Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto. Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto. Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä. Teos. 2022. Alkuteos Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv. Suomentanut Kaisa Sivenius. Päällys ja graafinen suunnittelu Antti Pokela. 428 sivua.

"Elämä Pariisissa säädynmukaisessa asunnossa oli kallista. Rahat oli haalittava kokoon maalaamalla ja pitämällä niukkaa taloutta ruoka- ja vaateostosten osalta. Edelfeltit huomasivat pian maksavansa selvästi ylihintaa Munthen puutteellisesti varustetusta asunnosta...Pariskunta mietti muuttoa toiseen asuntoon syksyllä, ja siksi oli tärkeää tietää, mihin heillä oli varaa. "Inhoan suunnitella tulevaisuutta ja eläisin mieluiten päivä kerrallaan, mutta se ei kuulemma enää käy, koska olen naimisissa", Edelfelt huudahti."

Kävimme Ateneumissa tutustumassa Albert Edelfeltin näyttelyyn. Kerrassaan ihastuttava näyttely. Sen jälkeen oli vuorossa kirjakaupoissa kiertely, kuten aina Helsingissä käydessämme. Ja niinpä eräästä kirjakaupasta löytyi näyttelyn henkeen mitä sopivin teos: Maria Vainio-Kurtakon teos Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä. Kyseesssä on viime vuonna ilmestynyt teos, jonka ilmestymistä en ollut huomannutkaan. 

Sovelias liitto pohjautuu Vainio-Kurtakon laajaan tutkimukseen Edelfeltien elämästä. Keskeisessä roolissa on kirjeenvaihto avioparin ja ystävien kesken. Lisäksi Edelfelt kirjoitti kirjeitä äidilleen aina matkoilla ollessaan. Ennen kuin kirjassa päästään Ellanin ja Albertin avioliittoon, kirjailija antaa kehyksen heidän avioliitolleen kuvaamalla 1800-luvun yhteiskuntaa, seurapiirielämää, erityisesti Helsingin sosieteettia ja avioliiton solmimiskäytänteitä. 

Vapaaherratar Ellan de la Chapelle (1857-1921) syntyi esikoisena perheeseen, joka oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua. Kaksi vuotta myöhemmin Ellan sai pikkuveljen, kun Victor Eugen syntyi. Aatelisneito Ellan oli sivistynyt, kultivoitunut ja kouluttautunut nainen. Hän matkusti paljon, mutta seurapiireissä eikä avioliittomarkkinoilla hän ei viihtynyt. Kosijoita kyllä riitti, mutta jokainen vuorollaan sai rukkaset. 

Myös Edelfeltin suku oli ruotsalaista aatelissukua. Edelfeltien perheessä oli neljä lasta. Äiti jäi 35-vuotiaana yksinhuoltajaksi, kun hänen miehensä kuoli tuberkuloosiin. Albert Edelfelt (1854-1905) ja Ellan olivat nuoruuden ystäviä, mutta mitään suhdetta heillä ei liene ollut. Siksi Ellanin ja Albertin kihlaus vuonna 1887 yllätti kaikki - myös kihlaparin läheiset. Ei ollut kyse nuorten rakastavaisten pikaisesta päähänpistosta, päinvastoin kyseessä oli kahden kypsässä iässä olevan henkilön avioliitto. Pieni häätilaisuus järjestettiin vuonna 1888, jolloin Ellan oli 30-vuotias ja Albert 33-vuotias. Avioparille syntyi yksi lapsi, Erik (1888-1910).

Ennen avioliittoa Edelfelt oli ollut useaan otteeseen maalaamassa ulkomailla, lähinnä Pariisissa.  Vuonna 1877 valmistui teos Kuningatar Blanka, joka sai suosiollisen vastaanoton Pariisissa ja varmisti Edelfeltille paikan Pariisin sosieteetissa. Mutta koska historiateoksien myyminen oli vaikeaa, Edelfelt valitsi ulkoilmamaalauksen. 1880-luvulla Edelfelt maalasi teoksia, jotka yhä edelleen herättävät suurta ihastusta. Näistä tunnetuin on Lapsen ruumissaatto, jota Edelfelt kutsui "rehelliseksi Haikko-tauluksi". Ulkoilmamaalausta edustivat myös teokset Leikkiviä poikia rannalla (1884) ja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä (1887). Pariisin kaudella vuonna 1883 Edelfelt maalasi useita tauluja Virginiesta, jonka kanssa Edelfeltilla oli todennäköinen suhde ja myös yhteisiä lapsia.

Pariisitar, Kuningatar Blanka, Lapsen ruumissaatto ja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä

Ellanin ja Albertin avioliitto alkoi suotuisasti. Pari asusti ensin Pariisissa, jolloin Ellan hoiti kodin sisustamisen, oli miehensä tukena ja edusti Edelfeltin perhettä Pariisin sosieteetissa. Sitten syntyi Erik. Edelfelt maalasi lapsesta paljon tauluja. Hän piti kyllä lapsesta, mutta koki, että lapsesta oli paljon ylimääräistä vaivaa erityisesti silloin, kun matkustettiin paikasta toiseen. Ja matkustelua todellakin kuului pariskunnan elämään. Milloin oltiin Pariisissa, milloin Kööpenhaminassa, milloin Rivieralla ja yleensä kesät vietettiin Suomessa. Ellanin kärsiessä psyykkisistä oireista häntä hoidettiin niin Helsingin Diakonissalaitoksella kuin myös eurooppalaisissa parantoloissa. 

Avioliitto rakoili jo varhaisessa vaiheessa. Varmasti Edelfeltin ulkopuoliset suhteet vaikuttivat vaikeuksiin avioliitossa, mutta myös jatkuvat rahahuolet olivat huolen aiheena. Edelfelt koki, että ajan hengen mukaan miehen velvollisuutena oli elättää perhe. Edelfelt puhui paljon perheen rahavaikeuksista, mutta ulkopuolinen ei sitä ihmettele, kun ottaa huomioon, miten ylellistä elämää perhe eli. Jatkuva matkustelu ympäri Eurooppaa ei varmasti ollut halpaa. Mutta vaikka suhde rakoili, pariskunnan kirjeistä sekä Edelfeltin kirjeistä äidilleen käy ilmi, että avioparin välillä säilyi ystävyys aina Edelfeltin kuolemaan asti. 

Albert Edelfelt oli äärimmäisen tuottelias ja lahjakas taidemaalari, jonka teoksia saamme nyt ihailla Ateneumissa. Edelfelt kuoli vuonna 1905. Erik menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1910. Ellan solmi vielä avioliiton Viktor Magnus von Bornin kanssa. Ellan kuoli vuonna 1921.

