Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo. Murhamysteeri

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo. Murhamysteeri. Taika Tales - Taika Tarinat. 2020. Kansi: Vassil Lakov. 280 sivua. 

Arvostelukappale kirjailijalta

"Englantilaiset maakartanot on rakennettu tekemään vaikutus tulijaan. Minä käyttäydyin varmasti juuri Trenna Manorin rakennuttajan toivomalla tavalla saapuessani kartanoon johtavalle tielle: pysäytin auton, tuijotin ja huokasin syvään "Vautsi!" Edessäni, häikäisevän vihreän nurmikentän takana, kohosi keskiaikainen graniittikartano. Sen joka nurkassa seisoi pieni, pykäläreunainen torni, muratti kipusi pitkin seiniä tuuheana mattona ja korkeat, moniruutuiset ikkunat peilailivat iltaruskoa ja korkeana kaartuvaa taivasta." (s. 9)

Antti Honkanen haluaa pitää välivuoden psykoterapian opinnoistaan ja matkustaa Skotlantiin. Työpaikka puhelinmyyjänä ei miellytä Anttia ja niinpä hän etsii uuden työpaikan Cornwallista. Trennan bed and breakfast -maalaiskartanossa tarvitaan hotellityöntekijää, eli siinäpä on oiva työpaikka Antille. Antti ihastuu heti kauniiseen, vanhaan maalaiskartanoon. Hyvin hoidettu puutarha viimeistelee näkymän. Antti on valmis työhön kuin työhön, mutta pian hän joutuu ihmettelemään hotellin toimintatapoja. Talon emäntä lady Elisabeth on kova ja säälimätön johtaja, jonka käskyjä on paras totella. Eräs sukulaisista kuvaa Elisabethia näin: "Hän ei ole kovin helppo ihminen ja luulee ihan liikoja itsestään. On niin ollakseen että. Muka aatelinen, kissan viikset! Avioliiton kautta saatu arvonimi ei tee kenestäkään todellista aatelista." (s. 52) Elisabethin lapset kaksoissisarukset Helen ja Henry työskentelevät hotellissa ja tottelevat sokeasti äitiään. He eivät ole kovinkaan sosiaalisia, Henry ei juuri puhu mitään ja raskaana oleva, hieman epäsiisti Helen on myös hyvin arka. Antin tehtävänä on valmistaa Helenin kanssa aamiaista hotellivieraille ja siinä työn ohella Antti ennättää kertoa Helenelle kaikenlaista omasta elämästään.  

Antti ei ole vielä tavannut Sir Anthonya, lady Elisabethin miestä. Eikä Antti tule koskaan häntä tapaamaankaan, koska sir Anthony löytyy työmatkalta palattuaan murhattuna kirjaston lattialta. Kartanon kummitustarinat heräävät eloon. Kuten brittiläiseen kartanoperinteeseen kuuluu, kartanoiden historiasta löytyy salattua tietoa. Tarina kertoo, että Trennan kartanon ullakolla on pidetty muinoin koirapäistä lasta, joka näyttäytyy aina ennen kuin joku suvun jäsenistä kuolee. Antti pohtii tilannetta, tekee suunnitelman, jonka hän esittelee Helenille ja Henrylle. "Kuunnelkaa tarkkaan. Meidän pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen, niin että tämä päättyy onnellisesti. Teidän täytyy tehdä täsmälleen, niin kuin minä sanon, ja kaikki menee hyvin." (s. 77)

Sitten hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin. Antti ja Helen ovat nyt naimisissa, Helenin synnyttämä Simo on parivuotias, hotelli kukoistaa ja turisteja olisi tulossa enemmän kuin hotelli pystyy ottamaan vastaan. Helen on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Nyt hän on ihana, kaunis, viehättävä ja himoittava nainen, jota Antti rakastaa joka solullaan. Kaikki on paremmin kuin hyvin, miettii Antti. Työtä tehdään paljon, vain perjantai-iltaisin on lupa rentoutua vaikkapa paikallisessa pubissa.

"Miksi en lähde?" (s. 233)

Mutta pala palalta Antin ja Helenen avio-onni alkaa rakoilla ja sitä myötä kartanon salattu historia alkaa avautua. Tilanne vaikuttaa Antin mielestä epätoivoiselta. "Trenna oli ennen mulle tärkein paikka maailmassa, ja nyt täällä on kolkkoa ja pahaenteistä. Mietin vain, mitä seuraavaksi tapahtuu." (s. 216) Mutta monen monta kuviota ennättää tapahtua ennen loppuratkaisua. 

Olen lukenut Kaarina Griffiths esikoisdekkarin Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales 2018) (linkki). Kirjan tapahtumat sijoittuvat vanhusten hoitokotiin. Kirja oli mielestäni lupaava esikoisdekkari, siinä oli hyvää huumoria jännityksen ohella. Myös Trennan sokkelossa on kiinnostavalla tavalla kehitelty juoni, joka pitää otteessaan ihan loppumetreille saakka. Monessa vaiheessa omasta mielestäni tiesin, mitä oli tapahtunut ja kuka oli syyllinen. Mutta eihän se niin mennytkään. Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja Antti tulee lukijalle tutuksi; mukava, komea ja sosiaalinen suomalaismies on mieluinen tuttava kyläläisille. Muitakin henkilöitä Heleniä, Henryä, Elisabethia ja Peteriä kirjailija kuvaa niin, että heistä tulee eläviä ja kiinnostavia henkilöhahmoja, joskin Helenen henkilöhahmo kaikkine ihmeellisine käänteineen on hieman yliampuva. 

Ihastuin heti tapahtumaympäristöön. Mikä sen viehättävämpää kuin vanha kartano Cornwallin komeissa maisemissa. Cornwallin maisemat ovat tulleet monille tutuiksi Poldark-sarjoista. Iso plussa kirjalle on se, että kirjailija on tuttu kirjan maisemien sekä englantilaisen elämäntavan kanssa. Kirjassa tulee esille pieniä, viehättäviä Cornwallille ominaisia tapoja. "Miten olet sopeutunut sinne Trennan kartanoon, handsome?" hän kysyi. Cornwallissa kaikki kutsuivat kaikkia sukupuoleen ja ikään katsomatta sanoilla darling, handsome ja dear." (s. 34) Kaiken kaikkiaan Trennan sokkelo on otteessaan pitävä tarina, jota voin suositella erityisesti englantilaisesta elämäntavasta kiinnostuneille. Huumoria, jota oli runsaasti Punainen piru ja musta enkeli -kirjassa, olisin kaivannut enemmänkin tähän kirjaan.  

Kirja on luettu myös Kirjan jos toisenkin -blogissa. 

Suvi Piiroinen: Routamorsian

Suvi Piiroinen: Routamorsian. Myllylahti. 2020. Kansi: J.T. Lindroos. 293 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lumihiutaleet leijailivat tuulen heitteleminä maahan. Kirpeä pikku pakkanen  pureutui tuulen kanssa poskipäihin, joten mies kiikutti kupin nopeasti aitaukseen. Koira vinkui ja pyrki pois aitauksesta, halusi sisälle, mutta hän rapsutti sitä pikaisesti ja kääntyi takaisin. Brunolla oli lämmin koppi ja paksu turkki. Näillä ilmoilla se pärjäsi tarhassa. Se haukkui kaikki hiirtä isommat, joten hän tietäisi heti, jos joku yrittäisi tulla pihaan. Nyt hän ei kaivannut ketään tänne. Tätä hän ei saisi mokata, kuten kahden aiemman kanssa oli käynyt. Nyt kaikki menisi nappiin." (s. 125-126)

Routamorsian on Suvi Piiroisen 3. osa Rossi ja Peura -sarjassa. Ensimmäinen osa oli Pahaa parempi (Myllylahti 2016) (linkki). Toinen osa Menetetyt (Myllylahti) ilmestyi vuonna 2017 (linkki). Koska nämä kaksi ensimmäistä osaa olivat minulle todella mieluista luettavaa, odotukseni kolmannen osan suhteen olivat korkealla. Routamorsian lunasti odotukseni kevyesti. 

Pinja, Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva nuori nainen, lähtee treffeille somessa tapaamansa pojan kanssa. Mutta poika ei tule eikä ilmoita mitään. Pinja on hieman ihmeissään. Ihan vielä hän ei haluaisi lähteä kotiin ja suostuukin ottamaan pari siideriä, kun eräs mukavan tuntuinen uusi tuttavuus hänelle niitä tarjoaa. Puolen yön jälkeen Pinja lähtee kotiinsa Noljakkaan. Viimeinen bussi on jo mennyt, joten Pinja päättää liftata. Sillä matkalla Pinja katoaa.  

Joensuun poliisi saa tiedon Pinjan katoamisesta. Tätä ennen poliisille on tullut soitto henkilöltä, jonka ystävä oli ollut kadoksissa muutaman päivän ja oli palatessaan pahoinpidellyn oloinen. Liittyvätkö nämä tapahtumat toisiinsa, sitä joutuu poliisi pohtimaan. 

Kirjan toinen juoniosio kuljettaa lukijan vanhaan maalaistaloon. Nuori mies oleskelee talossa, koska haluaa olla lähellä syöpää sairastavaa enoaan. Poika löytää kirjahyllystä kirjeen, jonka päällä on henkilön nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. "Hän hiveli kirjekuorta ja pohti, uskaltaisiko avata sen, mutta nosti sen sitten takaisin hyllyyn." (s. 143) Mutta uteliaisuus voittaa, poika avaa kirjeen ja lukee sen. Kirje sisältää suuren salaisuuden. Yönseudun poika pohtii, veisikö hän kirjeen perille vai antaako salaisuuden jäädä salaisuudeksi.  

