Lukupiirikirjana Rosa Liksomin Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Lukupiirimme maaliskuun kirjaksi olimme valinneet Rosa Liksomin Väylän. Ja hyvän valinnan olimme tehneet, niin koskettava ja vaikuttava tämä Liksomin evakkotaipaleen kuvaus on. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944, jolloin tuhannet suomalaiset pakenevat Lapin sodan jaloista kohti länttä. Odotukset ovat suuret. Uskotaan, että länsipuolella on pelastus ja rauha. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." Tornionjokilaakson järvikylästä pakomatkalle lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Ilmeisen huonon organisoinnin vuoksi evakkoon on lähdettävä välittömästi. Arvotavarat, padat ja kattilat pitää jättää kotiin tai haudata maahan. Mukaan saa ottaa vain lehmät ja hevoset, kissat ja koirat jäävät kotikonnuille. Karjan kuljetus annetaan lasten tehtäväksi.

Hämmästyttävän uskottavaa evakkotaipaleen kuvausta

Liksom kuvaa sotaa ja evakkotaivalta 13-vuotiaan karjakkotytön näkökulmasta. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että tämä toimi. Tarinasta kokonaisuudessaan kaikkine yksityiskohtineen tuli tällä tavoin uskottava ja koskettava. Tapahtumien edetessä lukija saa todistaa, miten paljon nuoressa ihmisessä onkaan kätkettyjä voimavaroja, sellaisia, joita normaalioloissa ei edes huomaa. Karjakkotyttö, jonka mielialoja kirjailija kuvaa hyvin aistivoimaisesti, kasvaa pakon edessä. Tytön vastuulle lankeaa lehmien lisäksi huoli raskaana olevasta äidistä. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on itse ollut mukana tuolla matkalla.

Lehmillä on nimi ja persoona.

Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Ihmisten tavoin nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Monet lukupiiriläisistä ovat eläneet agraariyhteiskunnassa ja heidänkin kokemuksensa on, että lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä ja tarpeen tullen lohdutuksen antajia. Oli itsestäänselvyys, että kaikilla lehmillä oli nimi.

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150)

Kirjassa on monta sisäänpiilotettua asiaa, kuten eräs lukijoistamme kommentoi. Setä on tärkeä henkilö tytön elämässä. Hän innosti tyttöä oppimaan ja opiskelemaan. Yhdessä sedän kanssa tyttö opetteli tähtitaivaan saloja. Kirja on tänä päivänä myös yllättävän ajankohtainen. Tämän päivän ukrainalaisilla pakolaisilla ja Lapin sodan evakoilla on paljon yhteistä. Tie vanhaan kotiin on poikki.

Kieli on tiivistä ja vahvaa.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Kaikki lukijamme totesivat, että murteeseen pääsi yllättävän nopeasti kiinni, vaikkakin tekstissä oli joitakin sanoja, joiden merkitystä ei pystynyt tietämään, mutta ajatus tuli kontekstin myötä selväksi. Eräs lukijoistamme oli kiinnostunut kirjan murteesta ja oli tutkinut meän-kielen historiaa. 

Lapin sotaa on vasta viime vuosina käsitelty kaunokirjallisuudessa, vaikka se on olennainen osa Suomen historiaa. Lapin sodasta ovat kirjoittaneet Liksomin ohella mm. Tommi Kinnunen, Katja Kettu ja Petra Rautiainen. Eräs lukijoistamme antoi vinkin televisiosarjasta Vaietut arktiset sodat, jossa kuvataan toisen maailmansodan tapahtumia arktisella alueella. Merja Mäen teos Ennen lintuja (Gummerus 2022) kuvaa myös nuoren tytön evakkotaivalta, mutta Mäen kirjassa taival käy Sortavalasta Seinäjoelle. 

Liksomin Väylä oli yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta vuonna 2021. Väylää ei palkittu, vaan Finlandia-palkinto meni Jukka Viikilän teokselle Taivaallinen vastaanotto.

Seppänen, Ensio. 1965. Evakkotaipaleella 1944-1946 Ruotsissa kuolleiden rovaniemeläisten muistomerkki ja nimimuuri Rovaniemen toisella hautausmaalla.

Annoimme tälle ainutlaatuiselle evakkomatkan kuvaukselle arvosanan 4,8 (asteikko 1-5).

Huhtikuun lukupiirikirjana meillä on Katja Kallion teos Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021).  

Kiinnostava elämäkerta Kaija Koosta

 

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo - Taipumaton. WSOY. 2021. Kuvatoimitus: Nina Tuittu. Etukannen kuva: AJ Savolainen. 363 sivua.

"Sen jälkeen alkoi levyntekotauko. Kuumeisimmassa vaiheessa Markku saattoi soittaa Kaijalle puolen tunnin välein ja kysyä mielipidettä riimin toimivuudesta. Kaija kertoi levyn teon paineista Hymy-lehden haastattelussa: "Nyt olen päässyt ensipaniikin yli, mutta ensimmäiset ajat studiossa olivat hirvittäviä. Olen vaativa työni suhteen ja epäonnistumisen pelko aiheutti minulle melkein hyperventilaatiokohtauksia." (s. 166)

Hieman epäillen tartuin Kaija Koosta eli Kaija Kokkolasta (s. 1962) kertovaan elämäkertaan. Yllätyin myönteisesti, kun tarina vei mukanaan heti ensisivuista asti. Osaltaan siihen vaikutti se, että kirja on ammattitaitoisesti kirjoitettu. Kirjailija on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen, joka kyllä taitaa mukaansatempaavan kirjoitustyylin. Ja kyllä kirjan kohteella on ainakin yhtä merkittävä rooli siinä, että kirjasta tulee kiinnostava. Suomalaisille tuttu artisti Kaija Koo on yksi maamme arvostetuimmista ja rakastetuimmista naislaulajista.

"Bändi soittaa funkia, ja laulukieli on englanti." (s. 44)

Pidin kirjan rakenteesta. Selkeä kronologinen tapahtumien kulku teki kirjasta helposti seurattavan. Tapahtumat alkavat Kaijan lapsuudesta. Lapsuudenkodistaan Kaija muistaa kiivaan ja helposti itsehilläntänsä menettävän isän ja alistuneen äidin, joiden riitoja Kaija ja hänen vanhempi sisarensa Ritva joutuivat todistamaan. Lapsuudenkodissa ei istuttu vanhempien sylissä eikä leikitty vanhempien kanssa. Tunteita ei juuri näytetty eikä niistä puhuttu. Kaijan innostus musiikkiin heräsi jo kouluvuosina. Kaijan onneksi isä huomasi tytön kiinnostuksen musiikkiin ja hän ostikin tytöille pianon ja myöhemmin Kaijalle kitaran. Artistin ura lähti lukiovuosina alkuun Steel City-yhtyessä.  

