Marko Immonen: Murhapaikanhakijat - tiivistä toimintaa läpi kirjan

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat. 2017. Myllylahti. 433 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Marko Immosen (s. 1970) esikoisdekkari Kuoleman koeaika (2016) sai hyvän vastaanoton. Murhapaikanhakijat on hänen toinen odotettu trillerinsä. 

Lopetin juuri kirjan ja totean vain, että huh huh Marko Immonen! Aikamoisen trillerin olet kirjoittanut. Kirjassa on pituutta ja paksuutta sekä uskomattoman paljon vauhtia, jännitystä ja tiukkaa toimintaa.

Jaakko Puustinen on helsinkiläinen kemisti, filosofian lisensiaatti, jonka yksityiselämä ei ole ihan kunnossa: avioliitto Sari-vaimon kanssa rakoilee, Jaakolle maistuu alkoholi, hän nukkuu autotallissa. Sitten erään kostean illan päätteeksi Jaakko astuu Ahmedin ja Mounidin pimeään taksiin. Miehet lupaavat viedä Jaakon kotiinsa. Niin he vievätkin, mutta tarina ei jää tähän. Kaveruus näiden maahanmuuttajien kanssa jatkuu, miehet valottavat onnetonta menneisyyttään ja Suomeen saapumisen syitä. Näistä viattoman tuntuisista tapaamisista sukeutuu huikean jännittävä kolmen kuukauden tapahtumaketju, joka alkaa vastaanottokeskuksessa räjähtävästä pommista. Jaakko on peloissaan, koska osa pommin aineksista on lähtöisin hänen työpaikaltaan.

Itse olin jo mennyttä. Luultavasti kaaputerroristi suunnitteli minusta iskun ensimmäistä uhria, tai toista heti Mounibin jälkeen. Kuoltuani perheeni  häpeäisi isäänsä. Koko maailma oppisi vihaamaan Jaakko Puustista, kemian pyöveliä, joka roihuaisi ikuisessa kiirastulessa heti Mengelen oikealla puolella. (s. 156)


Sitten tapahtumaketju siirtyy Saksaan. Jaakko on Saksassa välillä terroristien ja välillä kansainvälisen poliisin vankina.  Jaakko pelkää, mutta selviää kuitenkin elävänä tilanteesta kuin tilanteesta, vaikkakin käy elämänsä pohjien pohjilla. Totesin että Räty oli oikeassa: Saksa on paska maa. (s. 362)

Immonen on tehnyt erinomaista taustatyötä selvittäessään terrorismin ja Isisin historiaa ja tätä päivää. Jaakon myötä Immonen luo kehystä terrorismin vastaiselle taistelulle ja Isisin vaaroille. Samalla lukija tutustuu pelkäämättömiin ja uhkarohkeisiin terroristeihin, joista keskeisimmät ovat kaunis Elizabeth ja Umar. Elizabethille oli kerrottu, että ellei hän erityisesti halunnut itsemurhapommittajaksi, niin silloin kannatti valita Isis. Ja niinhän Elizabeth teki. Liittyessään Isisin riveihin Elizabeth asui kalifaatissa ja opiskeli.

Minulle opetettiin, kuinka nainen, joka rukoilee viisi päivittäistä rukoustaan, paastoaa ramadaninsa, varjelee ruumistaan ja tottelee miestään, saa vapaasti valita portin josta asuu paratiisiin. Opin ettei naisella voi olla suurempaa tehtävää kuin olla vaimo miehelleen ja että kun mies kutsuu naista sänkyyn, eikä tämä tule, silloin enkelit kiroavat naista. (s. 203)


Tarinan edetessä Jaakon rooli jää vähäisemmäksi ja tilaa annetaan  sympaattiselle Syyriasta lähtöisin olevalle suomalaiselle poliisille nimeltään Sami Al-Rai. Samin mukana lukija matkaa Syyriaan ja Kreikkaan tavoitteena selvittää terroristiyhteyksiä ja Isisin toimintaa. Sami muistelee kouluvuosiaan, jolloin häntä syrjittiin ja kiusattiin ihonvärinsä vuoksi.