Kiehtovaa luettavaa

Tämä dekkari oli just minun makuuni. Kaikki osaset loksahtavat luontevasti kohdalleen: kirjoitustyyli, juoni, henkilöt ja tapahtumaympäristö. Pidän Piiroisen kirjoitustyylistä, teksti on sujuvaa ja miellyttävää lukea. Dialogia on paljon, ja se kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Sieppausdraama, jossa on runsaasti yllätyksellisiä käänteitä, on kekseliäs ja koukuttavasti kuvattu. Loppuratkaisua tuskin kukaan osaa arvata. 

Miten tutuksi lukijalle tuleekaan joensuulainen poliisitiimi, jota johtaa sympaattinen rikoskomisario Väiski Rossi. Rossin Beata-vaimon katoaminen yksitoista vuotta sitten on edelleen selvittämättä. Beata oli lähtenyt kauppaan ja oli kadonnut sille matkalle. Tiimiin kuuluvat myös rikosylikonstaapeli Robert Peura sekä vanhemmat konstaapelit Petteri Nissinen, Tommi Hietala ja Maria Jacobsson. Tutkimussihteeri Eila Laitinen on rikostiimin uusin rekrytointi. Väiski Rossi on minun ehdoton suosikkini tästä tiimistä, mies, jolta "elämä oli vienyt paljon, mutta onneksi se oli antanut tilalle jotain hyvääkin. " (s. 18). Miellyin myös aina positiiviseen Eila Laitiseen, jonka harrastuksena olivat Bob Dylan -illat. Tiiviin ja motivoituneen rikostiimin työskentelyä ja myös yksityiselämän tapahtumia oli kiinnostavaa seurata. Yhteistyö sujuu niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Tiimin jäsenet tuntevat hyvin toisensa ja pystyvät tulkitsemaan toistensa käyttäytymistä ja tunnetiloja. Mutta miten käy, kun tiimi joutuu kohtaamaan yllättäviä ja ennakoimattomia menetyksiä?  

Kirjan ehdoton plussa minulle oli se, että kirjan tapahtumaympäristö on Joensuu. Oli niin mukava palata Joensuun kuvioihin, nyt kun olemme asuneet kuukauden verran toisella puolella Suomea. Kirjassa on paljon tuttuja paikkoja. Käydään lounaalla Sulossa, yövytään hotelli Kimmelissä, joku asuu Noljakassa, joku taas Rantakylässä. Kaikesta huomaa, että kyllä kirjailija tapahtumaympäristönsä tuntee. 

Ja vielä lopuksi täytyy todeta, että enpä muista, milloin olisin dekkaria lukiessani itkenyt. Liikuttuneena luin Routamorsiamen koskettavia lopputapahtumia.

Vahva suositukseni tälle sarjalle. Tässä ennen joulua olisi ollut aikamoisen paljon jouluvalmisteluja tehtävänä, mutta niin meni Routamorsian lanttulaatikon valmistamisen edelle. Kiitokset myös J.T. Lindroosille onnistuneesta kannesta. Pidin myös kirjan ytimekkäästä ja kiehtovasta nimestä.

Anja Portinin Muistokirjoitus ja Hyvää Joulua

Anja Portin: Muistokirjoitus. S&S. 2019. 252 sivua.

Omasta hyllystä

"Hän haluaa kauemmas kodin äänekkäästä ja värikkäästä maailmasta, kaikista äitinsä sanavalmiista sukulaisista ja ystävistä, näyttelijöistä, muusikoista ja lastentarhanopettajista, jotka kokoontuessaan innostuvat laulamaan ja ihmettelevät, miksi suvun nuori nainen, totisuudestaan huolimatta lupaava viheltelijä, istuu mieluummin heiluttelemassa jalkojaan ikkunalaudalla kuin yhtyy muiden ilonpitoon." (s. 79)

Julia on nelikymppinen seitsenvuotiaan Aaro-pojan yksinhuoltaja. Työ yliopistotutkijana on vaativaa ja vie paljon aikaa. Tutkimushankkeiden rahoitushakemuksia pitää tehdä kotonakin iltatyönä. Se aika on pois Aarolta. Sekä työ että lapsi asettavat Julialle omat haasteensa. Lisäksi äiti Anna-Liisa osaa yllättää. Anna-Liisa, joka on sairaalassa potemassa leikkauksen jälkeistä keuhkokuumetta, ottaa yhteyttä tyttäreensä ja pyytää, tai pikemminkin käskee, Juliaa kirjoittamaan äidistään muistokirjoituksen. Muistokirjoituksen laadintaan hän antaa tarkat ohjeet. "Tyyli on tärkeä. Ei pidä olla pateettinen, kuolema ei ylevöitä ketään. Mutta ei se tarkoita, etteikö mukana voisi olla ripaus taikaa. Pöyhkeä ei kuitenkaan saa olla. Kuvan on oltava aito." (s. 28) Ei Anna-Liisa kylläkään tee vielä kuolemaa, mutta varmuuden varalta kuitenkin.

Jumalainen ääni

Julia on yllättynyt ja hämmentynyt. Toki Julia tajuaa ja tietää, että äidin elämästä kyllä löytyy riittävästi materiaalia muistokirjoitukseen. Äiti on tehnyt työuransa radiossa. Hän on ollut pidetty, arvostettu ja palkittu radionäyttelijä, joka tunnettiin parhaiten eläinsatujen lukijana. Hänen jumalaisesta äänestään pitivät kaikki. Julia käy äidin asunnolla hakemassa kansion, josta löytyy runsaasti äidin menestyneeseen uraan liittyvää materiaalia. Selaillessaan kansiomateriaalia Julia sukeltaa lapsuuden muistoihinsa, niihin iltoihin jolloin hän oli yksin kotona ja äänitti radiosta äitinsä lukemia eläinsatuja tai kun hän oli piilossa verhon takana tarkkailemassa, mitä Anna-Liisan kutsuilla tapahtui. Julia huomaa, että kansion materiaali on Anna-Liisan työhön liittyvää aineistoa, käsikirjoituksia, arvosteluja, kiitoskortteja, valokuvia. Yksityiselämää koskettavaa aineistoa on vain yksi valokuva ja yksi kasetti. Mutta ne riittävät. Julialle avautuu tärkeä ja keskeinen asia, seikka joka saa Julian unohtamaan ajan kulun. Muistoihin uppoutumisella on katkerat seuraukset.

Kirja on kuvausta kolmesta sukupolvesta. Keskushenkilöitä ovat Julia, Anna-Liisa ja Aaro. Portin kuvaa taitavasti ja tarkasti sekä Juliaa että Anna-Liisaa, mutta miehet hän jättää omaan arvoonsa. Lassesta, Julian ex-miehestä, hän ei piirrä minkäänlaista kuvaa. Samoin Julian uudelle tuttavuudelle Danielille kirjailija ei juuri anna puheenvuoroa. 

Portinin kieli on kaunista, miellyttävää lukea ja sopivan analyyttistä. Mihinkään psykologisiin syvätulkintoihin Portin ei lähde. Ja hyvä niin. Portin jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Mietin, oliko vaikeista asioista kertominen Anna-Liisalle niin vaikeaa, että hänen oli helpompi antaa Julian itse selvittää ne kansiomateriaalista. Huomiotani kiinnitti se, että Julia ja Aaro puhuttelivat äitiään etunimellä, ei äitinä. Itselleni äiti, tuo pieni sana jolla on suuri merkitys, on ollut hyvin tärkeä sekä lapsuuden kodissani ja nyt omassa kodissani.

Muistokirjoitus on Anja Portinin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on kirjoittanut lastenkirjoja, esseistiikkaa ja toimittanut tietokirjoja. Tänä vuonna Portinin lastenromaani Radio Popov (S&S) voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Ihanaa, levollista ja kirjarikasta joulun aikaa! 

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 20

 

Tervetuloa avaamaan kirjabloggaajien joulukalenteriluukkua numero 20. Pääsemme joulun viettoon jo tulevalla viikolla. Sitä ennen avaamme vielä muutaman kalenteriluukun. Tänään on vuorossa luukku 20. Eilinen luukku numero 19 avautui Kirjarouvan elämää -blogissa ja huominen luukku numero 21 avautuu Todella vaiheessa -blogissa. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit näet Luetaanko tämä? -blogissa.

Yksi joulun odotukseen liittyvistä traditioista on joulukalenteri. Siitä on lastenkin helppo laskea päiviä jouluun. Kun katselee tavaratalojen joulukalenterivalikoimaa, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten mahtavia juttuja nämä kalenterit ovat nykyisin. Pääasiassa niitä tehdään lapsille, mutta myös monilla aikuisilla on kalenterit. Eikä koiria ja kissojakaan ole unohdettu. Ensimmäinen painettu adventtikalenteri on tuotu Saksan markkinoille 1900-luvun alussa. Suomessa ensimmäiset kalenterit ilmestyivät myyntiin sodan jälkeen, vuonna 1947.

Lapsenlapsellani, 5-vuotiaalla tytöllä, on kaksi kalenteria. Frozen-kalenterista saa joka päivä pienen kirjan. Toinen on ihan tavallinen paikallisen sanomalehden julkaisema mainoskalenteri. Molemmat ilahduttavat pikku-tyttöä. 

