Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia. WSOY. 2024. Päällys Martti Ruokonen. 

Arvostelukappale kustantajalta

Sinikka Vuolan Myrskyn anatomia on ihastuttavan kaunis teos. Kirja on asettelultaan ilmava, sillä on tilaa hengittää. Kirjan kansi voimakkaine väreineen on kutsuva. Kaunis punainen kirjanmerkkinauha viimeistelee kauniin ulkonäön. Tällaiseen kirjaan tarttuu mielellään.

Tekstin asettelu - eri pituiset rivit, ei isoja alkukirjaimia, ei pisteitä, ei sivunumeroita, tekstin epäsymmetrinen asettelu sivuille - viittaa runoteokseen. Vuolan teksti on kyllä runollisen kaunista, mutta kyseessä ei ole runoteos, vaan takakannen tekstiä lainatakseni kyseessä on mosaiikkiromaani. 

Seitsemäntoistavuotiaat kaksostytöt asuvat erakoituneen isänsä kanssa. Isä on ollut sodassa sotakirjastonhoitajana ja on edelleen kiinni sota-ajassa. "toisina öinä isä huusi, valitti kovaan ääneen  minä ja isosisko emme aina ehtineet omia uniamme näkemään, kun korvatulpista huolimatta me kuultiin, miten isäukko painajaispäissään vaikeroi: yön hahmot imivät jälleen hänen sydäntään" Tällaisten öiden jälkeen koulu tuntuu mahdottomalta, ei millään pysty syventymään eläinoppiin tai kasvioppiin. Rehtori soittelee kotiin, isä lyö luurin rehtorin korvaan ja irrottaa töpselin seinästä. Mutta tytöt huolehtivat isästä, laittavat ruoan ja pitävät isän kiinni elämässä- onhan hän heidän isänsä. 

Äiti on lähtenyt. Minne ja milloin, sitä ei kerrota. Jää vaikutelma, että ei edes minäkertoja, toinen kaksosista, ole tietoinen, mitä on tapahtunut. Se vain on totta, että tyttö tuntee voimakasta äiti-ikävää. Jo pienenä hän on istunut rappusilla äitiä odottamassa, koululaisena hän on toivonut, että olisi äiti, jolle voisi kertoa koulutapahtumista. Mutta äitiä ei ole. "äiti, hämärä muinainen sana  täynnä nimettömiä varjoja, tuulen pullistamaa tyhjyyttä"

Vaihtelua isän elämään tuo Josef, isän sotakaveri, joka tulee vierailulle aina torstaisin. Yhdessä miehet juovat luumuviinaa ja muistelevat sotaa. Josef on hyvä, hän on elävä ja lämmin tyttöjä kohtaan, juttelee heidän kanssaan, kuulustelee kertotaulut ja läksyt, pelaa sakkia heidän kanssaan. Kiinnostavaa on, että kirjan henkilöistä Josef on ainoa, joka mainitaan nimeltä.

Sitten tulee mies. Ihana, tummasilmäinen mies. Mies on ystävällinen kaikkia heitä kolmea kohtaan. Isä odottaa miehen vierailuja, samoin kuin minäkertojan sisar. Ja minäkertoja kaikkein eniten. "pakahtuisin, jos en saisi nähdä sinua uudestaan  pakahtuisin, jos vielä näkisin sinut"  Katsellaan sormuksia, rakastellaan. Mutta miehen käytös on vilpillistä. 

Kirjassa on tuulella merkittävä rooli. Tuuli kulkee mukana minäkertojan elämässä, näkee tytön sisään, kuulee kaiken, mitä puhutaan ja on aina läsnä eri tavalla eri tilanteissa. "tuuli on tuhatkasvoinen: ensin hyväilee, sitten kurittaa"

Luen, että Sinikka Vuola on kotoisin Raumalta. Ensin ajattelen, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Raumalle; puhutaan vanhasta kaupungista ja raatihuoneesta. Mutta ei tässä ole Raumasta kysymys. Takakannen tekstin mukaan liikutaan jossakin keskieurooppalaisessa kaupungissa, ehkäpä Prahassa.  

Vuola kirjoittaa taitavaa kieltä, jota on ilo lukea. Kun tarinan rytmiin pääsee kiinni, se vie mennessään eikä pisteettömyys tai sivujen numeroimattomuus haittaa yhtään. Kirjassa on montakin tarinaa, on minäkertojan tarina, isän tarina, Josefin tarina, tuntemattoman rakastetun tarina ja tuulen tarina, joita voi ajatella itsenäisinä osioina, mutta yhdessä ne muodostavat tunteikkaan, hyvin lähelle tulevan kokonaisuuden. 

Päivä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä

 

Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät viettää juhlavuotta: 40 vuotta. Se on todella merkittävä ikä kirjallisuustapahtumalle. Siksipä päivien teemaksi oli valittu juhla. Tapahtuma on maksuton ja se kerää vuosittain yli 10 000 kävijää.

Itselleni käynti Vanhan kirjallisuuden päivillä oli ensimmäinen, mutta ei varmaankaan viimeinen. Ohjelmaa oli mukavasti. Tapahtuman kivijalkana toimii antikvaarinen kirjamyynti, paikalla oli todella runsaasti antikvariaatteja. Lisäksi tapahtumasta löytyy yli 40 kirja-alan toimijaa, mm. uuden kirjan myyjiä, kustantajia sekä yhdistyksiä.

Ennen tapahtumaa kävin ystäväni kanssa tutustumassa Tyrvään kirjakauppaan, joka todennäköisesti on vanhin kirjakauppa Suomessa nyt, kun Uudenkaupungin kirjakauppa meni konkurssiin. Samoin vierailimme Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa.

Tyrvään kirjakaupan kirjakellari

                                           Pukstaavin kaunis rakennus

Kirjailijalavalla kirjojaan esitteli kuusi kirjailijaa, joista monet olivat paikalliskirjailijoita ja/tai esikoiskirjailijoita.

Vasemmalla Jani Hiltunen kertoo kirjastaan Teho-osasto, jossa hän käsittelee tyttärensä vakavaa sairastumista. Tämä tapahtui 12 vuotta sitten. Tytärtä hoidettiin kolme viikkoa Turun keskussairaalan teho-osastolla.