Vainio-Kurtakon kirja on kaunis ja taidolla tehty kirja. Se on laadukasta työtä niin sisältönsä kuin ulkonäkönsä suhteen. Kirja sisältää runsaan kuvituksen Edelfeltin töistä. Lisäksi mukana on karttoja ja kirjan lopusta löytyvät sukupuut, lähdekirjallisuus ja henkilöluettelo. Pienoinen moite tulee minulta pienestä fonttikoosta - liian pientä tekstiä on vaikea lukea. Lisäksi kirjeissä on käytetty haaleaa punaista väriä, jonka lukeminen osoittautui minulle liian haastavaksi. Niinpä ennen kirjan puoltaväliä otin käyttöön äänikirjan eli kuuntelin kirjan ja katselin kirjasta kuvia.

Tässä vielä muutama maalaus Ateneumin näyttelystä: Larin Paraske (1893), Porilaisten marssi (1892), Ellan Edelfeltin muotokuva (1896)

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Kaarina Griffiths: Meren syliin. Otava. 2023. Kansi: Anna Väänänen. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tässä makaa merenneito, joka puolustaa meren kansaa. Se on uhrannut elämänsä, jotta ihmiset kuuntelisivat, jotta heidät saataisiin ymmärtämään, että meren tuho on edennyt liian pitkälle..."

Meren syliin aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Cornwallin kauniisiin maisemiin. Kuvataiteilija Kaisla Aalto matkaa St Serenen kylään Cornwalliin saatuaan kolmen kuukauden residenssiapurahan. Päästyään perille kylään Kaisla aistii maiseman ja meren kauneuden. Näitä maisemia hän haluaa maalata. Täysin eri maailma kuin hänen omansa Helsingin Kalliossa, pohtii Kaisla. Kylän keskus on paikallinen cottage-tyylinen pubi, Mermaid Inn, jossa saa aina kuulla tuoreimmat tapahtumat. Pubista Kaisla saa avaimen vuokramökkiinsä. Ihaillessaan upeaa merimaisemaa mökkinsä verannalta Kaisla pystyy vain toteamaan: "Tämä on parasta, mitä olen tehnyt pitkiin aikoihin. Maltan tuskin odottaa huomiseen."

Seuraavana päivänä pubissa ihmetellään, missä on Amanda Cardy. Amanda tekee töitä pubissa, mutta hän ei ollut tullut töihin. Se ei ole Amandan tapaista. Kaisla tapaa pubissa Evening Starin rikostoimittaja Emma Patelin, joka on vaistonnut, että Amandan katoamisesta saattaisi saada uutisaiheen. Kaisla tuntee heti ystävyyttä Emmaa kohtaan ja kutsuu Emman majoittumaan mökkiinsä. Yhteistä heillä on huoli maailman ilmastosta. Emmalle Extinction Rebellion -liike on tärkeä, samoin kuin Elokapina Kaislalle.

Merenneito

Emma ja Kaisla lähtevät rantakävelylle kauniisiin maisemiin. Mutta mitä ihmettä, kun he tulevat luolaston suulle, he näkevät jotakin uskomatonta. "Lattialla makasi merenneito - nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä."  Ei se ollut merenneito, se oli kadoksissa oleva Amanda, joka oli puettu merenneidoksi. 

"Kuka helvetissä tekee tämmöistä?

Nyt Emma saa skuuppinsa. Pian kylällä tungeksii median edustajia tavoitteenaan saada raflaavia uutisia. Truron murharyhmän päällikkö rikostarkastaja Paul Diggins ryhtyy oitis selvittämään tapausta. Apuna hänellä on etsivä Sarah Hayden ja vanhempi rikoskonstaapeli Matt Burns. Tehdään lukuisia haastatteluja, selvitetään taustoja, mutta mitään ei selviä. 

Kaisla tutustuu paikalliseen taideryhmään ja saa taulunsa näytille taideryhmän näyttelyyn. Mutta kaikki ei ole hyvin, tuumii Kaisla. Joskus hänellä on tunne, että häntä seurataan. Uhkausviestikin tulee. 

Digginsin yllätykseksi eräänä päivänä poliisilaitokselle saapuu Triump Spitfirellään suomalainen Antti Honkanen, joka on palkattu profiloijaksi murhan selvittelyyn. Diggins ei katso hyvillä mielin Antin saapumista. "On olevinaan niin kuin joku hemmetin James Bond - kauniita naisia, urheiluautoja ja vaarallisia tilanteita. Toimintaa, seikkailuja ja samppanjaa. Mikä klisee koko mies!" Mutta yhteistyötä on tehtävä. Ja niin he tekevätkin, aikaa menee, kaikki tuntuu olevan solmussa. 

Ajan myötä palaset loksahtelevat paikalleen ja rikos selviää. Rikos selviää jo paljon ennen kirjan loppua, mutta juoni pitää siitä huolimatta pintansa loppuun saakka, koska murhan motiivit ovat kiinnostavaa luettavaa. 

Kirjan juoni on kehitelty kiinnostavalla tavalla. Kantava teema läpi kirjan on luonnonsuojelu. Sekä Emma että Kaisla ovat huolestuneita ympäristöasioista, mutta niin on myös Diggins, joka osoittautuu kiinnostavaksi henkilöhahmoksi puutarhaharrastuksineen. Cornwallin ihastuttavat maisemat tulivat tutuiksi jo Griffithsin edellisessä dekkarissa Trennan sokkelo (Taika Tales 2020) (linkki). Jo siinä yhteydessä tutustuimme mukavaan, komeaan ja sosiaaliseen Antti Honkaseen, joka tuli työskentelemään Trennan bed and breakfast -maalaiskartanoon. Antti on siis jäänyt Cornwalliin ja todennäköisesti jatkaa profilointityötään myös sarjan tulevissa osissa. Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa.

Pidin myös Griffithsin esikoisdekkarista Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales 2018) (linkki). Tapahtumat sijoittuvat vanhusten hoitokotiin. 

Minna Eväsoja: Sensei

Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa. Gummerus. 2023. 348 sivua.

"Japanissa puutarhat ovat aina kuuluneet oleellisena osana yläluokan tai temppeleiden arkkitehtuuriin ja korvanneet kuvataiteen sisustuksessa. Puutarhaa taideteoksena korostaa myös se, että sitä ympäröi aina muuri, kuten kehykset taideteosta. Puutarhaa joko katsellaan tietystä paikasta tai siellä voidaan liikkua. Japanilainen puutarha ei ole kuitenkaan koskaan ollut varsinaisesti toiminnan keskus, jossa vietetään aikaa, syödään eväitä, pelataan sulkapalloa tai lennätetään leijaa. Japanilaisessa puutarhassa liikkuminenkin on tarkoin rajattua ja puutarhan läpi johdattaa tavallisesti polku, joka avaa ja sulkee erilaisia näkymiä puutarhaan."

