lauantai 30. marraskuuta 2019

Naisten Pankin lukupiirikirjana Michelle Obaman Minun tarinani





Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018. Englanninkielinen alkuteos Becoming. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu: Christopher Brand. 510 sivua.

Oma ostos

Naisten Pankin lukupiirimme kokoontui vuoden viimeiseen tapaamiseen. Anneli V:n vetovastuulla käsittelimme Michelle Obaman kirjaa Minun tarinani. Paikalla oli kaksitoista lukevaa leidiä, mukava oli nähdä uusiakin kasvoja. Kirjasta virisi vilkas ja mielenkiintoinen keskustelu. Kiitos kaikille mukana olleille.

Lakinainen, businessnainen, kouluttaja, vaimo, äiti ja Yhdysvaltojen edellinen First Lady kuljettaa lukijaa läpi elämänsä lähtien Chicagon South Siden omakotitalon yläkerran ahtaasta asunnosta ja päätyen eliittikoulujen kautta aina Valkoiseen taloon asti. Michelle Robinson syntyi vuonna 1964. Michellen lapsuus näyttäytyi onnellisena, vaikka elämä oli vaatimatonta ja köyhääkin. Vanhemmat tekivät kaikkensa hankkiakseen rahaa lastensa opintoihin. Heidän mukaansa ihon väri ei saanut olla este koulutukseen. Äidin merkitys oli suuri Michellen itsetunnon ja tunneälyn rakentumisessa. Useimmat meistä pitivät paljon lapsuusajan kuvauksesta. Lapsuuden ja nuoruuden perinpohjainen käsittely antoi tarpeellista pohjaa Michellen elämän ymmärtämiselle.

"Olen oppinut, että läheltä on vaikea vihata."

Vaikka Michelle Obama ei osoittele sormella rotuongelmaa, se on siellä kaiken taustalla erottavana tekijänä, joka vaikuttaa vahvasti mahdollisuuksiin olla osallinen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Michelle Obama, USA:n ensimmäiseksi naiseksi kohonnut nainen, pohtii useasti elämänsä eri vaiheissa, onko hän riittävän hyvä. Päästyään opiskelemaan maineikkaiseen Princetonin yliopistoon Michellen paineet olivat valtavat. Oliko hän riittävän hyvä tässä erittäin valkoisessa ja erittäin miesvoittoisessa yliopistossa, jossa valkoisten opiskelijoiden high school -taidot oli usein hankittu korkeatasoisissa yksityiskouluissa? Perustuiko Michellen valinta hänen osaamiseensa vai rotukiintiöihin? Kiinni otettavaa oli paljon. Mutta Michelle selviytyi. Tällä tavalla selviytyi myös Lucy Barton Elizabeth Stroutin kirjassa Nimeni on Lucy Barton.

"Mutta oli mahdotonta olla musta opiskelija enimmäkseen valkoisessa yliopistossa tuntematta ylle laskeutuvaa "positiivisen syrjinnän" varjoa. Eräiden opiskelijoiden ja jopa professorien katseesta saattoi melkein lukea sen, kuinka he olisivat halunneet sanoa.Minä tiedän, miksi sinä olet päässyt tänne."

Michelle pohti, oliko hän päässyt Princetoniin pelkästään yhteiskunnallisen kokeilun ansiosta. Kirjan koulutusosio oli monien lukijoittemme mielestä kirjan kiintoisin osio. Siinä käy kiistattomasti ilmi, miten erilaista ja eriarvoista koulutus Yhdysvalloissa on. Jotta menestyy, täytyy olla rahaa. Kaikki eivät ole Michelle Robinsoneja. Toki heitäkin on, niin täytyykin olla.

"Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa."

Princetonin jälkeen Michelle hyväksyttiin Harvardin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Sen jälkeen alkoikin uusi vaihe Michellen elämässä: työura kuuluisassa suuressa lakitoimistossa, jonne kesäharjoittelijaksi tuli Michellen tuleva puoliso ja USA:n seuraava presidentti Barack Obama. Syntyi Michellen ja Barackin elinikäinen romanssi, joka pohjautui molemminpuoliseen arvostukseen. Avioliitto solmittiin v. 1992. Aviomiehestä tuli poliitikko, joka puhui toivosta ja oikeudenmukaisesta maailmasta. Hänet valittiin Illinoisin senaattiin v. 1996. ”Hän oli hyvä ihminen, joka halusi vaikuttaa maailmaan, ja epäilyksistäni huolimatta hän katsoi, että politiikka oli paras tie pyrkiä siihen tavoitteeseen. Sellainen oli hänen uskonsa." Kun tuli aika ratkaista, lähteekö Barack Obama mukaan presidentin vaaleihin, ratkaisu jäi Michellelle. Hiukan vastahakoisesti hän myöntyi, koska uskoi, että Barackista tulisi todennäköisesti hyvä presidentti.

Kirja on myös kaunis rakkaudenosoitus tyttärille Malialle ja Sashalle. Malia syntyi v. 1998 ja Sasha v. 2001. Michelle totesi, että äitiys "määritti jokaisen päivän rytmin." 


Perhekuva (Wikipedia, kuvaaja Pete Souza)
Yksi kirjan isoista teemoista on naisystävien ja mentoreiden merkitys Michellen elämässä. He ovat olleet hänelle hyvin tärkeitä ja merkityksellisiä. He ovat myötävaikuttaneet siihen, millainen Michelle on tänä päivänä. Tätä kaunista kuvausta oli ilo lukea ja se sai lukijankin miettimään oman elämänsä tärkeitä henkilöitä. Michelle pohtii myös vihaisen mustan naisen stereotypiaa, sukupuolta sekä rotuongelmaa. Itse olin USA:ssa vaihto-oppilaana v. 1968. Se oli vuosi, jolloin Martin Luther King murhattiin. Siitä on nyt 51 vuotta. Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta paljon on vielä tekemättä, kuten Michelle Obaman kirja osoittaa.
Virkaanastumispäivän tanssi (Wikipedia)
Suurin osa lukupiiriläisistämme piti kirjasta. Mielestämme kirja on hieno kuvaus siitä, millaista on luoda oma elämänsä polku. Kirja on kuvausta Michellen elämästä, Barack kulkee kirjassa mukana sivuhenkilönä. Michellen ääni kuuluu kirjassa, vaikka taustalla varmasti onkin laaja kirjoittajatiimi. Vaikka kirjassa on sivuja yli 500, se on helppo- ja nopealukuinen. Rakenne on kronologisuudessaan selkeä. Eräs lukijoistamme totesi, että jos hän kirjoittaisi elämänkerran itsestään, niin hänkin valitsisi kronologisen kerronnan. Huumoriakaan ei kirjasta puutu, hymyhuulin Michelle muistelee tapaamistaan kuningatar Elisabetin kanssa ja herkkiä hetkiä Nelson Mandelan kanssa. Kirja on muistelmateos ja kasvutarina, joka osoittaa, että köyhistä ja vaatimattomista oloista lähtevä tyttö – ihonväristä riippumatta – voi luoda itselleen hyvän elämän. Tällaista se oli, täyttä elämää, voisi Michelle todeta. Jäämme odottamaan, mitä seuraavaksi. 