Yhtäkkiä muistin Säde-nimisen naapurintytön, johon olin ihastunut ala-asteella. Kerran  me telmittiin ja naurettiin koko kotimatka. Mun sydän läpätti ja elättelin vaikka mitä toiveita, mutta seuraavana päivänä se ei edes vilkaissut mua. Päinvastoin nauroi mukana, kun sen kaverit haukkui mua Ali Babaksi. (s. 369)

Pidin Samista, hän oli rehti mies, joka toimi periaatteittensa mukaan ja joka oli ehkä liiankin rohkea tarttumaan haasteeseen kuin haasteeseen. Sen sijaan Jaakko oli aika reppana mieheksi, joka ei  paljon sympatiapisteitäni kerännyt. 

Immonen on valinnut ajankohtaisen ja tärkeän aiheen. Terrorismi, Isis ja maahanmuuttajat ovat juuri tätä päivää. Kirjan nimikin on valittu hienosti: Murhapaikanhakijat. Pidin Immosen kirjoitustyylistä. Sen on sujuvaa ja vauhdikasta. Tekstin luettavuutta helpottavat myös melko lyhyet luvut. Tosin sujuvaa kirjoitustyyliä  haittasi se, että monella kirjan henkilöistä on minä-kertojanrooli. Eli ihan aina ei tiennyt, kuka tämä kyseinen minä on. Immosella on kyky saada kuvaamansa paikat ja henkilöt elämään, niin helppoa oli kuvitella, että Damaskos on juuri sellainen kuin millaiseksi Immonen se kuvasi.  Kirjassa on selvää elokuva-ainesta!

Täytyy sanoa, että tässä kirjassa oli todella paljon sisältöä. Tuntui, että puolivälissä kirjaa olin aivan läkähdyksissä ja mietin, että mitähän vielä. Eivät ne tapahtumat siihen loppuneet, mutta kirjan intensiteetti kasvoi viimeisellä sadalla sivulla niin, että todella jännittyneenä luin viimeisiä lukuja.

Katja Kallio: Yön kantaja - Amanda Seilin saarella

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Katja Kallion Yön kantaja oli seniorilukupiirimme huhtikuun kirjana. Tällä kertaa meitä oli yhdeksän naishenkilöä jakamassa lukukokemuksia tästä upeasta kirjasta. Totesimme, että olimme jo lukeneet lukupiirissämme viime vuonna ilmestyneet Rosa Liksomin Everstinnan ja Heidi Köngäksen Sandran, jotka molemmat valottavat tärkeitä paloja Suomen historiasta naisnäkökulmasta tarkasteltuna. Tätä kaksikkoa täydentää hienosti Katja Kallion Yön kantaja. 

Katja Kallio (s. 1968) on kirjoittanut kuusi romaania: Kuutamolla (2000), Sooloilua (2002), Karilla (2008), Syntikirja (2009), Säkenöivät hetket (2013) ja Yön kantaja (2017). Lisäksi hän kirjoittanut lyhytproosaa, lasten kirjan ja muistokirjan elokuvista. Kaikille meille lukupiiriläisille Yön kantajat oli ensikosketus Kallion kirjallisuuteen.

Yön kantajan Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), kirjan päähenkilö, on todellinen henkilö. Kallion mielenkiinnon herätti Jutta Ahlbeck-Rehnin  väitöskirja (2006). Amandan äiti Adolfina synnytti tyttärensä 29-vuotiaana, eli melko vanhana sen aikaisen mittapuun mukaan. Amandan isä häipyi. 

