Lukupiirikirjana Antti Heikkisen Mummo

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY. 2017. Päällys Martti Ruokonen. 303 sivua.

Lainattu kirjastosta

Heikkisen Mummo oli seniorilukupiirimme vuoden ensimmäinen kirja. Meitä oli paikalla 12 innokasta lukijaa. Aluksi keskustelimme Antti Heikkisen energisyydestä, niin monessa hän on mukana. Ensi kesänä Utran kesäteatterissa Joensuussa esitettävässä näytelmässä Toivo Ryynäsen elämä ja teot Antti Heikkinen on käsikirjoittajana yhdessä Jaakko Tepon kanssa. Lisäksi Heikkinen näyttelee tässä näytelmässä.

Heikkinen kertoo Mummo-kirjassaan kahden naisen sukutarinan 1920-luvulta alkaen. Lapsena Maija, kirjan mummo, asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa maaseudulla pienessä kylässä, ilmeisesti jossakin Pohjois-Savossa. Katselemalla ja kuuntelemalla sisaruksiaan, kylän asukkaita, kauppamiehiä ja kylähulluja Maija oppii paljon elämästä, politiikasta ja maailmasta. Vanhemmat kuolevat ja Maija jää elämään köyhää ja vaatimatonta elämää sisarustensa Anttonin ja Esterin kanssa. Helpolla eivät sisarukset pääse. Moni asia ympärillä muuttuu, yksi pysyy samana ja on aina läsnä: metsä.

Toinen kirjan kertojista on Marja-Liisa, sisar Esterin tytär. Yllätys on, että Ester saa kosijan, vaikka Maija on häntä niin paljon  kauniimpi. Kosija Eero hurmaa kaikki. Ester rakastuu, käydään Helsingissä, koetaan huimia asioita. Millaista juonen kuljetusta Heikkinen onkaan kehittänyt! Marja-Liisa pohtii isäänsä, ihastuu opettajaansa ja muihinkin miehiin. Ja taas tapahtuu - välillä on vaikea pysyä mukana ja pitää palata sivuja ja taas sivuja taaksepäin, jotta pysyy mukana tässä Heikkisen huimassa vauhdissa.

"Oo tutieeraamatta siinä, äiti äyskäisi." (s. 19)

Meillä lukupiiriläisillä riitti keskusteltavaa Heikkisen Mummosta, niin paljon erilaisia teemoja kirja pitää sisällään. Tosin, moni oli kyllä sitä mieltä, että vähemmilläkin ainesosilla kirjan olisi saanut aikaiseksi. Parasta mielestämme kirjassa on ajankuvaus. Heikkinen on ammentanut kirjaansa luontevasti aineksia Suomen historiasta ja oman mummonsa tarinoista. Ja sitten se Heikkisen kieli! Näin rehevää, rikasta ja värikästä kieltä käyttää vain Heikki Turunen! Muutamat lukijoistamme olivat kirjanneet ylös kirjassa käytettyjä murreilmaisuja, ja niitä kyllä riitti. Heikkinen on jossakin haastattelussa todennut, että hän on pienenä poikana istunut pöydän alla ja kuunnellut aikuisia. Sillä tavalla suvun ja kyläläisten tapahtumat sekä kieli tallentuivat hänen mieleensä. 

Elämää maalaiskylässä eletään arjessa, eikä siihen juuri kuulu tunteiden tai hellyyden osoittaminen. Näin Maija kuvaa mukavaa, kauneinta ja ainoaa muistoa isän ja äidin välisestä hellyydestä: "Ranttamurimuramurallallei, lauloi isä kömpelösti ja läpsäyttää äidin kannikoita. Äiti tiuskaisi ponnettomasti." (s. 47)

Mutta aika vaikeaksi koimme Mummon lukemisen. Sekaisin menivät meiltä mummo ja äiti, Maija ja Marja-Liisa, kaikki vielä M:llä alkavia. Koimme, että kirjassa oli liikaa vaikeasti seurattavia takaumia. Moni oli sitä mieltä, että osa kirjan tapahtumista oli epäuskottavia, mm nuoren tytön suhde vanhaan opettajaan. Eräs lukupiiriläisistämme pohtikin huumorin pilkkeellä, että meneekö oppineen aika hukkaan kun tällaisia epäuskottavuuksia lukee. 

"Hyvä akka sie olet ollut."

Kirjan mummon persoona puhututti meitä. Pohdimme, oliko Heikkinen kuitenkin liian nuori kuvaamaan vanhojen ihmisten tunteita. Moni löysi mummosta tuttuja piirteitä omista mummoistaan, toiset taas pitivät mummoa "suorastaan epämiellyttävänä, kaikki inhottavat persoonallisuuden piirteet oli koottu tähän mummoon". Santulle mummo kelpasi.

