Koirantähdestä pohjoiseen on kertomus pakolaisuudesta. Aihe on siis varsin ajankohtainen ja on hienoa, että teatteri on tarttunut tällaiseen teemaan. Esitys on mielestäni pääosin onnistunut, vaikkakaan näytelmän alku ei lupaa paljoa. Olin tullut katsomaan esitystä pakolaisuudesta, mutta näytelmä alkaakin luomiskertomuksella. Kyllä katsoja sen tarkoituksen hetken päästä ymmärtää, kun ihmisten välille alkaa syntyä ristiriitaisuuksia, vihaa ja väkivaltaisuutta, mutta siitä huolimatta koin, että aihe oli kaukaa haettu ja turha.
Päähenkilöitä on kolme. Balthasar on irakilainen sunni, joka jätti perheensä ja lähti etsimään rauhanomaisempaa elämää. Melchior on kotoisin Afganistanista. Kotimaahan jäivät äiti, koira ja kitara. Caspar tulee Syyriasta. Hän on opettaja, jolle kirjat ovat tärkeitä. "Kirja on kuin taimitarha taskussa." Näytelmässä luodaan katsaus Lähi-idän lähihistoriaan alkaen vuodesta 1990, jolloin Hussein miehitti Kuweitin. Audiovisuaalinen esitys dynaamisen musiikin kera on vaikuttava. "Vuonna 2017 sama vaan jatkuu.Tämä on loputon tarina."
Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta |
Tarkoitus varmaankin on ollut, että näytelmä huipentuu turvapaikanhakijoiden Suomi-osioon. Hyvää siinä toki on paljonkin, mm toimettomuus ja tekemisen puute vastaanottokeskuksessa tulee hyvin esille, samoin se hätä ja turvattomuus, jonka kielteinen vastaus turvapaikkahakemukseen aiheuttaa. Mutta koin mustavalkoasetelman rasististen suomalaisten ja hyvien, Kalliolla kukkulalla laulavien turvapaikanhakijoiden välillä vähän liian kärjistetyksi. Kärjistytty mustavalkoasetelma sopii enemmänkin toimintaelokuviin, ja edustaakin mielestäni tässä näytelmässä helppoa ratkaisua. Miksi katsojalle ei anneta mahdollisuutta omaehtoiseen ajatteluun, vaan näytelmän sanoma pitää valmiiksi alleviivata ja sormella osoittaa?
Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta |
Esitystä oli katsomassa vain noin kolmisenkymmentä ihmistä. Viimeinen mahdollisuus nähdä Koirantähdesta pohjoiseen on Joensuun kaupunginteatterissa 5.1.2018 tai sitten 13.1.2018.