"Vanha äiti kahdestaan mahdottoman tyttärensä kanssa. Mitä  siitäkin tulee, sanottiin. Ja oikeassa oltiin." (s. 39)

Amanda ei sopeutunut normiyhteiskunnan sääntöihin. Hänen elämänsä oli levotonta irtolaisuuden aikaa; juopottelun, varastelun ja prostituution vuoksi hän joutui useaan otteeseen Hämeenlinnan naisvankilaan. Pariisin matkan jälkeen Amanda passitettiin 20.5.1891 klo 19.30 Seilin saarelle pakkohoitoon houruinlaitokseen. Hän oli tuolloin 26-vuotias.  Hänen diagnoosinsa oli Insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. 

Yön kantajat on saanut hyvät arvostelut sekä lehdistössä että blogeissa. Me olimme samaa mieltä: tässä meillä on käsiteltävänä hieno kirja. Meitä viehätti kirjassa kaunis ja herkkä tunnelma, vaikkakin kirjan aihepiiri on synkkä. Kirjailija on tutustunut perinpohjaisesti aiheeseen ja tapahtumaympäristöön; niin autenttista kuvaus on. Katja Kallion kaunis kieli ihastutti meitä kaikkia. Eräs lukijoistamme totesikin, että lukija saa nauttia Kallion vivahderikkaasta kielestä kaikessa, mitä kirjassa kuvataan, niin ihmiskuvauksissa, tehtävien ja työn kuvauksissa kuin luonnon kuvauksissakin. "Hieno teksti tekee kirjasta tiiviin", totesi eräs lukijamme. Uskomme, että tästä hienosta kirjasta syntyisi myös hieno elokuva.

Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat ja tuoksuivat kuin olisivat tulleet hulluiksi. (s. 115)

Kirja  jakautuu selkeästi kahteen osaan: Amandan lapsuus ja nuoruus mukaanlukien kuumailmapallomatka Pariisiin ja toisena osana Amandan vuodet Seilin saarella. Lukijamme eivät olleet niinkään kiinnostuneita Amandan nuoruusvuosista, ei edes kuumailmapallomatkasta syntynyt laajempaa keskustelua. Sen sijaan Seilin saaren osuus kiinnosti. Eräs lukijoistamme oli tuonut valokuvia 1980-luvun Seilin saarelta. 

Amanda kuvittelee, että hän on Seilin saarella lyhyen aikaa, ehkä puoli vuotta. Pian kuitenkin selviää, että Seilin saarelta ei ole paluuta. Niinpä Amanda viettää Seilin saarella loppuelämänsä ja kuolee siellä 1918.  Epätoivoissaan ja ymmärtäessään kohtalonsa hän yrittää karata, mutta Isaksson saa hänet kiinni. Karkausyrityksestä on seurauksena eristys. 

Seilin saarelta (Wikipedia)

Meno Seilissä on levotonta, potilaita on 60, ammattitaitoista henkilöstöä ei juuri ole, yleislääkäri käy saarella kerran viikossa, potilaita kuolee - kuka itsemurhan seurauksena, kuka vanhuuteen.  Kuitenkin elää täytyy päivästä päivään. Sofia-hoitaja osoittautuu ystävälliseksi ja avuliaaksi, sen sijaan potilaista ei juuri ystäviä löydy. Sofia on se henkilö, joka tutustuttaa Amandan kirjojen maailmaan. Lukemisesta tuleekin tärkeää Amandan elämän loppuvuosina. Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan. (s. 363) 

Pohdimme Seilin saaren potilaiden hierarkiaa, kuka sai tehdä mitäkin ja kuka sai istua tietyllä paikalla ja kuka sai vapaakävelyoikeuden. Henkilökuvaukset olivat kiinnostavia, erityisen hyvin Kallio kuvaa Amandan omahoitaja Sofiaa sekä kalastaja Isakssonia, johon Amanda rakastuu. Myös punaisen nauhan merkityksestä keskusteltiin. Ehkä Amanda punaisella nauhalla halusi muistuttaa itselleen, että hän on edelleen nainen.

