Heli-Maija Heikkinen: Grilli: Sitä saa mitä tillaa

 

Heli-Maija Heikkinen: Grilli: Sitä saa mitä tillaa. Warelia. 2025. Päällys Kari Jokinen. 245 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Heikkisen kirja vie lukijan Ouluun 1990-luvun alkuvuosiin. Tapahtumapaikkana on nimensä mukaisesti grilli, sellainen perinteinen elintarvikegrilli, joita 90-luvulla oli joka paikkakunnalla, kaupungeissa useitakin. Monelle oli itsestäänselvää, että ravintolaillan tai elokuvien jälkeen poikettiin kotimatkalla grillille herkuttelemaan makkaraperunoilla, lihapiirakalla tai hampurilaisilla. Sittemmin perinteiset grillikioskit ovat hävinneet tai ainakin vähentyneet kaupunkikuvasta. Pikaruokaketjujen yleistyminen ja halvat mamupizzeriat lienevät pääasiallinen syy grillikioskien vähentymiseen. Syynä saattaa olla myös tiukentuneet hygieniamääräykset ja myös se, että grillin pitäminen on haasteellisempaa, koska nyt ei riitä, että tarjolla on perinteiset makkaraperunat, vaan pitää olla gluteenittomat ja vegaaniset vaihtoehdot.

Heikkisen kirjassa grillillä riittää asiakkaita. Rahaakin ilmeisesti tulee, kun omistajalla on uudenuusi, metallinhohtoinen Bemari. On perjantai-ilta kesäkuun alussa. Kirjassa seurataan grillin yhtä työvuoroa, joka alkaa klo 18 ja päättyy aamulla vasta klo 6.00. Grillillä työskentelee kolme naista, Ritva, Jaana ja Heidi. Grillin omistaja Susannakin päätyy työntekijäksi aamutunneilla, tosin ei omasta vapaasta tahdostaan. 

Ritva on naisista kokenein sekä työ- että elämänkokemuksen suhteen. Hän on jämäkkä 55-vuotias yksineläjä, joka on hyvin tarkka asiakaspalvelusta. "Vanhoja ihmisiä piti teititellä, heikkoja tukea ja juopuneita käsitellä varoen. Kaikille ihmisille piti olla kunnioitettava ja ystävällinen. Myös niille, jotka kohtelivat myyjiä alentuvasti." Ritva on vaitelias yksityiselämästään ja haluaisi, että työasiat hoidettaisiin asiallisesti ja kotiasiat jätettäisiin sikseen. Tämä ei käy Jaanalle, joka mielellään piikittelee Ritvalle. "Sun se ei ees tarvi pestä niitä vitun viirukalsareita." Jaanan oma tilanne on vaikea. Kotona on kaksi lasta, eikä mies tänäänkään ollut tullut kotiin Jaanan lähtiessä töihin. Heidi on parikymppinen lukiolainen, jolle grilli on ensimmäinen työpaikka. Poikaystävä Juho on Heidille kaikkein tärkeintä. 

Yhteistä naisille on luonnollisesti työpaikka grillillä, mutta myös epäonnistuneet miessuhteet hallitsevat naisten elämää. Jopa Heidin rakas Juho yllättää Heidin, mutta ei kovin rakastettavalla tavalla. Kirja keskittyy käsittelemään myyjiä, ei niinkään asiakkaita, mutta on selvää, että grillin ympäristössä tapahtuu kaikenlaista perjantaiyönä. Onneksi poliisi Artsi tulee tarvittaessa paikalle.

Kirja tarjoaa nostalgisen paluun 90-luvulle. Luin kirjan mielelläni. Heikkisen sujuvaa tekstiä oli helppo lukea, vaikkakin naisten käyttämä murre vaati vähän totuttelua. Kirjan kohokohtaa piti odottaa pitkälle työvuoron lopputunneille. Tulihan se sieltä - todella yllätyksellinen, hurja lopputapahtuma. 

Monika Helfer: Missä isä on?

