tiistai 30. tammikuuta 2024

Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz - Suomettumisen vuodet

 

Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz. Suomettumisen vuodet. Otava. 2023. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 458 sivua.

Olin kuuntelemassa Ben Zyskowicziä hänen vieraillessaan Raumalla 14.1.2024. Samalla ostin Vesa Vareksen kirjoittaman kirjan Nuori Ben Zyskowicz - Suomettumisen vuodet.

Mielenkiinnolla tartuin kirjaan. Ben Zyskowicz (s. 1954)  on kiinnostava persoona, jolla on todella pitkä poliittinen kokemus. Hän on ollut eduskunnassa vuodesta 1979 alkaen. Tämän vaalikauden jälkeen hän on istunut eduskunnassa yhtäjaksoisesti huikeat 48 vuotta. Näin Zyskowics hakkaa Ilkka Kanervan, jonka yhtäjaksoinen eduskuntakausi kesti liki 47 vuotta. Zyskowicz toimi Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 1977 - 1980 ja 1993 - 2008. Vuoden 1978 presidentin valitsijamiesvaalissa Zyskowicz oli nuorin valitsijamiehistä. Zyskowiczillä on ollut ja on lukuisia luottamustoimia kokoomuksen eduskuntaryhmässä.  

Kirjan Ben Zyskowiczistä on kirjoittanut Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares. Hän on ollut hyvä valinta kirjan kirjoittajaksi, sillä hänen asiantuntemuksensa kokoomuksen historiasta on kiistatonta. On huomionarvoista, että kirja ei perustu pelkästään Zyskowiczin haastatteluihin ja kirjoituksiin, vaan kirjassa hyödynnetty tausta-aineisto on laaja, kuten perusteellinen lähdeluettelo osoittaa. Lisäksi Vares on tehnyt runsaat parikymmentä henkilöhaastattelua.  

Kirjan nimen mukaisesti kirja kattaa Zyskowiczin nuoruusvuodet. Kerronta alkaa hänen lapsuusvuosistaan ja ulottuu 1980-luvulle asti. Ehkä jatkoa on luvassa, luulisin. Zyskowiczin isä Abram oli Puolan juutalaisia. Isä oli ainoa suvustaan, joka selvisi natsien keskitysleireiltä. Isä ei kokemuksistaan puhunut, mutta äidin muistiinpanoista selviää, että Abram vapautettiin Sachsenhausenin leiriltä vuonna 1945. Abram siirtyi Ruotsiin, meni naimisiin suomalaisen Esterin kanssa ja muutti Suomeen. Perheen kotikieli oli ruotsi ja vanhemmilla keskenään jiddish. Suomen kielen Zyskowicz oppi pihapiirin kavereilta sekä juutalaisen koulun oppilailta. Isä Abram kuoli vuonna 1960 pojan ollessa 6-vuotias.

Lapsuuden jälkeen siirrytään politiikan puolelle. Zyskowicz toimi aktiivisesti Teiniliitossa ja kokoomuusnuorissa (KNL). Jo pelkästään ärhäköillä mielipiteillään hän jäi ihmisten mieliin. Lisäksi hänet tunnistettiin hippityylisestä olemuksesta. Pitkä hartioille ulottuva paksu tukka, parta ja sormuksia joka sormessa. Ja kaiken lisäksi vielä juutalainen, jolla oli käsittämättömän vaikea sukunimi.

Siinä sivussa hoituivat opiskelut. Zyskowicz valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1978. Mutta politiikka kiinnosti yhä enemmän ja 25-vuotiaasta Zyskowiczistä tuli kansanedustaja vuonna 1979.

Tämän jälkeen alkaa kirjassa varsinainen poliittinen osuus. Sen painopiste on kirjan nimen mukaisesti suomettumisessa. Suomettumista on kirjassa käsitelty hyvin laajasti ja monista näkökulmista, ei pelkästään Zyskowiczin näkemänä ja kokemana. Zyskowicz lanseerasi kehittämänsä termin itsesuomettuminen. Hän näki, että suomettuminen ei ollut pelkästään ulkopolitiikkaa, vaan aivan yhtä lailla suomettumisella oli vaikutuksensa sisä- ja yhteiskuntapolitiikkaan.

Suomettumisen ilmiöön Zyskowicz liittää myös taistolaiset ja Rauhanpuolustajat, jotka molemmat järjestöt saivat ankaraa kritiikkiä Zyskowicziltä ja saavat yhä edelleen. Taistolaisten varsinainen kannatus ei Zyskowiczin mukaan ollut kovin merkittävää, mutta heidän poliittista painoarvoaan lisäsi se, että he samaistuivat Neuvostoliiton ääneksi, ja siksi heitä tuli pokkuroida. Suomen Rauhanpuolustajat -järjestö tulee lukijalle tutuksi pahuuden pesänä. Maltillisen oikeiston silmissä "kyseinen järjestö oli erityisen selvä esimerkki taistolaisten dominoimasta järjestöstä, joka kulki kylmässä sodassa täysin Neuvostoliiton eikä rauhan asialla." Käytiin taistoa, tulisiko KNL:n olla Rauhanpuolustajien jäsen. Zyskowicz vastusti henkeen ja vereen jäsenyyttä. Tämä ei miellyttänyt Ilkka Suomista eikä Ilkka Kanervaa, pahinta suomettajaa.

Kirja tuo esille Zyskowiczin merkittävän poliittisen uran. Se, että kirja on selkeästi ja ammattitaidolla kirjoitettu ja tukeutuu runsaaseen taustamateriaaliin antaa oikeutta Zyskowiczin merkittävälle uralle. Mielenkiinnolla luin kuvauksia Zyskowiczin lapsuuden vuosista. Suomettumista on jo vuosien mittaan laajalti käsitelty kirjallisuudessa, mutta ehkä osuus antaa uutta tietoa nuorille lukijoille. Rauhanpuolustajien ja taistolaisten pahuudet olisin kyllä uskonut vähemmälläkin. Valokuvaliite oli kiinnostava.

lauantai 27. tammikuuta 2024

Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat

Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat. Miten elää elämä josta olla ylpeä. Aula & Co. 2024. Englanninkielinen alkuteos Parting Words. Written by Nadia Khomami. Suomentanut Raimo Salminen. Kansi: Mika Tuominen. 153 sivua. 