Seilin saaren kirkko (Widipedia)

Keskustelimme myös 1800-luvun lopun mielisairaaloiden hoitomenetelmistä. Oli selvää, että hoitajilla oli oikeus päättää mitä potilaat saivat tehdä; jonkunhan ne rajat oli pakko vetää. Tuohon aikaan psykiatrinen osaaminen oli aika vaatimatonta, mutta oli luotettava siihen, että hoitajat ja lääkärit tekivät parhaansa sen ajan osaamiseen ja tietoon pohjautuen. Vapaakävelyoikeutetut potilaat tekivät taloustöitä koko päivän. Myöhemmin tällaiselle toiminnalle annettiin termi työterapia. Keskustelumme vei meidät uudempiin hoitokeinoihin, puhuimme sähköshokeista ja lobotomiasta. Vuosien mittaan on luonnollisesti tapahtunut paljon kehitystä: lääkärit ja hoitajat ovat hyvin koulutettuja ja myös lääkehoidossa on otettu isoja askeleita.

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti näiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Nämä Amandan mietteet sopivat omaan mielialaani, kun lopetin Yön kantajan. Kirja oli niin vaikuttava, ettei siitä halunnut päästää irti. Minulta meni useampi päivä ennen kuin pystyin aloittamaan uutta kirjaa, koska halusin vain viipyä tämän kirjan tunnelmassa. - Matka Seilin saarelle on haaveissa ensi kesänä.

Jenni Vartiainen: Seili
Jos määränpää edessä häämöttää 
Siel' saari on tuomittujen 
Jos Seiliin ken joutuu, 
hän Seiliin myös jää 
kuolemaan heikot soudetaan.

Katja Kallio

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista - ranskalaista nykykirjallisuutta

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista. 2013. Gummerus. Trois femmes puissantes. Suomentanut Anne-Maija Viitanen. 279 sivua.

Lainattu kirjastosta

Kolme vahvaa naista oli Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien huhtikuun kirjana. Meitä oli paikalla seitsemän naistenpankkilaista keskustelemassa tästä kirjasta. Vetovastuussa oli Ulla T. 
Kolme vahvaa naista edustaa ranskalaista nykykirjallisuutta ja se on Marie Ndiayen läpimurtoromaani. Marie Ndiaye syntyi Ranskassa v. 1967 ja kasvoi pariisilaisessa lähiössä. Hänen ensimmäinen romaaninsa Quant au riche avenir julkaistiin hänen ollessaan vasta 17-vuotias. Kolme vahvaa naista on saanut useita palkintoja, mm Goncourt-palkinnon vuonna 2009. Ndiayen isä on senegalilainen, mutta koska Marie ei ole koskaan asunut Afrikassa, hän pitää itseään ranskalaisena kirjailijana. 

Kolme vahvaa naista on psykologinen tripyykkiromaani, joka koostuu kolmesta tarinasta. Kaikissa tarinoissa naiset joutuvat haastavalle matkalle Ranskasta Afrikkaan tai Afrikasta Ranskaan. Jokaisen naisen taustalla - sekä myös miesten - on rankkoja perhesuhteita, dominoivia isiä, heikkoja rakastajia, laitonta siirtolaisuutta. Tai jos ei näitä, niin sitten on jotakin muuta, vaikkapa pahoinpitelyjä ja murhia. Siis aika murheelliset ovat lähtökohdat kaikissa tarinoissa.

Ensimmäisessä tarinassa 30-vuotias pariisilainen lakinainen Norah matkaa Senegaliin tapaamaan vanhaa isäänsä. Suhde isään on ollut rikkonainen jo lapsuudesta alkaen. Norah kokee avioliittonsa Jakobin kanssa ahdistavana, sellaiseksi se muuttui heti ihanan alkututustumisen jälkeen. Tarina kulminoituu Norahin Sony-veljeen, jonka isä otti mukaansa Senegaliin pojan ollessa 5-vuotias.

