Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo äänikirjana

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like. 2019. Lukija Jonna Järnefelt. Kesto 9 t 30 min. Supla.

Aloittaessani Kuisman Kerrostalon kuuntelun minulla ei ollut mitään käsitystä eikä myöskään minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjasta. Tiesin kyllä, että jotakin hyvää oli odotettavissa, koska olihan kirja yksi vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaista. 

Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. 

Kuuntelin kirjaa ensimmäisen tunnin ajan lähes tyrmistyneenä. Esille tulee vain toinen toistaan hurjempia ja kurjempia ihmiskohtaloita. Sellainen tämä kirja on, sellainen tämä kerrostalolähiö on jossakin suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamilla. Vuokrakerrostalossa asuu monenlaisia ihmisiä, tässä kirjassa lähes kaikki ovat jollakin tavoin yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja jo toivonsa menettäneitä suomalaisia. Asukkaat ovat narkkareita, alkoholiongelmaisia, yksinhuoltajia, vaimojaan hakkaavia miehiä sekä itseään myyviä naisia. Yhteistä heille kaikille on työttömyys. Työttömiksi yhteiskunta heidät luokittelee, vaikka onhan heillä oma työnsä, huumeiden myynti ja itsensä myynti. Heidän asemansa on kuitenkin sen verran hyvä, että heillä on asunto vuokrakerrostalossa, jonka on ostanut kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö. Valvontakameroiden avulla yhtiö pystyy tehokkaasti valvomaan asukkaiden toimia. Alue on rauhatonta. Edes poliisi ei  uskalla tulla alueelle. Lähes kaikki palvelut - Alko, pankit, kirjasto, monet kaupat - ovat siirtyneet alueelta pois vuosia sitten.

Kerrostalolähiön kuvaus saattaa olla dystopiaa, mutta varmasti ainakin osittain se on kyllä ihan tätä päivää. Miten tällainen epätoivoinen lähiö on voinut syntyä hyvinvointi Suomessa? Kerrostalolähiöitä alkoi syntyä kaupunkeihin jo 50-luvun lopulla, kun kaupunkien väestömäärä kasvoi voimakkaasti. 1990-luvun laman aikana monissa vuokratalolähiöissä tapahtui slummiutumista. Laman jäljet näkyivät pitkään. Epäsuotuisa kehitys jatkui, työttömyys ja sosiaaliset häiriöt lisääntyivät ja sitä myötä syrjäytyminen ja slummiutuminen pahenivat. Tilanne ei liene parantunut 2010-luvulla, kuten kirjan tapahtumat osoittavat. 

#Kerrostalo2019

Jokaisessa kirjan luvussa päähenkilönä on joku lähiön asukkaista. Pikkuhiljaa asukkaiden elämät kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tapaamme monta elämästään syrjäytynyttä miestä, naista ja lasta, joiden monien kohtalo saa sydämen hakkaamaan ja kyyneleet silmiin. Tunnen syvää myötätuntoa pikku-Jadea kohtaan, jonka äiti ottaa miehiä vastaan ohuen seinän takana sekä Jessicaa kohtaan, joka pakotetaan väkivallan uhan alaisena toimimaan huumediilerinä. Jessica haluaisi tavata poikaansa Veetiä, joka on huostaan otettu. Surullinen on myös Tertun kohtalo, joka irtisanottiin kerrostaloasunnostaan maksamattomien vuokrien takia ja jolta taloyhtiö on kieltänyt pääsyn lähiöalueelle. Onneksi on pieniä hyllyydenhetkiäkin. Reino ja Marketta ovat yhä rakastuneita viidenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. 

Asukkaat eivät juuri tunne toisiaan, riittää että kuulee naapureiden huudot, karjunnat ja avunhuudot ohuiden seinien läpi tai näkee kadulla tapahtuvat tappelut ja huorittelut. 
  
Kun sinne synnytään, sinne myös jäädään.