 

Monika Helfer: Missä isä on? Kustantamo Huippu. 2022. Saksankielinen alkuteos Vati. Suomentanut Anne Kilpi. 203 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Monika Helferin Roskaväkeä ilmestyi vuonna 2021 (linkki). Kirja on autofiktiivinen perhetarina Moosbruggerin perheestä. Josef-isä oli komea ja Maria-äiti oli kaunis, niin kaunis, että kaikki miehet halusivat häntä, mutta yhtäkaikki, he olivat roskaväkeä, yhteiskunnan pohjasakkaa. Grete, Monika Helferin äiti, oli yksi Josefin ja Marian lapsista. Kirjan tapahtumat sijoittuivat ensimmäiseen maailmansotaan ja kirjailijan näkökulma oli äiti ja äidinpuoleinen suku.

Missä isä on? on myös autofiktiivinen teos, jossa kirjailija keskittyy muistelemaan isäänsä, joka oli kuollut 1980-luvulla 67-vuotiaana. Monika tietää ja muistaa isästään melko vähän ja siksi hän menee äitipuolensa luo.
Kysyin: "Onko sinulla aikaa minulle?"
"Miten pitkään?" hän kysyi.
"Pitkään."
"On siis kyse isästäsi", hän sanoi. "Olenko oikeassa?"
"Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin."
"Toden vai keksityn?"
Sanoin: "Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?"

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Itävaltaan Lungaun kylään toisen maailmansodan aikoihin. Hieman ennen ylioppilastutkinnon suorittamista Josef-isä kutsutaan sotaan. Hän haavoittuu ja hänet passitetaan sairaalaan, missä hänen toinen jalkansa amputoidaan. Sairaalassa Josef tapaa Grete Moosbrugerrin, tulevan vaimonsa. Grete kertoo isälle totuudenmukaisesti omasta köyhästä lapsuudestaan, mutta isä salaa Gretelta todellisen menneisyytensä. Grete ei usko isän tarinaa. "Muttei sillä ollut väliä. Tuolloin kaikki teeskentelivät maailman olevan toinen. Viimeiset uutiset luhistuvasta valtakunnasta teeskentelivät maailman olevan toinen."

Perheeseen syntyy ensin Margarethe, sitten Monika, kirjan kirjoittaja. Isää onnistaa ja hän pääsee sotainvalidien toipilaskodin johtajaksi. Ja mikä parasta, toipilaskodissa on kirjasto. Kirjat muodostavatkin kirjan punaisen langan. Isällä on suuri rakkaus kirjoja kohtaan ja niin on Monikallakin. Mutta tulee aika, kun isälle ilmoitetaan, että kirjastosta tulee luopua, kun sitä ei käytä juuri kukaan. Isä kantaa kotiin useita satoja arvokkaimpia kirjoja ja loput kirjat hän yhdessä Monikan kanssa pakkaa vahakankaisiin ja hautaa metsään kaivamiinsa kuoppiin.

Äiti sairastuu ja kuolee. Isä on toipumassa luostarissa eikä halua käydä kotona. Kerran lapset viedään isän luo, mutta käynti jää lyhyeksi. "Kuulkaas! Ei, älkää tulko tänne. Minähän sanoin: Kuulkaas! Ei ollut puhetta tänne tulemisesta." Mutta tulee aika, että isä pääsee jaloilleen, hän menee uudelleen naimisiin ja hän saa työn arvostettuna henkilöstöpäällikkönä. Rakkaus kirjoihin kestää läpi elämän. "Hän halusi lukea kaikki kirjat."

Monikan isä ei ollut helppo ihminen. Hän oli rikkinäinen, syvästi traumatisoitunut mies. Sodan kivuliaat kokemukset, joista ei koskaan puhuttu, lisäsivät ulkopuolisuuden tunnetta. Kommunikointi isän ja Monikan välillä oli vaikeaa ja Monikasta tuntui, ettei hän tuntenut isäänsä. Monika ja siskonsa olivatkin hämmästyneitä, kun normaalisti etäinen ja lähes sanaton isä puhui ja nauroi muiden asiakkaiden kanssa berliiniläisessä homobaarissa. "...isämme, joka näytti niin harmaalta, kuin virkamieheltä, mikä hän olikin, vieläpä verovirkailija, että isämme oli todellisuudessa värikäs mies." Kirja päättyy hienosti: "ME KAIKKI YRITIMME niin kovasti."