Kaunis Frozen-kalenteri ja luukuista löydettyjä pikkukirjoja

Länsi-Suomi -lehden mainoskalenteri

Vanhan Rauman perinteisiin on kuulunut jo useiden vuosien ajan kalenteri-ikkunat. Mukana olevat 24 tekijää ovat suunnitelleet kukin omanlaisensa jouluisen ikkunakoristelun. Joka päivä avautuu yksi jouluikkuna. Niitä voi sitten käydä bongailemassa ympäri Vanhaa Raumaa. Joulumieli kohoaa näitä ikkunoita ihaillessa. Kalenteri-ikkunat on merkitty joulukarttoihin. Tässä muutama esimerkki näistä kauniista ikkunoista.

Kalenteri-ikkuna numero 7

Kalenteri-ikkuna numero 6

Kalenteri-ikkuna numero 2

Ihmisten mittainen asuinympäristö

Vanha Rauma on Unescon maailmanperintökohde, jossa panostetaan jouluun ja sitä myötä jouluvalaistukseen. Täällä on kertakaikkisen viehättävää kuljeskella etenkin ilta-aikaan. Ihmisiä on paljon liikkeellä, kaupat ovat myöhään auki, valoja on paljon.

Vanhan Rauman pääkatu Kuninkaankatu

KaffeBar on yksi Vanhan Rauman kivoista kahviloista.

                                    Rauman Pyhän Ristin kirkko

Vanha raatihuone pukeutuu raumalaiseen pitsiin. 

Myös Kerttu Horilan Rauma flikk käyttää maskia.

Näitä kapeita katuja ja kauniita taloja jaksaa ihastella kerta kerran jälkeen.

Ihastuttavia katunäkymiä

Kanaalia koristava Henkarhimmel on on Matti Pursiheimon teos.

Pitsit kuuluvat Raumaan. Puistonpenkkien tekstejä.

Vanhasta Raumasta löytyi ihastuttava kirjakauppa Vanhan Rauman Kirjakauppa. Niin kaunis ja viihtyisä kauppa sekä hyvä valikoima. Tästä tuli minun suosikkikirjakauppani.

Kirjakaupassa käydessä voi samalla pistäytyä torilla "pystökaffeilla" kuuntelemassa "luanigast raumangiält".

Tällaisia terveisiä täältä Raumalta, uudesta kotikaupungistamme.
Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä. Books on Demand. 2020. 204 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

"Pooki tuumaili, kulautti merkitsevästi oluensa loppuun ja pyyhkäisi suunsa hihaan. "Ei ainakaan niin että se mulle mitään olis kertonu. Mutta en mä siitä kaikkee tiennyt. Enkä kysynyt. Kai ihmisellä on oikeus olla kaikkee kertomatta. Ei se siitä onnettomuudestakaan mitään puhunut, josta se oli oikeudessa. Siitä missä se pikkulikka kuoli. Eikä me kyselty." (s. 26)

Valo Kurki on entinen poliisi ja nykyinen vanhan tavaran kauppias. Kaupan hän on perinyt Olli-enoltaan, tuskin hän itse olisi ryhtynyt moiseksi kauppiaaksi. Kaupanteon ohella Kurki tekee silloin tällöin yksityisetsivän toimeksiantoja. Tutustuin Valo Kurkeen Gabriel Korven esikoisdekkarissa West Endin tytöt (Books on Demand, 2020) (linkki). Tykästyin tähän sympaattiseen, rentoon ja vaatimattomaan kauppiaaseen/yksityisetsivään eli mielelläni lähdin jälleen Kurjen matkaan. 

Vanha tuttava Meeri kutsuu Kurjen vierailulle luokseen. Herkulliset kaalikääryleet maistuvat. Ja sitten tulee se asia, minkä vuoksi Valo sinne kutsuttiin. Meerin siskon poika Antero oli kuollut kaksi vuotta sitten. Kuolema oli kuitattu onnettomuudeksi, humalaisen kalliolta putoamisena. Nyt sisaruksia oli ruennut arveluttamaan, oliko kyseessä todellakin onnettomuus. Anteron taustoista selviää, että hän oli aloittanut rajun juomisen pienen tytön kuoltua onnettomuudessa, jossa Antero oli osallisena. Selviää myös, että Anterolla oli ollut naisystävä, jolle Antero oli jo ostanut sormuksenkin. 

Valo lupaa selvitellä asiaa, mutta ei lupaa tuloksia. Entisenä poliisina Valolla on paljon hyviä tuttavuuksia, joiden apua hän voi pyytää. Joitakin Anteron lähipiiriläisiä Valo pääsee haastattelemaan, ja avautuupa muutama Venäjä-yhteyskin. Jutun kannalta tärkeää henkilöä, Anteron naisystävää, ei löydy mistään. Mikään esille tuleva asia ei tunnu johtavan mihinkään. "Hän oli jumissa kaiken kanssa. Penkoi kyllä, mutta joka portin takana oli uusi portti. Ehkä hänen pitäisi vain suosiolla luovuttaa. Keskittyä vanhoihin tavaroihin." (s. 145) Juttu on jätettävä lepäämään ja odotettava uusia avauksia.

Mutkien kautta naisystävä löytyy, ja juttu tuntuu selvinneen, kun naisystävä vakuuttaa, että Anteron kuolema oli onnettomuus. Mutta kaikki olisi turhan yksinkertaista, jos tapaus olisi tällä tavalla loppuunkäsitelty. Uusia kuvioita tulee esille, kun käy ilmi, että naisystävällä on ollut vuosien varrella useitakin rooleja. Juoni pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.

Lukija pääsee kurkistamaan myös Valon yksityiselämään. Valo elää yksin kahden kissansa - Sylvin ja Urhon - kanssa. West Endin tytöissä alkanut suhde Kaliforniasta tulleen Janin kanssa on vakiintunut. Kalifornian valoon tottunut Jan kärsii kaamosmasennuksesta, mutta onneksi uusi harrastus antaa uutta sisältöä harmaisiin päiviin. Ison yllätyksen tuo mukanaan Australiasta Suomeen saapuva Kathy. Valo kutsuu koolle läheisensä ja antaa Kathyn kertoa, kuka hän on ja miksi hän on tullut tapaamaan Valoa. Ensihämmennyksen jälkeen päästään viettämään iloista sukujoulua, johon myös Jan pääsee osallistumaan.

Jo sarjan ensimmäisessä osassa oli ilo huomata, miten sujuva ja konstailematon kirjoitustyyli Gabriel Korvella on. Tekstiä on miellyttävä lukea. Dialogi kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Pidän siitä, että kaikkea ei aukikirjoiteta, vaan lukijan omille ajatuksille jää tilaa. Kirjan rikosjuoni on omine kiemuroineen kiinnostava ja pitää kiitettävästi lukijan mielenkiintoa yllä. 

Kiinnostavaa on nähdä, miten Valon ja Janin suhde etenee ja mitä seuraakaan Australian Kathyn vierailusta. Ja toivottavasti jostakin putkahtaa esille jokin uusi kiinnostava toimeksianto. Eli jatkoa odotellen!

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice. HarperCollins. 2018. Englanninkielinen alkuteos The Alice Network. Suomentanut Päivi Paju. 574 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tässä työssä on vain vähän iloja. Ruoka on kammottavaa, alkoholia ei juuri ole saatavissa, tupakkaa on aina vain vähemmän ja vaatteet ovat kammottavia. Näemme painajaisia, ihomme on harmaa kuin tuhka ja elämme odottaen jatkuvasti kiinni jäämistä.Älä siis tunne syyllisyyttä niistä pienistä nautinnoista, joita voit saada, tulevatpa ne mistä lähteestä tahansa. Ota ne." (s. 286-287)

Luin aiemmin Kate Quinnin Metsästäjättären (HarperCollins 2020) (linkki) ja pidin kirjasta hyvin paljon. Kirjan faktaan perustuva fiktiivisyys viehätti minua, samoin kuin Kate Quinnin kirjoitustyyli. Jo ennen kuin olin aloittanut Koodinimi Alicen, olin melko varma, että tiedossa on kiinnostava, mukaansa tempaava lukukokemus. Ja oikeassa olin ennakko-odotuksissani. Tämä OLI  minun kirjani. 

Vuosi 1915

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1915 ensimmäinen maailmansota on jo alkanut. Eve Gardiner tekee tylsää arkistotyötä, vaikka mieli tekisi rintamalle. Sotilaaksi hän ei pääse, mutta hän pääsee kouluttautumaan vakoojaksi. Saksalaisten miehittämässä Ranskassa naisvakoojien verkoston johtaja Lili alias Alice Dubois kouluttaa Even vakoojan tehtävään. Työ on riskialtista, vaarallista ja äärimmäisen kuluttavaa. Tarvitaan nopeaa oivaltamiskykyä, nopeaa päätöksentekokykyä ja ennen kaikkea pelottomuutta. "Pelolle ei ole aikaa, hän sanoi itselleen. Se on ylellisyyttä. Avaa korvasi ja sulje mielesi." (s. 156) Ydinkysymys on luottaminen. Jokainen joutuu kysymään itseltään, voiko kehenkään luottaa.  Kiinnijäämisen uhka väijyy aina taustalla. Ja niin tapahtuu, Eve jää kiinni ja hänet vangitaan. Samalla Alicen koko verkoston toiminta murretaan. 

Sodan jälkeen Eve erakoituu ja hänestä tulee alkoholisti. Sota-ajan muistot eivät jätä Eveä rauhaan. Päällimmäisenä on petturuuden tunne.