Suurin osa lukijoistamme piti kirjasta ja tutustui mielellään Michelle Obaman elämään, jota hän avaa lukijoille hyvin avoimesti ja rehellisesti. Lukupiirien luonteeseen kuuluu, että mielipiteitä on monia. Eräs mukana ollut lukijamme piti kirjaa prinsessakirjana eikä sen tähden ollut lukenut kirjaa. Eräs toinen vierasti kirjaa sen vuoksi, että ei pidä tämäntyyppisistä elämänkerroista, joissa henkilö itse kertoo elämästään. Tämä johtikin keskusteluun elämänkerroista. Miksi ei kirjoittaisi kirjaa omasta elämästään, jos siihen on halua ja osaamista? (Esim Eeva Lennonin muistelmat, jota olen juuri lukemassa) Onhan "jokainen oman elämänsä paras asiantuntija", kuten eräs lukijoistamme totesi. Kirjoittajia kyllä löytyy, jos tehtävä annetaan jollekin ulkopuoliselle. 
Annamme kirjalle arvion asteikolla 1-5. Minun tarinani sai arvion 4,3. Lukupiirissämme on aina arvottavana muutama kirja. Arpajaisrahat lahjoitamme Naisten Pankille Lukutoukka Krista Airolan muistokampanjan kautta. Krista oli aktiivijäsen lukupiirissä ja teki aina postaukset lukemistamme kirjoista. Tämän kerran arpajaistuotto oli 75 euroa.
Valitsimme myös lukupiirin kevään kirjat. Hyvä lukupiirikevät on tulossa, mukana ovat kirjailijat Petina Gappah, Heidi Köngäs, Suvi Vaarla, Helena Ruuska ja Margaret Atwood. Tammikuun tapaaminen alkaa Petina Gappahin kirjalla Pimeydestä loistaa valo.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Arvonta suoritettu


Arvonta suoritettu.

JP Koskisen Tulisiiven voitti

pirkko kovero.

Onnea voittajalle! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille. 

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Pierre Lemaitre: Verihäät


Pierre Lemaitre: Verihäät. Minerva. 2018. Alkuteos: Robe de marié (Calmann-Lévy, 2009) Kääntäjä: Lauri Holma. Lukija: Markus Bäckman. Kesto 09:30:04.

Äänikirja, Vaara-kirjastot


Verihäät on ensimmäinen Lemaitren kirja, johon olen tutustunut. Aika huikea lukukokemus tämä oli, tai siis oikeammin kuuntelukokemus. Kirjaa mainostetaan psykologisena trillerinä ja sitä se kaikessa kauheudessaan olikin. Ruumiitakin tulee, mutta kirjan raakuus ei ole ruumiiden lukumäärässä, vaan ihan jossakin muualla.

Sophie Duguet on 30-vuotias pariisilaisnainen. Kaikki peruselementit Sophien elämässä ovat hyvin. Hän on onnellisesti naimisissa ihanan Vincentin kanssa ja hänellä on mielenkiintoinen työ taidehuutokauppojen järjestäjänä. Lapsia heillä ei vielä ole. Kuitenkin tämä kaunis nainen alkaa olla huolissaan omasta käyttäytymisestään, hän nimittäin alkaa unohdella asioita. Ensin sattuu kaikenlaisia pieniä unohtamisia ja sekaannuksia, tavaroita katoaa kaupan ruokakärryistä, jokin paperi katoaa kotona tai töissä. No mitäs tuosta, niinhän meille kaikille käy joskus. Mutta sekaannukset, laiminlyönnit ja unohdukset saavat yhä suurempia mittakaavoja. Autokin häviää salaperäisesti parkkipaikalta, myymäläetsivä ottaa hänet kiinni, tärkeitä työpapereita katoaa. Mutta tämä on vasta alkua, nyt se psykologisen trillerin osuus vasta alkaa.

Sophien mieli järkkyy lopullisesti, kun hänen hoitolapsensa, 6-vuotias poika, löytyy kuristettuna vuoteestaan. Tapauksen sattuessa talossa ei ollut ketään Sophien ja pojan lisäksi. On helppo päätellä, ketä epäillään murhaajaksi. Sophiella ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta. Hän pakenee ja pakenee, on uupunut ja peloissaan, mutta pystyy kuitenkin johonkin. Hän pystyy luomaan itselleen uuden identiteetin. Tässä vaiheessa lukija jo miettii, että tässä tämä nyt oli. Mutta ei, pahempaa on vain tulossa. Toinen vaihe todellisesta psykologisesta trilleristä alkaa Sophien uuden identiteetin myötä. Näin raakaa voi olla suunnitelmallinen kosto. Enempää en halua paljastaa juonesta, mutta sen voi sanoa, että jännitystä tästä kirjasta ei puutu.

Kirja tarjoaa lukijalle takuuvarmaa jännitystä. Kirja koukuttaa ensimmäisiltä sivuilta ihan loppuun asti. Tämän psykologisen trillerin juoni on suorastaan nerokas yllättävyydessään ja myös monimutkaisuudessaan. Kirjassa ei viehätä pelkästään juoni, mutta myös se, että kirja on kirjoitettu äärimmäisen tyylipuhtaasti ja huolellisesti. Olen varma, että tämä ei jää minulle ainoaksi Lemaitren kirjaksi. Lemaitre on todellinen kovanluokan dekkaristi. Ei ihme, että Lemaitre on palkittu jo kolmasti International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista. Suomen dekkariseura myönsi hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2017.

Äänikirjalla on hyvä lukija, kiitos Markus Bäckmanille.

maanantai 25. marraskuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi



JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 sivua.

"Jossakin etäällä odotti lentokone ja mies, joka oli lentänyt yksin Pariisiin, nähnyt kaiken, meren, maan, talot ja autot. Ajatus sai mahani kirpistymään kasaan, ihan kuin olisi putoamaisillaan puusta ja tuntisi jo maan kovan tömähdyksen kyljessään, mutta ei sitten putoaisikaan. Meillä oli sama nimi, Charles. Paitsi silloin, kun minua sanottiin Kaarleksi." (s. 8) 

Kaarle, kirjan minä-kertoja, on toisen polven amerikansuomalainen. Isovanhemmat olivat muuttaneet tsaarinaikaisesta Suomesta Minnesotan Suolasaarelle  "ryssiä pakoon". Silloin Kaarlen isä oli ollut vuoden vanha. Hyvin he olivat viihtyneet Amerikoissa, mutta 1920-luvun lamakausi koettelee myös Minnesotaa. Agitaattorit houkuttelevat sulosanoin ihmisiä muuttamaan Neuvosto-Karjalaan, työläisten omaan paratiisiin. "Meininki on se, että Gylling on saanut pistettyä pystyyn oman Karjalan tasavallan. Se on käytännössä työläisten oma steitti. Siellä ei ole lamaa vaan rutkasti töitä." (s. 39)  Moni perhe pakkaa tavaransa ja astuu laivaan. Näin tekee myös Kaarlen perhe, isä, äiti, Kaarle ja Kati-sisko, vaikka isovanhemmat kuinka toppuuttelevat. "Meinaatteko lähteä? Ensin paettiin Suomesta ryssän takia ja nyt menisit takaisin ryssän syliin?" (s. 50) Mutta matkaan lähdetään, mukaan lähtevät myös naapuri Albert ja hänen tyttärensä Linda. 