Missä isä on? on ihastuttava sukuromaani, kuten on myös edeltäjänsä Roskaväkeä. Ihastuin jo Roskaväkeä lukiessani Helferin intensiiviseen, lähes niukkaan, mutta hyvin rauhalliseen kerrontaan, jossa on mukana surua ja kepeyttä sekä rakkautta ja hellyyttä. Aikahyppyjä on runsaasti, koska kirjailijan muistot poukkoilevat asioista, henkilöistä ja vuosista toiseen.

On ilahduttavaa, että pienkustantamo Huippu tuo Suomen kirjamarkkinoille merkittäviä saksankielisiä kirjoja. Toimitusjohtaja Anne Kilpi suomentaa itse saksankieliset teokset. Kiitos Anne Kilpi!

André Brink: Katson pimeään

 

André Brink: Katson pimeään. Suuri Suomalainen Kirjakerho. 1985 (ensimmäisen kerran suomeksi 1976). Afrikaansinkielinen alkuteos Kennis van die aand. Suomentanut Seppo Loponen. Päällys: Kaari Ewart. 362 sivua.

"Minä taistelen sen perusoikeuden puolesta että minut tunnustetaan ihmiseksi. Että minun myönnettäisiin tuntevan ja ajattelevan ja kärsivän ja uskovan ihmisen tavoin. Jos en minä sitä tekisi niin voisin pian itsekin unohtaa olevani ihminen."

Jännityksellä tartuin André Brinkin teokseen Katson pimeään, jonka olin lukenut heti sen ilmestyttyä vuonna 1976. Kirja kuului sen ajan "must"-kirjoihin, kuten muukin Brinkin tuotanto, olihan Etelä-Afrikan apartheidin julmat vuodet ajankohtaisia juuri noina vuosina. Haluani lukea kirja toistamiseen lisäsi vielä se, että olemme tehneet lähivuosina kolme matkaa Etelä-Afrikkaan ja tutustuneet maan historiaan sekä Nelson Mandelan elämään.

"Tietääkseni kuka olen." Näin aloittaa Brink kirjansa Katson pimeään, jonka sanotaan olevan Brinkin pääteos ja joka julistettiin Etelä-Afrikassa pannaan heti ilmestyttyään vuonna 1973. Romaania syytettiin siveettömyydestä ja yleisen moraalin loukkaamisesta. Kirjassa on todellakin paljon sellaista, mistä ei tuolloin saanut kirjoittaa Etelä-Afrikassa. Se kertoi rotuvihasta ja vainosta, mutta kaikkein kamalinta oli, että se kuvasi värillisen miehen ja valkoisen naisen rakkaussuhdetta.

Kertoja ja päähenkilö on vankilassa istuva Joseph Malan, värillinen eteläafrikkalainen näyttelijä. Hän on kokenut vankilassa epäinhimillistä kidutusta ja odottaa nyt teloitustaan murhattuaan valkoisen naisen, jonka rakastaja hän oli. Vankilassa Malanilla on aikaa muistella omaa elämäänsä ja sukunsa historiaa. Hän kirjoittaa kaiken muistiin, mutta repii kaiken saman tien. Malanin sukumuistelujen kautta avautuu laajempi perspektiivi Etelä-Afrikan värillisten nöyryytysten ja väkivallan täyttämään historiaan. Orjuus näytteli suurta roolia myös Malanin suvun historiassa. Malan oli onnekas, hän pääsi aloittamaan koulun ja stipendin turvin edelleen Kapkaupungin yliopistoon opiskelemaan draamaa.

Innostus teatteriin ja näyttelemiseen vei Malanin Lontooseen pieniin kiertäviin näyttelijäryhmiin ja viimein Royal Shakespeare Companyyn. Mutta Malan tunsi, että hänen on palattava Etelä-Afrikkaan. "Olin luullut voivani paeta. Nyt minun oli palattava kytkemään lenkkini takaisin esihistoriaan." 

