Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena. 2024. Laura Noponen. 335 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Valko-Venäjälle, pieneen Ljubanin kylään vuoteen 1995. Kymmenvuotias Andréi saa pikkusiskon, jolle annetaan nimi Sveta. Andréin velvollisuutena on pitää huolta Svetasta, koska vanhemmista eikä mummosta ole siihen. Elämä on köyhää, ja kun isäkin joutuu vankilaan tappelun seurauksena, perheen tulot vähenevät entisestään. Andréi pitää perhettä pystyssä. Hän vie isälle keittoa vankilaan ja hoitaa Svetaa. Mutta rahaa löytyy tärkeimpään: alkoholiin, johon äiti ja Stepanida-mummo turvautuvat.

Mummo oli ollut poikkeuksellisen urhoollinen sodan aikana. Natsimiehityksen aikana hän oli vienyt salaa ruokaa ja ampumatarvikkeita metsän pimentoon partisaaneille, joista yksi oli ollut hänen isänsä. Miten ylpeä hän olikaan rohkeudestaan. "Hän oli partisaaneista pelottomin", sanoivat kyläläiset. Mutta sitten mummo koki nähneensä niin paljon pahaa, että halusi unohtaa kaiken. Hän vaihtoi kielen venäjään ja myi ansiomerkkinsä. Viimeisinä vuosina vain alkoholi tuo lohtua. Veteraanit arvostavat yhä mummon rohkeaa toimintaa fasistihallinnon aikana. "Veteraanit vaativat saavansa maksaa auton ja soittajat, haluavat siten kunnioittaa taistelutoverinsa muistoa", kuiskaa eno Andréille mummon hautajaisissa. 

Eno ottaa kuusivuotiaan Svetan asumaan perheensä luo Minskiin. Andréi jatkaa vielä koulua yhdeksännen luokan jälkeen, kun ei muutakaan ole. Mutta sen jälkeen Andréi jättää kotimaansa ja lähtee, ensin Saksaan ja sitten Norjaan. "Asylum. I need help." Poliisille hän kertoo hakevansa turvapaikkaa poliittisista syistä. Ulkomuistista hän kertoo, mitä eno oli hänelle opettanut Valko-Venäjän oppositiopuolueen tavoitteista. Mutta turvapaikkaa ei tule, ja Andréi siirtyy Suomeen.

Sveta ikävöi veljeään eikä voi antaa hänelle anteeksi kotimaansa jättämistä. Veli oli valinnut pakenemisen, mutta sellaista Sveta ei edes mieti. "Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa." Svetan yhteiskunnallinen tietoisuus kasvaa ja opiskellessaan yliopistossa journalistiikkaa, hänestä ystävineen tulee todellisia aktivisteja. "He haluavat muuttaa maailman ympärillään. He haluavat puhua totta ja kirjoittaa niin, että kaikki kuulevat ja ymmärtävät." 

Vuonna 2020 tilanne kiristyy. Vallanpitäjät pidättävät mielenosoittajia, Svetan ystäviä loukkaantuu ja jopa kuolee. Kun presidentti jälleen kerran ilmoittaa saaneensa murskavoiton epärehellisissä vaaleissa, se on kansalle liikaa. "Silloin kansa vyöryi kaduille ennennäkemättömän valtavalla voimalla ja määrällä. Kaikki Svetan aiemmin kokemat suuret mielenosoitusmarssit olivat olleet pieniä tähän vyöryyn verrattuna."

Kirjan tapahtumien myötä Soudakova tutustuttaa lukijan Valko-Venäjän historiaan, maan tapoihin ja slaavilaiseen kulttuuriin. Valko-Venäjän historia herää eloon. Soudakova ripottelee säästeliäästi takaumien kautta historiallisia faktoja Valko-Venäjästä, maasta, joka on ollut alistettuna milloin bolsevikkien, natsien, puolalaisten ja kommunistien vallan alle. Eikä tämän päivän tilanne näytä yhtään paremmalta. Jo vuodesta 1994 alkaen maata on hallinnut diktaattorina presidentti Aljaksandr Lukašenka, jota kuitenkaan ei mainita kirjassa nimeltä. Maan symboli, johon kirjan nimikin viittaa, on haikara, joka suojelee kansaa suurilla valkoisilla siivillään ja joilla se samalla kantaa ikuista mustaa murhetta. Sympaattisen valkovenäjän ja historian opettaja Margarita Serafimovnan kautta valottuu Valko-Venäjän kielitilanne. Opettaja haluaisi valkovenäjän kielen eli movan säilyvän, mutta yhä enemmän ihmiset puhuvat venäjää ja trasjánkaa eli sekakieltä.

Luulen, että moni kirjan lukenut voi todeta, että näinkö vähän tiesin Valko-Venäjästä. Tähän yhdyn minäkin. Kirjailija kietoo historialliset tapahtumat koskettavasti Andréin ja Svetan, heidän sukulaistensa ja tuttaviensa ympärille. Kirja on samalla kuvaus sisko-veli -suhteesta, jossa vuorottelevat rakkaus, välinpitämättömyys ja jopa viha.   