Kaarle lähtee matkalle ristiriitaisin tuntein. Totta kai hän lähtee perheensä kanssa, eihän hän ole iältään vielä kymmentä vuottakaan, mutta se mikä häntä askarruttaa, on lentäminen. Pääseekö hän lentämään uudessa maassa? Lentäminen on nimittäin se Kaarlen juttu. Kaarle on tavannut itse Charles Lindberghin. Janne-setää kuvaa tapaamista näin.  "Lindbergh tuli poliisien ohi ihan siihen köyden viereen meidän luo. Sanoi Kaarlelle. että tämä näyttää ihan pilotilta, juu luk laik ö pailot. Minä kerroin sille, että poika on lentänyt jo, vajan katolta alas omilla siivillä, ja että heillä on sama nimi, Charles. Kysyin, että mistä se tietää, että poika on pilotti. Sanoi, että silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak." (s. 24) 

"Tajusin, ettei Petroskoi ollut mikään New York eikä edes Suolasaari." (s. 75)

Petroskoista tulee kotipaikka Karjalassa. Luvattua paratiisia ei olekaan siellä odottamassa. Päinvastoin, koti on pieni ja vailla mukavuuksia, isän ja äidin työpaikoilla on puutetta kaikesta. Mutta kuten lapset yleensäkin, Kaarle sopeutuu. Kaarlen unelma lentämisestä kantaa. Ja pääseehän Kaarle lentämään, hän lentää Nikolain kanssa Leningradin yllä. Ja vielä kauemmaksi ja vielä korkeammalle hän haluaisi lentää.

"Stalin poistaa kuonaa rattaista." (s. 171)

Kun tullaan 30-luvulle, lukija tietää jo juonen kulun. Ovien koputukset keskellä yötä, salaperäiset katoamiset paljastavat kommunismin raadollisuuden. "Minä laskin, että ainakin kahdeksan ihmistä on kadonnut niin, ettei kukaan tiedä heistä mitään. Lehtola, Karppi, Alatalo..." (s. 170) Mm. Karjalan keisarina tunnettu Edvard Gylling teloitettiin Moskovassa kesäkuussa 1938. Näinkö tämä tarina kulkee ennustetulla tavalla, miettii lukija, mutta ei, ei se niin menekään. Tarina saa uuden, mielenkiintoisen kirjan loppuun asti kantavan käänteen. En halua paljastaa tarinaa sen enempää, mutta voin taata, että pettymyksiä ei tule. Sen voin myös paljastaa, että lentämään tämä kreisi boi pääsee. "Katselin periskoopilla maapalloa. Se oli tosiaan kaunis. Ehkä isoäitini oli ollut oikeassa, ehkä oli olemassa Jumala, joka oli luonut kaiken." (s. 343)

Pidin kirjasta todella paljon. Minua kiehtoo Koskisen toteava, lakoninen kirjoitustyyli. Hän kuvaa Neuvostoliiton elintason kurjuutta, sotatoimien raakuuksia ja Stalinin vainoja, mutta hän ei mässäile. Kaarlen ja hänen perheensä tarina on uskottava, näin todellakin olisi voinut tapahtua Neuvosto-Karjalassa ja toisessa maailmansodassa. Koskinen on hyvin perehtynyt neuvostohistoriaan, hän tietää mm, mistä kirjoittaa kuvatessaan saksalaisessa sotavankeudessa olleiden neuvostosotilaiden kohtelua. Tommi Tukiaiselle kiitos upeasta kannesta.

Suomalaisen Kirjakaupan henkilökunta on valinnut Tulisiiven vuoden 2019 kirjaksi. Kirja on myös tämän vuoden Finlandia-ehdokkaana. Finlandia-ehdokkaana oli myös Koskisen kirja Ystäväni Rasputin vuonna 2013.

"Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, että pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma..." (s. 352)

PS. Edellisessä postauksessani on Tulisiipi arvonnassa. Pääset sinne täältä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Arvonnassa JP Koskisen Tulisiipi

Niin aika menee nopsasti eli blogini perustamisesta tulee nyt marraskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Nämä ovat olleet mukavia vuosia, olen päässyt tutustumaan ihan uusiin ihmisiin, sekä lukijoihin että bloggareihin.

Vuosipäivän kunniaksi laitan arvontaan yhden Finlandia-ehdokaskirjan: 

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like.



Takakannen kuvausta:
"Suuren laman runtelemassa Amerikassa suomalaistaustainen perhe kuulee huhuja Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työväen paratiisista. He jättävät kaiken taakseen ja matkaavat Atlantin yli paremman tulevaisuuden toivossa. Perhe saapuu Petroskoihin, Äänisen rannalle, missä  rakennetaan uutta maailmaa Karjala-kuumeen siivittämänä." "Kaiken keskellä on perheen poika Kaarle ja suuri unelma lentämisestä ja vapaudesta."

Voit osallistua Tulisiiven arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi. Kiva, jos olet blogini lukija tai seuraaja blogit.fi:ssa.

Arvon kirjan perjantaina 29.11.2019 klo 18. Silloin tiedämmekin jo Finlandia-voittajan. Onko se tämä Tulisiipi?

Kirja lähtee voittajalle sitten kun pakettiautomaattiposti toimii.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Korjaamo Joensuun kaupunginteatterissa

(c) Miska Photography 
Joensuun kaupunginteatteri: Korjaamo 
Teksti: Mika Myllyaho
Ohjaus ja lavastus: Seppo Honkonen (vierailija)

Jallu: Olli-Kalle Heimo
Ola: Petteri Rantatalo

Näytelmän tapahtumapaikka on nimensä mukaisesti korjaamo, sellainen kunnon vanhanajan autokorjaamo. Korjaamo on elättänyt Jallun ja hänen perheensä jo 40 vuotta. Mutta nykyajan autojen korjauksissa tarvitaan sellaista high techia, johon pikkukorjaamon rahkeet eivät riitä. Tulevaisuus ei näytä hyvältä. "Tässä mulla on kaikki, koko elämä," toteaa Jallu. Hyvin ei mene myöskään Olalla, Jallun lapsuudenkaverilla, joka on lomautettuna rehtorin virastaan, kun oli ojentanut erästä oppilastaan vähän liian tiukasti. Jallu ottaa vanhan kaverinsa töihin korjaamoonsa. Huonolta näyttää molempien tulevaisuus, toista odottaa konkurssi, toista oikeuskäsittely. 

Mutta epätoivoon ei kannata vajota, sitä vakuuttaa myös Jallun Kisu-vaimo. Ensin Kisun kehittelemä idea vierastuttaa, mutta miksikäs ei. Niinhän se on, tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään, kuten todetaan Sitran tulevaisuuspodcastissakin. Ola hallitsee videotekniikan, niin ei kun töihin vaan: tubettamaan. Teemana koneiden korjaukset. Kuvauksista herkullisin on Triumph Thunderbird 6T:n kuntoonlaittaminen. Sellainen 50-luvun "kuumin prätkä" oli Marlon Brandolla Wild one -elokuvassa. Korjaamotöitten kuvaaminen ei kuitenkaan tuo toivottua rahapottia. Seuraavaksi laitetaan Jallu ostamaan laukkua. Eikä mitätahansa laukkua, vaan nimenomaisesti Louis Vuittonin laukkua, Jallun lahjaa Kisulle. Tubettamisen ohella lapsuuden ystävät tutustuvat uudelleen, pohtivat ja muistelevat elettyä elämää. Dialogi on napakkaa, tunteet vyöryvät laidasta laitaan. Jallu puhuu mielellään yhteiskunnan luokkaeroista. Duunariluokkaan itsensä luokitteleva Jallu on ihan eri kastia kuin Mersulla ajava Ola. Mutta loppupelissä kaikki on hyvin. "Lähdön hetkellä kaikki ovat tasa-arvoisia." 


(c) Miska Photography 
Näytelmän tekstin on kirjoittanut Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. Näyttelijät Olli-Kalle Heimo Jalluna ja Petteri Rantatalo Olana tekevät erinomaista työtä. Hyvin ovat näyttelijät omaksuneet roolinsa. Ola on herkkä, ex-vaimoaan kaipaava ja hyviä elämäntapoja noudattava sympaattinen ja tyyni herrasmies, kun taas Jallu on kommenteissaan suoraakin suorempi suupaltti. On helppo kuvitella, että tällaiset persoonallisuudet ovat kuin suoraan tosielämästä. Isona plussana näytelmässä kulkee mukana miesten nuoruuden ajan musiikki. 