Benjamin Ferencz, joka kuoli 103-vuotiaana 7.4.2023, eli hyvin merkittävän elämän. Viimeiset sanat -kirjassa, joka ilmestyi Ferenczin ollessa 100-vuotias, avautuu hänen kiinnostava ja monivaiheinen elämänsä. Elämäkerran ohella Ferencz jakaa lukijoille elämää vahvistavia opetuksia, joita hän katsoo oppineensa tapahtumarikkaan elämänsä varrella.

Vaiherikas Benjamin Ferenczin elämä todellakin on ollut. Ferenczin perhe muutti Transsilvaniasta Yhdysvaltoihin Benjaminin ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Vuosi oli 1921. Laivamatka oli raskas ja kylmä. Perhe nukkui avoimella kannella keskellä talvea. "Matkustimme kolmannessa luokassa, koska neljättä luokkaa ei ollut." Perhe oli köyhä, heillä ei ollut USA:ssa ystäviä, rahaa, kotia eikä työtä. Isälle, jonka toinen silmä oli sokea ja joka puhui vain romaniaa, unkaria ja jiddishiä, tarjoutui talonmiehen paikka New Yorkin Hell's Kitchenistä. Hell's Kitchen oli varsin karu kasvuympäristö lapselle.

Benjamin aloitti kunnallisen koulun 8-vuotiaana. Hänen lahjakkuutensa huomattiin high schoolissa, ja hän pääsi opiskelemaan City Collegeen - "köyhän miehen Harvardiin." Parikymppisenä hänet hyväksyttiin Harvardiin opiskelemaan lakia. Benjamin huomasi pian, että ainoa keino, miten hän pystyi erottautumaan varakkaiden opiskelijoiden joukosta, oli osaaminen ja tiedot. Ruokarahaa hän hankki pappisseminaarin ruokalassa astioiden kerääjänä. Suoranainen onnenpotku, jolla oli suuri vaikutus Benjaminin myöhempään elämään, oli työskentely professori Glueckin assistenttina.

Toinen maailmansota kuljetti Benjaminin Eurooppaan. D-Day:nä liittoutuneiden maihinnousualukset rantautuivat useaan eri paikkaan Normandiassa. Benjamin oli yksi heistä, jotka rantautuivat Obama Beachille. Benjamin oli mukana myös keskitysleirien, mm. Buchenwaldin, Mauthausenin, Flossenbürgin ja Ebenseen, vapauttamisessa. "Kuolema ja epäinhimillisyys olivat samalla tavoin läsnä niissä kaikissa."

Benjamin oli vain 27-vuotias, kun hän sai tehtäväkseen toimia Nürnbergin kahdenkymmenenkahden Einsatzgruppen-komentajan oikeudenkäynnin syyttäjänä. Benjamin sanoi oikeudenkäynnin loppupuheenvuorossaan näin: "Syytettyjen aitiossa istuvat vastaajat olivat julmia pyöveleitä, joiden harjoittama väkivalta kirjoitti ihmiskunnan historian synkimmän sivun. Kuolema oli heidän työkalunsa ja ihmiselämä heidän leikkikalunsa. Jos laki ei ulotu näihin miehiin, se on menettänyt merkityksensä ja ihmisten on elettävä pelossa." Kaikki kaksikymmentäkaksi syytettyä tuomittiin.

Sodan jälkeen Benjamin palasi Yhdysvaltoihin. "Selvisin sodasta hiton hyvällä tuurilla. Olin lyhyt, ja siksi luodit viuhuivat pääni yli." Benjamin omistautui edistämään kansainvälistä oikeutta ja näki tärkeäksi kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisen.

Benjamin muistaa lämmöllä rakasta vaimoaan Gertrudea. Heidän suhteensa oli sekä rakkaus- että kumppanuussuhde. Avioparilla oli neljä lasta. He elivät onnellisen avioliiton, joka päättyi Gertruden kuolemaan vuonna 2019.

Viimeiset sanat on lämmin, kaunis ja viisas teos. Benjamin Ferencz oli inhimillinen ja älykäs ihminen, jonka usko kansainväliseen oikeuteen oli horjumaton. Kirjasta välittyy Ferenczin usko myös ihmisarvoon, koulutukseen, totuuteen, rakkauteen ja selviytymiseen. Hän oli kiitollinen ja ylpeä eletystä elämästään. On varmaa, että aitoudessaan kirja puhuttelee kaikkia iästä tai kansallisuudesta riippumatta. Olennainen osa kirjan vaikuttavuutta on niukka ja tiivis teksti lyhyine lauseineen samoin kuin hienovaraiset huumorin pilkahdukset.

Lontoon Guardianin uutistoimittaja Nadia Khomami on kirjoittanut Viimeiset sanat -kirjan. Tätä pienoisromaania (153 sivua) oli miellyttävä lukea. Kirja on taitavasti kirjoitettu ja kauniisti taitettu. 

Tänään holokaustin uhrien muistopäivänä on hyvä hetki muistaa Ferenczin merkittävää elämää.


sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Suvi Laru - Johanna Elomaa: Lupasin sinulle rakastaa

 

Suvi Laru - Johanna Elomaa: Lupasin sinulle rakastaa. Koskettava tositarina rakkaudesta, tappavasta sairaudesta ja toivosta. WSOY. 2024. Lukijat Vuokko Hovatta ja Kristo Salminen. Storytel. 7 tuntia 13 min. 