Keskustelussamme aviomies Jakob herätti keskustelua, toisten mielestä Jakob oli ilkeä ja inhottava, kun taas toiset pitivät häntä enemmänkin elämäntaiteilijana. Sen sijaan Norahia pidimme sympaattisena naisena. Tarinaan jäi mielestämme kummallisia aukkoja. Ihmettelimme, kuinka Jakob oli yht'äkkiä Senegalissa istumassa hotellin parvekkeella tyttöjen kanssa juuri sen jälkeen kun Norah  meni isänsä luo. Meille ei myöskään selvinnyt, oliko Norah asunut Senegalissa, kuten isä väitti, mutta jonka Norah kiisti. Askarruttamaan jäi myös liekkipuun rooli.

Sellainen mies isä oli, armoton ja julma. (s. 41)

Toisen tarinan päähenkilöitä ovat Rudy Descas sekä hänen vaimonsa Fanta. Tapahtumapaikkana on Ranska, jonne Rudy on paennut Senegalista. Hän oli houkutellut mukaansa Fantan vakuuttamalla hänelle, että töitä kirjallisuuden opettajalle kyllä löytyy. Tarina kuvaa tapahtumia ainoastaan Rudyn näkökulmasta: hän on onneton ja epätoivoinen keittiökalustekauppias, joka ei näe valoa missään, kaikki ovat häntä vastaan. Rudyn epätoivo kasvaa tarinan myötä todella tilaa ottavaksi.

Totesimme, että tarina on suorastaan ahdistava. Rudyn epätoivo ja masennus oli niin raskasta luettavaa, että minä mietin, että olisin lopettanut kirjan lukemisen siihen paikkaan, ellei kysymyksessä olisi ollut lukupiirikirja. Tämän tarinan mielenkiintoinen näkökulma on se, että afrikkalaisessa lähtömaassa asiat olivat paremmin kuin Ranskassa. Näin ei yleensä afrikkalaisessa kirjallisuudessa ole.  Keittiön kohtalo jäi kaivertamaan...

Onko minulle jäänyt vain tämä viha, olenko menettänyt kaiken muun paitsi sen? (s. 101)

Kolmannessa tarinassa tapaamme Khadyn. Khadyn taustalla on rankka lapsuus, kunnes hän löysi kuin löysikin hyvän, kiltin ja vaatimattoman aviomiehen. Avioliitto kesti 3 vuotta, mutta toivomaansa lasta he eivät saaneet. Sitten aviomies kuolee, Khady joutuu appivanhempien taloon, josta hänet passitetaan pieni rahasumma mukanaan kohti Ranskaa, jossa asuu Fanta. Käy ilmi, että Eurooppaan menijöitä on paljon, eikä Eurooppaan pääsy ole helppoa. Rahan puutteessa Khadylle osoitetaan vaahtomuovin palasta kahvion takaosassa.  

Khadyn tarina on tarinoista konkreettisin. Totesimme, että se on tarina, jossa joka sana on totta myös tänä päivänä. 

Joskus tämä loppuu, miehen hien valuessa hänen kaulallaan, hänen rinnalleen, jonka alushameen  pitsireunus puoliksi peitti, ja ajatteli vielä: Joskus tämä loppuu, kunnes mies sai uurastuksensa loppuun ja kivusta ja pettymyksestä huudahtaen vetäytyi hänestä vikkelästi. (s. 267)

Keskustelimme kirjan nimestä. Mistä tulee kirjan persoonaton nimi Kolme vahvaa naista? Pidimme Norahia ensimmäisen tarinan vahvana naisena ja Khadya vahvana selviytyjänä kolmannessa tarinassa. Toinen tarina jäi arvoitukseksi, koska siinä nainen ei edes päässyt ääneen. Itse mietin, että kirjan nimenä olisi voinut luontevammin olla vaikkapa Ahdistuksen ylistys. Pohdimme myös, millaisia yhtymäkohtia löysimme tarinoiden välillä. Totesimme, että eri tarinoissa esiintyi samoja henkilöitä (ainakin Fanta ja Khady), ja taidettiinpa vierailla samassa lomakeskuksessakin. Erään lukijamme mielestä kirja oli silkkaa kauhua, jota saivat aikaiseksi ennen kaikkea linnut sekä myös kaikissa tarinoissa kuvatut epämiellyttävät fyysiset eritteet. Kirjan kansi on mitäänsanomaton.Tällainen kansi on ranskalaisessa painoksessa:

Isona plussana on kirjan kaunis, sujuva ja tarinaa eteenpäin vievä kieli. Pitkät virkkeet soljuvat ja suorastaan hyptonisoivat lukijan. Anne-Maija Viitasen taitava suomennos saa kiitoksemme.