Keskellä Tuija Siltamäki, jonka kirja Ihan hyvä - pärjäilyä suorittamisyhteiskunnassa käsittelee nimensä mukaisesti erilaisia yhteiskunnan asettamispaineita. Kirjaan on haastateltu joukko ihmisiä, joiden taustat ovat hyvin erilaisia. Siltamäki totesi: "Helpompi on elää niin, ettei koko ajan tarvitse olla onnellinen."

Oikealla Maria Anttoora kertoo runoteoksestaan Jäkäläsydän. Kirja on hänen esikoisteoksensa. Hän toteaa, että opettajien kannustuus on ollut äärettömän tärkeää.

Vasemmalla Ilona Tomi, jonka kirja Huijari on "aikalaisdiagnoosi siitä, kuinka huonosti ihmiset voivat". Päähenkilö luo toivoa ja muuttaa jokaista kirjan henkilöä tavalla tai toisella.

Keskellä Vesa Vares, jonka dekkarin Luoti lehtitalossa tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Vares luonnehtii dekkarinsa edustavan cosy crimea, jossa on mukana yhteiskunnallisia teemoja.

Iltapäivän pääsessio päivien teeman mukaisesti oli Suomalaisen kirjallisuuden parhaat bileet. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Tommi Liimatta ja Peter Sandström sekä juontajana Päivi Jokitalo. Kertakaikkisen mukavaa, humoristista ja virkistävää kuunneltavaa. Käsiteltiin kyseisten kirjailijoiden kirjoissa kuvattua juhlintaa, kahvinjuontia ja ruokia, sukulaisten roolia juhlinnassa ja parasta mahdollista miljöötä juhlinnalle. Lopuksi kirjailijoilta kysyttiin, kenen kirjallisen henkilön kanssa he lähtisivät bilettämään. Peter Sandström valitsi Viivin ja Wagnerin, Ann-Christin Antell Juhani Ahon vaimonsa kera ja Tommi Liimatta yksityisetsivä Philip Marlowen.

Kenet sinä valitsisit?

Hieno päivä! Ensi vuonna uudelleen.

                                                  

Tuire Malmstedt: Luusaari

 

Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula & Co. 2024. Metso & Vauramo -sarja. Kansi: Tuomo Parikka. 304 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lappalainen katosi maanantaiaamuna 7.6. palatessaan kotiin yövuorosta Mukkulan palvelutalossa. Vuoro oli loppunut seitsemältä, minkä jälkeen hän oli lähtenyt kävellen kotiin. Hän oli laittanut äidilleen viimeisen tekstiviestin matkalta kello 7:18 ja sanonut tulevansa kotiin vasta aamupäivällä, koska tapaisi vanhan tutun."

Jyväskylästä tihkuu huolestuttavia uutisia. Kaupungissa on tapahtunut useita salaperäisiä katoamisia, nuoria aikuisia - sekä poikia että tyttöjä - on kadonnut. Minkäänlaisia vinkkejä ei löydy, pankkikortteja ei ole käytetty eikä puhelimiin vastata. Myös kadonneiden omaiset ovat ymmällä eivätkä pysty millään tavalla olemaan avuksi. Katoamistapauksia selvittävät vanhat tutut rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso Jyväskylän poliisista. 

Kahden kuukauden aikana on tapahtunut jo neljä katoamistapausta. Sitten katoamisissa on pieni tauko, mutta nyt tulee jälleen ilmoitus: Henna Lappalainen, 19-vuotta, on kadonnut palatessaan töistä kotiin. Poliisit tutkivat tapauksia, vertailevat katoamisia, tutustuvat nuorten taustoihin ja tutkivat nuorten sometilit, mutta mitään yhteistä nuorten välillä ei tunnu olevan. Onko kyseessä mahdollisesti jokin järjestö, joka löytää uhrinsa sosiaalisen median kautta? Juuri kun Elmo ja Matilda kokevat olevansa kertakaikkisessa umpikujassa, tilanne menee yhä huonommaksi, kun poliisille tuttuja ihmisiä katoaa. 

Pian käy ilmi, että kadonneet henkilöt on todella kaapattu. Kaappaaja lähettää kirjeitä, joissa on käsittämättömiä numerosarjoja. Poliisit katselevat numerosarjoja ihmeissään, vaikka ovat varmoja, että numerosarjat sisältävät jonkin viestin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Utøya saarelta Norjasta 22.7.2011, jolloin saarella tapahtui joukkomurha, jossa kuoli 69 ihmistä. Tekijä oli Anders Behring Breivik. Ensin hämmennyin, miten Norjan joukkomurha voi liittyä juonen kulkuun. Kyllä se voi. Tosin mukana on monia muitakin juonen kuvioita, esille nousevat mm. äärijärjestö Sinivalkoinen haarniska ja satu Prinsessa Ruususesta. Malmstedtille tutulla tavalla lukijaa harhautetaan nerokkaasti mennen tullen. Lopussa erilliset sivutarinat sidotaan taitavasti yhteen. Yllättävää loppuratkaisua tuskin kukaan pystyy arvaamaan. Edellisessä kirjassa Lyijysydän Malmstedt vei lukijan Ravensbrückin keskitysleirille ja tässä kirjassa yksi juonikuvioista on Norjan joukkosurma vuonna 2011. Malmstedt näyttää, että dekkareissakin voi käsitellä vakavia, traumaattisia ja todellisia tragedioita, tragedioita, joita ihmiskunnan ei koskaan soisi unohtavan.

Luusaari on neljäs osa Metso & Vauramo -sarjassa. Aiemmin ilmestyneet osat ovat Lasitarha (2021), Lumihauta (2022) ja Lyijysydän (2023). Pidän Malmstedtin kirjojen nimistä, ytimekkäät, lyhyet kirjan nimet ovat mielestäni parhaita. Pikkuhiljaa lukija on päässyt tutustumaan tähän mainioon rikostutkijakaksikkoon. He ovat molemmat sympaattisia, työteliäitä ja ammattitaitoisia poliiseja. Hiljaisesta ja ujosta Matildasta on kuoriutunut sanavalmis ja älykäs rikostutkija sekä rakastava äiti adoptoidulle Siljalle. Elmosta ei voi olla pitämättä. Elmon kosinta on kerrassaan ihastuttava episodi. Ihmissuhteet nousevat kirjassa niin merkityksellisiksi, että välillä unohdin lukevani rikosromaania, jopa niin, että kyynelehtien luin kirjan viimeisiä lukuja.