Vuosi oli 2002, kun Suvi vietti menoiltaa kavereittensa kanssa Kajaanissa. Ilta kului rattoisasti jutellen ja nauraen uuden tuttavuuden Jukka Pekan kanssa. Suvi ihastui oitis Jukka Pekan huumoriin. Siihen yhteen iltaan tapaamiset eivät jääneet. Alkoi tiivis seurustelu. Parin rakkaus oli käsinkosketeltavaa. Molemmat tunsivat, että he olivat löytäneet elämänsä rakkauden. Niinpä oli itsestäänselvää, että he muuttivat yhteen ja menivät naimisiin. Lapsi kruunasi parin rakkauden.

Kaikki oli elämässä kohdallaan. Rakkaus oli läsnä jokaisessa päivässä. Kerran Jukka Pekan yht'äkkinen vatsakipu yllätti kesämökkireissulla, mutta ei siihen sen enempää kiinnitetty huomiota. Mutta vuonna 2012 Jukka Pekka meni kesämökillä todella huonoon kuntoon. Sitten ambulanssikyydillä sairaalaan. Kävi ilmi, että kyseessä oli aivokasvain, suuri, noin kananmunan kokoinen, arviolta. Koska paine aivoissa oli valtava, välitön leikkaus oli välttämätön. Maineikas neurokirurgi Juha Hernesniemi teki leikkauksen. Leikkaus onnistui hyvin, mutta toinen leikkaus oli tehtävä jo seuraavana päivänä. Jukka Pekka kesti erinomaisesti tämän toisenkin leikkauksen - kiitos hyvän peruskunnon. Jukka Pekka oli tuolloin 30-vuotias. 

Jukka Pekka palasi kotiin ulkoisesti melko hyvinvoivana. Mutta leikkaus oli satuttanut tunnehermoja ja sen näkyi aviomiehen käyttäytymisessä. Avioparin suhde oli aiemmin ollut hyvin lämmin ja fyysinen. Nyt Jukka Pekka ei enää sietänyt koskettelua. Yhteisiä harrastuksia, mm, musiikkiharrastusta, ei enää ollut. Jukka Pekka ei voinut sietää musiikkia eikä mitään melua. Suvi oli epätoivonen, kaikki entinen onnellisuus oli mennyttä. Mieleen tuli jopa avioero. Mutta ei Jukka Pekka tahallaan näin toiminut. Kovasti hän yritti saada itsensä entiselleen, parhaimpina aikoina hän oli mukana työelämässä ja toimi jääkiekkovalmentajana. 

Kirja on koskettava kuvaus aviomiehen vaikeasta sairaudesta kuvattuna vaimon näkökulmasta, siitä miten vaikea sairaus oli vaikuttanut avioparin arkipäivään, parisuhteeseen, lapseen, ystävyyssuhteisiin ja työssäkäyntiin. Sairaus oli läsnä kaikessa ja kaikkialla. Oli myös mietittävä, miten asioita käsittelee lapsen kanssa. 

Suvi jaksoi uskoa, että rakkaus kantaa. Niin se tekikin. Pari sai viettää yhdessä vielä monia kauniita hetkiä, vaikka sairaus oli koko läsnä ja vaati vielä kolmannen leikkauksen. Tunteiden osoittaminen oli yhä vaikeaa Jukka Pekalle. Mutta hän onnekseen löysi kirjoittamisen ja kirjoitti kauniita ja koskettavia runoja.

"Vaikka tuntuu rakas pahalta,
sinun täytyy jaksaa uskoa.
Vaikket voikaan koskea, en
silti koskaan ole kaukana.
Kuljen vierelläsi aina.
Ja kohta syliini taas painan ..."

Vaikka Suvi on koulutukseltaan psykologi, hän tunnisti, että hän tarvitsi apua. Jukka Pekan kahden ensimmäisen leikkauksen aikoihin Suvi odotti ja toivoi turhaan, että hänetkin olisi otettu huomioon hoitoprosessissa. Jukka Pekan tunnetilojen heilahdellessa hän haki tietoa ja haki vastauksia, mutta hankalaa se oli.

Voin suositella tätä kirjaa kaikille. Elämä voi muuttua oman tai läheisen sairauden myötä minä päivänä tahansa. Aivosyöpä on hyvin vakava sairaus ja kirja varmasti toimii hyvänä vertaistukena aivosyöpää sairastavien perheissä tai lähisuhteissa. 

Jukka Pekka kuoli vuonna 2022 Terhokodissa. 

Kirja on kirjoitettu pohjautuen Suvi Larun haastatteluihin, päiväkirjamerkintöihin ja Jukka Larun runoihin. Vuokko Hovatta lukee äänikirjassa tekstit ja Kristo Salminen lausuu Jukka Larun runot.

torstai 18. tammikuuta 2024

Anne Frost: Haamulaukaus

Anne Frost: Haamulaukaus. Lector Kustannus Oy. 2024. 339 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aulis vilkaisi everstiluutnanttia ja pani tyytyväisenä merkille, että tämä näytti jotenkin rennommalta. Hän ei osannut sanoa, mistä sellaista päätteli, eiväthän tunteet koskaan kuvastuneet Jangin kasvoilta. Ehkä jokin hänen elekielessään tai askelissaan, vaikea sanoa. Ja mitäpä se Aulikselle kuului paitsi siinä mielessä, että hän sydämestään toivoi asian ratkeavan. Sitten he voisivat jatkaa entistä elämäänsä eli taistelua idästä tulevaa vihollista vastaan."

Postipoika toi minulle yllätyspostia: Anne Frostin dekkarin Haamulaukaus. Niin kirjailija kuin kirjakin olivat minulle tuntemattomia. Kun hieman googlailin, kävi ilmi, että Haamulaukaus lopettaa Jang-dekkarisarjan. Takakannessa kuitenkin korostetaan, että Haamulaukauksen voi lukea itsenäisenä teoksena.