(c) Miska Photography 
Mielestäni niin moni asia toimi hyvin näytelmässä. Joitakin juttuja on mielestäni mukana turhan vuoksi - pitkittämisen vuoksi? - esimerkiksi ripulikohtaukset ja iäkkään miehen vähäpukeiset joogaharjoitukset. Mutta kaiken kaikkiaan kaikki toimi, näyttelijäsuoritukset olivat erinomaiset, lavastus oli hyvä, tunnelma oli hyvä, pikku näyttämön katsomo oli lähes täysi. Sitäkin mietin, olisiko näytelmä ollut vieläkin intensiivisempi ilman väliaikaa.

Suositukseni.

Katso työryhmän täydelliset tiedot täältä.

Kiitos kaupunginteatterille kutsusta.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista



Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. 2019. Atena Kustannus Oy. Englanninkielinen alkuteos The Anna Karenina Fix. Life Lessons from Russian Literature. Suomentanut Heli Naski. Päällyksen suunnittelu: gray318. 299 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjalla on todella kaunis kansi. Ihailen kirjan kantta ja mietin, onko tässä Anna Karenina uudelleen kirjoitettuna (vrt. kirjan nimi). Käy ilmi, että on kirjassa toki käsitelty Anna Kareninaakin, mutta lisäksi kymmentä muuta venäläistä klassikkoteosta. Groskop määrittelee takakannessa näin: "Mestariteokset saavat pohtimaan elämän monimuotoisuutta sekä muun muassa sitä, miksi nauris on mehevämpi toisen kädessä." Kirjan kirjoittaja Viv Groskop on englantilainen venäjän kielen maisteri, joka on asunut Venäjällä ja lukenut klassikot myös alkukielellä. Groskopilla on moninainen suhde Venäjään, hän osaa hyvin kieltä, tuntee maan historiaa ja tätä päivää sekä tuntee maan kulttuuria. Groskop on pohtinut erikoista sukunimeään ja on jopa elätellyt toivoa, että nimi johdattelisi suvun juuret Venäjälle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Groskop-sukunimi viittaa puolanjuutalaisiin. 

Kirjassa on mukana kymmenen venäläistä klassikkoa, joista Leo Tolstoi on mukana kahdella kirjalla. Tolstoin lisäksi mukaan ovat päässeet Boris Pasternak, Anna Ahmatova, Ivan Turgenev, Aleksandr Puškin, Fjodor Dostojevski, Anton Tšehov, Aleksand Solženitsyn, Mihail Bulgakov ja Nikolai Gogol.

Groskop analysoi kirjoja juoneen ja kirjoitustyyliin perustuen. Hyvin hän on läksynsä lukenut, niin hyviä näkökulmia ja myös elämänohjeita hän on poiminut kirjoista. Oivallisesti hän linkittää omia kokemuksiaan klassikkokirjojen juonikuvauksiin. Ystävänsä itsemurhan jälkeen Groskopille toi lohtua Leo Tolstoin Anna Karenina ja kärsiessään yksipuolisesta rakkaudesta Groskop löysi Ivan Turgenevin klassikon Kuukausi maalla

Kirja on Groskopin rakkaudentunnustus venäläisklassikoille. Itse olen lukenut näistä yhdestätoista klassikosta kahdeksan, mutta tällaisiin analyyseihin kirjojen sisällöistä en olisi koskaan pystynyt, vaikkakin monia näistä teoksista olen itsekin rakastanut. Minua on kirjoissa ihastuttanut juonen lisäksi se, että olen oppinut niiden kautta paljon venäläisistä elämäntavoista ja kulttuurista. Anna Kareninan olen lukenut kahdesti ja se on edelleen yksi maailmankirjallisuuden suosikkikirjoistani. Anna Karenina on itse asiassa ainoa kirja, jota varten olen joutunut laittamaan kellon soimaan aamulla klo 5, jotta ennätän lukea muutaman kymmenen sivua ennen töihin menoa. Ensimmäisellä kerralla Anna Kareninaa lukiessani mietin useamman kerran, milloin se tärkeä päähenkilö tulee esiin. Kyllähän hän sieltä tuli, mutta voi, niin vaivihkaa ja lyhyesti. Tämän ymmärtää, se on Tolstoita. "Antaa hahmon astua jostain taustasta esiin. Tekemättä siitä numeroa." (s. 42) 

Nostan esille myös Fjodor Dostojevskin Sodan ja rauhan. Groskop kehottaa tarttumaan tähän klassikkoon, vaikka se sellainen tiiliskivi onkin. "Se tuntuu ylivoimaiselta, kuten elämäkin joskus. Joskus se tuntuu turhalta. Ja aina välillä siinä ei ole kerrassaan mitään järkeä. Ja silti, jos maltat olla kärsivällinen ja ystävällinen itsellesi, se avautuu hitaasti." (s. 266) Näin tapahtui minunkin kohdallani, se avautui hitaasti ja osoittautui sitten mahtavaksi lukukokemukseksi.

Groskop on kirjoittanut hyväntuulisen ja samalla nerokkaan kirjan venäläisistä klassikoista. Kirjassa on terävää ja tarkkaa analyysiä näistä teoksista. Kirjaa on miellyttävä lukea, koska Groskop kirjoittaa kepeästi ja kirjassa on paljon huumoria. On varmaa, että kirja madaltaa kynnystä tarttua venäläisiin klassikoihin, ja se varmasti on kirjan tarkoituskin. Groskop toteaa venäläisestä kirjallisuudesta: "Se on kuulunut liian pitkään hyvin älykkäille ihmisille, jotka tahtovat omia sen. Ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa, että lukeakseen venäläisiä klassikoita on oltava jonkinlaisen asiaan vihkiytyneiden salaseuran jäsen." (s. 12) 

Kirjan takakansi mainostaa kirjaa elämäntaito-oppaana. Minulle kirja näyttäytyi pikemminkin hienona aikamatkana venäläisiin klassikoihin ja yhtälailla kirjailijoihin. Käy ilmi, miten suuri merkitys näillä kirjoilla on ja on ollut Groskopin elämässä, ja miksi ei olisi, niin merkittäviä aikakautensa teoksia ne ovat. Vielä kerran ihastukseni kirjan upealle kannelle. Kirjan nimi vierastuttaa, englanninkielinen nimi on huomattavasti kuvaavampi. 
Viv Groskop. Kuva: Steve Ullathorne

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer



Risto Pakarinen. Jonain päivänä Jennifer. 2019. HarperCollins. Kannen suunnittelu: Michael Vrana. 378 sivua.

Omasta hyllystä


Minulla oli ilo haastatella Risto Pakarista Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa lauantaina 16.11.2019. Risto Pakarisen esikoiskirja Jonain päivänä Jennifer on saanut jo melkoisesti kansainvälistä näkyvyyttä, vaikka Suomeen se tekee tuloaan vasta nyt. Tällainen ei liene perin tavallista esikoiskirjan kohdalla. Pakarinen kertoo, että hän kirjoitti käsikirjoituksen englanniksi ja Englannista löydetyn agentin avulla käsikirjoitus saatiin kaupaksi HarperCollinsille Kanadaan. Sittemmin myös HarperCollins Nordic kiinnostui kirjasta. Nyt kirja on saatavilla englanniksi Some day Jennifer (2019) ja ruotsiksi En dag, Jennifer (2019). Saksankielisestäkin käännöksestä on jo sovittu. 

