Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat. Siltala. 2019. Lukijana Raakel Lignell. Kesto 08:33:03.

Vaara-kirjastot

Vuoden viimeiseksi kirjakseni valikoitui todella koukuttava kirja. Joulusiivoukset sujuivat mukavasti kuunnellessa tätä kirjaa. Kirjan tapahtumat olivat niin kiinnostavia, että en millään olisi malttanut jättää kuuntelua kesken - enkä siten siivouksiakaan. 😏 Olin kuuntelemassa Raakel Lignellia Helsingin kirjamessuilla. Siellä häntä haastatteli viehättävä Baba Lybeck. Kirja herätti kiinnostukseni jo silloin.

Baba Lybeck haastattelee Raakel Lignellia Helsingin kirjamessuilla. Huom. Baban asu on ihan samanvärinen kuin Raakelin kirjan kansi.

Raakel Lignell (s. 1966) on tuttu kasvo suomalaisille. Hän on ollut monessa mukana, hän on tuottaja, toimittaja, muusikko, kirjailija, Tanssii tähtien kanssa -voittaja, eduskuntavaaliehdokas ja kahden lapsenlapsen isoäiti. Harva on kuitenkaan tiennyt hänen nuoruuden traumaattisista kokemuksistaan. Eikä kirjailija itsekään ole halunnut kertoa menneistä tapahtumista ennen kuin aika oli kypsä. Siihen tarvittiin liki 30 vuotta. Kirjamessujen haastattelussa Raakel totesi, että kirjoittamalla kirjan hän halusi vapautua siitä häpeän painavasta voimasta, jota väkivaltainen suhde afrikkalaismiehen kanssa tuotti.

Minäkertoja Raakel on kotoisin Mikkelistä. Kotona ovat ihanat, rakastavat vanhemmat, mutta tiukan helluntalainen ilmapiiri asettaa nuoruudelle rajoituksensa. Se ei kuitenkaan Raakelia haittaa, Raakelilla on viulunsa. Soittamista hän rakastaa. Viulu vie hänet opiskelemaan Helsinkiin Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle ja sieltä edelleen Berliiniin. Berliinissä hän ottaa haasteen vastaan ja ryhtyy harjoittelemaan uutta soittotekniikkaa. Soiton lisäksi nuorta kaunista naista kiehtoo Berliinin kansainvälinen ilmapiiri. Ankaran harjoittelun vastapainona ovat baarit, ystävät, juhliminen ja miehet. Sitten eräänä iltana baarissa, sieltä hän tulee, lihaksikas ja komea beniniläinen Izak. Tämä kiehtova ja jännittävä tummaihoinen lentäjäksi esittäytyvä mies vie Raakelilta kirjaimellisesti jalat alta. Raakel rakastuu, hän rakastaa juhlimista, keskusteluja ja rakasteluhetkiä Izakin kanssa. Kuka onkaan muistanut häntä aiemmin sadalla valkoisella ruusulla? Ei kukaan ennen Izakia. Pieniä epäilyksiä on, kaikki ei aina ole kohdallaan, mutta Raakel painaa kaikki epäilykset taka-alalle ja nauttii joka hetkestä Izakin kanssa. 

Raakel huomaa olevansa raskaana. Izak lähtee kotimaahansa hoitamaan raha-asioitaan, ja Raakel menee perässä. Mutta mitä hän kohtaakaan. Vastassa Beninissa on raivoisa, väkivaltainen ja huumehouruinen Izak, jota vastaan Raakel ei voi puolustautua. Hän herää sairaalassa. Vieressä on toinen ruhjottu nainen, saksalainen Katrin. Raakelin huoli on suuri, ei pelkästään itsestään, vaan ennen kaikkea syntymättömästä lapsesta. Izakin perheen avulla hän pääsee lähtemään pois maasta takaisin Suomeen ja Mikkeliin vanhempiensa luo. Vanhemmilleen hän ei halua kertoa asioiden oikeaa laitaa, vain siskolleen hän kertoo totuuden. Izak haluaa tulla Suomeen, Raakel ottaa haasteen vastaan ja haluaa elää perhe-elämää juuri syntyneen tytön ja Izakin kanssa.

Perhe-elämää varjostaa pian Izakin sairas mustasukkaisuus ja pian myös väkivaltaisuus. Raakel ymmärtää, että näin ei voi jatkua, mutta taustalla elää kuitenkin toivo, entäpä jos kaikki vielä muuttuisikin. Väkivaltaisesta suhteesta on vaikea lähteä, eroa tehdään kauan. Varmaankin vastaavassa suhteessa elävä tai vastaavan suhteen kokenut voi hyvin tunnistaa Raakelin tunteet, toivon ja epätoivon, vihan ja rakkauden. 

Kirjan vahvuutena on mielestäni suora, selkeä ja avoin tapahtumien kuvaus. Raakel ei selittele, ei analysoi itsensä tekemisiä tai tekemättä jättämisiään, ei reflektoi, ei pyrikään analysoimaan kulttuurieroja, hän vain toteaa ja kuvaa tapahtumat. Siinä se kaikki on, lukijan luettavana, kuuntelijan kuunneltavana. Kaikki paljaana. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä, jos niin tahtoo. Lukija voi itse - halutessaan - pohtia väkivaltaisen parisuhteen mekanismia, monikulttuurisen avioliiton haasteita tai Islamin uskon naista alistavia käytäntöjä. Izak itse ei harjoittanut Islamin uskoaan aktiivisesti, mutta oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Islamin uskoisessa kulttuurissa. Naista alistavalla uskonnolla oli varmasti ainakin osaselityksensä siihen, miksi Raakel ei saanut pitää minihametta tai paljastaa olkapäitään, miksi Izak oli sairaalloisen mustasukkainen ja miksi Izakilla oli oikeus lyödä. 

Raakel toteaa kirjassaan, että hän on äärimmäisen kiitollinen eräälle tapaamalleen suomalaiselle sosiaalityöntekijälle, joka varoitti häntä solmimasta avioliittoa Izakin kanssa. Avioero tulisi olemaan vaikeaa, sosiaalityöntekijä varoitti. Raakel ei saarnaa eikä myöskään varoittele. Hän ei varoita nuoria naisia väkivaltaisista parisuhteista, hän ei varoittele nuoria naisia komeista tummaihoisista lentäjistä. Teksti puhukoon puolestaan. 


Tämä teos on luokiteltu elämänkerraksi. Mielestäni se voisi olla aivan hyvin romaanikin. Mutta yhtä kaikki, olipa se elämänkerta tai romaani, kirja on todella hyvä luku-/kuuntelukokemus. Hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, kirjassa on tavoitettu juuri oikea tyyli, tärkeä, tarpeellinen ja vahva kirja. Kirjan kuuntelemisessa ehdottomana plussana on se, että lukijana on itse Raakel Lignell. 

Vuoden 2019 parhaat lukukokemukset

                                   Kuhasalo, Joensuu 29.12.2019

Vuosi alkaa olla lopuillaan ja on aika tehdä yhteenveto menneestä kirjavuodesta. Hyvä vuosi on ollut. Olen lukenut 96 kirjaa. Lieneekö ennätykseni, en ole ihan varma. Tässä linkki kaikkiin lukemiini kirjoihin. 

Olen valinnut viisi mieluisinta lukukokemusta näistä kategorioista: kotimainen kauno, käännetty kauno, dekkarit ja trillerit sekä tietokirjat. Paremmuusjärjestystä ei ole. Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kyseisestä kirjasta.