"Kaijan apeus ei hellittänyt." (s. 98)

Ensimmäinen Kaijan sooloalbumi Kun savukkeet on loppuneet  julkaistiin vuonna 1986. Samana vuonna Kaijan isä kuoli riippuliitimellä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Kaijan suru oli suunnaton. Isän kuoleman seurauksena Kaija sairastui vakavaan masennukseen, joka johti monen vuoden terapiakierteeseen ja pitkään taukoon musiikin tekemisessä. 

"Kuka keksi rakkauden -kappaleesta tuli välittömästi hitti." (s. 133)

Kaija kuntoutui ja halusi jatkaa laulajan uraa. Siihen tulikin pitkäjänteisyyttä ja kunnianhimoa, kun lahjakas Markku Impiö löytyi Kaijan laulujen sanoittajaksi ja säveltäjäksi. Aika alkoikin olla kypsä: artisti Kaija Koo oli valmis valloittamaan suomalaisten sydämet unohtumattomilla hiteillään, joista tässä muutama esimerkki: Tuulikello, Unihiekkamyrsky, Mikään ei riitä, Kaunis rietas onnellinen, Kuka keksi rakkauden, Kylmä ilman sua ja Taipumaton. Musiikki vei Kaijan. Samalla syttyi rakkaus lauluntekijään. Markku Impiö ja Kaija Koo avioituivat ja lapsi, joka sai nimekseen Olli, syntyi vuonna 1991. Avioliitto kesti lähes parikymmentä vuotta aina vuoteen 2006, jolloin Kaija jätti eropaperit Markun liiallisen alkoholin käytön vuoksi. 

Kaija Uunisaaressa vuonna 2012. (kirjan kuvitusta)

"Kaija Koo on voittajatyyppiä." (s. 93)

Kaija Koon elämässä musiikki on ollut koko ajan läsnä. Omien levyjen tekeminen on ollut tärkeää. Lukija saakin hämmästyä, kuinka paljon työtä mahtuu yhden levyn tekemiseen. Samalla lukijalla on mahdollisuus seurata, miten musiikkiteollisuus kehittyy Suomessa. Jokainen Kaijan keikalla ollut voi aistia, että keikkailu on Kaijan juttu. "Keikkailu on aina ollut Kaijalle se peruskallio, ydin ja Graalin malja, jonka varaan hän on voinut uransa laskea." (s. 357) Omien levyjen ja keikkailun ohella Kaija on ollut Euroviisuissa taustalaulajana Kirkan Hengaillaan-biisissä sekä Sonja Lumpeen Eläköön elämä -biisissä. Kaija on ollut mukana myös Syksyn sävel -kilpailussa ja kahdesti Vain elämää -televisiosarjassa. 

Kaija Koon albumeita on myyty yli puoli miljoonaa. Hän on voittanut kolme kertaa Vuoden naissolistille myönnettävän Emma-palkinnon. Kaija Koo on varmasti yksi lehtien haastatelluimmista naisartisteista. Hän on yleensä aina valmis haastatteluun ja pyrkii olemaan toimittajille avoin. Liekö se syynä siihen, että lehdistö kirjoittaa Kaija Koosta niin myönteisesti? Rehellinen sekä suorapuheinen hän on ollut myös Kemppaiselle, tämän kirjan kirjoittajalle. Siinä lienee suurin syy, miksi kirja on niin kiinnostavaa luettavaa. Lukijalle avautuvat Kaijan uran huippuhetket kuin myös laskukaudet.

Kirjan tekstiä täydentää laaja kuvaliite.

Sä sanoit: meistä vahvimmatkin

 joskus kyynelillä pesty on 

Ne minut uudeksi huuhtoo 

kunnes oon taipumaton

Taipumaton

Helena Merriman: Pako Berliinin ali

Helena Merriman: Pako Berliinin ali. Rakkautta, vakoilua ja petoksia: tositarina poikkeuksellisesta paosta Berliinin muurin ali. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos: Tunnel 29. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 379 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun hän katsoo tunnelia, jonka seinät alkavat sortua, hänen ajatuksensa laukkaavat ja mieleen ilmaantuu pysäytyskuvia neljän viime kuukauden ajalta kuin filmin ruutuja. Vesivuodot. Sähköiskut. Liejua, niin kovin paljon liejua. Rakot käsissä. Stasin sotilas alapuolella. Tänä iltana saapuneet ihmiset. Hän tietää heidän olevan turvassa Länsi-Berliinissä ja kokee voimakkaamman onnen tunteen kuin koskaan ennen. Suloisemman kuin oman pakonsa jälkeen." (s. 270-271).

Länsi- ja Itä-Berliinin välillä sai liikkua vapaasti vuoteen 1961 saakka. Sitä mahdollisuutta hyödynsi myös DDR:ssä asuva teini-ikäinen Joachim Rudolph. Länsi-Berliinissä Joachim koki saavansa nauttia vapaammasta elämäntyylistä. Mutta Joachimin Länsi-Berliinin matkoille tulee päätös 13.8.1961. Edellisenä yönä kymmenettuhannet itäsaksalaiset sotilaat olivat pujotelleet piikkilankaa puistojen, leikkikenttien, hautausmaiden ja aukioiden läpi ja rakentaneet betonibarrikadeja. Tämä hätäisesti koottu piikkilankaviritelmä halkaisee koko kaupungin. Seuraavana aamuna kuullaan kaiuttimista valtion virallinen tiedote: "Itä- ja Länsi-Berliinin raja on suljettu." (s. 18) Berliini muuttuu yhdessä yössä. Tulee väistämättömiä eroja, vaimot erotetaan miehistään, veljet sisaruksistaan, ystävät ja sukulaiset toisistaan. 

 "Walter Ulbricht saa muurinsa." (s. 59)

Muuri oli Walter Ulbrichtin, DDR:n tärkeimmän päätöksentekijän idea. Hän halusi rakentaa muurin, joka pitää asukkaat väkisin DDR:n puolella, koska lähtijöiden määrä kasvoi kuukausi kuukaudelta. Mutta neuvostohallitus ei ollut halukas hyväksymään suunnitelmaa. Sieltä tuli Ulbrichtille ohje: "jos haluatte estää ihmisiä lähtemästä, parantakaa heidän elinolojaan." (s. 59) Ulbricht ei luovuta, hän pyytää ja anelee. Lopuksi Neuvostoliitto myöntyy ja muuri rakennetaan.

"Kuinka voi kaivaa tunnelin maailman tarkimmin vartioituun maahan?" (s. 122)

Samana päivänä kun muuri pystytetään, alkavat paot. Mitä kekseliäimpiä keinoja keksitään, raja pyritään ylittämään autojen tavaratiloissa, junilla, kanooteilla, kuumailmapallolla, uimalla, piiloutuneena orkesterikaiuttimen sisään tai Spree-joen alitse tunnelia pitkin. Pakenijoiden joukossa on myös Joachim, joka ryömii pellon läpi ja pääsee länteen juuri auringon noustessa. Eräänä päivänä hänen länsiberliiniläisen asuntonsa ovelle ilmestyy kaksi italialaista opiskelijaa, jotka tulivat pyytämään Joachimin apua. Heidän tulisi saada kaksi ystäväänsä pois Itä-Berliinistä. He kertovat uudenlaisesta pakoreitti-ideasta: tunnelista. Mitä tekee Joachim, joka tietää hyvin, millaiset riskit hankkeessa on? Hänet voidaan heittää vankilaan tai jopa tappaa. Mutta hän vastaa myöntävästi.

