Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä - Klassikkohaaste 20

 

Valitsin Anja Kaurasen teoksen Sonja O. kävi täällä kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen. Kyseessä on jo 20. klassikkohaaste. Tällä kertaa haastetta emännöi Tuulevin lukublogi. 

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä. WSOY. 1981. Päällys Pekka Loiri. 275 sivua.

Sonja O:n lapsuus ei ole ollut helppo. Isä tykkäsi juoda ja muuttui alkoholin myötä aggressiiviseksi ja väkivaltaiseksi. Äiti teki kaikkensa pitääkseen perheen koossa, teki kahta työtä elättääkseen perheen ja yritti kaikkensa, jotta Sonja O. menestyisi koulussa ja löytäisi paikkansa elämässä. Sitten oli Leo, Sonja O:n kehitysvammainen veli. Samassa asunnossa asuivat myös Sonja O:n venäläistaustaiset isovanhemmat Babuska ja Dieduska. Leo joutui sittemmin laitoshoitoon. Juuri muut Sonja O:ta lukuunottamatta eivät käyneet Leota katsomassa. Sonja O:lle veli oli tärkeä.

Sonja O. pohti lapsuuttaan: "Miksi te ette eronneet pois kun kerran vihasitte toisianne niin saatanasti? Miksi me oltiin aina niin köyhiä? Miksi mutsi inhosi minua, miksi sen piti raataa itsensä kuoliaaksi? Mitä Leolle oikein tapahtui? Löitkö sinä faija mutsia silloinkin kun se oli paksuna Viipurissa? Löitkö nojatuolilla, löitkö raukkamaisesti takaapäin niin kuin silloin kerran kun minä olin pieni ja sydämeni melkein seisahtui lopullisesti."

Kyseessä on Sonja O:n kasvutarina. Jo kouluaikana Sonja O. oli radikaali, koulu ei kiinnostanut eikä myöhemmin opiskelukaan. Tyttö kärsi kodin ahdistavasta ja pelottavastakin ilmapiiristä ja haki lohtua miessuhteista. Hän toi itseään esille, halusi olla haluttava, oli intohimoinen ja leikki miessuhteilla. Suhteita oli paljon, oli Mikael Paljasjalka, Reijo Seilori, Pirkka, Ilari mestarirunoilija, Janne maalaispoika ja myös Sisko. Jotkut miessuhteet kestivät kauemminkin aikaa, mutta Sonja O. tunsi, että hänen oli äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta sopeutua parisuhteeseen. Perheen perustaminen, lapset ja omakotitalo eivät kuuluneet Sonja O:n tulevaisuuden suunnitelmiin. Yhden suhteen kariuduttua oli jälleen lähdettävä liikkeelle etsimään uusia suhteita. "Pako oli minun vapauteni, ilkeästi kirskahtava takaportti on minun vapaudenportti." 

"Ja sitten tuli pitkä litania miehiä, nuoria kundeja ja vanhoja jääriä, liuta nimettömiä jätkiä hullun sihvilällä, irtomiehiä miljoonakaloja, keitä vain kenen lantion kiikkerään liikkeeseen silmäni jäi kiikkiin Kosmoksessa tai Vanhan Kellarissa tai Bulevardiassa ja lopulta ihan missä vaan puolivillaisissa pikkuräkälöissä." Vauhti oli kova, niin kova, että se vei Sonja O:n hetkeksi psykiatriseen sairaalaan. 

Sonja O. kävi täällä on menestynein suomalainen esikoiskirja. Kirjailija Anja Kauranen (sittemmin Snellman) oli 27-vuotias kirjoittaessaan kirjan. Mikä teki Sonja O:sta niin suositun ja kohutun kirjan? Todennäköisesti kirjan estottomat seksikohtaukset, nuoren naisen holtittomuus ja kykenemättömyys elää sovinnaista elämää. Nuoren naisen vahva ja avoin eroottisuus sekä räväkkä epäsovinnaisuus olivat uutta naiskirjailijan kirjoittamina 1980-luvun alussa. Kirjan suosioon vaikutti varmasti myös Kaurasen kieli. Kieli on todella taidokasta. Kiihkeään ja intohimoiseen tekstiin ei voi olla ihastumatta.

Itse olen lukenut Sonja O:n vuonna 1981, kun kirja ilmestyi. Kiinnostavaa oli palata kirjan pariin. Ensimmäisestä lukukerrasta mieleen olivat jääneet lähinnä Sonja O:n rajut seksikokemukset. Nyt Sonja O:n evakkotausta nousi etusijalle, sillä Sonja O. on myös perheromaani. Karjalaisten isovanhempien on vaikea sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Karjalaisuus onkin kiinteä osa kirjan tapahtumia. Sonja O:n juurettomuus lieneekin ainakin osittain perua perheen evakkotaustasta. 

                                                                    

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus

                                                     

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus. Lector Kustannus Oy. 2024. 339 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan fiktiivinen tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin Savonlinnassa. Kansallis-Osake-Pankkiin vuonna 1917 oli talletettu kuoreen suljettu arvokas korukokoelma. Kuoren päällä oli nimi Anna Mantke. Kuka oli Anna Mantke, sitä ei kukaan tiennyt. Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäistymisen ja sotien myötä korut jäivät unohduksiin pankin holviin, koska kukaan ei niitä kaivannut. Vuonna 1945 päätettiin, että korut laitetaan esille Sakari Pelvon antiikkiliikkeen ikkunaan siinä toivossa, että joku tunnistaisi omistajan. Siitä hetkestä lähtien alkaa Savonlinnassa tapahtua. 