Kotimainen kauno:

JP Koskinen: Tulisiipi. Like. 2019. 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava. 2017.

Suvi Vaarla: Westend. WSOY. 2019.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. Icasos. 2019.

Käännetty kauno:

Tom Sullivan: Palavan taivaan alla. Sitruuna kustannus. 2019.

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammen keltainen kirjasto. 2017.

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Otava. 2017.

Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi. Clifton-kronikka, osa 5. Sitruuna kustannus. 2019.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja. Otava. 2018.

Pielisjoen höyryjä ja lentokoneiden vanoja. 28.12.2019.

Dekkarit ja trillerit:

Anna Ekberg: Uskottu nainen. Minerva Crime. 2019.
Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into. 2019.
Louise Penny: Kylmän kosketus. Bazar. 2019.
Virpi Hämeen-Anttila: Kirkkopuiston rakastavaiset. Otava. 2019.
Pierre Lemaitre: Verihäät. Minerva. 2018.

Tietokirjat:

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like. 2019.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019.

Thierry Lentz: Kotkanpesä ja Berghof 1922-1944. Minerva. 2018.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot. Minerva. 2017.

Antti Heikkinen: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo. Gummerus. 2019.

Kuhasalo, Joensuu 28.12.2019.

Hyvää loppuvuotta ja antoisaa lukuvuotta 2020!

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia. Aula & Co. 2019. Englanninkielinen alkuperäisteos Evening in Paradise. 2018. Suomentanut Kristiina Drews. 296 s.  

Arvostelukappale

"Pasuunankukka kasvatti ylenpalttisesti valkoisia, torvimaisia kukintoja, jotka riippuivat raskaina ja kömpelöinä, kunnes kuun tai tähtien valo sai niiden terälehdet hohtamaan himmeän hopeisina, ja niiden huumaava tuoksu leijaili kaikkialle taloon ja kauas laguunille. Muista kukista useimmat eivät tuoksuneet ja säilyivät näin turvassa muurahaisilta. Ihmeköynnökset ja kiinanruusut, kannat, ihmekukat, palsamit ja tsinniat. Leukoijat, gardeniat ja ruusut levittivät ympärilleen päihdyttävää tuoksua, ja niissä lepatteli kaikenvärisiä perhosia."

Lucia Berlin (s. 1936) kuoli vuonna 2004, mutta tuli kirjalliseksi sensaatioksi vuonna 2015, kun A Manual for Cleaning Women. Selected Stories. ilmestyi USA:ssa. Kokoelmaan, joka julkaistiin postuumisti, oli koottu Berliinin novellien parhaimmistoa. Suomessa Aula & Co julkaisi kirjan kahtena kirjana Siivoojan käsikirja (2017) ja Tanssia ruusuilla (2018). Kirjat ovat olleet todellisia menestyksiä lähes kaikissa maissa. Ilta paratiisissa on novellikokoelmista viimeisin. Kaiken kaikkiaan Berlin jätti jälkeensä 77 novellia. 

Lucia Berlin ennätti elää monella paikkakunnalla elämänsä aikana. Hän syntyi Alaskassa, asui nuorena tyttönä Chilessä, opiskeli New Mexicossa ja asui vielä New Yorkissa ja Kaliforniassa. Hänellä oli neljä lasta, jotka kaikki syntyivät hänen ollessaan alle 30-vuotias. Hän oli naimisissa kolmesti. Elättääkseen itsensä ja neljä lastaan hän työskenteli mitä erilaisimmissa työtehtävissä: siivoojana, sairaanhoitajana, vastaanottoapulaisena ja kirjallisuudenopettajana. Berlinin värikäs elämä, eri paikkakunnilla asuminen, työskentely mitä erilaisimmissa tehtävissä sekä lisäksi Berlinin ongelmat alkoholin kanssa antoivat runsaasti aiheita tarinoiden kirjoittamiseen. 

Ilta paratiisissa -novellikokoelma koostuu 22 novellista. Tapaamme näissäkin novelleissa kertojan, joka muistuttaa Berliniä itseään. Kuinka paljon novellit ovat autofiktiota, sitä emme voi tietää, mutta sen voimme todeta, että omasta värikkäästä elämästään Berlin suurimmaksi osaksi ammensi novellien aiheet. Tässäkin kirjassa liikutaan tutuissa maisemissa. Keskushenkilöitä ovat naiset, joiden elämä ei syystä tai toisesta ole kunnossa. Novelleissa on luonnon kauneutta, elämän kauneutta, rakkautta, mutta yhtälailla myös välinpitämättömyyttä, raakuutta ja väkivaltaa, joista kaikista joutuvat kärsimään ennen kaikkea naiset. Alkoholi ja huumeet ovat keskeisiä teemoja. Vaikka päähenkilöiden elämä ei ole kunnossa, mukana on myös paljon huumoria ja elämäniloa.

Esimerkiksi novellissa La Barca de la Ilusion Berlin kuvaa kauniisti kukkien tuoksuja ja kauneutta sekä perhosten liitelyä, mutta vastapainona ovat huumeet. Maya ja Buzz kolmen lapsensa kanssa elävät paratiisielämää aarrelaivaa muistuttavassa talossaan Yelapassa Meksikossa. Mayalla on talossa paljon tehtävää, hän pitää kotikoulua lapsilleen, vesi pitää kantaa taloon, pihaa pitää suojella aaseilta ja sioilta. Buzz on entinen huumeiden käyttäjä, joka erotettiin työpaikastaan heroiinin käytön vuoksi. Huumeet olivat hallinneet hänen elämäänsä koko avioliiton ajan, vaikka hän yritti pitää sitä salassa. "Kun on rikas, heroiinin käyttö on helppo salata, sillä sen hankkiminen käy vaivattomasti", Buzz totesi. Perhe muutti Yelapaan, "pakoon huumeita", nauttimaan paratiisielämästä. Aluksi meni hyvin. "Päivät ja kuukaudet kuluivat leppoisaan, letkeään tahtiin. Kukot kiekuivat juuri ennen auringonnousua, ja päivän sarastaessa tuhannet nokisiipilokit lensivät talon ohi ylävirtaan. Papukaijat lehahtelivat häikäisevän vihreinä parvina vasten viileänharmaita kookospalmuja. Täällä toisenlaisen Niilin varrella vihreät leguaanit paistattelivat päivää rantakallioilla." Mutta sitten Buzzia tapaamaan tuli vankilasta vapautunut Victor, huumediileri. Victor seisoi lähellä. "Tummana, melkein mustana, laihana ja saaliinhimoisena." Sitten ei tarvittu kuin yksi ilta: Buzz, Victor ja huumeet. Maya pohtii: "Kaikki ei muutu hyväksi. Pelko ja lohduttomuus tuntuivat tutulta, kuin tulisi kotiin." 

Useimmissa kirjan novelleissa alkoholilla ja huumeilla on keskeinen rooli. Koin, että ehkä liikaakin. Edellisten kirjojen huumori ja elämänriemu ei näissä novelleissa pääse niin hyvin esille. Onko syy alkoholissa ja huumeissa, vai onko vain niin, että tähän kirjaan, jonka ei enää pitänyt ilmestyä, ovat jääneet hieman heikommat ja hieman keskeneräisemmät novellit. Mukana on hyvin lyhyitä novelleja, ikäänkuin harjoituskirjoitelmia, mm. Pony Bar, Oakland sekä novelleja, joissa on aivan liikaa henkilöitä, mm. Joulu 1974. Mutta Berlinin kielestä pidin tässäkin kirjassa. Kiitos kauniista kielestä kuuluu luonnollisesti myös kääntäjä Kristiina Drewsille. Erityisesti pidin kuvauksista, joissa on kuvattu kukkia ja luontoa. Varjon puolella -novellissa kuvataan tunnelmia härkätaistelussa: "Ilmassa lensi ruusuja, neilikoita ja hattuja, niin että taivas tummui." 