Ja ehkä ensimmäistä kertaa sitten miehensä kuoleman, kun hän eteni siinä bulevardia pitkin puolijuoksua, puuskuttaen, varpaat sandaalien reunaan tarraten, jotta kengät eivät olisi pudonneet jalasta, otsalla sinitaivaan vielä lempeä lämpö, korvissa naakkojen ikinälkäinen, kiukkuinen raakunta, kun ne mustina pisteinä kieppuivat ylös alas näkökentän rajalla, ehkä ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hänen miehensä oli kuollut, hänen oli ikävä, ikävä sitä ihmistä joka hänen miehensä oli ollut. (s. 233)

Annamme lukemillemme kirjoille arvion asteikolla 1-5. Kolme vahvaa naista sai meiltä arvioksi 2,6.

Anna Karenina Joensuun kaupunginteatterissa

”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Leo Tolstoi, suom. Lea Pyykkö

Anna Karenina (Joensuun kaupunginteatterin pressikuvat)

Joensuun kaupunginteatteri on ottanut ison haasteen tuodessaan isolle näyttämölle uuden version Anna Kareninasta, joka teatterin esittelyn mukaan on tuore ja valloittava. 

Leo Tolstoin (1828 - 1916) Anna Karenina on kertakaikkisen hieno rakkaustarina. Anna, Kareninin vaimo, rakastuu kaartinupseeri Aleksei Vronskiin. Vaikka Annan ja Vronskin rakkaustarina on näytelmän keskiössä, näytelmässä seurataan myös Levinin ja Kittyn sekä Stivan ja Dollyn avioliittoja. Näytelmässäkin, mutta erityisesti kirjassa, otetaan voimakkaasti kantaa siihen, onko Annan rakkaus oikeutettua. Yllättävää kyllä, Anna saa tukea rakkaudelleen vastoin tuon aikakauden yleisiä näkemyksiä.  Myös Levin hyväksyy Annan rakkaussuhteen. Hänen mielestään Annalla on älyä, suloutta, kauneutta ja oikeamielisyyttä. Levin elää Kittyn kanssa maaseudulla nk tolstoilaisuuden aatteiden mukaisesti: yksinkertaista elämää, ruumillista työtä, tasa-arvoa ja lähimmäisen rakkautta.  

Anna Karenina, kuvassa Levin (Joensuun kaupunginteatterin pressikuvat)

Joensuun kaupunginteatterin Anna Karenina keskittyy tulkinnassaan kirjan keskeisiin henkilöihin ja jättää pois kehyksen, 1870-luvun Venäjän. Henkilöt eivät mielestäni voi elää, kun heidät irrotetaan kehyksestään. Rakkaustarinan ohella Anna Karenina on yksi 1800-luvun realismin merkittävistä teoksista. Missä ovat ne upeat venäläisen ylhäisöelämän kuvaukset tanssiaisineen ja päivällisineen sekä kuvaukset Aleksenteri II:n vapaamielisistä uudistuksista, joita Tolstoi niin hienosti kuvaa kirjassaan? Mm tällaista ylhäisöelämän arkipäivän kuvausta olisin kaivannut myös näytelmään:

