Lukupiirikirjana Tuula-Liina Variksen Huvila, vieraana Tuula-Liina Varis

Tuula-Liina Varis: Huvila. 2016. WSOY. Päällys: Martti Ruokonen. 245 sivua. 

Lainattu kirjastosta

"Miksi ne, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään eivätkä ole olleet osallisina missään, kärsivät enemmän kuin ne, jotka olivat aatteita julistaneet, sotaa halunneet, sodan aiheuttaneet ja sen aloittaneet, tehneet kaukana taistelupaikoista päätöksiä, jotka ratkaisivat sodan kulun?”

Meitä oli yksitoista innokasta lukijaa, kun kokoonnuimme viime tiistaina käsittelemään Tuula-Liina Variksen Huvilaa. Myös Tuula-Liina Varis oli mukana. Tuula-Liina Variksella on vahva ja monipuolinen kirjoittamiseen liittyvä tausta alkaen lapsuuden päiväkirjojen ja runojen kirjoittamisesta. Kirjallinen ura jatkui kirjallisuuden ja suomen kielen opinnoilla, jotka johtivat toimittajan ja kolumnistin tehtäviin. Sitten tulivat kirjallisuusohjelma A&Ö televisiossa, Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajuus ja Joensuun kirjallisuustapahtuman työryhmän puheenjohtajuus. Kaiken tämän ohella Tuula-Liina on kirjoittanut parikymmentä romaania. Tuula-Liinan kirjailijatausta on niin vahva, että jo siitä saisi aikaiseksi pari postausta, mutta mennään nyt Huvila-kirjaan.

Kirja sijoittuu Turkuun ja lähistöllä sijaitsevaan hirsilinnaan. Päähenkilö on varakkaan perheen tytär Raakel, joka opiskelee Turun yliopistossa. Raakel elää hyvin suojattua elämää äitinsä tarkassa valvonnassa. Niin kauan, kunnes Raakel menee serkkunsa Juhanin kanssa taidenäyttelyn avajaisiin. Vuosi on 1929. Taiteilija on Aksel Korkeakorpi. 

"Hänestä tulisi suuren taiteilijan vaimo ja muusa. Niin kuin Rembrandtin Saskia."

Raakelin ja Akselin ensitapaaminen laittaa molempien elämät uusiin raameihin. He rakastuvat. Vietetään häitä, Raakel huomaa odottavansa lasta. Raakel unelmoi romanttisesta tulevaisuudesta. Mutta lapsen syntymä kuormittaa Raakelia, hän väsyy, hän ei jaksa pitää itsestään huolta. Heräävä kansallissosialismi kiehtoo Akselia. Käy ilmi, että Raakelin suvusta löytyy juutalaisia sukujuuria. Tällaisen likaisen vaimon kanssa Aksel ei voi elää. ”Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.” Aksel jättää perheensä ja lähtee Saksaan voidakseen olla mukana kolmannen valtakunnan rakentamisessa.

Totesimme, että Huvila on pieni kirja, josta löytyy monta teemaa. Kirjassa on 1920- ja 1930-lukujen ajankuvausta, siinä on naisen aseman kuvausta ja kuvausta pienen ihmisen elämästä suurien aatteiden varjossa. Keskustelimme ensin kirjan henkilöistä. Itse kukin meistä oli kirjaa lukiessaan pohtinut, löytyykö kirjan henkilöille - Raakelille, Akselille, tytär Leealle, palvelija Selmalle - vastinetta todellisesta elämästä. Kyllä vain, kertoo Tuula-Liina, Akselin hahmo linkittyy taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspaan (1870-1946). Hänet tunnettiin monipuolisena kulttuuripersoonana, hyvin älykkäänä henkilönä, kielentutkijana ja oikeistolaisuuden ja natsismin ihailijana. Akselin ja Raakelin hirsitalollekin on vastine todellisuudessa: Vilniemen huvila Karjalohjalla.

"Olisi hylännyt sen Führerinsä ja pitänyt meidät."

Monet meistä ihastuivat palvelija Selmaan. Kirjan loppupuolella myös Selma saa äänen ja hänen kauttansa valottuu tavallisen köyhän kansan elinolosuhteiden niukkuus. Selma oli äärettömän tärkeä henkilö Raakelille. Mitä olisikaan Leea-tyttären elämä ollut ilman Selmaa? Selmojen merkitystä ei koskaan saisi aliarvioida, niin tärkeitä jokapäiväisen elämän ylläpitäjiä kaikki selmat ja martat ovat olleet ja ovat edelleen. Myös tytär-Leea saa puheenvuoron kirjan loppupuolella. Ainoa päähenkilö, jolle kirjailija ei anna omaa ääntä, on Aksel. Mietin, olisiko lukukokemus erilainen, jos Akselillekin olisi annettu puheenvuoro.

Kirja kertoo Raakelin tarinan, mutta taustalla kulkee koko ajan 20- 30-lukujen historia. Turku viettää 700-vuotisjuhliaan, äärioikeistolaisuus on nousussa, Katri Vala lentää lentokoneella, Kuru-laiva uppoaa ja New Yorkin pörssi romahtaa. Ihastuimme kirjan ajankuvaan, sen yksityiskohtaiseen ja inhimilliseen kuvaukseen. Kirjailija kertoo, että hän on hyvin kiinnostunut historiasta. Jotta voisi kuvata jotakin ajanjaksoa mahdollisimman autenttisesti, hän tutustuu historiakirjojen ohella aikakauden lehdistöön. Mm mainokset välittävät arvokasta tietoa ajan kulutustottumuksista. Myös kirjan sanasto traditsioineen ja viftauksineen tukee hyvin ajankuvausta.

Huvilassa on sama teema kuin monissa Tuula-Liinan aiemmissakin kirjoissa: naiset ja lapset ovat tukijoiden ja myös kärsijöiden roolissa, kun miehet luovat historiaa. Olemme lukupiirissämme lukeneet useitakin tälle aikakaudelle sijoittuvia kirjoja, mutta Huvilassa on erilainen näkökulma, koska maailmaa ja nousevaa natsismia tarkastellaan kolmen naisen yhteisöstä käsin. Kirja on vakuuttava, se on taitavasti kirjoitettu, se on surullinen ja rehellinen kuvaus siitä, miten aate ottaa valtaansa miehen ja miten aate rikkoo kaiken. 

Kiitos Tuula-Liina, kun olit mukana. Oli antoisa tapaaminen, lukupiiritoimintaa parhaimmillaan.

Tuula-Liina Varis (Wikipedia)

Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema

Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema. Tammi. 2019. Päällys: Markko Taina. 216 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Meidän jokaisen on kohdattava kuolema. Vaikkakin haluaisimme unohtaa elämän rajallisuuden, kuolema tulee väistämättä. Joskus olemme siihen valmistuneita, joskus se tulee yllättäen. On kuitenkin muistettava, että samoin kuin jokaisen elämä on yksilöllinen, niin myös jokaisen kuolema on yksilöllinen.

"Siitä mistä ei puhuta, pitää kirjoittaa." (s 9).

Toimittaja, medianomi Jaana Ahlblad halusi kirjoittaa kuolemakirjan, koska elämän loppuun liittyvistä asioista ei juuri puhuta. Kysymys on asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia. Ahlbald ei kaunistele aihetta, heti kirjan nimestä lukija tietää, mitä aihetta kirja käsittelee. Ahlbladia onkin kutsuttu kuolemankirjailijaksi. Kirjassa käsitellään asioita, jotka liittyvät sairastumiseen, kuolemiseen sekä kuoleman jälkeiseen aikaan.

Suomessa vuosittainen kuolemien määrä on yli 50 000. Vuonna 2017 kuolleiden keski-ikä naisilla oli 85 vuotta ja miehillä 77 vuotta. Niinkin paljon kuin 94 % kuolemista johtuu jostakin sairaudesta. Sydän- ja verisuonisairaudet ovat yleisin kuolemisen syy ja toisena tulevat syöpäsairaudet: miehillä keuhko- ja eturauhasen syöpä ja naisilla rinta- ja keuhkosyöpä.

