Lukupiirikirjana Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. 379 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Seniorilukupiirillämme oli tiistaina 26.2. vuoden toinen kokoontuminen. Vasantolan kirja oli herättänyt paljon kiinnostusta, meitä oli läsnä 14 innokasta lukijaa. Ja mikä parasta, olemme saaneet joukkoomme mieslukijan! Satu Vasantola kuvaa kirjassaan eteläpohjalaisen suvun tarinaa neljässä polvessa 1930-luvulta asti nykypäivään saakka. 

Matriarkka Martta

Sukusaagan Martta-emäntä on kovia kokenut, työteliäs pohjalaisnainen. Martan elämää avataan kirjassa pikku hiljaa, mutta selväksi käy, että vaikka Martan elämä ei ole ollut helppoa, niin siitä huolimatta hänellä vielä 92-vuotiaana riittää aikaa ja ymmärrystä omille lapsilleen, lastenlapsilleen ja jopa lastenlastenlapsilleen. Martta on suvun koossa pitävä voima, hänen syntymäpäivilleen tulee koko lähisuku. "Martta nosti pöytään ohraleivät ja makkarat, tiikerikakun ja leipäjuuston, 23 lautasta, kahvikuppia ja lusikkaa." (s. 169)

Sukusaaga alkaa 30-luvulta Martta ja aviomies-Topi Vähä-Paavolan avioliiton kuvauksella. Sitten tulee sota. Topi tulee takaisin rintamalta vaitonaisena miehenä, joka yhä useammin hakeutuu alkoholin pariin. Näin Martta hoitaa omien töittensä ohella myös isännän työt. Perhe kasvaa. On puutetta ruoasta, vaatteista ja kaikesta muustakin. Mutta niin on muillakin perheillä. Lapset Martti, Tapio, Jussi ja Marja-Terttu ovat Martalle rakkaita, mutta kaikista rakkain on Tapio. Tapiosta tuleekin yksi kirjan päähenkilöistä Martan ohella. Me lukupiiriläiset pidimme Martasta, hän on todellinen, uskottava, ihan oikea mummo, niin  hellyttävä, niin rakas ja rakastava. Monet meistä löysivät samoja luonteenpiirteitä omista mummoistaan.

Rakennusyrittäjäksi Pohjanmaalle

Mummolle tulee ikävä, kun rakas Tapio-poika lähtee Ruotsiin töihin Volvon tehtaalle. Mutta takaisin Pohjanmaalle Tapio palaa, ei ollut tehdastyö alituisine lakkouhkineen hänen juttunsa. Yrittäjyys houkuttelee ja niin pannaan pystyyn rakennusyritys veljien kanssa  - ihan noin vain, ilman mitään alan koulutusta. Mutta niin rakentuu talo toinen toisensa jälkeen - periksiantamattomuudella ja jääräpäisyydellä.

"Siihen se on noussut, neljän perheen rivitalo, Tapion tahdosta. Näkisivätpä autotehtaan pomot Tapion nyt, oman firmansa johtajana, rakentamaansa rivitaloa myymässä. Vieläkö katsoisivat suomalaista miestä alaspäin?" (s. 195)

Pidimme Tapion persoonasta. Tällaisia mielestämme ovat pohjalaismiehet, periksiantamattomia, luotettavia. Alkukantaiset tunteet, vaikkapa viha, leiskahtavat esiin, kun on tarve  puolustaa itselle tärkeitä asioita tai tärkeitä henkilöitä. Tapiolla on voimakas halu jäädä Pohjanmaalle.

"Näistä näkymistä hän ei haluaisi luopua koskaan, avaruudesta ja kauas näkemisestä. Tapio ei muuttaisi täältä ikinä. Ei Helsinkiin, ei takaisin Ruotsiin, ei edes Seinäjoelle. Ei mihinkään, missä katuvalot loistaisivat niin ettei tähti erottanut." (s. 85)

Etelä-Pohjanmaan avaruutta (Wikipedia)

  Määrätietoinen, todellinen elämänsä suunnittelija Susanna

Martan lapset kasvavat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Marja-Terttu nai Ollin. Toinen heidän tyttäristään on Susanna, josta tulee kirjan kolmas päähenkilö. Susanna päättää lähteä opiskelemaan lakia Helsinkiin. Vaikka niin monet sukulaiset jäävät Pohjanmaalle, Susanna on tiennyt lähtevänsä jo kouluajoista saakka. Hän huolehtii koulustaan tunnollisesti, jotta lakiopinnot avautuisivat hänelle. Mutta pitkä on suvun ensimmäisen ylioppilaan matka Helsinkiin yliopisto-opintoihin.  Menneisyys seuraa mukana.

"Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja." (s. 217)

Susannan myötä kirjaan tulee mukaan pakolaisteema. Fatiman ja Tariqin mukaanottaminen kirjaan herätti keskustelua, osa olisi jättänyt tämän teeman kokonaan pois, kun taas joidenkin mielestä pakolaisasiat sitoivat kirjan kiinni tähän päivään. Eräs lukijoistamme arvioi, että pakolaiskysymys toimi linkkinä 60-luvun Ruotsiin suuntautuneelle muuttoliikkeelle.

