Lukupiirikirjana Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava. 2021. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 315 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Sen takia minä en voinut porukkaani jättää. Isät aina sanoivat: kaveria ei jätetä, ja katsoivat toisiinsa. Joku oli jätetty, pakosta, joku oli jäänyt ja sen jonkun jääminen, parku ja anelu, kalvoivat mieltä vielä vuosienkin päästä. Mietin  usein myöhemmin, kumpaako oli raskaampi kantaa, muistoja vai kunniaa." (s. 82)

Vihreä sali on yhdeksäs osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Lukupiirissämme on aiemmin luettu Kähkösen Kuopio-sarjan teoksia, mutta minulle Vihreä sali oli ensimmäinen tämän sarjan kirja. Lukupiiriläiset vakuuttelivat minulle, että kirjan voi lukea itsenäisenä. Ja niin sen voikin, totesin, vaikkakin varmasti edelliset osat olisivat antaneet hyvää taustatietoa kirjan henkilöistä. Kirjan tapahtumat vievät lukijan Kuopioon, sitten Pietariin ja Terijoelle ja jälleen Kuopioon. 

On vuosi 1964. Irene, Jaakko ja Leo on 17-vuotiaita nuoria aikuisia, joiden ystävyys on alkanut jo lapsuudessa heidän asuessaan samassa rapussa ja leikkiessään Kallanlinnan pihapiirissä. Vuodet ovat muovanneet heistä omanlaisensa, mutta keskinäinen ystävyyssuhde ja vankka tunneside ovat säilyneet. Vaikka sodan loppumisesta on jo yli kaksikymmentä vuotta, sillä on yhä vaikutuksensa ihmisten elämään. Vanhemmat siirtävät traumojaan - usein tiedostamattaan - eteenpäin omille lapsilleen. Lapsille se on iso taakka, ja siksi on hyvä, jos on ystävärinki ympärillä.

"Oletko sinä laiska vai tyhmä vai molempia!" (s. 87)

Jaakko on lopettanut oppikoulun ja mennyt parturioppiin. Hän asuu kahdestaan ankaran isänsä kanssa. Naapureille kerrotaan, että äiti on matkustanut sisarensa luo, mutta pian kaikille selviää, että hän on hoidettavana mielisairaalassa. Myös Irenen koulutaival on jäänyt kesken. Hän on työssä Linnea Juurisen Paratiisililja-kukkakaupassa. Irenen ei ole hyvä olla kotonaan. Isä on lähtenyt ja jättänyt kodin. Äidin mieli on arvaamaton kahtiajakautumisessaan. Leo on ystävyksistä se, joka tarvitsee eniten apua. Leo on hidas, on aina ollut ja on tarvinnut apua kaikissa toimissaan. Jaakko on ollut halukas auttamaan, mutta Jaakonkaan apu ei ole riittänyt. "Ja joittenkin kohdalla se toki on niin, että mikään ei riitä eikä koko maailman apukaan korjaa." (s. 92)

"Keppi on isäntäni lahja minulle. Vanhan isäntäni." (s. 128)

Kukkakaupan Linnean mies Santeri Juurinen matkaa Leningradiin etsimään Kuopiossa kohtaamaansa venäläistä tanssijatyttöä. Santeri oli nuorena miehenä 1900-luvun alussa mennyt puutarhaoppiin Pietariin. Niihin muistoihin hän palaa Leningradin matkallaan. Sodan ja vallankumouksen seurauksena Santeri oli siirtynyt Terijoelle, missä hän oli tavannut tulevan Linnea-vaimonsa. Koska heillä ei ollut tulevaisuutta Terijoella, he tulivat Kuopioon ja perustivat kukkakaupan.  

Kirjasta syntyi vilkasta keskustelua. Totesimme, että kirjassa on paljon kaikkea, eikä kuitenkaan mitään liikaa. Kähkönen on taitava ihmissuhteiden kuvaaja. Miten hienovaraisesti hän kuvaakaan Linnean ja Santerin pitkää avioliittoa sekä kolmen nuoren ystävyyssuhdetta. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjailijalla on varmasti omakohtaisia kokemuksia nuorten kohtaamisesta, niin uskottavasti teoksessa piirtyy Irenen, Jaakon ja Leon ystävyyssuhde. Eräs lukijoistamme olisi mielellään lukenut enemmänkin näistä kolmesta nuoresta, ja erityisesti Leo Tiilin taustat olisivat kiinnostaneet enemmän.

Pidimme paljon myös kirjan Leningrad-osuudesta. Monet meistä löysivät tuttuja paikkoja sekä Terijoelta että Pietarista. Venäjän vuoden 1917 vallankumousta on kuvattu paljon sekä kauno- että tietokirjallisuudessa. Kähkönen ei kuvaa vallankumouksen taisteluita, vaan keskittyy sen sijaan  kuvaamaan vallankumouksen vaikutuksia ihmisten elämään ja talouteen. Näissä tapahtumissa voimme nähdä yhtymäkohtia Kähkösen Graniittimieheen (Otava 2014).

"la la la laa, I wanna hold your hand, jee jee, totta kai, tartu kiinni vaan" (s. 184)

Kirjailijan välittämä ajankuva sai lukijoiltamme paljon kiitosta. Miten mukavalta tuntuikaan palata kirjan tapahtumien myötä 60-luvulle. Moni meistä löysi 60-luvun arkipäivän kuvauksista paljon tuttua. Itse olen asunut kahteenkin otteeseen Kuopiossa, myös 60-luvun alussa, ja olisinkin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän Kuopio-kuvausta. Jotakin tuttua sieltä löytyi, Taivaanpankolla olen minäkin asunut ja Valkeisenlammessa olen uinut.

Kähkönen on taitava kirjoittaja. Hänellä on silmää tapahtumien yksityiskohdille, joita hän kuvaa niin kauniin hienovaraisesti. Tästä kirjasta nauttii varmasti enemmän printtikirjana kuin äänikirjana. Itse aloitin kuuntelemaan kirjaa, mutta varsin pian totesin, että tämä ei toimi. Kähkösen kirjoitustyyliin kuuluu olennaisena osana se, että hän jättää asioita avoimiksi ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tällainen ei oikein toimi äänikirjassa. 

Keskustelimme myös kirjan kannesta. Ensivaikutelma Anna Lehtosen suunnittelemasta kannesta on hieman levoton, mutta kirjan lukemisen jälkeen on helppo todeta, että kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Kannen kukaksi olisin itse valinnut kärhön sijaan paratiisililjan viittaamaan Linnean kukkakauppaan.

Lopuksi totesimme, että  Vihreä sali on kypsän kirjailijan levollinen, syvällinen ja viisas teos. Annoimme kirjalle arvion 4,4 (asteikko 1-5).

Sirpa Kähkönen vietti viime vuonna 30-vuotisjuhlaansa kirjailijana. Hän on kirjoittanut Kuopio-sarjan lisäksi Graniittimiehen, kaksi nuortenkirjaa, muutaman tietokirjan ja muutaman näytelmän. Kähkönen on palkittu kirjailija. Savonia-palkinto viime syksyltä on tuorein Kähkösen palkinnoista. Savonia-palkinto oli hänelle jo toinen. Ensimmäinen tuli vuonna 1999 Mustat morsiamet -kirjasta. Kähkönen oli vuonna 2016 Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertueen kirjailija.