Iltakävelyllään rikoskomisario Johannes Mäkiaho ihastelee antiikkiliikkeen ikkunassa olevien korujen kauneutta. Kadulla tuntematon mies tulee Mäkiahon luo ja kertoo, että Kinnusen vaatekaupassa tapahtuu tänä yönä ryöstö. Aamulla selviää, että Kinnusen putiikissa ei ollut tapahtunut mitään eli paljastus oli silkkaa hämäystä, mutta sen sijaan oli tapahtunut toinen ryöstö: Anne Mantken korut oli varastettu antiikkiliikkeen ikkunasta.

Rikoskomisario Mäkiaho ja rikoskonstaapeli Haapalainen joutuvat tositoimiin. Kirjan tapahtumat vievät lukijan mm. Savonlinnan yleiseen sairaalaan, missä työskentelee kirurgina Mäkiahon suuresti ihannoima Adina. Yksi päähenkilöistä on antiikkiliikkeen omistaja Sakari Pelvo, joka on suorastaan epätoivoinen rahapulassaan ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen velkansa maksetuiksi. Kotioloissa Sakaria passaa viimeisen päälle vaimo Miranda, joka Sakarin passaamisen ohella työskentelee sairaanhoitajana sairaalassa. Miranda on romaninainen, joka haluaa kunnioittaa ja noudattaa romanien tapoja ja kulttuuria. Kun vielä antiikkiliikkeen kauppa-apulainen Kyösti Parviainen katoaa, on poliisi melko eksyksissä. Juoneen mukaan tulee paljon uusia henkilöhahmoja, jotka runsaudessaan vievät paikoitellen terän pois rikoksen tutkinnasta.

Juonen edetessä päähenkilöiden taustoista löytyy yllättäviä salaisuuksia, eikä rikoskomisario Mäkiahollakaan ole ihan puhtaat paperit. Ongelmalliset henkilösuhteet ja moninaiset tapahtumat, osin hyvin traagisetkin, vievät rikostutkintaa eteenpäin, mutta perille maaliin asti ei päästä. 

Savonlinnalainen Anne Frost on tuottelias dekkaristi. Anna Mantken salaisuus on hänen yhdeksäs dekkarinsa. Frostin teksti on sujuvaa, ja luettavuutta selkeyttävät lukujen osuvat otsikot päivämäärineen. Kirjan ehdoton plussa on Savonlinna. Savonlinna on minulle hyvin tuttu, ja siksi olikin kiinnostavaa seurata tapahtumia tutuilla kaduilla ja tunnetuissa rakennuksissa. Savonlinnan kartta olisi ollut kirjassa mukava lisä erityisesti niille, joille Savonlinna ei ole tuttu.

                                        

Savonlinnan Kansallis-Osake-Pankki. Finna.fi

Sanna Nyqvist: Rannalla: Miten kirjailijat löysivät meren.

                                                                        

Sanna Nyqvist: Rannalla: Miten kirjailijat löysivät meren. Tammi. 2024. Kannen suunnittelu Markko Taina. Storytell. Lukija Karoliina Kudjoi.  7 t 12 min. 

Sanna Nyqvist on tietokirjailija ja yleisen kirjallisuustieteen professori Helsingin yliopistossa. Nyqvist on valinnut Rannalla-teokseensa viisi kirjailijaa, jotka ovat kirjoissaan tavalla tai toisella kuvanneet merta ja meren rantoja: Jane Austinin, August Strindbergin, Marcel Proustin, Virginia Woolfin ja Tove Janssonin. Lukijaa odottaa ihastuttava matka Jane Austinin kanssa Englannin etelärannikolle ja August Strindbergin kanssa Tukholman kauniiseen saaristoon. Marcel Proust viihtyy Normandian levollisissa maisemissa ja Virginia Woolfin suosikkirannat löytyvät puolestaan Cornwallista, vaikkakin kirjassa kuvatun Majakka-teoksen tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin. Meri ja luonto, erityisesti Klovharun saari, ovat aina olleet voimakkaina läsnä Tove Janssonin elämässä niin maalauksissa kuin myös kirjoissa.

Näiden viiden kirjailijan tekstien kautta avautuu rantojen merkitys, niiden kauneus ja lumo. Kuvaukset yltävät aina 1800-luvun alusta tähän päivään asti. 1800-luvulla rannoille mentiin viihtymään ja parantamaan terveyttä. Tällaisiin huvituksiin työväestöllä ei ollut mahdollisuutta osallistua. Rantakävelyt ja rantakulttuurista nauttiminen yleensäkin oli yläluokan huvia. Rantoihin liittyy oleellisena osana meri. Meren kauneus ja aaltojen rauhoittava ääni ovat kautta aikojen olleet nautinnollisia kokemuksia, mutta toisaalta meri on myös arvaamaton, voimakas ja pelottavakin. Nyqvist nostaa esille kiinnostavan näkökulman. Kun kirjan juoni vie henkilöhahmot meren rannalle, on kirjassa odotettavissa juonenkäänteitä, yleensä jokin positiivinen tapahtuma.