Kirjassa eletään toisen maailmansodan aikaa vuotta 1942. Tapahtumapaikka on Viipuri. Päähenkilönä on suomalainen everstiluutnanti Peder Jang. Kiinnostava tieto on, että hänen huhutaan olevan Mannerheimin poika. Woltteria, saksalaista everstiä ammutaan Viipurin torilla. Kaikki näyttää selvältä, everstiluutnantti Jang on syyllinen. Monen silmäparin mukaan luoti oli tullut juuri Jangin suunnalta. 

Toisaalla Helsingissä Helsingin Sanomain toimittaja Arno Hautala, Jangin pitkäaikainen ystävä, saa salaperäisiä nimettömiä kirjeitä, joissa ennustetaan Jangin pettävän maansa ampumalla Woltterin, saksalaisen everstin. Lisäksi ennustetaan, että Jang ryöstää puolustuslaitoksen säilykelähetyksen. Kirjeet ovat tietysti pilaa, miettii Hautala, mutta siitä huolimatta haluaa varmistua asiasta ja lähtee Viipuriin tapaamaan Jangia. Ja todellakin, ampumavälikohtaus on tapahtunut ja säilyketehtaan kuljetuksissa on jotakin hämärää. 

Nyt äkkiä töihin ja selvittämään totuutta. Rinnallaan Jangilla on aina uskollinen alikersantti Aulis Rasila ja Rasilan ihastuttava Adolf-koira. Viipuriin matkustanut toimittaja Hautala haluaa olla avuksi, aivan kuten Helsingistä paikalle saapunut Jangin vaimo Helle. Välillä ollaan varmoja, että joku teatterilaisista on syyllinen, koska erään näyttelijän sohvan alta löytyy luoti. Mutta miksi Woltteria ammuttiin? Oliko motiivina Saksan ja Suomen välien vahingoittaminen? Vai oliko kyseessä kosto? Mutta ketä kohtaan? Kaiken kiireen välissä Jangin vieraana Viipurissa pistäytyy Mannerheim tuomassa Jangille suru-uutisen.

Aika on käymässä vähiin. Jang, Hautala ja Helle kokoontuvat Pyöreän tornin Waasa-saliin. Tilataan ruoaksi paistettua ahventa perunamuussin ja kananmunakastikkeen kera. Helle oli kihartanut hiuksensa ja pukeutunut hyvin. Helle ehdottaa, että käydään tapaukset vielä kertaalleen läpi. "Levitetään palapelin palaset pöydälle ja katsotaan, saammeko niistä maiseman kootuksi." Ennen pitkää palaset tosiaan loksahtelevat paikoilleen ja löydetään syyllinen. 

Kirjaa on helppo lukea. Frostin teksti on sujuvaa, luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee selkeän kronologisesti. Lukujen otsikot ovat kuvaavia ja niissä on kyseisen luvun tapahtumien päivämäärä. Ajankuva on aidon tuntuista. Vaikka kyseessä on itsenäinen kirja, uskon, että tapahtumiin kiinni pääseminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut sarjan aiemmat osat. Kiitosmaininnan saa kirjan onnistunut kansi.

tiistai 16. tammikuuta 2024

Antti Hurskainen: Suntio

 

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala. 2023. Storytel. Lukija Juhani Rajalin. Kesto 7 h 17 min.

Vaikka Antti Hurskaisen Suntio oli viime vuonna palkintoehdokkaana useassa kirjakilpailussa, mm. kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, minulta kirja on jäänyt täysin noteeraamatta. Jumppakaverini suosituksesta se valikoitui äänikirjalistalleni. Kirjan alku vähän takkusi ennen kuin pääsin kiinni juonesta, mutta sitten se olikin yhtä kuuntelua, eli kirja vei niin mukanaan, että vaikea sitä oli päästää käsistään. 

Turtola työskentelee suntiona pohjoissavolaisessa seurakunnassa. Seurakunnan nimeä ei mainita, mutta oletan sen olevan Lapinlahti, Hurskaisen lapsuuspitäjä. Kirjassa mainittu Cawenin alttaritaulu löytyy Lapinlahden kirkosta. Turtola tekee suntiolle kuuluvia tehtäviä, valmistelee seurakunnan tiloja jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia varten sekä pitää huolta kirkkopihan kukkaistutuksista. Turtola on varsin kätevä käsistään, joten mielellään hän sahaa, korjailee ja kohentelee paikkoja. Suntio on yksinhuoltaja 5-vuotiaalle Monikalle. 

Kirjassa on kaksi osiota. Alkuosassa tulee esille, että Turtola on harras ja vakaa kristitty, joka ei uskossaan horju. Hän rukoilee paljon ja opettaa myös Monikaa rukoilemaan. Turtolalle on tärkeää pohtia uskon asioita. Sama tunne on seurakunnan kirkkoherra Sirénillä, hänkin kaipaa syvällistä teologista ajatustenvaihtoa.

Kirkkoherra Sirénillä on ongelmia niin arjessa kuin uskossakin. On perhehuolia, alkoholiongelmaa, eikä Dietrich Bonhoefferia käsittelevä väitöskirjakaan edisty. Siren kipuilee jumalakuvan kanssa.

"Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinä korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä."

Sirénin ja Turtolan välisissä keskusteluissa käsitellään uskonnon ja ihmisyyden kannalta isoja ja tärkeitä kysymyksiä, mm. rukousta, armoa, toivoa ja rakkautta sekä myös kirkon nykytilaa. Keskustelut ovat kiinnostavia ja taitavasti kuvattuja. Tukea teemoille ei haeta pelkästään Raamatusta, vaan keskusteluissa sivutaan myös Ingmar Bergmanin elokuvia Talven valoa ja Seitsemäs sinetti, Paavo Rintalan teoksia sekä natsien teloittaman Dietrich Bonhoefferin elämää. Puhutaan myös ajankohtaisista teemoista. Aiheet hypähtelevät asiasta toiseen, esille nousevat mm. Kiihtelysvaaran kirkon polttaminen, julkkisten, kuten esimerkiksi Pirkka-Pekka Peteliuksen, innokas anteeksipyytely ja Jungnerin "toivovaisuus".