Hakeutuessaan opiskelemaan Japaniin Minna Eväsojalla oli jo kosketus japanilaiseen kulttuuriin. Hän oli opiskellut muutama vuosi aiemmin vuoden Urasenken teekoulussa ulkomaalaisille opiskelijoille tarkoitetussa Midorikai-ryhmässä. Teekoulussa opiskeltiin nimensä mukaisesti japanilaista teekulttuuria, mutta Eväsoja oppi siinä ohessa monia japanilaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvia asioita. Esimerkiksi vaikka sen, että aina on saavuttava ajoissa paikalle. "Japanilaisen etiketin mukaan sivistyneet ihmiset eivät juokse ja ryntäile viime tingassa paikalle."

Palattuaan Suomeen Eväsoja jatkoi Itä-Aasian tutkimuksen opintoja Helsingin yliopistossa. Opinnot sujuivat mukavasti niin, että vuonna 1993 hän oli suorittanut kaikki kurssit. Jäljellä oli gradun kirjoittaminen. Yllätyksekseen Eväsoja sai Japanin opetusministeriön jatko-opiskelustipendin Japaniin. Niin alkoi tiivis ja perusteellinen tutustuminen japanilaiseen kulttuuriin tavoitteena väitöskirjaan tähtäävä jatko-opiskelu. 

"Sensei on ovien avaaja ja mahdollisuuksien antaja, suojelija..."

Japanilaisen tavan mukaan opiskelijalla tulee olla tukenaan ja ohjaajanaan kokenut opettaja, sensei. Eväsojalle selvisi pian, että Japanissa on keskeistä se, kenen sensein ohjauksessa on opiskellut, ei niinkään se, missä yliopistossa on opiskellut. Eväsojalle sovittiin tapaaminen tunnetun ja arvostetun Sensein kanssa. Hänet tunnettiin erityisesti vanhojen tekstien tulkitsijana ja perinteisten taidemuotojen asiantuntijana. Ensi tapaaminen ei ollut lupaava. Sensei oli noin kuusikymppinen mies, joka vaikutti nuivalta ja ankaralta. Mutta monien keskustelujen ja tapaamisten jälkeen Eväsoja oppi arvostamaan Sensein tietämystä ja odotti innokkaasti tietoa, hyväksyykö Sensei hänet opiskelijakseen. Sensei vei Eväsojan matkalle Hiei-vuorelle ja matkan jälkeen hän "nyökkää hyväksyvästi ja toivottaa minut tervetulleeksi vuoden kuluttua, syksyllä 1994, arvostettuun Koben yliopistoon". Sensei painotti opintojen rankkuutta ja motivaation tärkeyttä. 

Opiskelu Sensein ohjauksessa oli vaativaa ja haasteellista. Eväsoja oli hyvin vastaanottavainen ja hänellä riitti motivaatiota ja innokkuutta opintoihin. Sensei perehdytti hänet laajasti itämaiseen ajatteluun ja japanilaiseen kulttuuriin, ei pelkästään teekulttuuriin, joka oli Eväsojan varsinainen opintojen aihe ja josta hän suunnitteli tekevänsä väitöskirjan. Sensein johdattamana Eväsoja tutustui vanhaan japanilaiseen maalaustaiteeseen, nô-teatteriin ja japanilaiseen kukkienasetteluun eli ikebanaan. Japanilainen puutarha kaikkine yksityiskohtineen lumosi Eväsojan. Hänelle tarjoutui mahdollisuus tutustua Katsura rikyun keisarillisen huvilan puutarhoihin, joista kirjassa on laaja ja kiinnostava kuvaus. Opintojen kuluessa opettajan ja oppilaan välille syntyi vahva ja syvä toisiaan kunnioittava suhde. Kirjasta huokuu Eväsojan rakkaus ja kiintymys japanilaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin. Toisten kunnioitus ja muodolliset kohteliaisuudet muodostavat olennaisen osan japanilaisessa kulttuurissa.

Suomeen palattuaan Eväsoja väitteli Helsingin yliopistossa karun kauneuden merkityksestä japanilaisessa teetaiteessa. Sen jälkeen Eväsojan tulevaisuuden suunnitelmat saivat uuden suunnan ja nykyisin hän työskentelee terveysalan asiantuntijana ja tekee työmatkoja myös Japaniin.  

Kirja on kiinnostava katsaus vanhaan japanilaiseen kulttuuriin sekä lujaan yhteyteen Sensein kanssa. Vanha kulttuuri Sensei-opettajineen voidaan todeta olevan osa katoavaa japanilaista elämäntapaa. Teehetki tämän päivän tavallisessa japanilaisessa kodissa on varmasti kaukana Eväsojan oppimista teeseremonioista. Kirja on kiehtovaa luettavaa. Japanilainen kulttuuri, josta tiedän hyvin vähän, viehätti ja vei mennessään. 

Iso plussa taideliitteelle, jossa on japanilaisia maalauksia, kuvia keisarillisen huvilan puutarhoista, nô-teatterista ja teeseremonioista. 

Hope Adams: Vaaralliset naiset

 

Hope Adams: Vaaralliset naiset. Sitruuna. 2023. Englanninkielinen alkuteos Dangerous Women. Suomentanut Arto Konttinen. 426 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Meitä on Rajahilla lähemmäs kaksisataa matkalla kauas pois; elämme kylki kyljessä, nukumme yhdessä, syömme yhdessä. Täältä löytyy niin ystäviä kuin vihollisiakin. Olemme muodostaneet itsestämme jotain. Olemme suuri joukko pieniä paloja, joista jokainen on erilainen mutta jotka on nyt ommeltu yhteen. Sielujen tilkkutyö."

Vaaralliset naiset pohjautuu tositapahtumiin naisvankien laivamatkasta Englannista Australiaan. Parkkilaiva Rajah on todellakin purjehtinut vuonna 1841 Woolwichista Englannista Van Diemanin maahan, joka nykyisin tunnetaan Tasmaniana. Laivassa matkasi 180 rikollisiksi tuomittua naista kaikkialta Englannista. Suurin osa naisista oli tuomittu varkauksista. Naiset olivat saaneet karkotustuomion, koska oikeusistuimen mukaan oli vielä toivoa, että naisista saatettaisiin saada yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. 

"Tilkuista tehty päiväpeite"

Kirjan tapahtumat alkavat Englannista Woolwichin satamasta, kun Millbankin vankilan naisvankeja siirretään Rajah -laivaan. Yksi kirjan päähenkilöistä on Kezia Hayter. Hän oli työskennellyt vankien keskuudessa Millbankin vankilassa jo aiemmin ja haluaa nyt tuoda helpotusta naisille pitkällä merimatkalla. Hän uskoo, kuten moni muukin hyväntekeväisyysjärjestön edustaja, että ompelu on naisille hyödyllinen ja viihdyttävä taito. Niinpä Kezia kokoaa kahdeksantoista naisen ompeluryhmän. Tavoitteena on valmistaa merimatkan aikana päiväpeite tilkuista. 