Elävä kuvaus Vähä-Paavolan suvusta

Totesimme, että Vasantola on kirjoittanut hyvän kirjan. Kirja on taidokas kuvaus Martan suvusta ja pohjalaisuudesta. Kirjan on kirjoittanut kirjailija, jolla on jo runsaasti tietämystä ja elämänkokemusta. Erästä lukijaamme miellytti erityisesti Tapion, Kaarinan ja Susannan yksilöpsykologinen kasvutarina. Suvun salaisuudet paljastuivat pikku hiljaa. Välillä lukeminen suorastaan ahdisti, niin paljon rankkoja tapahtumia mahtui Martan suvun tarinaan.  Moni löysi samoja kaikuja omasta elämästään. Mutta totesimme myös, että kirjassa käytetyn takaumarakenteen vuoksi kirja oli melko haasteellista luettavaa. Jo alkuun pääseminen tuotti vaikeuksia, eli kuten eräs lukijamme totesi: "Kyllä tämä nyt on taisteltava."  Lukijamme olivat vastanneet kirjan haasteellisuuteen eri tavoin: osa oli lukenut kirjan kahdesti, osa taas oli piirtänyt yksityiskohtaisen sukupuun Martan perheestä ja osa oli kirjannut eri perheiden tapahtumia eri paperilapuille. Mietimme, miksi tämä eri aikajaksoilla liikkuminen on nykyisin niin yleistä kaunokirjallisuudessa, ehkä suorastaan pakollista. Kirjoitetaanko tällä tavalla meitä seniori-ikäisiä varten, jotta muistimme ei pääsisi heikentymään? 😅 Mieslukijamme oli kuunnellut kirjan kahteen kertaan, huonolla menestyksellä, kuten hän sanoi. Kuuntelussakin kirjan juonen ymmärtäminen tökkäsi jatkuviin aikahyppelyihin.

Kirjassa on runsaasti materiaalia. Olimme sitä mieltä, että tästä aineistosta olisi saanut useammankin kirjan. Itse pidin erityisesti Tapiosta ja olisinkin lukenut mielelläni vaikkapa koko kirjan Tapiosta.

Kirjan Epuilta lainattu nimi saa meiltä kiitosta. Lukijan pohdittavaksi jää, palaako Fatima kotimaahansa tai palaako Susanna Suomeen. Lukupiirimme kiittää Satu Vasantolaa mielenkiintoisesta ja taitavasti kirjoitetusta sukusaagasta. Ensi kerralla käsittelemme Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta.

Kirjabloggaajat valitsivat omat suosikkikirjansa vuodelta 2018

Kirjabloggaajat ovat valinneet omat suosikkikirjansa jo useamman vuoden ajan. Ääniä annetaan neljässä kategoriassa: Finlandia-kirjat, käännöskirjat, tietokirjat sekä nuorten ja lasten kirjat. Ehdokkuuksia tällä kertaa tuli 167 kirjalle. Itse osallistuin tähän äänestykseen ensimmäisen kerran. Aika kiva kokemus. Äänestys oli hyvin organisoitu, kiitos järjestäjille. Kaikki toimi hyvin. Tässäpä voittajat.

Vuoden 2018 paras kotimainen kirja kirjabloggareiden mielestä on Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava). Toiseksi äänestyksessä sijoittui Minna Rytisalon Rouva C (Gummerus) ja kolmanneksi Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi).

Käännöskirjallisuuden ensimmäisen palkinnon sai Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (Tammi). Toiselle sijalle tuli Rachel Cuskin Ääriviivat (S&S) ja kolmannelle sijalle Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja II - Tanssia ruusuilla (Aula & Co).

Tietokirjallisuuden ensimmäisen palkinnon sai Mia Kankimäki kirjallaan Naiset joita ajattelen toisin (Otava). Toinen palkinto meni Michelle Obaman kirjalle Minun tarinani (Otava) ja kolmas palkinto Maggie Nelsonin kirjalle Argonautit (S&S). 

Kuopus-sarjan voittivat Magdalena Hain Kolmas sisar (Otava) ja Maria Turtschaninoffin Maresin voima (Tammi). Kolmannen sijan  sai Sarah Crossanin Yksi (S&S).  

Palkintojenjako tapahtuu Helsingin keskustakirjasto Oodissa ke 13.3. klo 18.00 alkaen. Tervetuloa!
 

Blogistanian äänetys: Finlandia, Globalia ja Tieto

Blogistanian äänestys 2018. Annan ääneni seuraavissa sarjoissa:
Finlandia, Globalia ja Tieto.

Ensiksi Finlandia:

Krista Launonen: Ofelian suru. 2018. Avain. 3 pistettä

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja. 2018. WSOY. 2 pistettä

Ina Westman: Henkien saari. 2018. Kosmos. 1 piste.

Sitten Globalia: 

Ayobami Adebayo: Älä mene pois. 2018. Atena. 3 pistettä

Elizabeth Strout: Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. 2 pistettä.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. 2018. Bazar. 1 piste.

Sitten Tieto:

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. 2018. Siltala. 3 pistettä.
Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. 2018. Reuna. 2 pistettä.

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. 2018. Atena.
 
Nyt sitten jännitetään lopputulosta. Tulokset selviävät sunnuntaina 24.2.2019.  

 

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. 2019. Into. Kansi: Perttu Lämsä. 277 sivua.

Arvostelukappale  kustantajalta

Rafael ja Pia, suomalainen aviopari, muuttavat Portugaliin. Suomessa ollessaan Rafael irtisanoutui työstään mainostoimistossa ja ryhtyi tekemään sitä, mitä oli halunnut tehdä koko aikuisikänsä, eli maalaamaan. Pia uhrautuu ja tekee kahta työtä saadakseen perheelle elannon, koska Rafaelin taulut eivät myy riittävän hyvin. Pian veli taidegalleristi Matias ei myöskään saa ostajia innostumaan Rafaelin tauluista. Aviopari tekee ratkaisun, myy asuntonsa ja huonekalunsa ja lähtee asustamaan Portugaliin pieneen Vila Chãn kalastajakylään toivoen Rafaelin uran lähtevän siellä uuteen lentoon.