Suomenkielinen kirja on kirjailijan itsensä suomentama tai "pikemminkin suomeksi lokalisoitu", kuten hän sanoo. Kirjassa on tehty joitakin muutoksia, esimerkiksi joitakin amerikkalaisia biisejä on muutettu suomalaisiksi. Pakarinen asuu perheensä kanssa Tukholmassa ja toimii freelance-toimittajana. Jääkiekko on tuttu osa-alue, Pakarinen kirjoittaa mm. NHL-liigan verkkosivuille. 

Mutta nyt sitten itse kirjaan. Miten jääkiekkotoimittaja on innostunut kirjoittamaan romaanin, joka voidaan määritellä kuuluvaksi romanttisen viihteen genreen? Eräänä iltana palatessaan salilta kotiin Pakarinen kuunteli huippulistaansa The Only Playlist You’ll Ever Need ja sitten yhtäkkiä päähenkilö Peter alkoi jutella hänen kanssaan. Siitä se alkoi ja nyt kahden vuoden työ on päätöksessä.   


I still haven't found what I'm looking for

Kirjan päähenkilö on 46-vuotias Peter Eksell. Hän on asunut ja käynyt koulunsa Kumpunotkossa, opiskellut sen jälkeen Helsingin yliopistossa ja työskennellyt professorinsa perustamassa yrityksessä. YT-neuvottelujen myötä hänet irtisanottiin, jonka jälkeen hän teki töitä tälle yritykselle itsenäisenä yrittäjänä. Mutta sekin sopimus irtisanottiin.

Holding back the years

Peter on aika lailla tyhjän päällä. Ei ole työtä, ei perhettä, eikä oikein ystäviäkään. Eräänä päivänä postissa tulee hämmästyttävä kirje Hannalta, lukion äidinkielenopettajalta. Vuonna 1986 oppilaita oli pyydetty kirjoittamaan kirje itselleen tulevaisuuteen. Tämän itsensä kirjoittaman kirjeen Peter saa nyt luettavakseen. Kirjeestä muistuu mieleen 80-luku ja ennen kaikkea Jennifer Berg, tyttö joka istui hänen vieressään englannin tunnilla. Ei pelkkä vieruskaveri, vaan paljon enemmän. Ihana Jennifer! "Hyräilin Madonnan "Crazy for you:ta" koko matkan bussipysäkille, varmana siitä, että kaikki näkivät, että vasen poskeni oli kuin liekeissä. Olin sekaisin - onnesta. Olin pyörryksissä - kaikesta. Mutta yksi asia oli varma. Jennifer oli antanut minulle suukon." (s. 78)

Miten päästä takaisin Jenniferin luo? Ja löytyyhän se ratkaisu. Siihen tarvitaan useita oluita ja Paluu tulevaisuuteen -elokuvan innoitus. Siis aikamatka 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1986. Silloin Peter oli lukion toisella luokalla. Vanhojen tanssien frakin taskusta löytyi lippu Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ensi-iltaan. Se onkin tarinan kulminaatiopiste. Ilman tätä loistavaa elokuvaa tätä kirjaa tuskin olisi, toteaa kirjailija.

The only way is up

Aikamatkallaan Peter pyöräilee Kulkurillaan ympäri Kumpunotkoa ja ajaa päivittäin Atlas-elokuvateatterin ohi. Se ei ole enää elokuvateatteri, itse asiassa se on jo aika huonossa kunnossa ja peräti purku-uhan alaisena. Peter saa idean. Laitetaan elokuvateatteri kuntoon. Tuumasta toimeen. Neuvottelut käyntiin ja laaditaan lista siitä, mitä pitää tehdä.

1. Hanki Atlas
2. Kunnosta Atlas
3. Uuden Atlaksen ensi-ilta Paluu tulevaisuuteen
4. Kutsu Jennifer.

Isä lähtee juttuun mukaan, tehdään pitkiä päiviä ja ajatuksissa on koko ajan Jennifer. Onnistuuko ensi-ilta, löytyykö Jennifer, se jääköön tässä paljastamatta.  

Paluu tulevaisuuteen
Kirjaa on helppo lukea, se on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Se on viihteellinen, huumoria on mukavasti mukana. 80-luvun elokuva ja musiikki kulkevat mukana läpi kirjan. "Pyyhin puhelinluurista hiet pois ennen kuin laitoin sen paikoilleen. Sitten hyppäsin riemusta ilmaan ja potkaisin jalan korkealle kuin Van Halenin David Lee Roth esittäessään "Jumpia". Sieluni silmin näin itseni korkealla kuin itse DLR, mutta todellisuudessa jalkani nousi hädin tuskin vyötäröni tasolle ja laskeuduin kipeälle nilkalleni. Olin jälleen kerran kuin Daniel LaRusso, nyt Karate Kidin kuuluisassa kurkipotkukohtauksessa." (s. 169)

Kirjassa on 44 lukua. Luvuilla on englanninkieliset otsikot, paitsi neljän luvun otsikot ovat suomeksi. Miksi näin? Pakarinen valaisee, että otsikot ovat kaikki 80-luvun biisien nimiä, kaikki englanninkieliset ovat olleet USA:n tai Englannin top two -listalla ja lisäksi joukkoon on kelpuutettu neljä suomalaista biisiä. 

Tänä päivänä puhutaan paljon autofiktiokirjallisuudesta. Pakarinen sanoo, että tämä kirja ei ole elämänkerrallinen. Tosin hän tunnustautuu Paluu tulevaisuuteen -elokuvan todelliseksi ihailijaksi, hän on nähnyt elokuvan lähes parikymmentä kertaa. Loistava elokuva, ehkä kaikkien aikojen paras, Pakarinen sanoo. Elokuvalla on kirjassa niin keskeinen asema, että minunkin täytyi vuosien jälkeen katsoa tämä elokuva uudelleen, jotta pääsisin mukaan kirjan tunnelmaan. Ja se kyllä kannatti. Elokuva oli vuoden 1985 rahallisesti menestynein elokuva. Suomen ensi-ilta oli vuonna 1986. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Hill Valleyyn, eli vähän niin kuin Kumpunotkoon. Kysymykseeni, löytyykö Kumpunotkolle vastinetta Suomessa, Pakarinen toteaa, että  Kumpunotkoa ei löydy kartalta, koska sitä ei oikeasti ole olemassa, mutta se on kuin mikä tahansa suomalainen pikkukaupunki. Hyvin Kumpunotko voisi olla vaikkapa Joensuu jo senkin tähden, että Pakarinen on asunut lukiovuosinaan Joensuussa.

Suosittelen Pakarisen kirjaa luettavaksi hetkiin, jolloin kaipaa viihdyttävää, hyvin kirjoitettua hyvänmielen kirjaa. Ja erityisesti niille, joiden mielestä Paluu tulevaisuuteen on kaikkien aikojen paras elokuva. Ja niille, jotka rakastavat aikamatkailua.
Risto Pakarinen Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa 16.11.2019


perjantai 15. marraskuuta 2019

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat


Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. 2019. Stresa. Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Amelia Nyman. 305 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ei meistä rikottujen vanhempien mykkäkoulusta kasvaneista lapsista ollut tähän. Rakkaudeton koti tarjoaa vain seinät, ei lämpöä. En suostu toistamaan vaikenemisen ja pakenemisen kaavaa. Se on äärettömän surullista mutta vääjämätöntä." (s. 299)

Pirjo Puukolta on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Mutkanlukutaito (Stresa 2017). Pidin siitä kovasti. Siksipä odotukset olivat suuret aloittaessani tätä kirjaa. Enkä pettynyt, en todellakaan. Hyvä tarina kirjoitettuna viisaalla ja kauniilla kielellä vei mukanaan.