Kirjassa on kolme minäkertojaa: Kezia, Hattie ja Clara. Kezia johtaa peiton valmistusta ja Hattie omistautuu huolehtimaan mukana matkaavasta Bertie-pojastaan. Clara puhuu mahdollisimman vähän, koska ei halua, että hänen mukanaan kantamat salaisuudet paljastuvat. Muiden vankien samoin kuin laivan henkilökunnan tarinat kerrotaan kolmannessa persoonassa. Kerronnan myötä avautuu kuva siitä, millaista on heikko-osaisten naisten elämä viktoriaanisessa Englannissa. Selviytymisvaihtoehtoja on vähän, varsinkin jos nainen on yksinhuoltaja. Monet päätyvät varastelemaan, jotkut valitsevat prostituution, joku ryhtyy välittämään köyhien naisten vauvoja rikkaille perheille. Se, mitä useimmat naisvangeista ovat tehneet, he ovat tehneet selviytyäkseen köydyydestä, johon he ovat syntyneet. Tällaiset naiset on helppo tuomita ja laittaa vankilaan. 

Naisvangeilla on edessä pitkä matka. Englantiin jäivät kaikki omaiset, lapset, perheet ja ystävät. Mitä edessäpäin odottaa, sitä ei kukaan tiedä. Olosuhteet laivalla ovat surkeat, etenkin makuutila laivan kajuutassa on pimeä, haiseva ja äärettömän pieni. Sen pystyi kävelemään päästä päähän alle minuutissa. Ruokaakaan ei voi kehua. Myrskysäät ovat pahinta, ne kastelevat kaiken ja saavat ihmiset voimaan pahoin. 

Sitten laivalla tapahtuu murha. Ompeluporukan Hattie surmataan. Kauhun tunne valtaa naiset, kun tiedetään, että laivalla on murhaaja. Aloitetaan tutkinnat ja kuulustelut, mutta mitään ei tunnu selviävän.

"Sataviisi päivää merellä"

Merimatka kestää viisitoista viikkoa. Van Diemenin maassa on talvi. Lady Jane Franklin yhdessä miehensä Sir Johnin kanssa on vastaanottamassa vankeja. Kezian ompeluryhmä on peseytynyt ja pyrkinyt löytämään edustuskelpoisia vaatteita. Päiväpeite luovutetaan lady Franklinille, joka antaa sille suuren arvon. Ompelijanaiset tuntevat ylpeyttä, koska heidän työtään arvostetaan. Laivalla valmistettu tilkkupeite on tänä päivänä nähtävissä Australian kansallisgallerian kokoelmassa Canberrassa.

Vakiolukijani tietävät, että historiallinen fiktio on suosikkigenreni, erityisesti silloin, kun tarina pohjautuu tositapahtumiin. On hienoa, että Hope Adams on löytänyt tämän kiinnostavan aiheen ja kietonut tositapahtumat taidokkaasti fiktiiviseksi kaunokirjaksi, josta muodostuu kiinnostava, kiehtova ja myös jännittävä lukukokemus. Henkilöhahmot on kuvattu elävästi ja ilman sentimentaalisuutta. Lukija ei voi olla tuntematta empatiaa näitä naisvankeja kohtaan. Peiton valmistumista lukija seuraa yhtä kiinteästi kuin Keziakin. Irrallisista kangaspaloista muodostuu huolellisesti työstetty taideteos.

Miten kiinnostavaa olisikaan tietää, mitä naisten tulevaisuus toi tullessaan uudessa maassa ja uusissa olosuhteissa. 

Kirjan nimi Vaaralliset naiset viittaa luonnollisesti rikoksista tuomittuihin naismatkustajiin. Nimi voi viitata myös siihen, että kirja on vaarallinen siksi, että tarina pitää niin tiukasti otteessaan, ettei sitä malttaisi jättää kesken. Mutta yhtä kaikki, kerrassaan otteessaan pitävä lukukokemus.

Naisvankien tekemä tilkkupeite. Peiton koko on 325 x 337 cm. (Australian kansallisgallerian sivusto) 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto. 2023. 332 sivua.

"Ja vaikka olen saanut päälleni häpeän lapsen tähden, en saata kuvitella että kiertäisin samalla tavalla elämäni solmulle kuin oma äiti. Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen. Kuinka muka saattaisin antaa pois synnyttämäni lapsen? Ja repiä tämän vielä toisen kerran juuriltaan?"

Maahan viilletty raja on Anne Vuori-Kemilän kolmas teos. Aiemmin ovat ilmestyneet Taivas ilman reunoja ja Mustaa jäätä. Mustaa jäätä oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2020.

Vuori-Kemilä pohjaa uusimman kirjansa tapahtumat tositapahtumiin, oman sukunsa arkistoihin. Tapahtumien aikajana on yli viisikymmentä vuotta alkaen vuodesta 1907. Tapahtumat sijoittuvat Kemiin ja Haukiputaalle. Kirjailija yhdistää arkistojen tositapahtumat fiktiiviseksi kaunokirjaksi, josta muodostuu lukijalle vahva, sydäntäsärkevän koskettava ja mieleenjäävä lukukokemus. 

On vuosi 1907. Kirja alkaa tositapahtumalla. Oulunsalon edustalla purjevene kuljettaa tyttöjä ja naisia takaisin rantaan heidän työskenneltyään päivän laivanlastaajina. Vene kaatuu. Onnettomuudessa kuolee kaksikymmentä tyttöä ja naista. Pikku-Reetan äiti ja isosisko hukkuvat onnettomuudessa. Reetalle ei jää ketään, ei ole isää eikä sisaruksia.  

Onnettomuuden jälkeen kirjassa edetään liki kaksikymmentä vuotta. Reeta asuu Haukiputaalla, työskentelee ahtaajana ja asuu ystävänsä Marin kanssa. Marin suurena unelmana on lähteä Amerikkaan. Ahtaajan työ on raskasta, erityisen raskasta naisille, joiden on oltava yhtä vahvoja ja yhtä ahkeria kuin miestenkin, vaikka viimeisillä voimillaan. Reeta viettää vähäisen vapaa-aikansa komean Arvin kanssa. Arvi hylkää Reetan saatuaan selville, että Reeta on raskaana. Seuraa keskenmeno, mutta ei mene kauaa, kun Reeta on jälleen raskaana, nyt komealle Toivolle. Syntyy tyttö, jolle Reeta antaa nimeksi Signe. Käy ilmi, että Toivo on naimisissa, joten Reeta jää yksinhuoltajaksi.