Voi miten taitavasti Kuisma osaa kirjoittaa. Kirja on vahva kantaaottava yhteiskunnallinen romaani. Se on realistista kuvausta syrjäytyneistä ja toivonsa menettäneistä suomalaisista, joille Kuisma antaa äänen. Huumoria kirjassa ei juuri ole. Kirja herättää monia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymyksen työn tekemisestä. Kukaan asukkaista ei tee työtä, siis normaalia työtä. Useimmat asukkaista eivät työnteosta edes haaveile. Eräs nuori mies muistelee, että hän oli ollut muutama vuosi sitten työkokeilussa. Töitä ei tarvitse tehdä, ei edes etsiä. Tällaisen elämän ja säännöllisen vastikkeettoman tuen saamisen mahdollistaa suomalainen sosiaalitukijärjestelmä. 

Kirjasta tulevat mieleen lehdistössä usein kuvatut ruotsalaisten kaupunkien maahanmuuttajien slummiutuneet lähiöt, jonne poliisitkaan eivät rohkene mennä. Tässä kerrostalolähiössä ei asu maahanmuuttajia. Maahanmuuttajateema kyllä vilahtelee siellä täällä, mutta lähiöasukkaiden joukossa heitä ei ole. Se on ymmärrettävää, koska olen käsittänyt, että tämä lähiö sijaitsee jossakin Länsi-Suomen kaupungissa. Ainakin toistaiseksi siellä päin on hyvin vähän maahanmuuttajia.

Erinomainen kirja. Suosittelen, jos et ole vielä lukenut. Sopii hyvin myös kuuntelukirjaksi. Jonna Järnefelt on taitava lukija.

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat ja Kirjarouvan elämää.

Niin tuli huhkittua pihamaalla yhdeksän tunnin verran Kerrostalon kera.

Tämän hetken kukintaa: sormustinkukka, pioni, jätti-idänunikko ja siperianunikko.

Kauniita kesäpäiviä, mukavia lukuhetkiä ja hyvää alkavaa heinäkuuta! 

Camilla Läckberg: Hopeasiivet

Camilla Läckberg: Hopeasiivet. Otava. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Vingar av silver. Suomentanut Aleksi Milonoff. 312 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Faye meni ikkunaan, katseli hetken Östermalmin katonharjoja ja jatkoi sitten muihin huoneisiin. Tämä olisi hänen kotinsa, kun hän hoitaisi Yhdysvaltain-laajentumista ja pelastaisi Revengen. Hänellä oli nyt kaksi kotia, toinen Italiassa, toinen täällä. Molemmat olivat tärkeitä, mutta eri tavalla. Puolet hänen sydämestään oli Italiassa, jossa hänen äitinsä ja Julienne asuivat. Mutta toinen puoli olisi aina täällä. Tukholmasta oli tullut hänen kotikaupunkinsa heti kun hän oli muuttanut tänne."

Hopeasiivet on toinen osa Läckbergin Faye-sarjassa. Ensimmäinen osa Kultahäkki (Otava, 2019) oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2019 sekä myös kansainvälinen menestys.

Pidin Kultahäkistä. Koin, että tällainen on psykologinen dekkari parhaimmillaan. (linkki) Hopeasiivissä tarina jatkuu siitä, mihin Kultahäkki jäi. Fayen ex-mies Jack on vankilassa Julienne-tyttären murhasta. Fayesta on tullut "miljardööri, feministinen ikoni" rakentamansa Revenge-yrityksen myötä. Fayen elämä ahdistavan avioliiton jälkeen tuntuu nyt seesteiseltä. Vuorossa ovat uudet haasteet. Revengen on aika laajentua USA:n markkinoille.

Mutta on Fayella oma suuri salaisuutensa, jota hänen tulee kaikin tavoin varjella. Hänen ja Jackin Julienne-tytär on elossa. Koska se on salaisuus, Faye on muuttanut Juliennen ja äitinsä kanssa Italiaan. Faye on varma, että kukaan ei tiedä heistä mitään. 

"There you go."

Mutta juuri kun kaikki tuntuu olevan kunnossa Revengen rakentamisessa, mustia pilviä nousee yrityksen taivaalle. Joku ostaa Revengen osakkeita. Ostot vain jatkuvat, eikä Fayella ole mitään käsitystä, kuka se voisi olla. Onneksi Faye tapaa työmatkallaan kiinnostavan miehen, finanssialalla työskentelevän David Schillerin, joka vie Fayen ajatukset pois osakkeiden ostosta, ainakin hetkellisesti.  David on varakas, ajaa Alfa Romeolla, käy kaksi kertaa kuussa Teatergrillenissä, asuu omakotitalossa Saltisissa, harrastaa brasialaista jujutsua. Hän on naimisissa oleva kahden lapsen isä, mutta ero on suunnitteilla. Eli kaiken kaikkiaan David tuntuu täydelliseltä mieheltä. Faye on onnellinen tavattuaan Davidin, vaikka "ajatteli, ettei saisi taas ihastua mieheen, vaikka alkoikin pelätä, että nyt oli jo liian myöhäistä." 

