rytisalo kuvaa hienosti tätä nuorten naisten ystävyyttä, kun taas jotkut lukijoistamme kokivat Floran roolin keinotekoisena. 

Olimme sitä mieltä, että Cygnaeuksen kuvaukseen Rytisalolla on täytynyt olla vahva todellisuuspohja. Muuten olisi aika uhkarohkeaa kuvata hieman mustamaalaten tätä oikeasti elänyttä ihmistä, jonka suku edelleen elää. Eräs lukijoistamme pohti, onko Rytisalo kysynyt luvan Cygnaeuksen kuvaukseen hänen suvultaan.

Eräs lukijoistamme oli odottanut, että kirjassa olisi enemmän Minnan yhteiskunnallista toimintaa ja vaikuttamista. Mutta se ei kuulunut vielä tähän elämänvaiheeseen, vaan tämä ajanjakso antoi pohjaa tulevalle toiminnalle. Olisi mielenkiintoista, jos Rytisalo jatkaisi vielä Minnan elämän kuvausta Ferdinandin kuoleman jälkeen.

Minnan salonki Kuopion korttelimuseossa

Minna tänään?

Mietimme, millainen olisi tämän päivän Minna. Ainakin edelleen voimakastahtoinen, omat mielipiteensä vahvasti esille tuova, kuten vaikkapa Li Anderson tai sitten asioita tarkoin harkitseva, kuten vaikkapa Annika Saarikko. Itse kuvittelisin Minnan sopivana Naisten Pankin toimijana. Suomen koulutuslaitos on jo hyvällä mallilla, eli Minna haluaisi varmasti antaa panoksensa kehitysmaiden tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseen.

Koonti huhtikuusta

Niin ollaan jo toukokuussa. Kevät on jo pitkällä. Kovasti tekisi jo mieli istuttaa kevätkukkia, mutta varovainen pitää olla, koska kyllä yöpakkaset vielä vaanivat. 

Huhtikuussa tuli luettua 12 kirjaa. Taitaa olla minulle ennätys. Selityskin löytyy. Olin kaksi viikkoa kotipotilaana keuhkokuumeen takia. Silloin tuli luettua aika paljon, sitten kun tuli sellainen vaihe, että pystyi lukemaan.

Samu Aarnio, Suonna Kononen & Pekka Piiparinen: Pohjois-Karjalan arkkitehtuuriopas. Sanomalehti Karjalainen. 2018. 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava. 2017.


Johanna Laitila: Lilium Regale. Gummerus. 2019.

Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä  - Mayer Franckin selviytymistarina. Aikamedia. 2018.

Niina Miettinen: Suopursu. Teos. 2019.

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar. 2019.

Karen Clevaland: Koko totuus. Gummerus. 2018. 

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena. 2019.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Gummerus. 2018.

Camilla Läckberg: Kultahäkki. Otava. 2019.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti. 2019.

Eija Keckman: Hyvän mielen puutarha. Terapiaa kaikille aisteille. WSOY. 2019. 

Kirjoista 9 oli kotimaista ja 3 käännettyä. Dekkareita oli 4 ja tietokirjoja 1. Hyviä lukukokemuksia kaikki.

Muut menot jäivät vähäisiksi - jälleen sairastumisen takia. Parissa konsertissa kävin. Canzonetta-kuoron konsertissa sekä Naisten Pankin hyväntekeväisyyskonsertissa. jossa esiintyi Joensuun konservatorion opiskelijoita. Lisäksi osallistuin Eino Leino -lauluiltaan Joensuun kirjastolla.

Toukokuun lukukokemukset jäävät todennäköisesti aika vähäisiksi. Syykin on tiedossa: pihatyöt.

Viime kesältä, etualalla ihanat jättiunikot.