"-Hyvä akka sie olet ollut. Kovaluontoinen vain, sellaisiahan te olette. Siun kaltaisia on Suomenmaa täynnä ja mie olen onnellinen kun juuri siut sain.
- Minkä takia siitä, että just minut?
- Siulla on lohnakammat persaukset kuin monella muulla." (s. 287) 

Teimme kokeeksi numeroarvioinnin kirjasta asteikolla 1-5. Mummo sai arvioksi 3.6.
 

Stalinin lehmät Joensuun kaupunginteatterissa

Stalinin lehmät. Joensuun kaupunginteatteri. Pieni näyttämö.

Anna. Kuva Miska Korpelainen.

Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) on ensimmäinen Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevistä kirjoista. Saman teeman kirjoja ovat Puhdistus (2008) ja Kun kyyhkyset katosivat (2012). Stalinin lehmät on vahva romaani. Sellaiseksi on tehty myös Joensuun kaupunginteatterin pienen näyttämön esitys. Teatteriesitys imaisee katsojan mukaansa voimakkuudellaan ja intensiivisyydellään. 

Kirjassa minua viehätti Oksasen kirjoitustyyli. Hän on taitava kertoja, hän ketjuttaa taitavasti nykyaikaa ja historiaa. Lyhyet kappaleet pitävät lukijan mielenkiinnon yllä läpi lähes 500-sivuisen kirjan. Teatterissa tuli tunne, että samaan tempoon on pyritty myös näytelmässä. Tässä on onnistuttu, lyhyet kohtaukset rakentavat tarinaa taidokkaasti. 

Siperian vuohet ovat Stalinin lehmiä
  
Näytelmässä, kuten kirjassakin, on kaksi teemaa: Viron historia ja syömishäiriö. Viron historia valottuu Annan (Minni Gråhn), Katariina-äidin (Anna Ojanne) ja Sofia-mummon (Maria Karhapää) kautta. Takaumat kuljettavat katsojan Viron historian mustiin vuosiin: vuoden 1949 kyydityksiin Siperiaan, metsäveljien toimintaan ja neuvostovallan mielivaltaan. Skitsofreninen miehitysvalta jatkui kauan - aina Viron uuteen itsenäistymiseen asti vuonna 1991. Kyydityksiä ja lähisukulaisten traagisia kohtaloita konkretisoidaan koskettavalla tavalla videolla näytelmän lopussa.  

Neuvostoliitto on hyvä asua, jos on auto, asunto ja suomalainen rakastaja.

Katariina asuu Virossa köyhyydessä ja puutteessa. Elintasoa nostaa suomalainen miesystävä, jolle Katariina on "Mansikka", ts. ensimmäisen luokan tyttöystävä. Suku on onnellinen saadessaan sukkahousuja, muovikasseja ja vessapaperia. Äiti kehottaa Katariinaa lähtemään pois Virosta, "verenpunaisesta helvetistä." Vuonna 1974 Katarina ja suomalainen poikaystävä menevät naimisiin ja muuttavat Suomeen, kun taas Sofia-mummo jää asumaan Haapsaluun. Suomessa syntyy Anna. Suomessa eletään suomettumisen aikaa. Virolaiset ovat ryssiä ja kaikki virolaisnaiset prostituoituja. Annan pitää peittää virolaisuutensa, viroa ei saa puhua eikä perhetaustaa saa paljastaa. 

Katariina-äiti ja Anna. Kuva Miska Korpelainen.

Tavoitteena täydellinen kauneus

Eletään 80-luvun loppua. Anna on nuori teini. Hän ihailee laihtunutta vartaloaan, vaalii syömättömyyttä, laskee kaloreita ja oksentaa. Oksentamisesta tulee taidetta. Syömishäiriö vain jatkuu, vaikka Anna on täysin tietoinen sairauden vaaratekijöistä. Anna kärsii syömishäiriöstä useita vuosia, tottumuksesta on vaikea luopua. Kaikki muuttuu Annan ympärillä, mutta bulimia säilyy ystävänä ja herrana. 

Katariina-äiti ja Anna. Kuva Miska Korpelainen

Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. En osaa nostaa ketään ylitse muiden. Tämä oli naisten näytelmä, miesten rooleja näytelmässä kyllä on, mutta ne peilautuvat videolta. Ainoastaan Hukka (Anna Ojanne), Annan poikaystävä, näyttäytyy lavalla naisten kanssa. Pelkistetty lavastus, sälekaihtimet, toimii hyvin. Sälekaihtimien raoista pystyy vilkuilemaan milloin Viron, milloin Suomen tapahtumia.

Luonnollisesti lähes 500-sivuisesta kirjasta on pitänyt jättää paljon pois, mutta hienosti Aino Kivi on onnistunut dramatisoinnissa. Näytelmässä ei juuri ole huumorin pilkahdusta, mutta eipä sitä ole Oksasen kirjoissakaan.