Vila Chã

Mutta sitten alkaa tapahtua. Rafael lähtee aamu-uinnille mereen, kuten yleensä joka aamu. Hän katoaa. Samana aamuna samalta rannalta löytyy kuollut mies, mutta se ei ole Rafael. Kaiken lisäksi myös vaimo Pia katoaa mystisesti. Rikosetsivä Rui Santos, joka on tuttu jo kahdesta aiemmasta Patrakan kirjasta, saa selvitettäväkseen tapauksen. Apuna hänellä on tutut kollegat: vanhempi konstaapeli Pedro Silva ja nuorempi konstaapeli Rita Pereira. 

"Rui Santosilla oli lehmän hermot, ja hän jaksoi odottaa." (s. 87)

Kirjan rakenne on toimiva: alkuosan kirjaa lukijaa kuljetetaan Rafaelin ja Pian matkassa. Näin lukija tietää tapahtumista ja rikoksista enemmän kuin poliisi. Tekisi niin mieli antaa vinkkiä Rui Santosille. Mutta juuri oikeassa kohdassa kuvauksessa siirrytään seuraamaan poliisin työskentelyä. Nyt ei enää voidakaan antaa vinkkejä poliisille, toivoa vaan, että Santos kollegoineen saa oikeanlaisia johtolankoja rikoksen selvittämiseksi. Helppoa se ei ole, rikosehdokkaita on useita, joista jokainen tuntuu jossakin vaiheessa juuri siltä oikealta rikolliselta ja jossakin vaiheessa taas varmasti syyttömältä. Santosin mielestä rikoksen selvittämistä voi verrata maalauksen tekemiseen. "Tässä tapauksessa on piirretty vasta muutama, toisistaan irrallinen ääriviiva, ja saattoi vain arvailla miltä lopullinen kuva tulisi näyttämään." (s. 84) 

Juonen kuljetus jatkuu kiintoisalla ja koukuttavalla tavalla. Paljon ennättää tapahtua ennen kuin kaikki selviää. Juonta sen enempää paljastamatta voin kuitenkin taata jännittäviä hetkiä kirjan parissa. Loppuratkaisu vaikuttaa ensin ehkä hieman hämmästyttävältä, mutta epilogi selittää kaiken. Ja antaa paljon anteeksi. 

"Bom dia! hän huusi miehille, nosti kaulassaan roikkuvaa kameraa ja osoitti sitä tyngällään. - Posso, saanko?" (s. 64)

Rikoksen selvittämisen ohella lukija saa seurata juoneen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden arkipäivää ja nauttia portugalilaisuudesta, jonka kirjailija niin hyvin tuntee. Portugalin ihailijana nautin suuresti näistä autenttisista Portugalin kuvauksista. Portugalilaiset kylät ja kyläläiset, joiden joukossa on vielä runsaasti ammattikalastajia, heräävät eloon. Portugalin kieltä on sopivalla tavalla ripoteltu mukaan paikallisten repliikkeihin. On helppo aistia kylien tunnelma, tuoksu, lämpö ja luonnon kauneus sekä meren mahtivoima.  "Kolealta mereltä hönki nousuveden mukana kosteaa usvaa. Atlantin valtameren aallot vyöryivät kohti kalastajakylän rantaa ja taipuivat tunneliksi, ennen kuin läjähtivät rytinällä vasten hiekkaa. Vaahtolonkerot kurottuivat loivasti nousevalle rannalle, kerta kerralta ne ulottuivat pidemmälle. Vesi oli nousussa." (s. 11) 

Pidin kirjan henkilöhahmoista. Niitä ei ollut liikaa, kaikkiin ennätti tutustua. Rafaelista tuli ystäväni, olisin antanut Rafaelille mahdollisuuden maalata  mitä hän ikinä olisi halunnut. Pia ja kaltaisensa tuntuvat tutuilta, nuo jotka ovat aina oikeassa ja joille raha on kaikessa pääasia. Mutta yliveto kuitenkin on Rui Santos. Voi kuinka hänestä kuoriutuu viehättävämpi ja sympaattisempi kirja kirjalta! Nyt orastava romanssi ihastuttavan Rita Pereiran kanssa tuo vielä lisää inhimillisyyttä Santosin persoonallisuuteen. Santosilla on yhä vanhoja mieltymyksiä, kuten esim. portviini. "Portviinit ovat mielenkiintoisia. Ensimaistamalta ne saattavat vaikuttaa samalta, mutta hiljalleen niistä oppii löytämään omat vivahteensa. Portviini on niin monen asian summa: maaperän, rypälelajin, sään, kypsymisajan..." (s. 253) 

Pidin paljon tästä kirjassa. Kirjassa on kaikki kohdallaan, juoni, henkilögalleria, kirjoitustyyli, portugalilaisuus ja ennen kaikkea se ote, joka Patrakalla on tunnelman luomisessa. Teksti on sujuvaa, soljuvaa ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on tiheätunnelmainen ja yllätyksellinen psykologinen trilleri, joka nostaa Anu Patrakan eittämättä suomalaisten naisdekkaristien kärkinimien joukkoon.

Kuopiossa Minna-kirjan kuvitusnäyttelyssä

Tämä vuosi on Minna Canthin juhlavuosi. 19.3. tulee kuluneeksi 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Tapahtumaa juhlistetaan ympäri Suomea, mutta erityisesti Kuopiossa Minna-juhla näkyy monella tavalla; asuihin Minna Canth suuren osan elämästään Kuopiossa. Kuopiosta löytyy myös Minnan patsas. Minna Canth on haudattu Kuopioon.