On ilo nähdä, että suomalaisten naisdekkaristien rikosromaaneiden taso nousee koko ajan. Yksi kärkinimistä on ehdottomasti Tuire Malmstedt. Malmstedtin kirjoitustyyli on sujuvaa, selkeää ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on intensiivinen ja monikerroksinen psykologinen trilleri.

Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

 

Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Aula & Co. 2024. Espanjankielinen alkuteos Poeta chileno. Suomentanut Sari Selander. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 459 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Runoilijan urasta haaveileva Gonzalo tapaa santiagolaisessa yökerhossa Carlan, ensimmäisen rakkautensa. He tuntevat edelleen yhdeksän vuoden jälkeen vetovoimaa toisiaan kohtaan, mutta paljon on tapahtunut sitten seurusteluaikojen, vaikkapa se, että Carla on nyt kuusivuotiaan Vicenten yksinhuoltaja. Vicente on kiinnostavan oloinen herkkä lapsi. Oscuridad-kissa oli alkanut oudosti laihtua, ja pian selvisikin, mihin Whiskasit hävisivät. Vicentestä oli tullut kissanruoasta riippuvainen. 

Gonzalo ja Carla tapailevat ja ennen kaikkea rakastelevat. "Seuraavien viikkojen aikana alkoi jo perhetarinan luonnostelu puistokävelyjen ja pistaasijäätelöiden lomassa, mutta kumpikaan heistä ei vielä silloin osannut kuvitella, että tuosta luonnostelmasta syntyisi jonakin päivänä kirja." Kaikki tuntuu luontevalta, myös Gonzalon muutto Carlan luo. "Liikaa suunnittelematta. Liikoja miettimättä." Pian nämä kolme muodostavat perheen. Gonzalo ottaa vakavasti roolinsa isäpuolena. Vicenten kasvattaminen on hänelle "suurenmoinen haaste", ja lopulta hän onnistuukin nousemaan tehtävänsä tasalle. Näin kuluu kuusi vuotta.

Sitten kirjallisuutta opettava Gonzalo saa apurahan tohtoriopintoja varten New Yorkiin. Carla suuttuu, koska hänelle ei ole kerrottu mitään. Niinpä Gonzalo pakkaa kirjansa ja lähtee omille teilleen. Vicente perii isäpuolensa rakkauden runoutta kohtaan eikä halua lähteä opiskelemaan yliopistoon äitinsä Carlan ja isänsä Leonin suostutteluista huolimatta. Vicenten unelma isäpuolensa lailla on tulla runoilijaksi.

Kahdeksantoistavuotiaana Vicente tapaa Prun, 31-vuotiaan amerikkalaisen toimittajan, joka kirjaimellisesti on eksynyt Santiagoon. Kun Pru kertoo, että hänen tulee kirjoittaa juttu Chilestä lehteään varten, aihe löytyy helposti: chileläiset runoilijat, mutta eivät ne kuuluisat ja kuolleet kuten Neruda tai Mistral, vaan pikemminkin elävät, eteenpäin pyrkivät runoilijat. Pru ottaa haasteen vastaan. Haastateltaviksi runoilijoiksi valitaan yksitoista miestä ja yksi nainen. "Naisia on vähän, eivätkä he ole kovin hyviä, mutta se on patriarkaalisen kapitalismin vika, ei heidän." Eräs haastatelluista runoilijoista toteaa: "Se, että joku Chilessä kertoo olevansa runoilija, on yhtä yleistä kuin ilmoittaa olevansa huippukokki Perussa, ammattilaisjalkapalloilija Brasiliassa tai malli Venezuelassa." Tämä osio tarjoaa lukijalle kiinnostavaa tietoa chileläisistä runoilijoista sekä heidän tuotannostaan. Mukana on myös otteita heidän runoistaan.

Viimeisessä osiossa Vicente ja Gonzalo tapaavat monen vuoden jälkeen. Tämä monimutkaiseksi osoittautuva jälleennäkeminen on mielestäni yksi parhaimmista romaanien lopetuksista - niin paljon tunnetta latautuu isäpuolen ja pojan välisiin keskusteluihin. 

Chileläinen runoilija on kaunis, koskettava ja myös hauska rakkauden julistus runoudelle ja runoilijoille nostaen esille runouden lisäksi useita muitakin teemoja. Kirjassa pohditaan, mitä tarkoittaa olla mies eri rooleissa - isänä, isäpuolena, opettajana, runoilijana, rakastajana, puolisona. Esille nousevat myös perhesuhteet tai oikeammin perhesuhteiden toimimattomuus, kuinka valitsemme perheemme ja kuinka petämme heidät. Pienin oivalluksin Zambra kuvaa tapahtumia useista näkökulmista eri aikatasoilla. Lukeminen edellyttää lukijalta aktiivista otetta. Mutta Zambra palkitsee lukijansa. Kirjan ihmissuhteet, tapahtumat ja eri aikatasot yhdistyvät toisiinsa melko monimutkaisilla solmuilla, joiden päät kirjailija sitoo yhteen siististi ja tyylikkäästi.

Rakenteeltaan teos on jaettu neljään pitkään lukuun: "Varhaistuotanto", "Perhepuoli", Poetry in motion" ja "Muistojen puisto". Zambran kirja on ovela ja taitavasti kirjoitettu. Zambra taitaa tarinankerronnan monissa muodoissaan. Kielessä on voimaa, maagisuutta ja omaperäistä huumoria. Kiitoksen ansaitsee Sari Selander erinomaisesta käännöksestä. Sanna Meilahden kansi on onnistunut. Onpa Oscuridad-kissakin päässyt kanteen.