Nyqvist herättää lukijan pohtimaan tapaa, miten luemme kirjojen maisemakuvauksia. Ovatko maisemakuvaukset helppo harppoa tai peräti ohittaa? Nyqvist toivoo, että lukija malttaa pysähtyä, koska maisemakuvauksista avautuu kiinnostavia näkymiä eri ympäristöihin.

Kirjallisuuden ammattilaisena Nyqvist analysoi valitsemiensa kirjailijoiden tekstejä selväsanaisesti, ammattitaitoisesti ja monipuolisesti. Luonnollisesti ne kirjailijat, jotka olivat minulle entuudestaan tuttuja, kiinnostivat minua eniten. Marcel Proust oli kirjailijoista ainoa, jonka teoksia en ole lainkaan lukenut. Nyqvistin analyysit Jane Austinin ja Tove Janssonin meri- ja merenrantakuvauksista viehättivät minua eniten. 

Nyqvistin valitsemat kirjailijat muodostavat rantakuvausten jatkumon 1800-luvulta alkaen tähän päivään asti. Ehkäpä voimme odottaa kirjalle jatko-osaa, jossa käsiteltäisiin meren mukanaan tuomia haasteita ja vaaroja saaren asukkaille, kuten vaikkapa Ulla-Lena Lundbergin teoksessa Jää (Schildts & Söderström 2012), Sally Salmisen teoksessa Katrina (Teos 2018) tai Roy Jacobsenin teoksessa Näkymättömät (Sitruuna 2022). 

Nyqvistin teos oli yksi Finlandia-ehdokkaista vuonna 2024. Kirja todellakin ansaitsi ehdokkuuden, niin kiehtova ja ammattitaidolla tehty kirja tämä on. Markko Taina on suunnitellut kirjalle tunnelmallisen kannen.  

Liisa Väisänen: Symbolien joulu

 

Liisa Väisänen: Symbolien joulu. SKS kirjat. 2024. Kansi ja taitto Laura Noponen. 112 sivua.

Varasin Väisäsen kirjan kirjastosta jo joulukuun alussa, mutta kirja on ilmeisen suosittu, joten sain sen luettavasti vasta pari päivää sitten. Mutta ei se haittaa, eikä sekään haittaa, että joulu oli ja meni, kyllä näitä  joulujuttuja voi lukea muulloinkin.

Kirjan sisältö on nimensä mukainen eli Väisänen avaa kirjassa jouluun liittyviä symboleita. Suurin osa symboleista on meille suomalaisille tuttuja, mutta emme ole ehkä miettineet, mitä symbolien taakse kätkeytyy tai mistä ne ovat peräisin. Oletko koskaan ajatellut, miksi laitamme mantelin puuroon tai miksi hyasintti on nimenomaisesti joulun kukka tai miksi joulukuusessa tulisi olla käpyjä? Näihin ja kahteenkymmeneenkolmeen muuhun joulun symboliin löydät vastauksen symbolitutkija Liisa Väisäsen kirjasta. Kirjan 25 lukua voi halutessaan lukea joulukalenterin tapaan.

Otan muutaman esimerkin symbolien salaisuuksista. 

Käpy: Käpy on symbolina hyvin vanha. Bakkanaaleissa, viinin jumala Bacchuksen juhlissa, kannettiin kulkueessa suurta rypäleterttua, jonka päässä oli käpy. Käpy, muodoltaan fallisena, symboloi hedelmällisyyttä. Kristityt ovat omaksuneet kävyn symboliikan antiikista. Käpy on uuden elämän symboli, koska kävyssä on siemeniä sisällä.

Hyasintti: Hyasintti kukkii varsinaisesti keväällä, mutta kasvihuoneiden myötä hyasintistä on tullut joulukukka. Hyasintti liitetään Apollon-jumalaan, joka vahingossa tappoi ystävänsä Hyacinthuksen. Hyacinthuksen verestä kasvoi hyasinttikukka. Näin hyasintti on kuoleman ja surun, mutta myös uuden elämän kukka. Hyasinttia näkee myös renessanssiajan seimimaalauksissa. 

Jouluvalot: Valo symboloi elämää ja pimeys kuolemaa. Valon merkitys joulussa näkyy kaikkialla. Kaduille, pihapiireihin ja koteihin sytytetään jouluvaloja. Joulukuusen valot symboloivat alkujaan Kristuksen valoa. Kuusessa poltettiin kynttilöitä, kunnes Thomas Edisonin liikekumppani Edward H. Johnson keksi laittaa sähkövalot kuuseen. Yhdysvaltojen presidentin Grover Clevelandin toiveesta Valkoisen talon joulukuusi koristeltiin sähkövaloilla vuonna 1895. 

Muita kirjassa avattuja symboleita ovat esimerkiksi hiippalakki, kranssi, seimi, joulutähti ja joulusukka. 

Miten upea onkaan kirjan kansi, niin kauniin jouluinen. Kannen suunnittelu ja kirjan kaunis taitto ovat Laura Noposen käsialaa. Kirjan kuvat tukevat hyvin tekstiä.