"...varmista ettei Stasi löydä sinua." (s. 126)

Aloitetaan kaivaminen. Epäonnistuneita tunnelipakoja oli yritetty aiemminkin, ja niistä nuoret miehet saavat ideoita. Työ on kovaa ja rasittavaa. Kaivajat tekevät pitkää päivää, mutta työ edistyy hyvin hitaasti. Vaikeuksia tulee, välillä tunneli täyttyy vedestä, välillä savi vaikeuttaa työskentelyä. Käy ilmi, että tarvitaan parempia työkaluja ja myös lisää työntekijöitä. Samaan aikaan amerikkalainen tv-tuottaja Reuven Frank kuultuaan muurin rakentamisesta saa idean kuvata jonkin pakotarinan reaaliajassa. Hän haluaa kuvata paon jokaisen vaiheen tietämättä, kuinka pakoyritys päättyy. Yhteistyö kuvaajien ja tunnelin kaivajien kanssa alkaa.

"Jos en tee sitä, kukaan ei tee, enkä halua olla se, joka jättää heidät pulaan." (s. 247)

Kuukausien uurastuksen jälkeen tunneli valmistuu syyskuun alussa vuonna 1962. Mutta joukkoon oli soluttaunut vakooja. Sen vuoksi pakoyritys epäonnistuu. Sitkeät kaivajat siirtyvät toiseen tunneliin ja niin syntyy uusi 135-metrinen tunneli. Tällä kertaa pakopäiväksi sovitaan 14.9.1962. Kaikki toteutuu suunnitelmien mukaisesti, vaikka jokainen vaihe on ollut riskialtis. Länsi-Berliinin puolella odotetaan ja jännitetään. Lopulta odotus palkitaan. "Näkyviin ilmestyy valkoinen käsilaukku. Sitten käsi. Käsivarsi. Viimein tunnelista konttaa nainen, jolla on tumma jakkupuku. Evin kuraiset jalat ovat paljaat, sillä hän on menettänyt kenkänsä jonnekin tunnelissa. Häneltä on mennyt kaksitoista minuuttia ahtautua loan ja veden poikki. Hän katsoo ylös kameraan, säpsähtää valoa ja alkaa nousta tikkaita vaatteet vedestä painavina, kädet väsymyksestä täristen." (s. 265-266) Tunnelin kautta pääsee Itä-Berliinistä lännen puolelle 29 miestä, naista ja lasta.

Tunnelissa on rajakyltti, joka on kopio maan pinnalla olevasta: "Poistutte nyt Berliinin Yhdysvaltain-sektorilta." (kirjan kuvitusta)

Nyt pako on kuvattuna filminauhalle. Reuven Frank työstää elokuvaa, vaikka elokuvalle ei ole saatu esityslupaa. USA:n ulkoministeriön lausunnon mukaan elokuva on Yhdysvaltojen kansallisten etujen vastainen. Se on "riskialtis, vastuuton, ei-toivottu ja vastoin Yhdysvaltojen etuja". (s. 294) Kun muutamia kuukausia kuluu, esityslupa saadaan ja elokuvadokumentista tulee maailmanlaajuinen supermenestys.

Joachimin ja muiden kaivajien ohella tarinan pääroolissa on muuri. Kiinnostava oli presidentti John F. Kennedyn suhtautuminen muuriin. Muurin pystytysvaiheessa hän ei ollut riittävän rohkea ottamaan kantaa muurin pystyttämiseen, mutta tuli sitten uudemman kerran Berliiniin ja piti ikimuistoisen Ich bin ein Berliner -puheen. Kiinnostavaa oli, että seuraavana päivänä Nikita Hruštšov vieraili Berliinissä ja halusi sujauttaa puheeseensa Kennedyn lailla saksankielisen lauseen. Hän lopetti puheensa sanoilla: Ich liebe die Mauer.

Kiikaroinnin kohteena oli oma kansa idässä. (kirjan kuvitusta)

Kirjailija kuvaa laajasti Stasin toimintaa. Käsitellyiksi tulevat Stasin toimintatavat, esimerkiksi kansalaisten valvonta, "kansanvihollisten" kiinniottaminen ja vangitseminen sekä näytösoikeudenkäynnit. Tottahan tämä kaikki varmasti oli, mutta jotenkin ne hukkuvat kirjassa lueteltujen Stasiin liittyvien tilastotietojen joukkoon.

Kirjan kirjoittaja Helena Merriman on BBC:n juontaja ja tuottaja. Kirjan liepeestä luen, että Merriman on haastatellut kirjaa varten kymmeniä tunnelin rakentamiseen osallistuneita sekä DDR:stä paenneita. Kirja perustuu Merrimanin Tunnel 29 -podcastiin. Kirjasta on tekeillä tv-sarja.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia ja historian kannalta tärkeitä. Varmasti paljon tuttua näissä tapahtumissa on vanhemmalle väestölle, mutta uskon, että nuoremmille on kiinnostavaa tutustua muurin historiaan. Näkökulma DDR:stä tapahtuviin pakoihin on onnistunut, koska kuvauksen kohteena on vain yksi toteutunut pako, jolloin lukijalla on mahdollisuus tutustua paremmin kaivajaporukkaan ja pakenijoihin. 

Oletan, että meille suomalaisille Stasin toiminta on entuudestaan melko tuttua, mutta ymmärrän, että laajasti kuvatut Stasin toimintatavat antavat kehyksen kirjan tapahtumille. DDR:n oloja kuvataan vain Stasin toiminnan kautta. Olisi ollut kiinnostavaa, jos huomiota olisivat saaneet myös kansalaisten arki, työ, opiskelu ja perhe-elämä. Toimittajan ammattitaidolla kirjoitettu kirja on sujuvaa luettavaa. Lukija elää lähes trillerimäisiä jännityksen hetkiä tunnelipaon hektisillä hetkillä. Harmittavaa oli huomata, että kirjan saksankielisiin ilmauksiin oli jäänyt kirjoitusvirheitä. Huomiota kiinnitti myös se, että kirjassa puhutaan Itä-Saksasta, vaikka maan virallinen nimi oli DDR. Plussaa saavat kirjan kattava lähdeluettelo sekä kiinnostava valokuvaliite.

Kirja on luettu myös Joukon Taideblogissa.