"Ensi kertaa elämässäni tajusin, että tappaminen voisi olla välttämätöntä."

Kirjassa liikutaan Tukholmassa ja Italiassa, ja lisäksi Faye tekee liikematkoja Amsterdamiin, Lontooseen ja Pariisiin. Kirjassa eletään myös Fayen lapsuus- ja nuoruusvuosia Fjällbackassa. Rankat lapsuuden kokemukset paljastuvat vaihe vaiheelta. Lapsuuteen on kuulunut väkivaltaa ja vihaa, mutta myös rakkautta, rakkautta äitiä kohtaan. "Rakastin äitiä. Ja äiti rakasti minua. Rakastimme toisiamme." Lapsuuden tapahtumat ovat suuresti vaikuttaneet Fayeen. Hän on valmis murskaamaan tieltään häntä uhkaavat henkilöt.  

"Ja juon samppanjaa kuin luksusvaimo, joka on juuri vaihdettu sihteeriin."

Faye on kiinnostava nainen. Hän on elänyt avioliitossa narsistisen miehen kanssa. Olisi hyvinkin mahdollista, että Faye tuntisi vihaa ja katkeruutta miehiä kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä hän kokenut. Mutta sellainen olisi Fayelle vierasta. Hän on valmis uusiin suhteisiin, hän on valmis uusiin flirtteihin, hän on valmis nauttimaan rakastelusta ja rakastetuksi tulemisesta. Miehet ovat Fayelle mukavaa vapaa-ajan viihdykettä, mutta myös kohteita, joita tarvittaessa voi kohdella hyvinkin kylmästi ja kovakouraisesti. Miehiin ei voi täydellisesti luottaa, mutta sen sijaan naiset ovat Fayelle tärkeitä niin ystävinä kuin yhtiökumppaneina. Naiset osaavat, he ovat ammattitaitoisia, viekkaita, oikeudenmukaisia. He ovat lojaaljeja ja heihin voi luottaa. Naisissa on voimaa. 

Denise Rudbergin Marianne Jidhoff -dekkarit luokitellaan eleganteiksi rikosromaaneiksi, eikä tämä Läckbergin Faye kauaksi jää Mariannesta. Faye on kaunis nainen. Hän pukeutuu tyylikkäästi ja kalliisti, nauttii saamastaan huomiosta. Hän on rikas ja sellaiselta hän haluaa näyttääkin. Hän käyttää Jimmy Choon kenkiä, Dolce & Gabbanan silkkihametta, Max Maran pitkää valkoista päällystakkia ja tärkeitä tavaroita hän kuljettaa nahkaisessa Chanelin Boy Bagissa, jossa on niittejä tai Louis Vuittonin salkussa. Samppanja ja GT:t ovat olennainen osa Fayen päiväohjelmaa.

Läckberg on taitava rakentamaan jännitystä. Hän osaa kuljettaa juonta lukijaa kiinnostavasti vailla kiireen tuntua, rauhallisesti edeten. Kirja on taitavasti rakennettu. Kun tulee takauma Fayen lapsuuteen, se on kirjassa selkeästi otsikoitu "Fjällbacka - silloin". Kirjaa on helppo lukea, dialogi kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Jotakin kuitenkin jää puuttumaan. Tapahtumien kulku monin paikoin oli ennalta arvattavissa eikä trillerimäistä yllätysmomenttia syntynyt. Kultahäkissä pidin Fayen persoonasta, mutta nyt hän näyttäytyy mielestäni epäsympaattisena, kovana ja liikaa juovana businessnaisena.  

Ihmettelin kirjan nimeä. Mielestäni hopeasiivillä viitataan lennostoon ja lentokoneisiin. Mutta ei tässä kirjassa. Fayelle hopeasiivet symboloivat vahvuutta sekä myös uuden ajan alkamista. 

Kirjan pystyy mainiosti lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Faye-sarja ei todennäköisesti tähän osaan pääty. Sellainen tuntu jää kirjan viimeisestä lauseesta.