Näytelmän valinta teatterin ohjelmistoon on ollut nappivalinta. Mietin, olisiko näytelmä toiminut myös isolla näyttämöllä. Miksikäs ei? Hieman erilainen dramatisointi, enemmän live-näyttelijöitä, vai mitä? Katsojaluvut olisivat varmaankin erilaisia kuin nyt tämän syksyn ison näyttämön näytelmillä. Stalinin lehmät on sitä paitsi mitä ajankohtaisin näytelmä. Maahanmuuttajat ovat pinnalla ehkä enemmän kuin koskaan. Nuorten lisääntyviin mielenterveysongelmiin liittyy usein myös syömishäiriöitä.

Dramatisointi ja ohjaus: Aino Kivi. Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen, pukusuunnittelu Sanna Tarvainen, valosuunnittelu Asko Heiskanen, äänisuunnittelu Pepe Kettunen. Näyttämöllä Minni Gråhn, Anne Ojanne ja Maria Karhapää.

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus. Robustos. 2018. 404 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kiinnostuin tästä kirjasta aiheen perusteella. Sisällissodan teemasta on hyvä edetä historiassa lähemmäksi tätä päivää. Talvisodan ja jatkosodan ajoista on kirjoitettu paljon sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, mutta sotien jälkeinen aika on jäänyt vähemmälle huomiolle. Markku Pölösen Oma Maa -elokuvan myötä tuli tunne, että haluaisin kuulla enemmänkin 40-luvun lopusta eli Suomen jälleenrakennusvaiheesta, ajanjaksosta, joka loi pohjan nykyiselle hyvinvointivaltiollemme.

"Nyt on rauha, jos et sattumoisin ole huomannut, rauha!" (s. 19)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsingin Perheasuntojen taloihin Käpylän uudella asuinalueella. Näihin neljään kerrostaloon asutettiin 109 perhettä. Lapsia oli luonnollisesti paljon, parhaimmillaan yli 500. Eletään elokuuta vuonna 1946. Sota on ohitse. 

Kerrostalojen asukkaat tuntevat toisensa - läheisemmin tai etäisemmin. Monenmoista kanssakäymistä mahtuu pihapiiriin, on juoruilua, pilkkapuheita, kyttäämistä ja tietysti myös ystävystymistä. Lapsia on paljon; naapurit katsovat tarvittaessa lasten perään. Keskiviikkoisin rentoudutaan Katrin saunan lauteilla.

Eräs asukkaista on Mandi, mielenkiintoinen nainen, joka hoitaa naapureita yrttiseoksillaan ja näkee etiäisiä. "Varis lehauttelee siipiänsä näkymättömissä. Mandi tuntee linnun läsnäolon mutta ei saa enteestä otetta." (s. 143) Mandi on eronnut, hänellä on neljä lasta, joista kaksi poikaa on Ruotsissa viettämässä kesää, mutta Mandi pelkää heidän jäävän Ruotsiin sodanaikaisten perheittensä luokse. Asuntopula on valtava sodan jälkeen. Mandi on ollut naapuriensa tavoin onnekas saadessaan mukavuuksin varustetun asunnon. Vaikka pulaa on vähän kaikesta, ruoasta, vaatteista, rahasta, niin asunto on nyt ihan luksusta.  Ja asunnossa on jopa kylpyamme!

"Mutta ehkä kaikkein hienointa on näiden pihapuoleisten keittiotilojen ja Mäkelänkadulle katsovan ison huoneen väliin jäävä kylpyhuone. Sen kalustukseen kuuluu paitsi vesiklosetti ja pesuallas, myös kylpyamme. Sellaisesta ihanuudesta eivät hellahuoneesta muuttaneet osanneet edes haaveilla." (s. 82-83) 
  

"Taas kulkee henki. Hän selviytyisi myös jatkossa. Tulee mitä on tullakseen." (s. 306)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mandin kesälomalle. Aloitettuaan työt siivoojana konepajalla Mandi on liittynyt SKDL:oon. Jäsenkirja on hänelle kuin palkinto menneistä vuosista. Jäsenkirjan myötä Mandi haluaa uskoa "ihmisyyden aatteeseen". (s. 84) Mandi tietää ja tuntee naapureiden asiat. Mutta hän ei ole juoruileva naapuri, vaan päinvastoin, hän on aina halukas auttamaan, jopa niin, että hän itse saattaa joutua vaikeuksiin. Eniten Mandi haluaa auttaa 15-vuotiasta Lailaa, joka huolehtii pienellä palkallaan nuoremmista sisaruksistaan äidin muutettua pois kotoa.  