Jälleen oli vuorossa näyttelijäryhmän kokoaminen, näytösten harjoittelu ja esiintymiset eri paikkakunnilla. Näytelmät olivat suosittuja, mutta riesana oli poliisien jatkuva häirintä ja kiusanteko. Mutta Malan halusi jatkaa. Hän tunsi, että vallitseva apartheidin luoma pelon ilmapiiri pakotti hänet jatkamaan, mutta vain teatterin keinoin. Ystävälleen hän sanoi: "En minä seiso syrjässä. Miksi sinä luulit minun palanneen takaisin? Jokaisen on valittava oma toiminta-alueensa, ja teatteri on minun alueeni."  

Värillisten ja valkoisten suhteet olivat ankarasti kiellettyjä apartheiden aikana. Mutta rakkaus voitti. Värillinen Malan ja valkoinen Jessica rakastuivat. Ystävä varoitti: "Sinä sotket hänen elämänsä, ja omasi, ja meidän kaikkien." Vaikka Malan vakuutti, että he lupasivat olla varovaisia, hän tiesi olevansa tilanteessa, jolloin hänen olisi valittava maanpako tai valkoisten vallanpitäjien julmuus. 

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Malanin suvun historiaan ja Malanin omaan elämään liittyy julmuutta, kidutusta ja nöyryytystä. Tätä kaikkea Brink kuvaa intensiivisesti, mutta kuitenkaan sortumatta sormella osoittamiseen. Apartheid-vuosien verilöylyjä ei kuvata, ANC mainitaan vain muutaman kerran, Mandelaa ei kertaakaan, mutta lukija pystyy aistimaan, että koko ajan siellä taustalla on apartheid. Kirjan monista tasoista ja pitkästä aikajanasta huolimatta juoni pysyy hienosti koossa ja muodostaa monitahoisen kuvauksen värillisten sukupolvien alistamisesta ja apartheidin mukanaan tuomasta rotuvihasta. 

Antti Korhonen: Mies kylmästä

 

Antti Korhonen: Mies kylmästä. Neonoir hardboiled nro 5. Fighting Spirit Publishing. 292 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Tapasin Antti Korhosen ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2024. Sain silloin mukaani Korhosen esikoisteoksen Poliittinen eläin (linkki). Tapasimme uudelleen kesäkuussa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja tällä kertaa sain matkalukemiseksi Korhosen uusimman dekkarin Mies kylmästä, joka on Neonoir hardboiled -sarjan viides osa.

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Etelä-Afrikassa tapahtuu ennenkuulumaton ryöstö, kun neljän miehen aseistettu ja naamioitunut joukko hyökkää Pelindaban ydintutkimuslaitokseen ja ryöstää 450 kg rikastetun uraanin varaston, tai ainakin osan siitä. Kirjan tapahtumat kietoutuvat paljolti juuri tämän tapahtuman ympärille. 

Kirjan päähenkilö on suomalainen Johannes Väänänen, joka tällä hetkellä on pakomatkalla Yhdysvalloissa. Väänäsestä liikkuu monenlaisia huhuja. Aika varmoja ollaan siitä,  että se isokokoinen maastopyörällä liikkunut mies, joka ampui Venäjän presidentin koneen alas kertasingolla, olisi juuri Johannes Väänänen. Se on ainakin varmaa, että sen tapahtuman jälkeen Väänäsestä ei ole kuultu sanaakaan. Ja parasta onkin niin, koska Venäjän sotilastiedustelu GRU:n tappajat olisivat varmasti napanneet Väänäsen. CIA:lla on käyttöä Väänäsen osaamiselle ja erinomaiselle ampumataidolle. Väänänen hyväksyy - kun ei muutakaan voi - CIA:n tarjouksen: hän ei ole virallisessa työsuhteessa CIA:n kanssa, häntä ei ole olemassa, hänellä ei ole passia, hänet on hakkeroitu pois Suomen järjestelmistä. Hän tekee, mitä CIA käskee.