Aula & Co:n järjestämässä kirjabloggaritilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla oli mukana mm. Lucia Berlin -kirjojen kääntäjä Kristiina Drews. Drews kertoi, että Luciasta on tullut hänelle tuttu ja myös läheinen näiden kolmen kirjan myötä. Kääntäjän suosikkinovelleja tässä kirjassa olivat Andado. Goottilainen romanssi sekä niminovelli Ilta paratiisissa. Minullekin Ilta paratiisissa -novelli oli mieleinen. Siinä Berlin kuvasi herkullisesti John Hustonin ohjaamaa ja Ava Gardnerin ja Richard Burtonin tähdittämän Liskojen yö -elokuvan kuvauksia. Kristiina Drews oli ilahtunut Ilta paratiisissa -novellikokoelman kannesta, jota kaunistaa Lucian kasvokuva. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi. 

Kääntäjä Kristiina Drews Aula & Co:n järjestämässä bloggaritilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla 2019.

Rauhallista joulun aikaa

Blogini hiljenee joulun ajaksi. Tänään saapuvat ensimmäiset jouluvieraat ja joulun vietto voi alkaa. Erityisesti lapset ovat iloisia, kun saamme valkoisen joulun. Päästään pulkkamäkeen!

Toivottavasti pukki muistaa teitä mukavilla kirjalahjoilla.

Lumisia maisemia Ilomantsista

Sydämessä pienessäkin
asuu joulun taika.
Pysähdy siis sinäkin,
nyt on juhlan aika.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. 462 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

FT, tutkija, tietokirjailija ja taidehistorian emeritaprofessori Riitta Konttinen on kirjoittanut useita teoksia taidehistorian alalta. Itse muistan erityisen hyvin kirjan Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä (Otava, 2004). Konttisen teos Elämänvirrassa: Alvar ja Ragni Cawén (2015) oli ehdolla vuonna 2016 jaettavan Vuoden tiedekirja -palkinnon saajaksi. Nyt Konttinen kiinnostui Aino Sibeliuksesta, suuren säveltäjämme vaimosta. Häntä innoitti tutkimusmatkalle Eero Järnefeltin öljymaalaus Aino Sibelius rupattelee 1890-loppupuolelta.

Eero Järnefelt: Aino Sibelius rupattelee, ajoittamaton (1890-luvun loppu), öljymaalaus. Yksityiskokoelma. (s. 191)

Aino Sibelius (1871-1969) (s. Järnefelt) syntyi Järnefeltien kulttuuriperheeseen. Vanhemmat olivat kenraali, maaherra Alexander Järnefelt ja vapaaherratar Elisabeth Järnefelt. Ainon Suomen kulttuurielämässä vaikuttaneita veljiä olivat kirjailija Arvid, kuvataiteilija Erik (Eero) ja säveltäjä Armas Järnefelt. Aino oli perheen seitsemäs lapsi. Konttinen kuvaa seikkaperäisesti Ainon lapsuutta ja nuoruutta. Mielenkiintoinen jakso on, kun Järvefeltit asuivat Kuopiossa, jossa Minna Canth piti tuolloin salonkiaan.  Aino oli reipas ja pidetty lapsi, joka harrasti pianolla soittamista ja kirjoittamista. Hän oli kätevä käsistään ja hänen osaamistaan tarvittiin kotona. Vaikka Ainolla ei ollut yliopistokoulutusta, hän oli hyvin kielitaitoinen ja päätyikin sitten kääntämään mm. ihailijaltaan Juhani Aholta saatuja tekstejä. Mutta Ahon käännöstoimeksiannot loppuivat, kun kävi ilmi, että Ainon ihastuksen kohde ei ollutkaan Juhani Aho. 

Jean Sibelius ja Armas Järnefelt olivat opiskelukavereita ja Armas esitteli Ainon ja Jeanin toisilleen vuonna 1889. Aino ja Janne rakastuivat ja kihlautuivat. Janne, kuten Aino Jeania kutsui, matkusti paljon ulkomailla, mutta kirjeet kulkivat. Niissä molemmat kirjoittivat avoimesti tunteistaan ja rakkaudestaan. Aino ymmärsi alusta pitäen, että sävellystyö oli liiton kolmas osapuoli. Aino kirjoitti Jannelle Wieniin. "Siihen (avioliittoon) kuuluu yhtä suurella oikeudella musiikki. Ja minun tehtäväni on laittaa sinulle jokapäiväisesti (ja ehkä muutenkin) kaikki niin hyvin ettei se kolmas kumppanimme tulisi mitään kärsimään. Sillä sitä kolmatta kohtaan pitää olla hyvin hienotunteinen." (s. 118)

Kaunis Aino Sibelius vuonna 1894.

Suurinta on rakkaus

Jo kihlausaikana Aino sai esimakua Jannen viftailuista Kämpissä ja Königissä. Eräänkin  viftailureissun jälkeen Aino tuli hyvin surulliseksi, tunsi itsensä hyvin heikoksi ja pohti, miten hän jaksaa elää. Mutta tummat pilvet väistyivät rakkauden tieltä ja avioliitto solmittiin v. 1892 Ainon ollessa 21-vuotias. Rahaa ei ollut, mutta heillä molemmilla oli vahva usko yhteiseen tulevaisuuteen. Häämatka suuntautui Karjalaan, ensin Imatralle ja sieltä Monolan aittaan Lieksaan. 

Monolan aitta Lieksassa. Nyttemmin aitta on kunnostettu. Avajaisia vietettiin v. 2017, jolloin Sibeliusten häämatkasta tuli kuluneeksi 125 vuotta.

Jannen viftailut jatkuivat avioliitonkin aikana. Kaksi vuotta häiden jälkeen Janne tilittää luonnoskirjaansa: "Kaksi päivää viftiä. Infelix [uskoton]." Hän oli pettänyt Ainoa, eikä rellestäminen auttanut sävellystyössä, päinvastoin." (s. 167)

Viftailuista huolimatta koti ja Ainon syli olivat parasta, mitä Jannella oli. Sibeliukset saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti, Katarina, Margareta ja Heidi, jotka kaikki olivat äärimmäisen rakkaita sekä Ainolle että Jannelle. Kirsti kuoli lavantautiin 2-vuotiaana. Tämä masensi Aino Sibeliusta syvästi, ja Jannen alkoholin kulutus lisääntyi. Sen vuoksi monet tuttavista, mm. Alex Carpelan suositteli, että Sibeliuksen olisi paras muuttaa pois Helsingistä ja pysyttävä siellä. Vuonna 1904 toteutui suuri haave: muutto Ainolaan Tuusulanjärven rantatielle.