Ihmisen sairastuessa lääkäri tekee hoitolinjauksen eli määrittää hoidon tavoitteet. Lääkäri keskustelee hoitolinjauksesta potilaan kanssa ja mahdollisesti myös omaisten kanssa. Joskus tiedetään jo sairauden alkuvaiheissa, että kyse on parantumattomasta sairaudesta. Silloin potilas otetaan palliatiiviseen hoitoon. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireita lievittävää hoitoa eli "parantumattomasti sairaan ihmisen aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa, kun parantavan hoidon mahdollisuuksia ei enää ole." (s. 21) On tärkeää, että elämänsä loppuvaiheita elävä henkilö voi elää omiin voimiinsa ja tahtoonsa sovitettua elämää mahdollisimman vähin oirein.

"Saattohoidossa hyväksytään, että elämä on rajallista ja päättyy kuolemaan." ( s. 32)

Kun elinaikaa arvioidaan olevan vain joitakin päiviä tai viikkoja, tehdään saattohoitopäätös. Tavoitteena on antaa kuolemaa odottavalle henkilölle arvokas ja oireeton elämän loppuvaihe. Parhaimmillaan saattohoito voi olla koko perhettä eheyttävä jakso. Potilas voi perheenjäsenten kanssa muistella elettyä elämää, katsella valokuvia ja mahdollisesti kirjata muistiin tärkeitä tapahtumia. Ylilääkäri Kaisa Halinen neuvoo omaisia: "On surullista, että kuolemaa piilotellaan sillä tavoin, että kuolevalle omaiselle pitäisi vielä viime metreillä tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä. Toivoisin, että läheiset istuisivat kuolevan äitinsä tai isänsä viereen ja puhuisivat siitä, onko jotain jäänyt sanomatta, tai kertoisivat hänelle, kuinka hyvä äiti tai isä hän on." (s. 95) On huomattava, että hoitohenkilöstöllekin päätösten tekeminen saattaa tuottaa haasteita. Syöpälääkäri Päivi Hietanen toteaa: "Ihminen haluaa pysyä elämässä kiinni, ja lääkärit tekevät sen mukaan hoitoyrityksiä, joskus liiankin pitkälle. Milloin pitäisi lopettaa? Sen arvioiminen kunkin ihmisen kohdalla on vaikeaa." (s. 68-69)

Kirjassa käsitellään laajasti myös eutanasiaa. Eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Ahlbladin kirjassa sekä eutanasiaa puoltavat että vastustavat saavat puheenvuoron.

"Kuolema järisyttää lopullisuudellaan koko perhettä." (Saattohoitolääkäri Juha Hänninen, s. 117)

Kun omainen tai läheinen kuolee, tulee läheisten suru ja kaipaus. Läheskään aina surulle ei ole aikaa eikä mahdollisuutta, koska on paljon käytännön tehtäviä, jotka täytyy selvittää ja hoitaa kuoleman jälkeen. On lukuisia kysymyksiä. Millaisia todistuksia tarvitaan? Millaiset hautajaiset järjestetään? Miten järjestää uskonnolliset ja uskonnottomat hautajaiset? Mikä on digitaalinen jäämistö? Milloin perunkirjoitus tulee tehdä? Näistä kuoleman jälkeisistä tehtävistä Ahlblad kertoo yksityiskohtaisesti. Omaisten ja läheisten on myös huolehdittava itsestään eli annettava itselle mahdollisuus omaan suruun. Jokainen käsittelee surua eri tavoin, mutta on tärkeää, että surulle annetaan riittävästi tilaa ja aikaa.

Ahlblad on kirjoittanut tärkeän tietokirjan. Luin kirjasta yhden luvun kerrallaan, pidin taukoa, mietin Ahlbladin kauniisti kirjoitettua tekstiä tästä herkästä aiheesta. Kun pääsin kirjan loppuun, totesin, että sain kirjasta sekä lohtua että tietoa. Varmasti jokainen läheisensä menettänyt tai omaa kuolemaansa pohtiva saa kirjasta hyödyllisiä ja konkreettisia neuvoja. Kirjaa voi suositella myös hoitohenkilöstölle. Tekstiä elävöittävät kokeneiden asiantuntijoiden mm. syöpälääkärin, keuhkolääkärin, anestesiologin, geriatrin ja saattohoitolääkärin sekä sairaanhoitajan, sairaalapapin ja sosiaalityöntekijän haastattelut. Kuoleman tuo läheiseksi lukijalle myös läheisten henkilökohtaiset kertomukset esimerkiksi saattohoidosta. On tärkeää, että kirja on kirjoitettu selkeällä yleiskielellä.

Ahlbladin kirja on tärkeä siksikin, että vanhusten määrä Suomessa kasvaa. Yhä enemmän potilaspaikkoja tarvitaan. Eliniänodotteen ennustetaan nousevan naisilla 91 vuoteen ja miehillä 87 vuoteen 2080 mennessä. Kansalaisten perusoikeus on pitkä ja terve ikä, mutta se on myös kustannuskysymys. Sairastaminen maksaa. Hyvätasoinen ja potilasta arvostava palliatiivinen hoito ja saattohoito ovat avaintekijöitä potilaan loppuaikoina. Mutta valitettavasti tilanne on hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Suomessa on vain neljä saattohoitokotia. Hyvää saattohoitoa voi toki saada muuallakin kuin vain saattokodeissa, mutta valittavasti erot ovat suuret eri paikkakunnilla.

Kiitos Markko Tainalle aiheeseen sopivasta kauniista kannesta.

Helsingin kirjamessut to-pe

Tänä vuonna olin kirjamessuilla torstain ja perjantain. Aiempina vuosina toinen päivistäni on aina ollut lauantai. Torstain etuutena oli ainakin se, että koululaisryhmien poistuttua messuhallissa oli peräti aika autiota. 

Perjantaina väkimäärä lisääntyi huomattavasti.

Mielestäni yksi parhaista esityksistä oli Gummeruksen Kalle Päätalo 100 vuotta. Keskustelemassa Antti Heikkinen, joka on kirjoittanut juhlavuoden julkaisun Kallio-poika sekä Karoliina Timonen, jonka kirja Kirjeitä Iijoelle nostaa esiin Iijoki-sarjan naishahmoja. Haastattelijana Esa Lilja.

Kalle Päätalo -palkinnon sai Sisko Savonlahti kirjallaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Raakel Lignell ja Älä sano että rakastat. Rankka kirja, mutta varmasti mielenkiintoinen. Haastattelijana Baba Lybeck. Huom. Baban asu, joka on samanvärinen kuin Lignellin kirjan kansi.

Aula & Co:n bloggaritilaisuudessa vieraana oli mm. kääntäjä Kristiina Drews. Hän kertoi Lucia Berlin -kirjojen kääntämisestä.

Kirsi Hietanen haastattelee Tuire Malmstedtia. Tuiren kirja on Mykkä taivas -dekkari.

Jone Nikula haastattelee Timo Saartoa. Kirja on Kivikalmisto. Saarto on palkittu vuoden johtolangalla.

Oma kohokohtani oli, kun pääsin haastattelemaan Mikko Withia ja Jaana Ahlbladia. Aiheena oli "Elämää ennen ja jälkeen kuoleman". Within kirja on Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. Ahlabladin tietokirjan nimi on Miten kohdata kuolema.

Haastattelun juhlistus

Tuliaisena 10 kirjaa.

Kotona on sitten toisenlaista ohjelmaa. Tyttäreni ihanan 4-vuotiaan tyttärensä kanssa viettää viikonloppua täällä mummolassa.

Johanna Tuomola: Liekit yössä

Johanna Tuomola: Liekit yössä. 2019. Myllylahti. 276 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Korviahuumaava räjähdys voitti hiljaisen yön, ja liekit löivät läpi rakennuksen katon tuhoten ympäröivän pimeydenkin. Tulipatsas kurkotti aina vain korkeammalle ja laajemmalle. Se pauhasi ahnaana, kyltymättömänä - tänä yönä se halusi niellä kaiken." (s. 147-148)

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -dekkarisarja saa kauan odotetun jatko-osan Liekit yössä. Sarjassa on aiemmin ilmestynyt viisi kirjaa. Murhaaja vierelläsi ilmestyi vuonna 2013, ja nyt Tuomola meidän lukijoittemme iloksi jatkaa Noora Nurkan tarinaa. Liekit yössä -kirjan tapahtumat alkavat siitä, mihin edellinen kirja jäi. Noora oli ollut äärettömän onnekas selvitessään sarjamurhaajan käsistä. Kokemus oli luonnollisesti ollut hyvin rankka, ja siksi Noora päättääkin jäädä muutaman kuukauden virkavapaalle. Mutta hän ei edes ennätä suunnitellla virkavapaakuukausiaan, kun uudet haasteet suorastaan kutsuvat häntä mukaan toimintaan. 