Saamme seurata kahden naisen - Ellin ja Anitan - taivalta lapsuudesta aikuisuuteen saakka.  Tapahtumat sijoittuvat lähes koko itsenäisyytemme ajalle: 1927 - 2019. Tarina alkaa Ellin lapsuudesta. Pieni Elli asuu Hallanmökissä mummolassa, koska lentävä keuhkokuume oli vienyt Ellin äidin. Ellin isoisä Ukko on  aina vihainen Ellille, niin myös talon lapset Mirjami ja Taimi ovat hyvin tylyjä Ellille. Onneksi on lempeä ja ystävällinen Emilia-mummo. Mutta mummo kuolee. Elli tuntee olevansa ihan yksin.

Ellin elämä helpottuu, kun Ukko kuolee ja Elli pääsee aloittamaan koulun. Elli saa viettää elämänsä parhaimman kesän kummitätinsä luona Viipurissa, jonne hänen on tarkoitus mennä jatkossakin. Mutta kaikki suunnitelmat menevät uusiksi, kun tulee sota. Koulua ei käydä, töitä pitää tehdä, jokaisen velvollisuus on auttaa. Ellikin hentona tyttönä joutuu monenlaisiin raskaisiin tehtäviin. Iloa tuo sotakirjeenvaihtokaveri Oiva, joka käy lomillaan Elliä tanssittamassa. Oivasta tulee Ellin suuri rakkaus. Mutta Oiva lopettaa kirjoittamisen eikä palaa sodasta Ellin luo.

Sodan jälkeen Elli tapaa tansseissa Taunon. "Vähitellen hän tottui ajatukseen, että Taunosta tulee puoliso. Kun kerran säännöllisesti tavattiin tansseissa eikä se osoittanut minkäänlaisia ketkun tai juopon piirteitä, piti olla ainoastaan tyytyväinen että sellainen mies kohdalle osui." (s. 187) Elli ja Tauno menevät naimisiin ja he saavat kolme lasta, Anitan, Markun ja Ullan. Mikään raskauksista ei ole toivottu.

Ellin tarinan rinnalla kulkee hänen esikoistyttärensä Anitan tarina. Anita, syntynyt v. 1950, kertoo samaa tarinaa kuin Elli, mutta lapsen näkökulmasta. Isä-Taunon työpaikan myötä muutetaan Savonlinnasta ensin Mikkeliin ja sitten Helsinkiin. Vuodet vierivät, Helsingissä asumiseen tottuu, Anitasta tulee ylioppilas, yliopisto-opintojen jälkeen löytyy työpaikka ja sieltä löytyy rakas Ola. 

Kirjan rakenne on selkeä ja sopii hyvin tällaiseen juonivetoiseen tarinaan. Lukujen alussa on aina henkilön nimi, joko Elli tai Anita sekä vuosiluku. Vuosiluvut otsikoissa ovat paikallaan, koska perhe-elämää ei pyritäkään sitomaan laajemmin yhteiskunnallisiin ilmiöihin sotaa lukuunottamatta. Ei tainnut tulla Kekkonenkaan missään mainituksi. Tehokkaana ratkaisuna toimii myös se, että tapahtumia tarkastellaan sekä äidin että tyttären näkökulmasta. Tätä kerrontatapaa on käyttänyt mm Andre Brink kirjassaan Myrskyinen hiljaisuus. Kaksi kertojaa kokevat pienetkin tapahtumat erilaisina, esimerkkinä vaikkapa perheen muutto Helsinkiin. Anitasta muutto oli pelkkää plussaa, oli hienoa, että koulu oli lähellä, kauppa oli lähellä, löytyi kavereita ja uusia leikkejä. Ellin mielestä Helsingissä moni asia oli huonosti. "Vesi loppui kesällä kaivosta ja sitä oli haettava polkupyörällä parin mäen takaa vesipostista." (s. 223) Ja saunaankin joutui menemään linjurilla Helsingin keskustaan.  

"Ei äidille annettu evääksi elämään kuin tähteitä. Niillä ei ruokita lapsen tarpeita." (s. 302) 

Kirja on  kuvausta äiti-tytär suhteesta. Äidin ja tyttären suhde ei varmaankaan koskaan ole täysin mutkaton. Kysymyksessä on erittäin tärkeä suhde, jolla on vaikutusta tyttären omaan kasvuun sekä ihmissuhteisiin. Anita oli kokenut olevansa äidin oma lapsi, kunnes veli Markku syntyi. Sitten ei äidin syliin enää päässyt. Ellin kasvatusperiaate 1950-luvun malliin oli hyvin autoritaarinen, äidin sana määräsi mitä tehdään ja mitä ei tehdä. Välillä äiti oli hyväntuulinen ja  kertoili tarinoita lapsuudestaan Anitalle ja hänen kavereilleen. Äiti innostui Singerillä polkemisesta niin, että tilasi kirjekurssina ompeluopin. Mutta kun lapset kasvoivat eivätkä olleet enää äidin tiukan valvonnan alaisina, äidistä tuli Anitan mielestä tiukka, ärtyisä ja usein mykkäkoulua pitävä. Ellin mielestä syyt olivat Taunossa. Anitan jo asuessa omillaan Elli sai kerrotuksi, että hänellä on ollut oikeus tyytymättömyyteensä, koska siellä syvällä on kalvanut ikävä kolmenkymmenen vuoden ajan. Miksi Oiva ei tullut takaisin? Elli oli katkeroitunut. 

Hyvin kuljettaa kirjailija kahden naisen tarinaa. Tarina on  uskottava ja sujuvasti kirjoitettu. Lukijan on helppo eläytyä naisten tunne-elämään. Pidin siitä, että kerronta on vahvaa ajankuvaa. 
Henkilöiden käyttämä kieli, asunto-olot, pukeutuminen ja arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on panostettu. Mieluista minulle oli myös se, että liikuttiin minulle tutuissa maisemissa. Savonlinnan Schaumanin vaneritehdas on tuttu. Putikon sahan vanhoja rakennuksia kävimme katsomassa viime kesänä. Iso plussa kirjan kauniille kannelle!

Lopussa kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, ehkä vähän liiankin arvattavalla tavalla. Mielenkiintoista on, miten kirja ei päästä otteestaan. Nämä naiset jäävät elämään mieleeni. Ja samalla, kun pohdin Ellin ja Anitan elämää, tein nostalgista aikamatkaani omaan lapsuuteeni, joka ajallisesti sattuu lähes yksiyhteen Anitan lapsuuden kanssa. 

Kirjan julkaissut Stresa on melko pieni kustantamo. Tällaisten pienten kustantamojen hyville kirjoille soisi enemmän julkisuutta. Tein meidän kirjastollemme hankintaehdotuksen kirjasta.

torstai 14. marraskuuta 2019

Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika




Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pohjois-Karjalan luustoyhdistyksen lukupiiri aloitti toimintansa syyskuussa, eli lukupiirillä oli nyt kolmas kokoontuminen. Paikalla oli kuusi naisihmistä. Miehiä ei ole mukana, mutta yhdistyksen jäsenissä on muutenkin aika vähän miehiä. Onhan osteoporoosi ennen kaikkea naisten sairaus. Me lukupiiriläiset toki tunnemme toisemme jo yhdistyksen muusta toiminnasta, mutta kuitenkin on mukava huomata, miten lukemisharrastus yhdistää. Tämä meidän pieni porukkamme on hitsautunut yhteen tässä muutaman kuukauden aikana, kirjoista on helppo puhua ja omat mielipiteensä rohkenee tuoda esille. Mielenkiinnolla odottaa, mitä mieltä toiset ovat olleet kulloisestakin lukupiirikirjasta, koska lukukokemus on aina omanlaisensa. Jokainen peilaa kirjan tapahtumia omaan elämäänsä.  