Tunnemme Minna Canthin (1844-1897) erityisesti kirjailijana, mutta hänen elämäänsä kuului niin paljon muutakin. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän halusi vaikuttaa siihen, että tytöilläkin olisi mahdollisuus käydä koulua, hän oli yrittäjä. Ja kaiken lisäksi hän oli seitsemän lapsen äiti.
 

Kuopion korttelimuseo

Tutustuimme kirjabloggareiden kanssa Minna-kirjan kuvitusnäyttelyyn Kuopion korttelimuseossa. Näyttely oli mielenkiintoinen ja myös korttelimuseo oli mukava, minulle entuudestaan tuntematon käyntikohde. 

Minna Canthin huoneistosta

Minna Canthin filosofiaa

Kuvitusnäyttely perustui tähän kirjaan: Leena Virtasen kirjoittamaan ja Sanna Pelliccionin kuvittamaan lasten tietokirjaan MINNA! - Kertakaikkisen ihana kirja.

Minnan korttipöytä

Tässä ollaan me bloggarit: Amma, Satu, Tuulevi ja minä. Löydettiin hienot hatut kuvausta varten.

Katja Lahti: Lasitehdas

Katja Lahti: Lasitehdas. 2018. S & S. Kansi: Pinja Meretoja. 306 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Katja Lahden Lasitehdas tarjoaa mielenkiintoisen ja varsin positiivisen lukukokemuksen. Kirjan fokuksessa on kaksi perhettä. Toinen pariskunnista on tavallista tavallisempi duunariperhe: Juhani ja Irina sekä heidän lapsensa Juha ja Jenny. Juhani käy työssä lasitehtaalla, Irina on kampaaja. Perheen arkielämä on jännitteistä, Juhani joutuu luopumaan omakotihaaveista laman takia, rahasta on alituinen puute, Irinan on jopa lopetettava tupakanpoltto rahapulan takia, vaatteet hankitaan kirppareilta. Lisäksi Juhani lomautetaan lasitehtaalta. Mutta vaikka kuinka on alakuloa, niin itsestään selvää on, että yhdessä pysytään. Poika Juha joutuu ponnistelemaan saadakseen korvatuksi kouluiässä tehtyjä tyhmyyksiä. Mutta sitten jymähtää: lottovoitto, niin monen suomalaisen lauantai-illan haave.

"Lottovoitto oli kaikkien unelmien äiti. Kiihkeimmin lottovoitosta unelmoivat ne, joilla ei ollut muita unelmia, mutta päävoittoa halasi sellainenkin, joka joskus matkusteli, kävi ulkona syömässä ja laitatti omaan piikkiin parvekelasit. Sitten olivat ne, jotka pitivät rahaa rahvaanomaisena unelmana. Se johtui siitä, että niillä oli sitä jo." (s. 101) 

Toinen kirjan pariskunnista on varakas suomenruotsalainen perhe: Roger ja Christina sekä heidän tyttärensä Lotta. Christina on aiemmin ollut ihan tavallinen Kristiina, aivan tavallisesta perheestä, mutta kaikki muuttui, jopa nimikin, hänen avioiduttuaan varakkaaseen sukuun. 

"Minä en kuulu tänne." (s. 196) 

Näiden kahden perheen elämä leikkautuu yhteen lasten kautta. Juha ja Lotta seurustelevat ja menevät kihloihin. Juhalla on tunne, että hänen paikkansa ei ole rikkaan tyttöystävän vierellä. Hän häpeilee taustaansa, koska "Lotta oli ihastunut häneen sanavalmiina opiskelijakunnan puheenjohtajana, mutta nyt Lotalle pitäisi esitellä Juha Ollikainen kaikilla mausteilla, persaukisen lasiasentajan ja höpöttävän kampaajan poika Tuppukylästä." (s. 88) On selvää, että myös vanhempien tulee tavata ja tutustua. Seuraa perheiden yhteinen joulu täynnä yllätyksiä, itkua, kyyneleitä, alkoholia ja kaiken keskellä aina positiivinen Lotta, joka yllättää joulun viettäjät illallisen päätteeksi. Hekottelin itsekseni lukiessani kerrassaan mainiota kuvausta tästä perheiden yhteisestä jouluillallisesta. Luin kuvauksen vielä uudelleen ja yhä nauratti. 😊

Pidin kirjan lähtöasetelmasta. On tuikitavallinen, elämän ruuhkavuosia elävä, lamavuosista kärsivä duunariperhe ja on ylempään yläluokkaan luokiteltava varakas, aivan toisenlaista arkipäivää elävä perhe. Suomessa ei ole enää luokkarajoja  sellaisina kuin ne näyttäytyivät sodan jälkeen, jolloin ihmiset selkeästi jakautuivat huono- ja hyväosaisiin. Tällaista mustavalkoisuutta ei enää ole, mutta kirjan kahden perheen maailmojen vastakkaisuus tuo esille 2000-luvun eriarvoisuutta. Lahti kuvaa tätä sosiaalista eriarvoisuutta mitenkään osoittelematta, mitenkään alleviivaamatta.

Pidin Lahden henkilökuvauksista. Henkilöt tulivat minulle läheisiksi. Irinasta tuli suosikkini, niin sympaattinen ja uskottava hän oli kaikessa tavallisuudessaan. 