Nooran isän ravihevonen jää kiinni dopingista. Noora on vakuuttunut, että isä on syytön. Siihen on syyllistynyt jokin ulkopuolinen taho. Kuka sellaista tekisi? Joku, joka pitää raviurheilua hevosten rääkkäämisenä? Joku, joka on jostakin syystä kateellinen isälle? Saadakseen asiaan lisäselvyyttä Noora menee mukaan paikalliseen EläintenPuolesta -järjestöön. Järjestön tehtävänä on vaikuttaa eläinten olojen parantamiseen. Järjestön aktiiveista koostuu ryhmä, jonka mielipiteet eläinten suojelusta ovat hyvinkin erilaisia. Päämäärä on sama, mutta keinoista on erimielisyyttä. "Eläimet tarvitsivat edunvalvojia, siitä he olivat yhtä mieltä. Taas keinovalikoimasta oli jälleen eriäviä näkemyksiä." (s. 36) 

Järjestön kokouksiin osallistuu vajaa kymmenen aktivistia. Järjestöä vetää turhautunut biologian opettaja Ossi, jolla on suuria ongelmia omassa perhe-elämässään. Vapaasieluinen ja vapaata elämää viettävä Kalle on ollut alusta alkaen mukana järjestön toiminnassa. Susanne on vihainen nuori nainen, Karita ja Perttu ovat arkoja, porukasta vetäytyviä huomaamattomia jäseniä. Eerikan kanssa flirttailee todellinen naistenmies Jesse. Jäsenten toiminta saa fanaattisia, mutta myös huvittaviakin piirteitä. Järjestön värvätessä uusia jäseniä kauppakeskuksen aulassa ujo ja arka Perttu herättää jouluostoksilla olevien lohjalaisten huomiota kommentoimalla kovaan ääneen erään naisen ostoskärryjä. "Kärryt täynnä munia, maitoa ja lihaa! Turha esittää, että pidät jäsenyyttä turhana. Sä et vaan halua muutosta. Että hyvää joulua vaan, toivottavasti tukehdut siihen joulukinkkuun!" (s. 120) 

Nooran isän hevosen dopingkäry on vielä selvittämättä, kun alkaa tulla uusia hälyttäviä uutisia. Tapahtuu tuhopoltto. Lihatalon toimitusjohtajan halli, jossa on arvokas huvivene, poltetaan. Eivätkä tuhopoltot jää tähän, nyt ovat ihmishengetkin vaarassa. Jännitys tiivistyy. Poliisi on epätoivoinen jutun kanssa. Noorasta tuntuu, että he vain kiertävät kehää ympäri, eikä mitään uutta tule esille. Jännittävää loppuratkaisua saadaan odottaa ihan viimeisille sivuille saakka. 

Liekit yössä vei minut mukanaan ja samantien koukutti ihan ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Luin kirjan lähes yhtä soittoa ja totesin, että tällaisista dekkareista pidän. Tuomolan rikas ja oivaltava kirjoitustyyli sopii hyvin kirjan taidokkaaseen juonenkuljetukseen. Sujuvan kielen ja ovelan juonen lisäksi kirjan kiinnostavuutta lisäävät mielenkiintoiset henkilöhahmot, jotka esitellään lukijalle jo heti kirjan alkuluvuissa. Kuten aiemmissakin kirjoissa, Tuomola käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja, joista keskeisin tässä kirjassa on eläinten olojen parantaminen. Eläinten olojen parantaminen ja mitä erilaisimmat keinot tavoitteisiin pääsemiseksi asetetaan kirjassa taitavasti vastakkain. 

Johanna Tuomola on dekkaristi juuri minulle! 

Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend. 2019. WSOY. 334 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

”Kun muistelen sitä päivää, ensimmäisenä mieleeni tulevat tuoksut: vastaleikattu heinä, hiekkatien varrella kasvavat villikukat, aurinkoa saanut iho. Muistan jokaisen yksityiskohdan, ne ovat mielessäni edelleen teräviä ja kirkkaita, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Juuri yksityiskohdat vetävät mielessäni rajan: mitä oli ennen, mitä tuli sen jälkeen.” (s. 287)

Suvi Vaarlan Westendin päähenkilö ja minäkertoja on 7-vuotias Elina, perheen ainoa lapsi. Vuosi on 1986. Suomessa eletään vahvaa nousukautta, työtä on tarjolla, asuntoja rakennetaan, kulutuskulttuurin vauhti kiihtyy, lainansaanti on helppoa. Suomessa kaikki on hyvin. Elinan isällä on rakennusliike PL-Invest Oy, joka nousukauden myötä menestyy, uusia työntekijöitä palkataan, uusia työmaita syntyy. Suunnitelmissa on rakentaa Lapin Taika  -mökkikylä Lappiin. Nousukiidon myötä perhe muuttaa Tapiolan puutarhakaupunginosasta Westendiin, isoon valkoiseen taloon, ei tosin ihan meren äärellä, pikemminkin Westendin ja Haukilahden rajalla. ”Mutta se oli Westendissä”. (s. 27) Elina opettelee talon strategiset mitat isänsä mallin mukaisesti. ”Sataneljäkymmentäkahdeksan neliötä. Sata. Neljäkymmentä. Kahdeksan. ” (s. 26) Venäjänkielen taitoisena äidillä riittää töitä Neuvostoliiton kaupassa.

”On yksittäisiä hetkiä, jotka kääntävät tulevaisuuden suunnan.” (s. 67)

Elina on ollut lapsuudestaan saakka yksinäinen perheen ainoana lapsena, mutta ei se häntä ole haitannut. Ystävyyden arvon hän ymmärtää sitten, kun perhe tutustuu naapuriperheeseen ja sieltä Elina löytää Sandran, maailman parhaan sydänystävän. Myös perheet ystävystyvät ja viettävät paljon vapaa-aikaa yhdessä. Vuonna 1990 Elina aloittaa yläasteen. Yhteiskunnassa on näkyvissä muutoksen merkkejä, kaikki eivät pysy mukana nousukiidossa. Yksi heistä on Elinan isä. Pankki ei suostu antamaan lainaa Lapin mökkikylän rakentamiseen. Sen sijaan pankista alkaa tulla muistutuskirjeitä. Elinan vanhempia ei kutsuta mukaan rapukekkereihin, isä makailee olohuoneen sohvalla ja ajelee yöt läpeensä autollaan milloin missäkin.

Vuosi 1991. ”Sinä keväänä ei ollut enää epäselvää, mikä talouden tila oli. Niin meidän perheemme kuin koko Suomen. Mutta se ei ollut vielä toivoton. Isä sanoi, että asiat järjestyisivät.” (s. 139) Mutta asiat eivät järjesty. Valkoinen omakotitalo laitetaan myyntiin, saatu hinta on niin alhainen, ettei se riitä kattamaan jäljelle jäänyttä lainaa. PL-Investin toimisto tyhjennettiin. Seuraa muutto Matinkylään kerrostalon toiseen kerrokseen. ”Niihin aikoihin huomasin eron entiseen elämään verrattuna: puhelin ei soinut, meillä ei käynyt vieraita, kukaan ei kutsunut vanhempiani minnekään. Isä oli vielä muutama vuosi sitten aikaisemmin tuntenut kaikki, bisnesmaailmasta, politiikasta, urheilusta. Minne he katosivat?” (s. 200) Isä on kasinotalouden pudokas, hänestä tulee pitkäaikaistyötön. Äitikin joutuu työttömäksi, kun Venäjän kauppa ei enää vedä.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen Elina aloittaa opiskelun kauppakorkeakoulussa. Elämä on ylä- ja alamäkeä. Välillä opinnot sujuvat, välillä seuraa vaikea masennuskausi, seurustelukaan ei oikein ota sujuakseen. Ilmeisesti Elina halusi itse selviytyä vaikeuksistaan ja pahoinvoinneistaan sen sijaan, että olisi hakenut ammattiapua.  