CIA kiidättää Väänäsen vaarallisiin tehtäviin ympäri maailmaa, mm. Meksikoon, Lontooseen ja Tsekkeihin. Vauhti on kovaa ja kiihtyy koko ajan sivujen vähetessä. Tsekeissä Väänäsen tehtävänä on estää GRU:n suunnittelema asevaraston räjäytys. Tehtävästä tulee vaarallinen, kun vastassa on häntä suuresti vihaava GRU:n Alexander Tarantella. Tarantella haavoittuu taistelussa ja kiroaa: "Ensin se saatanan suomalainen sika oli tappanut hänen rakastamansa presidentin hänen silmiensä alla ja syössyt hänet ammatilliseen kadotukseen moneksi vuodeksi ja nyt sama kusipää oli ampunut hänen perseensä halki ja pilannut hänen operaationsa, josta oli pitänyt tulla tie uuteen nousuun tiedustelueliitissä." Väänäsen onnistuminen tehtävässä kiinnittää Yhdysvaltojen presidentin huomiota niin, että CIA:n on palkattava Väänänen vakituiseen työsuhteeseen. 

Aiemmista osista tuttu Katri Jurmala toimii apulaispäällikkönä Supossa. Hän on huolissaan Väänäsestä. "Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Väänänen kasvoi koiranputkea jossain suohaudassa tai muussa katakombissa, johon hänen erikoinen elämänsä oli päättynyt, mutta niin kauan, kun ruumista ei ollut löydetty ei voinut tietää varmaksi."  

Korhonen taitaa jännittävien ja vauhdikkaiden tilanteiden luomisen. Vaikka tapahtumat liikkuvat ympäri maailmaa, juoni pysyy hyvin kasassa. Korhosen omintakeista ja hulvatonta tekstiä on vaivatonta lukea. Huumorilla on merkittävä rooli kirjassa. Eikä seksiäkään ole unohdettu. Laajat ja yksityiskohtaiset kuvaukset eri maiden turvallisuus- ja terroristiorganisaatioista antavat uskottavuutta tarinalle.

Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, joten aiempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. Jos kaipaat toimintadekkaria, joka tarjoaa tiukkoja tilanteita, vauhtia ja jännitystä, Mies kylmästä on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Lucy Diamond: Lomasaari lohtua kaipaaville

 

Lucy Diamond: Lomasaari lohtua kaipaaville. Otava. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Island Getaway. Suomentanut Eeva Parviainen. Kannen suunnittelu: Alexandra Allden. 396 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat vievät lukijan ihastuttaviin kreikkalaisiin maisemiin luksushotelli Ionian Escapeen Kefalonian saarelle. Tällaiseen tasokkaaseen hotelliin saapuvat vieraat ovat varakkaita lomailijoita, jotka haluavat lepoa, irtiottoa ja hiljaisuutta - kuka mistäkin syystä. 

Hotelliin saapuu televisiotähti Miranda Vallance, jonka maine on loattu julkisuudessa. "MIRANDA MIELIPUOLENA, iltapäivälehtien otsikot kirkuivat..." Häpeä ajaa Mirandan julkisuudesta piiloon Kefalonian saarelle. Valitettavasti edes kaukainen Ionian Escape ei pelasta häntä julkisuudelta. Ihastuttava Evelyn Chambers, jolla on ikää jo 82 vuotta, on tullut saarelle täyttämään lupauksen, jonka hän on antanut Roselle, elämänsä rakkaudelle. Rose toivoi kuolinvuoteellaan, että Evelyn sirottelisi hänen tuhkansa jollekin heille tärkeäksi tulleelle paikalle. Evelynistä tuntuu, että Kefalonia olisi oikea paikka, koska he olivat tehneet häämatkan tälle saarelle. 

"Hän näkee sielunsa silmin Rosen vaeltamassa vierellään leveähelmaisessa keltaisessa kesämekossaan ja valkoiset lenkkitossut jalassaan. He kulkivat käsi kädessä, ja parisuhteen rekisteröintitoimitusta varten ostetut sormukset tuikkivat hauskasti aina, kun auringon säteet osuivat niihin."

Nelly pestautuu laivanomistaja Alexanderin apulaiseksi. Hän nauttii työstään. Ennen pitkää Alexanderin ja Nellyn välille syntyy rakkaussuhde, mutta suhde täytyy lopettaa, koska toinen nainen odottaa Alexanderin lasta. Myöhemmin Nelly avioituu julkkiskokki Frank Nealen kanssa. Ionian Escapessa majoittuva aviopari ei halua näyttäytyä julkisilla paikoilla, koska Frankista liikkuu hurjia huhuja liittyen hänen lukuisiin naissuhteisiinsa.