Riisuutumatta hän käveli tasaisin askelin edestakaisin yhden lampun valaiseman ruokasalin kaikuisaa parkettia ja tumman vierassalin mattoa, missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan yllä riippuvassa muotokuvassaan, ja läpi Annan kirjoituskamarin, jossa paloi kaksi kynttilää valaisten hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvat ja hänen kirjoituspöytänsä kauniit pikkukorut, jotka olivat Aleksei Aleksandrovitsille läheisesti tutut. (s. 164)

Näytelmän ensimmäiset kymmenen minuuttia istuin lähinnä häkeltyneenä. Olin tullut katsomaan minulle niin tuttua Anna Kareninaa. Lavasteet veivät katsojan vain kauemmaksi Venäjästä. Suuret viuhkat ja ovisermit toivat mieleen pikemminkin Kiinan kuin Venäjän. Varmasti pienieleinen ja pelkistetty lavastus on paikallaan joissakin näytelmissä, mutta mietin, onko se sopivin vaihtoehto 1870-luvun ylhäisten seurapiirien kuvauksiin.  Ja näyttelijät rullaluistimilla - se meni jo ihan yli ymmärryksen; eihän tässä kuitenkaan sirkuksessa oltu.  

Toinen puoliaika osoittautui intensiivisemmäksi. Vai johtuiko se siitä, että olin jo luovuttanut. Pois lähtiessä mietin, että jos tällainen on tuore ja valloittava Anna Karenina, pitäydyn niin mielelläni siinä 1870-luvun Anna Kareninassa. 

Kiitostakin tulee, kiitosta minulta saavat puvustus, valot ja videot. Kiitokset menevät myös Petteri Rantatalolle (Levin) sekä Mirva Kuivalaiselle (Anna Karenina) ja Olli Haatajalle (Vronski). Vieraileva Laura Kaljunen (Kitty) saa erityiskiitoksen upeista laulullisista osuuksistaan.

Dramatisointi: Maaria Koskiluoma
Ohjaus ja sovitus: Aino Kivi

Leo Tolstoi: Anna Karenina. 1997. WSOY. Suomentanut Eino Kalima. 917 sivua.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois - Ihastuttava uutuus Nigeriasta

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois. 2018. Atena. Stay with me. Suomentanut Heli Naski. 300 s. 

Arvostelukappale kustantajalta 

Joensuun Naisten Pankin lukupiirissämme luemme etupäässä kehitysmaiden kirjallisuutta ja mielellämme kirjallisuutta niistä maista, joihin Naisten Pankin apu suuntautuu. Vuosien varrella mielenkiintomme on kohdistunut erityisesti afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Seuraamme kirjallisuusluetteloita, jotta saamme bongatuksi afrikkalaiset uutuudet. Ja nyt on syttynyt uusi tähti afrikkalaiselle kirjataivaalle: nigerialainen Ayòbámi Adébáyò.

Adébáyòn Älä mene pois -kirjaa on vaikea mieltää esikoisromaaniksi, niin kypsä, voimakas ja pysäyttävä se on. Kirja sijoittuu tämän päivän Nigeriaan. Jo heti kirjan alusta alkaen on ilmiselvää, että kirjan on kirjoittanut henkilö, joka tuntee nigerialaisen yhteiskunnan ja kulttuurin. Tätä kaikkea kirjailija kuvaa vakuuttavasti ja mukaansatempaavasti. 

Kirjan takakannen kuvauksen mukaan kirjassa on kyse lapsettomuudesta. Mietin, jaksaako tällainen teema kantaa läpi kirjan. Se totisesti kesti! Kirja alkaa vuodesta 1985, tapahtumapaikka on Ilesa, Nigeria. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Kirja koostuu kolmesta osasta. Jokaisen osan ensimmäinen luku sijoittuu tähän päivään (2008) ja sen jälkeen siirrytään 1980-luvulle.