Ainola (Ainola-sivusto)

Konttinen ei keskity kirjassaan vain Ainon persoonan ja Ainon avioliiton kuvaamiseen, vaan kytkee avioliiton taitavasti Suomen historialliseen kontekstiin. Yksi mielenkiintoisista yhteiskunnallisista kysymyksistä oli kielikysymys. J. V. Snellmanin esityksenä oli, että suomenkielistä kirjallisuutta olisi edistettävä, jotta saataisiin kansan sivistystaso kohotetuksi. Mutta vastustusta löytyi, koska perinteisesti ruotsi oli kulttuurin ja sivistyksen kieli. Ainolle oli selvää, millä puolella hän oli. Järnefeltien perhettä yhdisti tiukka suomenmielisyys, fennomania, ja sillä linjalla Aino jatkoi avioliitossakin. Ainon ja Jannen kodissa käytettiin suomea, vaikka Janne taisi hyvin myös ruotsin kielen. Myös sortovuodet, suomalaisten vastarinta ja kansalaissota kuuluivat osana Sibeliusten elämään.

Sinne multaan minä hautaan murheeni.

Riitta Konttinen kuvaa Ainoa sanoilla rohkeus ja periksiantamattomuus. Ainolla oli taito pitää langat käsissään. Musikaalisesti lahjakkaana hän arvosti aviomiestään ja auttoi Jannea mm. partituurien puhtaaksikirjoittamisessa. Aino oli kätevä käytännön asioissa ja erityisen tärkeäksi hänelle muodostui Ainolan puutarha. Aino teki myös arvokasta työtä toimiessaan viiden tyttärensä kotiopettajana. Konttinen toteaa, että Ainon elämä oli vivahteikasta ja koskettavaa. Ainon arkipäivä oli kaukana "kuuluisan kodin hyvästä hengettärestä ja suuren puolisonsa työrauhan vaalijasta," (s. 9).

Vaikka avioliitossa oli ristiriitoja ja Ainolla oli vaikeitakin aikoja erityisesti perheen taloudellisen tilan takia, rakkaus ei lakannut koskaan. Näin kauniisti Janne sanoi puheessaan Ainon täyttäessä 50 vuotta v. 1921. "Ei ole mikään leikin asia olla minun kaltaiseni säveltäjän vaimo. Valoisat hetket, jolloin työ on valmis, ovat harvassa ja kamppailu työn pimeydessä on pitkä. Että olet kestänyt näitä elämämme myrskyjä on tosiaan ihmeellistä." (s. 12)

Kirja tarjosi minulle upean matkan Aino Sibeliuksen maailmaan. Konttinen on tehnyt laajaa taustatyötä kirjaa varten. Voin vain ihailla, miten upeasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaa auki Ainon elämän. Vaikka kirjassa on sivuja yli 450, en olisi halunnut kirjan loppuvan. Pidin kirjasta paljon, niin paljon, että kirja kuuluu ehdottomasti tämän vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini. Kirjan innoittamana katsoin uudemman kerran Timo Koivusalon Sibelius-elokuvan (2003). Elokuva pohjaa historiallisiin faktoihin. Sibeliuksen musiikki kulkee kauniisti läpi elokuvan. Mutta, nimensä mukaisesti, elokuva on Sibeliuksesta, suuresta säveltäjästä, Ainon jäädessä taka-alalle.

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo. 2018. Karisto. Lukija: Erja Manto. Kesto: 14 t 31 min.

Vaara-kirjastot

Eeva Lennonin nimi on meille suomalaisille tuttu. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla. Lennonin raportointia Pariisista ja Lontoosta oli mielenkiintoista kuunnella, mutta Lennonin persoonasta ei tiedetty juuri mitään. Eikä ihme, hän ei todellakaan ole halunnut revitellä yksityiselämäänsä julkisuudessa. Ennen kirjan julkistamista hän on antanut uransa aikana vain kaksi haastattelua.

Lokakuussa 2018 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Eeva Lennon (s. 1936) avautuu ja antaa lukijoiden tutustua sekä yksityiselämäänsä että toimittajan työuraansa. Koin kirjan mielenkiintoisena ja erityisen kiinnostavana näyttäytyi Lennonin lapsuus ja nuoruus. Toimittajan ammattitaidolla Lennon sitoo taitavasti oman perheensä elämänkulun kulloiseenkin Suomen historialliseen tilanteeseen. Eeva Lennonin isä everstiluutnantti V. A. M. Karikoski toimi 1930-luvulla Pariisissa sotilasasiamiehenä. Suomen Pariisin-lähetystössä työskenteli samaan aikaan kanslia-apulaisena kaunis ja viehättävä Astrid Jäppinen, johon mm. Mika Waltari oli ollut ihastunut. Astridin mielestä paras kaikista oli Väinö. Niin he avioituivat ja muuttivat takaisin Suomeen. Ajan käytäntöjen mukaisesti Astridin piti luopua urastaan naimisiinmenon takia. Kun sota syttyi, Väinö Karikoski toimi päämajan ilmavoimatoimiston päällikkönä ja vuonna1944 Helsingin ilmasuojelupäällikkönä. Sodan päätyttyä Karikoski työskenteli kuolemaansa asti Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtajana.  

Lennonin äiti oli kotirouva, mutta ei viihtynyt roolissaan. Pelkkä kotona oleminen ja lisäksi Väinö Karikosken uskottomuus sodan aikana sairastuttivat hänet henkisesti.

Eeva pääsi ylioppilaaksi Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Monet tämän koulun oppilaista ovat saaneet nimeä tavalla tai toisella suomalaisessa yhteiskuntaelämässä. Suunnilleen samoihin aikoihin Eevan kanssa ylioppilaiksi kirjoittivat mm. Aatos Erkko, Pentti Linkola, Risto Pelkonen ja Eevan paras ystävä Elina Salo. Eeva aloitti lakiopinnot Helsingin yliopistossa, mutta kyllästyttyään lakiopintoihin siirtyi sitten valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Eevan yhteiskunnallinen tietoisuus  heräsi 60-luvun radikalisoitumisen ja uusien ystävyyssuhteiden myötä. Ylioppilaslehden Arvo Salo, Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka tulivat Eevalle tutuiksi ja innostivat häntä kirjoittamaan. 

Eeva muutti Pariisiin ja avioitui irlantilaisen toimittajan Peterin kanssa, jonka hän oli tavannut jo aiemmin Pariisin matkallaan. Peter oli rakas aviomies sekä äärimmäisen hyvä seuramies. Perheen seuraelämä oli varsin vilkasta. Eeva ja Peter tutustuivat moniin mielenkiintoisiin henkilöihin, joista yksi kiinnostavimmista oli irlantilainen kirjailija Samuel Beckett. Lennonit saivat kaksi lasta, tytön ja pojan. 

Pariisissa ollessaan Lennon työskenteli ensin Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja sittemmin Uuden Suomen kirjeenvaihtajana. Tuskin Eeva Lennon tiesi kirjeenvaihtajan tehtävää aloittaessaan, miten tapahtumarikasta Ranskan politiikka 1960-luvulla tulisi olemaan. Kirjeenvaihtajalla riitti todellakin raportoitavaa. 1960-luvun tärkeitä tapahtumia Ranskassa olivat Algerian itsenäistyminen sekä Euroopan hulluun vuoteen 1968 sijoittuvat Pariisin opiskelijamellakat ja laajat lakot.   