Trevor Noah: Laiton lapsi

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood. Suomentanut Jaana Iso-Markku. 357 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Etelä-Afrikka, maan historia ja rotujen tasa-arvo ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Apartheidia vastustaneen Andre Brinkin (1935-2015) kirjat tulivat luetuiksi useammankin kerran. Erityisesti Katson pimeään (WSOY, 1976) ja Valkoinen, kuiva kausi (WSOY, 1988) ovat erityisesti jääneet mieleeni. Tärkeitä kirjoja ovat olleet myös Nobel-palkittujen Nadine Gordimerin ja J. M. Coetzeen teokset. Sitten tuli Nelson Mandelan aika, vankeusvuodet Robben Islandilla ja viimein vuoden 1994 ensimmäiset vapaat demokraattiset vaalit, jolloin Mandela valittiin presidentiksi. Olimme Etelä-Afrikassa, kun Nelson Mandela kuoli vuonna. 2013. Mustien surun pystyi aistimaan, kokemukset ja suru yhdistivät heitä. Kuulimme useita koskettavia tarinoita Mandelan merkityksestä tämän maan mustalle väestölle. Safarileirin rangerimme kertoi, että ilman Mandelaa hän ei pystyisi työskentelemään ihanneammatissaan, koska aiemmin kaikkien rangereitten tuli olla valkoisia. Muutaman kuukauden takaisella Etelä-Afrikan matkallamme tutustuimme mm. Sowetoon. 

"Minä olin rikos syntyessäni." (s. 43)

Trevor Noah syntyi v. 1984. Se oli apartheidin aikaa. Se oli aikaa, jolloin mustalla ja valkoisella rodulla ei ollut lupa sekoittua. Trevor syntyi mustan eteläafrikkalaisen äitinsä ja valkoisen sveitsiläisen isänsä rikoksen seurauksena. Aikuisena Trevor ymmärtää, että äidin teko oli "mielipuolinen ja huimapäinen". Mutta sellainen oli äiti, "epätavallisen peloton nainen, ja peloton ihmisen pitää ollakin, jotta hän voi tehdä niin kuin äiti teki." (s. 37) Trevorin hankkiminen ei ollut helppo päätös äidiltä. Hän kyllä ymmärsi tekonsa seuraukset, hän tiesi, että hänet voitaisiin laittaa vaikkapa vankilaan. Sellaiseen tilanteeseen äiti ei kuitenkaan joutunut, mutta Trevorin vaaleanruskea ihonväri oli ongelma jo pienenä. Ei ollut laitonta olla värillinen, jos molemmat vanhemmat olivat värillisiä, mutta oli laitonta olla mustan ja valkoisen jälkeläinen.  Äidin piti olla tarkkana, kun hän oli ulkona Trevorin kanssa. "Hän piti minua kädestä tai kantoi minua, mutta jos paikalle ilmestyi poliisi, hänen piti erkaantua minusta ja teeskennellä, että en ollut hänen lapsensa, kuin olisin ollut pussillinen kannabista." (s. 45)  Valkoisen isän kanssa Trevor ei luonnollisestikaan voinut näyttäytyä. 

"Soweto oli meidän." (s. 58)

Äiti ja Trevor asuivat Johannesburgin Sowetossa. Sowetossa asui lähes miljoona ihmistä. Asukkaille ei ollut kauppoja, ei baareja eikä ravintoloita, oli vain päällystämättömiä teitä, hyvin vähän sähköä ja puutteellinen viemäröinti. Mustien oli pakko luoda itselleen mahdollisuuksia. Syntyi epävirallisia kauppoja, oli laittomia baareja ja salakapakoita. Kodin rakentaminen alkoi hökkelistä, johon sitten pystytettiin tiiliseinä, jos saatiin rahaa säästöön. Asukkaista 99,9 prosenttia oli mustia. Ja sitten oli Trevor, joka oli kuuluisa ihonvärinsä takia, hän oli mustaa vaaleampi. Häntä käytettiin jopa maamerkkinä. "Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle." (s. 73) 

Soweton slummeja maaliskuussa 2020. Kuva AA.