Tauno Vahter: Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä

  

Tauno Vahter: Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä. Enostone kustannus. 2024. Suomentanut Hannu Oittinen. Kansi Asko Künnap. 218 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Olen lukenut harmittavan vähän virolaista kirjallisuutta. Onnistuin Helsingin kirjamessuilla bongaamaan Viron Vilde-kirjallisuuspalkinnon saaneen Vahterin kirjan Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä. Niinpä päätin oitis lähteä hulvattoman hullulle pakoretkelle Madis Jeffersonin kanssa. Ja hulvaton se pakomatka todellakin oli, tai oikeastaan niitä pakomatkoja kirjan nimen mukaan oli yksitoista. Kun on lukenut kirjan, jää tunne, että pakomatkoja saattoi kyllä olla enemmänkin. Madis oli lähes aina pakomatkalla, ellei istunut vankilassa. Harvoin hän muutoin rauhoittui mihinkään. Sattumat ja seikkailunhalu johtivat Madisin suurten historiallisten tapahtumien keskelle.

Kirja alkaa kysymyksellä "Oletko joskus halunnut paeta?" Tähän moni varmaan voi vastata myöntävästi. Myöntävästi vastasi ainakin Madis Jefferson, joka oli saanut komean nimen Amerikan presidentiltä. Madisin pakenemiset olivat ensin vapaaehtoisia, sitten pakon sanelemia. Poika kasvoi Läänemaalla Virossa, ja jo 14-vuotiaana poika lähti luvatta kohti Helsinkiä. Tosin hän ei päässyt perille asti, ainoastaan Haapsaluun. Tästä alkoi Madisin karkaamisten ja pakomatkojen ketju: Antwerpen, Belize City, Ranska, New York. Antwerpenissä kaksi kuukautta vankilaa, Ranskassa värväytyminen muukalaislegioonaan ja New Yorkissa liittyminen virolaisten kommunistisoluun. 

Vuonna 1940 Madis palasi Viroon edesauttamaan kommunistisen Viron kehittymistä, mutta huomasi liian myöhään sosialistisen valtion todellisen luonteen. Seurauksena olivat vankilavuodet ensin Siperiassa, sitten Moskovan kuuluisassa Lubjankan vankilassa ja sitten Komissa. 

Madis oli toistuvasti etsintäkuulutettuna, mutta pystyi melko hyvin hämäämään poliisia esiintymällä eri henkilöllisyyksillä. Taitavasti hän vaihtoi nimeään ja satuili joka kerta erilaisen taustatarinan. Mutta kiinni hän aina lopulta jäi. Syytteitä oli monia, enimmäkseen Madisia syytettiin vakoilusta. Näin Madis tiivistää elämänsä: "Olen purjehtinut maailman kaikilla merillä, asunut Virossa, Amerikassa ja Siperiassa, olen istunut venäläisissä vankiloissa yli kymmenen vuotta ja lähes seitsemäntoista vuotta mielisairaalassa täysin syyttömänä mutta pakon edessä."  

Väistämättä kirjasta tulee mieleen Jonas Jonassonin teos Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY 2012), joka on ihastuttavan humoristinen kirja. Vahterin teos on vastakohta Jonassonin teokselle: Madis Jefferson ei ollut koskaan onnekas eikä hänen elämänsä todellakaan ollut helppoa.  

Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä perustuu tositarinaan, joka on kirjoitettu Viron ja Yhdysvaltojen arkistoista löytyneen aineiston pohjalta. Lopputuloksena on kirja, jossa on hulvatonta ja uskomatonta menoa, mutta on kirjassa vakavuuttakin. Miksi itse ei saa valita elämänsä suuntaa?  Onko pakko taipua pakkovallan alle? Oliko Madis Jefferson kulkuri, kapinallinen vai jotakin muuta? Vaiko mies, jolla oli onneton kohtalo? Jokainen voi tehdä omat päätelmänsä kirjan luettuaan. 

Kirjassa on ihastuttava Asko Künnapin suunnittelema kansi. 

Hannu Väisänen: Viisikko

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala. 2024. 200 sivua.

Viisikko on seitsemäs osa Hannu Väisäsen autofiktiivisessä Antero-sarjassa. Sarja alkoi Oulusta, Intiön kasarmilta Vanikan palat -teoksella. Kirja kuvasi viiden lapsen elämää kasarmilla, liikaa alkoholia käyttänyttä isää ja lukuisia äitipuoliehdokkaita. Toinen osa Toiset kengät palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. 

Nyt sisarukset - neljä veljeä ja Sisko - ovat vanhentuneet, Anterolla itselläänkin on ikää seitsemisenkymmentä vuotta. Antero on kutsunut sisarukset kotiinsa Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä. "Minun syntymäpäiväni on koko viisikon päivä." 

Vuodet ovat vierineet. "Me olemme kulkeneet viiteen eri suuntaan." Santeri tutkii Raamattua, jota kuljettaa monitoimihousuissaan, kun taas Aleksi elää ajatuksissaan Nepalissa ja keksii aina uuden syyn kerätä sisarukset yhteen. Pienikokoisella ja sirolla Siskolla, jolla on muistivaikeuksia, on sisaruksista kaunein hymy. Sakari kärsii lapsuudessa sairastetun aivokalvontulehduksen aiheuttamasta kehitysvammasta. Sakarin menneisyydestä löytyy traaginen tapahtuma, joka saa lukijankin herkistymään. Nykyisin Sakari haluaa vain tehdä lumitöitä ja kirjoittaa runoja sinisiin vihkoihin. Antero itse asuu Ranskassa pappilassa, joka on tarkoitus laittaa myyntiin. 