"Eeva Lennon, Lontoo"

Pariisin  jälkeen oli vuorossa Lontoo, jonne Lennonit siirtyivät vuonna 1970. Lennon oli Yleisradion palkkalistoilla. Lontoosta hän raportoi mm. IRA:n terrorista, kaivoslakosta, aina suomalaisia kiinnostavista kuninkaallisista ja luonnollisesti Rautarouva Margaret Thatcherin uudistuksista. Lennon ei kuulunut Thatcherin politiikan ihailijoihin, ja saikin siitä syystä kritiikkiä suomalaiselta oikeistolta. Ihmeteltiin, kuinka Lennon voi kritisoida toista naista.. 

Lennon on aina ollut ahkera ja vastuullinen työntekijä. Hän ei kersku saavutuksillaan, eikä ole tarvettakaan, koska teksti puhuu puolestaan. Kirja on erinomainen katsaus Ranskan ja Englannin poliittiseen lähihistoriaan. Kirjaa kuunnellessa muistelin mielelläni omia kokemuksiani Euroopan hullusta vuodesta ja Thatcherin toimenpiteistä. Mielenkiintoisesti Lennon kertoo uutistapahtumien taustoista ja kietoo tosiasioita taitavasti yhteen.

Kirja oli minulla kuuntelukirjana. Hyvin sujui joulusiivous tätä mielenkiintoista kirjaa kuunnellessa, ja koska kirjan pituus oli yli 14 tuntia, niin aika hyvin talo tuli siivotuksi. Mietin, että Lennonin elämänkerta on mielestäni yksi parhaimmista itse kirjoitetuista elämänkerroista. Miksipä hän ei itse kirjoittaisi elämänkertaansa, onhan hän oman identiteettinsä paras asiantuntija ja lisäksi äärimmäisen sujuva kirjoittaja. Kirjan kuuntelun mielenkiintoa lisäsi se, että lukijana on erinomainen Erja Manto.

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus. Aula & Co. 2019. 188 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Luen kustantajan sivuilta, että kirjan kirjoittaja Lasse Nousiainen on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti komediaa televisioon ja radioon. Nousiainen on asunut Etelä-Suomen ja Itä-Suomen lisäksi myös Etelä-Amerikassa ja itänaapurissa.

Ahaa, Nousiainen on siis itse asunut Itä-Suomessa. Lieköhän siinä syy siihen, miksi kirjan helsinkiläisperhe lähtee lomamatkalle nimenomaan sinne "iloiseen" Itä-Suomeen, jossa lämpenevät sekasaunat ja sukukaunat. Lomamatkalle lähdetään autolla. Mukana on koko perhe, isä Marko, vaihtoehtokirjailija, äiti Hanna, ympäristötietoinen ravintoloitsija ja takapenkin valtaava Sami, kirjan minä-kertoja, jonka henkilöllisyyden kirjailija paljastaa vasta kirjan lopussa. Isä ja äiti lähtevät matkaan hieman ristiriitaisin tuntein, mutta Sami pohtii mielessään: "Minulle tämä oli kuitenkin unelmien kesälomamatka. Luvassa oli iloinen Itä-Suomi ja sukulaisten tarjoamia herkkuja, kävelylenkkejä metsään, retkiä uimarannalle roiskuttelemaan ja palloa heittämään, sitten herneitä hankkimaan.”  (s. 9)

Suunnataan kohti Pohjois-Karjalaa. Paikallisradiota hallinnoi Simo-Pekka. Ensimmäinen sukulaiskohde on isän veli Pekka ja hänen vaimonsa Minna Suvisalossa, joka on fiktiivinen paikka jossakin Pohjois-Karjalassa. Ihan ongelmitta ei suju tämä vierailu. Kyräillään ja tapellaankin. Pekalla ja isällä on ollut kärhämää jo lapsuudesta lähtien. Äitiä kyllästyttää jo matkan alkuvaiheissa. "Eiks me voitaisi vaan lähteä jo, mennään johonkin hotelliin. Mä haluan kunnon suihkun ja wifin." (s. 61) Isä ei anna periksi, matka jatkuu Mervi-siskon luo. Mervi osoittautuukin mainioksi tyypiksi. Hän asuu yksin ja siksi hänellä on hyvää aikaa vaikkapa naapurivihan ylläpitämiseen. Vihastuksissaan hän kärrää sianpaskaa yhteiselle rajalle. Merville tietokone on välttämätön asioiden hoitamisen kannalta, vaikkei hän olekaan kovin innostunut koneenkäyttäjä. "Mie käyn tietokoneella vaan silloin kun oon vihainen tai joku laulaja on kärynnyt ratista. Mie tykkään enemmän kaupan ilmoitustaulusta, sieltä voi löytää käytetyn auton tai miehen.” (s. 90)

Lopuksi isä, äiti ja Santtu matkaavat Joensuuhun mummolaan. Annikki-mummo asustaa yksin kerrostaloasunnossaan. Muisti alkaa jo heikentyä. Kun isä on antanut haastattelun Simo-Pekalle Pohjois-Karjalan paikallisradioon, sitten onkin vuorossa kotimatka. 

Itä-Suomi -kesälomajaksojen välillä isä muistelee omaa 80-luvun nuoruuttaan Pohjois-Karjalan Suvisalossa. Suvisaloa hän muistelee näin. ”Hei, ei Suvisalo ole mikään Mongolia. Me oltiin ihan kartalla asioista. Välillä joku pääsi käymään levykaupoilla ja sitten alkoi kasettien kopioiminen."  (s. 29) Jo silloin isä kirjoitti mielellään. Vuonna 1988 hän kirjoitti: ”Olispa miulla kaappi missä on lukko. Saisin vihkon piiloon. Pekan mielestä vaan tytöt kirjoittaa." (s. 64)

Kirjaa lukiessani nauran välillä ihan makoisasti, välillä taas kummastelen tekstiä. Itse Joensuussa asuvana mietin, että tällaisiäkö me pohjoiskarjalaiset todella olemme muualta Suomesta katsottuna. Tosi juntteja, hieman yksinkertaisiakin, naapureita vihaavia, sukulaisia kadehtivia, mustikkametsissä yökaudet juoksevia? Nettiä ei osata käyttää. Saunominen tapahtuu yhteissaunassa. Ne tiedostavat yksilöt, jotka vieroksuvat lihan syöntiä eettisistä syistä ja jotka ajavat sähköautoilla, asuvat siellä pääkaupunkiseudulla. Nämä tiedostavat yksilöt tuovat Pohjois-Karjalan junteille tuliaisiksi vegaanisuklaata. 

Luenko kirjaa liian tosissani? Varmaankin. Karjalaisen haastattelussa Nousiainen toteaa, että kirjassa on kyse stereotypiöistä, eli heitellään iloisia ironisia pilkkakirveitä joka suunnalle. Aula & Co:n kirjamessujen bloggaritapaamisessa Nousiainen totesi, että Itä-Suomessa osataan kyllä nauraa itselle. 

Plussaa annan kielelle. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä löytyy peripohjoiskarjalaisia ilmaisuja. Isä puhuu äidille: "Älä viitsi nöksähtää. Ei se ole niin nökönuukaa." (s. 61)

Mummon elämän ja vanhuuden kuvauksesta tulee väistämättä mieleen Soile Pohjolaisen Valuvika. Siinäkin kirjassa vanhus, Arttu-ukki, elää yksin ja väistämättä vanhenee Pohjois-Karjalan Ilomantsissa. Mikä onkaan näiden vanhusten lähivuosien tulevaisuus? Mietin, millaiset vanhuuden päivät Siun Sote pystyy heille antamaan. 