Lomasaari lohtua kaipaaville sai minut lomatunnelmiin. Kirja on mitä mainiointa kesälukemista, ja eittämättä herättää halun lähteä lomailemaan vaikkapa Kefalonian saarelle. Oli mukava päästä kirjan henkilöiden matkassa kauniisiin maisemiin ja kuulla heidän avautuvan omasta elämästään. Hienoa, että mukaan oli otettu myös hotellin henkilökuntaa.  

Kirja on minulle ensimmäinen Lucy Diamondin kirja. Kyseessä on suosittu kirjailija, jolta on jo aiemmin suomennettu kahdeksan teosta. Tämä kirja oli niin mukava ja viihdyttävä lukukokemus, että hyvinkin saatan tarttua johonkin toiseen Lucy Diamondin kirjaan silloin, kun kaipaan kevyttä luettavaa. 

Pirkko Määttälä: Marie

 

Pirkko Määttälä: Marie. Sitruuna. 2025. Kansi Laura Noponen. 306 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hagenaun kylään Alsacessa eli Elsassissa. Eletään vuotta 1891, jolloin alsacelaisia hallitsevat saksalaiset. 

Marie Larcherin 20-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Perheen isä, lammastilan isäntä, kutsuu Marien luokseen ja sanoo: "Olet tärkeässä iässä. Olen alkanut tehdä valmisteluja, että voit pian astua omaan elämääsi." Marie ilahtuu. Hän on varma, että nyt hän pääsee oppimaan lisää rakkaasta harrastuksestaan: käsitöistä. Mutta isällä onkin ihan erilaiset suunnitelmat. Isä oli löytänyt Marielle aviomiehen, joka olisi sopiva myös lammastilan jatkajaksi. Marie ei ole tästä ilahtunut. Sisarelleen hän tilittää: "Rakastan Hagenauta ja tietenkin lampaita ja niiden pehmeää villaa, josta saa lankaa. Mutta en minä tahdo tänne loppuelämäkseni jäädä. Haluaisin tehdä hienompia käsitöitä ja oppia niistä lisää."

Marien vieraillessa tätinsä luona Strasbourgissa hän sattumalta kohtaa miellyttävän ja komean saksalaismiehen, kehruu- ja kutomotehtaan insinööri Alfred Schwabin. Marie ja Alfred ihastuvat, rakastuvat ja haluavat mennä naimisiin. Isä ei anna lupaa avioliitolle, joten parin on odotettava, kunnes Marie täyttää 21 vuotta eli on täysi-ikäinen. Avioliitto solmitaan, ja perheeseen syntyy kaksi lasta, Charles ja Mathilde. 

Perheen elämään tulee suuri muutos, kun Alfredia pyydetään töihin paperitehtaalle Porvooseen. Alfred  kuvailee Porvoota ja Suomea, silloista Venäjän läntistä suuriruhtinaskuntaa, varsin myönteisesti monien mahdollisuuksien maana. Tehdään rohkea päätös ja päätetään muuttaa Porvooseen. Matkaa Suomeen tehdään pitkän kaavan mukaan. Ensin viikon vierailu Kirchhundemin kylässä, mutta vierailusta tuleekin pitempi, sillä perhettä kohtaa suuri suru, suruista suurin, oman lapsen menetys. Menetystä ei korvaa edes tyttövauvan syntymä. Matka jatkuu kohti pohjoista syyskesällä 1896. Uusi koti on Porvoon Tolkkisissa.

Marie oppii pian ruotsin kielen ja voi seurustella kylän rouvien kanssa. Ajankohtainen asia on koulun perustaminen kylään. Marielta löytyy innostusta ja osaamista edistämään kouluhanketta.  