Hiljattain seurakunnan palvelukseen tullut kappalainen Leppä ravistelee seurakunnan vakiintuneita käytänteitä. Leppä käsittelee saarnassaan henkilökohtaisia asioitaan. Se on joidenkin seurakuntalaisten mielestä ennenkuulumatonta, ja kuusitoista sydämistynyttä mummoa vaatiikin kirjeessään Lepältä julkista anteeksipyyntöä. Lepän moderni saarna onkin hyvä silta tapoihin, joilla uusia ihmisiä, erityisesti nuoria, pyritään houkuttelemaan mukaan kirkon toimintaan. Leppä on työskennellyt Paavalin seurakunnassa. "Siellä Paavalin seurakunnassa ovat valmiit tekemään vaikka kärrynpyöriä alttarilla tai osallistumaan futiskaljailtoihin rennon kirkkoherran kera." Tällainen ei miellytä Turtolaa eikä Siréniä.

Uskonnollis-filosofisten keskustelujen lomassa Turtola hoitaa suntion tehtäviä, elää arkea lapsensa kanssa, tekee Monikalle puusängyn ja käy pelaamassa lentopalloa. Sitten Monika sairastuu. 

Kirjan toisessa osiossa suntio istuu rikoksen seurauksena Sukevan vankilassa ja kirjoittaa kirjeitä. Yhteensä kolmetoista. Mm. Sirénille, isälleen, entiselle vaimolleen, lentopallokavereille, Jumalalle ja Sauli Niinistölle.

Suntio on tärkeä kirja tässä päivässä. Kirjassa on paljon teemoja, jotka varmasti ovat monelle tärkeitä ja joita jokainen pohtii jossakin elämänsä vaiheessa. Keskustelut olivat hyvin aidon tuntuisia. Pidin erityisesti kirkon nykytilan pohdinnasta. Hurskainen on lehtihaastatteluissa käsitellyt kirkon jäsenkatoa, mutta ei katso hyvällä markkinahenkisiä tapoja, joilla houkutellaan uusia jäseniä seurakuntaan. Tällaiset tempaukset saattavat helposti vieraannuttaa tavalliset seurakuntalaiset kirkon toiminnasta. 

Hurskainen on tähän asti tunnettu esseeteoksistaan. Essee näkyy selvästi tässäkin kirjassa, erityisesti Turtolan ja Sirénin välisissä keskusteluissa. Kirjan nimi on lyhyt ja ytimekäs ja kirjan kansi on hyvin pelkistetty. Juuri sopivia tälle kirjalle. 

Pidin todella paljon tästä kirjasta. Kirja on vaikuttava, mieleenjäävä sekä myös yllätyksellinen. Tällä kertaa kuuntelin kirjan, mutta olen varma, että otan printtikirjan lukulistalleni, jotta voin sitten kaikessa rauhassa pohtia sisältöä. Tämä on kirja, joka vaatii pysähtymistä ja sulattelua.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Lea Ypi: Vapaa

 

Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa. Atena. 2023. Englanninkielinen alkuteos Free - Coming of Age at the End of History. Suomentanut Riina Vuokko. 304 sivua.

"Rakastin perhettäni. Luotin heihin. Kun uteliaisuuttani kyselin milloin mitäkin, hyväksyin kaiken mitä he tarjosivat. Kun etsin varmuutta, luotin heidän apuunsa siinä, miten maailmaa piti ymmärtää. Ennen sitä vuoden 1990 joulukuun päivää kun olin tavannut Stalinin sateessa, mielessäni ei ollut koskaan edes käynyt että perheeni saattaisi olla paitsi varmuuden lähde myös kaiken epäilyksen lähde."

Rauman Naisten Pankin Päi avara mailma -lukupiirin vuoden ensimmäinen kirja oli Lea Ypin Vapaa. Meitä oli seitsemän naista jakamassa lukukokemuksia tästä paljon palkintoja saaneesta kirjasta. 

Lea Ypi on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa 1980- ja 1990 -luvun Albaniassa, maassa joka sijaitsee Euroopassa, mutta josta tiedettiin tuohon aikaan hyvin vähän. Omilta kouluajoiltani muistan, että Albania oli vain musta läiskä Euroopan kartalla. 

Albania oli erikoislaatuinen kommunistinen maa. Se oli sananmukaisesti suljettu maa katkaistuaan suhteet kaikkiin muihin kommunistisiin ja sosialistisiin maihin, mm. Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Albaniaa piti pystyssä kansalaisten ihailema Enver Hoxha (1908 - 1985), joka rakensi huvittavia bunkkereita ympäri maata vihollisten hyökkäysten pelossa. Mutta aika teki tehtävänsä. Kommunisti horjui, Berliinin muuri sortui ja uusi aikakausi oli alkamassa maailmanhistoriassa. Albania luopui kommunismista viimeisenä eurooppalaisena maana.

Kommunismin murtumisen myötä vuonna 1990 elämä muuttui. Uusia termejä otettiin käyttöön. Elettiin kansalaisyhteiskunnassa rakennemuutoksen aikaa. Mutta kansalaisyhteiskunta ei tyydyttänyt kansalaisia. Muutosta vaadittiin. Siihen vastaus oli vuoden 1997 vallankumous. "Vuonna 1990 meillä ei ollut mitään muuta kuin toivoa. Vuonna 1997 meillä ei ollut edes sitä. Tulevaisuus näytti mustalta." Vallankumouksen jälkeen Ypi jätti Albanian ja lähti opiskelemaan.