Jeppe Niilonpoika Joensuun kaupunginteatterissa

Miska Photography.

Joensuun kaupunginteatterissa esitettävä Jeppe Niilonpoika on näytelmäsovitus norjalais-tanskalaisen kansalliskirjailija Ludvig Holbergin (1684-1754) kansankomediasta, joka sai ensiesityksensä vuonna 1722. Talonpoika Jeppe Niilonpoika on ollut sotaväessä kymmenkunta vuotta, mutta tätä nykyä hän tykkää enimmäkseen laiskotella ja juopotella. Vaimo Nilla pitää kovaa kuria kotona. Nyt Jeppe on lähdössä kaupunkiin ostamaan saippuaa vaimonsa käskystä. Matka on pitkä, neljä peninkulmaa.

Jeppe matkalla kaupunkiin. Miska Photography.

Ei voi mitään, matkalla tulee jano. Onneksi taskussa on vähän rahaa, ehkäpä niistä voi jotakin kuluttaa, vaikka vaimo antoikin ne saippuan ostamista varten. Tie vie Jaakko Suutarin (Olli Haataja) luo. Kaverin kanssa otetaan viinaa. Se maistuu hyvältä, lisää on saatava. Ja tietäähän sen, miten siinä käy. Totaalinen sammuminen.

"Olenhan minä Jeppe Niilonpoika, eikö niin?"

Paroni (Markku Maasilta) seurueineen löytää Jepen. Paronin porukka päättää tehdä pientä jäynää, Jeppe kannetaan paronin sänkyyn ja kohdellaan häntä kuten paronia. Jeppe on ensin hämmentynyt ja ihmeissään, mutta solahtaa uuteen rooliinsa aika sutjakasti. Jeppe saa nauttia hetken luksuselämästä ja sen hän tekeekin viimeisen päälle. "Pötyä pöytään ja viini virtaamaan," hän komentaa. Ja niinhän tapahtuu, kaikki tottelevat häntä. Mutta ei kaikki voi päättyä näin unenomaisesti, vaan todellisuus paljastuu ja Jeppe herää maantien laidasta, ei paronina, vaan ihan entisenä Jeppe Niilonpoikana. 

 Miska Photography.

Näytelmä keskittyy kahden hektisen päivän kuvaamiseen Jeppe Niilonpojan elämästä. Näytelmä on viihdyttävä, helppoa ja mukavaa katsottavaa. Näytelmän on ohjannut vieraileva ohjaaja Samuli Reunanen, joka on tullut tunnetuksi juuri klassikoiden ohjaajana ja sovittajana. Reunanen on ohjannut mm Jotunia, Kiveä, Strindbergiä, Dostojevskia, Linnaa ja Gogolia. 

Reunanen on tehnyt taidokasta työtä Jeppe Niilonpojan ohjauksessa. Kyseessä on tämän klassikkonäytelmän raikas uudelleentulkinta. Näytelmä hämmästyttää yllättävyydellään. Se toimii itsessään täysillä koko näytelmän ajan ja vie katsojan mukanaan jo heti ensimmäisestä pajakohtauksesta lähtien. Suuren näyttämön keskelle rakennettu ympyrän muotoinen lava on nerokas keino saada näytelmään liikettä ja vauhtia. Lavalla näytellään esityksen kohokohdat, siinä Jeppe kävelee, juoksee, juo viinaa, koheltaa ja kaatuilee. Tässä klassikkonäytelmässä, vaikka se onkin kirjoitettu jo 1700-luvulla, tarkastellaan myös tämän päivän ilmiöitä. Karnevalistisen tekstin myötä näytelmässä pohditaan, millaiset ovat yksilön mahdollisuudet muutokseen. Tänäkin päivänä kysytään, miksi Jeppe juo. Toteutuksessa on hyödynnetty sketsejä, huumoria ja musiikkia. Mm. Tuomari Nurmion Oi mutsi mutsi stiggaa lamppuun eldis ja Sielun Veljien Aina nälkä -kappaleet tukevat hyvin näytelmän tekstiä.  

Mutta Jeppe Niilonpoika -näytelmä ei toimi pelkällä taidokkaalla ohjauksella, vaan jotta saadaan tasapainoinen näytelmäkokonaisuus, tarvitaan hyvät näyttelijät ja tässä näytelmässä ennen kaikkea hyvä Jeppe. Sellaisen Joensuun kaupunginteatteri on löytänyt. Jeppeä näyttelee Jaakko Tohkanen, ja tekeekin sellaisen roolin, ettei katsoja voi muuta kuin ihastella. Tohkanen selviää hienosti suuresta roolista. Hän on sujahtanut kokonaisvaltaisesti Jepen rooliin, sekä henkisesti että fyysisesti. Tohkasen fyysinen suorituskyky on kerrassaan loistava, hän juoksee, hän kaatuilee, on mitä erilaisimmissa asennoissa, hiki roiskuu. Eikä muiden näyttelijöiden rooleissa ole moitteen sijaa. Itse pidin paljon Jaakko Suutarista (Olli Haataja) ja Eriikka Tuomarista (Minna Maaria Virtanen). Kiitos kuuluu myös Riverian tanssin koulutusohjelman opiskelijoille.  

Rooleissa Jaakko Tohkanen, Regina Launivuo, Markku Maasilta, Maria Karhapää, Jukka Moskuvaara, Suvi-Maaria Virta, Minna Maaria Virtanen ja Riverian tanssin koulutusohjelman opiskelijat: Karoliina Kauhanen, Joanna Kerkelä ja Inka Malmi. Sovitus ja ohjaus: Samuli Reunanen. Lavastus ja puvut: Kaisu Koponen. Koreografia: Ari Numminen. Valot: Asko Heiskanen. Äänisuunnittelu: Petri Kettunen ja Samuli Reunanen.

Kiitos kaupunginteatterille kutsusta.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 9. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterista avautuu luukku toisensa perään. Nyt olemme jo luukussa numero 9. Luukusta avautuu Mauri Kunnaksen riemastuttava kirja Joulupukki.

Mauri Kunnas sekä apuna Tarja Kunnas: Joulupukki. Otava. 2016. 51 sivua.

Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirja on tärkeä osa jouluamme. Ostimme oman Joulupukki-kirjan kolme vuotta sitten, sen jälkeen olen lukenut sitä yhdessä lapsenlapseni kanssa jokaisena jouluna. Me molemmat odotamme innokkaasti kirjan lukemista. Kaivoimmepa tämän ihanan kirjan esille kerran keskikesälläkin. Silloinkin sitä oli mieluista lukea.

Ensin meillä on tapana selata kirja ja katsella kirjan mainiota kuvitusta. Seuraavalla kierroksella luetaan teksti eikä kuvitusta tälläkään kertaa unohdeta. Parina ensimmäisenä vuotena lapsenlapseni ei vielä osannut lukea, joten minä luin kirjaa, mutta viime jouluna tämä alaluokkalainen oli jo oppinut lukemaan, joten sitten luettiin vuorotellen.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti joulupukin ja tonttujen puuhista Korvatunturilla. Ensin Kunnas kuvaa kaukana sijaitsevaa Korvatunturia. Siellä asustaa Joulupukki yhdessä muorin ja satojen tonttujen ja porojen kanssa. Kaikkien maailman lasten ikioma Joulupukki on "vanha, valkopartainen, hyväntahtoinen ukki joka vuodesta toiseen jaksaa uurastaa, jotta meillä olisi mukava joulu". Korvatunturilla riittää touhua. Joululahjoja valmistetaan läpi vuoden, niitähän lapset odottavat, mutta myös muorilla ja tonttuemännillä on paljon puuhaa ruoan laittamisen, siivouksen  ja kahvinkeiton kanssa. Vanhat tontut ovat todella taitavia lahjojen tekemisessä, onhan heillä monenkymmenen vuoden kokemus, mutta tonttulasten pitää oppia ne taidot. Siksi he käyvät koulua. Koulussa opitaan lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta pääpaino on kuitenkin käsitöissä eli opetellaan lahjojen tekotaitoja.