Sisarukset kokoavat vanhaa Sopu-telttaa, jonka Antero on tuonut mukanaan Ranskaan muistuttamaan suomalaisista juuristaan. Aikoinaan Rokuan leirikesinä sisarukset olivat majoittuneet tässä kupoliteltassa. Viikko menee työn touhussa ja kuinka ollakaan, teltta saadaan pystyyn. Sitten alkaa torakkasota. Koska hellemmät konstit eivät tehoa torakoihin, otetaan savupommit käyttöön. Kun pappila on saatu puhtaaksi, sisarusten on aika matkustaa takaisin Suomeen. 

Sisarukset palaavat Ranskaan Anteron luo kahden vuoden päästä.  Ukonilman yllättäessä Antero kertoo taskulamppujen valossa maasta nimeltä Vanhuskorpi. "Kuvitelkaa maa, mikä tahansa maa, jonka väestö vanhenee. Vanhuksista tulee vaikeasti väänneltävää massaa. Tuo massa käy maalle taakaksi. Kansantuote vähenee, maa velkaantuu."

Ollaan huolissaan Siskosta, joka huolehtii olemattomista sorbeteista ja kalapuikoista. Sisarusten Ranskan matka päättyy herkkään ja koskettavaan käyntiin Pech Merlen tippukiviluolassa. Kalliomaalausten edessä sisarukset ihastelevat laikukasta hevoslaidunta. Ikiaikainen historia tulee lähelle.  "Kenties tämä yhteyden tunne ei tule kestämään, mutta juuri nyt tuntuu, että on vain yhdet keuhkot, yksi yhteinen silmäpari ja yksi ymmärrys."  

Sisarukset tapaavat vielä, kun Antero matkustaa Suomeen. Kouvolassa Antero tapaa Siskon, jonka muistisairaus on edennyt. Antero tutustuu Kebab-baarin ruokaan ja mukavaan ravintoloitsijaan yhdessä Aleksin kanssa. Oulussa Antero tapaa Santerin ja Sakarin.

Vanikan palat aloitti Antero-sarjan ja Viisikko, seitsemäs osa, lopettaa sarjan. Ympyrä sulkeutuu. Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta sarjan aiempien osien lukeminen antaa ymmärrystä  tapahtumien kululle. Kuten aiemmissakin teoksissa, Väisäsen kieli rauhoittaa. Tekstin tunnistaa Väisäsen kieleksi, se on elävää, vähäeleistä ja kerrassaan nautinnollista luettavaa. 

Olipa kiva lukea kirjojen tuulettamisesta. Koska Anteron kirjojen epäjärjestys huolestutti sisaruksia, kirjat päätettiin tuulettaa ja paukutella. Tuttua hommaa, näin tehdään meilläkin joka toinen kesä. 

Väisänen kirjoittaa: "Minä taas kerron, miten edelleen joudun juoksemaan pitkin Suomea puolustelemassa vanhoja alttaritaulujani, käyn muka luennoimassa varhaisrenesanssin mestareista, jotta vihastuneet seurakuntalaiset pitäisivät alttaritaulujani jossain arvossa,..." Muistin Ilta-Sanomien otsikoinnin vuodelta 2023. Uudenkaupungin seurakunta aikoi myydä Hannu Väisäsen maalaukset, koska maalaukset eivät miellyttäneet kaikkia seurakuntalaisia. Koska en googlaamalla löytänyt tietoa siitä, oliko taulut myyty, otin yhteyttä Uudenkaupungin seurakuntaan ja sain vastauksen kirkkoherra Juhana Markkulalta. Väisäsen maalausten myyntiaikeet on jätetty rauhassa lepäämään. - Olin helpottunut. Kuten varmasti moni muukin.  

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Sara DiVello: Broadwayn perhonen. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly. Suomentanut Elina Salonen. 527 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

1920-luvun New York herää eloon DiVellon Broadwayn perhonen -rikosromaanissa. Vuonna 1923 löytyy 27-vuotias mallina työskennellyt Dot King kuolleena omassa asunnossaan Manhattanin 57th Streetillä. Sängyn vieressä on pullo kloroformia. ”Edesmenneen Dot Kingin säihkyvä elämä oli kuin sarja häilyviä kuvia Broadwayn näyttämöllä. Mallina työskennellyt Dot oli häikäisevä kaunotar, joka vuoroin säteili iloa ja rakkautta, vuoroin velloi melankoliassa.” Kyseinen murha on todellakin tapahtunut, mutta murhaajaa ei koskaan saatu kiinni eli tapaus jäi ratkaisematta. 

Lähtökohta on mielenkiintoinen. Lukija tietää jo kirjaa aloittaessaan, että kyseessä on ratkaisematon murha, mutta kiinnostavaa on nähdä, miten murhaa oli pyritty selvittämään. Sara DiVello on tehnyt haastatteluja ja kaivanut esiin ison kasan juttuun liittyneitä todisteita, joiden avulla poliisi ja toimittajat olivat pyrkineet selvittämään, mitä tapahtui kauniille nuorelle naiselle, jonka elämä tukahdutettiin mystisesti.