"On rauhoituttava ja luotettava huomiseen. Kun muut keinot on käytetty, jäljelle jää enää toivo." (s. 375)

Latvala tutustutti minut Mandiin, tuohon voimakkaaseen tulevaisuuteen uskovaan tahtonaiseen. Tällaiset naiset ovat olleet tärkeitä Suomen jälleenrakentamisessa, aina valmiita auttamaan, aina valmiita antamaan omistaan, vaikka omassakin elämässä olisi toivomisen varaa. Elokuvamaisesti näin Helsingin Perheasuntojen asuinympäristön, lasten leikkimisen, kaupan käynnin, naapuruston tapaamiset, Aunen kaupan, lastensuojeluviranomaisten ja poliisien vierailut, miesten juopottelun ja sen, että kaikki eivät vain pärjää. Latvalan värikäs kieli sopii hyvin kuvaamaan tätä pihapiiriä, joka on täynnä elämää. Paikka paikoin kirjan juonen seuraamisessa piti olla tarkkana, Mandin ajatukset eivät tahtoneet pysyä tässä päivässä, vaan samassa kappaleessakin muisteltiin menneitä sota-aikoja ja avioliittoa. Ehkä kronologinen kerronta olisi helpottanut lukijaa. Suosittelen kirjaa lukupiirikirjaksi, niin monia keskusteltavia teemoja kirjasta löytyy.

Kirja koostuu kuudesta osiosta. Pidin erinomaisena ideana lukujen otsikointia. Otsikot ovat otteita Katri Valan runosta Pajupilli. Ne toimivat tässä tarkoituksessa erittäin hyvin.

I virran partaalla paju  II lävitse tuulet puhaltavat III myrskyä, tuskaa, rakkautta IV maailman kapinallinen henki V soittaaksensa sävelmän VI myrskyä, tuskaa...

Pakkaspäivän kunniaksi muutamia kuvia Kolilta

Taitaa pakkanen paukkua joka puolella Suomea. Meilläkin ollaan liikuttu yli 20 asteessa. Nyt helpottaa, on "vain" 17 astetta. Mutta onhan talvimaisema kaunis. Tässä muutamia kuvia Kolin kansallismaisemasta.

Auringonnousu Ukkokolilla

Auringonnousu Akkakolilla

Ukkokolilta

Paljon on lunta tänä talvena.

 

Mukavia pakkaspäiviä!

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Anna Ekberg: Uskottu nainen. Minerva Crime. 2019. Tanskankielinen alkuteos: Karlighed for voksne. Suomentanut Katariina Luoma. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tanskalaiset dekkaristit yllättävät! Miten he osaavatkin kirjoittaa niin loistavia kirjoja. Ensin tutustuin ja ihastuin Jussi Adler-Olseniin, sitten oli vuorossa Jens Henrik Jensen ja nyt sitten loistava Anna Ekberg. Uskotun naisen liepeessä kerrotaan, että Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana on kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa. 

"Christianin ei pitäisi olla järkyttynyt siitä, ettei Zenia voi enää jatkaa näin, kuten tämä on juuri sanonut. Hän näkee sen Zeniasta, täällä rakennustyömaan katoksen alla. Naisen katseessa on sekoitus rakkautta ja surua. Zenia ei jaksa enää, hän vaatii päätöstä. Leonora vai Zenia. Eteenpäin vai taaksepäin. Kumman valitset?" (s. 59)

Christianin ja Leonoran avioliitto näyttää täydelliseltä. Kaikki on kunnossa, on kaunis itse remontoitu talo Vejlessä, taloudellinen tilanne on hyvä. Christianilla on veljensä kanssa menestyvä rakennusliike, jonka tämän hetkinen projekti on rakentaa opettajankoulutuslaitos kierrätysmateriaaleista. Leonora nauttii kotirouvan roolistaan. Avioliiton myötä hän luopui ystävyyssuhteistaan ja luopui myös menestyksellisestä viulistiurastaan.  Hän halusi omistautua vain perheelleen. 

Christian ja Leonora asuvat Tanskassa Vejlen kauniissa vuonokaupungissa. (Wikipedia)

Heillä on yksi lapsi, Johan, joka valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Johan on sairastanut leukemian, mutta nyt elämä on mallillaan eli sairaus on voitettu. Johanin terveydestä on maksettu kallis hinta, osin konkreettisestikin, koska Johania kuljetettiin useita kertoja kalliisiin hoitoihin Seattleen. Omat rahat eivät riittäneet, lisää rahaa piti keplotella Christianin yrityksestä ja myymällä Leonoran kallis arvoviulu. Leonoran päivät täyttyivät Johanin hoitamisesta ja pitkistä juoksulenkeistä. 

"Nuku hyvin. Rakastan sinua." (s. 140) 

Kaikki on siis kunnossa tässä pikkuperheessä. Mutta ei sittenkään. Johanin sairaus on jättänyt jälkensä. Christian toteaa: "Leonoran tarmokkuus pelasti heidät, potilas jäi eloon, mutta jotain muuta kuoli." (s. 51) Parisuhteeseen tuli tyhjyys. Ja sitten käy niin, että Christian ihastuu ja rakastuu naisellisen viehättävään Zeniaan. Leonoralla ei ole vielä todisteita suhteesta, mutta hän aavistaa jotakin. Musiikillisin termein hän vaistoaa, että kaikki ei ole kunnossa. "Mutta Leonora kuuli sopraanon C:n epävireisyyden samalla lailla kuin Christianin keskiyön valheen." (s. 69)  Leonora haluaa saada selvyyden siihen, onko suhdetta olemassa. Hän saa sen selville eikä voi sitä hyväksyä. Leonorasta kuoriutuu aivan uusi persoonallisuus täynnä vihaa ja kostonhalua. 