 

Lohtua suruun ja ikävään Anna-Mari Kaskisen runoista

Anna-Mari Kaskinen: Ikävän yli on silta. Lohdutuksen sanoja. Kirjapaja. 2022. Ulkoasu ja taitto: Satu Kontinen. 48 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kristalle rakkaudella! 💗

Krista, kuolemastasi on kulunut viisi vuotta sunnuntaina 27.3.2022. Viisi surun, rakkauden ja ikävän vuotta. Kuolemasi pakotti minut opettelemaan uutta elämää, elämää ilman sinua. Kesti kauan aikaa ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että et tule enää takaisin.

Näin kirjoitti Me Naiset Kristan kuoleman jälkeisenä päivänä: "Rakas tyttäremme Krista, 30 vuotta, menehtyi eilen äkilliseen sairauskohtaukseen. Näin Lukutoukan kulttuuriblogi on vaiennut. Kirjojen ja blogin kautta Krista löysi tarkoituksen lyhyelle elämälleen. Kaipuumme on suuri ja sanaton, Kristan vanhemmat Anneli ja Kari Airola toteavat."

t

Krista ja kirjat

Kun sinä lähdit

maisema oli outo,

linnut vieraita,

tie kääntyi väärään suuntaan

hukkasin itsenikin.

Kun  sinä lähdit 

irtosin elämästä

jähmetyin  jääksi.

Yhdentekevää kaikki.

Sinä et enää palaa.

- Anne-Mari Kaskinen -  

 

Kaikki tekee vieläkin kipeää. Onneksi on kahden tyttären perheet ihanine lastenlapsineen, on lohduttavat ystävät ja on arvostava ja surussamme myötäelänyt blogiyhteisö. Teidän arvostuksenne ja ystävyytenne tekivät lukutoukka-Kristan viimeisistä vuosista hänen elämänsä onnellisimmat. 

Pidän paljon Anna-Mari Kaskisen runoista. Ne ovat elämänmyönteisiä ja niissä on toivo mukana surusta ja kaipauksesta huolimatta. Kaskinen on taitava koskettavien ja kauniiden sanojen kirjoittaja. Tähän uusimpaan runokirjaan on valittu nelisenkymmentä runoa useista Kaskisen aiemmista teoksista. Kaikki kirjan runot ovat kauniita, mutta olen valinnut niistä muutaman kuvaamaan omaa suruani ja kaipuutani. 

Satu Kontiselle kiitos kirjan kauniista ja raikkaasta ulkoasusta.

Yksi kynttilöistä on Kristalle

Sytytän haudalle kynttilän. 
Sinua ajattelen.
Muistelen vaiheita elämän,
hiljaisen hyvyyden. 

Väritit lapsuuden maiseman. 

Tietänyt silloin en:

ylitse polkuni raskaimman

kantaa voi voima sen.

Sytytän haudalle kynttilän

merkiksi kiitoksen.

Vuosien jälkeen nyt ymmärrän

rakkauden syvyyden.

- Anna-Mari Kaskinen -

Anna-Mari Kaskinen on monipuolinen tekstintekijä, jonka kirjallinen ura on jatkunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen tuotantonsa käsittää mm. runoja, laulu- ja virsitekstejä sekä lasten- ja nuortenkirjoja. 

Pitkä suru kulkee

aina mukana.

Muotoaan se muuttaa

vaan ei katoa.

Asettuu se hiljaa

kotiin taloksi,

kaipausta kantaa,

vaihtuu valoksi. 

- Anna-Mari Kaskinen -

Kaskisen runokirja on luettu myös Mummo matkalla -blogissa.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"S/S Helmi oli koristeltu lipuin ja juhannuskoivuin, ja työväenyhdistyksen torvisoittokunta otti matkustajat vastaan soittamalla kannella Merikannon Kesäillan valssia. Väki tervehti iloisina toisiaan ja toivotteli hyvää mittumaaria. Martta vilkuili Juhoa hattunsa alta, mutta käänsi päänsä, kun mies huomasi hänen tarkastelunsa. Juhon vieressä olisi ollut vapaa paikka, mutta Martta meni istumaan toiseen penkkiriviin mahdollisimman kauas miehestä." (s. 217)

Pidin paljon Antellin esikoisteoksesta Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2020) (linkki). Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja siinä oli vahvaa ajankuvaa, kiinnostavia henkilöhahmoja ja sopivasti myös romantiikkaa. Tällainen on mielestäni juuri oikeanlainen konsepti historialliselle viihderomaanille. Tiesin heti, että haluan ehdottomasti lukea kirjan jatko-osan. 

"Tervetuloo vaa takasi ja mää ole kauhia ilone, et te tulitte." (s. 14)

Samaa vahvaa historiallisen viihteen linjaa jatkaa Puuvillatehtaan perijä. Jatko-osan myötä tuntui hyvältä uppoutua 1900-luvun alkupuolen tunnelmiin pois pahoista sotauutisista. Aivan kuten sarjan ensimmäinen osa, toinenkin vei minut täysin mukanaan. Jatko-osan päähenkilö on Martta, Jennyn adoptiotytär. Martta on palannut Turkuun Matti-veljensä kanssa. Matti aloittaa Turussa lukion ja Martalle löytyy osa-aikaista työtä patruuna von Rettigin perustamasta Turun kansankirjastosta. Martta on viehättävä ja aikaansaava nuori nainen. Marttaan tuntee ihastusta kaksi erilaista miestä, rikas tehtaanomistaja pikkuserkku Robert Barker ja työväenliikkeen voimaan uskova entinen lapsuudenystävä Juho. Robert tunnetaan "levottomana sieluna ja aikamoisena keikarina", kun taas juro ja ujo Juho on täysin hänen vastakohtansa.

"Ensi yönä saapuu Helsingin junalla laatikollinen Vapaita Lehtisiä." (s. 198)

Kirjassa kuvattu ajanjakso on kiinnostava. Venäjän sortovuodet antavat hyvän lähtökohdan yhteiskunnallisten jännitteiden kuvaamiseen. Juho edustaa nousevaa työväenluokan voimaa. Matti ja yllätyksellisesti myös Martta osallistuvat vastarintatoimiin. Mattia kuljettaa vastarintatoimiin nuoren valveutuneen miehen tietoisuus, kun taas Martan saa toimimaan vaistonvarainen halu edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunnallista epätasa-arvoa Martta saa nähdä Barkerin puuvillatehtaassa, jossa naistyöläiset tekevät pitkää päivää surkeissa työoloissa. Tehtaanjohtaja Robert Barkerin kautta avautuu ihan erilainen näkemys työntekijöiden työolosuhteista. Robert pyrkii ohjaamaan Marttaa oikealle tielle. "Martta hyvä, älä lähde tuolle tielle. Työväenyhdistykset ovat osoittautuneet epäisänmaallisiksi radikaaleiksi. Sosialistit repivät sivistyksen hajalle, eivät kunnioita lakeja ja isänmaata." (s. 167)

Lukija arvaakin, että tulee hetki, jolloin Martan on tehtävä valintansa. Valitseeko hän rikkaan Robertin vai työväenluokkaisen Juhon? Vaikuttaako Martan perhetausta, jota hän on salaillut, hänen valintaansa?