Vuosi 1947

Eräänä päivänä vuonna 1947 Even elämään astuu nuori Charlie St. Clair, amerikkalainen matematiikan opiskelija. Charliella on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, Pikku Ongelma (PO) on se, että hän on raskaana eikä hänellä ole miestä. Äiti on järjestänyt Charlielle Tapaamisen (isolla T:llä) Sveitsiin, jotta ongelmasta selvitään kunnialla. Toisena Charlien ongelmana on hänen serkkunsa Rosen katoaminen ensimmäisen maailmansodan aikana. Charlie ei halua mitään muuta niin paljon kuin löytää Rosen. "Olen tulossa luoksesi, vannon sen." (s. 133)  Rosen kohtalo kuljettaa Charlien Even luo. Niin alkaa naisten yhteinen matka Ranskassa. Matkalla on vain yksi päämäärä: totuuden löytyminen. 

Kate Quinn on historiansa tutkinut

Kirjan juoni on äärettömän kiinnostava ja myös jännittävä. Kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla ensimmäisen maailmansodan yhtä pientä, mutta hyvin merkityksellistä, tapahtumasarjaa. Kuvaukset vakoojaverkoston toiminnasta ovat autenttisen tuntuisia ja uskottavia. Uskon, että tällaista todellakin on saattanut tapahtua. Tapahtumat osoittavat, että sota-aika tuo esille ihmismielen raakuuden ja julmuuden. Kirjan minäkertoja on Charlie, jonka tarina linkittyy luontevasti Even tarinaan. 

Kirja vei minut totaalisesti mukanaan. Lähes 600 sivua ei ollut yhtään liikaa tälle lukukokemukselle. Kiinnostava, hyvin taustoitettu juoni on kirjan ehdoton vahvuus, jota täydentävät eläviksi ja läheisiksi tulevat henkilöhahmot. Evesta tuli minulle läheinen ystävä ja kuinka vihaisia tunteita tunsinkaan Renéä kohtaan. Kaikki tarinan pienetkin osaset, vaikkapa Even änkytys tai Even ruhjotut kädet, sopivat niin hyvin tarinan kokonaisuuteen. Kirja on kirjoitettu kepeästi raskaasta aiheesta huolimatta. Sujuvaa ja konstailematonta tekstiä ja tasokasta Päivi Pajun suomennosta on miellyttävä lukea. Fiktiiviset tapahtumat pohjautuvat historiallisiin faktoihin. Tarinasta löytyy todellisia henkilöhahmoja, joita kirjailija avaa loppusanoissaan.

Louise de Bettignies (Wikipedia)

Vakoojien kuningatar

Alice Duboisin oikea nimi on Louise de Bettignies (1880-1918). Hän on todellinen historian henkilö, joka johti ja organisoi Lillen noin sadan vakoojan verkostotoimintaa. Näin Quinn kuvaa Duboisia. "Pieni ranskalaisnainen oli kenties kolmekymmentäviisivuotias, linnunluinen, hädin tuskin Even leukaan ylettyvä. Hänellä oli räikeän liilan värinen näyttävä puku ja kruununa jättimäinen vaaleanpunainen hattu. Ostoskasseja kertyi hänen ympärilleen, kun hän istahti jaaritellen pöytään vaihdellen nopeasta ranskasta yhtä nopeaan englantiin." (s. 94) Tämä vakoojaverkosto toimitti tärkeitä tietoja englantilaisille miehitetyn Belgian ja Alankomaiden kautta. Verkosto ennätti toimia yhdeksän kuukautta. On arvioitu, että se pelasti yli tuhannen brittisotilaan hengen. Louise kuoli 38-vuotiaana vankilassa leikkauksen seurauksena.

Vielä lopuksi erityiskiitos kirjan kartasta sekä tarinaan hyvin sopivasta kannesta.

Arvonta suoritettu

Heipä hei kaikki! 

Blogisynttäriarvonta on nyt suoritettu. Arvottavana oli Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortti. 

 Arvontaan osallistui 35 kirjojen ystävää.

Lahjakortin saa Villis / Villasukan kirjahylly.

Onnea voittajalle ja lämmin kiitos kaikille osallistujille.

Hyvää joulun odotusta kaikille. Pari jouluista kuvaa Vanhasta Raumasta.

Joulukadun valaistusta

Vanha Raatihuone

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. 473 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nielaisen kurkussani polttelevan palan, ja se asettuu mahaani. Iltapäiväkatselmukseen? Taidan tietää, mitä se tarkoittaa. Olen nähnyt muutaman kerran täällä vierailleita vanhempia. He odottavat kuistilla, ja sitten hoitajat tuovat heille heidän lapsensa näytille pestyinä, puettuina ja kammattuina. Vanhemmat tuovat lahjoja ja halaavat ja itkevät kun heidän täytyy lähteä. Sen täytyy tarkoittaa iltapäiväkatselmusta." (s. 172)

Rill 

On vuosi 1939. Paikka on Memphis, Tennessee. Fossin perhe, äiti Queenie, isä Briny ja heidän viisi lastaan elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja jopa taianomaista elämää Arcadia-asuntolaivassa Mississippi-joella. Briny-isä toteaa, että "joessa on taikaa, ja se pitää huolta ihmisistään nyt ja aina." (s. 26) Hyväntuulinen ja nauravainen Queenie-äiti on perheen sydän. Perheen matkatessa asuntolaivalla joenvarsikaupungista toiseen äiti laulaa vanhoja lauluja lasten kanssa. Mutta sitten tapahtuu jotakin, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Isä Briny joutuu viemään Queenie-vaimonsa sairaalaan vaikean synnytyksen vuoksi. Lapset jäävät laivaan. Vanhin lapsista on 12-vuotias Rill, jolle jää vastuu sisarusten huolenpidosta vanhempien sairaalassa oloaikana. Keskellä yötä tulevat miehet. Miehet, jotka vievät lapset mukanaan. Vastarinta ei auta, aikuiset miehet ovat lapsia voimakkaampia. 

Lapsilla tehtiin kauppaa. (s. 272)

Lapset viedään Tennesseen orpokotiin, jota hallinnoi johtaja Georgia Tann uskollisine apulaisineen. Tann hallitsee lapsia ja alaisiaan pelolla. Orpokodissa olevia lapsia kutsutaan suojateiksi. Rillille selviää, että "suojatti tarkoittaa sitä että vanhemmat eivät ole tulleet hakemaan näitä lapsia täältä pois. Muut lapset sanoivat meille, että jos vanhempamme eivät tule hakemaan meitä, neiti Tann antaa meidät jollekin toiselle joka vie meidät kotiinsa. Joskus lapset saavat jäädä uuteen kotiin, mutta toisinaan eivät. " (s. 169-170) Rillillä on kuitenkin usko, että Briny tulee  hakemaan heidät heti, kun Queenien vointi kohentuu. Mutta Briny ei tule, eikä tule Queeniekaan. Johtaja Tann kertoo Rillille totuuden. Fossin lapset ovat nyt orpoja, koska Queenie ja Briny olivat allekirjoittaneet paperit ja luovuttaneet lapset johtaja Tannin orpokotiin. 

Miten kaikki ovat voineet katsoa tätä läpi sormien? (s. 275)

Orpokoti on kauhistuttava paikka. Lapsista ei välitetä, tai välitetään sen verran että he kelpaavat ostotavaraksi rikkaisiin perheisiin. Lapsille saa tehdä mitä tahansa, eikä kukaan välitä. "Minun mieleni raahaa minut potkivana ja kirkuvana rouva Murphyn kellarin pimeimpään nurkkaan, missä on tomun peittämä hiiliastia sekä kuumavesisäiliö. Näen huitovat hoikat käsivarret sekä sätkivät jalat. Näen valtavan käden joka sulkee kirkuvan suun, sekä öljystä likaiset sormet jotka puristavat niin lujaa että leukaan jää pyöreät mustelmat." (s. 221)   

Avery

Toisessa juonilinjassa eletään tätä päivää. Avery Stafford, kolmekymppinen syyttäjänvirastossa työskentelevä nainen, on tullut Etelä-Carolinaan senaattori-isänsä tueksi. Isän voimat alkavat huveta elimistössä jylläävän paksusuolensyövän johdosta. Isän äiti ja Averyn Judy-mummi on laitettu turvalliseen Magnolia Manorin hoitokotiin, joka on mummille entuudestaan tuttu. Hoito on siellä tasokasta ja samanaikaisesti kallista. Tästä senaattorin perhe saa kuulla syytöksiä, koska Etelä-Carolinan osavaltiota on kohahduttanut vanhustenhoitoskandaali, jossa tavallisia hoitokoteja syytetään vanhusten huonosta hoidosta. Judy-mummin myötä Avery havahtuu huomaamaan, että Staffordin perheen menneisyydessä on jotakin sellaista, mikä herättää Averyn uteliaisuuden. Sattumalta Avery tapaa toisessa vanhainkodissa asuvan May Crandallin, jonka yöpöydältä löytyy valokuva, jossa on jotakin epämääräisen tuttua. Avery toteaa: "Minusta tuntuu että minun täytyy saada totuus selville." (s. 271) 

Niiden on viimein aika olla niitä keitä ne oikeasti on. (s. 415)

Valokuva on avain siihen, että vuosikymmenten takaiset tapahtumat alkavat avautua. Sukusalaisuuksien selvittyä mikään ei ole Averylle kuten ennen. Ei ole varmaa, että hän seuraisi isänsä jalanjälkiä senaattorina eikä myöskään avioliitto Elliot-kihlatun kanssa tunnu oikealta ratkaisulta. 