Yksinäisen naisen elämä pienen lapsen kanssa on lohdutonta. Rahaa ei juuri ole, koska töitä on lähes mahdotonta saada. Myös asunnon saanti on kiven alla. Köyhäinavusta saatu raha ei riitä mihinkään. Päinvastoin, kaitsijamiehet eivät auta, vaan suhtautuvat halveksien lapsia saaneita neiti-ihmisiä kohtaan. "Tunnen miten vanha tuttu häpeä vyöryy päälleni kuin talonkorkuinen aalto. Olen yhä sama Reeta, töllisteltävänä ja armonpaloja anelemassa. Kelpaamattomana ja äänettömänä." Reeta kokee, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa kuusikuukautinen Signe hoidettavaksi Toivolle ja hänen Elmi-vaimolle. Mutta vain väliaikaisesti, hän päättää.

Avioiduttuaan myöhemmin Veinin kanssa Reeta pyytää Signeä takaisin. Lapsi on silloin viettänyt kuusi vuotta Toivon ja Elmin kodissa. Toivo ja Elmi eivät luonnollisestikaan halua luopua Signestä, onhan hänestä tullut Elmillekin aivan kuin oma tytär. Mutta Reeta ei anna periksi. Signe viedään Reetan kotiin, mutta ei hän viihdy siellä. Hänen kotinsa on Toivon ja Elmin luona. Ehkä Reetalla on ollut ikävä tyttöään, mutta ei hän sitä millään tavalla näytä. Päinvastoin, pienen tytön pitää tehdä lujasti töitä, kaitsea lapsia, siivota ja kitkeä kasvimaita. Signe tahtoo takaisin Toivon ja Elmin luo, mutta Reeta ei päästä, ei edes käymään. Ei ole ihme, ettei Signe kiinny kylmäkiskoisesti suhtautuvaan äitiinsä eikä tunne rakkautta tätä kohtaan. 

Kun Signe täyttää 16 vuotta, hän sulkee Reetan talon oven eikä katso taakseen. "Aamulla lähdin, en kiittänyt, en sanonut näkemiitä." Ikuinen katkeruus jää Reetaa kohtaan. Koskaan Signe ei anna äidilleen anteeksi.

Kirjan tapahtumat etenevät toiseen maailmansotaan läpi kieltolain ja 20-luvun. Sodan aikana Signe työskentelee sotilassairaalassa ja kohtaa saksalaisen Hansin. Rakkaussuhteesta syntyy tyttö. Synnytyssairaalassa "kätilö kallistaa päätään. "Tyttö ja kovasti aseveljien näköinen." 

Kirja keskittyy naissuhteisiin, erityisesti äidin ja tyttären suhteeseen. Miten vaikeita olivatkaan tukalat tilanteet, kun tunteista ei juuri puhuttu eikä niitä näytetty, ei naisten eikä miesten keskuudessa. Kirjassa on paljon myös yhteiskunnallista kuvausta. Suomalaisen yhteiskunnan kulloinenkin tilanne on taustana kirjassa kuvatuille naiskohtaloille. Yksinhuoltajanaisen elämä on ollut rankkaa. Lapsen saaminen muutti naisen elämän täysin vuosisadan alussa. Monien työura katkesi lapsen saamisen myötä. 

"Sakemannien patja ja huoranpenikka"

Naisen elämä muuttui myös sodan jälkeen, jos suhteesta saksalaissotilaiden kanssa oli syntynyt lapsi. Samaa aikakautta ja vastaavia tapahtumia on Tommi Kinnunen kuvannut teoksessaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) (linkki).

Kirjassa on myös aimo annos merkittävää työn kuvausta. Ahtaajien työ Pohjois-Suomen merenrantakaupungeissa on tärkeä pala suomalaista työläishistoriaa. Vuori-Kemilä kuvaa ahtaajien työtä elävästi ja realistisesti. Satamatyötä kuvaa myös Tapio Koivukari kirjassaan Sataman laulu (Johnny Kniga 2022) (linkki). 

Tällaisia kirjoja luen todella mielelläni. Kiinnostava eläväksi tuleva historiallinen tausta antaa kehyksen satamatyön, perhesuhteiden, huutolaisuuden ja yksinhuoltajuuden kuvaukselle. 

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

 

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Suuri maailma -sarjan ensimmäinen osa. Minerva. 2023. Ranskankielinen alkuperäisteos: Le Grande Monde. Ranskan kielestä suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 629 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nyt Renault oli lakossa, päivittäistä leipäannosta oli pienennetty 300 grammasta ensin 250 ja sitten 200 grammaan, huoltoasemien pitäjät olivat liittyneet lakkoon ja tehneet seuraa rautatieläisille, roskakuskeille ja virkamiehille. Lokakuussa juuri ennen opettajien lakkoa julkinen liikenne oli pysähtynyt kokonaan. Yhteiskunta eli jatkuvassa jännitystilassa, ja joulukuussa hulluus räjähti käsiin, kun Pariisista Lilleen matkalla olleen junan suistuminen kiskoilta pantiin ammattiliittojen sabotöörien tiliin."

Lemaitre, jonka muistamme loistavana dekkaristina, on jättänyt dekkareiden maailman ja siirtynyt kirjoittamaan historiallista kirjasarjaa. Loistavat vuodet on Suuri maailma -kirjasarjan ensimmäinen osa.

On vuosi 1948. Pelletierit ovat Beirutissa asuva arvovaltainen ja varakas ranskalainen perhe. Isä Louis on rakentanut menestyvän yrityksen, joka valmistaa käsityönä valmistettuja saippuoita. Beirutin tehtaan lisäksi Louis oli ostanut pieniä tehtaita Tripolista, Alepposta ja Damaskoksesta. Louisilla ja vaimollaan Angèlella on neljä lasta. Lapset ovat jo lähes aikuisia ja siinä iässä, että heidän tulisi päättää, mitä tehdä kotoa lähdön jälkeen. Jos äidiltä olisi kysytty, hän olisi mielellään pitänyt lapset kotona vaikka koko loppuiän, niin kova ikävä hänelle jää kunkin lapsen muutettua pois kotoa.

Vanhin lapsista on Jean, jolle isä uskoo saippuatehtaan johtamisen. Mutta siihen ei Jean pysty. Hän lähtee Ranskaan tuoreen aviovaimonsa Geneviéven kanssa, joka rahan ahneudessaan, ilkeydessään ja armottomuudessaan on vertaansa vailla. François, keskimmäinen veljistä, on lähtenyt myös Pariisiin. Isälle hän kertoo opiskelevansa, mutta todellisuudessa hän tekee töitä toimittajana Journal de soirissa. Aluksi hänen vastuullaan ovat rutiininomaiset rikosjutut. Kunnes häntä onnistaa ihan todenteolla. Hän sattuu olemaan elokuvissa, kun elokuvateatterin naistenhuoneessa murhataan tunnettu näyttelijä. Ja siitä uutisesta tulee todellinen skuuppi.