Westend on Vaarlan esikoisromaani. Kirja on nuoren tytön silmin kerrottu vahva kuvaus 1990-luvun lamasta ja sen vaikutuksesta yhteen perheeseen. Samalla se on kehitystarina Elinan elämästä lapsesta aikuiseksi naiseksi talouselämän laman keskellä. Pidin kirjan rakenteesta, ajanjaksot vaihtelevat luvuittain, mutta rakenne pysyy hyvin koossa. Kuvaus on voimallista ja autenttista, Vaarlan teksti soljuu vaivattomasti. Kirjan vahvuus on nimenomaan lamakauden kuvauksessa. Mietinkin, tarvittiinko kirjassa lainkaan opiskeluajan kuvausta, koska kirjan pääpaino ja voima ovat nimenomaan lama-ajan kuvauksessa. Luinkin Ilta-Sanomien haastattelusta, että 90-lamalla on todellakin yhtymäkohtia Vaarlan omiin kokemuksiin. Itse säästyin 90-luvun laman vaikutuksilta, vaikka olinkin jo tuolloin työelämässä. Sain olla mukana suunnittelemassa uutta korkeakoulumallia, ts. ammattikorkeakouluverkostoa yliopistojen rinnalle. Työ oli äärimmäisen mielenkiintoista ja aikaa vievää, joten monelta suunnalta tulevat lamauutiset tuntuivat lähes unenomaisilta ja hyvin kaukaisilta. Tuntuu, että vasta vuosien päästä heräsin laman vaikutuksiin, kun moni tuttavistani joutui ja jotkut joutuvat yhä edelleen kärsimään laman vaikutuksista. Vaarlan kirjaa lukiessani mietin, miksi tätä monia ihmisiä koskettanutta lamakautta on käsitelty niin vähän kaunokirjallisuudessa. 

Vahva suositukseni tälle kirjalle. 

Lukupiirissä Pirkko Soinisen Ellen

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018. Päällys: Martti Ruokonen. 189 sivua.

"Sivellin ilman todellisuutta on vain helisevä tiuku." (s. 59)

Ellen Thesleff (1869-1954) oli yksi merkittävistä suomalaisen taiteen kultakauden taidemaalareista. Hän kuului johtaviin modernisteihin Helene Schjerfbeckin rinnalla 1900-luvun alusta alkaen. Hän oli myös taidegraafikko. Ellen vietti useita talvia Firenzessä 45 vuoden ajan. Ensimmäisenä Firenzen talvenaan vuonna 1894 hän oli 25-vuotias. Ellen rakastui Firenzeen, hän lumoutui monien muiden suomalaisten taiteilijoiden tavoin Firenzen kauneudesta, erilaisesta valosta, vapaammasta ilmapiiristä, etelän ilmastosta sekä luonnollisesti kirkkojen ja luostareiden varhaisrenesanssiajan taiteesta.

Käsittelimme Pirkko Soinisen Ellen-kirjaa Luustoyhdistyksen lukupiirissä. Lukupiiri on aloittanut toimintansa vasta tänä syksynä ja tämä olikin lukupiirin toinen tapaaminen. Lukupiiriläiset totesivat, että kirja oli hyvä valinta lukupiirikirjaksi monessakin mielessä. Jotkut lukijoistamme totesivat, että heille Ellen Thesleff oli ihan uusi tuttavuus ja nekin, joille Ellen Thesleffin taide oli jo tuttua, lukivat mielellään tämän suuren taidemaalarin taustoista. Ja kyllähän siinä yleissivistyskin kasvoi, kun itse kukin oli googlen avulla selvittänyt, keitä olivat mm. Beda ja Magnus. Olisimmekin kaivanneet kirjaan selitysosiota näille ainakin meille tuntemattomille nimille.

Keskustelimme kirjan fiktiivisyydestä. Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin fiktiivisen päiväkirjan kirjeisiin, valokuviin ja  päiväkirjoihin pohjautuen. Soininen toteaa: ”Kirjan makrotason tapahtumat ovat oikeita, mutta mikrotasolla olen luonut oman todellisuuteni”. Joitakin lukijoitamme kirjan fiktiivisyys häiritsi, kun taas osa meistä ei pohtinut fiktiivisyyttä lukiessaan, koska kirjan henkilöt ja tapahtumat tulivat esille niin todentuntuisesti ja niin aidosti Ellenin elämään kuuluvina. 

Pohdimme Ellenin tunteita. Tunsiko hän itsensä onnelliseksi? Varmasti joskus. Silloin, kun hän pääsi Firenzeen maalaamaan, silloin kun sai maalata vapaasti, silloin kun hän oli maalauksiinsa tyytyväinen, silloin kun hän oli Gordonin - rakastajansa, voittajansa ja auttajansa - kanssa. Ehkä Ellen olisi halunnut perustaa perheen Gordonin kanssa, mutta mies ei ollut helpoimmasta päästä eikä Ellen suinkaan ollut ainoa nainen hänelle. Ellen omistautui täysin taiteelle, taide oli hänen maailmansa, ilman sitä ei ollut mitään. Epätoivoa Ellen tunsi, jos taulut eivät myyneet tai jos hän ei saanut tunnustusta kriitikoilta. 

Perhe oli Ellenille tärkeä, hän arvosti vanhempiaan jo senkin vuoksi, että he antoivat lapsilleen mahdollisuuden opiskella. 1800-luvun alkupuolella Suomessa ei juuri ollut taideopetusta. Kun haluttiin lisäopintoja, oli lähdettävä ulkomaille. Niinpä monet suomalaiset taiteilijat päätyivät opiskelemaan ja maalaamaan kuka Pariisiin, kuka Italiaan. Taiteilijoilla oli mahdollisuus anoa apurahoja, ja niitä haettiinkin Ellenin tavoin runsaasti. Joskus onnisti, joskus ei. Ellenillä oli onneksi varakkaat vanhemmat.


Mietimme, että ehkä Ellenin elämästä olisi saanut kokonaisvaltaisemman kuvan, jos Italian talvet olisi yhdistetty Muroleen kesiin. Eräs lukijoistamme oli lainannut Hanna-Reetta Schreckin kirjan Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017) saadakseen lisätietoa Ellenin elämästä ja tutustuakseen Ellenin maalauksiin. Ellen Thesleff lienee jäänyt monessa suhteessa Helen Schjerfbeckin varjoon. Vasta viime vuosina kiinnostus Thesleffia kohtaan on herännyt. Hänestä on kirjoitettu useitakin kirjoja. Tänä syksynä on ilmestynyt Hanna-Reetta Schreckin, Iida Turpeisen ja Annukka Mäkijärven sarjakuvaromaani Ellen T (Teos). 

Ellen Thesleff: Keväinen puisto. 9012. Serlachius museot.

Soinisen herkkä, kaunis ja koskettava kieli tekee oikeutta Ellenin intohimoiselle rakkaudelle maalaamiseen sekä myös Firenzen kauneudelle. Kirja olikin erityisen mieluista luettavaa niille lukijoillemme, joilla Italia oli tullut vuosien mittaan tutuksi. Liikkuminen kauniissa Firenzen ympäristössä sekä lämmön ja valon aistiminen herätti monen lukijamme kaipuun Italian kauniisiin maisemiin. 

Arvonta: Lippu kirjamessuille

Helsingin Kirjamessut on 27.-30.10.2016 (torstai-sunnuntai) Messukeskuksessa Helsingissä. 

Arvon blogissani yhden messulipun. Lipun arvo on 16 euroa ja se oikeuttaa kertakäyntiin messuilla jonakin messupäivänä. Lippu oikeuttaa osallistumaan myös Viini ja ruoka 2019 messuille. 

Tervetuloa mukaan arvontaan! Arvontaan voivat osallistua Kirjojen kuisketta -blogin lukijat ja Blogit.fi -seuraajat. Ilmoitathan kommenttikentässä sähköpostiosoitteesi, koska laitan lipun voittajalle sähköisesti. 

Messujen teemamaa on tänä vuonna Ranska. Mukana messuilla on suurin osa suomalaisista merkittävistä kirjailijoista sekä lähes 40 kansainvälistä kirjailijaa. Messuilla on 900 ohjelmaa 14 lavalla.

Nähdään messuilla!

Lipun arvonta lauantaina 19.10.2019 klo 18.

Kiitos kaikille arvonnassa mukana olleille. Lipun kirjamessuille voitti Ewelyn. Onnea Ewelyn.