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja on yksi syksyn parhaimmista lukukokemuksistani. Miten kauniisti ja koskettavasti Soudakova kirjoittaakaan. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostattivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä, puhutteleva ja tärkeä kirja. Laura Noposelle kiitos upeasta kannesta.   

Delta-sarjan dekkarikävelyllä Porissa

        

                    Dekkarikävely: Delta-sarjan Pori 21.9.

Arttu Tuomisen Delta-sarja on ollut yksi suosikkidekkarisarjoistani. Nyt sarja on saanut päätöksensä. Kuudes osa Lavastaja ilmestyi elokuussa 2024.

Porin kaupunki on järjestänyt Delta-sarjan kävelyitä kesän 2024 aikana. Eilen toteutettu kävely oli kesän viimeinen. Arttu itse on ollut mukana ensimmäisellä kerralla ja nyt kauden viimeisellä kävelyllä. 

Opas Pirjo Tuomi ja Arttu Tuominen

Kävelykierros kesti pari tuntia. Kilometrejä kertyi kolme ja puoli kilometriä. Tutustuimme Delta-sarjan tapahtumapaikkoihin, joita oli valittu sarjan eri osista. 

Sarjan keskeisiä tapahtumapaikkoja: Vapahtaja istui Rumpalipoika-patsaan läheisyydessä. Ratsulan kauppa tulee esille useammassakin yhteydessä. Kirjastossa Linda kävi hakemassa tietoja.

                                                                         

Kirjasarja on saanut nimensä Kokemäenjoen suistosta. Joki näyttäytyy sarjassa useissakin yhteyksissä. Mm. Vapahtajassa Oksman pukeutui laitapuolen kulkijaksi ja käveli rantoja pitkin. Kulttuuritalo Annis tulee tutuksi Lavastajassa, samoin kuin Porin kaunis teatteri. Teatterissa sarja saa päätöksensä, kun esirippu laskeutuu. 

Tämä oli kiinnostava kävely. Ja luonnollisesti oli hienoa, että kirjailija itse oli mukana. Tuominen ei paljastanut, minkälainen dekkari on seuraavaksi tulossa, mutta sen hän kertoi, että jotakin uutta on odotettavissa ehkä jo vuoden päästä.

Kiitos Porin kaupunki ja Arttu Tuominen. 

Louis Ferrante: Borgata. Amerikkalaisen mafian nousu

 

Louis Ferrante: Borgata. Amerikkalaisen mafian nousu. Bazar. 2024. Englanninkielinen alkuteos Borgata. Rise of Empire: A History of the American Mafia. Suomentanut Tero Valkonen. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Amerikkalaisen mafian nousu on ensimmäinen osa Borgata-trilogiassa, joka tarkastelee mafiaa - yhtä rikollisuuden kestoaihetta - sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kirjan on kirjoittanut entinen newyorkilaisen Gambino-rikollisperheen jäsen Louis Ferrante, joka tuomittiin ryöstöistä ja erilaisista kaappauksista kahdeksaksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan. Tuolloin hän kiinnostui historiasta ja kirjoittamisesta. Ferrante toteaa: "Tämä trilogia on ensimmäinen mafiahistoria, jonka kirjoittaja on elänyt mafian sisällä ja tietää intuitiivisesti, mitkä tarinat ovat järkeviä ja mitkä eivät, mitä saattoi tapahtua ja miten asiat eivät olisi missään tapauksessa menneet."

Aluksi kirjassa selvitetään mafian sisilialaista alkuperää, eli miten ja miksi mafia syntyi vuosisatojen kuluessa juuri Sisiliassa. Ferrante ei lukeudu vaatimattomiin kirjailijoihin. "Uskon että perinpohjainen tutkimustyöni ja siihen perustuvat johtopäätökseni ovat tässä kohtaa ensiarvoisen tärkeitä ja tuottavat uutta ymmärrystä mafian varhaisvaiheista." Sitten kirjailija lähtee seuraamaan pakolaisina Amerikkaan saapuvia sisilialaisia. Legendaaristen gangstereiden mm. Lucky Lucianon, Frank Costellon, Vito Genovesen, Meyer Lanskyn ja Bugsy Seigelin Amerikan vuosien kautta Ferrante kuvaa poikkeuksellista tarinaa mafian noususta Amerikassa. 

Yhdysvalloissa oli kielletty orjuus ja siellä tarvittiin kiireesti matalapalkkatyövoimaa orjien tilalle. Amerikkaan matkasi vuosina 1880-1930 yli viisi miljoonaa italialaista. Italialaisia pilkattiin ja syrjittiin, ja pian he tunsivat, että he selviävät vain pysyttelemällä yhdessä tiiviinä joukkona. Päinvastoin kuin yleensä luullaan, mafia ei saanut alkuaan New Yorkista vaan New Orleansista. Myös New Orleansissa runsaaseen sisilialaisten joukkoon kohdistui syrjintää. Sitten tuli kieltolaki, joka pelasti sisilialaisten maineen ja mahdollisti mafian todellisen nousun. Ihmiset halusivat alkoholia ja lähistöllä toimiva alamaailman ryhmä eli sisilialainen mafia pystyi toimittamaan sitä heille. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä.

