Metropoliitta Panteleimon: Toivon Ankkuri. Myllylahti. 2020. 252 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
"Korkeisiin arvoihin pohjautuva yhteisöelämä, kuten olemme halunneet myös yhteisömme olevan, on ajatuksena kuolematon. Aina halutaan vaihtoehtoa kulloisenkin ajan pinnalliselle ja tyhjäksi koetulle elämänmenolle. Puhutaan vaihtoehtoliikkeestä. Aate on ikuinen, aina löytyy innostuneita. Jotkut väsyvät ja luopuvat, toiset jatkavat." (s. 162)
Eletään 1960-lukua yläsavolaisessa Koskijärven kirkonkylässä. Kylän kaunis ja maineikas kartano on saanut uudet asukkaat. Kartanoon on muuttanut Toivon Ankkuri -yhteisö. Yhteisön toimintaperiaatteena on yksinkertainen, luontoa ja sopusointua kunnioittava elämäntapa. Ruoka viljellään ja kasvatetaan itse. Rahaakaan ei juuri tarvita, kun lähes kaikki saadaan omasta takaa tai vaihtamalla. Yhteisöä vetävät hanketta ideoineet Ruut Ahtola ja Mirjam Kangas. Toimitusjohtajana on maisteri Seppo Puhakka. Asukkaita on kolme, Inkeri, Sampo ja Noora. Impi Kyyhkynen oli keväällä lukenut lehdestä tämän vaihtoehtoyhteisön perustamisesta, oli innostunut ajatuksesta ja oli heti lähtenyt mukaan yhteisön toimintaan, tosin asustaen omassa talossaan. Ja nyt Impi houkuttelee mukaan yhteisön toimintaan ystävänsä Elisabet Urhosen. Elisabeth on Koskijärven edesmenneen poliisin leski ja on aktiivisesti osallistunut murhien selvittämiseen miehensä kera.
"Uskotko vakaasti, että Toivon Ankkurilla on tulevaisuutta?" (s. 26-27)
Vaikka yhteisöllä on niin ideaaliset ja rauhanomaiset tavoitteet, kaikki eivät ole ihastuneita yhteisön tulosta Koskijärvelle. Pitäjälehdessä on Hätähuuto-kirjoitus. "Epäilyksen ankkuri on heitetty aivan silmiemme eteen, kirkonkylän keskustaan. Siinä on vieressä maantie, jossa kulkee myös nuorisoa. He ovat vaarassa saada vahingollista tartuntaa. Isät ja äidit, muistakaa vastuunne!" (s. 24) Käy ilmi, että asialla on vastarannalla asustava pappilan ruustinna Emmi Ajos. Etenkin Mirjam on allapäin kirjoituksen johdosta. Mietitään jopa yhteydenottoa poliisiin, mutta toimitusjohtaja Seppo lohduttaa, hänen mielestään kirjoituksen voi jättää omaan arvoonsa. Tärkeämpääkin tehtävää on, eli toimitusjohtajan tavoitteena on laajentaa yhteisön toimintaa matkailuyritykseksi. Karjarakennukseen tehtäisiin majoitus- ja ravintolapalvelut. Seppo perustelee hanketta näin: "Me täällä emme menetä mitään, mutta tarjoamme ja lahjoitamme Toivon Ankkurin parhaat hedelmät lähimmäiselle, kanssakulkijalle, hänen nautittavakseen." (s. 36) Osuuskaupan kauppias Huttu puhuu innokkaasti hotellihankkeen puolesta, toisihan hanke uusia asiakkaita hänen kaupalleen.