Alejandro Zambra on itse runoilija ja kirjallisuuden yliopisto-opettaja Santiago de Chilessä. Chileläisen kirjallisuuden, erityisesti runouden tuntemus, sekä myös hänen rakkautensa runoutta kohtaan, tulevat hyvin esille tässä kirjassa. Zambra kirjoittaa kauniisti runouden merkityksestä. "Sanat satuttavat, värähtelevät, parantavat, lohduttavat, resonoivat, pysyvät."

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet. Tammi. 2022. 375 sivua.

Silja kasvaa vakaumuksellisessa todistajaperheessä. Isä, äiti ja veli Sami ovat vannoutuneita Jehovan todistajia. Perhe käy aktiivisesti kokouksissa valtakunnansalissa, lukee Raamattua, Vartiotornia ja Herätkää-lehteä sekä tekee kenttätyötä. Uskonto on läsnä kaikessa ja kaikkialla. Se määrittää, mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä, kenen kanssa saa olla kaveri, kenen kanssa taas ei. Äiti tuomitsee kaverisuhteet maallisten nuorten kanssa, koska turvallisinta on hankkia kaverit seurakunnan sisältä. 

Silja on jo koululaisena kuuliainen Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle tarjoamassa Vartiotornia ja saa kasteen jo teini-ikäisenä. Vahvasta uskosta huolimatta Silja kokee, että koulussa on vaikea olla, kun aina on erilainen. Ei voi olla uskonnan tunneilla eikä tunneilla, kun käsitellään joulua, äitienpäivää tai pääsiäistä. Aamunavauksen ajan Silja odottaa käytävässä. Kenenkään syntymäpäiville ei voi mennä, koska sellaisia ei vietetä jehovalaisissa perheissä. Äiti kehottaa tuomaan jehovalaiset näkökannat esille koulussa asiassa kuin asiassa, mutta on selvää, että se ei ole helppoa murrosikäiselle nuorelle.   

Kirjan toinen iso teema jehovalaisuuden ohella on syömishäiriöt. Jehovan todistajille ulkoinen olemus on tärkeä. Vaatetuksen tulee olla siistiä, joskin vaatimatonta, ulkonäön tulee olla huoliteltu. Lihavuus ei pue Jehovan todistajaa. Kuinka pahalta tuntuukaan, kun äiti ohjeistaa lukiolaista Siljaa pudottamaan painoaan. "Siinä vaan mässytät ja turpoat kuin sika". Ja kyllähän ne kilot lähtevät, mutta seuraukset ovat ankarat.

Lukion jälkeen Silja ei halua hakeutua yliopistoon, vaikka hänen todistusarvosanansa ovat aina olleet erinomaisia. "Aloitan tienraivauksen, sanon. - Aion keskittyä Jumalan tahdon tekemiseen." Silja muuttaa paikkakuntaa. Kalenteri on täynnä kenttäsopimuksia viikon jokaiselle päivälle ja lisäksi siivoamisella pitää hankkia rahaa elämiseen. Paineet ovat kovat. Silja sairastuu bulimiaan ja viettää puolitoista vuotta psykiatrisella osastolla. 

Kirja on autofiktiivinen kuvaus Nissisen kuulumisesta jehovalaiseen yhteisöön, hänen syömishäiriöstään ja lopuksi eroamisesta jehovalaisesta yhteisöstä. Nissinen oli 27-vuotias erotessaan Jehovan todistajista. Nuoresta iästään huolimatta Nissinen (s. 1988) on saanut etäisyyttä jehovalaisuuteen ja pystyy kuvaamaan uskonnon mukanaan tuomaa ahdasmielisyyttä kiihkoilematta. Jos jehovalaisuus ei ole lukijalle tuttua, kirja antaa luotettavaa perustietoa Jehovan todistajien opeista. Kyseessä ei ole aivan mitättömän pieni uskon järjestö, sillä Jehovan todistajien jäsenmäärä oli Wikipedian mukaan Suomessa vuoden 2016 lopussa 17 979. 

Takakansitekstin luettuani mietin, miten yhteen kirjaan mahtuu kaksi isoa teemaa: jehovalaisuus ja syömishäiriöt. Mutta kyllä ne mahtuvat ja vieläpä erinomaisesti. Näin kirjasta tulee nuoren Siljan kasvukertomus ja samalla myös selviytymistarina. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu. On ilo huomata, miten selkää ja kikkailematonta kieltä esikoiskirjailija pystyy kirjoittamaan. Olen ollut Joensuussa Camilla Nissisen kanssa samalla luovan kirjoittamisen kurssilla. Muistan, että hän luki mielellään kirjoittamiaan tähän kirjaan tulevia tekstejä, emmekä voineet muuta kuin todeta, että tässähän on ihan valmista tekstiä.

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos This Time Tomorrow. Suomentanut Elina Salonen. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

New Yorkissa asuva 40-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Alice on melko tyytyväinen elämäänsä. Hän rakastaa New Yorkia, erityisesti sen monimuotoisuutta ja -ilmeisyyttä. Kävelyt New Yorkin kaduilla ovat parasta, mitä Alice tietää. Alicella on ihan hyvä työ. Hän työskentelee Belvederen, kalliin yksityiskoulun, valintatoimistossa. Itse asiassa oppilaitos on sama, missä hän itse oli opiskellut. Seurustelusuhde Mattin kanssa johtaa Mattin kosintaan, mutta Alice tuntee, että avioliitto ei ole hänen juttunsa ja niinpä hän ei voi muuta kuin vastata kielteisesti. 

Yksi vakava huolenaihe Alicella on. Se on hänen isänsä terveys. Isä on nyt sairaalassa, ja vaikuttaa siltä, että elinpäiviä ei ole enää paljoa jäljellä. Isä Leonard on Alicelle hyvin tärkeä. Alicen ollessa lapsi isä oli kirjoittanut romaanin Ajan veljet, joka kertoi kahdesta aikamatkailijaveljeksestä. Kirja oli ollut menestys, ja siitä oli tehty myös TV-sarja. Toinen isän kirjoista Ajan aamu oli valittu vuoden 1998 parhaaksi kirjaksi.