Se ei ole mikään kaunis tarina. (s. 271)

Tennesseen orpokoti on todellakin ollut olemassa. Orpokotia johti häikäilemätön, julma ja säälimätön Georgia Tann, nainen joka haali rikkauksia kidnappaamalla ja myymällä köyhien perheiden lapsia varakkaille perheille. Orpokodin lapsia ovat adoptoineen mm. Joan Crawford ja June Allyson. Orpokodin toiminta jatkui aina vuoteen 1950 asti. Kyseenalaisen toiminnan jatkumisen turvasivat Georgia Tannin luomat hyvät suhteet osavaltion vaikuttajiin ja päättäjiin. Tennesseen orpokodin toimintaa pidetään yhtenä Amerikan suurimpia skandaaleja.

Yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista

Kustantajan sivuilta luen, että Ennen kuin olimme sinun on pysytellyt New York Timesin myydyimpien kirjojen listalla jo kaksi vuotta. Kirjaa on myyty yli 2 miljoonaa kappaletta ja sen oikeuden on myyty 35 maahan. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele kirjan suosiota. Kirjasta muodostui minulle yksi tämän vuoden parhaimmista ja kiinnostavimmista lukukokemuksista. Jo ensisivuilta alkaen kirjan juoni tempasi mukaansa. Kirjaa oli luettava lähes keskeytyksettä. Loppua kohti kirjan intensiivisyys yhä lisääntyi. Luettuani kirjan olin lähes sanaton. Tällaista on siis voinut tapahtua?

Tämä on kirja, joka ei unohdu.

Wingate on kirjoittanut todella taitavasti rakennetun kirjan. Avery tutkii sukunsa salaperäistä menneisyyttä ja pyrkii löytämään totuuden, kun taas Rill pyrkii pitämään perheensä koossa. Naisten tarinat kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Lopputulos on sekä synkkä että optimistinen. Tarinaa on helppo seurata, vaikka kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla. Faktaan perustuva fiktiivinen tarina on kiinnostava, koskettava ja uskottava. Fossin perhe voisi hyvin olla 30-luvun todellisuutta, samoin kuin tämän päivän Staffordin perhe. 

Kirjan kaunis ja harmoninen kansi kuvaa hyvin tätä upeaa kirjaa.  

Blogisynttärit ja Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin arvonta

Niin aika menee nopsasti eli blogini perustamisesta tuli marraskuussa kuluneeksi kolme vuotta. On ollut näitä muuttokiireitä lähiviikkoina, että itsekin havahduin vasta äskettäin tähän ajan kulumiseen. Nämä kolme vuotta ovat olleet mukavia vuosia, olen päässyt tutustumaan ihan uusiin ihmisiin, sekä lukijoihin että bloggareihin. Lämmin kiitos teille kaikille, kun olette käyneet lukemassa ja mahdollisesti kommentoimassa postauksiani.

Vuosipäivän kunniaksi laitan arvontaan Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin (30 euroa).

Voit osallistua lahjakortin arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi. Kiva, jos olet blogini lukija (oikealla "lukijat") tai seuraaja Blogit.fi:ssa.

Arvon lahjakortin maanantaina 14.12.2020 klo 18. Ilmoitan voitosta sähköpostitse. Jouluruuhkaa välttääkseni laitan lahjakortin tulemaan varmuuden varalta kirjatussa kirjeessä, jotta lahja saapuu perille ennen joulua. Postin sivulta luen, että "kirjatun kirjeen palveluun kuuluu lähetyksen seuranta ja luovutus Postin palvelupisteestä.  

Onnea arvontaan! 💓

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Heads You Win. Suomentanut Saana Rusi. 509 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mitä jos annetaan kolikon päättää?" Aleksandr ehdotti. Hän otti kahdenkymmenen kopeekan kolikon taskustaan ja laski sen peukalolleen. "Kruunalla Amerikkaan, klaavalla Englantiin", hän sanoi ja sinkautti kolikon ilmaan. Se kimahteli laiturilla ja kierähti Aleksandrin jalkoihin. Hän kumartui alas ja katsoi kolikkoa hetkisen, tarttui sitten äidin laukkuun ja eväslaatikkoonsa ja kantoi ne konttiin." (s. 40)

 
On vuosi 1968. Leningradissa asuva Aleksandr Karpenko ei ole mikään tavallinen lapsi. Hän päättää, että hänestä on määrä tulla Neuvostoliiton presidentti ja nimenomaan "ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu presidentti." (s. 10) Aleksandrin isä on töissä telakalla ja haluaa aktivoida ammattiyhdistystoimintaa satamatyöläisten keskuudessa. KGB ei katso sitä hyvällä, ja Aleksandrin isä murhataan. Aleksandrilla ja hänen äidillään Jelenalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta pois Neuvostoliitosta. Satamassa heillä on valinnan paikka, noustako New Yorkiin vai Lontooseen purjehtivaan rahtialukseen. Valinnan ratkaisee kolikko. Kohtalokkaan kolikonheiton jälkeen lukija pääsee Aleksandrin mukana matkalle kahtena eri henkilöhahmona, Alexina New Yorkiin ja Sashana Lontooseen. 

New Yorkissa Aleksandr eli Alex lähtee mukaan businesselämään ja kokee, että kovasta työnteosta huolimatta menestyminen ei ole lainkaan itsestäänselvää. Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat pettää, ryöstää rahat ja yksinkertaisesti seistä toisten menestymisen esteenä. Mutta löytyy myös ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja ovat luotettavia. Menestymiseen tarvitaan myös rippunen onnea. Alexin New Yorkiin vuosiin mahtuu myös osallistuminen Vietnamin sotaan. Sinne äiti ei olisi halunnut laittaa poikaansa. "Alex luki kirjeen kahdesti ennen kuin näytti sen äidille. Jelena itki, koska tiesi mitä poika päättäisi. "Näin ei olisi koskaan käynyt, jos olisimme lähteneet Englantiin", hän vaikersi, eikä voinut olla ajattelematta olivatko he sittenkin kiivenneet väärään konttiin." (s. 189) 

Toinen Aleksandr, Lontoossa elävä Sasha, on äärettömän lahjakas matematiikassa ja pääsee opiskelemaan Cambridgeen. Sasha tapaa Charlien, elämänsä naisen. He rakastuvat ja menevät naimisiin.  Lopulta politiikka vie Sashan mukanaan.

Varmasti itse kukin on joskus pohtinut omia elämänpolkujaan. Millaista elämäni olisi, jos kohtalo olisi kuljettanut minut jonnekin ihan muualle? Tällaisen kuvion Archer avaa ja seuraa Aleksandrin elämää Alexina ja Sashana kolmenkymmenen vuoden ajan. Archer kietoo historialliset faktat taitavasti fiktiiviseen kerrontaan sekä Lontoossa että New Yorkissa. Poikien elämässä on paljon samaa, molemmat ovat kunnianhimoisia ja työteliäitä. Äiti tukee molempien poikien toimintaa. Poikien elämät muovautuvat kuitenkin varsin erilaisiksi johtuen erilaisista elinympäristöistä ja olosuhteista, jotka  vaikuttavat poikien sosiaaliseen asemaan sekä päätöksiin liittyen koulutukseen ja ammatinvalintaan. Tarinassa liikutaan sujuvasti New Yorkin ja Lontoon välillä, kunnes kohtalo puuttuu peliin ja poikien tiet yhtyvät. Alex ja Sasha ymmärtävät, että heidän on kohdattava Venäjälle jätetty menneisyys. Lukijalle voi taata yllätyksellisiä hetkiä loppuratkaisujen myötä.

Kruunu vai klaava on itsenäinen romaani, jonka Archer kirjoitti Clifton-kronikan jälkeen. Lukija tunnistaa kirjassa samoja teemoja kuin Clifton-kronikassa. Sashan ja Clifton-kronikan Gilesin rooleissa työväenpuolueen politiikkoina on paljon yhteistä. Kirjan tapahtumat sekä New Yorkissa että Lontoossa nojautuvat historian faktoihin, mikä antaa tarinalle uskottavuutta. Jeffrey Archer on kansainvälinen bestsellerkirjailija ja yksi aikamme suurista tarinankertojista. Kirjan liepeestä luen, että hänen teoksiaan on myyty yli 270 miljoonaa kappaletta. Kruuna vai klaava on vahva ja kiehtova romaani, jossa on mukana jännitystä ja romantiikkaa sekä myös runsaasti yllätyksellisyyttä. Tässäpä hyvä kirjavinkki vaikkapa joululahjaksi!

Enni Mustosen Ruokarouva äänikirjana

 

Enni Mustonen: Ruokarouva. Otava. 2016. Lukija Erja Manto. 14 t 2 min. Supla. 

Muuttotouhujen johdosta lukeminen on jäänyt todella vähiin. Viimeisen kahden viikon aikana olen lukenut vain viitisenkymmentä sivua. Tavaroita pakatessa sain kuunneltua Ruokarouvan. Se olikin mukavaa kuunneltavaa, hyvää taattua Enni Mustosta. 

Ruokarouva on neljäs osa Syrjästäkatsojan tarinaa. Nyt liikutaan vuosissa 1914-1918. Ida on taloudenhoitajana Ruotsissa professori Lundströmin huvilassa. Idan tytär Kirsti on yhdeksän vuotta. Professorin kuoltua Idaa muistetaan perinnöllä, jonka turvin hän muuttaa Kirstin kanssa Suomeen. Kun Albergasta löytyy sopiva huvila, Idalle avautuu mahdollisuus toteuttaa iso unelmansa omasta täyshoitolasta. Huvilaa kunnostetaan huone huoneelta. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä riittää. Ei ole kyse pelkästään rahasta, vaan puutetta on myös tavaroista ja tarvikkeista. Mutta määrätietoisesti Ida vie kunnostamisurakkaansa eteenpäin. Onneksi apuna on Iisakki, joka on aina valmis auttamaan. 