 "Jos tulee rakastamansa ihmisen hylkäämäksi, se on pahempaa kuin vanhemman, veljen tai siskon menetys. Kuolemasta pääsee yli, kunhan se ei koske omaa lasta. Mutta tämä on pahempaa kuin kuolema." (s. 207)

Anna Ekberg on loistava kirjoittaja. Juonen punonta on onnistunutta, kirja on kustantajan sivujen mukaan Love Crime -genren huippua, eli kirjassa on paljon muutakin kuin ampumista ja ruumiita. Todellakin paljon enemmän; kirjan henkilöt tulevat lukijalle tutuiksi jo heti kirjan alkulehdillä, päähenkilöiden taustoja avataan pikkuhiljaa ja lukija ymmärtää yhä paremmin tekojen taustoja. Tulee tunne, että tällainen tarina voisi olla totta. Olisin suonut, että kirjailija olisi valottanut myös Johanin näkökulmia koskien hänen sairauttaan ja sen vaikutuksia kodin ilmapiiriin. Tarina kantaa loppuun saakka niin, että kirjaa on vaikea jättää kesken.

Jeffrey Archer: Maksun aika

Jeffrey Archer: Maksun aika. Sitruuna. 2018. Englanninkielinen alkuteos Be Careful What You Wish For. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 431 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Jarrut kirskuivat, kun pakettiauto ja henkilöauto kurvasivat sivuun välttyäkseen törmäämästä eteensä syöksyneeseen pieneen MG:hen. Hetken Sebastian jo kuvitteli, että he olivat onnistuneet, mutta sitten hän näki edessä häämöttävän puun. Hän nosti jalkansa kaasulta ja pyöräytti ohjauspyörää vasemmalle mutta liian myöhään." (s. 10)

Cliftonin ja Barringtonin suvun tarina jatkuu sarjan neljännessä osassa Maksun aika. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat 1950-1960 -lukujen taitteeseen. Kirjan tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin edellinen osa Vaietutut salaisuudet jäi eli Sebastianin ja Brunon traagisesta auto-onnettomuudesta. Onnettomuudella on ikävät seuraukset. Mutta elämän on jatkuttava. Helppoa elämää ei ole luvassa Harrylle ja Emmalle. Taiteellisesti lahjakas, mutta hyvin vaatimaton adoptiotytär Jessica menestyy taiteen parissa. Jessican elämään tuo iloa myös taiteen piiristä bongattu poikaystävä. Häitä suunnitellaan, elämä on kohdallaan. Mutta jälleen kerran, kaikki ei suju niin kuin suunniteltu.

Harryn menestys kirjailijana jatkuu, William Warwich -jännäreiden menestys on taattua myös USA:ssa. "Kaksi edellistä William Warwick -jännäriä olivat saavuttaneet ykköspaikan Britanniassa, mutta Yhdysvaltojen ykköseksi hän ei ollut vielä päässyt." (s. 42) 

Emma on mukana Barringtonin suvun laivanvarustamossa, jossa aloitetaan suuri, paljon vastustustakin osakseen saanut hanke risteilyalus Buckinghamin rakentamiseksi. Mutta kaikki eivät halua onnea ja menestystä Buckinghamille. Kuvaan tulevat Don Ped Martinez ja hänen apurinsa Alex Fisher sekä lady Virginia Fenwick. Taitaapa myös IRA:lla olla osuutta väkivaltaisuuksiin. Lukija saa seurata uskomatonta osakekeinottelua, epärehellisyyttä, sabotaasia, kieroja konsteja, joiden kaikkien tavoitteena on Barringtonien laivanvarustamon tuhoaminen. 

Eaton Square 44:lla Belgraven kaupunginosassa Lontoossa on tärkeä rooli kirjan tapahtumissa.

Gilesin poliittisen uran etenemistä on ilo seurata. Historian faktat ovat mukana kirjan tapahtumissa. Työväenpuolueen voitettua vaalit Harold Wilsonista tulee pääministeri vuonna 1964 ja Giles pääsee vierailemaan ensimmäisen kerran elämässään Downing Street 10:ssä.

Archerin seurassa viihtyy aina. Maksun aika on mielestäni tiivistunnelmaisin Clifton-kronikan osa.  Miten yhteen kirjaan mahtuukin niin paljon erilaisia tunnetiloja: on tapahtumia, jotka saavat silmät kostumaan ja on dekkariin rinnastettavia tapahtumaketjuja. Lukemista ei vaan voi jättää kesken. Kirja rakentuu eri henkilöistä kertoville osioille, mikä tekee kirjasta selkeän ja helposti seurattavan. Archer tietää, mistä kirjoittaa, osakekeinottelu ja parlamenttivaalit ovat hänelle tuttuja teemoja. Historian faktoihin nojautuvat tapahtumat ja karismaattiset henkilöhahmot tekevät kirjan eläväksi. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on nauttinut pohtiessaan kirjan mutkikkaita juonikuvioita. 