Alice menee ravintolaan parhaan ystävänsä Samin kanssa juhlistamaan syntymäpäiväänsä. Samin lahjapaketista löytyy viehättävän tiaran lisäksi kehystetty valokuva. "Kuvassa hänellä ja Samilla oli kummallakin tiara, naruolkaiminen yöpaita ja tummaa huulipunaa. Sam piteli olutpulloa ja Alice tupakkaa, josta veti henkosia. He tuijottivat kameraa silmät viirulla." Silloinkin Alicella oli syntymäpäivä, hän oli täyttänyt 16 vuotta. Erottuaan Samista Alice menee ravintolaan, ottaa taksin, oksentaa katuojaan ja herää seuraavana aamuna isänsä asunnosta todetakseen, että hän viettää parhaillaan 16-vuotissyntymäpäiväänsä kotonaan yhdessä rakkaan isänsä ja Ursula-kissan kanssa.

Alice on lähtenyt aikamatkustamaan. Kyseessä on kiinnostava aikamatkailun muoto. Siinä Alice palaa aina 16-vuotissyntymäpäiväänsä ennen palaamista nykyisyyteen. Aikamatkatessaan Alice tekee arviota tähänastisesta elämästään ja pohtii, mitä hän tekisi toisin, jos se olisi mahdollista.   

Tähän aikaan huomenna on viihdyttävä ja myös koskettava rakkaustarina. Alice rakastaa yli kaiken boheemia yksinhuoltajaisäänsä. Straub kuvaa kauniisti tytär-isä -suhdetta, ja kirja antaakin ymmärrystä isä-tytär -suhteen erityisyydestä. Kirjassa New Yorkilla on iso rooli ja kirja onkin mieluista luettavaa kaikille New York -faneille. Myös aikamatkailun ystäville kirja tarjoaa taatusti kiinnostavan lukukokemuksen. Straub kutsuu lukijat mukaansa nostalgiselle aikamatkalle 1990-luvulle.

Ana Reyes: Talo puiden suojassa #dekkariviikko

 

Ana Reyes: Talo puiden suojassa. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos The House in the Pines. Suomentanut Arto Konttinen. Kansi: Laura Noponen. 361 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Lukioaikana kirjan päähenkilö Maya ja Frank, selvästi vanhempi salaperäinen mies, seurustelevat. Frank kiehtoo Mayaa salamyhkäisyydellään. Mies kertoo rakentavansa mökkiä ja kun se valmistuu, hän vie Mayan sinne tutustumiskäynnille. Maya ihastuu mökkiin, se on suoraan kuin satukirjasta. Se on lämmin ja kodikas, tuli rätisee takassa ja illallinen kiehuu liedellä. Aika kuluu nopeasti Frankin kanssa, mutta jälkeenpäin Maya joutuu toteamaan, ettei hän muista kaikkea, mitä on tapahtunut. Eräällä kerralla Frank pyytää Mayan parhaan ystävän Aubreyn puhelinnumeroa. 

Sitten Aubrey, rakas ystävä, täysin terve 17-vuotias nuori nainen, yht'äkkiä kaatuu kuolleena maahan. Aubrey oli silloin Frankin seurassa. Tapahtuma järkyttää Mayaa kovasti. Hän lähtee Bostoniin opiskelemaan ja pyrkii kaikin tavoin unohtamaan ystävänsä järkyttävän kuoleman. "Mayn elämä jakautui kahtia: aikaan ennen ja jälkeen Aubreyn kuoleman." Unohtamiseen ja tässä päivässä elämiseen Maya tarvitsee Klonopin-pillereitä. Ensin unilääkkeeksi, sittemmin myös päivisin. Annokset suurenevat ajan kuluessa. On selvää, että vieroitusoireet alkavat, kun ostoskanavien sulkeuduttua Mayan on lopetettava pillereiden syöminen. Eikä tästä voi puhua kenellekään, ei edes poikaystävä Danilla ole aavistustakaan Mayan pillereistä. 

Mutta menneisyyttä ei pääse pakoon. Asuttuaan seitsemän vuotta Bostonissa Maya näkee sosiaalisessa mediassa YouTube-videon, rakeisen kuuden minuutin pätkän valvontakamerakuvaa, joka oli kuvattu ravintolassa Pittsfieldissä Massachusettsissa, Mayan kotikaupungissa. Kamerakuvassa ravintolaan astuu kaksi ihmistä, "jotka vaikuttavat aivan tavanomaiselta parilta: iältään kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva mies ja hiukan tästä nuorempi nainen." Ei epäilystäkään, mies on Frank. Pian nainen heilahtaa ja rysähtää kasvoilleen päin pöydän pintaa. Nainen kuolee. Näin Maya on jälleen todistamassa, kuinka nuori nainen kuolee Frankin seurassa. Onko näiden naisten kuolemalla jokin yliluonnollinen perusta? Onko Frank jollain tavalla sidottu kuolemiin? Vai onko vain sattumaa, että Frank on läsnä, kun naiset kuolevat? 

Oman juonikuvionsa muodostaa Mayan isän kirja. Isä oli guatemaalainen, joka oli ammuttu kuoliaaksi vanhempiensa kotitalon ovensuussa Guetemalassa. Tämä tapahtui vuonna 1990 isän ollessa vain 22-vuotias. Maya menee Guatemalaan isoäitinsä hautajaisiin ja saa sillä matkalla ukiltaan manillakirjekuoren, jossa on Mayan isän ennen kuolemaansa kirjoittama dekkari Minä unohdin, että olin kuninkaan poika.

Lähtökohta kirjan juonelle on kiinnostava. Menneisyyttä ei voi paeta, mutta onko unohtaminen mahdollista tai ainakin helpompaa, jos menneisyyttä ei voi kunnolla nähdä eikä muistaa? Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, toinen aikajana johtaa Aubreyn kuolemaan ja toisessa Maya palaa kotikaupunkiinsa selvittämään Aubreyn kuolemaa. Lukijan päätettäväksi jää miettiä, kuinka luotettavaa Mayan kerronta on, koska hänellä on selkeästi aukkoja muistoissaan. Mayan isän kirjan mukaantulo kirjan juoneen tuntui aluksi päälle liimatulta, mutta kirjan lopussa kirjailijan sitoessa kaiken kauniisti yhteen, Mayn isän kirjakin saa merkityksensä.