Kiitos Antellille kertakaikkisen kiinnostavasta teoksesta. Pidin Martasta, hänen uteliaisuudestaan, tiedonhalustaan ja positiivisuudestaan. Ehkä vielä enemmän viehätyin Matista, Martan veljestä. Matti oli kuin kala vedessä ympäristössä kuin ympäristössä, aina kohtelias ja niin taitava hoitamaan diplomatialla hankalimmatkin tilanteet.  

Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1900-luvun alun Turusta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Henkilöiden käyttämä kieli, pukeutuminen, ruokailut ja arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu, kuten voi päätellä kirjan lopussa olevasta laajasta lähdeluettelosta. Tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja nousee kirjassa hyvin esille, mm. kielikysymys, äänioikeus ja kirjastolaitoksen synty. Turun kartasta oli kiva seurata tapahtumien kulkua.  

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. 

Kirja on luettu myös mm. Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Kirjahilla -blogeissa. 

Laura Malmivaaran Vaiti äänikirjana

                                              

Laura Malmivaara: Vaiti. Otava. 2021. Lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén. 6 t 46 min. Storytel. 

Laura Malmivaaran Vaiti-kirjan minäkertoja on nainen, joka on kahden tyttären äiti ja joka on eronnut miehestään liki kymmenen vuotta sitten. Ero lasten isästä oli kipeä, mutta kertojan mielestä välttämätön. Lapset asuvat vuoroviikoin vanhempiensa luona. Suhteet ex-mieheen ovat kunnossa tai ainakin sellaiset, että lasten kuljetukset vanhemmalta vanhemmalle yleensä onnistuvat. Tapaamisvuoroista pidetään tiukasti kiinni, niin tiukasti, ettei lähes force majeure -esteitä hyväksytä. 

Varsin pian lukijalle selviää, että kirjan minäkertoja on kirjan kirjoittaja ja ex-mies Atte on elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Aku Louhimies. Tässä autofiktiivisessä teoksessa Laura M. palaa muistoissaan vuoden 2018 tapahtumiin. Hyvä näyttelijäystävä Katriina kertoi Lauralle yllätyksellisen uutisen.

"Tiesitkö sä, että Atesta ollaan tekemässä iso juttua?" Ei, sitä Laura ei tiennyt. Katriinan mukaan juttu on paha, siinä on järkyttäviä juttuja. "Juttu tuli ulos. Se oli juuri niin paha kuin Katriina oli varoittanut."  

#MeToo-kampanjan kiihto oli levinnyt Suomeenkin. Suomalaiset naiset halusivat olla mukana tekemässä isoa muutosta kansainvälisessä imussa ja vakuuttivat, että seksuaalista häirintää tehneet miehet tuli lynkata ja syyllistää. Aku Louhimies, joka tunnettiin taitavana, mutta varsin vaativana ohjaajana, koettiin sopivaksi metoo-syytösten kohteeksi. Maailmalla metoo-syytöksiin liittyi yleensä seksuaalista ahdistelua, mutta Suomessa metoon yhteydessä puhuttiin sekaisin monista asioista, kuten Pirkko Saisio totesi. Louhimiehen kohdalla ei ollut kyseessä seksuaalinen ahdistelu, vaan syytöksiin riittivät ohjaajan ohjaustavat. Muistan vieläkin sen A-studion, jossa feministiset naisnäyttelijät syyttivät Louhimiestä kiusaamisesta, alistamisesta ja vallankäytöstä. Louhimiehen suurtyö Tuntematon sotilas pyöri elokuvateattereissa. Louhimiehen anteeksipyynnöillä ei ollut merkitystä. Ja arvata saattaa, Louhimies oli iltapäivälehtien lööppien ykköskohde monta viikkoa. Myöhemmin Louhimies sanoi, ettei hän kokenut tehneensä mitään väärin. Oliko väärin olla vaativa ohjaaja? 

Laura Malmivaaran asema ex-vaimona oli kiusallinen. Miten hänen olisi pitänyt ottaa kantaa syytöksiin? Olla puolesta vai vastaan? Miten kertoa asiat tytöille? Mitä sanoa vanhemmalle tyttärelle, joka tahtoi vaihtaa sukunimensä? Laura M. teki päätöksensä ja vetäytyi kesämökilleen saareen, jossa hänellä oli seurana vanhempansa, Sumu-koira ja välillä myös tyttärensä. Saari oli hänen turvansa ja tukikohtansa. Siellä oli mahdollisuus olla vaiti, vaikkakin tapaus oli  läsnä koko ajan. Laura luki kaikki iltapäivälehtien lööpit, ja niin taisivat tehdä tyttäretkin. 

Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Sujuvasti kirjoitettu kirja on Malmivaaran esikoisteos. Malmivaaran luoma tunnelma viehätti minua. Kauniisti kirjailija sitoo vanhempansa mukaan tarinaan. Äänikirjalle antoi lisäarvoa se, että Malmivaara itse luki kirjan. Äidin osuudet luki Marja Packalén.

Laura Malmivaara on harrastanut valokuvausta jo vuosien ajan. Hänen valokuvanäyttelynsä Kuivuudessa kasvaa toivo on nähtävissä Helsingin Temppeliaukion kirkossa maaliskuun ajan.  

Laura Malmivaara: Paljon onnea vauvan odotukseen!

Juuri kun olin kuunnellut Malmivaaran kirjan, uudet metoo-syytökset täyttivät iltapäivälehtien lööpit. Kohteena on tällä kertaa Spede Pasanen, jota Lenita Airisto syyttää seksuaalisesta ahdistelusta uudessa kirjassaan Noitanaisen ilosanoma. Lenita Airiston syytöksiin yhtyy mm. Katariina Souri. Syytöksistä herää monenlaisia ajatuksia. Vaikkapa se, että 21 vuotta sitten kuollut mies ei mitenkään voi reagoida syytöksiin.    

Lukupiirikirjana Kristiina Vuoren Samettiin kätketty

                                                 

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty. Tammi. 2021. Päällyksen suunnittelu: Eevaliina Rusanen. 394 sivua. 

Rauman Naisten Pankin Päi avara mailma -lukupiirimme kokoontui kuuden naisen voimin vaihtamaan ajatuksia Vuoren Samettiin kätketty -kirjasta. Totesimme, että tämä kirja, jossa naisen asema on keskiössä, sopi mainiosti naistenpäivän teemaan.