Jälleen kerran Archer lopettaa kirjan jännittävään tapahtumasarjaan. Odotan kärsimättömästi seuraavan osan suomennosta. 

Jeffrey Archer on kansainvälinen bestseller-kirjailija, jonka teoksia on myyty yli 270 miljoonaa kappaletta. Kuva: Broosk Saib.

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit. Alkuteoksen nimi: Royal Rabbits of London. Suomentaja: Maija Heikinheimo. Kansi ja mustavalkea-piirroskuvitus Kate Hindley. 192 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Elämä on seikkailu. Kaikki on mahdollista, kun on tahtoa ja onnea, mehevä porkkana, tarkka nenä ja ripaus hullunrohkeutta!

Tämä kirja suorastaan kutsuu lukijaa tarttumaan kirjaan, niin viehättävä kannen kuvitus on. Ennen kuin sain kirjan, kiinnitin kirjakaupassa huomiota kauniiseen kanteen ja mietin, että kirja, jossa on tällainen kansi, ei voi olla huono. Ja oikeassa olin! Kannessa on kuvattu kirjan tärkeitä elementtejä: kuninkaallinen kruunu, porkkanat, Sulo-kani, kuninkaalliset kanit.Vain rotat puuttuvat.

Sulo Ruskeahäntä -kani, pikkuinen reppana kani on kirjan päähenkilö. Sisarusten kiusaamalla kanilla on onneksi yksi ystävä. Ystävä on jo iäkäs, maailmaa nähnyt Horatius, kani hänkin, joka mielellään kertoo Sulo-kanille kirjasta Suuren kani-imperiumin nousu ja tuho. Näistä lukuhetkistä molemmat nauttivat. Sitten tapahtuu jotakin. Sulo-kani kuulee sattumalta kolmen rotan keskustelun ja voi katsella sekä kuunnella rottia piilopaikastaan.

"Jokaisen rotan vihertävillä huulilla oli tupakka, josta nousi sinisiä savukiuhkuroita ilmaan, ja lisäksi ne kantoivat olalla järeitä kameroita, joissa oli valtavan pitkät objektiivit. Kännykät olivat vyöllä pienissä nahkakoteloissa, ja lisäksi rotilla oli kuulokkeet ja pieni mikrofoni suun edessä, jotta ne pystyivät puhumaan puhelimeen kameraa laskematta."  (s. 26)

Vaikkapa kuningatar yöpaidassa!

Sulo kuulee, että rottien tarkoituksena on tunkeutua Buckinghamin palatsiin ja siellä kuningattaren makuuhuoneeseen ja saada kuningattaresta henkilökohtaisia kuvia rottajuorut.com -sivulle. Sulo kiirehtii kertomaan tapahtuneesta Horatiukselle. Horatius reagoi heti ja toteaa, kuningatar ei pysty puolustautumaan rottia vastaan, ainoastaan kuninkaalliset kanit voivat tehdä sen. Siksi Lontoon kuninkaallisia kaneja täytyy varoittaa heti paikalla.

Ja kukapa muu kuin Sulo-kani saa tehtäväksi lähteä vierailulle kuninkaallisten kanien päämajaan eli suureen pesäverkostoon Buckinghamin palatsin alla. Ja niin pikkuinen Sulo lähtee matkalle Lontooseen. 

Sulo-kani asustaa Northamptonshiressa, joten pitkä matka hänellä on edessään Buckinhamin palatsiin.

Paljon vaaratilanteita koettuaan Sulo pääsee Lontooseen. Salasanojen turvin hän kohtaa komean Clooney-kanin, "jolla oli lyhyt harmaa turkki, pitkät mustakärkiset korvat sekä älykäs ja tarkkaavainen ilme. Illan hämärässä Sulo näki, että kanilla oli hyvin prässätyt mustat housut, tyylikäs smokkitakki ja tulipunainen rusetti. Hän näytti aivan maailmankanilta." (s. 70) 

Clooneyn keralla Sulo kuljetetaan kanimarsalkan luo, jolle Sulo voi kertoa rottien suunnitelmista. Sitten alkaa jännittävä taistelu rottien kanssa Buckinhamin palatsin luolastoissa. Sulolla on siinä merkittävä rooli. 
 

Buckinhamin palatsi

Tarinaa lukee aikuinenkin mielellään ja ihastuu pikkuruiseen Sulo-kaniin. On hellyttävää kokea, miten Sulo yllättää itsensäkin, eikä vain itsensä, vaan myös muut kanit. Sulo on neuvokas, hän on rohkea, hän on kekseliäs, hän on kaikkea sellaista, mitä ei uskoisi piilevän vaatimattoman ulkokuoren alla. Eli pienikin voi suuri!