Kävimme vireää keskustelua kirjan tapahtumista. Koimme, että tutustuminen kommunistiseen Albaniaan lapsen kokemusten pohjalta oli kiinnostavaa. Miten vahvaa lapsen usko vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään olikaan, vaikka lapsi ihmetellen kuunteli vanhempiensa salakielisiä keskusteluja. Mutta onneksi oli opettaja, joka aina selitti kaikki parhain päin.

"Rakastiko Stalin lapsia yhtä paljon kuin Enver-setä?
Opettaja epäröi.
"Rakastiko hän enemmän?"
"Kyllä te tiedätte vastauksen", opettaja sanoi lämpimästi hymyillen.

Lapsuusmuistoissaan Ypi kuvaa mm. pitkiä jonoja ruokakauppojen edessä, kaikkien ihailemia Coca-Cola -tölkkejä, aurinkovoiteilta tuoksuvia turisteja, Enver-sedän kuolemaa ja Stalinin patsaan mestausta. Mietimme, miten todenmukaisia aikuisena kerrotut lapsuuden muistot ovat, koska ihmisen muistilla on tapana toimia valikoivasti.

Useat meistä olivat kokeneet, että kirjan tapahtumat kommunismin loppuun saakka olivat todella kiinnostavia, mutta sen jälkeisiä tapahtumia kuvattiin liikaa poliittisen jargonin keinoin. Ypin sujuva, paikoin satiirinen kirjoitustyyli takasi mieleenpainuvan, joskaan ei aivan kepeän, lukukokemuksen. Totesimme jälleen, että kyllä kaunokirjallisuuskin lisää yleissivistystä. Tällä kertaa opimme paljon uutta suljetusta Albaniasta. Kirjan tapahtumat päättyvät vallankumousvuoteen 1997, jolloin Ypi jätti maan. Nykyään Albania on Naton jäsenmaa ja jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa ovat meneillään. Maa on turvallinen ja helppo matkakohde, ja Albanian tavoitteena onkin lisätä turismia. Olikin kiinnostavaa kuulla, kun eräs lukijoistamme kertoi Euroopan kiertomatkastaan, jolloin matka suuntautui myös Albaniaan. 

Annoimme kirjalle hyvän arvosanan: 4,2 (asteikko 1-5).

Olipa mukava ja virkistävä vuoden ensimmäinen lukupiiritapaaminen. Ensi kerralla meillä on odotettavissa jotakin kevyempää: Catherine Riderin Rakkautta New Yorkissa (Otava 2022).  

perjantai 12. tammikuuta 2024

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas numero 43. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. Kannen suunnittelu Mika Tuominen. 248 sivua.

Luin vuonna 2018 Katja Kallion kirjan Yön kantaja (Otava 2017). Kirja teki minuun suuren vaikutuksen, ja siitä lähtien halusin vierailla saarella. Vierailu toteutui viime kesänä. Käynti oli vaikuttava ja koskettava. 

Seilin mielisairaalan sisäpihalta

Kirjakaupan alehyllystä satuin löytämään Susan Heikkisen teoksen Pullopostia Seilin saarelta. Tämäkin kirja Yön kantajan lailla oli todella kiinnostava ja koskettava kuvaus Seilin saaren mielisairaalasta. Kirja kertoo Saima Rahkosen (1903 - 1959) elämäntarinan, aina lapsuudesta kuolemaan asti. Saiman lapsuudenkoti sijaitsi Viipurin läheisyydessä.

Saima, kuten moni hänenkaltaisensa nuori kouluttamaton tyttö, sai elantonsa kotiapulaisena. Saiman pestit veivät hänet Viipuriin, Lappeenrantaan ja Riihimäelle. Saima vaihtoi usein työpaikkaa, koska aina löytyi jotakin, mihin Saima ei ollut tyytyväinen. Perheiden mielestä Saima oli varsin tavallinen kotiapulainen, vaikkakin ajoittain hänessä havaittiin alakuloisuutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä. Mutta vuonna 1921 Saiman ollessa 18-vuotias tulivat yön kauhut. "Pelko ja tuska täyttävät 18-vuotiaan unia. Saima myös puhelee ja laulaa unissaan enemmän kuin ennen. Hänestä tuntuu, että työ hidastuu."

Kaksi vuotta myöhemmin Saima yrittää surmata työtoverinsa humauttamalla tätä kirveellä poskeen. Saima laitetaan vankilaan, ensin Katajanokalle ja sieltä Lapinlahden keskuslaitokseen. Lapinlahdella Saimasta laaditaan 17-sivuinen lausunto, jossa todetaan, että Saima on tunteiltaan tylsistynyt, eikä tunne mitään katumusta tapahtuneesta. Diagnoosiksi kirjoitetaan skitsofrenia.  

Helsingistä Saima kuljetetaan Pitkäniemen keskuslaitokseen. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Saiman vointi on hyvin vaihteleva. Välillä hän saa olla rauhallisten potilaiden osastolla, välillä taas kroonikoiden osastolla. On kausia, jolloin hänelle annetaan lupa tehdä "villalankatyötä", mutta ajoittain hän on hyvin levoton, vastaanhangoitteleva, kovaääninen ja väkivaltainen, jolloin hän joutuu olemaan "kääreessä" tai pakkopaidassa tai hänelle annetaan rauhoittavia piikkejä tai barbituraatteja.  

Tällä välin Seilin saaresta on tehty mielisairaiden eristyspaikka, jonne Saimakin kyydittiin höyrylaiva Östernin kyydissä vuonna 1937. Saima on edelleen väkivaltainen ja joutuu olemaan viisikymmentä päivää eristyksessä ja myöhemmin yksitoista päivää makuulla. Sodan jälkeen Saima siirretään jälleen Pitkäniemeen ja sieltä jälleen Seiliin, missä hän elää loppuelämänsä. Saima kuoli vuonna 1959. Hän oli silloin 56-vuotias. 