Talo puiden suojassa on Reyesin esikoisteos. Pidin synkästä sadunomaisesta tunnelmasta, hyvin rakennetuista henkilöhahmoista ja ennen kaikkea yllätyksellisestä juonesta, joka piti otteessaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka koordinoi tempausta. 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Kaarina Griffiths: Lintumies

Kaarina Griffiths: Lintumies. Cornwall-mysteeri. Otava. 2024. Kansi Anna Väänänen. 384 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Meren syliin (Otava 2023) aloitti uuden Cornwall-mysteeri -dekkarisarjan. Pidin paljon kirjasta ja niin pidin myös tästä sarjan toisesta osasta Lintumies. Molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat Cornwallin kauniisiin maisemiin.

Pieneen Mawnan Smithin kylään on tulossa taidefestivaali. Tapahtumaan, joka on rakennettu kolmekymmentäluvulla vaikuttaneen surrealistimaalari Max Ernstin taiteen ympärille, odotetaan paljon taiteen ystäviä. Mutta eivät kaikki ole innoissaan tapahtumasta. Osa kyläläisistä suhtautuu festivaaliin ehdottoman kielteisesti.  "Tässä kylässä ei mitään maailmanmainetta tarvita. Hyvin on tultu toimeen ilmankin. Sardiinin pyynnillä on eletty."  Kun kyläläiset vielä pubissa väittelevät tilaisuuden tarpeellisuudesta, kaksi teiniä rynnistää sisään pubiin ja huohottaa: "Kirkontornissa on Lintumies! Ihan helvetin pelottavaa!" Ensin nuorten kokemus tuntuu ihan huuhaalta, mutta vanhemmat kyläläiset muistavat, että Lintumies oli nähty kylässä "joskus seitsemänkymmenluvulla." 

Ei mene monta päivää, kun kyläläisiä järkyttää uusi tapahtuma. Paikallinen rakennuttaja Logan Denzell löydetään kuolleena makaamasta selällään hiekkapolulla kirkontornin vieressä. Miehen kummassakin sieraimessa on musta linnun sulka. Rikostarkastaja Paul Diggins kutsutaan paikalle. Onko nuorten näkemällä Lintumiehellä ja Loganin murhalla yhteyttä, pohtii Diggins. Sitä kysyy myös Evening Star otsikossaan "Tappoiko Lintumies paikallisen rakennuttajan?" Lisäksi uhrin suuhun oli laitettu paperirulla, jossa oli sanat keskiviikko, veri. Diggins on täysin ymmällä. "Täytyy totuuden nimessä sanoa, että en tiedä, mistä päästä aloittaa, Diggins myönsi. - On vaikea hahmottaa, mikä on tällä hetkellä tärkeintä, kun tutkinta elää koko ajan ja uutta tapahtuu, ennen kuin ehdimme selvittää vanhojakaan."

Diggins oli jo aiemmin tehnyt hyvää ja tuloksia tuottavaa yhteistyötä suomalaisen profiloijan Antti Honkasen kanssa. Diggins kutsuu Antin mukaan tutkintaan, koska tuntuu ilmeiseltä, että uhreja saattaisi tulla lisää. Antti osaa kertoa, että uhrin suusta löytynyt paperirulla liittyy Max Ernstin Seitsemän tappavaa elementtiä -taidekirjaan. 

Lisää järkyttäviä tapahtumia on tulossa. Syttyy tulipalo, ja uusi paperirulla löytyy: tiistai, tuli. Juttu on alituisesti Antin mielessä. "Koko keissi oli täynnä mystisiä elementtejä, mutta tunne vatsanpohjassa sanoi Antille, että tässä ei ollut kyse lintumiehistä, unien tulkinnasta tai surrealistisesta taiteesta. Tässä oli kyse jostain kouriintuntuvasta, henkilökohtaisesta motiivista."

Vielä tapahtuu paljon. Vielä löytyy yksi paperirulla, jossa on teksti tuntematon. Kyläläiset saadaan tehokkaasti peloteltua mystiikalla ja lintumiestarinoilla. Rikosvyyhti vain paisuu, kun vielä kaiken lisäksi tulee ilmi sodanaikainen natsiyhteys. Lopulta palaset naksahtavat paikoilleen ja moniulotteinen kuvio saa päätöksensä.  

Kirjassa on paljon sellaista, mistä pidin. Pidin Cornwallin maisemista, joita Griffiths kuvaa kauniisti ja tarkkanäköisesti. Eli kuten kirjan takakannessa todetaan, dekkari "on kuin nojatuolimatka Cornwallin jylhiin maisemiin." Kirjassa on autenttisuuden tuntua, eli lukija voi aistia, että kirjailijalle on tuttua sekä Cornwallin maaseutu että brittiläinen elämäntapa teehetkineen, pubeineen ja puutarhoineen. 

Pidin paljon jo Griffithsin ensimmäisestä dekkarista Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales 2018). Lintumiehestä näkee, miten kirjailijan kirjoitustaito on vuosien varrella kehittynyt. Lintumiehen sujuvasti kirjoitettua sekä huumorin ja sarkasmin värittämää tekstiä on ilo lukea. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja. Erityisesti Diggins ja Antti tulivat minulle läheisiksi. Kivasti kirjailija on saanut Cleo-korpin sijoitetuksi mukaan juoneen. Henkilöluettelo kirjan alussa oli apuna runsaan henkilömäärän hallinnassa. Kiitos myös Anna Väänäselle onnistuneesta kannesta.

Sarjan jatkoa mielenkiinnolla odottaen.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka koordinoi tempausta. 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Sarah Lark: Tulikukkien aika

 

Sarah Lark: Tulikukkien aika. Bazar. 2024. Alkuteos Die Zeit der Feuerblüten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Kansi Timo Numminen. 973 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Tarinankerronnasta tuli pian jokailtainen tapa, jota pieni matkaseurue odotti innolla koko päivän. Rasittavan päivämatkan jälkeen oli mukava saada muuta ajateltavaa. Gibson kertoili värikkäästi englantilaisten näytelmien ja ritariseikkailujen tarinoita, ja Cat muisti aina jonkin maamerkin, vuoren, valtavan suuren kauripuun tai järven, jonka tarinan Te Ronga oli kertonut. Maorien uskon mukaan koko luonto oli elävä, jokaisessa vuoressa ja puussa eli jumala tai henki, joka oli onnellinen tai murheellinen, saattoi rakastua tulisesti, tuntea kateutta, mustasukkaisuutta tai kiukkua ja usein vihasi katkerasti vihollisiaan."