"Jumala on aviomieheni." (s. 56) 

Trevor ei voinut tavata isäänsä, mutta tilanne oli sama muidenkin Soweton lapsien kanssa. Onnekkaimmat isät olivat töissä jossakin kaivoksella kaukana Sowetosta, mutta suurin osa oli vankiloissa taisteltuaan apartheidia vastaan. Miesten jättämän tyhjiön täytti uskonto. Trevorin äiti oli erityisen uskovainen. Trevorin piti käydä äitinsä kanssa viikottain kolmessa jumalanpalveluksessa. 

Pohtiessaan ja kuvatessaan mustan väestön asemaa Etelä-Afrikassa Trevor Noah peilaa tapahtumia maan historiaan ja politiikkaan. Apartheid luonnollisesti nousee usein esille. Saadakseen apartheidin toimimaan tehokkaasti valkoisten piti "laumauttaa mustat aivot". Tämä tapahtui bantukouluissa. Niissä opetettiin, kuinka lasketaan perunoita ja miten hakataan puita. "Ei bantun kannata opiskella historiaa tai luonnontieteitä, sillä hän on alkukantainen", hallitus sanoi. "Se johtaa häntä vain harhaan ja näyttää hänelle niittyjä, joilla hänen ei ole lupa laiduntaa." (s. 83)  

"Äiti osoitti minulle, mikä oli mahdollista." (s. 98)

Mandela merkitsi paljon, hänen myötään apartheidin muurit alkoivat rakoilla. Oli juuri sopiva äidille ja Trevorille muuttaa pois Sowetosta. Äiti ja Trevor elivät hyvin vaatimatonta elämää. Äiti piti järjestystä yllä, poika oli vilkas ja lähes aina pahanteossa, mutta yhtä kaikki äiti ja poika rakastivat toisiaan. Sitten Trevorin ollessa 7-vuotias äiti tapasi Abelin, mustan autonkorjaajan. Voi äiti, joka oli niin päättäväinen ja viisas nainen, miten lankesit tällaiseen mieheen, mietti Trevor. Abelin naista alentavalla käytöksellä oli kytköksensä heimoperinteisiin. Kun siihen vielä yhdistyivät alkoli, huumeet ja väkivalta, lopputulos olikin täydellisen epätoivoinen. 

Laiton lapsi on New York Timesin bestseller.

Kirja on kiinnostavaa kuvausta Trevorin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä mustien elämästä apartheidin aikana. Trevorin pelasti äiti, joka jaksoi uskoa poikaansa ja  jaksoi opettaa häntä. Häneltä Trevor oppi positiivisuutta ja huumorintajua, jotka ovat kuljettaneet hänet USA:han koomikon ja poliittisen kommentaattorin tehtäviin. Vuonna 2018 Time-lehti valitsi Trevor Noahin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Noah taitaa kirjoittamisen taidon ja siihen liittyen huumorin käytön. Huumoria on käytetty juuri oikealla tavalla keventämään vihan ja väkivallan täyttämiä apartheidin vuosia. Noahin intensiivinen kuvaus kosketti minua. Uskon, että kirjan lukeneet muistavat kiitollisuudella Nelson Mandelaa, joka muutti niin monen mustan elämän ja antoi mustille toivon paremmasta tulevaisuudesta. Suosittelen Nelson Mandelan kirjaa Pitkä tie vapauteen (WSOY, 2014) täydentämään Noahin kirjan kuvausta apartheidin vuosista. 

Laiton lapsi on yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksistani. Kiitos Jaana Iso-Markulle kirjan hyvästä käännöksestä.

Soweto on lähes entisensä

Soweton yli miljoonasta asukkaasta on nykyisinkin n. 98 % mustia. 

Ei kaikki ole slummialuetta Sowetossa. Tässä mustien parempaa asuinseutua. Sunnuntaipäivä ja rouva on palaamassa kirkosta. Maaliskuu 2020. Kuva AA.

Harvinainen katu maailmassa. Vilakazi Streetilla Sowetossa on asunut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu. Maaliskuu 2020. Kuva AA.