"Kohtalo oli suonut heille kieltolain, ja lokakuussa 1929 se tarjosi uuden lahjan, pörssiromahduksen. Kokonaiset omaisuudet katosivat minuuteissa ja epätoivoiset miehet hyppäsivät rakennusten katoilta, mutta mafia sen kuin hymyili: vuosikausien salaviinamyynti oli tuottanut valtavasti käteistä, joten se oli valmis ottamaan vastaan toisen onnenpotkun kymmenen vuoden sisään." 

Kun alkoholi lakkasi olemasta kiellettyä vuonna 1933, mafia monipuolisti rahantekorikollisuuttaan kattamaan mm. laittomat rahapelit, biljardisalit, kiristyksen, suojelutoiminnan, huumekaupan sekä ammattiliittoihin ja rakennusteollisuuteen soluttautumisen. Las Vegasin uhkapelimekasta muodostui mafian kultakaivos. Eikä voida unohtaa Kuubaa, jossa mafia omisti suuren osan kasinoista. Kiinnostavaa on, että mukana mafiassa oli myös naisia, tosin vain muutamia. Yksi heistä oli Madame Queenie, joka oli rakentanut melkoisen pelioperaation ja halusi saada muut liittoon hollantilaista Schultzia vastaan, jota kukaan ei ollut rohjennut uhmata. Queenie yritti sitä, mutta Schultz oli voimakkaampi ja Madame Queenie päätyi vankilaan.

FBI:n ensimmäisen johtajan J. Edgar Hooverin myötämielinen suhtautuminen mafiaan tulee kirjassa esille useammassa yhteydessä. 1930-luvulla Hoover kiisti mafian olemassaolon eikä käyttänyt FBI:n kaikkia voimia mafian rikosten tutkimiseen. Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa mahdollisista syistä, miksi Hoover ei aktiivisesti jahdannut mafiaa.  

1940-luvun loppupuolella mafia voimisti otettaan Amerikan taloudessa. Rikkauksien pohjana olivat uhkapelit, koronkiskonta, uhkailu, lahjonta ja murhaaminen. Mafia laajensi toimintaansa maan teollisuuden joka haaraan. Itse mafiosot - ainakin suurin osa heistä - pysyttelivät varjoissa. "Julkisuus on mafiosolle aina ongelmien alkusoittoa." 

Louis Ferrante, joka on kokenut järjestäytyneen rikollisuuden omakohtaisesti, on mitä sopivin ja luotettavin kuvaamaan mafian nousua ja vallassaoloa Amerikassa. Kun tutustuu kirjan lopussa olevaan laajaan lähdeluetteloon, huomaa että kirjailija on historiansa lukenut. Kun hän liittää historian omiin henkilökohtaisiin mafiakokemuksiinsa, lukijalla on luettavana laaja kattaus amerikkalaisen mafian 1930-luvun kultakaudesta aina 1960-luvulle. Kirja on kiinnostavaa vaikkakin paikoitellen raskasta luettavaa. Uusia mafianimiä putkahtelee esille ja välillä tuottaakin vaikeuksia pysyä mukana juonen kulussa. Nimet ovat suurimmaksi osaksi vieraita ainakin minulle, jonka ainoat mafiatuttavuudet kytkeytyvät Kummisetä-elokuviin. Kirja on takuuvarmasti palkitsevaa luettavaa mafian historiasta sekä järjestäytyneestä rikollisuudesta kiinnostuneille.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos

 

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Aula & Co. 2024. Englanninkielinen alkuteos Eudora Honeysett Is Quite Well, Thank You. Suomentanut Anna-Mari Raaska. Kansi Laura Noponen. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Eudora Honeysett on 85-vuotias. Hän on nähnyt paljon elämänsä aikana, omasta mielestään ihan riittävästi. Hän on jo väsynyt. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä, on vain pahankurinen Montgomery-kissa. Päivittäin Eudora näkee, miten vanhuksia nöyryytetään. Nyt on korkea aika ottaa elämä omiin käsiin, miettii Eudora. Eudoran motoksi tulee: "Pako ilman paluulippua, loppu tälle kaikelle." Eikä siihen tarvita kuin yksi soitto Sveitsiin. "Klinik Lebenswahl. Wie kann ich Ihnen helfen?" Eudora kertoo: "Olen vanha, väsynyt ja yksin tässä maailmassa. Ei ole enää mitään, mitä haluaisin tehdä, eikä ketään, ketä haluaisin nähdä. En ole masentunut, ainoastaan saanut tarpeekseni elämästä."

Kirjassa valotetaan takaumin Eudoran menneisyyttä. Elämä ei ole ollut helppoa. Surulliset ja traagisetkin tapahtumat lapsuudessa ja nuoruudessa ovat vaikuttaneet siihen, että nyt 85-vuotiaana Eudora on yksin, ilman aviomiestä ja ilman sukulaisia.