Pian käy selväksi, että kyseessä on murha, ei itsemurha. Onko syyllinen Dotin varakas naimisissa oleva rakastaja John Kearsley Mitchell vai toinen rakastaja Albert Guimares, hyvin varakas hänkin, mutta valitettavan väkivaltainen Dotia kohtaan? Rikosta ryhtyy selvittämään New Yorkin poliisin rikostutkintayksikön päällikkö, komisario John D. Coughlin. Pääosassa on myös New York Daily Newsin rikostoimittaja Julia Harpman, joka pyrkii saamaan hyviä juttuja perinteisesti hyvin miesvaltaisella alalla. Iso rooli on Ella Bradfordilla, uhrin mustalla palvelijalla, jolle Dot on uskonut monia salaisuuksiaan. On myös Frances Stotesbury Mitchell, nainen joka valmistautuu isännöimään presidentti Warren G. Hardingin kunniaksi järjestettävää juhlaa. Francesin rooli kirjassa tuntuu aluksi hieman päälle liimatulta, mutta USA:n historiaa tunteville käy kyllä selväksi, miksi Francesin tarina on kudottu osaksi laajempaa tapahtumaketjua.

Monet asiat sotkevat tutkintaa: kokemattomat poliisit, jotka tekevät aloittelijavirheitä, vanhat poliisit, jotka tekevät olettamuksia, huonot kuulustelutekniikat, korruptio sekä rasismi. Paljastukset avautuvat yksi kerrallaan, kun vihjeitä tulee eri lähteistä, mutta hämäriä sopimuksia tehdään, pimeä raha liikkuu ja ihmisiä katoaa salaperäisellä tavalla. Poliisi luopuu tutkinnasta, kun mitään ei selviä. Aiheeseen tarttuu rikostoimittaja Julia Harpman, joka tekee perusteellista tutkimustyötä ja kirjoittaa artikkelisarjaa murhasta New York Daily Newsiin, mutta murha jää ratkaisematta. 

DiVello on tutkinut Dot Kingin murhaa laajasti ja kuvaa tutkimuksia tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Ehkä liiankin yksityiskohtaisesti, välillä tapahtumat jäävät junnaamaan paikalleen.

Viihdyin kirjan parissa. Sujuvasti kirjoitettu kirja Dot Kingin oli kiinnostavaa luettavaa, mutta ennen kaikkea tapahtumaympäristö - 1920-luvun New York asukkaineen, katuineen ja paikkoineen – luo upean taustan tälle rikosromaanille. Jazz-aikakauden New York herää eloon. 

Kirja on luettu myös Hemulin kirjahylly -blogissa.

Kate Atkinsonin Kaikkein vähäpätöisin asia lukupiirikirjana

 

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia. Schildts & Söderströms. 2012. Englanninkielinen alkuteos One Good Turn. Suomentanut Kaisa Kattelus. 389 sivua.

Kyllä oli taas mukava joulutauon jälkeen kokoontua lukupiiritapaamiseen. Meitä oli paikalla kaksitoista naistenpankkilaista vaihtamassa ajatuksia Kate Atkinsonin teoksesta Kaikkein vähäpätöisin asia. Kirja on toinen osa viisiosaisessa Jackson Brodie -dekkarisarjassa. Sarjasta puhutaan dekkarisarjana, vaikka kirjassa ei ole kovinkaan paljoa - murhatapausta lukuunottamatta - dekkarimaisia piirteitä. Atkinson itsekin tuntuu pohtivan dekkarin/kaunokirjallisen romaanin eroa. Hän käyttää sarjan kirjoista termiä kirjallinen dekkari.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Edinburghiin, jossa Jackson Brodie, entinen poliisi ja yksityisetsivä, on naisystävänsä Julian vuoksi. Julia on näyttelijä ja osallistuu teatterifestivaaleille. Brodie näkee pienen kolarin, kun Paul Bradley Peugeotillaan saa aikaiseksi peräänajon. Silloin raivostunut Honda-mies hyökkää Paulin kimppuun. Martin Canning, kirjailija, pelastaa miehen viime hetkellä heittämällä kannettavan tietokoneensa hyökkääjää kohti. Sivustaseuraajien joukossa on Gloria, jonka mies on sairaalassa sydänkohtauksen vuoksi sekä Archie, poliisi Louise Monroen poika. Tästä tapahtumasta alkaa neljä päivää kestävä monimutkainen tapahtumaketju, jossa on osallisena suuri joukko henkilöitä.

Kirjan suuri henkilömäärä oli hämmentänyt monia lukijoitamme. Uusia henkilöitä suorastaan vyöryi luku luvulta. Tuli tunne "Milloin kirja alkaa?", kuten eräs lukijamme kommentoi. Eräs lukijoistamme pohtikin, olivatko kaikki henkilöt tarpeellisia juonen kulun kannalta. Kaikki mukaan tuodut henkilöt olivat tavalla tai toisella sidoksissa ensimmäisen päivän autokolariin.

Juonen edetessä henkilöiden roolit selkeytyvät ja kirjan juoni kirkastuu. Juonesta syntyy monisyinen kudelma monine erilaisine tarinoineen. Jackson joutuu tahtomattaan kiedotuksi mukaan tapahtumavyyhteen. Vähitellen moninaiset tarinat kietoutuvat yhteen. Juonen avaaminen on verrannollista venäläiseen maatuskanukkeen, joka sekin on yksi kirjan päähenkilöistä. Nuken, aivan kuten juonenkin, sisällä on aina uusi nukke, pienempi kuin edellinen ja lopuksi kaikkein pienin nukke löytyy Jacksonin taskusta. 