Pian saadaan täyshoitolaan vieraita. Ida pyrkii tekemään kaikkensa pitääkseen vieraat tyytyväisinä. Päivistä tulee pitkiä, ja lisäksi huolta aiheuttaa Kirstin ystävän Allin kotiolot. Sitten Allin äiti kuolee ja Ida ottaa Allin asumaan luokseen. Kohta Alli on kuin oma tytär. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, saamme tutustua suomalaisiin kulttuurihenkilöihin. Idan huvilassa usein nähtyjä vieraita ovat mm. Kasimir ja Eino Leino sekä Ville ja Viivi Vallgren (o.s. Paarmio). Myös Leevi Madeoja pistäytyy huvilassa L. Onervan kanssa. Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspää sijaitsee lähellä Idan huvilaa.  

Kun sitten täyshoitolalle on saatu hyvä alku ja elämä alkaa olla mallillaan, maailmanpoliittinen tilanne kärjistyy ja sortotoimet aktivoituvat. Sillä kaikella on merkityksensä myös Idan arkeen. Sortovuosien myötä santarmeja näkyy yhä useammin Albergassa. Vaikka joudutaan elämään puutteessa ja jännityksessä, löytyy aina mieltä ylentäviä ja parempaan huomiseen kantavia tapahtumia. Todella ihastuttava on kirjan kuvaus Ville ja Viivi Vallgrenin häistä vuonna 1917. Aiemmilta vuosilta tuttu Emil tulee mukaan kuvioihin. Vanha rakkaus syttyy uudelleen, mutta sotatilanne ei anna Idalle ja Emilille mahdollisuutta nauttia onnestaan. Kirjan tapahtumat kantavat sisällissotaan ja sen loppumiseen saakka.

Tästä kirjasta, kuten sarjan aiemmistakin osista, pidin paljon. Ruokarouva on hyvä ja viihdyttävä historialliseen faktakehykseen pohjautuva lukuromaani, joka vie lukijansa mukanaan sortovuosien ja sisällissodan ahdinkoon. Historialliset maailmantapahtumat ovat keskiössä aiempia sarjan osia enemmän. Taitavasti kirjailija liittää aikakautta kuvaavat tapahtumat osaksi Idan elämää ja arkea. Kirjailija on selvästi historiansa opiskellut. Lukija sujahtaa vaivattomasti kuvattuun aikakauteen, niin elävästi kirjailija on kuvannut maailmanpoliittista tilannetta ja täyshoitolan arkea. Uskottavuutta kirjan tapahtumille luovat myös tarkat kuvaukset kyseisen ajan tavoista liittyen asumiseen, vaatetukseen, ruokailuun ja elämiseen yleensä.

Kirja on tasokas, kiinnostava ja viihdyttävä lukukokemus. Kiitokset myös Erja Mantolle, hän on todella hyvä lukija. Vahva suositukseni koko sarjalle. Minulla on monta hyvää lukukokemusta edessäpäin, sillä vielä on neljä osaa luettavana, joista seuraava on Ruokarouvan tytär (Otava 2017) ja viimeinen Pukija (Otava 2020).

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa! 

Marraskuun luetut ja Raumalle muutto

Heipä hei, pitkästä aikaa. Blogissani ei ole tapahtunut mitään pariin viikkoon. Syynkin tiedän: pakkaamista ja purkamista. Ja sitten tavaroiden paikoilleen laittamista. Olemme asuneet nyt viikon uudessa kodissa Raumalla. Kyllä se muutto on aikamoinen revohka. Tarkkaan piti miettiä, mitä ottaa mukaan, kun muutimme 150 neliön omakotitalosta 81 neliön rivitaloon. Joensuun omakotitalossa olimme asuneet 34 vuotta, eli tavaraa oli kertynyt aika lailla.

Tässä katsaus marraskuun luettuihin. Muuttotouhut ovat vaikuttaneet luettujen kirjojen lukumäärään. Marraskuun saldo on kahdeksan kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa. Kotimaista kaunoa oli neljä kirjaa, ulkomaista kaunoa yksi kirja ja kotimaisia dekkareita oli kolme. 

Kotimainen kauno:

Vesa Somppi: Matti Huutola, heikomman puolella. Otava. 2020. Äänikirja.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos. 2020. Äänikirja.

Joel Haahtela. Hengittämisen taito. Otava. 2020.

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain & Nord. 2020. 

Kotimaiset dekkarit:

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema. Myllylahti. 2020. 

Marko Kilpi: Undertaker. Kuoleman kosketus. 4. osa. Crime Time. 2020.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari. Myllylahti. 2020. 

Ulkomainen kauno:

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. Bazar. 2020. 

Ja tässä parhaat lukukokemukset marraskuulta.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari, Heikki Herlin: Tuollapäin on highway ja Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. 

Vanhassa Raumassa panostetaan joulun aikaan. Menimmekin katsomaan tätä valojen kauneutta. Vanhan Rauman asuntojen ikkunoissa voi katsella joulukalenteria. Tässä numero kolme.

Vanha Rauma on tunnettu tunnelmallisista kahviloista. Tässä KaffeBar.

Kaunis Pyhän Ristin kirkko

Hyvää alkanutta joulukuuta kaikille ja tunnelmallista adventtiaikaa! 

Marja Toivio: Finnjet, my love

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain & Nord. 2020. Kansi: Hannele Harald. 232 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minulla on henkilökohtainen rakkaussuhde Sinuun. Olin rakentamassa Sinua vuodet 1975-77, hitsasin terässaumojasi pitkät tunnit raskaissa olosuhteissa. Olen siitä ylpeä. Annoin Sinulle parhaat vuoteni, enkä kadu, päivääkään en antaisi pois yhteisestä ajastamme." (s. 183)

On vuosi 2008, kun Heikki, Sakke, Matti ja Inge lähtevät nostalgiselle matkalle Intiaan. Päämääränä on Alangin romuttamo. Syy siihen, miksi joku lähtee Suomesta vierailemaan intialaisella romuttamolla, selviää heti kirjan alkuvaiheessa. Nämä kolme viisikymppistä miestä, Heikki, Sakke ja Matti, ovat kaikki työskennelleet hitsareina Finnjetillä 1970-luvulla. Tuolloin he olivat nuoria miehiä parhaassa iässä. He tutustuivat Wärtsilän kuuden kuukauden hitsauskurssilla ja pääsivät kaikki samaan työporukkaan Finnjetilla. GTS Finnjet oli valmistuttuaan vuonna 1977 maailman suurin ja nopein autolautta. Pituutta aluksella oli 212,80 metriä ja korkeutta 70 metriä. Autolautalle annettiin monia lisänimiä, kuten esimerkiksi "Jetsetti, Superkulkija, Itämeren Vinttikoira, Itämeren Concorde, Itämeren Porsche, Flying Finn ja Jetti". (s. 82)

Nyt miehet haluavat jättää jäähyväiset Finnjetille, joka on kuljetettu romuttamolle Intiaan. Matkaan lähtee myös matkabloggari Inge, Saken tyttöystävä. Myös Inge tuntee rakkautta Finnjettiä kohtaan, koska hänen isänsä on aikoinaan työskennellyt tällä laivalla. Ensimmäinen matkan vaihe on Helsingistä Mumbaihin ja sitten on vuorossa pitkä junamatka Mumbaista Bhavnagariin. Sieltä ajetaan taksilla romuttamolle katsomaan laivaa. Laivaparka on huonossa kunnossa, irtaimistoa on  heitelty hujan hajan ja torakoita juoksentelee kaikkialla. 

"Sun tarinasi, Finnjet, on osa mun tarinaani." (s. 107)

Pikkuhiljaa matkan aikana kirjailija avaa miesten taustaa ja historiaa Finnjet-vuosien jälkeen. Vuodet ovat luonnollisesti kohdelleet miehiä eri tavoin. Ei voi sanoa, että miehet olisivat aikuisiällä joutuneet kaltoin kohdelluiksi, mutta tosiasia on, että elettyihin vuosiin on mahtunut paljon muutakin kuin rakkautta ja seesteistä elämää.

Heikki suhtautuu miehistä tunteellisimmin Finnjetin raadon näkemiseen. Kyyneleet tulevat silmiin, kun muistot tulevat mieleen. Myöhemmin Heikki pohtii, että ei hän pelkän Finnjetin takia itkenyt. "Eniten hän suri itseään. Pitkiä vuosia, menetettyjä mahdollisuuksia". (s. 182) Mieleen tulevat rumaan eroon päättynyt avioliitto Riinan kanssa sekä oma vaikea sairaus, jonka vuoksi Heikki on nyt sairauseläkkeellä. Nyt lohtua Heikin elämään tuo Sirkka, uusi naistuttavuus. 