"Oikeus oli joen tällä puolen, pappilan puolella." (s. 125)
Yhteisön viikkokokouksessa hotellihanke saa aikaan runsaasti keskustelua. Eivät kaikki asukkaat ole yksimielisiä hankkeesta. Mutta toimitusjohtaja on vakuuttunut ja vie hanketta eteenpäin. Ruustinna Ajos tekee puolestaan töitä mustamaalatakseen yhteisöä. Ajoksen mielestä se on yksinkertaisesti luostari, ja luostareiden perustaminen on laissa kielletty. Hän on varma, että kohta "Koskijärven luostari" istuu syyskäräjillä kerjäämässä tuomiotaan. On vain valitettavaa Ajoksen mielestä, että monet kyläläisistä suhtautuvat yhteisöön ilman minkäänlaista kiihkoa. "Antaa heidän touhuta, eihän heistä haittaakaan ole", oli jopa Paksulan isäntä sanonut. (s. 125)
"Tänne on kutsuttava poliisi ja välittömästi." (s. 134)
Sitten eräänä aamuna huomataan, että eräs yhteisön jäsenistä on kadonnut. Etsinnät käynnistetään ja poliisi kutsutaan apuun. Koskijärven poliisi Ensio Kontio yhdessä poliisimestari Harri Lindmanin ja vanhemman rikoskomisario Kaarlo Tyynelän kanssa ryhtyvät toimeen. Käy ilmi, että kyseessä on murha. Mutta kuka on tekijä ja minkä vuoksi teko on tehty? Tätä ihmettelevät kyläläiset ja yhtä ymmällä on poliisi. Kaikilla tuntuu olevan salaisuutensa, toteavat poliisit. Elisabet täydentää: "Huomasin, ettei ihminen voi paeta vaikeuksiaan, kyllä ne mukana seuraavat minne sitten meneekin." (s. 252)
Elisabet pohtii murhaa ja miettii, mitä voisi tehdä. Hän on toimen nainen, hän ei jää mässäilemaan murhan parissa, vaan tekee suunnitelman ja lähtee selvittämään asioita Pohjanmaalle. Salaisuuksien paljastuessa näyttää siltä, että kaikilla voisi olla syynsä murhaan. Mutta asioihin tulee selvyys ja murhaaja löytyy. Ratkaisu on lukijalle varmasti yllätyksellinen.
Panteleimon, siviilinimeltään Petri Sarho, (s. 1949) on entinen Oulun metropoliitta. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2013. Metropoliitta Panteleimonin kirjallinen tuotanto on laajaa ja monipuolista. Hän on kirjoittanut useita sekä hengellisiä teoksia että tietokirjoja. Vuonna 2011 ilmestyi hänen ensimmäinen Koskijärvi-dekkarinsa. Toivon Ankkuri on sarjan kahdeksas teos. Toivon Ankkurin aihepiiri kumpuaa oletettavasti Valamon luostarista, jossa kirjailija toimi luostarin johtajana vuosina 1979-1997. .
Kun on kyse dekkareista, niin valikoimaa on. On Nordic noiria, poliisiromaaneita, toimintatrillereitä, psykologisia trillereitä ja myös cozy mysterya eli pehmeitä dekkareita. Koskijärvi-sarja edustaa pehmeää dekkarityyppiä eli ei ole pelkoa, että lukija menettäisi yöunensa. Panteleimon toteaa Länsi-Savon haastattelussa 12.8.2020, että Koskijärvi-sarjan kirjat on tarkoitettu hyvän mielen kirjoiksi, joissa on onnellinen loppu. Sellaisia, jotka viitoittavat tietä eteenpäin.
Minulle Toivon Ankkuri oli ensimmäinen Koskijärvi-sarjan teos. Pidin kirjasta. Metropoliitta Panteleimon on taitava kirjoittaja. Kirja tarjoaa hyvää ajankuvaa. On helppo kuvitella, että tällainen on ollut elinympäristö, missä kirjailija on elänyt 1960-luvulla. Viihdyin minulle läheisiksi tulleiden Toivon Ankkurin -yhteisön ihmisten kanssa. Ja mikä tärkeintä, kirjasta jäi hyvä olo.
Suosittelen tätä lämminhenkistä dekkaria pimenevien syysiltojen lukunautinnoksi.