Murhatutkimuksen ohella Atkinson kuvaa kirjan henkilöiden elämää Skotlannissa, mikä olikin monen mielestä kirjan vahvuus. Kirjan vahvuutena on myös tarkka henkilökuvaus. Monet hahmoista ovat riemastuttavia ja myös inhimillisiä. Suosikkihahmoiksi valitsimme Tatjanan, Glorian ja Louisen. 

Atkinsonin kieli on kuvailevaa ja väkevää. Kirjan kääntäminen on varmasti ollut haasteellinen tehtävä, josta Kaisa Kattelus on suoriutunut erittäin hyvin. Pohdimme myös kirjan nimeä; alkuperäisnimellä One Good Turn on mielestämme positiivinen kaiku, kun taas suomenkielinen käännös Kaikkein vähänpätöisin asia on sisällöltään negatiivisempi.  

Edinburghin kartta olisi ollut kiva lisä kirjassa. Muutamat olivat googlettaneet Edinburghin kartan seuratakseen tapahtumien kulkua. Olipa joukossamme pari lukijaa, jotka olivat olleet Edinburghissa teatterifestivaalien aikaan. 

Annoimme kirjalle arvion 3,6 (asteikko 1-5). Helmikuun lukupiirikirjana on Irene Zidanin teos Isäni appelsiinikukkien maasta (WSOY 2024).

Oula Silvennoinen: Paperisydän

 

Oula Silvennoinen: Paperisydän. Gösta Serlachiuksen elämä. Siltala. 2012. 547 sivua.

Oula Silvennoinen on kirjoittanut kiinnostavan elämäkerran vuorineuvos Gösta Serlachiuksesta (1876-1942). Serlachius ei tullut tunnetuksi ainoastaan Gustaf Adolf Serlachius Osakeyhtiön nostamisesta suuryritykseksi, vaan hänet tunnetaan myös kauneuden rakastajana ja kuvataiteiden mesenaattina.

Gösta Serlachiuksen setä oli kauppaneuvos Gustaf Adolf Serlachius, joka omisti ja johti Mäntän paperitehdasta. Setä pyysi Göstaa työhön paperitehtaalleen. Gösta pystyi vain toteamaan: "Kohtalon viitoittama oikotie odotti." Oikotien taustalla olivat Gustaf Adolfin ja hänen poikansa Axel Ernstin väliset hankaluudet, koska poika ei isänsä mielestä osoittanut riittävää kyvykkyyttä eikä halukkuutta työntekoa kohtaan. Gösta sen sijaan suhtautui vakavasti uransa kehittämiseen, hän opiskeli paperiteknologiaa Wienissä ja teki opintomatkoja USA:han. Siteet sedän perheeseen vahvistuivat entisestään, kun Gösta avioitui serkkunsa, setänsä tyttären Sigrid "Sissi" Serlachiuksen kanssa.

Gösta ei työskennellyt ainostaan Mäntän paperitehtaassa, vaan toimi myös saneerajana Kankaan paperitehtaalla ja Kymi-yhtiössä, kunnes hän vuonna 1913 siirtyi G. A. Serlachius Osakeyhtiön toimitusjohtajaksi. Hänen liki kolmekymmenvuotiseen yritysjohtajakauteensa mahtui monenmoista historian vaihetta, sekä nousua että laskua.

Silvennoinen tutustuttaa lukijan määrätietoiseen ja myös kovaan ja itsekeskeiseen, tiukasti yhtiön etuja ajavaan, mutta työläisten vaatimuksiin nihkeästi suhtautuvaan Gösta Serlachiukseen. Tämä mies hallitsi ja kehitti määrätietoisesti Mänttää. ..."Serlachiukselle Mänttä oli yhtä kuin tehdas, tehdas yhtä kuin Mänttä." Mänttäläinen Reijo Lindroos muistelee: "Mäntässä se Gösta Serlachius oli aikansa isäntä. Hän hoiti kaikki, hän hoiti siitä synnytyslaitokselta työpaikkaan asti." Serlachiuksen jokaisen päivän sisältö oli työ. Hän oli äärimmäisen ahkera, hän johti yritystä, kehitti tehdasta, halusi itse olla mukana uusien rakennusten suunnitteluissa ja toteutuksissa sekä matkusti jatkuvasti ulkomailla tekemässä kauppaa.

Aviomiehenä Gösta ei ollut helppo. Sissi ikävoi miestään neljän lapsensa kanssa kotona, mutta yksinäisyys sai Sissin tarttumaan alkoholiin. Tilanne johti avioeroon. Pian Gösta kirjoitti näin: "Vilppulan asemalla näin ensi kertaa naisen, jolla myöhemmin tuli olemaan niin suuri osa elämässäni." Nainen oli Ruth Björkenheim. Avioliitto solmittiin, mutta molempien suruksi avioliitto jäi lapsettomaksi.

Kova työnteko kostautui sairauksina, lähinnä sydänsairauksina. Gösta Serlachius nukkui pois 18.10.1942. Edellisenä vuonna lääkäri oli kehottanut Göstaa tekemään työtä vain puoli päivää. Se tuntui Göstasta mahdottomalta. "Ellen tulisi konttorille, olisin kuitenkin pakotettu työskentelemään kotona, sillä toimettomana en mitenkään voi istua. Pitkästyisin vain sen sijaan että nyt viihdyn työssäni erityisen paljon..." Gösta Serlachiuksen hautajaisissa Mäntässä oli läsnä Suomen korkein poliittinen ja sotilaallinen johto. 