Sarah Lark tunnetaan Uudesta-Seelannista ja Karibiasta kertovista sarjoistaan. Larkin Uusi-Seelanti -sarjassa ilmestyi neljä osaa ja Jamaika-sarjassa kaksi osaa. Larkin historialliset romaanit ovat olleet myyntimenestyksiä kautta maailman. Tulikukkien aika aloittaa toisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan. Sarjan toinen osa Simpukoiden soitto julkaistaan suomeksi syksyllä 2024.

Palataan ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1837. Ida Langen Saksassa asuva perhe haluaa rakentaa uutta tulevaisuutta ja lähtee Uuteen-Seelantiin, jossa tulijoille on luvattu maata ja vapautta. Ida on tuntenut ihastusta koulukaveriinsa Jenschin Karliin, jonka kanssa hän luki kouluaikana samoja kirjoja. Eikä Idan tunne ole yksipuolinen. Karlista eroaminen tuntuu ikävältä, mutta perhettä on seurattava, tietää Ida. Idan vastahakoisuutta lisää vielä se, että hänet on luvattu vaimoksi Ottfriedille - Idan mielipidettä kuulematta. Tiukka uskonnollinen kasvatus ei anna Idalle voimaa vastustaa perheensä päätöstä.

Laivamatka Sankt Paulilla Uuteen-Seelantiin on pitkä ja uuvuttava. Matkaa tehdään puoli vuotta. Mutta luvassa on omat maat ja oma kylä heti, kun päästään maihin, sen voimalla kestetään laivamatkan kurjuus. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin heille on luvattu. Sitten ostetaan maata joen partaalta, mutta uudisasukkaat eivät voi tietää, mitä tapahtuu joen tulviessa.

Toisaalla Uudessa-Seelannissa samana vuonna 1837 nuori tyttö Kitten varttuu satamakaupungin bordellissa ja tietää hyvin, että kohta on myös hänen vuoronsa ansaita elantonsa ilotalossa. Se tuntuu Kittenistä täysin sietämättömältä ja hän tekee rohkean päätöksen. Hän karkaa, pakenee sisämaahan ja uskoo vahvasti löytävänsä elämälleen uuden suunnan. Yhteensattumien summana Kitten tulee adoptoiduksi maoriheimoon. Saksan- ja englanninkielentaitoisena hänestä on iso apu maoreille, kun he käyvät kauppaa saksalaisten ja englantilaisten uudisasukkaiden kanssa. Hän - nyt Cat tai Poti maorin kielellä - on onnellinen ja tyytyväinen, hänestä välitetään ja hänestä pidetään huolta.

Mutta jälleen kohtalo puuttuu peliin ja Catin on jätettävä maoriheimo. Taas hän on yksin ja hänen itsensä on tehtävä kaikki päätökset. Kuin kohtalon oikusta Ida ja Cat kohtaavat. Nuorten naisten välille muodostuu vahva ystävyys- ja luottamussuhde, jota eivät menneisyyden uhkaukset, perheiden koettelemukset eivätkä sydänsurut katkaise. Yhdessä he pääsevät lähemmäksi haluamaansa vapautta, vaikka joutuvatkin kokemaan ikäviä ja kauhistuttavia vastoinkäymisiä.

Olin heti täysillä mukana tarinassa. Ida ja Karl Saksassa sekä Kitten Uudessa-Seelannissa olivat sympaattisia nuoria, joihin juonen edetessä ennätti tutustua hyvin. Pidin paljon jo pelkästään Uuden-Seelannin kuvauksesta. Kauniit maisemat ja maan historia jättivät minuun jälkensä, erityisesti alkuperäiskansojen tapojen ja uskomusten kuvaukset. Samoin oli kiinnostavaa lukea saksalaisyhteisön sopeutumisesta uuteen ympäristöön ja uuteen kulttuuriin.

Larkin kirjoitustyyli on viihdyttävää, kevyttä ja tunnelmallista. Kirjaa oli miellyttävä lukea, vaikkakin kirjan laajuuden vuoksi (liki 1000 sivua) sen fyysinen käsittely oli haasteellista. Tapahtumiin liittyy paljon draamaa ja romantiikkaa, mitkä nekin pitävät yllä lukijan mielenkiintoa yllä ihan kirjan loppusivuille saakka.

Kirjan jälkisanoissa Lark kertoo tarinan faktoista ja fiktion osuudesta. Tapahtumat sijoittuvat todelliseen ympäristöön, ja kaikesta huomaa, että Lark on jälleen tehnyt laajaa taustatyötä. Se on kannattanut, sillä kirjan tarina todellakin kantaa. Koska kirjassa ei valitettavasti ollut karttaa, google oli kovassa käytössä. Mielenkiinnolla odotan sarjan toista osaa.

Betina Anton: Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa

 

Betina Anton: Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa. Minerva 2024. Portugalinkielinen alkuteos A história de Josef Mengele, o médico nazista mais procurado do mundo, que viveu quase vinte anos no Brasil sem nunca ser pego. Portugalista suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. Kansi Emilia Mensalo. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auschwitzin kokeiden seurauksena Miriam oli saanut vaikeita munuaistulehduksia, joihin antibiootit eivät tehonneet. Lääkärit olivat havainneet, että sisaren munuaiset olivat jääneet kymmenvuotiaan tasolle, ja juuri siinä iässä heitä oli käytetty koekaniineina Mengelen laboratoriossa. Miriamia tutkineet lääkärit eivät pystyneet selittämään ilmiön syytä ja toivoivat siksi hartaasti saavansa käsiinsä tyttöä koskevat keskitysleirin arkistot, jotta voisivat selvittää sairauden aiheuttajan ja pystyisivät kukaties parantamaan sen."