"Lasi ei koskaan tule tiensä päähän. Jos se rikkoutuu, se voi aloittaa uuden elämän." (s. 306)

Kirja koostuu neljästä osasta. Jokaisen osan alussa on kuvaus lasin valmistuksesta. Lahti kuvaa näitä prosesseja todella ammattitaitoisesti ja mielenkiintoisesti. Opin paljon uutta. Suosittelen kirjaa lämpimästi. Erityiskiitos Pinja Meretojalle onnistuneesta kannesta. Mielenkiintoinen yhteensattuma on, että samana vuonna ilmestyi toinenkin lasitehdaskuvaus, Tommi Kinnusen Pintti.

Lasitehtaasta on kirjoitettu mm Kirjanmerkkinä lentolippu, Annelin kirjoissa sekä Anun ihmeelliset matkat -blogeissa.

Pekka Arppe: Timanttinapsut

Pekka Arppe: Timanttinapsut. Stresa. 2018. Kannen kuva: Johanna Johnsson. 287 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Stresa on yksi uusimmista pienkustamoista. Kustantamon kotisivujen mukaan Stresan kirjoittajaryhmää "yhdistää rakkaus Italiaan, sen ruokaan, taiteeseen ja historiaan". Olen aiemmin lukenut heidän tuotannostaan  Pirjo Puukon erinomaisen novellikokoelman Mutkanlukutaito.

Timanttinapsut on Arpen (vai pitäisikö sanoa Arppen?) esikoisteos. Kirjan liepeestä voimme lukea, että maailmalla siltoja ja satamia rakentanut insinööri ammentaa kirjansa aiheet elämänkokemuksen mukanaan tuomista tarinoista. Vaikka Italia on stresalaisten kiinnostuksen kohde, Arpen Timanttinapsut ei sijoitu Italiaan, vaan kirjassa liikutaan etelä-Suomessa ja Lapissa.  Ruotsissa käydään kokeilemassa asfalttihommia. Kirja kertoo Ekistä, joka putoaa kerta toisensa jälkeen järjestelmän ulkopuolelle. Ekin valinta ei ole jäädä sosiaalietuuksien väärinkäyttäjäksi, vankilakundiksi, varastelijaksi, mutta niin vain käy. Niin käy kerta kerran jälkeen. Joskus se on Ekin omaa syytä, mikään ei vaan huvita, joskus on vaan mukava tehdä kiusaa, joskus taas mennään sieltä missä aita on matalin, toisinaan taas myönnytään kavereiden kutsuihin.  

 "elämä alkaa sujua." (s. 74)

Ekin ja kaksoisveljensä Eeron nuoruuteen kuului autojen korjailu. Sitä tehtiin isän autokorjaamolla. Sitten tulivat kalastushommat serkku Sörenin kanssa, mutta ne eivät turvanneet toimeentuloa, vaikka kuinka yritti jekuttaa. Helsingin silakkamarkkinoilla myytiin ihmisruoaksi sikaloiden ja minkkitarhojen rehukäyttöön tarkoitettuja kilohaileja, joita hämmennetttin ja maustettiin Sörenin asunnon kylpyammeessa. "Sören sotkee pölynimurin putkella kaloja liemessä ja vetelee posket lomolla marisätkää puhellen itsekseen." (s. 124) Seuraavaksi taival vie Ekin Ruotsiin asfalttihommiin. Sören tulee perässä, he molemmat oppivat asfalttihommat ja elämä alkaa sujua. Mutta Sören ei jaksa kauan. "Hänen mielestään yöt ovat toisia hommia varten ja pikihommissa hän tuhlaisi luontaiset lahjansa. Jotenkin helpommalla leipä on ansaittava." (s. 75) Pojat tuumivat, että autokauppa tarjoaisi vaivattoman ja helpon tavan ansaita rahaa. Mutta toisin kävi. Lopputuloksena Eki passitetaan Sörkän vankilaan. 

Vapaaksi päästyään Eki lähtee Lappiin tekemään sekalaisia hommia. Pian hänelle selviää, että Venäjälle suuntautuviin kelkkasafareihin liittyy huumekauppaa.  Tästä busineksestä eroon pääseminen ei olekaan niin helppoa ja niinpä ollaan taas muutama kuukausi vankilassa. 

Kaikenlaista täytyy yrittää. Pitäähän sitä rahaa olla. Veli Eero on vammautunut ja on sidottu pyörätuoliin. Eki lainaa Eeron pyörätuolia ja menee "vammaisena" vakoilemaan pankkiautomaateille tunnuslukuja. Sitten yöllä vieraillaan tunnuslukutaloissa ja varastetaan ainoastaan se lompakko. Kohteet on jaoteltu eri napsuluokkiin, joista timanttinapsu on se korkein ja tuottoisin. "Toistaiseksi Eki on vieraillut kuudessa asunnossa. Hän on varastanut käsilaukuista ja lompakoista pankkikortit ja on saanut nostettua 8 200 euroa uhrien tileiltä." (s. 150)

Sitten Eki tapaa Vilin. Vili on eläkeläinen, sotaveteraani, sosiaaliviranomaisten pompottama. Vilin koira on kuollut, sen yli on ajettu.Vili haluaa kostaa koiran yliajaneelle ja pyytää Ekiä mukaan. Syntyy ystävyys ja sen myötä mennään kohti uutta elämänvaihetta.