Eudoran jäädessä odottamaan prosessin etenemistä Sveitsissä hän tutustuu naapuriin muuttaneen perheen vauhdikkaaseen ja ihastuttavaan 10-vuotiaaseen Roseen. Samoin hän tekee tuttavuutta Stanleyn kanssa, joka ikävöi kuollutta vaimoaan. Kaikilla heillä kolmella on omat surunsa, Rose on ollut edellisessä koulussa koulukiusattu, Stanley ikävöi vaimoaan ja Eudora haluaisi jättää tämän maailman. Nämä kolme viihtyvät erinomaisesti toistensa seurassa. He nauravat, iloitsevat, puhuvat myös vakavista asioista ja huomaamattaan tukevat toinen toisiaan. Eudora huomaa, ettei enää koko ajan ajattele elämän loppumista.

Tässä ihastuttavassa kirjassa on useita teemoja. Kirja kuvaa yksinäisyyttä, ystävyyttä, rakkautta, pettymyksiä, luopumista ja kuolemaa. Tapahtumiin liittyy tunteiden kirjoa, mikä saa lukijan välillä nauramaan ja välillä jopa itkemään - näin ainakin minun kohdallani. Taitavasti kirjailija sitoo yhteen kaksi aikatasoa. Takaumia on selkeä seurata ja ne antavat ymmärrystä Eudoran tämänhetkiselle elämälle. Kokonaisuudesta muodostuu uskottava ja koskettava lukukokemus.

Kirjan alussa Eudora oli piikikäs ja ärtyisä vanha nainen, mutta kirjan lopussa tapaamme ihastuttavan ja sympaattisen Eudoran. Kirjan tapahtumien edetessä Eudorasta tuli minulle läheinen ihminen, jolle toivoin kaikkea hyvää.

Pidin paljon tästä lämminhenkisestä kirjasta. Kannen perusteella odotin mukavaa ja viihdyttävää feel good -lukukokemusta, mutta kirja on paljon enemmän. Kirja viihdyttää, hauskuuttaa, koskettaa ja saa ajattelemaan. Kirja herättää lukijan pohtimaan vanhenemista ja kuolemaa. Eikä pelkästään kuolemaa, vaan myös sitä, saako/voiko kuolemaan itse vaikuttaa.

Pidin myös Annie Lyonsin kirjasta Pommisuojan lukupiiri (Aula & Co 2023) (linkki).

Claire Keeganin Nämä pienet asiat lukupiirikirjana

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat. Tammi. 2023. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Kääntäjä: Kristiina Rikman. 124 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme Päi avara mailma kokoontui syyskuun tapaamiseen yhdentoista naistenpankkilaisen voimin vaihtamaan ajatuksia Claire Keeganin romaanista Nämä pienet asiat.

Keeganin kirjan tapahtumat sijoittuvat Irlantiin New Rossin kaupunkiin kaakkois-Irlannissa vuonna 1985. Joulu lähestyy. Bill Furlong on hiili- ja puutavarakauppias, joka tunnetaan leppoisana ja hyväntahtoisena miehenä. Kaikki tuntevat hänet ja hän tuntee kaikki. Bill on ahkera työssään, ja hänen täytyykin olla, jotta saa elannon isolle perheelleen, vaimolleen Eileenille ja viidelle tyttärelleen. Leipä ei ole leveää, mutta toimeen tullaan ja tyttärille saadaan hankituksi heidän toiveittensa mukaisia joululahjoja.

Kirjan rakenne on toimiva. Ensin kirjailija kuvaa pikkukaupungin elämää ja kaupunkilaisten valmistautumista jouluun. Sitten avataan pikku hiljaa kylän salaisuuksia sekä myös Billin lapsuutta ja nuoruutta. Bill tuntee ja tietää, että asiat hänen elämässään ovat hyvällä tolalla, mutta kuitenkin jonkinlainen levottomuus on saanut Billistä otteen. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi, ystäviä ei juuri ole eikä vaimoonkaan saa keskusteluyhteyttä. Oma menneisyys, äidin aikainen kuolema ja isätön lapsuus mietityttävät Billiä.

Kun Bill vie eräänä päivänä hiiliä paikalliseen Hyvän Paimenen nunnaluostariin, hän löytää kylmissään palelevan nuoren tytön teljettynä hiilivarastoon. Bill tietää, että "Koulukodista ei paljoa tiedetty, mutta pesulalla oli hyvä maine: ravintolat ja hotellit, parantola ja sairaala ja kaikki papit ja varakkaammat taloudet lähettivät pyykkinsä sinne." Mutta olipa kyse mistä tahansa, kaikki kaupunkilaiset ovat hiljaa, tietää Bill. Kotona Eileen käskee Billiä unohtamaan koko tytön ja luostarin asiat. "Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta", toteaa Eileen. Hän jatkaa vielä: "Kaipa sinä osaat pitää omana tietonasi, mitä siellä tapahtui?"

Tytön kohtalo ei jätä Billiä rauhaan. Hän ottaa riskin ja haluaa auttaa, aivan kuten rouva Wilson oli auttanut Billiä lapsena. Bill pohtii: "Mitä hyötyä kaikesta oli? Jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain uutta - mitä mieltä elämässä on?"

Miten paljon painavaa asiaa kirjailija onkaan saanut mahtumaan 124 sivuun. Totesimme, että kirjassa ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, tai "hiukka enemmänki olis kestäny", kuten eräs lukijamme totesi. Kieli on hiottua, jokainen sana on harkittu. Kirjailija luottaa lukijaan, monia asioita aloitetaan, mutta loppu jää lukijalle. Samoin on kirjan lopun kanssa. Mitä Bill tekee, jätetään avoimeksi. Mutta ehkä se lopputulos ei olekaan se keskeinen pointti, vaan keskeistä on se, että Bill tekee päätöksen tytön auttamisesta. 