Kirjoittajat kertovat kiitoksissaan kirjan synnystä. Tarina alkoi lapselle keksitystä iltasadusta ja vuosien päästä vanhemmat päättivät kirjoittaa kanikirjaa yhdessä kahden lapsensa kanssa. Kirja todellakin kannatti kirjoittaa. Tarina on jännittävä satu ja ennen kaikkea aihe - kuninkaalliset kanit - on kerrassaan viehättävä. Kate Hindleyn piirrokset ovat upeita. Kirja luokitellaan kuuluvaksi lastenkirjallisuuteen, saturomaaneihin ja kaunokirjallisuuteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 7–99 v. Lontoon kuninkaalliset kanit aloittaa sarjan, jonka toinen osa, Lontoon kuninkaalliset kanit - Pako Towerista, julkaistaan suomeksi keväällä 2019. Sarjasta on tulossa myös elokuva. 

Kirjassa tunsin sympatiaa näitä kaneja, erityisesti Suloa, kohtaan. Todellisessa elämässä kanit, jänikset ja rusakot ovat eläinsympatioissani ihan siellä loppupäässä, niin paljon ne ovat saaneet tuhoa puutarhassani. Ja niitä vain riittää ja riittää kaupunkiympäristössäkin, vaikka luulisi metsien tarjoavan riittävästi ja myös parempaa evästä. Lontoon kuninkaalliset kanit ovatkin ihan eri juttu!

Tommi Kinnunen:Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. Päällys: Martti Ruokonen. 291 sivua.

Oma ostos

Vuoden ensimmäinen lukemani kirja oli Lars Keplerin Lazarus. Olikin aikamoinen hyppäys loikata Keplerin trillerimäisestä tekstistä Tommi Kinnusen herkkävireiseen kerrontaan. Kestikin oman aikansa ennen kuin elämä lasitehtaan kupeessa alkoi avautua minulle.

Kinnusen Pintti-kirjan myötä pääsemme seuraamaan sodanjälkeistä aikaa lasitehtaan varjossa. Sodanjälkeinen arkipäivä avautuu kolmen sisaruksen Jussin, Helmin ja Railin kautta. Kirjassa kuvataan kolmea päivää, yhtä jokaisen sisaruksen näkökulmasta. Jussin kanssa eletään sodanjälkeistä vuotta 1949, Helmin osalle tulee vuosi 1950 ja Railille jää vuosi 1951. Vaikka kysymys on vain kolmesta päivästä, niihin mahtuu sisarusten koko elämä. 

Elämä pyörii lasitehtaan ympärillä

Lasitehtaan kyläyhteisö elää tyypillistä sodanjälkeistä jälleenrakentamisen aikaa. Nimeltä mainitsemattoman lasitehtaan esikuvana lienee ollut Nuutajärven lasitehdas Urjalassa, pieni kyläyhteisö, jossa lasitehdas työllistää lähes kaikki kyläläiset. Kaikki toimii tehtaan ehdoilla, kaikki tehdään yhdessä sekä työ- että vapaa-aikana. Ilot ja surut jaetaan yhdessä vaikkapa saunan lauteilla. Kuten yleensä työläisyhteisöt sodan jälkeen, tämäkin kylä on vasemmistolainen. Sitä ei sen kummemmin julisteta, se vaan on niin. Siinä yhteisössä kirkolla ei juuri ole jalansijaa. "Elämisen suunta oli kohti työtovereita, ei Jumalaa." (s. 39). Pitäjän ainoa kirkkokin sijaitsee eri kylässä, joten pappejakaan ei juuri tavata, "eikä kirkkoherra kovin usein uskaltautunut vasemmistolaisten työläisten luo." (s. 39)
 

Nuutajärven lasitehtaan "Vanha hytti". (Wikipedia)

Kinnunen kuvaa pieeteetillä työskentelyä lasitehtaassa. Hän onkin tehnyt melkoisen työn perehtyessään lasin valmistukseen ja saakin lasitehtaan työpäivät eläviksi ja kiinnostaviksi. Termitkin tulevat lukijalle tutuksi. Mm kirjan nimi pintti viittaa lasinvalmistuksessa pakostakin syntyvään jätelasiin, jota hyödynnetään uusien lasiesineiden valmistuksessa. "Ei uskoisi, että kaikessa lasissa on pinttiä mukana, hienoimmassakin kristallissa. Siksi kertaalleen epäkelvoksi arvioitu lasi löytää paikkansa toisissa astioissa." (s. 162) Siis kierrätystä parhaimmillaan.

Työyhteisö on harmoninen, ristiriitoja työnantajien ja työtekijöiden välillä ei juuri ole, vaan pikemminkin päinvastoin. Työntekijöillä on kunnianhimoa suunnitella entistä kauniimpia lasiesineitä ja näin he edistävät enemmänkin tehtaan kuin omaa asiaa.  Mieleeni muistuvat Kemin veritorstai vuonna 1949 sekä monet muut lakkoilut tehdasyhteisöissä 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa. Tällaista ei ollut tässä lasitehtaassa. Vai oliko niin, että tällainen liikehdintä oli vähäisempää maaseutumaisissa työläisyhteisöissä? 