Kirja on mieluista luettavaa. Sujuva teksti kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja jokaisen luvun alussa on maininta paikkakunnasta ja  vuosiluvusta, eli lukijan on helppo pysyä Ekin vauhdikkaassa kyydissä. Kirjailija antaa äänen - hienostelematta tai säälimättä - yhteiskunnan kelkasta pudonneille. Eki kuvataan varsin sympaattiseksi mieheksi, joka tosissaan yritti saada elämänsä kuntoon, mutta yleensä väliin tuli aina jotakin muuta. Erityiskiitos kannesta Johanna Johnssonille.

Jarkko Stenius: Bangkokin veritiikerit

Jarkko Stenius: Bangkokin veritiikerit. 2018. Like. Kansi Tuomo Parikka. 473 sivua.

"Tiikeri on itämaisessa mytologiassa voiman, nopeuden ja rohkeuden symboli. Mutta se saattaa symboloida myös väkivaltaa, raakuutta ja tuhoa." (s. 142)

Bangkokin veritiikerit on Jarkko Steniuksen esikoisromaani. Aiemmin hän on kirjoittanut Nyrkkisankarin (Like 2015), omaelämäkerran jossa hän kuvaa omaa tietään Ranskan muukalaislegioonasta thainyrkkeilyn huipulle. 

Bangkokin veritiikereiden tapahtumat sijoittuvat nimensä mukaisesti Bangkokiin, ympäristöön, jonka Stenius tuntee hyvin. Nyt liikutaan Bangkokin pahimmassa ja synkimmässä alamaailmassa ja käy hyvin selväksi, että Thaimaa ei todellakaan ole pelkästään hymyn maa. Stenius vie lukijan mukanaan seikkailuun, joka on täynnä uskomattomia takaa-ajoja, väkivaltaa, ampumisia ja ruumiita sekä ihmiskauppaa, alkoholia ja huumeita. Eli kaikkea sitä, mitä voi kuvitellakin kuuluvan minkätahansa miljoonakaupungin järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

"Menneisyys on kirottu", Sakchai jatkoi. (s. 374)

Jake on ollut palkkasoturina Afganistanissa ja on tullut Bangkokiin toipumaan sotatraumoista. Toipumislomaa ei tästä Bangkokissa oleskelusta kuitenkaan tule, levoton sielu löytää aina seikkailun! Samanlainen Afganistan-tausta on myös ruotsalaisella Andersilla. Näistä kahdesta tulee rikosliiga Lahkoa jahtaava taistelupari, johon kolmanneksi liittyy thaimaalainen Sakchai, entinen thainyrkkeilyn mestari. Sakchailla on henkilökohtainen motiivi lahkolaisten takaa-ajoon, sillä lahkolaiset ovat surmanneet hänen vaimonsa. 

Lahkolla on hurja maine. "Joskus he kiduttavat ihmisiä ihan vaan huvikseen. Puhkovat silmiä ja sen sellaista. Jotkut päätyvät betonikengät jalassa meren pohjaan. He tekevät ihmisille niin raakoja asioita, että kukaan ei uskalla soittaa poliisille." (s. 152) Uhrit valitaan sattumanvaraisesti. Lahkolaisten johtajia ovat Bloodface Ace ja Mongkol. Mongkol tietää olevansa suuri persoona ja se näkyy myös hänen pukeutumisessaan. "Miehellä oli valkoiset slim fit -housut, kirkkaanvihreät lakeerikengät ja räikeästi kuvioitu kapealinjainen kauluspaita sekä liivi jonka taskusta roikkui vanhanaikainen taskukello. Kaulassa oli paksu ketju ja rannetta koristi kultakello, joka oli ilmeisesti Rolex." (s. 424) 


Lopulliseksi tavoitteeksi muodostuu Lahkon totaalinen tuhoaminen. Kolmikon jahtaamistoiminta on jännittävää luettavaa. Siinä on uskomattomia vaiheita, nopeita käänteitä ja paljon väkivaltaa. Takaa-ajoa vaikeuttaa myös se, että koskaan ei voi tietää, ovatko poliisitkin lahkolaisten puolella. Monia taisteluita kokeneina Jake ja Anders pystyvät tekemään ammattimaiset hyökkäyssunnitelmat, mutta aina ei voi onnistua.  "Ja jos jokin menee pieleen, niin sillä on tarkoituksensa. Kaikki mitä tapahtuu, on määrätty ennalta." 
"Karma", Jake totesi.  (s. 377)  

Kirja oli hyvä lukukokemus. Väkivaltaa on, mutta sillä ei mässäillä, se kuuluu asiaan. Muuten ei voi voittaa. Sujuva ja vauhdikas kirjoitustyyli sopii hyvin tähän jännittävään rikosdraamaan. Kirjan rakenne on selkeä ja kronologisesti etenevä, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana vauhdissa. Jälkisanoissa Stenius avaa kirjan syntyyn vaikuttaneita seikkoja. Taustalla on todellisia ihmisiä ja todellisia tapahtumia. Stenius on nähnyt, mitä tapahtuu Bangkokin alamaailmassa. Hän tietää, mistä kirjoittaa.  Iso plussa Tuomo Parikalle onnistuneesta kannesta.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

Paukkupakkaset ovat ohi tällä erää, ainoastaan -3 näyttää mittari. Lumisadetta on luvassa, vaikka ihan oikeasti lunta on jo enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Onneksi on ollut aurinkoisiakin ilmoja. Kuvausreissut ovat kuuluneet aurinkoisiin pakkaspäiviin, vaikka on siinä pakkasessa kamera ja sormet kovilla.

Kaikki kuvat ovat Joensuusta.
 