Tällä kertaa meillä oli käsiteltävänä Soili Pohjalaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuva kirja Valuvika. Tämä on jo toinen lukupiiri, jossa olen mukana, kun Valuvikaa käsitellään. Luulen kyllä, että tämä kirja on kaikkien pohjoiskarjalaisten lukupiirien lukulistalla, ihan jo sen vuoksi, että Arttu-ukki asustaa Ilomantsin perukoilla.  Ja kyllä kirja ilman muuta on muutenkin lukemisen arvoinen. Tätä mieltä me kaikki lukupiiriläiset olimme.


Täällä jossakin Suomen itäisimmässä kunnassa Arttu-ukki eleli.

Arttu-ukki asuu yksin vanhassa talossaan siellä Ilomantsin peräkulmilla. Kun tieto siitä, että ukki asioi pankissa pelkissä kalsareissaan, saavuttaa Helsingissä asuvan tyttären ja tyttärentyttären, tulee kiire. Jotakin on tehtävä, jonkun on mentävä katsomaan, miten ukki voi. Äiti ei voi lähteä, hän vetoaa työkiireisiinsä. Tytär Maria, kirjan minä-kertoja, lähtee ja lähtee oikeastaan ihan mielellään. Maria tuntee tarvitsevansa hetken irtiottoa, koska hän on irtisanoutunut toimittajan tehtävästään ja avioliitto Jarkon kanssa ei ole parhaimmalla mallilla. Niin Maria lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa samalla muistellen kaiholla niitä kesiä, jotka hän on viettänyt Arttu-ukin ja Anna-mummon luona.

Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee sisään nurkista ja ikkunoista, Artulta oli siivoukset ja pyykinpesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.


Maria jää ukin kaveriksi. Ukki ja tyttärentytär palaavat menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa."Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153)

Päällimmäisiksi teemoiksi nostimme kirjasta sukupolvien kohtaamisen ja maaseudun autioitumisen. Tämän päivän maailmassa jokainen elää niin tiiviisti omassa maailmassaan, ettei sukupolvien kohtaamisia välttämättä edes tapahdu. Kirjan kaltainen ukin ja tyttärentyttären kesän mittainen yhdessäolo on aika poikkeuksellista. Mutta varmasti antoisaa molemmille osapuolille.  Hämmästelimme, miten jyrkästi ja jopa vihaisesti Maria puhui ukilleen. Mietimme, että meidän ei koskaan olisi ollut mahdollista puhutella tällä tavoin vaikkapa omia vanhempiamme tai muitakaan sukulaisia. Siinäkin on varmasti se sukupolvien ero. Kieli ei kuitenkaan vähentänyt Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta, jota Pohjalainen kuvaa niin kauniisti. Ihmissuhteiden merkitys nousee kirjassa hyvin esille. Kirjassa kuvataan kauniisti Anna-mummon ja ukin suhdetta kuin myös ukin  ja naapuri-Martin välistä ystävyyttä. Martti on jo kuollut, mutta muistoissa hän yhä elää.

Maaseudun autioituminen on lohdutonta.

Kirja on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. 1970-luvun autioituvaa maaseutua pohjoiskarjalaisissa vaaramaisemissa kuvaa jo Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä ja Markku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. 

Tällaista kielen tuli olla tällaisessa kirjassa.


Pidimme Pohjalaisen kirjoitustyylistä. Se on eloisaa, leikittelevää ja humorististakin. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Joissakin arvioinneissa on tullut esille, että Arttu-ukki kiroilee liikaa. Meitä tämä ei haitannut, se kuului mielestämme kirjan kieleen. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152) 

Kirja tarjosi monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla, maaseutumaisemat, karjalaisuus ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Toivotamme Artulle kaikkea hyvää, joko kotona kotihoidon turvin ja jossakin hoitokodissa muiden vanhusten seurassa.

Kirjalla on kiva nimi. Kaikkihan me olemme jollakin tavalla valuvikaisia. 

tiistai 12. marraskuuta 2019

Marja Björk: Sirppisilmä



Marja Björk: Sirppisilmä. 2019. Arktinen banaani. 272 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kassalla oli valittaja. Ne olivat kaikki saman näköisiä. Jos se oli mies, sillä oli pyöreät silmälasit ja kaulahuivi silmukalla. Kuristuisi siihen, perkele. Se räyhäsi hiljaa, mutta räyhäsi kuitenkin. Oli ylempänä kuin muut kuolevaiset ja esitti varakkaampaa kuin oli. Jos se oli nainen, sillä oli neuvoja. Eikö tätä voisi tehdä näin. Voinko esittää reklamaation tässä nyt heti paikan päällä, että ymmärrätte, mistä on kysymys." (s. 199)

Olen lukenut kaikki Marja Björkin kirjat, niitä on ilmestynyt kuusi ennen Sirppisilmää. Kaikki ne ovat olleet mieluista luettavaa, kirja kirjalta hän on vakuuttanut minut siitä, että kyseessä on taitava kirjailija. Monet kirjoista ovat käsitelleet rankkoja aiheita ja sellaistenkin aiheiden käsittelyn Björk hallitsee. Pohjois-Karjalassa asuvana olen pitänyt erityisesti Lieksaan sijoittuvista kirjoista. Ennen Helsingin kirjamessuja bongasin Björkin uuden kirjan, luin siitä esittelyn ja ilahduin: Björk on kirjoittanut dekkarin. Jo ennen kuin avasin kirjan, olin varma, että kyllä Björk dekkarigenrenkin hallitsee. Ja niinhän hän tekee.

Kustantajan sivuilta luen, että Sirppisilmä ei jää ainoaksi Björkin dekkariksi, vaan kirja on ensimmäinen osa Raaka-Arskasta kertovassa sarjassa. Raaka-Arska on siis dekkarisarjan päähenkilö. Hän osoittautuu naishenkilöksi, Raaka-Arska on Niklas Herlinin hänelle antama lisänimi. Todellisuudessa tämä naishenkilö on Airi Turpeinen, kotoisin Pohjois-Karjalasta (kuten Björk itsekin). Airi on muuttanut Helsinkiin ja työskentelee ravintolakokkina Sillankorvassa ja tienaa lisäansioita pyörittämällä omaa pitopalvelua.   

Tapahtumat alkavat apteekkarien päivälliskutsuilta. Arska vastaa illan tarjoiluista. Mukana oli viisi apteekkaria, aviopuolisot ja pari seuralaista. Vieraat ovat Arskalle tuttuja, ei tämä ole ensimmäinen kerta pitopalveluemäntänä tälle porukalle. Mutta tämä kerta on poikkeuksellinen. Varakas apteekkari Asko Timonen kuolee kesken kutsujen. Hän vain rojahtaa pöydän ylle ja on välittömästi kuollut. Kaikki ovat ymmällään, ei tiedetä, oliko kuolema luonnollinen, oliko kyseessä itsemurha vai oliko kyseessä murha.  

Jos se oli murha, kuka nyt Askon olisi halunnut tappaa? Asko oli ollut hyvä mies. Hän oli pidetty seuramies laajassa ystäväpiirissään. Vaimo Monika pyrkii muistamaan Askosta hyviä asioita. "Vainajasta kuului ajatella hyvää ja unohtaa asiat, joilla ei ollut enää merkitystä. Kauniit muistot olivat enimmäkseen tavallisesta arjesta." (s. 181) Vaikka kyllä Monika myöntää, että ero heille olisi tullut, jos he olisivat eläneet tavallisilla keskituloilla. Raha rauhoittaa, niin se vaan on. Viime vuosina Asko oli kärsinyt muistin heikkenemisestä.  