Nuorimman veljeksen Étiennen miesystävä Raymond taistelee muukalaislegioonassa ja saa käskyn lähteä sotimaan Ranskan Indokiinaan. Pian Étienne saa suru-uutisen: Raymond on surmattu. Juuri mitään tietoa ei heru Raymondin kuolemasta. Niinpä Étienne lähtee Saigoniin ottamaan selvää, mitä on tapahtunut. Hän pääsee töihin valuuttavirastoon ja huomaa pian, miten laajamittaista korruptiota maassa harjoitetaan. Étiennen kiinnostus herää ja syntyy epäilys, että Vietminh käyttää piasterikauppaa hyväkseen ostakseen rahoilla aseita. Kun Étienne alkaa selvittää asiaa, hän voi vain todeta, että kaikki ei ole niin yksinkertaista ja selvää kuin hänestä oli ensin vaikuttanut.

Nuorin sisaruksista 18-vuotias Héléne karkaa Beirutista Pariisiin. Hänellä ei ole tietoakaan, mitä rupeaa tekemään, mutta isää rauhoittaakseen hän kertoo opiskelevansa taidekorkeassa.

Tässä oli lyhyt esittely kirjan päähenkilöistä. Todellisuus, jonka lapset kohtaavat muutettuaan pois kotoa, on kaukana heidän unelmistaan. Eikä kukaan heistä osaa aavistaa, millainen rooli isällä on heidän elämänsä järjestelyissä. 

Tapahtumien pääpaino on Pariisissa ja Saigonissa, eli niissä kaupungeissa, missä sisarukset asuvat. Pariisissa tapahtumien taustalla välittyy kuva sodanjälkeisen Euroopan arkipäivästä. Ilmapiiri on synkkä ja vaikeudet todellisia. Beirut, perheen kotikaupunki, toimii vain kehyksenä kirjan tapahtumille. Siellä asuvat vanhemmat ja sinne kokoonnutaan traagisten perhetapahtumien myötä. 

 

Taidokasta tarinankerrontaa

Sisarusten yhteen vuoteen mahtuu paljon tapahtumia, on draamaa, traagisuutta, onnea, epäonnea, rakkautta, korruptiota, kuolemaa, kiristystä ja murhia. Kaiken tämän koko elämän kirjon kirjailija sitoo taitavasti yhteen niin, että kirjasta tulee ehyt ja intensiivinen kokonaisuus. Kirjan henkilöt ovat eläviä ja tulevat lukijalle tutuiksi. Kirja on ennen kaikkea historiallinen perhesaaga, mutta mukana on myös dekkarinomaisia koukuttavia juonenkäänteitä. Voin vain todeta, että kirja vei täysin sydämeni, niin voimakas ja mahtava lukukokemus tämä oli. Lemaitre on tarinankerronnan mestari. Mieleeni tulevat Jeffrey Archer ja Ken Follett, jotka molemmat Lemaitren tavoin ovat taiturimaisia tarinankertojia.

Jatko-osa Vaikeneminen ja vimma ilmestyy suomeksi keväällä 2024. Sitä odotellen!

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY. 2023. Päällys Ville Laihonen. 294 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinulla ja minulla on takanamme avioero, Brigitte. Me kumpikin olemme olleet naimisissa lastemme isän kanssa ja lopulta jättäneet hänet - sinä siksi, että rakastuit nykyiseen mieheesi, minä siksi, että mieheni ihastui milloin keneenkin, vaikka ei se ollut edes lopullinen syy. Sellaista se oli alusta asti, enkä odottanutkaan muuta. Kuvittelin kaikesta huolimatta, että vanhenisimme yhdessä."

Minna Rytisalo muistetaan kahdesta upeasta historiallisesta teoksesta: Lempi (Gummerus 2016) ja Rouva C (Gummerus 2018). Luimme Rouva C:n myös lukupiirikirjana (linkki). Rytisalon uutuuskirjalla on  edeltäjiensä lailla naisen nimi, mutta Jenny Hill ei ole historiaa huokuva hahmo, vaan päinvastoin, Jenny Hill on tämän päivän keski-ikäinen nainen, joka etsii omaa minuuttaan ja asemaansa.

Jenny Hill, aiemmin arkisemmin Jenni Mäki, on 48-vuotias eronnut nainen. Eronnut omasta tahdostaan, kuten hän mielellään korostaa. Takana on pitkä avioliitto Jussin kanssa ja kaksi jo kotoa pois muuttanutta lasta, Oona ja Olli-Pekka. 

Eräänä päivänä Jenni lähtee kodistaan mukanaan kaksi matkalaukkua ja kaksi pahvilaatikkoa. Näin jäävät taakse merenrantatalo, varakas elämä, pettävä aviomies, jälkimmäinen osa sukunimestä ja ennen kaikkea tiukasti kontrolloitu elämä. Sellainen elämä, jossa kaikki oli päällisin puolin hyvin, jopa tosi hyvin. "Hän olisi voinut jäädä mutta hän ei jäänyt, eikä tämä helppoa ole, jos joku niin luulee. Tämä on vaatinut vuosien kypsyttelyn ja paljon hitaita liikahduksia." Jenni haluaa jotakin uutta. Uusi alku vaatii uuden minän. Uutta minää ei lähde etsimään Jenni Mäki, vaan Jenny Hill. 

"Usein ajattelen, ettei tämä ole minun elämääni."

Jenny tuntee, että hän ei vieläkään 48 vuoden iässä tiedä, mihin hän kuuluu ja kuka hän on. Sen hän haluaa oppia ja myös sen, miten maailmaan asetutaan. Uuden alun etsimisessä Jennyllä on tukena terapeuttinsa. Terapeutti kehottaa Jennyä kirjoittamaan kirjeen jollekin, jolle voi avoimesti kertoa tunteistaan. Jenny tekee kiinnostavan valinnan, hän kirjoittaa Brigitte Macronille, Ranskan presidentin vaimolle, naiselle joka on ollut rohkea monessakin mielessä, mm. rakastuessaan itseään huomattavasti nuorempaan mieheen. Ensimmäisten kirjeiden sisältö Brigittelle on kovasti haparoivaa, mutta ajan myötä teksteihin tulee enemmän sisältöä ja avoimuutta. 

Suuri rooli Jennyn uudessa elämänvaiheessa on Johannalla, Jennyn siskolla, joka on hyvin läheinen Jennylle ja jonka kanssa on hyvä jakaa tuntemuksia ja muistella lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia. Jennyn uutta elämää tarkkailee ja arvioi Jennyn tietämättä Ajattarien ryhmä, johon kuuluvat Ruusunen, Tähkätär, Tuhkimo, Lumikki ja Kerttu. He pyrkivät antamaan Jennylle neuvoja, jokainen omiin, joskus hyvinkin rankkoihin, kokemuksiinsa liittyen, sillä todellisuudessa Ajattarien kokemukset ovat hyvinkin erilaisia kuin ne prinsessatarinat, joihin olemme tutustuneet saduissa. 