Kirja on Kristiina Vuoren kymmenes historiallinen romaani. Muutamat meistä olivat lukeneet aiemminkin Vuoren teoksia. Vuoren tuotanto mielestäni paranee kirja kirjalta, ote syvenee ja kiinnostavuus lisääntyy. Vuoren fiktiivisillä kirjoilla on historiallinen todellisuuspohjansa. Niin tässäkin kirjassa. Kätilöteema oli pitkään ollut Vuoren kiinnostuksen kohde ja Veli-Pekka Toropaisen kirjasta löytyi idea tähän kirjaan. Kätilöteeman hän yhdisti Turun  oikeuspöytäkirjoissa esille tulleeseen kuolleeseen vauvaan. 

Rikoksen tutkinta alkaa rintoja lypsämällä

Eletään 1640-luvun Turussa. Aura-joesta löytyy purppuranväriseen samettiin kiedottu vastasyntynyt vauva. Synti on suuri. "Murhata nyt vastasyntynyt ja ryöstää omalta lapselta kasteen sakramentti, portti ikuiseen elämään. Se on hirmuinen teko, rikos lapsen sielua kohtaan." Tapauksen tutkinta alkaa ja mukaan joutuu myös ammattinsa vuoksi Margareta Perintytär. Margareta on kätilö. Kätilöiden tehtäväksi annetaan piikojen, naimattomien äitien ja huonomaineisten leskinaisten rintojen lypsäminen. Kaikki ne, joiden rinnoissa on maitoa, on ilmoitettava pormestarille, ja he joutuvat oikeuskollegion eteen. Jäljitystoimenpide on epämiellyttävä sekä kätilöille että lypsettäville naisille. Mutta ei auta, se on viranomaisten käsky.

Alexander Gerrin punaiset korot ja klavikordi

Vaimo Margareta on kiinnostava nainen. Aikamoinen tarina hänen elämänsä on. Ikää hänellä on vasta "tuskin kolmeakymmentä ajastaikaa". Hän on leskinainen, joka on kokenut ankaran avioliiton Staffan Simoninpojan kanssa. Viisitoistavuotiaana Margareta ei voinut muuta kuin suostua väkivaltaisen isänsä pakottamana avioliittoon kaikin puolin epämiellyttävän Staffanin kanssa. Kun Staffan kuoli horkkatautiin, Margareta muutti Turkuun. Margareta viihtyy hyvin Turussa samoin kuin kätilön työssään, mutta hän kantaa mukanaan menneisyyteensä liittyvää salaisuutta. Sitten Margareta tapaa kauniin miehen, skotlantilaisen Alexander Gerrin. He rakastuvat tai ainakin Margareta rakastuu.

Pidimme kirjasta. Kirja oli viihdyttävä, jännittäväkin ja sitä oli kiva lukea. Varsinkin kun maailmantilanne on nyt niin ikävä, tuntui hyvältä uppoutua 1600-luvun arkipäivään ja Margaretan salaisuuksiin. Kirjan ehdottomia vahvuuksia mielestämme olivat vahva ajankuva ja naisen aseman kuvaaminen. Kristiina Vuori tunnetaan kirjailijana, joka tekee perusteellista taustatyötä kirjojaan varten. Sen huomaa tästäkin kirjasta. 1640-luvun Turku heräsi eloon. Rankkaa luettavaa oli vaikkapa kuvaukset vaikeista synnytyksistä ja hammashoidoista iilimatoineen. Hymy nousi huulille, kun annettiin neuvoja miehen hedelmällisyyden arvioimiseksi. "Jahka ukon huttu jää veden pinnalle kellumaan, on vaimolla edessä ankarat ajat, sillä silloin hänen siippansa onki on ottamaton." (s. 202-203)

Kirjan naishahmot olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Heidän kauttaan välittyi kuva tuon aikakauden naisen asemasta. Olipa sitten kyse rahvaasta tai porvaristosta, naisen oikeudet omaan elämään ja omaan kehoon olivat 1640-luvulla vähäiset. Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat piikatyttöset. Miehet - ensin isät ja sitten aviomiehet - ikäänkuin omistivat naisensa. Kun nainen rikkoi miesten luomia käyttäytymissääntöjä, tuomion antoivat sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet.

Kirjan kielestä puhuttiin pitkään. Osa meistä oli sitä mieltä, että Vuoren kieli sopi hyvin kirjan ajankuvaan, kun taas useammankin mielestä kirjassa oli liiankin paljon vanhaa kieltä, ennen kaikkea vanhoja sanoja, joiden merkitys jäi epäselväksi. Samoin synonyymien runsas käyttö tuntui häiritsevältä.

Kaiken kaikkiaan olimme viihtyneet Margaretan seurassa. Tosin eräs lukijoistamme totesi, että kirjassa oli "liikaa hyvää", mm. kirjan loppu oli hieman yltiöromanttinen. Kirjan myötä pala historiaa oli tullut tutuksi, ja saimme nähdä, miten epätasa-arvoinen naisen asema oli tuolloin. Raumalaiset lukupiiriläiset tuntevat Turun hyvin ja heille kirjan tapahtumaympäristö oli tuttu. Minä, joka en tunne Turkua lainkaan, olisin kaivannut karttaa lukukokemuksen tueksi.

Annoimme kirjalle arvion 3,9 (asteikko 1-5).

Wivi Lönnin 150-juhlavuosi

Saamme Pirkko Soinisen kirjailijavieraaksi Raumalle toukokuussa. Tilaisuuden aiheena on Wivi Lönn. Siksi valitsimme Soinisen kirjan Valosta rakentuvat huoneet huhtikuun lukupiirikirjaksi.

Bo Carpelan: Kesän varjot

Bo Carpelan: Kesän varjot. Otava. 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Berg. Käsikirjoituksesta suomentanut Oili Suominen. 206 sivua.

Sain kirjan arvontapalkintona Ainon Sheferiim - Ajatuksia kirjoista! -blogista. Kiitos tästä. En ole kirjaa lukenut, vaikka se oli Finlandia-voittaja vuonna 2005.

"Unille en voi mitään. Kukaan ei voi. Äiti huutaa ja valittaa joskus yöllä, hän on unessa nähnyt jotakin pelottavaa. Jan herää omaan kirkaisuunsa ja huutaa isäänsä. Kun istun kirjaston tuolissa, nousee suoraan alapuolella olevasta huoneesta äänia kuin mustaa savua. Näen vanhan miehen kasvot, vainajan silmäkuopat, painuneet kasvot, keltaisen ihon, ja liikkumattoman hahmon kahta puolta luo kynttilä lepattavaa valoaan." (s. 127)

"Sonja menee kasaan, hän on vanha nainen omenapuun alla." (s. 106)

Mattias Bergmark saa Sonjalta lyhyen viestin. "Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää." (s. 11) Mattias lähtee Sonjan luo, joka asuu suvun perintökartanossa Bergissä. Mattias on lapsena viettänyt kesiä kartanossa, ja kartanoon meno kuljettaakin Mattiaksen takaisin lapsuuden muistoihin. Nyt Mattiaksella on ikää jo yli kuusikymmentä. Sonja puolestaan on jo liki kahdeksankymmentä ja hyvin sairas. Sonja tuntee loppunsa kohta tulevan ja siksi hän haluaa vielä tavata Mattiaksen. Mattias on lapsena ollut intohimoisesti rakastunut lähes viisitoista vuotta vanhempaan Sonjaan. "Minä rakastin häntä kerran, kahdeksanvuotiaan pojan hämmentyneellä, ujolla kiihkolla." (s. 69)