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla. Sitruuna kustannus. 2019. Englanninkielinen alkuteos Beneath a Scarlet Sky. Suomentanut Seppo Raudaskoski. 615 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Elämä on jatkuvaa muutosta, ja muutos on melkein aina draamaa ellei peräti tragediaa, ellei osaa löytää siitä komediaa. Mutta aina kun taivas on palanut uhkaavan punaisena, olen ajatellut, että on onni olla elossa ja että jokaisen päivän ja jokaisen hetken ihmeestä täytyy kiittää, vaikka niissä olisi kuinka moittimista. Ja täytyy luottaa Jumalaan, maailmankaikkeuteen ja parempaan huomiseen, vaikka luottamus ei olisi aina ansaittua." (s. 609)

Tapahtumapaikkana on Milano. Vuosi on 1943, kesäkuu. Saksalaiset ovat juuri vallanneet Milanon, kaupunkikuva muuttuu, rakennuksia sortuu saksalaisten pommituksissa. Tähän saakka 17-vuotias Pino Lella on ollut kuin kuka tahansa italialainen nuori. Arkipäivän ilot ovat löytyneet hyvästä ruoasta, musiikista ja tytöistä. Saksalaisten tulo kotikaupunkiin muuttaa kaiken. Pinon vanhemmat haluavat säästää pojan sodan kauhuilta ja lähettävät hänet isä Ren luo pohjoiseen Casa Alpinaan. Isä Re antaa tehtävän Pinolle. Tämän tulee kuljettaa juutalaisia vuorten poikki turvaan Sveitsin puolelle. Tehtävä on äärimmäisen vaarallinen. Isä Re ei kaunistele tehtävän vaikeutta. "Sinun pitää ymmärtää, että vaarannat henkesi. Saksalaisten uusien määräysten mukaan juutalaisten auttaminen on maanpetos, josta rangaistaan kuolemalla. Jos jäät kiinni, sinut luultavasti teloitetaan." (s.105-106) Pino ennättää saattaa monet juutalaiset turvaan Sveitsin rajalle, kunnes Pinon vanhemmat kutsuvat hänet takaisin Milanoon. 

"Gestapo on kuin Jumala. Me kuulemme kaiken." (s. 187)

Sota jatkuu ja Pinon on aika värväytyä armeijaan. Vanhemmat eivät halua lähettää poikaansa lähes varmaan kuolemaan itärintamalle. Sen sijaan Pino liittyy Saksan armeijaan. Monien vaiheiden kautta hänestä tulee saksalaiskenraali Hans Leyersin autonkuljettaja. Käy ilmi, että Leyers ei olekaan mikä tahansa natsi, vaan hän on Hitlerin oikea käsi Italiassa. Autonkuljettajana toimiminen antaa Pinolle erinomaisen mahdollisuuden välittää Leyersin kautta saatuja tietoja liittoutuneille, eli näin Pinosta tulee liittoutuneille arvokas vakooja.  "Sinä olet nyt tärkeän kenraalin henkilökohtainen autonkuljettaja. Menet sinne minne Leyerskin. Näet mitä hän näkee. Kuulet mitä hän kuulee. Sinusta tulee meidän vakoojamme Saksan sodanjohdossa!" (s. 226) Pino kokee natsimiehityksen ja sodan kauhut yhdessä Leyersin kanssa. Hän näkee irtopäitä lumisissa aidanpylväissä, hän näkee pieniä sormia, jotka pitkistävät punaisesta tavaravaunusta, hän näkee Mussolinin ja hänen rakastajattarensa Claretta "Clara" Petaccin teloitetut ruumiit roikkumassa Milanon keskusaukiolla.

Onneksi löytyy ihana Anna. Anna, jonka Pino oli tavannut jo ennen Casa Alpinaan menoaan, Anna, jonka kuvaa hän on kantanut mielessään heidän ensitapaamisestaan asti. Leyersin naissuhteen ansiosta Pinolla ja Annalla on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä. Yhteisen tulevaisuuden suunnittelu auttaa Pinoa jaksamaan. Pinon ohella lukijalle tulevat tutuiksi Pinon nuorempi veli, hurjapäinen Mimmo, hyvä ystävä Carletto ja karismaattinen Tullio. Sekä luonnollisesti Pinolle kaikkein tärkein ihminen maailmassa, kaunis Anna.

Totuus on tarua ihmeellisempi

Jo heti kirjan esipuheessa käy ilmi, että kysymyksessä on tosi tarina. Kyse on faktaan perustuvasta fiktiosta, jossa päähenkilönä on Pino Lella. Kirjailija tapasi 79-vuotiaan Lellan ja pyysi haastattelua. Lella, joka oli koko elämänsä vaiennut sotatapahtumista, suostui haastatteluun, avautui ja kertoi sotamuistoistaan, myös kaikkein murheellisimmistakin. Sullivan halusi saada vielä tarkemman kuvan sota-aikaisista tapahtumista ja kuljetti Pinon mukanaan Italiaan, jossa he kävivät kaikissa Pinolle tutuissa paikoissa. Sullivan haastatteli katolisia pappeja ja partisaaniliikkeen jäseniä. Kävi selväksi, että monet papeista olivat pystyneet rohkeilla toimillaan pelastamaan monien juutalaisten elämän. 

Tapahtumat alkavat Milanosta, mutta lukija saa laajemmankin kuvan Italian sotatapahtumista. Kirja on tervetullut lisä toisen maailmansodan sotakirjallisuuteen, koska toisen maailmansodan Italia on paljolti jäänyt unohduksiin. Sullivan olisi voinut kirjoittaa Pinon  uskomattoman rohkean tarinan tietokirjaksi, mutta uskon, että fiktioratkaisulla Pino Lella saa enemmän lukijoita. Pino Lellan sotakokemukset ansaitsevat tulla kerrotuiksi ja ansaitsevat tulla luetuiksi. Lella asuu nyt Yhdysvalloissa ja on 92-vuotias.

Huomiota kiinnitti se, että  Sullivanin tavatessa Pinon sodasta oli kulunut kuutisenkymmentä vuotta. Näistä hurjista sotakokemuksista Pino ei ollut kertonut kenellekään. Sotakokemukset ovat varmasti varjostaneet Pinon elämää, ehkä hän halusi vaikenemisella unohtaa kaiken. Mutta voiko tällaisista kokemuksista koskaan vapautua? Sullivan tunsi itsensä etuoikeutetuksi, koska Lella oli antanut hänelle kunnian kertoa hänen tarinansa. Kirjan kiitossanoissa käy ilmi, että Sullivan on tehnyt kirjaa varten laajaa taustatyötä ja perehtynyt yksityiskohtaisesti Pinon tarinan tapahtumympäristöihin.

Sullivanin elämänkerta Pino Lellasta on vaikuttava lukukokemus.  Kirjassa on monia teemoja, on seikkailua, dekkarinomaista jännitystä, rakkautta, ystävyyttä, politiikkaa ja sotaa. Monista teemoista huolimatta kirja pysyy hyvin koossa. Tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohti, kirjailija hukuttaa lukijan uskomattomien sattumusten ja tapahtumien vyöryyn. Kirjaa on vaivatonta lukea, lukukokemukseni olisi tosin ollut vielä täydellisempi, jos kirjaa olisi hieman tiivistetty. Luin kustantajan sivuilta, että kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa, jossa Tom Holland esittää Pino Lellaa. 

Sitruuna Kustannus, hienoa että olette ottaneet tämän unohtumattoman kirjan julkaisuohjelmaanne. 

Pino Lella nuorena

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. 2019. Icasos. 370 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta omistuskirjoituksineen

"Minusta on tullut rohkea. Lääkeannosten vähentäminen on herättänyt sisäisen villikissani. Minun tekee mieleni tehdä asioita, jotka on kielletty, jotka aiheuttavat paheksuntaa, ja vain siksi että voin ja uskallan tehdä niin." (s. 191)

Tatu Kokon kirjassa Kävelevien patsaiden kaupunki on kolme asiaa, jotka saivat kiinnostukseni heräämään ennen kuin olin lukenut riviäkään kirjasta. Ensinnäkin, Minna Canth. Vaikka Minna Canth -juhlavuotta on juuri vietetty, niin tämä upea nainen herättää edelleenkin kiinnostukseni. Toiseksi, mielenterveysongelmat. Olen läheltä seurannut läheiseni kamppailua maanisdepressiivisyyden ja lääkkeiden kanssa ja nähnyt, kuinka uuvuttava tämä sairaus on. Kolmanneksi, sydämeni aivan läikähti, kun kävi ilmi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Kuopioon, tuohon minun 70-luvun kaupunkiini, jossa aloitin aikuiselämäni opintojeni jälkeen.