 Ilesa Nigeria

Akin ja Yejide ovat menneet naimisiin. Akin rakastaa ja arvostaa kaunista vaimoaan. Yejide luotiin lauantaina. Silloin Jumalalla oli runsaasti aikaa maalata hänet täydellisen mustaksi kuin eebenpuu. Siitä ei ollut epäilystäkään. Valmis työ on elävä todiste. (s. 26). Avioparilla on iso ongelma - lapsettomuus, josta tulee myös Akinin suvun ongelma. Tilanteen kokee vaikeimmaksi Akinin äiti, koska eihän se käy, että perheen vanhimmalla pojalla ei ole lasta. Yejide, joka luonnollisesti kokee tilanteen ahdistavana ja epätoivoisena, yrittää kaikkea mahdollista, jopa poppatohtorilla käyntiä. Mistään ei ole apua, ja niinpä Akinin äiti ryhtyy toimeen ja järjestelee Akinille uutta vaimoa.

Kun olin ollut kaksi vuotta naimisissa Yejiden kanssa, äitini alkoi vierailla työpaikallani joka kuun ensimmäisenä maanantaina. Hän ei tullut yksin. Hän toi aina mukanaan uuden naisen, mahdollisen kakkosvaimon. (s. 28). 

Yejide on tyrmistynyt tajutessaan, että kotiin on tulossa kakkosvaimo. Ilmeisesti nuoremmalle, varsinkin koulutetulle nigerialaiselle sukupolvelle moniavioisuus on vierasta, niin aidolta Yejiden hämmentyneisyys tuntuu. Mutta Yejide ei voi mitään, Funmista tulee Akinin kakkosvaimo. Kotona vierailee usein Lagosista käsin Akinin veli Dotun ja tapahtumat saavatkin yllättävän suunnan. Joskus tuntuu kuin lukisi dekkaria, niin paljon yllättäviä käänteitä kirjassa tapahtuu. Juuri kun on yhdestä selvinnyt ja saanut huokaistuksi, uusi käänne on jo tulossa. Tosin kirjan nimi kyllä kävisi dekkaristakin, vrt Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Minä näen sinut.

Sitten syntyy tytär Olamide. Annoimme vauvalle nimen Olamide ja kaksikymmentä muuta nimeä. (s. 121).  Sitten syntyy Sesan ja lopuksi Rotimi. Jokaisen lapsen myötä kirjan jännite kasvaa ja pitää herkeämättömästi lukijan mielenkiintoa yllä.

Yejiden ja Akinin avioliiton kehyksenä on nigerialainen yhteiskunta, jossa vastakkain ovat moderni Nigeria sekä vanhat perinteet. Tavat, tottumukset, perinteet ja politiikka ovat kaikki osa jokapäiväistä elämää. Vielä elävät perinteet, joiden mukaan joruban pitää naida joruba, eikä ketään muuta. Joitakin traditiokuvauksia piti lukea useamman kerran - niin uskomattomilta ne tuntuivat. Esimerkiksi abiku (ennen teini-ikää kuollut lapsi):

Tunsin perinteen. Hänen ei tarvinnut selittää minulle, että abikun ruumista piiskataan niin, että kun hän syntyy seuraavan kerran uudestaan, vastasyntyneen keholla olevat merkit kertovat kuolleen lapsen palanneen piinaamaan äitiään. (s. 106)
 

Kirjassa nautitaan lounaaksi makeamarantin lehdissä kypsennettyä ja palmuöljypadalla päällystettyä riisiä. (s. 49) Keittona on kissakala-pippurikeittoa. Kaiken taustalla on Nigerian epävakaa poliittinen tilanne, on levottomuuksia, ampumisia, valevaaleja ja lopuksi diktatuuri.  Tässä kirjassa eletään modernissa Nigeriassa ja eletään nigerialaista arkipäivää, eikä haikailla Amerikkaan tai Englantiin. Tavoitteena ei ole maasta lähteminen eikä sukulaisten sinne lähettäminen. Tässä kirjassa Nigeria on kotimaa.

On ilo huomata, että Ayòbámi Adébáyò on toukokuussa vieraana HelsinkiLit:ssä. Eli jälleen yksi hyvä syy osallistua tuohon tapahtumaan.

Ayòbámi Adébáyò