Saima osasi kirjoittaa. Vaikkakin paperilappusissa ja kirjeissä oli paljon virheellisyyksiä, sisällöstä pystyi saamaan selvää. Saima kirjoitti rakkauskirjeitä lääkäreilleen ja kuvauksia Seilin elämästä. Nämä muistot löytyivät Seilin saarelta yli viisikymmentä vuotta myöhemmin piilotettuina pieniin lasipulloihin. 

Pullopostia Seilin saarelta on hyvin kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu Saima Rahkosen elämäntarina. Heikkisen tyyli on neutraali, hän ei nosta Saimaa jalustalle eikä hän syytä hoitohenkilöstöä hoitojen laadusta. Sen sijaan kirjassa avautuu hyvin suomalaisen psykiatrisen hoidon kehitys. Paljon kehitystä tapahtui, vaikutteita saatiin ulkomailta ja varmasti monia virheitäkin tehtiin. Saimallekin, kuten monille muille mielisairaaloiden potilaille, annettiin sähkösokkihoitoja. 

Kirjan valokuvaliitteet lisäävät tapahtumien kiinnostavuutta. Kirjan lopusta löytyvät Saima Rahkosen elämänkaari, kadonneen elämän paikat sekä saarelta löytyneiden paperilappusten tekstit.

Seilin kirkko

tiistai 2. tammikuuta 2024

Ville Vilen & Kimmo Heikkilä: Lintuhuviloita Savonlinnasta

Ville Vilen & Kimmo Heikkilä: Lintuhuviloita Savonlinnasta haudankaivaja Ruuskasen tapaan. Riihisaari-julkaisuja. 2023. 128 sivua.

Savonlinnassa on aina mukava käydä, erityisesti kesällä siellä on niin kaunista. Eräällä Savonlinnan vierailulla toukokuussa vuonna 2021 tyttäreni vei minut tutustumaan Kirkkoniemen hautausmaahan ja kertoi jo etukäteen, että siellä voi ihailla Marko Ruuskasen tekemiä linnunpönttöjä. Ja niitähän oli siellä useita. Ja olipa siellä myös itse taiteilija puhdistamassa linnunpönttöjä tulevia asukkaita varten. Suosittelen matkailijoita tutustumaan Kirkkoniemen hautausmaahan. Se on kunnostettu kauniisti, tapulissa on uusi paanukatto ja tietysti siellä on ne ihastuttavat linnunpöntöt.

Marko Ruuskanen työn touhussa. Kuva AA.

Marko Ruuskanen on tehnyt linnunpönttöjä koko ikänsä. Aluksi niitä ihan normipönttöjä. Sittemmin tuli halu tehdä jotakin näyttävämpää. Ensin syntyi kolme puukirkkoa. Sitten alkoi syntyä pönttöjä tai oikeastaan huviloita Savonlinnan historiallisista rakennuksista. Osa noista historiallisista rakennuksista on edelleen olemassa, mutta suurin osa on saanut purkutuomion vuosien varrella. Onneksi on nyt pöntöt kertomassa, miltä nuo upeat historialliset rakennukset ovat aikoinaan näyttäneet.

Vuosien varrella Ruuskanen on haastanut itsensä ja on halunnut tehdä pönttöihin yhä enemmän vaativia yksityiskohtia, mm. parvekkeita, ikkunankehyksiä ja savupiippuja. Savonlinnan kaupunki ymmärsi linnunpönttöjen arvon ja antoi Ruuskaselle vapaan oikeuden pönttöjen esillepanoon ympäri kaupunkia. Nykyisin kaupunkilaiset ja turistit voivat ihailla kahtakymmentäneljää Ruuskasen linnunpönttöä eli lintuhuvilaa eri puolella kaupunkia. Kartta lintuhuviloista löytyy Savonlinnan kaupungin sivuilta.

Ruuskanen muistuttaa, että lintuhuvilat ovat kuitenkin ennen kaikkea koteja linnuille. "Niitä kolopesijöitä olen halunnut auttaa, haluan kuunnella lintujen keväisin aina laulavan, kun ne laulullaan niitä pönttöjä itselleen varaavat."   

Kirjassa on esitelty Ruuskasen kaikki 24 lintuhuvilaa: kunkin rakennuksen historia, kuva rakennuksesta sekä Ruuskasen tekemä lintuhuvila. Kuvista näkee, miten hienoa ja esikuviaan kunnioittavaa työtä Ruuskanen on tehnyt.

Olavinlinna. Kuva AA.
Pikku Kakkosen puiston Satulinna. Kuva AA.

Savonlinnassa on ollut monia kauniita historiallisia rakennuksia, mm. Kerttulan sauna, Suruton, Piispanlinna, Juutilaisen talo, Bergström's villa ja KOP:n kivitalo. Tässä Heikki Kaartisen suunnittelema Kansallispankin rakennus, joka valmistui1900-luvun alussa.

Kansallispankki. Kuva AA.

Ruuskasen lintuhuvilat ovat ainutlaatuinen ja hieno juttu! Ja hieno juttu on myös se, että lintuhuviloista on tehty mielenkiintoinen, hyvin toteutettu kirja. Kirjassa on kaunis taitto ja tasokkaat kuvat sekä hyvä informatiivinen osuus talojen historiasta. 

maanantai 1. tammikuuta 2024

John Grisham: Lain molemmin puolin

John Grisham: Lain molemmin puolin. WSOY. 2023. Englanninkielinen alkuteos The Boys from Biloxi. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 443 sivua.

"Hänen autonkuljettajansa kääntyi portille ja jäi odottamaan kahden muun partioauton taakse. Piirikunnan poikia. Edessä oli teloitus, lakia valvovien suuri ilta, ja oli aika elvyttää vanha perinne. Osavaltion joka ikisen seriffin odotettiin ajavan Parchmaniin uudenmallisella partioautolla ja odottavan hyvää uutista, että kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan. Taas yksi murhaaja olisi eliminoitu... Maailma olisi entistä turvalllisempi."