Joensuu, Kuhasalo

Joensuu, Utran saaret, taustalla Utran kirkko

Pielisjoki

 

Eilisiltana Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa. Kapellimestarina Jurjen Hempel, solistina pianisti Janne Mertanen. Beethovenia, Mozartia ja Haydnia. Hieno konsertti!

Lukemista viikonlopuksi

Hyvää viikonloppua!

Gappahin Muistojen kirja naistenpankkilaisten lukupiirikirjana

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammen keltainen kirjasto. 2017. The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. 307 sivua.

Lainattu kirjastosta

Kokoonnuimme yhdeksän naistenpankkilaisen lukijanaisen kanssa Lukevien Leidien vuoden ensimmäiseen lukupiiritapaamiseen. Vetovastuussa tällä kertaa oli Anne. Afrikkalainen kirjallisuus on aina ollut mielenkiintomme kohteena, ja nyt saimme aloittaa vuoden zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirjalla, joka on toinen Gappahilta suomennettu teos.

Kirjan minä-kertoja Memory ei ole tavallinen musta tyttö. Hän on albiino. "Ja sitten synnyin minä ilman tummaa ihoa, ilman pigmenttiä, albiinona, olin murungudunbu, aavemaisen valkoinen." (s. 282) Memory oli yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi, hän ei voinut leikkiä toisten kanssa, koska hänen ihonsa ei sietänyt auringonvaloa. Memoryn isä oli erilainen kuin muut isät, hän ei ryypännyt, hän oli aina kotona. Äiti uskoi ennustajiin, noitiin ja hurahti milloin mihinkin uskontoon. Perhe oli köyhä. Memory toteaa: "Me olimme köyhiä ymmärtämättä sitä. Köyhyydessämme ei ollut mitään ylevöittävää, romanttista tai elämänhalua vahvistavaa. Se vain oli." (s. 53)

Kirjan alussa Memory istuu Chikurubin vankilassa Hararessa ja on tuomittu kuolemaan isäntänsä Lloydin murhasta. Memoryn vanhemmat myivät Memoryn Lloydille, vieraalle valkoihoiselle miehelle, Memoryn ollessa vasta 9-vuotias. Memory pelkäsi, ikävöi ja kaipasi kotiin, kuten tekisi varmasti jokainen ventovieraalle myyty lapsi.  "Pelko oli lamaannuttanut minut ja kaipasin kotiin, mutta kirjat pelastivat minut." (s. 187) Lloyd koulutti Memoryn, hän sai stipendin Cambridgeen, palasi kymmenen vuoden jälkeen Zimbabween. Ja istuu nyt vankilassa. Vankilassa hän kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle lehtinaiselle, jonka vaikutusvalta saattaisi auttaa tuomion kumoamisessa. Mietin postausta tehdessäni, millainen Memoryn tilanne olisi, jos häntä ei olisi myyty Lloydille. Ongelmia ja murheita ei ole ainoastaan köyhillä. Kyllä "kartanoissa on murheita, jopa enemmän, koska niille on enemmän tilaa" (s. 22), toteaa Memory.

Chikurubi Prison is a maximum security prison in Zimbabwe. (Wikipedia)

Gappah avaa kirjan juonta vähitellen. Toiset meistä olivat sitä mieltä, että juonta avattiin taitavasti kerien pikku hiljaa, kun taas toinen joukkio oli sitä mieltä, että kirjan alku oli "löysä, jaaritteleva, kiertelevä ja itseään toistava, aivan kuin kirjailijalta olisi hukkunut punainen lanka." Raa'at ja uskomattomat tapahtumat, syyt ja seuraukset, selviävät vasta kirjan loppusivuilla.

Koimme, että kirjan keskeinen teema on toiseus ja erilaisuus. Memory on albiinona erilainen ja eristäytynyt lapsi. Eräs lukijoistamme kiinnitti huomiota siihen, miten taitavasti Gappah kuvaa lapsen tapaa kokea asiat. Lapsena Memory aisti asioita, vaikkei niitä hänelle kerrottukaan. Hän syyllisti itseään aiheetta ja eli aikuiseksi asti väärintulkittujen muistojen kanssa. Myös Lloyd on erilainen, hänen erilaisuutensa avautuu pikku hiljaa. 

Kirjan teemana on myös zimbabwelainen yhteiskunta. Maan politiikka taustoittaa kirjan tapahtumia. Kun Memory palasi ulkomailta kymmenen vuoden jälkeen, hän totesi: "En siis ollut paikalla näkemässä, miten nopeasti kaikki meni päin seiniä." (s. 233) Epäselväksi jäi, mikä kaikki meni päin seiniä. Erikoiselta kyllä tuntui, että politiikasta ja maan oloista kirjoittaessaan Gappah ei maininnut lainkaan Mugabea, tyrannia pahimmasta päästä. 

Afrikkalaiset nimet ovat kiinnostavia ja eksoottisia. Nautiskelimme ja mutustelimme näitä kauniita nimiä: Pretty, Princess, Progress, Promise, Priviledge, Promotion ja tietysti Memory. Ison plussan sai kirjan kaunis kansi paratiisilintuineen. Käännöksen osalta huomasimme puutteita, liekö käännös tehty liian hätäisesti.

Tästä kirjasta tulee mieleen useitakin kirjoja, erityisesti Toni Morrisonin Sinisimmät silmät. Morrisonin kirjassa musta tyttö haluaa siniset silmät, tässä kirjassa albiinotyttö haluaa mustan ihon. Memory myydään tuntemattomalle miehelle 9-vuotiaana, myös Cecilia Samartinin Kirottu kauneus käsittelee tyttökauppaa. Vankilassa istuminen on Memoryn mielestä melko mukavaa ja hän tuntee itsensä suorastaan onnelliseksi aika ajoin, aivan kuten tapahtuu Dostojevskin kirjassa Rikos ja rangaistus. Yhtymäkohtia löytyy myös naisten valtionvankilan tapahtumia kuvaavaan Orange Is the New Black -dvd-sarjaan. 