Vilja, 26 vuotta, työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion pääkirjastossa Maaherrankadulla. Hän sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja sen kurissa pitämiseksi hänellä on vahva lääkitys. Elämä on tasaista, ei ole ylä- eikä alamäkiä, siitä lääkkeet pitävät huolta. Vilja tuntee eläneensä liian monta vuotta lääkehuurussa ja haluaisi päästä mukaan elämään.  "Ajattelen kaikkia niitä vuosia, jotka olen viettänyt valtavan häpeän ja kainostelun ja harmauden uumenissa enkä halua sinne enää koskaan takaisin." (s. 201)  Vilja tekee uhkarohkean päätöksen ja lopettaa tai ainakin vähentää lääkkeiden syöntiä, omaehtoisesti, ei lääkärin valvonnassa. Yht'äkkiä elämällä on kirkkaat värit. 
             
Vilja tutkii Minna Canthia, lukee Canthista kirjoitettuja elämänkertoja, lukee Canthin teoksia ja keskustelee Minnan patsaan kanssa. Pronssirouva on hyvä keskustelukaveri. Vilja haluaa päästä sisälle Minnan syviin tuntoihin. Vilja uskoo, että Minnalla oli salaisuuksia ja ne Vilja haluaa löytää. Lääkkeettömyydellä Vilja onnistuu, hän pystyy eläytymään Minnan tuntoihin, kuvittelemaan, millaista Minnan elämä on ollut. Mutta monta kertaa käy niin, että eläytyessään totaalisesti Minnan elämään Vilja menettää todellisuudentajunsa ja kosketuksensa arkielämään, jolloin seurauksena on psykoosi. 

Vilja kohtaa Kareemin, komean historian opiskelijan, joka tekee kesätyötään Kuopion museossa. Kareem on sikhi, mutta Suomessa syntynyt. "En ole mamu, jos sitä pelkäät. Vanhempani tulivat Suomeen Intiasta ajat sitten. Olen syntynyt täällä. Olen suomalainen." (s. 73) Vilja rakastuu lähes ensisilmäyksellä. Suhde on rakkaudentäyteinen. Vilja pakahtuu omaan eroottisuuteensa ja haluaa enemmän kuin mitä Kareemin uskonto sallii. "Kunnioitan ja arvostan hänen hienovaraisuuttaan, mutta se alkaa myös ärsyttää. Eikö hän välitä, miltä minusta tuntuu? Hän saa minut kiihkoihini, saa minut aivan valmiiksi, mutta ei etene loppuun asti vaan jättää minut lopulta yksin."(s. 143)

Kuljen Viljan kanssa pitkin Kuopion katuja. Tunnen hyvin nuo kadut, pääkirjaston, museon, pienet rännikadut, Minna Canthin Kanttilan, Victor Barsokevitschin valokuvamuseon. Vilja tutustuttaa lukijan myös patsaiden Kuopioon: Hannes Kolehmainen, Velj'mies, Siskotyttö, oksapoika, raivaajaperhe, Tuulten poika. Niin tuttuja ovat nämä patsaat minullekin. Toimin Kuopiossa asuessani kaupunkioppaana ja hyvin muistan vieläkin näiden patsaiden valmistumisvuodet. Kirjan takakannessa on 1800-luvun Kuopion kartta, jonka olisin suonut olevan kooltaan isompi. 

Takakannessa on kuvia Minna Canthista ja Ferdinandista sekä pieni Kuopion kartta.

Pidin Viljasta, Kokko luo hänestä mielenkiintoisen ja uskottavan henkilöhahmon. Mutta Kareemia mietin. Miten mies voi olla niin kiltti, niin rakastava, niin ymmärtävä ja niin kärsivällinen? Mies on yksinkertaisesti täydellinen. Pohdin sitäkin, vaikuttaako Kareemin "toisrotuisuus" (tätä termiä Kokko käyttää) hänen täydellisyyteensä. Asiaan kuuluu varmasti myös se, että Viljan vanhemmat eivät voi hyväksyä tätä "toisrotuista" sulhasehdokasta. 

Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Kirjassa on paljon teemoja, mutta kirjaa on vaivatonta lukea, koko paketti pysyy koossa erinomaisesti. Kirjan voima ja kiivastempoisuus kasvavat kohti kirjan loppuratkaisuja.  Kokolla on tuore ja raikas ote käsitellessään Minna Canthia, naisen eroottisuutta ja uuvuttavaa sairautta. Iso plussa vielä kirjan kauniista kannesta. Kirjan kansi kutsui lukijaa tarttumaan kirjaan. 

Saammeko odottaa kirjalle jatko-osaa? Olisi kiva kuulla, miten Vilja onnistuu elämänsä seuraavilla askelmilla. Ehkä Kareemista paljastuu yllättäviä salaisuuksia, aivan täydellinen ihminen ei ole edes kiinnostava. 

On hienoa, että meillä on Suomessa myös maakunnallisia kustantamoja, joista yksi on kuopiolainen Icasos. Icasos täyttää tänä vuonna 10 vuotta!  Lämpimät onnittelut! 

Eeva Kilpi: Sininen muistokirja

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja. WSOY. 2019. Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen. 103 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä yritän opetella tätä vanhuutta. Minun pitäisi olla vanha, kaikki odottavat minulta sitä, mutta silti minun on tehtävä kaikki itse, hoidettava asiat, tehtävä päätöksiä, jaksettava toteuttaa ne, oltava oma palveluskuntani, emännöitävä, jos haluan tavata jälkeläisiäni, läheisiäni. Muutenhan minä en siedä ihmisiä ympärilläni. Pitäisi osata olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori." 

Seniorilukupiirissämme aloitimme syyskauden Eeva Kilven Sinisellä muistikirjalla. Meitä oli 11 innokasta lukijaa jakamassa lukukokemuksia tästä koskettavasta runokirjasta.

Nyt 91-vuotias Eeva Kilpi on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut proosaa, runoja ja novelleja, yhteensä 32 teosta. Runokokoelmista uusimpia ovat Sininen muistikirja ja Punainen muistikirja. Elämän eri havainnoista kirjoittava Kilpi on yksi suomalaisten rakastetuimmista runoilijoista. Hän onkin saanut runsaasti palkintoja, mm. Pro Finlandia -mitalin jo vuonna 1974 ja Valtion kirjallisuuspalkinnon kolme kertaa (1968, -74 ja -84).

Sininen muistikirja koostuu Kilven päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjan Kilpi oli saanut joululahjaksi lapsenlapseltaan Sohvilta, joka oli itse sitonut kirjan. Tällainen oli kirjan omistuskirjoitus.

Eeva Kilpi lunasti Sohvin toiveen ja valitsi kirjaan muistojaan - runoja ja aforismeja - enimmäkseen vuosilta 2002 ja 2003, jolloin Kilpi oli 75-vuotias.  Runoissa ja aforismeissa käsitellään monia Eeva Kilven aiemmista kirjoista tuttuja teemoja mm luontoa, eläimiä, vanhemmuutta ja evakkotaivalta, mutta suurin osa runoista käsittelee ajan kulua, vanhenemista, yksinäisyyttä, kaipausta ja kuolemaa, siis teemoja, joita jokainen seniori-ikäinen jossakin vaiheessa pohtii. Pohtiiko niitä jo 75-vuotiaana vai aiemmin tai myöhemmin, riippunee ikääntyvän elämänvaiheesta. Eräs kaikki läheisensä menettänyt lukupiiriläisemme totesi, että kirjan yksinäisyyttä ja kaipuuta käsittelevät runot todella puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle lohtua. Keskustelumme siirtyikin luontevasti ikään ja siihen, minkä ikäiseksi itsemme tunnemme. Ajattelutapa on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin jo 50-vuotias piti itseänsä iäkkäänä. Totesimme, että tulla luokitelluksi vanhaksi ja tuntea itsensä vanhaksi ovat kaksi eri asiaa. Eräs  lukijoistamme kertoi lastenlapsensa sanoneen mummilleen: "Et ole vanha, olet vain vanhan näköinen." 

"Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä näin maapallon ja se oli ihmeellinen."