Matti on sosiaalidemokraattinen ay-aktivisti. Alkoholi maistuu Matille vähän liiankin hyvin. Kotona odottaa vaimo, joka on hurahtanut "hömppäkursseihin", haluaa Matin mukaansa parisuhdekurssille ja on huolissaan Matin alkoholin käytöstä. Sakke puolestaan on Keski-Uusimaan urheilutoimittaja. Hän on päässyt matkaan toimittajan roolissa lehden kustantamana. Sakella on Heikin tavoin taustalla rankka avioero. Poikansa kanssa Sakke pystyy kommunikoimaan, tytär sen sijaan on estänyt kaiken viestinnän. Muutama vuosi sitten Sakke liittyi varmuuden vuoksi kokoomuksen jäseneksi, kun arveli jäsenyydestä olevan hyötyä. Inge on mukana matkaseurana, mutta ei heidän suhteensa mikään varsinainen seurustelusuhde ole, ainakaan vielä. "Heitä eivät kotimaassa yhdistä kuin satunnainen seksi, juoksulenkit ja kuntosali, ja siihen täytyy saada parannus, jos he aikovat pysyä yhdessä pidempään." (s. 117)

Kirjailija on tutustunut tarkoin Finnjetin historiaan ja saa laivanrakennusprojektin elämään. Itse en ole koskaan matkustanut Finnjetillä, mutta se on tuttu monille, monille suomalaisille. Hitsarit Heikki, Matti ja Sakke ovat aloittaneet uransa Finnjetillä, matkustaneet sillä useita kertoja ja päätyneet nyt romuttamolle, eli he ovat nähneet koko laivan elinkaaren. Inge postaa matkablogiinsa kuvauksia heidän Intian matkastaan. Ingen kuvaukset ovat kaunisteltuja ja suorastaan valheellisia. Miksiköhän? Ei kai matkablogien tarkoituksena ole asioiden kaunistelu. Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Intiaan, olisin odottanut vakuuttavampaa kuvausta tästä vastakohtaisuuksien maasta.

Finnjetin nostalgia oli kiinnostavaa luettavaa ja niin olivat myös kuvaukset keski-ikäisten miesten kaveruussuhteista. Kirjailija on kuvannut onnistuneesti miesten keskinäisiä suhteita. Vaikka kavereita ollaan, kaikkea ei omasta itsestä paljasteta. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin miesten taustoista. Inge nykyaikaisena ja tiedostavana naisena jää lukijalle kaukaiseksi 

Toivio kirjoittaa sujuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Kirja on kiinnostava lukukokemus. Finnjetin myötä kirja avaa ajankuvaa suomalaisesta 70-luvun yhteiskunnasta.

Joel Haahtelan Hengittämisen taito ja muutto Raumalle

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava. 2020. Kansi: Päivi Puustinen.176 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Ja yht'äkkiä huomasin miten oloni alkoi rauhoittua ja tyyntyä. Jokin kauan sitten kadonnut heräsi sisälläni, unohdetut sanat ympäröivät minut, ja tunsin olevani niiden keskellä suojassa." (s. 25) 

Lääkäriksi opiskeleva 24-vuotias Konstantinos pitää taukoa opinnoistaan ja matkustaa Kreikkaan. Konstantinos haluaa löytää isänsä, isän, jonka hän oli menettänyt viisitoista vuotta sitten. Silloin Dimitris, Konstantinoksen isä, jätti perheensä ja lähti Kreikkaan, vanhaan kotimaahansa. "Ja kun isä lopulta lähti, hän lähti yksin ja ilman meitä." (s. 33) Viikon päästä lähdöstään isä soitti pojalleen. Ja sen jälkeen ei mitään. Vaikka poika kuinka odotti, yhteydenottoja ei tullut - ei soittoja, ei kirjeitä, ei mitään. Ei, vaikka poika oli vakavasti sairaanakin. "Mutta isä ei tullut. Isä petti minut, sillä hänen kuului pitää huolta minusta. Niin luki kaikissa kirjoissa." (s. 51) Ajan myötä muistot isästä haalistuivat ja kreikan kieli unohtui.

"Babas", minä sanon". (s. 74)

Orionin elokuvateatterissa kuunnellessaan elokuvassa puhuttua kreikan kieltä Konstantinos havahtuu, itkee ja huomaa kaipaavansa isää. Hän aloittaa kreikan kielen opinnot salaa äidiltään. Sitten alkaa matka kohti Kreikkaa, ensin Thessalonikiin, missä hän viihtyy viikon verran Elenin, edesmenneen sedän vaimon, seurassa. Sieltä edelleen Thassokselle ja sitten vielä yksinäiselle luostarisaarelle. Siellä saarella isä asuu, on asunut jo pitkään osana tiivistä luostariyhteisöä.  Konstantinos tapaa isänsä viidentoista vuoden jälkeen. Saaren kuvauksista tulevat väistämättä mieleen Kreikan viehättävät sinivalkoiset kirkot, jotka ovat turistien suosittuja kuvauskohteita.

Kreikkalaiset kirkot ja kappelit ovat kuvauksellisia kohteita. AA.

Dimitroksen asuttamalla luostarisaarella vallitsee rauha. Kaiken elämän ja arkipäivän sisältönä on rukous. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua on rukous, joka kulkee aina mukana. "Toistamalla rukousta kärsivällisesti ja mietiskellen se alkaa hitaasti muuttaa ihmistä, tekee tilaa armolle. Ja rukousnauhasta tulee pylväs, joka kannattelee maailmaa." (s. 101) Kuolevan vanhuksen kautta kirjailija avaa kuoleman merkitystä ortodoksisessa uskonnossa. Kun ihminen omistaa elämänsä Jumalalle, hän lepää kuolemansa jälkeen ylösnousemuksen toivossa. "Isät eivät enää hengitä, mutta heidän rukouksensa jatkuu, he eivät katoa." (s. 115) Vähitellen Konstantinos pääsee kiinni saarelaisten elämän rytmiin, tekee työtä isänsä kanssa ja pyrkii ymmärtämään isien elämää syrjäisellä saarella, kaukana kaikesta. Lähellä saarta ihmisiä hukkuu laivalasteittain mereen. Heitä ei auta kukaan. "Pitäisikö saaren isien tehdä jotain muutakin kuin rukoilla maailman puolesta? Vai riittääkö, että saari vain on ja pysyy olemassa; että maailmassa on jäljellä tällaisia paikkoja ja ihmiset tekevät vielä päätöksiä tulla tällaisiin paikkoihin." (s. 148) 

Konstantinos haluaa ymmärtää isäänsä, hänen päätöstään lähteä Suomesta ja hylätä perheensä. Äiti on kertonut, että isä ei koskaan oikein sopeutunut Suomeen. Konstantinos tietää, että isä oli Suomessa ollessaan kärsinyt masennuksesta. Jokaisen masennusjakson jälkeen isä voi yhä huonommin. Onko sairaus riittävä syy lapsensa hylkäämiseen, pohtii poika. Voiko kaiken vielä saada kuntoon? "Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki?" (s. 176)

Olen lukenut Haahtelalta aiemmin vain Perhoskerääjän (Otava 2006), josta pidin paljon. Arvosteluista luin, että Hengittämisen taito on ikään kuin jatkoa Adelen kysymykselle. Adelen kysymys menee ilman muuta lukulistalleni, niin hieno lukukokemus tämä Hengittämisen taito oli. Mietin, miten paljon kirjailija saakaan mahtumaan pieneen kirjaan. Haahtela kuvaa taitavasti Konstantinoksen elämää ja hänen tunteitaan. Vielä enemmän minua koskettivat kirjan hengellisyys ja ortodoksisen uskonnon läsnäolo luostariyhteisön arjessa. Pohjois-Karjalassa asuvana ortodoksisuus on tullut minulle tutuksi mm. Valamon luostarin kautta ja siksikin luin mielenkiinnolla koskettavia kuvauksia luostariyhteisön arjesta. Kirja herättää lukijan pohtimaan elämää, elämän merkitystä ja hengellisyyttä. Lopuksi vielä kaunis kiitos Päivi Puustiselle upeasta kannesta.

Ja sitten ihan toinen asia. Ensi viikolla starttaa muuttoauto täältä Joensuusta ihan toiselle puolelle Suomea eli Raumalle. Olemme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta sitten kaikki kävikin vauhdilla. Joensuun talon kauppakirjat tehtiin viime viikonloppuna ja seuraavana päivänä matkasimme Raumalle kirjoittamaan kauppakirjoja siellä suunnassa. Näin se elämä kuljettaa.

Niin tehtiin kauppakirjat. Taakse jää omakotitalo puutarhoineen Joensuussa. Olemme asuneet talossa yli 30 vuotta. Raumalla odottaa rivitalo.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari. Myllylahti. 2020. 372 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ina katsoi Karhua. Kerrankin Karhu oli uskaltanut sanoa ääneen, miksi hän aina lähti pakoon vaikeita tilanteita. Poliisin työssään Karhu oli rohkea, joskus liiankin rohkea, mutta kun kyse oli tunteista, Karhu oli avuton. Ina päätti antaa hänelle aikaa ja tukea. Karhu oli hyvä mies ja hän rakasti tätä enemmän kuin koskaan oli rakastanut ketään miestä." (s. 166)

Pekka Hyytin Voitto Karhu -dekkarisarjan kolmas osa on Ruumiinpuntari. Ensimmäinen osa Tummat pilvet eilisen (linkki) sai Suomen Dekkariseura ry:n Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan 2020. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tampereelle 1920-luvun loppuun. Lukija tutustuu Voitto Karhuun, 29-vuotiaaseen konstaapeliin sekä 27-vuotiaaseen Ina Djurlingiin, Aamulehden toimittajaan. Sarja jatkuu kirjalla Musta talvi (linkki). Ollaan edelleen Tampereella. Vuosi on 1930. Voitto Karhu ja Ina Djurling selvittävät avantoon kiinni jäätyneen ruumiin salaisuutta.

Lapuan liike tekee, mitä tahtoo.

Uusimman osan tapahtumaympäristönä on edelleen Tampere. Ajankohta on kesä 1930. Suomessa kuohuu poliittisesti. Lapuan liike, jonka tavoitteena on kommunismin tuhoaminen, on voimissaan. Liikkeen ideologinen johtaja on Vihtori Kosola. Ensin liike pyrkii pääsemään tavoitteisiinsa uhkaamalla ja painostamalla poliitikkoja. Kommunistiset lehdet kielletään ja kokoontumisoikeutta rajoitetaan. Jälkipolvi muistaa Lapuan liikkeen toteuttamat muilutukset. Heinäkuussa kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö kaapataan Säätytalolta. 