John Grishamin laajasta tuotannosta on suomennettu liki neljäkymmentä kirjaa. En voi sanoa lukeneeni niitä kaikkia, mutta varmaankin puolet hänen suomennetuista teoksistaan olen lukenut. Olen viihtynyt näiden kirjojen seurassa. Grishamin alkutuotannosta Firma (1992) ja On aika tappaa (1994) tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uudemmasta tuotannosta olen pitänyt erityisesti teoksista Lainlukijat (2018) ja Tilinteko (2019). Grishamin vahvuutena ovat aina olleet oikeussalikuvaukset.

Mississippissa Mississippijoen suistoalueella sijaitsee Biloxin kaupunki, joka tunnettiin suosittuna lomanviettopaikkana. Siellä oli suuria kala-ja äyriäisapajia, jotka houkuttelivat kaupunkiin siirtolaisia etenkin Itä-Euroopasta. Itäeurooppalaisten tiedettiin olevan ahkeria työntekijöitä, jotka halusivat perheilleen parempaa elämää.

Jesse Rudy ja Lance Malco olivat toisen polven kroatialaisia siirtolaisia. Molemmat osallistuivat toiseen maailmansotaan ja palasivat sodasta nuorina parikymppisinä sotaveteraaneina. Jesse lähti opiskelemaan lakia. Hän oli jo perustanut perheen ja elämä oli tiukkaa, koska päivät piti tehdä töitä ja iltaisin opiskella. Mutta se kannatti - Jessesta tuli ensimmäinen kroatialainen lakimies paikkakunnalla. Lance puolestaan ryhtyi auttamaan isäänsä päivittäistavarakaupassa ja vaatimattomassa baaritoiminnassa. Sitten isä yllättäen kuoli ja Lance huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän lähti mukaan uhkapelibusinekseen ja oli pian pomona Dixie-mafiassa.

Biloxin kaupunkiin iski tuhoisa Camille-hurrikaani vuonna 1969. Tuhannet ihmiset menettivät kotinsa ja parisataa ihmistä kuoli. Jesse perusti asianajotoimiston muutama viikko Camillen jälkeen ja haastoi oikeuteen vakuutusyhtiöitä, jotka järjestelmällisesti torjuivat kaikki myrskystä aiheutuneet korvaushakemukset. Jessen maine karttui ja hän tuli valituksi piirisyyttäjäksi vuonna 1971.

Biloxin maine viihtyisänä lomanviettokohteena oli mennyttä. Nyt kaupunki tunnettiin pikemminkin uhkapeleistä, bordelleista, huumeista, sopimusmurhista, väkivallasta ja korruptiosta. Tähän haasteeseen Jesse piirisyyttäjänä päätti vastata. Hänen tavoitteenaan oli saada rannikko puhdistetuksi. Mutta ei se helppoa ollut, rikollisuudella oli jo niin vakiintunut asema Biloxissa.     

Jessen poika Keith ja Lancen poika Hugh syntyivät kuukauden välein vuonna 1948. Biloxin Point Cadetissa, missä poikien perheet asuivat,  harjoitettiin yhtä urheilulajia: baseballia. Molemmat pojat olivat hyviä pelaajia, Hugh oli oikeakätinen heittäjä, kun Keith taas oli vasenkätinen syöttäjä. Pojat viettivät paljon aikaa yhdessä, mutta polut erkanivat poikien aikuistuessa. Keith päätti seurata isäänsä ja lähti opiskelemaan lakia. Samoin Hugh seurasi isänsä jälkiä ja huomasi viihtyvänsä alamaailmassa. Molemmat pojat ihailivat isiään ja olivat heille uskollisia. Poikien lapsuuden aikainen ystävyys oli vain muisto.  

Oli selvää, että jossakin vaiheessa nämä lain vastakkaisilla puolilla toimivat nuoret miehet kohtaisivat. Heidän väliseen taisteluun liittyi monia taustatarinoita, jotka lisäsivät konfliktia. Sitten oli vuorossa välienselvitys oikeussalissa. Mutta sitä ei vielä tiedetty, että tulossa oli taistelu, jolla oli hyvin tuhoisat seuraukset.  

Lain molemmin puolin on moniulotteinen kahden perheen sukutarina, jonka tapahtumia seurataan kolmessa sukupolvessa yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarinaan kytkeytyy järjestäynyttä rikollisuutta, huumeita, vankilatuomioita, prostituutiota ja kuolemantuomioita, mutta myös perhesidonnaisuutta, uskollisuutta ja pyrkimystä parempaan elämään.

Oikeussalikuvaukset ovat aina olleet Grishamin vahvuus. Niiden kuvaamisen hän todella hallitsee. Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti myös valamiesten työstä, heidän valinnastaan ja heidän roolistaan oikeudenkäynneissä. Romaani herättää tärkeitä kysymyksiä lakimiesammatin etiikasta ja mm. kuolemantuomioista. Mississippin osavaltiossa on edelleen käytössä kuolemantuomio. Osavaltiossa on toteutettu 21 kuolemantuomiota, joista viimeisin on vuodelta 2012. Tuomiot toteutetaan Parchmanin pahamaineisessa vankilassa, joka tulee tutuksi tässäkin kirjassa. Minulla on mielikuva, että Grisham on aiemmissa teoksissaan suhtautunut kuolem
antuomioihin varsin kielteisesti, mutta tässä kirjassa hänellä on varovaisen hyväksyvä asenne.

Parchmanin pahamaineinen vankila (Wikipedia)

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Sukusaaga antaa tapahtumille kehyksen ja pitää tarinaa koossa kirjan alusta loppuun saakka. Juoni on kiinnostava ja monin paikoin täysin arvaamaton. Viimeisille sivuille asti lukija joutuu jännittämään loppuratkaisua.

Tämä onkin tämän vuoden ensimmäinen postaus. Hyvällä kirjalla aloitin tämän vuoden. Ihanaa Uutta Vuotta kaikille!