Aika tekee tehtävänsä. Yllättäen Jenny huomaa pieniä liikahduksia käyttäytymisessään. Ulkopuolisen mielestä mitättömän pieniä ja merkityksettömiä asioita, mutta Jennylle tärkeitä. Jenny yllättyy huomatessaan, että hän osaa olla vihainen ja osaa suuttua, osaa osoittaa suuttumisensa ja osaa huutaa. Hän voi laittaa päälleen silittämättömän paidan ja hän voi lähteä töihin rajaamatta huuliaan.

Viime vuosina on ilmestynyt runsaasti feministisiä kirjoja. Sellainen Jenny Hillkin on, mutta Rytisalo osaa käsitellä teemaa tuoreesta näkökulmasta, runsaalla lämmöllä, huumorilla, ironiallakin ja yllättävillä oivalluksilla. Varmasti moni lukija löytää samaistuttavia ja tuttuja kokemuksia Jennyn lapsuudesta, nuoruudesta, avioliitosta, avioerosta, vaihdevuosista ja vanhenemisesta. 

Koin Jennyn kirjeet Brigittelle virkistävänä ratkaisuna. Tunsin, että Jenny oli kirjeissä avoimmillaan ja pystyi kirjoittamaan aroistakin asioista. Lieneekö kirjeiden kirjoittaminen yleinen terapiamenetelmä, sitä en tiedä, mutta itse muistan, kun kävin terapiassa tyttäreni kuoleman jälkeen, terapeuttini kehotti minua kirjoittamaan kirjeitä kuolleelle tyttärelleni. Minusta se oli hyvä ajatus. Kirjoitin kirjeen, laitoin kirjeen kuoreen ja kuoreen nimen. Osoitteeksi tuli Taivas. Vielä postimerkki kuoreen ja sitten postiin. 

Olipa kyseessä Lempi, Minna tai Jenny, Rytisalon kirjat ovat upeita lukukokemuksia. Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Kirjan kansi on ihastuttava. Kiitos Ville Laihonen. 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn. Reuna. 2023. Kansi Nunnu Halmetoja. 215 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Jäljellä on enää kattila, risotto on jäähtynyt. Aamos siirtää loput pienempään astiaan, etsii kelmua laatikoista. Ei löydä, laittaa lautasen kanneksi. On järkevää laittaa ruoka kylmään, sitä voi vielä huomenna syödä. Aamos alkaa pestä kattilaa. Hänen kätensä tärisevät. Kuka risottoa huomenna söisi?"

Aamos on pianisti ja Jürgen on tenori. He ovat viihtyneet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja esiintyneet yhdessä Suomen ohella myös kansainvälisillä areenoilla. Yhteistä esiintyjäuraa edelsi miesten ystävyys lapsuuden ajoilta, kun kymmenvuotias saksalainen Jürgen tuli viettämään kesiä Aamoksen naapuriin. Jo silloin Aamos tunsi huonommuutta Jürgenin seurassa, Jürgen tuli varakkaasta perheestä, jolla ei ollut mistään puutetta. Mutta luonnossa liikkumisessa Jürgen jäi kakkoseksi. Jürgen oli innoissaan musiikista jo silloin. "Hän kertoi pianotunneista ja laulutunneista, siitä, miten tärkeää oli osata kuunnella toista samalla, kun huolehti omasta äänestään. Hänen silmänsä loistivat, ääni kohosi innostuksesta." Myös Aamos kävi soittotunneilla. Hän kyllä piti soittamisesta, mutta tunsi, että soittaminen vei liikaa hänen ajastaan. 

Lapsuuden ystävyydestä oli helppoa ja luontevaa jatkaa ystävyyssuhdetta musiikin parissa. Eräänä kesänä Aamos toi Jürgenille lied-opettajaltaan saaman Toivo Kuulan laulun Tuijotin tulehen kauan. Aamos tunsi suunnatonta helpotusta, kun näki, että laulu kelpasi Jürgenille. "Sitä laulua he olivat työstäneet ensimmäistä kertaa tasaveroisina."

Jürgen kouluttautui, harjaantui ja kehittyi laulamisessa. Aamosta ei hyväksytty Sibelius-Akatemiaan. Konservatorioon kyllä, mutta se oli ihan eri asia. Mutta Jürgen hyväksyi hänet. Jürgen pohti Aamoksen soittamista. "Aamos ei ollut saanut samanlaista koulutusta kuin Jürgen, mutta toisaalta Aamoksen soitossa oi tietynlaista tahtoa. Jotain sellaista, jota Jürgen salaa kadehti. Jotain alkukantaista, vaistonvaraista." Musiikillista yhteistyötä jatkui parikymmentä vuotta. Se edellytti, että Aamoksen tuli muuttaa Suomesta Berliiniin ja päättää musiikillinen yhteistyö ja myös orastava seurustelusuhde Helin kanssa. Koska Jürgen oli varakas, hän tarjosi Aamokselle monenlaisia etuja, mm. ilmaisen asunnon Berliinissä. 

Mutta Jürgen halusi päästä eteenpäin, ilman Aatosta. Aatos palaa Suomeen. Hän on hukassa, hänellä ei ole koulutusta, joitakin sijaisuuksia hän saa, mutta ne eivät kanna pitkälle.

Aamos palasi usein ajatuksissaan Tuijotin tulehen kerran -lauluun ja kiinnostui Toivo Kuulasta ja tutustui hänen elämäänsä. Kirjassa seurataankin Aamoksen ja Jürgenin elämän ohella Toivo Kuulan (1883-1918) ja hänen vaimonsa Alman elämää. Ei ollut Kuula helppo kumppani laulajavaimolleen. Löytyykö Toivon ja Alman liitosta yhtymäkohtia Jürgenin ja Aamoksen suhteeseen, pohtii lukija. Sen lukija saa selville kirjan loppusivuilta. 

On onnistunut idea kuljettaa Aamoksen ja Jürgenin suhteen taustalla Toivo Kuulan säveltäjäuraa sekä nimetä luvut Tuijotin tulehen kauan -laulun mukaan, laulun jonka Kuula sävelsi Eino Leinon runoon vuonna 1907. Jürgenin ja Aamoksen suhteen nitominen Kuulan uraan ja elämään osoittautuu juonen edetessä toimivaksi ratkaisuksi. Kirja on kiinnostava lukukokemus, erityisesti musiikista kiinnostuneille. Hasun musikaalisuus onkin antanut kehyksen kirjan tapahtumille. 

Karen Swan: Kesytön saari

Karen Swan: Kesytön saari. Otava. 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Summer. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 478 sivua. 