Josef Mengele liittyi SS:ään ( Schutzstaffel) jo vuonna 1938. Hän työskenteli lääkärinä genetiikan ja rodunjalostuksen parissa. Ansiokas toiminta näissä tehtävissä yhdistettynä hänen sokeaan uskollisuuteensa Hitleriä kohtaan, nosti hänet strategiseen asemaan Auschwitzin keskitysleirillä. Tämä "kuoleman enkelinä" tunnettu lääkäri teki raakoja kaksoskokeita Auschwitzissa sekä oli yksi keskitysleirin lääkäreistä, joka valikoi kaasukammioon menijät, kun täpötäydet junat yksi toisensa jälkeen saapuivat keskitysleirille. Arvioidaan, että Mengelen käskyjen myötä Auschwitzissa menehtyi useita satojatuhansia vankeja. Mengelen pesti Auschwitzissa kesti toukokuusta 1943 tammikuuhun 1945.

Toisen maailmansodan päätyttyä pidettiin paljon julkisuutta saanut Nürnbergin oikeudenkäynti, jossa kaksikymmentäkaksi natsijohtajaa tuomittiin. Heistä kaksitoista teloitettiin. Nürnbergissä järjestettiin myös lääkäreiden oikeudenkäynti, mutta Mengele ei ollut syytettynä, koska tuossa vaiheessa häntä ei vielä edes etsitty aktiivisesti. Mutta Mengele ymmärsi, että jossakin vaiheessa häntäkin tultaisiin etsimään ja katsoi parhaimmaksi paeta Saksasta Etelä-Amerikkaan, kuten tekivät myös sadat muut natsit.

Pakomaaksi valikoitui luontevasti Argentiina. Presidentti Juan Domingo Perónilla oli natsisympatioita ja hän otti mielellään natsipakenijat maahansa. Argentiinassa Mengele oli tyytyväinen, elämä oli huoletonta, hän vaurastui, pääsi tekemään tuttavuutta muiden natsien kanssa ja saattoi esiintyä omalla nimellään. Tilanne muuttui, kun Eichman oli löydetty, pidätetty ja teloitettu vuonna 1962. Mengele oli peloissaan ja aivan syystä, hän oli etsittyjen listalla. Siksi hän siirtyi Paraguayhin ja pian sen jälkeen Brasiliaan. Brasiliassa Mengele piileskeli kahdeksantoista vuotta. 

Mengelen etsinnät aktivoituivat 60-luvun loppupuolella. Betina Antonin tutkimuksen mukaan Mengelen kolmenkymmenen Etelä-Amerikassa vietetyn pakovuoden aikana oli vain kaksi tapausta, jolloin vakoilupalvelut olivat todella lähellä saada Mengele vangituksi - yksi Argentiinassa ja toinen Brasiliassa. Mutta Mengele oli onnekas. Omalta perheeltään ja muilta natsitovereilta saatu tuki auttoi Mengelea paljastumasta. Hän oli varuillaan, esimerkiksi identiteetin paljastaminen ei enää ollut mahdollista. Onnekseen hän tapasi Gitta ja Geza Stammerin, jotka toivottivat Mengelen tervetulleeksi perheeseensä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan Mengele sai suojaa ja turvaa itävaltalaispariskunnalta Liselotte ja Wolfram Bossertilta.

Liselotte Bossert lastensa ja ystävänsä Mengelen kanssa. (kirjan kuvaliite)

Viimeiset vuotensa Mengele asui yksin pienessä talossa. Kuusikymmentäneljä vuotiaana hän tunsi vanhuuden merkkejä itsessään. Ennen kaikkea Mengele oli yksinäinen. Elämä tuntui ikävältä ja hankalalta. Jatkuva ympäristön tarkkailu oli rasittavaa. Mutta varotoimet auttoivat, Mengelea ei löydetty, vaikka hän oli maailman etsityin sotarikollinen, jonka kiinni jäämiseen johtavista tiedoista luvattiin 2.375.000 dollaria.

Tässä talossa Mengele vietti viimeiset vuotensa. (kirjan kuvaliite)

Mengele hukkui 7.2.1979 uidessaan Bertiogan rannalla. Hänet haudattiin salaa Nossa Senhora do Rosárion hautausmaalle Embuun. Hautauksen hoiti Bossertin pariskunta. Mengele haudattiin väärällä nimellä Wolfgang Gerhard, "jotta kukaan ei saisi selville Mengelen oikeaa henkilöllisyyttä edes tämän kuoleman jälkeen. Tällä ovelalla tempulla hän (Liselotte) harhautti viranomaiset, natsien metsästäjät ja oikeutta hakevat natsien uhrit." Mengelen elämä sai lopullisen päätöksensä vuonna 1985, kun hänen hautansa avattiin ja jäännökset kaivettiin ylös.

Mengelen - Auschwitzin sadistisen murhaajan, moitteettoman natsin ja pahuuden ruumiillistuman -  elämä on historiasta kiinnostuneille jo entuudestaan tuttua. Betina Anton kiinnostui Mengelen pakovuosista, kun kirjailijan opettaja Tante Liselotte oli erotettu koulusta. Syy erottamiselle oli Mengelen suojeleminen. Antonin kirja tuo arvokasta lisätietoa Mengelen selviytymisstrategioista Atlantin toisella puolella. Anton on tutustunut perusteellisesti "kuoleman enkelin" kirjeenvaihtoon ja pystyy vahvistamaan. että Mengelen perhe Saksassa ja erityisesti Rolf-poika olivat tietoisia mm. Mengelen jokaisesta asuinpaikasta ja osoitteesta. Kirja pohjautuu puhtaisiin faktoihin. Anton korostaa, että "esiintyvät repliikit ovat sanasta sanaan peräisin haastatteluista tai virallisista asiakirjoista." Kirjassa on kiinnostava valokuvaliite, joka tukee hyvin tekstiä. Mengelen elämää ovat kuvanneet perusteellisesti ja kiinnostavasti myös Gerald L. Posner & John Ware kirjassaan Josef Mengele. Elämä ja teot. (Minerva 2017).

Mengele poikansa Rolfin kanssa. (kirjan kuvaliite)