Monet runoista käsittelevät yksinäisyyttä. "Ei sitä olisi arvannut, että kaiken jo kestetyn jälkeen tulee kestettäväksi vielä yksinäinen vanhuus!" Vaikka Kilvellä on läheisensä, hän ei halua olla liian tunkeileva. Kun yksinäisyyttä tarkastelee laajemmalla skaalalla, huomaa yksinäisyyden hyvätkin puolet. "Yksinäisyys se on synnyttänyt taiteet ja uskonnot." Kilvellä on mielenkiintoinen pohdinta ikävöidä-sanasta. Suomen kielessä "se on mielentila, ikävöinti, joten on eri asia kuin kaipaus, kaipuu." Päinvastoin kuin esimerkiksi ruotsin längta efter tai englannin to miss somebody, suomen kielen ikävöinti-sana ei edellytä objektiivia.

Kilven kuolema-aforismista olimme kaikki samaa mieltä. "Mitä toivoisin? Että säilyttäisin pääni ja liikuntakykyni niin kauan kuin elän ja kuolisin nukkuessani."

Moni lukupiiriläinen oli valinnut kirjasta runon tai aforismin, joka puhutteli häntä eniten. Eräs lukijoistamme piti Kilven runojen huumorin pilkahduksista, kuten esimerkiksi tässä aforismissa. "Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhat virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat. " Eli aivan kuten sananlaskukin sanoo: "Aamulla nuoruuden innolla, illalla vanhuuden vimmalla." 

Oma valintani oli tämä elämänkokemusta arvostava aforismi. "Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. Niin ovat lopulta kaikki iät  ympärilläni ja muodostavat hyödyllisen, värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden. Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua." 

Kilpi on aina korostanut itsensä hyvänä pitämisen tärkeyttä. Tässä kirjassa huolenpidon kohteena on vanhentunut minä.

"Minä elän muuten aivan normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen. Kyyditsen häntä paikasta toiseen, kävelytän häntä, käyn hänelle kaupassa, laitan hänelle ruokaa, siivoan hänelle ja kylvetän häntä. Puen hänet tilaisuuksiin, maalaan hänen huulensa, panen hieman punaa hänen poskipäihinsä, kampaan auki hänen tukkansa kun se on kuivunut kiharaiseksi papiljoteilla, pesen hänelle pyykkiä, ostan hänelle kukkia ja yritän pitää hänet hyvällä tuulella, vaikka se ei ole helppoa."

Muutamat lukijoistamme olivat tutustuneet Kilven aiempaan tuotantoon, sekä runoihin että romaaneihin, ennen Sinisen muistikirjan lukemista. Heidän mielestään se kannatti, ne antoivat taustaa runojen ja aforismien ymmärtämiselle. Pienien arkipäivän asioiden kuvausta voidaan tarkastella yksilöiden näkökulmasta, mutta niillä on usein laajempikin skaala. Kaiken kaikkiaan, Sinisen muistikirjan runot ja aforismit ovat valoisaa tekstiä, ne ovat elämänmakuisia ja sisältävät kauniita ajatuksia. 

Moni meistä totesi, että tämän kirjan haluaa omaan hyllyynsä, jotta voi palata näihin lohduttaviin ja puhutteleviin ajatuksiin. Suuri kiitos Mika Tuomiselle upeasta kannesta.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. Myllylahti. 2019. 341 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Silloin ymmärsin sen. Ihminen on paperia. Kerran rypistettyä ei saa koskaan suoristettua." (s. 334)

Tuire Malmstedtin Pimeä jää valittiin viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Eikä syyttä, dekkari todellakin ansaitsi palkintonsa. Mielenkiinnolla odotin uutta kirjaa enkä totisesti pettynyt.

Oravi on rauhallinen ja sympaattinen luontomatkailuun panostava pieni kylä Savonlinnassa. Kylän rauha järkkyy, kun metsästä löytyy pääkallo. Se on ihmisen pää. "Takaraivossa oli ammottava avohaava, ja sekä kasvoja että päälakea peitti rakkulainen, poimuinen ja mustunut kerros. Vaikutti siltä, että pää oli poltettu. Hiukset olivat palaneet." (s. 32) Poliisikaksikko Isa Karos ja Niiles Aarnikoski ovat ymmällään, muita ruumiinjäseniä ei löydy eikä ketään ilmoiteta kadonneeksi. 

Murhatutkinnan edetessä poliisi joutuu toteamaan, että heillä on vastassaan henkilö, jonka mielen on vallannut pimeys ja viha, henkilö, joka ampuu joutsenia ja kiskoo niistä sulat irti. Isa Karos on tiukoilla, hän joutuu murhaajan uhkauksien kohteeksi. Lisäksi häntä huolettavat omat yksityiselämänsä ongelmat. Lapsen kohtalo on avoinna, avioero on takana, edessä on lapsuudenkodin tyhjennys ja myynti. Onneksi on työkaverit! "Olin todella tyytyväinen, että minulla oli työyhteisönä juuri nämä ihmiset. He tekivät vaikeiden rikosten selvittämisestä mahdollista. He tekivät minun työssäolostani mahdollista." (s. 56) 

Kuten edellisessäkin kirjassa, Malmstedt kuljettaa kirjassa kahta muuta tarinaa, joista toinen sijoittuu Karjalaan, toinen Syyriaan.  Karjalaan sijoittuvassa tarinassa eletään vuotta 1944. Nadeshdan perhe on palannut evakkomatkan jälkeen takaisin Salmiin, mutta uusi evakkomatka odottaa jatkosodan alettua. Ortodoksisuus on vahvasti mukana perheen arjessa. Toinen sivujuonne kertoo Alepossa asuvasta Ayashasta. Vuosi on 2015. Ayasha joutuu pakenemaan ja tuskallisen pakomatkan jälkeen hän tulee Suomeen. Myös Ayshan tarinaan liittyy joutsen. Ayshan isä ohjeisti tytärtään: "Pyrkikää Pohjoismaihin, siellä loistaa pohjoisen valo. Ja pohjoisen puoliskon tähtitaivaalla, lapseni, siellä voit nähdä Joutsenen tähdistön." (s. 168) 

Malmstedt on jälleen  onnistunut luomaan otteessaan pitävän dekkarin. Kyseessä on vahva kirja vihasta, peloista ja ihmismielen pahuudesta. Moniulotteinen juoni on rakennettu ovelasti ja älykkäästi, lukija saakin jännittää loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille. Sivutarinat luovat uutta jännitettä ja syvyyttä juonen kehittelyyn. Uskon, että näistä sivujuonista olisi saanut vaikkapa omat kirjat. Pidän Malmstedtin kirjoitustyylistä, se on sujuvaa, selkeää ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on intensiivinen, monikerroksinen ja jännittävä psykologinen trilleri.  Odottelen mielenkiinnolla jatkoa-osaa ja toivotan Isalle kaikkea hyvää niin rikosten ratkaisemisessa kuin yksityiselämässä.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Syyskuun luetut ja koetut

Syyskuu alkoi Soili Pohjalaisen Valuvialla, joka oli meillä Naisten Pankin lukupiirikirjana. Seuraavana oli vuorossa kaksi dekkaria:  Jaana Lehtiön Mitään ei tapahtunut sekä Outi Pakkasen Peili äänikirjana.  

Pohjois-Karjalan Luustoyhdistyksessä alkoi lukupiiritoiminta ja siellä ensimmäisena kirjana luettiin Geigerin Vanha kuningas turvapaikassaan.  Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen kutsui minutkin kirjansa julkkareihin. Hänen kirjansa on kolumnikokoelma Konahtelua. 

Seuraavaksi luin Marja-Leena Tiaisen Kanslian naiset ja siirryin kirjan kera 70-luvun Kuopioon. Välillä sitten satu, sekä lapsille että aikuisille kirjoitettu, Santa Montefioren & Simon Sebag Montefioren Lontoon kuninkaalliset kanit: Timanttijahti. Kuukauden päätti Virpi Hämeen-Anttilan dekkari  Kirkkopuiston rakastavaiset.

Eli kaiken kaikkiaan syyskuun saldo on kahdeksan kirjaa. Kaikki hyviä kirjoja. 

Kävin katsomassa Kaija Pakarisen monologin Könkään Sandrasta. Erinomainen esitys. 

Kuukauden huippujuttu oli Kosin matka, jonne matkasimme lastemme ja lastenlastemme kanssa. Meitä oli kiva kahdeksan hengen porukka. Oli tosi mukava matka, niin kiva oli katsoa ja kokea lasten riemu ja ilo.

Kosin kaupunki on satamakaupunki. Aamuisin kalastajat tuovat kalansaaliitaan myytäviksi.

Hotellin vesipuisto oli paikoista parhain. Kaikki me laskettiin ja kaikilla oli hauskaa.