Askon kuolema pohdituttaa eniten apteekkari Kallea ja Arskaa. Juonipaljastuksia ei tule sitten tämän enempää. Jätetään Arska ja Kalle pohtimaan tilannetta. Todetaan vain, että joku yrittää päästä Arskastakin eroon. Todetaan vielä sekin, että Kalle uskoo, että Arska kaivaa totuuden esiin. "Arska kulkisi horjumatta kohti ratkaisua ja saisi selville Asko Timosen arvoituksen. Arska oli vahva." (s. 97) Lukijakin vakuuttuu, että kyllä kaikki selviää.

Arska on mielenkiintoinen tuttavuus. Hän on 45-vuotias, oman kuvauksensa mukaan "pieni ja laiha työn kuluttama akka." (s. 16) Aviomiestä eikä lapsia ole. Koulutustaustana on Lieksassa käyty kansalaiskoulu ja kylmäkkökoulutus Joensuussa. Sieltä sitten Helsinkiin Sillankorvaan töihin. Arska on hyvä ja vastuullinen työntekijä. Hän asuu Kalliossa Arenan talossa vuokra-asunnossa, jonka omistaa samassa talossa asuva apteekkari Monika Honkajuuri-Timonen, kuolleen Asko Timosen vaimo. Arska tupakoi, juo siideriä ja tapaa ystäviään vaikkapa Roskapankissa. Osaa Arska myös rentoutua, vaikkapa virkaten. "Ajatuksissani olin virkannut monta metriä ketjusilmukoita pää ihmenirvanassa ja jalat nahkapallilla ja jatkoin, vaikka Kalle tuli. Hän istui vastapäätä jakkaralla ja keri virkkaustani, joka kulki lattian kautta. Siinä me istuttiin ja juteltiin. Välillä keriminen pysähtyi, kun ketju nousi ylös ja meni liian kireäksi. Kalle joutui odottamaan, että sai lisää pyöritettävää." (s. 160)
Tässä talossa Arska asuu. (Wikipedia)
Apteekkareihin oli mielenkiintoista tutustua. Tällaista apteekkariporukkaa en aiemmin ole tavannutkaan. Lukija tutustuu apteekkarien taustoihin sekä saa olla mukana Ympyrätalon apteekkarin valinnassa. Käy ilmi, että eivät kaikki apteekkarit ole rikkaita, apteekin menestymiseen vaikuttaa ennen kaikkea apteekin sijainti. Siksi Ympyrätalon apteekki on haluttu paikka. 

Luin kirjaa mielelläni. Juoni oli kiinnostava. Voisi kuvitella, että tällainen rikos saattaisi todella tapahtuakin. Ei rikoksen selvittämiseen aina poliisia tarvita. Pidin jälleen Björkin kirjoitustyylistä, se on omintakeista ja osuvaa. Kerronta on vahvaa ja asiat sanotaan suoraan. Jo Mustalaisäidin kehtolaulussa pidin siitä, että kertoja vaihtui sujuvasti ja huomaamattomasti. Niin tässäkin kirjassa. Kirjan nimi saa selityksensä. Arskan saadessa loistoidean, Kalle toteaa: "Arskan silmiin syttyi kaksi keltaista, pitkulaista ja kirkasta valoviirua, jotka loistivat kuin yötaivaan kirkkaimmat tähdet." (s. 206)

Mielenkiinnolla jään odottamaan jatko-osaa. Ehkä Arskasta selviää uusia asioita vaikkapa hänen menneisyydestään. Ja Arska, lopeta se tupakanpoltto!



sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Joensuun kaupunginteatterissa Alkutuotanto

(c) Hauta-aho
Joensuun kaupunginteatteri: Alkutuotanto

Näytelmän tapahtumapaikka on metsä. Metsässä telttailee kaksi nuorta miestä, Allu (Aleksi Lavaste) ja Tommi (Tommi Kainulainen). On menossa retkipäivä numero 3. Nuoret miehet ovat menossa etsimään Tommin perintönä saatua metsäpalstaa. Tommille on kerrottu, että metsäpalstan lammikko halutaan suojella, koska siellä asustaa harvinainen rupilisko. Matka metsäpalstalle taittuu verkkaisesti, luonnossa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Metsä on eläinten koti

Näytelmässä on vain kaksi näyttelijää, Allu ja Tommi, mutta rooleja on kolmisenkymmentä. Allu ja Tommi ovat välillä ihmisiä, välillä eläimiä. Joskus ollaan Borneolla orankien kanssa, joskus taas Guatemalassa papuja poimimassa. Porot esittävät harmistuksensa jäkäläkadosta, banaaniviljelijä kokee itsensä riistetyksi, orava vaatii ihmiskunnalle "lopullista ratkaisua". Tapaamme myös Pentti Linkolan, joka tuomitsee jokaikisen puun kaatamisen, tuomitsee ryöstökalastuksen sekä kesähuvilahirvitykset. Myös Erkki Pulliainen vilahtaa näytelmässä. Eläinten maailmankokous, johon osallistuvat kaikki maailman eläimet, on nautittavaa katsottavaa.  

Lopputuloksena on, että "jonkun se täytyy tämä alkutuotanto hoitaa". Maailma tarvitsee maanviljelijöitä, poronkasvattajia, kalastajia ja papujen kasvattajia. Kyllä maailmassa mahtuu asumaan sekä ihmiset että eläimet, vieläpä keskenään sopusoinnussa, kunhan huomioidaan toinen toisemme, eläinten hyvinvointi ja luonnon monimuotoisuus. 


(c) Pantzar
Näytelmä koostuu lyhyistä kohtauksista. Roolit vaihtuvat tiuhaan, mutta vaihdot sujuvat ihailtavan joustavasti ja sujuvasti. Nokkela ja humoristinen replikointi tukee näytelmän nopeatempoisuutta. Kaiken kaikkiaan näyttelijätyötä voi vaan ihailla. Näytelmä pysyy hyvin koossa, kiitos Iiristiina Varilon ja Saana Lavasten hyvän ohjauksen.

Käsiohjelmasta luen, että Alkutuotanto tehtiin ensimmäisen kerran näyttämölle vuonna 2012. Tavoitteena tuolloin oli tehdä vakavasta aiheesta kepeä näytelmä. Näytelmä on nyt seitsemän vuotta myöhemmin päivitetty. Aihe on tänä päivänä entistä tärkeämpi ja tekijöiden mukaan toteutus on entistä kepeämpi. Totta, ilmastonmuutos on tänä päivänä tärkeä ja ajankohtainen teema. Pidin siitä, että ilmastonmuutosteemaa käsitellään nimenomaan eläinten näkökulmasta. Näytelmä on kantaaottava, kepeys kuljettaa näytelmää hyvin eteenpäin, vaikkakin viimeisen puolituntisen aikana näytelmän kulku hieman jämähtää. Loppu onkin aika totista torvensoittoa ja liiankin alleviivaavaa. Uskon, että teatteriin tulevat pitävät näkemästään, mutta mietin, jaksaako kaikkien medioiden lempiteema kiinnostaa niin paljon, että sitä tullaan vielä teatteriinkin katsomaan. 

Näyttämöllä: Tommi Kainulainen ja Aleksi Lavaste
Näytelmä: Jonni Pantzar
Ohjaus: Iiristiina Varilo ja Saana Lavaste
Lavastus: Mari Hämäläinen
Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 12.10 - 16.11.2019
Esityksen kesto: 2,5 tuntia
Katso työryhmän täydelliset tiedot täältä.

Kiitos kaupunginteatterille kutsusta.