Tämän kirjan parissa viihdyin. Marie on Määttälän esikoisteos. On hienoa, että olemme saaneet uuden historiallista viihdettä kirjoittavan kirjailijan. Määttälä on taidokkaasti yhdistänyt mukaansatempaavan tarinan historiallisiin faktoihin. Lopputulos on miellyttävä ja viihdyttävä. Määttälä kuvaa elävästi ja todentuntuisesti Alfredin ja Marien avioliittoa ja rohkeaa päätöstä muuttaa Euroopasta kaukaiseen Suomeen. Toimittajan ammattitaidolla kirjoitettu teksti on sujuvaa ja helppoa luettavaa. Kirjailija kertoo kirjan loppusivuilla, että suuri osa kirjan tapahtumista pohjautuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. On ilo huomata, että kirjalle tulossa jatkoa.

Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa

 

Toisen kerran Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa. Tapahtuma on kaksipäiväinen (pe-la), minä olin vain perjantain. Tapahtuman teemana oli "Luontomme". Teema on ihanan väljä, kuten Vanhan kirjallisuuden päivien hallituksen puheenjohtaja Matti Rönkä totesi. Avajaisissa, jonka Karo Hämäläinen juonsi vahvalla ammattitaidolla, juhlapuheen piti luonnonrakastaja Pirkka-Pekka Petelius.

Pirkka-Pekka Petelius

Salin täyteen yleisöä keräsi Jenni Haukio. Haastattelun aiheena oli Elämäni tietokirjat. Haukio, jota haastatteli viestintäpäällikkö Anne Rutanen, oli valinnut kymmenen hänelle tärkeää tietokirjaa. Suurin osa kirjoista oli politiikkaa ja historiaa käsitteleviä teoksia, mm. Haukion opiskeluaikaisia oppikirjoja, esimerkiksi Sheldon S. Wolinin Politics and Vision. Lisäksi listalla oli useita eläinaiheisia kirjoja.

Jenni Haukio ja Anne Rutanen

"Elää niin kuin kasvi minä tahtoisin" ihmisen osa luontorunoissa oli perjantain viimeinen ohjelmanumero. Kiinnostavassa keskustelussa runoilija, luontoneuvoja Heli Laaksonen ja kustantaja, kirjailija Anna-Riikka Carlson vaihtoivat ajatuksia luontorunoista. Mikä luontorunoissa vetoaa eniten lukijoihin, onko se biologinen luontokuvaus, luonnonsuojelu, luonnon ilmiöiden tarkkailu, luontoon liittyvä mystiikka vai luonnon aikaansaamat mielentilat? Heli Laaksonen luki omia ihastuttavia luontorunojaan. Anna-Riikka Carlson lausui Eeva Kilven luontorunoja ja kertoi läheisestä suhteestaan Eeva Kilpeen, jonka proosassa ja runoissa näkyy vahva luontosuhde. Viimeisenä teemana oli lasten luontorunous, jonka ykkösedustajaksi nousee eittämättä Kirsi Kunnas. Keskustelun lomassa lausuja Mirjami Heikkinen luki luontoaiheisia runoja, mm. Sirkka Turkkaa, Saima Harmajaa, Saila Susiluotoa, Veikko Sailaa ja Aale Tynniä. Kerrassaan ihastuttava päätös onnistuneelle päivälle. 

Heli Laaksonen, Mirjami Heikkinen ja Anna-Riikka Carlson

Vanhan kirjallisuuden päivät, joka nyt järjestettiin 41. kerran, on hyvin lämminhenkinen, mukava tapahtuma. Tapahtuma kerää vuosittain useita tuhansia kävijöitä. Myyntikojujen, erityisesti antikvariaattien, runsaus hämmästytti. Tilaisuus on edelleen pääsymaksuton.

Tulen tänne myös ensi kesänä!

Ennätimme vierailla myös Marian kirkossa, hyvin vanhassa 1400-luvun lopulla valmistuneessa kirkossa. Todella upea kirkko, yksinkertainen ja vaikuttava. Kirkon akustiikka on erinomainen, minkä vuoksi kirkossa järjestetään paljon konsertteja. Marian kirkko on mm. Sastamala Gregorianan pääkonserttisali.   

Marian kirkko muistetaan TV2:n Hovimäki-sarjasta

Mukavaa kesän jatkoa!