Kirja sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5). Helmikuun lukupiirikirjana on Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S. 319 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta. Kirja ilmestyy 1.2.2019.

Kertoja-äidin tytär on kuollut. Tytär oli kuollessaan vain 26 vuotta. Hän oli tehnyt itsemurhan. Miksi hän teki itsemurhan? Mitään viestiä tytär ei jättänyt.

"Hänellä oli niin paljon. Ja siitä kaikesta hän luopui." (s. 43) 

Äidin suru on suunnaton. Jotta äiti pystyy jatkamaan elämäänsä, hänen täytyy selvitä kahdesta asiasta. Ensinnäkin lapsen kuolemasta ja toiseksi lapsen itsemurhasta. Suurin kysymys on miksi. Jokaiseen itsemurhaan on syy, kuten äiti toteaa. Käy ilmi, että tytär oli ollut koulukiusattu jo ala-asteella ja oli kärsinyt vaikeasta masennuksesta. Masennuksesta huolimatta tytär oli ollut mukana elämässä: hän oli opiskellut aktiivisesti, hankkinut pätevyyksiä, hänellä oli ollut laaja ystäväpiiri. Tytär oli kertonut itsetuhoisuudestaan psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Mutta mitään ei tehty. Tytär oli hakenut apteekista kolmen kuukauden masennuslääkeannoksen. Se oli luovutettu sen enempää kyselemättä. Tytär vei itsemurhan syyt ja salaisuudet mukanaan hautaan. 

"Ei edes rokkarin ikäiseksi elänyt." (s. 179)

Äiti suree. Äiti tuntee häpeää ja syyllisyyttä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt auttaa tytärtään.  "Minä petin hänet. Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun." (s. 43) Edelleen: "Äidinrakkauteni petti. Se ei riittänyt. Siinä ei ollut tarpeeksi rakkautta. En osannut olla tarpeeksi." (s. 163) Äiti ottaa yhteyttä psykiatrisen poliklinikan henkilöstöön, samoin kuin masennuslääkkeet luovuttaneeseen apteekkiin. "Syytän kaikkia. Syytän psykiatrian poliklinikkaa ja apteekkia, itsensä virheettömäksi tehnyttä järjestelmää. Syytän itseäni." (s. 242) 

Moni asia muuttuu tyttären kuoleman myötä. Äiti muuttaa ensin paikkakuntaa paetakseen surua, mutta se ei toimi. Hän katkaisee kaikki ystävyyssuhteet. "Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta." (s. 157)

"Kuollut lapsi ei irtoa äidistä. Meidät sitoo toisiimme surun isukka." (s. 294)

Suuressakin surussa löytyy jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Kun on pakko. Äiti aloittaa kirjoittamisen. Hän kirjoittaa joka päivä, hän toteaa, että hänen on pakko kirjoittaa. Se lohduttaa. Hietaniemen hautausmaalta hän löytää lohtua. Hän näkee hautausmaan kauneuden, tutkii hautoja ja käy tyttären haudalla joka päivä. Siellä palaa aina kynttilä. "Lapseni itsemurhasta on nyt kulunut melkein puolitoista vuotta, eikä suruni helpota yhtään. Siksi minun on päästävä päivittäin hautausmaalle. Pääsen siellä lähemmäksi totuutta." (s. 238) Äiti käy terapiassa kerran viikossa, mutta vertaistukea hän ei halua. Hän lukee paljon kuolemaa ja itsemurhia käsittelevää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja. Töitä hän tekee päivittäin, hän on kääntäjä. 

Tämän kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut äidille todellinen voimain ponnistus. Ihailen ja arvostan sitä, että hän pystyi siihen. Lapsen kuolema ja ennen kaikkea itsemurha tuo esiin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Ehkä kirjoittaminen on ollut osa äidin surutyötä, ehkä se on hieman helpottanut surua. Huttusen teksti on herkkää, kirjasta voi aistia, että se on syntynyt suuresta tuskasta. Samanlaista surutyötä teki tanskalainen runoilija Naja Marie Aidt kirjoittaessaan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S, 2017. Käännös Katriina Huttunen). Aidtin poika teki itsemurhan 25-vuotiaana. Toivon, että surun jakaminen lukijoiden kanssa on tuonut lohtua molemmille äideille. Nämäkin kaksi kirjaa osoittavat, kuinka erilaista suru lapsen kuoleman jälkeen voi olla. Toinen suree mieluiten yksin omassa kodissaan, toinen taas saa lohtua, kun ympärillä on koko perhe ja koko suku. Surulla ei ole kaavaa, surulla ei määräaikaa, se on yksilöllistä.

Myös minä olen kokenut lapseni kuoleman. Tyttäreni kuoli, kun hän oli 30 vuotta. Hän koki luonnollisen kuoleman. Kuolemasta on nyt lähes kaksi vuotta.Tunnistan kirjasta surun, kaipuun ja ikävän. Kuten kirjan äiti sanoo, entiseen elämään ei ole paluuta, entistä elämää ei enää ole. On uusi, erilainen elämänvaihe, johon on sopeuduttava. Ikävä on ainainen. 

Tyttäremme oli meille niin rakas. Niin kauan kuin muistamme hänet, hän ei ole meille kuollut.