Irlantilaisuus tulee kirjassa esille monin tavoin, jouluvalmisteluissa ja arkielämässä. Oli mukava kuunnella, kun eräs Englannissa paljon aikaa viettänyt lukijamme kertoi yksityiskohtaisesti leivonnaisten ja erityisesti joulukakun valmistuksesta. Moni muukin asia oli hänelle kirjasta tuttua, mm. kuumavesipullot.

Totesimme, että kirjailija on osannut valita kirjalleen oivallisen nimen. Nämä pienet asiat ovat vain pieniä arkea kannattelevia asioita, mutta niin tärkeitä. Billillekin oli tärkeää, että oli jotakin odotettavaa, vaikka vain niitä pieniä asioita. Ja miten monta pientä asiaa olisi voinut mennä toisin Billin ja hänen äitinsä kohdalla. Keskustelumme vei luonnollisesti myös Magdalene-pesuloihin, irlantilaisiin katolisen kirkon ja valtion ylläpitämiin orjatyöpajoihin. Orjatyöpajojen toiminta alkoi vuonna 1922 ja viimeinen pesula suljettiin vuonna 1996. Tuntuu uskomattomalta, miten tyttöjä ja naisia pystyttiin ja saatiin kohdella niin vihamielisesti ja kostonhimoisesti vielä 1990-luvulla. Mutta katolisen kirkon mahtia ei voinut kyseenalaistaa.

Muutamia lukijoittemme kommentteja:

- Tykkäsin, vaikka kirja oli omalla tavallaan ankea.
- Kun tarina vyörähti käyntiin, niin sitten se yllättäen loppuikin.
- Hyväsydämellisyys ja auttamisen halu kannattelevat kirjaa.  
- Hiottua kieltä. Kirjailija luottaa lukijaan. 
- Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.
- Kristiina Rikmania on kiittäminen taidokkaasta käännöksestä.

Keskustelu kirjasta oli vilkasta ja intensiivistä. Kaikesta huomasi, että lukijamme olivat todella keskittyneet kirjan lukemiseen ja pohtineet Keeganin esille tuomia ajatuksia. On kiinnostavaa huomata, miten kirja elää keskustelun mukana. Tulee esille asioita, joihin ei itse ole kiinnittänyt lainkaan huomiota tai jotka jotkut muut lukijat olivat kokeneet aivan eri tavalla. Tässä lieneekin lukupiirin vahvuus. Monesti vilkkaan keskustelun jälkeen voi todeta, että tämähän olikin oikein hyvä kirja, paljon parempi kuin olin ajatellut.

Kirja sai meiltä arvion 4,7 (asteikko 1-5). Taitaa olla paras koskaan antamamme arvio.

Lokakuun kirjana on Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa.

Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY. 2024. Päällys Mika Tuominen. 320 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tämä tarina on satu. Kuvittele, että se on näytelmä. Tai elokuva, jos se sopii sinulle paremmin. Ja kuten kaikissa näytelmissä, tämäkin tarina on jaettu osiin. Mutta aloitamme tietenkin alusta, tai ehkä lopusta, sekin selviää aikanaan. Parasta draamassa on, ettei katsoja voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sadussa emme ole kahlehdittuina todelliseen maailmaan vaan voimme taivuttaa sitä tahtoomme. Liikkua ajassa ja paikassa."

Arttu Tuominen on kirjoittanut kymmenen dekkaria. Muistilabyrintti -sarjaan (Myllylahti) kuului neljä teosta. Siirryttyään WSOY:lle Tuominen aloitti kuusiosaisen Delta-sarjan, jonka päätösosa on Lavastaja. Sarjassa - osa osalta - Tuominen avaa poliisien henkilökuvia. Nyt sarjan päättyessä lukija on tullut tutuksi porilaisten rikostutkijoiden Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin, Linda Toivosen ja Susanna Mannerin kanssa, joiden kaikkien elämä on tällä hetkellä melko hyvällä mallilla. Sarjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Poriin, kirjailijan kotikaupunkiin. Niin myös Lavastajan tapahtumat. Tuominen onkin todennut, että Pori on täydellinen dekkarikaupunki - riittävän suuri isoillekin rikoksille.

Susanna Mannerilta tulee kiireellinen puhelu Jari Paloviidalle. Porin Kuuminaistennieman Kuusinokasta on löytynyt "kolme kroppaa, ehkä neljä, en ole varma". Perhesurma, miettii Linda. Paloviita valmistautuu kohtaamaan neljä ruumista. Mutta missään ei näy veripisaraakaan. On vain sohvalla istuva televisiota katseleva kolmihenkinen perhe. "Silmät olivat auki, suut hymyssä. Isän käsi lepäsi äidin hartioilla, äidin pää nojasi isän olkapäähän. Heidän välissään istui arviolta seitsemänvuotias tyttö. Kaikilla oli yllään  kotoisat vaatteet." Lattialla makaa koira, televisiossa pyörii Kulkurin valssi -elokuva. "Tuossa ei ole mitään järkeä", pystyy poliisi vain toteamaan.