Tutkimme tarkasti lapsenlapseni kanssa tonttujen työskentelyä pajoissa ja verstaissa. Niin tarkkaavaisesti ja huolellisesti tontut keskittyvät työhönsä. Ihastustamme herättää kertakerran jälkeen suuren suuri painokone, jolla painetaan paperit, kirjat ja pelit. Tonttujen hauskat nimet viittaavat heidän taitoihinsa, mm. Manu Meisseli kiinnittää luistimenteriä, Vanha Topi Liimaparta on etevä liimaaja ja Tämmirauta-Taneli on sorvaaja. Myös naispuolisia tonttuja tarvitaan. Ninni Nuttunen valmistaa nukenvaatteita vastavalmistuneille nukeille. 

Mutta ei tonttujen elämä ole pelkkää työntekoa - onneksi. Kesällä pidetään lomaa, mutta sitten heti syksyllä koittavat kiireet ajat. Tarkastuspartiot lähtevät liikkeelle tarkkailemaan, ovatko lapset olleet kilttejä. Sitten alkaakin saapua kirjeitä Korvatunturille ympäri maailmaa. Loppuhuipennus on luonnollisesti jouluaatto, joka on kirjassa kuvattu todella vauhdikkaasti ja ihastuttavasti. 

Kirjan lopussa Kunnas kuvaa omaa lapsuuttaan ja kertoo Joulupukki-kirjastaan. Se oli kolmas Kunnaksen kuvakirja Suomalaisen tonttukirjan ja Koiramäen talossa -kirjan jälkeen. Joulupukki-kirjasta on Suomessa otettu yli 20 painosta, se on käännetty 26 kielelle ja ulkomaisia laitoksia on painettu liki 1,5 miljoonaa kappaletta. Näin Korvatunturin Joulupukki on tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Kunnaksen piirrokset, jotka ovat niin lasten kuin aikuistenkin mieleen, ovat todella riemastuttavia.  Lapset rakastavat pienten yksityiskohtien etsimistä. Myös Kunnaksen kirjoitustyyli on oivaltavaa ja kiehtoo takuuvarmasti lasten mielikuvitusta. Joulupukki on jo todellinen klassikko ja on omiaan luomaan joulutunnelmaa sekä lapsille että aikuisille. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku eli kahdeksas avautui Aarrekirjasto -blogissa. Huomenna 10.12. joulukalenterin luukku avautuu Luettua ja maistettua -blogissa. Oksan hyllyltä -blogista löydät listan joulukalenterissa mukana olevista kirjabloggaajista. 

Hyvää joulun odotusta kaikille!

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat. 2019. Minerva. 112 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pirkko Vekkeli on kirjoittanut ihastuttavan kirjan kiiltokuvista. Jo kirjan kansi on niin kutsuvan kaunis. Vekkeli on koonnut kirjaan yleistä tietoa kiiltokuvista ja lisäksi useat julkisuuden henkilöt kertovat omista kiiltokuvistaan, mm. Pirkko Arstila, Pirkko Mannola, Sinikka Sokka, Miitta Sorvali ja Marjatta Tapiola.

Kiiltokuvien synnyinmaa on Saksa. Siellä saatiin ihailla kiiltävälle paperille painettuja tai lakattuja kukkien kuvia jo 1800-luvun lopussa. Saksasta kiiltokuvat levisivät Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan maihin, 1900-luvun alussa Suomeenkin. Suomessa kiiltokuvat tekivät kuitenkin valloituksensa vasta sotavuosien jälkeen. Kiiltokuvat tarjosivat tytöille pikkuriikkisen kauneutta ja kiiltoa aikana, jolloin oli puutetta kaikesta. Muistokirjojen historia on kiiltokuviakin vanhempi. Muistokirjoja kirjoitettiin jo 1800-luvun alkupuolella. Niitä kirjoittivat sekä miehet että naiset. Runojen lisäksi muistokirjoihin kirjoitettiin elämänohjeita, loruja ja humoristisia tervehdyksiä.

Enkeli lentää liihottaa, /sinulle onnea toivottaa.

Kukkakiiltokuvat ovat olleet alusta pitäen hyvin suosittuja kiiltokuvien aiheita. Jo ensimmäisissä kukka-aiheisissa kiiltokuvissa yksi suosikkikukista oli lemmikki. Lemmikki-kiiltokuva kuului olennaisena osana muistokirjoihin. Jo saksankielinen nimi Vergissmeinnicht (älä unohda minua) viittaa ystävyyden maailmaan. Muita usein toistuvia kiiltokuvien aiheita olivat enkeliaiheet ja eläinaiheet.

Onni olkoon osanasi / elämäsi retkellä,/ nätti poika rinnallasi/ vihkimisen hetkellä.

Muistokirjoihin kirjoitettavat värssyt kertoivat hyvin usein ystävyydestä. Ystäville toivotettiin onnea ja menestystä. Myös uskonnolliset aiheet ja isänmaalliset aiheet tulivat tutuiksi muistokirjoissa.

Näin kuvaa muusikko, toimittaja Kati Bergman kiiltokuvaharrastustaan. "Kansakoululaisena ja oppikoulun alaluokilla, siinä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, kiiltokuvat - kildet - olivat tosi kova juttu. Varsinkin isoilla, jopa yli 20 senttiä korkeilla, oli arvoa. Ja ehkä myös hilekoristeisilla, vaikka se hile niistä rapisikin. Neliskulmaisista en oikein pitänyt. Oli oltava satumaista, hienoa, isoja enkeleitä ja prinsessoja, röyhelöisiä helmoja." (s. 103)

Itselleni ja monelle muulle ikäiselleni kiiltokuvat ovat olleet hyvin tärkeitä. Aina kun sattui olemaan pikkuisenkin rahaa, kiiltokuvia ostettiin, niitä vaihdettiin ja sitten ne liimattiin muistokirjoihin. Muistokirjat olivat todellisia aarteita. Niitä kierrätettiin ystävä- ja perhepiirissä. Lisäksi oli tärkeää saada värssy opettajalta. Kirjoittajalla oli sopiva värssy mielessään, sitten hän valitsi värssyyn sopivan kiiltokuvan ja kirjoitti värssyn. Jos värssykirja oli jo täynnä, kirjoittaja kirjoitti kirjan kanteen: Kun lehdet lähtee ja kannet jää, kansissa säilyy muisto tää.

Vekkelin kirja kuljetti minut viehättävälle nostalgiamatkalle kouluvuosiini - kiiltokuvien pariin. Kirja on hyvin toimitettu, tiedot kiiltokuvista ovat mielenkiintoista luettavaa ja kuvitus on äärimmäisen kaunis. Kirjaan valitut kiiltokuvat ja värssyt elävöittävät kauniisti tekstiä. Niin ikävä tuli omia muistokirjojani, ettei auttanut muu kuin mennä kaivelemaan kaappeja. Ja löytyihin niitä, löytyi muistokirja vuodelta 1958 ja toinen vuodelta 1961. Tässä muutama värssy omista muistokirjoistani.