Kreikat värit näkyvät kirkoissakin. Tämä Kosin kaupungin kirkko on remontissa maanjäristysvaurioiden vuoksi.

Kynttilä rakkaalle Kristalle

Tässä äiti ja tyttäret Zian näköalapaikalla

Auringonlasku Kosilla

Hyvää alkanutta lokakuuta! Nähdään toivottavasti mahdollisimman monen kanssa Helsingin kirjamessuilla.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY. 2019. Kansi: Ville Tietäväinen. 276 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Elina Hirvonen on eittämättä yksi suomalaisista suosikkikirjailijoistani. Jo hänen ensimmäinen kirjansa Kauimpana kuolemasta, jota käsittelimme Naisten Pankin lukupiirissämme, oli minulle todella merkittävä lukukokemus. Odotin malttamattomana tätä Hirvosen neljättä kirjaa, käännyin jo kuukausia ennen kustantajan puoleen, ja sitten syyskuun alkupuolella kirja löytyi postilaatikostamme. Ihailin Ville Tietäväisen suunnittelemaa kaunista kantta, takakantta en edes lukenut. 

Lähdimme lomalle Kreikkaan ja otin lentokonelukemiseksi Hirvosen kirjan. Kävi kuitenkin niin, että luin koneessa uusinta Suomen Kuvalehteä ja siinä se juttu oli, Varpu Kaarenojan artikkeli Hirvosen kirjasta ja sen taustoista. Luin, että Punainen myrsky perustuu Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarinaan ja kuvaa perheen pakoa Irakista Saudi-Arabiaan pakolaisleirille ja sieltä edelleen Suomeen. Olin hämmentynyt ja ymmälläni. SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen muutaman vuoden takaiset Facebook-postaukset, joissa solvattiin mm juutalaisia, somaleita, sunnimuslimeja ja homoseksuaaleja, olivat tulleet julkisuuteen. Aluksi al-Taee kiisti kaiken. Lopun sitten tiedämmekin. Tieto al-Taeen roolista  Punaisessa myrskyssä vaikutti niin, etten saanutkaan aloitetuksi kirjaa. 

Meni viikko, meni toinenkin. Punaisen myrskyn kaunis kansi kutsui lukemaan. Pyrin jättämään al-Taeen taka-alalle, linnottauduin lempisohvani  nurkkaan kahvikuppi seuranani ja annoin Hirvosen tekstin viedä. 

Diktaattori hallitsee Irakissa. Pojan perheen isä haluaa oikeudenmukaisen yhteiskunnan, eikä voi hyväksyä maassa vallitsevaa diktatuuria. Siksi isä on mukana vastarintaliikkeessä. "Sinun isäsi ei halua osallistua siihen. Hän taistelee diktaattoria vastaan, ei koskaan diktaattorin puolella." (s. 76)  Isän toiminta vastarintaliikkeessä on perheen salaisuus, jota tulee varjella visusti. Poika on yksinäinen, salaisuuden vuoksi monta asiaa on kielletty häneltä. Eniten hän kaipaa leikkejä muiden ikäistensä kanssa.  

Isä on paljon poissa, koskaan ei tiedä missä hän on ja milloin hän tulee. Isä tulee paljastetuksi ja hänet vangitaan. "Bagdadissa oli vankila, jonka kellarissa ihmiset huusivat päivin ja öin. Vankien kädet sidottiin taakse ja heidät ripustettiin roikkumaan katosta. Heidät pakotettiin katsomaan, kun heidän ystäviensä selkärankaan painautui poran terä. Osa tapettiin nopeasti, osa vietti vankilassa vuosia. Syytteitä ei nostettu koskaan." (s. 39)   

Vapauduttuaan isä katsoo, että perheen on parasta muuttaa pois Bagdadista. He muuttavat Najafiin. Siellä isästä tulee kauppias. Nousee kapina diktaattoria vastaan, sitten juhlitaan ja riemuitaan. Mutta liian aikaisin, diktaattorin joukot pääsevät taas valtaan. Pojan perhe muuttaa Saudi-Arabiaan pakolaisleirille. Leirillä pojan yksinäisyys hellittää, löytyy kavereita, koska leirillä olevilla on samanlainen diktaattorin vastustamiseen liittyvä tausta. Miten hyvältä se pojasta tuntuukaan, tuo kavereiden seura. Leirillä kuluu kolme vuotta. Sitten tulee mahdollisuus päästä Suomeen. Suomessa poika aloittaa koulun ja päättää opetella suomen kielen. Hän haluaa tulla hyväksytyksi uudessa maassa. 

"Puren huultani. Haluan olla siellä, missä muutkin ovat, puhua samalla tavalla kuin he, yhtä kauniin lausein, soljuvin sanoin. Haluan ymmärtää vitsit välitunnilla, keksiä juttuja, jotka naurattavat muita. En halua olla se, jolle opettajan pitää selittää hitaammin, joka joutuu jatkuvasti kuuntelemaan tarkemmin, jonka vitsejä muut eivät kuule." (s. 166)

Vaikka diktaattorin loppu Irakissa tuli vuonna 2003, väkivaltaisuudet ja rauhattomuudet jatkuivat, nyt muiden ihmisten toimesta. Hallintoa on ylläpitämässä mm. Hussein al-Taeen isä, joka matkusti takaisin Irakiin diktaattorin kuoltua. 

Kirjassa kuvattu pojan tarina on tärkeä ja ajankohtainen. Tarina ei ole uniikki, se on vain yksi lukemattomien muiden joukossa. Hirvosen teksti on kaunista luettavaa. Tyyli on toteavaa, sodan ja raakuuksien kuvaukset ovat toteavuudessaan tehokkaita. Tulee tunne, että kirjailija on todellakin päässyt pojan sisäisiin tuntoihin, hänen pelkoihinsa, hänen vihaansa ja hyväksytyksi tulemisen tärkeyteen. Onneksi, kuten Hirvosen aiemmissakin kirjoissa, löytyy kuitenkin toivoa. Uusi päivä voi olla uusi mahdollisuus.

Luen kirjan jälkisanoista, että Punainen myrsky oli lähes valmis ennen kuin uutiset al-Taeen kirjoituksista ja valehteluista tulivat julkisiksi. Näin ollen Hirvonen ei kirjaa aloittaessaan tiennyt, millainen "rauhanneuvottelija" päähenkilöstä sukeutui. Minusta tuntui aika erikoiselta jo se, että al-Taee oli itse ottanut yhteyttä kirjailijaan ja ehdottanut, että Hirvonen kirjoittaisi romaanin hänen äitinsä tarinoista. Vaikka tietysti saattaa olla, että tällaiset kirjailijoille esitetyt pyynnöt ovat hyvinkin tavallisia, en tiedä. Edelleen jälkisanoissa Hirvonen kirjoittaa: "Keväällä 2019 seuraan Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa. Luen romaanin käsikirjoitusta ja teen siihen viimeisiä korjauksia. En halua muuttaa käsikirjoitusta, vaikka tiedän, että joidenkin lukijoiden näkökulma romaaniin muuttuu." (s. 275-276)  Vaikka kyseessä on upea, ajankohtainen ja tärkeä teos, minun lukemiseeni vaikutti häiritsevästi tieto siitä, että luen nimenomaan al-Taeen ja  hänen perheensä tarinaa. Luulen, että kirja koettaisiin vielä merkittävämmäksi, jos tarinan päähenkilö olisi joku toinen, ihan tavallinen irakilainen.

Olisin odottanut, että äidille olisi annettu kirjassa oma ääni. Äidin rooli kuvataan pojan kautta, äiti on voima, joka pitää perheen koossa, sisustaa asunnon kuin asunnon sellaiseksi, että sieltä löytyy kotimaan muistoja. Pojalle äiti kaikkein tärkein. "Äiti on minulle tärkein, ja isän vuoksi hän on ollut vuosia yksin, pelännyt ja kärsinyt...Hän on rakentanut meidän perheellemme kauniin kodin kaikkialle, minne olemme isän työn vuoksi joutuneet. Mutta mitä hän on saanut itselleen? Mitä  isä on antanut hänelle? Mitä kukaan meistä on antanut hänelle?" (s. 212) 

Poika ja hänen vaimonsa Aura keskustelevat.

"Etkö se pelkää, kysyin häneltä, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
En. Etkö sä pelkää?
En. Tai pelkään.
Mitä?
Paljastumista.
Miksi?
Että aiheutan pettymyksen kaikille." (s. 242)