Murhaaja kutsuu itseään Harriksi. Käy ilmi, että Harri murhaa ihmisiä, palsamoi ruumiit ja asettaa uhrit viehättäviin asetelmiin, jotka huokuvat mennyttä maailmaa. Poliisi pohtii: "Jos minun pitää veikata, tekijä on halunnut luoda jonkinlaisen sommitelman. Ei pelkästään perheestä katsomassa televisiota, vaan kokonaisuuden. Piha, kukat, nurmikko. Koko talo ja kaikki sen esineet ovat yhtä isoa sommitelmaa." Kaikesta näkee, että Harri on todellinen lavastaja. Hän on taitava, hän on suunnitellut joka ainoan detaljin ja hän pitää huolen siitä, että poliisi löytää ruumiit, mutta hän on aina askeleen poliisia edellä. Poliisille selviää pian, että Harri on raaka sarjamurhaaja, jonka käsikirjoittamassa näytelmässä on varattu roolit myös poliiseille.  

Lavastaja on hyvä rikosromaani. Kirjassa on yllätyksellinen, äärimmäisen taitavasti rakennettu juoni. Mutta juoni on erilainen kuin odotin sen olevan. Odotin edellisten osien kaltaista rikosromaania, jossa yhteiskunnalliset teemat nousevat keskiöön, kuten mm. aiemmista osista tutut teemat yhteiskunnan huono-osaisten, kodittomien, alkoholistien, narkkareiden, moniongelmaisten nuorien ongelmista. Sen sijaan Arttu Tuominen räväyttää uuden puolen itsestään. Lavastajassa ollaan puhtaan nordic noirin synkeissä tunnelmissa. Ja tämänkin genren hän taitavana dekkaristina hallitsee. Fiktiiviset tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta sitähän ne eivät yleensä ole nordic noirissa.

Tuomisen taidokasta tekstiä on ilo lukea. Poliiseista Tuominen on rakentanut uskottavat ja inhimilliset henkilöhahmot, joita ainakin minä jään ikävöimään. Olen varma, että niin tekee kirjailija itsekin. 

Pidin Delta-sarjasta heti ensimmäisestä osasta alkaen. Osa osalta Tuominen on kehittynyt kirjoittajana ja juonen rakentajana. Tuomisen inhimillinen ja ymmärtävä ote on yltänyt niin kaduilla asuviin asunnottomiin kuin myös poliisien yksityiselämän kiemuroihin. Kirjoitin Vapahtajasta, että se oli paras sinä vuonna (2023) lukemani rikosromaani. Mielenkiinnolla odotan, millaisiin sfääreihin Tuominen vie lukijat seuraavaksi.

Porissa on kuluvan kesän aikana järjestetty fanikävelyitä Delta-sarjan tapahtumapaikoille. Itse osallistun fanikävelylle lauantaina 21.9.2024 . Olisi hienoa, jos kirjailija itse olisi oppaana. 

Mikko Malila: Kastanjasota

 

Mikko Malila: Kastanjasota. Otava. 2024. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tietyssä mielessä Teemu oli oikeassa. Se oli viimeinen kesä. Lapsuus loppuu kaksitoistavuotiaana. Siitä parhaat psykologit on yhtä mieltä. Se on todistettu. Rudolf Steiner sanoi niin."

1990-luvun lamakauden kuvaukset kiinnostavat minua, koska itsekin olen elänyt ja kokenut tuon ahdistavan ajanjakson seuraamukset. Kiinnostuin Malilan teoksesta, koska kirja kuvaa tuon lamakauden kesää vuonna 1994 Martin kaupunginosassa Turussa. 

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun kirjan - syksyllä kuudennelle luokalle siirtyvä minäkertoja - ryömii pitkin viemäreitä ja löytää sieltä ruumiin. Mutta ei siitä sitten enempää. Siirrytään kuvaamaan Santeria. "Santerin ongelma oli isot pojat. Ne näki kuinka kovasti se yritti. Sen luut ei kasvaneet. Se ei pystynyt puolustautumaan. Se suostui kaikkeen. Siinä mielessä se oli rohkea. Se hyppäsi muiden puolelle, itseään vastaan." Santerin pakokeino on ilmalaiva. Ilmalaivan kapteeni tulee hakemaan Santerin lennolle joka ilta. Isälle ei voi kertoa mitään, mutta kapteenille Santeri kertoo kaikki huolensa. Sitten on Teemu, jengin johtaja, jota pidetään suurena ja viisaana ja jonka sanoilla on painoarvoa. "Olisin seurannut Teemua mihin tahansa. Se osasi piirtääkin. Se luonnosteli kepillä hiekkaan. Sen kanssa minä opettelin kiusaamista." 

Nämä pojat asuvat Martin köyhemmällä puolella. "Me oltiin aina oltu köyhiä. Meidän isät lähti merille. Meidän äidit joutui myymään persettä ostaakseen meille vaatteita."  Itäpuolella Marttia asuivat paremmat perheet. Näiden perheiden pojat haluavat Martin alueen kuninkuuden. Puolin ja toisin tarkkaillaan, tehdään yllätyksellisiä hyökkäyksiä, pelotellaan ja ollaan odotusmielellä. Jengisota, jota käydään kastanjoilla, on väistämätön.