"Harmaat kivimökit seisoivat vieri vieressä viuhkana lahden itälaidalla takanaan jämerä kivimuuri. Mökkien välissä jökötti perinteisiä turvekattoisia kivitönöjä, niin sanottuja mustiataloja, joista oli vähitellen luovuttu 1860-luvulta lähtien. Korkeilta harjuilta katsottaessa ne toivat mieleen leuan ja hampaat. Jättiläisen hampaat, Effien äiti tapasi sanoa."

Kesytön saari vie lukijan vuoteen 1930 ja 18-vuotiaan Effie Gilliesin elämään. Effie on yksi 36:sta St. Kildan saariryhmän asukkaasta, jotka elävät eristäytyneinä muusta maailmasta kaukana Skotlannin rannikosta.

Asukkaat elävät hyvin yksinkertaista elämää lintujen ja kallioiden keskellä. Tärkeä ravinto saarelaisille on linnut munat, joita he pyydystävät laskeutumalla köysien varassa linnunpesille. Syksyisin saareen tuodaan välttämättömiä tarvikkeita mantereelta, jotta asukkaat pystyvät pärjäämään läpi talven. Kesäisin turisteilla on mahdollisuus tulla karulle saarelle ihastelemaan kalliomaisemia ja ihmettelemään saaren asukkaiden alkukantaista elämää. Lumoutuneina turistit ihastelevat nuorten saarelaisten kiipeilytaitoja jyrkillä kallioilla.

Osa asukkaista, Effie mukaan lukien, on tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään saarella. Mistään muusta he eivät tiedäkään. Effie hoitaa vanhaa isäänsä ja on vuosien varrella oppinut taitavaksi kiipeilijäksi etsiessään linnun munia jyrkillä kallioilla.  

Mutta saaren väki vanhenee ja he ymmärtävät, että selviytyminen päivästä päivään tulee asukkaille yhä haasteellisemmaksi. Niinpä he ovat lähettäneet viranomaisille kirjelmän, jossa he anovat saaren asukkaiden siirtämistä mantereen puolelle.

Kukaan asukkaista ei oikeasti usko, että heidän anomuksensa hyväksyttäisiin. Päätöstä odotellessa asiat monimutkaistuvat, kun saarella vierailee lordi Sholto, jaarli Dumfriesen perillinen. Effie palkataan opastamaan nuorta vierailijaa ympäri saarta. Sholto on komea, ystävällinen ja puoleensavetävä. Effie huomaa tuntevansa ihastusta, jopa rakkautta Sholtoa kohtaan, vaikka ymmärtää, että suhde ei voi toimia, koska Sholto on hänelle liian korkea-arvoinen. 

Viranomaisilta tulee yllättävä päätös. "Ja anomuksemme on hyväksytty! Meidät evakuoidaan mantereelle!" Evakuointi tapahtuu kolmen kuukauden kuluttua. Mantereella Effie ohjataan isänsä kanssa asumaan pieneen, kylmään ja kosteaan taloon. Effie tietää heti, että muutto oli ollut virhe. Hänen ajatuksensa suuntautuvat takaisin saareen. Hän "kuuli lintujen kirkaisuja, näki lahden kaikkine mielialoineen, tunsi ruohon ja heinän jalkojensa alla, kuuli "iltauutisten" sorinan, kun kylän väki kerääntyi ruoan jälkeen Kadulle." Entistä apeammaksi ja vihaisemmaksi Effie tulee, kun hänet hylätään miesten työporukasta sahalla. "Valitan mutta me otamme sahalle töihin vain miehiä."

Dumfriesin jaarli tapaa Effien ja hänen isänsä. Lopputuloksena on, että Effie muuttaa isänsä kanssa Dumfriesin jaarlin tiluksille ja Effie saa paikan jaarlin lintutieteellisen kokoelman järjestäjänä. Jännitteitä syntyy Effien ja lordi Sholton välille, joita lisää vielä salaperäinen kuolemantapaus saarella. 

Kirjailija piirtää oivallista kuvaa saaresta, sen kauneudesta, karuudesta ja villeydestä. Pidin paljon saarelaisten elämän kuvauksesta, jopa niin, että olisin mielelläni viihtynyt kauemminkin karulla saarella. Tästä tarinasta on moneksi, se on kiinnostava sukusaaga, se kertoo ystävyydestä, perheestä, juonittelusta, mysteereistä, ahdistuksesta ja luonnollisesti myös rakkaudesta ja sydänsuruista. Swanin vahvuutena on loistavan tarinankerronnan ohella kiinnostavat ja elävät henkilöhahmot. Tämä on loistava aloitus uudelle sarjalle. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että jatko-osa ilmestyy pian. Kesytön saari on ensimmäinen Karen Swanin suomennettu teos. 

Kiehtovaksi kirjan juonen tekee se, että St. Kildan historia on ollut juuri sellainen kuin kirjassa kuvataan. Vuoden 1930 jälkeen saarella ei ole asunut ketään, mutta nykyisin saarella on sotilastukikohdan henkilöstöä sekä luonnontutkijoita. Saaren historia ja asukkaiden elintavat ovat kiinnostaneet ja kiinnostavat yhä edelleen turisteja. Saarelle tehdään edelleenkin turistimatkoja. St. Kilda on Unescon maailmanperintökohde.

St. Kilda

Seilin saari kosketti

 

Joutsenetkin toivottavat vierailijat tervetulleiksi.

Nauvon vierasvenesatama

Luin vuonna 2018 Katja Kallion Yön kantajat, jonka tapahtumat sijoittuvat Seilin saarelle (linkki). Siitä lähtien olen halunnut vierailla saarella. Nyt se sitten toteutui.

Lähdettiin mieheni kanssa matkaan niin, että yövyimme Nauvossa ja sieltä käsin vierailimme Seilissä. Nauvokin oli kiinnostava paikka. Turistiaikaan Nauvo on varmasti hyvin vilkas paikka, mutta nyt turistikausi oli vasta alkamassa. 

Tässä sympaattisessa hotellissa yövyimme.

Kaunista kukintaa

Seilin saari on todella sykähdyttävä paikka. Saarella on ollut aikoinaan leprasairaala, sitten houruinhuone eli mielisairaala, jonka toiminta loppui vasta vuonna 1962. Nyt tiloissa toimii Turun yliopiston tutkimuslaitos. 

Kaunista on.

Vielä tähän aikaa alkukesästä paikkoihin pääsi tutustumaan ilman ruuhkaa.

Maisemia ihaillen

Saaren synkän ja traagisen historian voi aistia, kun näkee vanhan mielisairaalan rakennuksen tai kun käy saaren ihastuttavassa puukirkossa.

Mielisairaala. Todella iso rakennus.

Sisäpihalta

Seilin puukirkko

Kaunis myös sisältä

Leprasairaat saivat käydä kirkossa, mutta heidät pidettiin eristettyinä.

Todella vaikuttava käynti Seilillä. Suosittelen.