"Tuntuu kuin olisin palannut toiseen elämään." (s. 61)

Bergin kartano tuo Mattiaksen mieleen erityisesti kesän 1944. Muistot ovat kauniita, mutta myös kipeitä. Kesällä sattuneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä vuosikymmeniksi kaikkiin suvun jäseniin. Nyt Mattias huomaa, että hän tuntee itsensä Bergin kartanossa vieraaksi. Kuten hänkin, Bergin asukkaat ovat "vanhenneet ja haalistuneet, niin kuin puu haalistuu ja hioutuu tuulen ja aaltojen voimasta." (s. 117) Tutut seudut palauttavat muistoja mieleen myös myöhäisimmiltä vuosilta. Bergmarkin suvun lähde, jonka isä oli sanonut olevan ikivanha ja ehtymätön, muistuttaa Mattiasta avioerosta. Lähteen luona ex-vaimo Tora oli sanonut hänelle: "Aion jättää sinut. Olen saanut tarpeekseni." (s. 49)

"Pastori tulee juoksujalkaa, mustat vaatteet, valkoinen kaulus ja valkoiset siivet." (s. 31)

Koska eletään sota-aikaa, kesän tapahtumiin liittyy paljon kuolemaa. Kuolema näkyy monella tapaa, puolitangossa olevine lippuineen, kellonsoittoineen, päällekkäin pinottuine arkkuineen ja sankarihautoineen. "Hautausmaan kiviaita pitää vainajat paikoillaan, etteivät ne virtaa kohti asemaa” (s. 31) Taidokkaasti ja koskettavasti Carpelan on kuvannut vanhan karjalaisevakon kuoleman Bergin kartanon salissa.

Kirja ei ole mikään helppo lukukokemus. Vaikka sivuja ei ole paljoa, lukemiseen meni yllättävän paljon aikaa. Kirjaa joutuu lukemaan tarkasti. Pitää miettiä, missä ajassa eletään, koska kirjassa on paljon takaumia ja muistoja. Vai onko kuvattu tapahtuma sittenkin vain unta? Haasteelliseksi koin myös sen, että asioita kuvataan milloin lapsen ja milloin aikuisen näkökulmasta. Yksi kirjan keskeisistä teemoista on kuolema, joka liittyy kesän 1944 tapahtumiin ja myös Mattiaksen Bergin vierailuun.

Kirjan kieli on äärettömän kaunista. Välillä joutuu miettimään, onko kyseessä proosateos vai runokirja. Mutta vaikea kirja tämä oli, varmasti paljon jäi käsittämättä. Vaatisi toisen lukukerran.

Kesän varjot palkittiin Finlandialla vuonna 2005. Tämä oli toinen kerta, kun Bo Carpelan sai Finlandian. Palkinnonsaajan vuonna 2005 valitsi eduskunnan silloinen puhemies Paavo Lipponen. Minkä verran Lipposen päätökseen on vaikuttanut ruotsin kieli, sitä ei voi tietää. Lipponenhan tunnetaan intohimoisena ruotsin kielen kannattajana. Hänen mielestään Suomen kouluissa pitää painottaa nimenomaan ruotsin kielen opiskelua, enemmän kuin esimerkiksi saksan, espanjan tai ranskan opiskelua.

Suonna Kononen & Kimmo Kirves: Itä on itä.

Suonna Kononen & Kimmo Kirves: Itä on itä. Itä-Suomea etsimässä. 2022. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys. 227 sivua.

Suonna Kononen ilahdutti minua, entistä joensuulaista, mukavalla postilähetyksellä. Paketista löytyivät tuoreet Karjalainen ja Karjalan Heili sekä Konosen & Kirveksen kirja Itä on itä. Kiitos Suonna tästä yllätyksestä. Lehdet luin tarkkaan alusta loppuun ja kirjan myötä oli kiva palata vanhoille asuinpaikoille.

Itä on itä -teoksen tekijöinä ovat Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ja valokuvaaja Kimmo Kirves. Karjalaisessa oli ilmestynyt vuosina 2020-2021 kulttuuriaiheinen Itä on itä -juttusarja, joka koostui itäsuomalaisten kulttuurihenkilöiden haastatteluista. Työpari Kononen & Kirves pohti, olisiko juttusarjasta aineksia vaikkapa kirjaksi. Ja olihan siitä. Aihetta laajennettiin haastatteluin ja kuvin, ja lopputuloksena on näyttävä 227-sivuinen tietoteos itäisen Suomen kulttuurin tekijöistä.

Konosen ja Kirveksen käsite itäinen Suomi on laajempi kuin vaikkapa Wikipedian määritelmä Itä-Suomesta. Wikipedian mukaan Itä-Suomeen yleensä lasketaan kuuluviksi Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakunnat. Kononen laajentaa itäisen Suomen käsitettä Kainuuseen ja Etelä-Karjalaan, mutta toteaa kuitenkin, että "Idän rajat elävät. Selväpiirteisen, yksiselitteisen Itä-Suomen löytyminen olisi yhtä mahdotonta kuin Kalevalan, Pohjolan tai Väinölän raitille tupsahtaminen aikakoneella, keskelle idealisoitua kalevalaista hyörinää." (s. 10)   

Kirjassa nostetaan esille itäsuomalaista kulttuuria laidasta laitaan. Haastateltavien henkilöiden joukossa on eniten kirjailijoita ja muusikoita. Eikä se olekaan mikään ihme, onhan itäisessä Suomessa paljon tunnettuja kirjailijoita ja muusikkoja. Lisäksi haastateltavien joukossa on valokuvaajia, kuvanveistäjä, monitaiteilija, kulttuuritoimittaja, tekstiilitaiteilija ja sarjakuvantekijä. Koska joukossa oli useitakin minulle uusia tuttavuuksia, olisinkin kaivannut haastateltavien jonkinlaista ryhmittelyä, esimerkiksi kulttuurialoittain. Haastattelujen lomassa avataan itäsuomalaisuutta laajemminkin, uskontoa, arkkitehtuuria, kieltä, ruokakulttuuria ja historiaa. Yksi kirjan tähtijutuista on Karjalan tutkimuslaitoksen tutkija Ismo Björnin haastattelu, jossa hän avaa rennolla otteella itäisen Suomen historiaa. Itäsuomalaisuudesta hän toteaa: "Sellaista paikkaa ei ole kuin Itä-Suomi, mutta itäsuomalaisuus on olemassa." (s. 27)  

Kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä

Itselleni ahkerana lukijana mielenkiintoisimmat haastateltavat olivat kirjailijoita. Kirjassa nousee esille tuttuja kirjailijahahmoja. Yksi kirjan suosikkijutuistani on Heikki Turusen ja Antti Heikkisen haastattelu. He istuvat Heikki Turusen hirsitalossa Pielisen rannalla Juuan Piitterissä. Molemmat ovat suosittuja ja ahkeria kirjoittajia, joiden molempien teoksia olen lukenut useammankin. Turusella ja Heikkisellä riittää juttua kirjoittamisesta, mutta mielellään molemmat ottavat kantaa myös itäsuomalaisuuteen. He toteavat, että savolaisuuden ja pohjoiskarjalaisuuden välillä ei juuri ole eroa. Mari Mörö on minulle tuttu puutarhakirjoistaan ja Maria Kuutti ihastuttavista lasten kirjoistaan. Myös Martti Issakainen ja Esko-Pekka Tiitinen ovat haastateltavien joukossa. Haastateltavien joukkoon on luonnollisesti päässyt vain pieni osa itäsuomalaisia kirjailijoita. Kun joukkoon lisätään vielä tunnettuja kirjailijoita, kuten vaikkapa Leena Lehtolainen, Marja-Leena Tiainen, Matti Rönkä, Tuomas Lius, Mika Kähkönen, Marko Kilpi ja Ninka Reittu, voi vaan todeta, että kirjoittaa täällä itäisessä Suomessa kyllä osataan.

"Joka kylä on oma Ruikonperänsä, samat juopot siellä." (s. 13)

Ja kun itäisessä Suomessa ollaan, musiikilla on iso rooli ihmisten arkipäivässä. Kirjan ensimmäisessä jutussa Jaakko Teppo ja poikansa Ilja Teppo tempaavat heti lukijansa mukaan Ruikonperän tunnelmiin tarinoidessaan musiikin tekemisestä ja karjalaisuudesta Joensuun Otsolan omakotitalon piha-alueella.

Jaakko ja Ilja Teppo

"Joka paikkaan pannaan konsultti laskemaan, miten tehtäisiin vielä virtaviivaisemmin." (s. 48)

Atso Almila on sanavalmis kapellimestari, jonka kanssa matkataan Kuopiosta Joensuuhun. Almilan kanssa puhutaan ilman muuta musiikista. Almila on toiminut sekä Joensuun että Kuopion kaupunginorkesterien taiteellisena johtajana. "Minähän olin hetken Savo-Karjalan Karajan, kun johdin yhtä aikaa Kuopiota ja Joensuuta." (s. 44) Nyt Almila haluaa jo rauhoittua. Matkahaaveita on enää yksi: Hurtigruten-risteily. Haastattelun jälkeen Almila suuntaa askeleensa Joensuussa kohti Sointulaa Kemal Achourbekovin keskiviikkokonserttiin.

Kotiteollisuuden Jouni Hynynen toivottaa toimittajat paikalle sanoin: "Tervetuloa Lappeenrantaan, humppa täällä soi." Haastattelua on mukava lukea, Hynynen on rento tyyppi, joka mielellään kertoo musiikistaan. Välillä hän poistuu pihamaalle tupakoimaan, "kun se on kaikkialta kielletty, mie alotin kolme-neljä vuotta sitten". (s. 184) Myös musiikin alalta löytyy haastateltavien lisäksi monia taitavia muusikoita, vaikkapa Erja Lyytinen, Nightwish, Eläkeläiset, Ismo ja Ilkka Alanko, Katri Helena ja Sari Kaasinen.

Jouni Hynynen Joensuun asemalla

Kirja tarjoaa kiinnostavan kulttuurisen retken itäiseen Suomeen. Kirjaa on kaikin puolin mukava ja helppo lukea. Konosen kieli on letkeää ja mukaansavievää. Kimmo Kirves puolestaan on todellinen vankan kokemuksen omaava valokuvauksen ammattilainen. Kimmo Kirveksen itävalokuvia voi nähdä Joensuussa Pohjois-Karjalan museo Hilmassa helmi-huhtikuussa 2022.

Kirjan lopusta löytyy kattava lähdeluettelo, henkilöhakemisto ja "teostärppejä itäiseen mielenmaisemaan".

Helmikuussa luetut

Rauman talvea

Niin ollaan jo maaliskuussa. Kevät lähestyy ja aurinko paistaa. Kevään tulosta voisi iloita, ellei mielessä jyskyttäisi huoli Ukrainan kansasta.

Helmikuussa luin 12 kirjaa, joista kolme oli kotimaista kaunoa ja yhdeksän ulkomaista kaunoa. 

Kotimainen kauno:

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. Into. 2022.

Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus. 2022.

Eija Laine: Kivun alla. Books on Demand. 2021.

Ulkomainen kauno: 

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle. Otava. 2022.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.  Johnny Kniga. 2013.

1. Rakkaus. Äänikirja.
2. Sairaus.  Äänikirja.
3. Kuolema. Äänikirja.

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta. Bazar. 2022.

J. D. Salinger: Franny ja Zooey. Tammen keltainen kirjasto. 2010.

Heather Morris: Kolme sisarta. Aula & Co. 2022.

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö. WSOY. 2022.

Lukupiirikirjoja oli Owensin Suon villi laulu ja Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Parhaimpiin lukukokemuksiin valikoituu neljä kirjaa: Delia Owensin Suon villi laulu, Merja Mäen Ennen lintuja, Colson Whiteheadin Harlem Shuffle ja Heather Morrisin Kolme sisarta. 

Mitä muuta helmikuussa? 

Alkukuussa kävin Savonlinnassa ja Joensuussa ihmettelemässä lumen määrää. Sitä oli ihan hemmetin paljon. Ja lisää on tullut senkin jälkeen.

Tässä kaivettiin Kristan hautakivi esille. Lunta oli lähes metrin verran.

Ja kävimme 23 tunnin risteilyllä Viking Gracella. Vietettiin miehen synttäreitä ja tyttären perhe oli mukana. Oli kiva!

Maarianhaminassa

                                                      Hyvää maaliskuuta! Hyviä lukukokemuksia! 
                                                     

Haaste: Kirjahyllyn aarteet 3

Haaste: Kirjahyllyn aarteet 3





Kiva haaste tämä oli. Sain luetuksi kirjahyllystä kuusi kirjaa.

Natasha Lester: Diorin salaisuus. Gummerus. 2021.

Laila Hietamies: Maan väkevän lapset. Otava. 1977.

Laila Hietamies: Kaikilla elämän kaipuu. Otava. 1978.

Joan Haslip: Keisarinnan yksinäisyys. Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta. WSOY. 1970.

Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava. 1990.

J. D. Salinger: Franny ja Zooey. Tammen keltainen kirjasto. 2010.


Kaikki nämä olivat hyviä kirjoja eli omasta hyllystä löytyi tällaisia kiinnostavia kirjoja.


Kiitos Mai haasteen järjestämisestä.