Malilan teksti koostuu lyhyistä, tökkivistä lauseista. Tällä tavoin Malila on varmaankin pyrkinyt tavoittamaan kuvaamiensa poikien ajatusmaailmaa. Hieman haasteelliselta tuntui päästä mukaan tekstiin, mutta kyllä tyyliin tottui yllättävän nopeasti ja lukeminen etenikin ripeästi. Malila tavoittaa hyvin lamavuosien ahdingon samoin kuin kaksitoistavuotiaiden poikien viimeisen lapsuuden kesän tunnelman. Lähtökohdat yläasteen aloittamiselle ovat heikot, mutta voi vain toivoa, että pojat löytävät vähitellen oman paikkansa tässä maailmassa.

Kastanjasota on Malilan esikoisteos.

Anu Vidgren: Suojelusenkeli

 

Anu Vidgren: Suojelusenkeli. Momentum kirjat. 2024. Kansi Iiris Kallunki. 208 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Coco ja Frank ovat lähdössä lapsiensa Desiréen ja Thomasin kanssa lomamatkalle Dubaihin. Suomessa eletään keskitalven aikaa, ja siksi aurinkoista lomaa odotetaan innolla. Perheen isä Frank on työskennellyt aiemmin diplomaattina, jolloin myös perhe on asunut ulkomailla. Tuttuja asuinpaikkoja ovat Helsingin ohella Moskova ja Lontoo. Desirée ja Thomas ovat kahdeksanvuotiaat kaksoset. Ihastuttavia lapsia, terävä-älyisiä, sanavalmiita ja kohteliaita. 

Dubaissa perhe majoittuu tasokkaaseen hotelliin. Henkilökunta on yltäkylläisen ystävällistä, vaikkakin yllättävän paljon aikaa kuluu siihen, että perhe saa varaamansa neljän hengen huoneiston. Mutta kun se järjestyy, loman vietto voi alkaa. Perhe on aktiivinen, pääpaino on uimisessa ja rannalla olemisessa, mutta toki muutakin tehdään. Käydään kameliraveissa, pelataan lentopalloa ja tennistä sekä vieraillaan Burj Khalifassa, maailman korkeimmassa rakennuksessa, käydään moskeijassa ja tietysti käydään myös ostoksilla Dubai Mallissa. Pitkän päivän päälle on miellyttävää palata hotelliin hyvälle illalliselle.

Perhe nauttii lomastaan todenteolla, mutta esille tulee asioita, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Joka kerta rannalle mennessä vanhempien huomio kiinnittyy "viimeisen päälle sliipattuun aurinkolasimieheen, joka ei tyyliltään tunnu sopivan lomalaisten joukkoon, yrityksestään huolimatta." Rannalla mies asettaa aurinkotuolinsa perheen tuolien lähelle. Eräs nainen, jonka perhe näki kameliraveissa sekä nyt hotellissa, on kuin Cocon kaksoisolento. Siihen suhtaudutaan huumorilla - ainakin aluksi. "Joudumme nyt siis syömään pääruoat vain yhden Cocon seurassa", vitsailee Frank, mutta kyllä kaksoisolento mietityttää erityisesti Cocoa. Hotellihuoneessa pitää olla varuillaan, joskus makuuhuoneen ikkuna on aukaistu, joskus taas yöllä huoneessa kuuluu kummallista kolinaa,  ja joskus huoneessa haisee. Miten näihin pitäisi reagoida, miettivät vanhemmat. Viimeinen yllätys kohdataan, kun ollaan lähtemässä lentokentälle. Heidän huoneensa edustalla lilluu verilammikko.

Kummallisista sattumista huolimatta perhe nautti lomastaan. Suomessa odottaa kaunis talvinen sää. "Onpa silmiä hivelevän kaunista! Maisema on kuin upea taideteos", ihastelee Coco. Mutta Dubaissa sattuneet kummallisuudet jäivät salaisuuksiksi, mitään ei ratkennut, mitään ei kirjailija paljastanut. Esirippu laskeutui, mutta naamioita ei riisuttu. Kirjailija toteaa UutisRauman haastattelussa 7.8.2024: "Kirjan idea on siinä, että tarina etenee ja jokainen lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä mitä oikein tapahtui." 

Kaunokirjallisissa teoksissa annan plussapisteitä kirjalle, jos siinä ei aukikirjoiteta kaikkea, vaan annetaan tilaa lukijan omille tulkinnoille. Mutta Suojelusenkeli saattaa olla ensimmäinen lukemani rikosromaani, jossa väijytykset ja rikokset jäävät paljastumatta. Mietin, että tämä saattaisi toimia hyvänä lukupiirikirjana. Varmasti kirja herättäisi keskustelua ja esille tulisi mitä erilaisimpia päätelmiä.