Rauhaton kesä 1930

Lapuan liikkeen suuri voimannäyttö on talonpoikaismarssi, aivan kuten mustapaitojen fasistien marssi Roomaan vuonna 1922. Ina Djurlingin tehtävänä on tehdä lehtijuttu tamperelaisten marssille lähdöstä. Aihe on Inan mielestä kiinnostava, mutta Inan huomion vie kuitenkin kaupungissa tapahtunut salaperäinen murha. Edellisistä kirjoista tuttu kauppahallin lähetti Oskari Kettunen odottaa 17-vuotiasta tyttöystäväänsä Alinaa treffeille. Alina ei tule. Miksi? Oskari tietää, että Alinan rikas isä teollisuusneuvos Urho Havukainen ei hyväksy nuorten seurustelua. Oskari haluaa selvittää syyn, miksi Alina ei tullut treffeille, ja menee Alinan kotiin. Mutta Alina ei ole kotona, eikä ole ollut kotona koko yönä. Mitä on tapahtunut? Tapahtumien selvittely ei ole yksinkertaista. Karhu ja Ina joutuvat menemään aina 1800-luvulle saakka, jotta saavat jonkinlaista johtolankaa tapahtumien kulkuun.

Ylikokoinen sisäkkö valmistaa lihapullia.

Kirjan tapahtumat liikkuvat hyvin ajassa. Hyyti piirtää vahvaa ajankuvaa 30-luvun Tampereesta. Lapuan liike on osa arkipäivää, samoin kieltolaki. Kieltolaki tuo väistämättä mukanaan salakuljetuksen. Siihen syyllistyvät kirjan Särkilampi ja Paarma, jotka kuljettavat veneillä pärekoreja, jotka ovat "täynnä varpusia, pieniä pirtulla täytettyjä taskumatteja". Kirjasta välittyy 1930-luvun voimakas ajankuva. Yhteiskunnallisten ilmiöiden lisäksi kirjailija kuvaa elävästi ihmisten arkipäivään liittyviä asioita, ruokaa, autoja, vaatetusta, asumista. Ina edustaa modernia nuorta naista. Hän oli ollut tyytyväinen "1920-luvulla muotiin tulleeseen lyhyeen polkkatukkaan ja poikamaiseen pukeutumiseen, jolla korostettiin miesten ja naisten tasa-arvoisuutta." (s. 227) Autot eivät olleet vielä yleisiä, ja niinpä Voitto Karhun kasvoille leviää leveä hymy, kun hän saa käyttöönsä komisario Järven Chrysler Imperial Lebaronin. Hymy huulilla luin kuvausta siitä, kun Karhu valmistaa lihapullapäivällistä Inalle. 

Fiktiivinen juoni perustuu historiallisille faktoille.

Pidin kirjasta monestakin syystä. Monitahoinen ja vetävä juoni on älykkäästi rakennettu sekä sujuvasti kirjoitettu. Fiktiivinen juoni linkittyy erinomaisesti Tampereen 30-luvun alun historialliseen kontekstiin. Raamikkaan ja isokokoisen Karhun ja viehättävän Inan lisäksi tutustumme Kuusiniemen porukan muihin poliiseihin. Kirjan nimi Ruumiinpuntari tuntui aluksi oudolta, mutta selitys löytyi pian. "Nimitys johtui ruumista kantavista miehistä. He olivat ikään kuin ruumiin puntareita. Punnitsivat ruumista sitä kantaessaan." (s. 23)

Toivottavasti saamme edelleen jatkaa matkaa Karhun ja Inan kanssa. Jos tapahtumaympäristö on edelleen Tampere, kaupungin kartta olisi kiva lisä.  

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. Bazar. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Välkommen till Flanagans. Suomentanut Anu Koivunen. Päällys: Eevaliina Rusanen. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen vieraillaan oli monenlaisia vaatimuksia. Joku halusi tiettyä viskilaatua, joku kimpun kukkia, sillä odotettavasti oli ilmeisesti yöseuraa. Silloin kun samainen vieras ei halunnut kukkia, hänellä ei myöskään ollut seuraa. Kolmas puolestaan halusi tietynlaisia kyniä, ja joku oli pyytänyt hedelmälautasen ilman omenoita. Tällaiset toiveet oli tärkeää toteuttaa, samoin onnitella syntymäpäiväsankaria toimittamalla huoneeseen pullo laadukasta sampanjaa." (s. 62)

Linda Lansing asuu isoäitinsä kanssa Fjällbackan idyllisissä maisemissa Ruotsissa. Lindan isä omistaa Flanagans-hotellin Lontoossa. Isän kuoltua Lindan on muutettava Lontooseen, koska isänsä ainoana lapsena hänestä tulee hotellinjohtaja ja pääomistaja. Eletään vuotta 1949. Linda on vain 21-vuotias. Lindan ura hotellinjohtajana ei ala loistokkaasti. Hänen serkkunsa Laurence ja Sebastian, joilla on myös omistusoikeus hotelliin, tekevät kaikkensa, jotta Linda epäonnistuisi tehtävässään. Serkkujen mielestä Lindan pitäisi myydä hotelli heille ja palata Ruotsiin. Lindan asemaa ei helpota sekään, että taloudellisesti hotellilla on edessään vaikeat vuodet. 

"Nainen hotellin ruorissa Lontoossa oli kerrassaan kamalaa." (s. 121)

Mutta Linda kasvaa, hän haluaa oppia, hän oppii ja hän taistelee. Taistelee saadakseen hotellin kannattavaksi, saavuttaakseen hotellin työntekijöiden luottamuksen, saadakseen rahoittajat uskomaan, että nainen voi johtaa hotellia. Linda tekee pitkää päivää. Hän haluaa tietää, mitä hotellissa tapahtuu ja hän haluaa, että vieraat viihtyvät hotellissa. Kaikki on opeteltava. Business-taitojen ja kunnollisen englannin kielen taidon ohella Lindan on opeteltava pukeutumaan tyylikkäästi, kävelemään korkokengissä, meikkaamaan ja vieläpä tupakoimaan. Kaiken hän oppii - ajan kanssa. Viskiäkin Linda oppii juomaan, vähän liiankin hyvin. Vuonna 1960 Linda on johtanut hotellia jo kymmenen vuotta. Hän pohtii mennyttä vuosikymmentä. "Viime vuodet olivat muokanneet hänet uusiksi. Ihmisten petollisuus ja suru olivat tehneet hänestä vahvan mutta myös kyynisen. Kymmenen vuotta sitten hän oli ollut hyväuskoinen - enää hän ei ollut. Tuntui ikävältä, että Laurence oli jälleen sotajalalla ja että he tuskin koskaan pääsisivät sovintoon. Sebastian pysytteli enimmäkseen hiljaa, mutta oli kuitenkin veljensä puolella." (s. 89)

"Mary, olet paras ystäväni." (s. 107)

Lindan ohella saamme tutustua muihinkin kiinnostaviin naishahmoihin. Vauhdikas ja aina tyylikäs Mary on Lindalle iso apu hotellin pyörittämisessä. Elinor ja Emma ovat hotellin nuoria työntekijöitä, jotka haluavat edetä urallaan. Toki kirjassa on miehiäkin, syntyy romansseja, vakaviakin, mutta tapahtumien fokus on naisissa. Kaikki kirjan naiset ovat vahvoja persoonallisuuksia - kukin tavallaan. 

Åsa Hellberg on suosittu kirjailija kotimaassaan Ruotsissa. Hotelli Flanagans on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa ja se aloittaa lontoolaisen loistohotellin elämästä kertovan trilogian. Hotellimaailma on kiinnostava tapahtumaympäristö. Flanagans on työntekijöilleen vaativa, mutta palkitseva työpaikka. Hotellissa syntyy romansseja, mutta kyllä siellä myös riidellään. Ennen kaikkea Flanagans tarjoaa hivenen kaikkien kaipaamaa glamouria ja ylellisyyttä sodanjälkeisiin jälleenrakentamisen vuosiin. Hellberg saa hotellin elämään niin, että lukija voi hyvin kuvitella itsensä vaikka hotellin vastaanottovirkailijaksi tai sitten ylellisessä sviitissä yöpyväksi vierailijaksi. Hotellikuvauksille kiinnostavan vastakohdan luovat kauniit Fjällbacka-kuvaukset. "Välillä Linda kaipasi kipeästi kotiin Bohusläniin. Tarvitsi vain sulkea silmät, niin hän muisti rannoille huuhtoutuneen levän, kevään ensimmäiset pulahdukset korkeintaan kymmenasteisessa merivedessä ja isoäidin paistamien makrillien houkuttelevan tuoksun." (s. 97) 

Kirja on hyvää ajankuvaa sodanjälkeisestä Lontoosta. Ajankuvan myötä kirjassa valottuu moni englantilaisen yhteiskunnan ilmiö, kuten naisten asema ja rotukysymykset. Kirjaan tarttuu mielellään. Eevaliina Rusasen kansi on todella onnistunut. Kaunis kansi pitää sisällään viehättävän ja kiinnostavan tarinan, joka tempaa lukijan mukaansa sodanjälkeiseen Lontooseen. Tätä sujuvasti kirjoitettua tarinaa on helppo lukea. Kirja on täydellinen lukuromaani pimeisiin syysiltoihin. Uskon, että moni ilahtuisi, jos löytäisi Hotelli Flanagansin joululahjapaketistaan. Vahva suositukseni tälle kiehtovalle kirjalle. Jatko-osaa jo innolla odotellen.