Vuorineuvos oli osoittanut, että hän oli pystynyt ottamaan Gustaf Adolf Serlachiuksen jättämän perinnön kantaakseen ja rakentamaan yrityksestä modernin ja kilpailukykyisen suuryrityksen. Taidekokoelmat ovat kaikkien julkisesti ihailtavina.

Silvennoisen sujuvaa ja asiallista kieltä oli miellyttävä lukea. Kirjan valokuvat elävöittävät ja tukevat hyvin tekstiä. Laaja lähdeluettelo osoittaa Silvennoisen perusteellista perehtyneisyyttä vuorineuvoksen elämänvaiheisiin sekä myös Suomen metsäteollisuuden kehitykseen. 
Paperisydämessä on enemmänkin kyse yrityshistoriikista kuin Serlachiuksen elämäkerrasta. Sain tietooni paljon faktoja Serlachiuksen elämästä, mutta en kokenut päässeeni tutustumaan kovinkaan hyvin hänen persoonaansa ja vielä vähemmän hänen läheisiinsä, mm. vaimoihin, lapsista puhumattakaan. Koin, että tutustuin enemmän Serlachiuksen persoonaan Raija Orasen Iso-kirjan (Otava 2022) myötä (linkki).

Vierailimme viime kesänä Mänttä-Vilppulassa ja tutustuimme Serlachius Kartanon ja Serlachius Pääkonttorin taidenäyttelyihin. Oli todella kiinnostava käynti. Oli ilo nähdä, miten tasokas kulttuurikohde löytyy pienestä Mänttä-Vilppula -kaupungista. Kävimme myös Vilppulan taistelujen muistomerkillä. Veistos on Arvi Tynyksen suunnittelema ja Gösta Serlachiuksen maksama. Käynti Mäntässä herätti kiinnostuksen Serlachiuksen sukuhistoriaan. Moni mieltä askarruttanut kysymys sai vastauksen tässä Silvennoisen laajassa historiikissa.

Pääkonttorin upea aula

Joel Kangas: Kaamos

 

Joel Kangas: Kaamos. Karisto. 2025. 319 sivua.

Heti kirjan alussa paljastuu rikos. "Lauttasaaren kärjestä on löydetty hetki sitten nuoren naisen ruumis. Keho on täynnä viiltoja ja veitsi on isketty pystyyn keskelle palleaa." 

Murhatutkintaan kiinnitetään poliisien tiimi, johon kuuluu liki kymmenen poliisia. Päätutkijaksi nimetään Taina Riestola ja side-kick-rooliin Mikkal Moilanen. Mikkal Moilanen on kirjan päähenkilö, kotoisin Inarista, sinkkumies, kova treenaamaan, käy säännöllisesti pitkillä juoksulenkeillä, ei käytä alkoholia, mutta tupakasta hän ei pääse eroon. Hän on omasta mielestään synnynnäinen poliisi. Hän "kokee syntyneensä poliisin ammattiin. Ja vähintäänkin kasvaneensa murhatutkijaksi. Hän ei osaa kuvitella tekevänsä mitään muuta työtä." Monesti dekkareiden päähenkilöpoliiseilla on mitä erilaisimpia paheita tai heillä on siviilielämässä monenlaista epäonnea. Onneksi Mikkal Moilanen ei ole sieltä pahimmasta päästä. Univaikeudet ovat vaivanneet häntä useiden vuosien ajan. Huonosti nukutut, suorastaan painajaismaiset yöt toistuvat toinen toisensa perään. Unien taustoja avataan vähitellen, ja käy ilmi, että taustalla on hyvin traumaattisia lapsuuden kokemuksia. 

Lauttasaaressa surmattu nainen on parikymppinen psykologian opiskelija Anna Koskelainen. Mikkal ja Riestola tekevät pitkää päivää, mutta mitään mainitsemisen arvoista etenemistä ei tapahdu. Sitten käy ilmi, että joku taho pyrkii vaikeuttamaan murhatutkintaa kohdistamalla iskuja tutkinnassa mukana oleviin poliiseihin. Mikkal ja Riestola ovat luonnollisesti ykköskohteita. Nyt joudutaan kutsumaan mukaan KRP selvittämään poliiseihin kohdistavia väkivallan tekoja.     

Kiva oli tutustua Mikkal Moilaseen. Todella sympaattinen poliisi. Iloitsin, kun terapiaistunnoissa pureuduttiin tehokkaasti Mikkalin uniongelmiin. Murhatutkimuksen vuoksi Mikkal menee muutamaksi päiväksi Lappiin. Se käynti varmasti edesauttoi vanhojen traumojen purkamista. Ehkä seuraavissa osissa - toivottavasti sellaisia on tulossa - saamme tutustua paremmin muihinkin poliiseihin.  

Kangas on lupaava esikoisdekkaristi. Kirja pitää hyvin otteessaan, vaikka juoni ei alkuvaiheissa tunnukaan kovin omaperäiseltä. Ruumiita on ennenkin löytynyt Lauttasaaresta, esimerkiksi Outi Pakkasen kirjassa Macbeth on kuollut (Otava 2010). Mutta edetessään juoni yllättää lukijan täydeltä laidalta. Loppuratkaisu on niin yllättävä, että voin vaikka lyödä vetoa, että kukaan ei ole voinut arvata murhaajaa. Kirjan vahvuus on sujuva teksti. Teksti soljuu mukavasti eteenpäin ja sitä on helppo lukea.