Kirjan juonta on helppo seurata. Rakenne on selkeä, kirjassa on yksitoista lukua, yksi kullekin lomapäivälle. Vidgrenin teksti on sujuvaa, konstailematonta ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on mukava hyvän mielen dekkari, jossa on mukana huumoria ja lämpöä. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Missä tuhka kukkii

   

Nguyễn Phan Quế Mai: Missä tuhka kukkii. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos Dust Child. Suomentanut Elina Salonen. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Dan sulki silmänsä. "En ole aiemmin puhunut tästä sinulle. Matkustaessani Vietnamiin olin täysin tietämätön. Aivopesty. Koulutuksessamme oli väitetty, että taistelisimme epäinhimillisiä olentoja vastaan. Opettajat olivat nimitelleet vietnamilaisia vinosilmiksi, keltanaamoiksi, imbesilleiksi. Lentäessäni tänne vierustoverini sanoi, ettei minun tarvitsisi murehtia vietnamilaisten tappamista."

On vuosi 1969 ja Vietnamin sota on käynnissä. Sisarukset Trang ja Quynh lähtevät kotikylästään etsimään työtä Saigonista. Rahaa olisi saatava perheelle, sadot eivät tuota ja kaiken lisäksi isä sairastaa. Tytöt laittavat kotiin tietoa, että he viihtyvät hyvin toimistotöissä amerikkalaisessa yhtiössä. Totuus on erilainen. Monien muiden työttömien tyttöjen lailla tytöt ajautuvat viihdyttämään amerikkalaisia sotilaita Hollywood-baarissa. Baarissa sotilaat nauttivat drinkkejään ja ostavat tytöille Saigon-teetä. Siskoista Quyng sopeutuu hyvin ilotalon sääntöihin, mutta Trang on peloissaan. "Lupaa, ettei meidän tarvitse maaata heidän kanssaan. Lupaathan?" Mutta baarissa on takahuone, jonne mennään, kun Tiikerirouva niin käskee. Trangin pelot kuitenkin katoavat, kun hän tapaa amerikkalaisen helikopterilentäjän Danin. Dan on erilainen, hän on hauska ja  ystävällinen. Mutta kun Danin sotapaineet käyvät ylivoimaisiksi, Danista kuoriutuu väkivaltainen ja raaka mies.

On vuosi 2016. Phong on mustan amerikkalaisen sotilaan ja tuntemattoman vietnamilaisnaisen poika, jonka äiti on jättänyt vastasyntyneenä orpokodin portille. Phong on ollut koko elämänsä ajan kiusattu, häntä on haukuttu ameraasialaiseksi, jolla on kaksitoista persereikää. "Hei, musta amerikkalainen. Hävisitte sodan, joten painu vittuun!" Phongista tuli "kulkuri, pelkkää tomua." Nyt Phong tuntee, että hänen paikkansa olisi pikemmin USA:ssa kuin Vietnamissa, mutta hän ei onnistu saamaan viisumia. Phongin tarve löytää äiti ja isä on suuri.

Samaan aikaan amerikkalaisveteraani Dan tulee Amerikasta Vietnamiin hakemaan hyvitystä ja saadakseen lopulta rauhan itsensä kanssa. Vaimo Linda matkustaa Danin mukana, mutta Dan on jättänyt kertomatta Lindalle sodanajan tapahtumista. Niihin on ollut vaikea palata, ne ovat vaikeita ja raskaita muistoja, mutta Dan tuntee, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata muistot.

Kirjan neljä päähenkilöä ovat kaikki kärsineet sodasta eri tavoin. Kirjassa vuodet 1969 ja 2016 kietoutuvat yhteen, ja saamme kokea, miten paljon yhteistä onkaan Phongin, Danin ja sisarusten elämillä. Yhä edelleen viisikymmentä vuotta sodan jälkeen sodan tunnetaakka on läsnä sekä vietnamilaisten että amerikkalaisten sotilaiden muistoissa. Ameraasialaiset kipuilevat identiteettinsä kanssa ja jatkavat amerikkalaisten perheenjäsentensä etsimistä. Agent Orange -kasvimyrkyn tuhoisat seuraukset heijastuvat myös sodan jälkeisiin sukupolviin. 

Nguyễn Phan Quế Mai kirjoittaa kaunista ja lyyristä tekstiä, joka sopii erittäin hyvin tähän teokseen, jossa vietnamilaisten ja amerikkalaisten sotilaiden äänet, ameraasialaisten tuntema tuska sekä toisaalta kielen ja kulttuurin ylittävä rakkauden ilo ja anteeksiantaminen kietoutuvat yhteen. Elina Salosta on kiittäminen taitavasta suomennuksesta. Kirjan välittämä tarina ei perustu itse sotatoimiin, vaan kuvaa sodan vaikutuksia niihin, jotka tavalla tai toisella olivat osallisina sodassa. Tarinankerronta on koskettavaa ja mietiskelevää. Varmasti tarina pysäyttää lukijan miettimään päähenkilöiden kohtaloita ja sodan julmuutta.

Luimme Naisten Pankin lukupiirissä Nguyễn Phan Quế Main teoksen Vuorten laulu (Sitruuna 2022). Pidimme kirjasta paljon (linkki). Missä tuhka kukkii -teoksesta tuli minulle yhtä koskettava ja myös kiinnostava lukukokemus.