Muistovärssy äidiltäni

Kansakoulun opettajani värssy

Värssy ystävältä

Mukavia muistoja nämä - kiitos Pirkko Vekkeli ja Minerva!

Marja-Leena Tiaiselta kiitosta bloggareille

Marja-Leena Tiaista oli haastateltu tämän päivän Karjalaiseen. Kiva haastattelu, kulttuuritoimittaja Suonna Konosen tekemä. Haastattelun lopuksi Tiainen antoi kiitoksensa bloggareille. 

Näin Tiainen sanoo: "Yksi pelastus marginaaliin jäämisuhassa olevalle kirjallisuudelle ovat kirjablogit, Marja-Leena Tiainen kehuu. Niissä näkyvyyttä saavat muutkin kuin isompien kustantamoiden isoimmat ja kunkin kirjavuoden palkintokellokkaat. 
- Bloggareita pitäisi rueta arvostamaan entistä enemmän. He löytävät kirjoja laaja-alaisesti. Omille selkokirjoillenikin, joita olen kirjoittanut viisi, olen saanut blogeissa huomiota."

Hieno juttu!

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny: Kylmän kosketus. Bazar. 2019. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kilistä kelloa joka vielä soi
muista ettei täydellistä olla voi.
Vailla säröä ei ole mikään,
sitä kautta valo pääsee sisään." (s. 362)

Three Pines on pieni kanadalainen maalaiskylä jossakin Montrealin kaakkoispuolella. Nyt Three Pinesissa on keskitalvi. Kaikkialla on paljon kaunista, vitivalkoista lunta, mutta on myös rajuja lumimyrskyjä. Kylän asukkaat elävät talven ehdoilla. Kuten aiempinakin talvina, kyläläiset sopeutuvat sähkökatkoihin ja ajamista rajoittaviin lumikinoksiin. Kaikki asukkaat tuntevat toisensa ja he viettävätkin paljon aikaa yhdessä. Kohta on joulu. Monenmoista vilskettä riittää. Joulun valmistelussa kunnioitetaan perinteitä. Gabri on koonnut joululaulukuoron. "Kuoro kiersi ovelta ovelle halki valkean Three Pinesin täyttäen sen naurulla, vanhoilla viisuilla ja lumihiutaleisiin sekoittuvalla hengityshuurulla. Kyläläiset kutsuivat heidät olohuoneeseensa, ja he jatkoivat lauluaan pianojen ja joulupuiden ympärillä siemaillen brandylla terästettyä munatotia ja nauttien muropikkuleipiä, savulohta, kierrepullia ja ylipäänsä kaikkia joulu-uuneissa laitettavia herkkuja." (s. 56)

Kohta on tiedossa tapahtuma, jota odotetaan innolla. Ensin nautitaan yhteinen aamiainen veteraanitalolla ja sitten mennään porukalla curlingpeliin Brumejärvelle. Kaikki kyläläiset ovat mukana. Kesken pelin tapahtuu jotakin kummallista. Cecilia de Poitiers eli lyhyemmin CC tuupertuu yht'äkkiä maahan. Käy ilmi, että hänet on murhattu ja vieläpä aika kummallisella tavalla: sähköiskulla. Ja toinenkin ruumis on löytynyt. Berrin linja-autoaseman kassialma löytyi kadulta kuolleena.

Apuun kutsutaan quebecilainen rikoskomisario Armand Gamache,  sama komisario, joka tavattiin edellisessäkin Pennyn kirjassa Kuolema kiitospäivänä. Silloin Gamache oli selvittämässä eläkkeellä olleen opettaja Jane Nealin murhaa. Gamache majoittuu entiseen tapaan Olivierin ja Gabrin majataloon. CC:n murha tuntuu Gamachesta todella haastavalta. "Koko juttu on minusta outo. En tiedä onko minulla ikinä ollut juttua, joka olisi tuntunut näin käsittämättömältä heti alusta pitäen". Onko CC:n ja kassialman murhassa yhtymäkohtia? Gamache saa selvitetyksi kassialman henkilöllisyyden, mikä helpottaa tutkimuksen aloittamista. Mutta ei silläkään tiedolla pitkälle päästä.

CC oli asunut Three Pinesissa vain vajaan vuoden, mutta hän ei halunnut kuulua Three Pinesin tiiviiseen kyläyhteisöön. Häntä pidettiin omituisena, hän eristäytyi ja oli aina vihaisen ja aggressiivisenkin oloinen. Hänen aviomiehensä eli täysin CC:n määräysvallan alaisena. Ylipainoista, herkkää teini-ikäistä tytärtään CC kohteli äärimmäisen töykeästi. CC oli ammatiltaan sisustussuunnittelija ja elämänfilosofi. Kukapa tällaisen naisen haluaisi murhata, kysyy Gamache. Kyllä asiat ratkeavat, mutta juttu on todella monimutkainen. Monesti lukija on tietävinään, ai näinhän se tietysti tapahtuikin, kunnes sitten taas tulee käänne johonkin muuhun suuntaan. Voin taata, että jännitystä riittää ihan kirjan loppusivuille saakka.

Viihdyin erinomaisesti herrasmiesmäisen Gamachen ja sympaattisten kyläläisten seurassa. Gamachen ammattitaitoista työskentelyä on ilo seurata. Sympaattisia ovat myös hänen kollegansa, Jean Guy Beauvoir sekä paikallispoliisi Lemieux. Three Pinesin kylä on kiinnostava maalaisyhteisö. Nettisivuillaan kirjailija kertoo, että tällaista kylää ei löydy kartalta. Mutta kylä "löytyy sydämistämme, kunhan valitsemme inhimillisyyden julmuuden sijaan ja ystävällisyyden kyynisyyden sijaan". Kirjailija käyttää kirjassaan paikoitellen ranskan kieltä. Esimerkiksi näin:  "Senkin tantta", älähti Gabri iskien Claralle silmää. "Salut, ma chére." "Salut, mon amour. Mikä tuo toinen kirja on?" Clara kysyi. (s. 39)  Kirjailijan nettisivuilta löytyy ääntämisohjeet sellaisille ranskankielisille sanoille, joita esiintyy Pennyn kirjoissa. Tätä lukijat ovat toivoneet, kertoo kirjailija.

Tämän dekkarin vahvuuksia ovat psykologinen ote, hienot henkilökuvaukset ja Pennyn sujuva kirjoitustyyli. Raakaa rikosromaania kaipaavalle tämä ei ole oikea kirja. Monille dekkareiden ystäville Louise Penny on tuttu jo entuudestaan. Kuolema kiitospäivänä on ilmestynyt aiemmin WSOY:n kustantamana nimellä Naivistin kuolema. Bazarilta odotettu kolmas osa on tulossa keväällä 2020. Penny on hyvin arvostettu dekkaristi maailmalla, hänen kirjojaan on käännetty 26 kielelle ja hän on saanut seitsemän Agatha-palkintoa. Kanadassa Armand Gamache -sarjassa on 15 osaa. Hänen 15. kirjansa A Better Man on ollut todellinen menestys USA:ssa ja Kanadassa. Pennyn kirjoille löytyy varmasti oma innostunut lukijakuntansa myös Suomesta.

Kirja on luettu mm seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Kirja hyllyssä,