Lasitehtaalla työskentelevät sekä miehet että naiset. Naisten tietoisuus on heräämässä, he eivät katso hyvällä sitä, että heidät siirretään avustaviin tehtäviin sodan jälkeen miesten palattua sodasta. Sodan aikana miesten ollessa rintamalla naiset päästettiin ensi kertaa puhaltamaan. Tarvittiinhan lasia sodankin aikana. 

Sisarukset Jussi, Helmi ja Raili

Jussi on sisaruksista vanhin, jälkeenjäänyt, epilepsiaa sairastava aikuinen mies. Äiti on ollut Jussille tärkeä, äiti on jaksanut kuunnella häntä, äiti on ymmärtänyt häntä. Nyt äiti on kuollut. Helmi-sisar kokeekin, että Jussi sai liikaa huomiota sairautensa vuoksi. "Jussi sai esikoispoikana kaiken huomion, ja kun isoveli osoittautui hitaaksi, vanhempien voimat eivät riittäneet heille nuoremmille sisaruksille". (s. 113) 

Kinnunen piirtää Jussin henkilökuvaa herkällä ja kauniilla tavalla. Lukija saakin vaikutelman, että Jussin kautta Kinnunen kuvaa itselleen tärkeitä asioita, kuten esimerkiksi luontoa. Luontokuvaukset ovatkin vertaansa vailla tässä kirjassa. Esimerkiksi näin: "Edessä aukeaa raukeaa vihreyttä hohtava luonto, jonka ärsykkeiden määrä on ihmiseen tekemään verrattuna tuhatkertainen." (s. 51)  

Jussilla on vain harvoja ystäviä. Helmin miesystävästä Gregorystä Jussi pitää ja haluaa miellyttää häntä. Jussi kulkee luonnossa ja etsii sopivia kohteita Gregorylle, joka on taitava lasinpuhaltaja. "Kiinnostavin kohta on kuitenkin kitiinisiivet, joiden suonien kudos tuo mieleen sotkuisen kalaverkon tai konttorin seinän halkeilleen paksun öljymaalin. Jussi tietää, että sellaisesta Gregory pitäisi. Se yrittäisi tehdä samanlaista lasia, rikkonaista ja silti ehjää." (s. 46) Liikuttavaa oli lukea Jussin aurankukkaviljelmästä, jonka hän perusti Gregorya miellyttääkseen.

Aurankukilla on kirjassa tärkeä rooli.  (Wikipedia)

Helmin elämää varjostaa miehen kuolema. Hänen on vaikea voittaa surua ja surusta saa osansa myös Helmin 4-vuotias Saara-tytär. Helmi, muiden lailla, työskentelee tehtaassa, mutta ei löydä Saaralle hoitopaikkaa. Hän jättää Saaran kotiin työpäivän ajaksi ja sitoo Saaran naruliekaan. Mietin, oliko hoitopaikan saaminen todellakin aivan mahdotonta tuolloin. Tuntui, että syntyvyys oli suurta tuohon aikaan ja moni muukin pienokainen oli hoitopaikan tarpeessa.

Raili on tekevä nainen. Hän pitää sisarukset koossa, hänen toimestaan taloa laajennetaan, hän pitää itsensä liikkeellä kaiken aikaa. Hän ei vatvo menneitä eikä kiinnitä huomiota siihen, että kyläläiset kuiskivat, että Raili on Helsingin huora. Railin ja Helmin välillä on jännitteisyyttä. Raili "ei ymmärrä, miksi Helmi pysähtelee ja vatvoo menneitä, sillä sellainen ei hyödytä ketään." Helmi taas kadehtii Railia. "Raili pärjää elämässä paremmin kuin hän, aivan kuin se olisi enemmän kilpailija kuin sisko." (s. 12)  

Kinnunen on hyvä kertoja

Kinnunen taitaa tarinankerrontataidon. Hän on erinomainen ajankuvaaja niin tässä kirjassa kuin aiemmissakin kirjoissaan Lopotissa (2014) ja Neljäntienristeyksessä (2016). Pintissä on paljon samoja teemoja kuin Neljäntienristeyksessä,  molemmille kirjoille on leimallista sodanjälkeinen jälleenrakennus. Pintti osoittautui kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Koin, että tällainen lasitehtaan historian avaaminen on erittäin arvokasta. Kirja on samalla kaunis, herkkävireinen ja vahva. Pidän Kinnusen kirjoitustyylistä, vaikkakin tässä kirjassa koin, että kirjan keskivaiheilla juoni hieman takkuili, mutta loppua kohti Kinnunen pääsee jälleen näyttämään virtuaalimaisen tarinankerrontataitonsa.  Pintti on mielestäni erittäin sopiva lukupiirikirja, niin monia eri keskusteluteemoja kirja pitää sisällään. - Kirjan myötä yksi ensi kesän matkakohteista tuli päätetyksi: Nuutajärven lasimuseo.