Kari Levola: Harju

Kari Levola: Harju. Robustos. 2020. 153 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä olen sinusta paljon kuullut, niin ja meidän omista tietojärjestelmistä lukenut. Ja nyt kun kuultiin, että juuri sinä teit hälytyksen sieltä luksushuviloilta, ajattelin että juuri tuollaista kansainvälisten kokousten eksperttiä täällä tarvitaan tueksi, kun on kaikkea tämmöistä ylimääräistä sählyä." (s. 77)

Harju on toinen osa Levolan Raistola-sarjaa. Ensimmäistä osaa Live Evil (Robustos 2019) en ole lukenut, mutta se ei haitannut, hyvin pääsin Raistolan kyytiin. Kuusikymppinen raisiolainen poliisi Raistola matkaa junalla kohti Punkaharjua. Raistola toipuu sydänleikkauksesta ja siksi hänet on passitettu viikon kuntoutusjaksolle Punkaharjun kauniisiin kansallismaisemiin. Kuntoutushotelli osoittautuu vanhaksi arvokkaaksi rakennukseksi. Rakennus on jo yli sata vuotta vanha ja on ensin palvellut keuhkotautiparantolana ja sodan aikana sotilassairaalana. Raistolalta kestää tovin jos toisenkin ennen kuin hän osaa suunnistaa sokkeloisessa rakennuksessa. Mutta huoneensa hän löytää kuin löytääkin. Huonekaveriksi ilmaantuu alajärveläinen vanhempi konstaapeli Heinonen. Heinosesta ei oikein ottanut selvää, "sillä vaikka pohjalainen näytti yksinkertaiselta, se taisi sittenkin olla järkimies, tai sitten umpihullu, ja onko niillä lopultakaan suurta eroa." (s. 22)

"Se oli siis tapettu siihen tikkatauluun?" (s. 41)

Kuntoutushotelli sijaitsee kauniilla paikalla Saimaan rannalla. Rannassa on hienoja luksushuviloita, jotka tuntuvat kaikki olevan varattuja. Syykin selviää. Suomen ja Venäjän presidentit tapaavat Punkaharjun Kartanohotellissa. Turvamiehiä ja muuta seuruetta majoittuu myös Kuntoutushotellissa. Ja onpa siellä majoittuneena myös Heinosen esimies Pohjanmaalta. Raistola yrittää osallistua kuntoutukseen, mutta voimat eivät vielä riitä kaikkeen, eivätkä kirjalliset tehtävät oikein jaksa innostaa. "Voi hevonhelvon helvetti!" toteaa Raistola, kun pitäisi laatia tiekartta omasta kuntoutumisesta. Niinpä hän ottaa omaa aikaa tutustuakseen luonnonkauniiseen ympäristöön. Mutta levollinen luonnonrauha rikkoutuu, kun venäläismies löydetään niitattuna ranta-alueen tikkatauluun. Ja lisää ruumiita on tulossa. 

Pian Raistola huomaa olevansa täysillä mukana tutkinnassa. Hän osallistuu myös presidenttien tapaamiseen Kartanohotellissa. Raistola tuntee olevansa umpikujassa rikosten suhteen, mutta onneksi hän saa apua Helenalta, kauniilta paikalliselta poliisilta. 

Putin ja Niinistö tapasivat Punkarjulla 26.7.2017.

Putin ja Niinistö tapasivat Punkaharju-hotellissa. Kuva AA.

Olipa kiinnostavaa lukea tätä kirjaa. Aina kun tapahtumat liittyvät tuttuihin seutuihin, kirjan kiinnostavuus lisääntyy. Olemme perheeni kanssa viettäneet paljon aikaa Punkaharjun kauniissa maisemissa, koska appivanhemmillani on siellä kesämökki. Ja satuinpa olemaan Punkaharjulla juuri päivää ennen Putinin ja Niinistön tapaamista. Kulkurajoitteita oli runsaasti, eikä Kartanohotellille päässyt lainkaan. Punkaharjua tuntevat tunnistavat kirjaa lukiessaan, että Kartanohotelli on Saimi Hoyerin Punkaharju-hotelli, entinen Valtionhotelli.  

Kartanohotellin punatukkainen omistajatar. Kuva AA.

Raistolaan oli kiva tutustua, mieheen joka on ihan oma itsensä ja jolla ei ole tarvetta miellyttää ketään. Kuiva, hieman kierokin huumori leimaa hänen sanomisiaan. Olisiko jatko-osissa odotettavissa jotakin vipinää Helenan kanssa. Tosin emme tiedä, missä Helena lienee tällä hetkelläkään, koska Punkaharjulla ei enää ole poliisia. Levola on taitava kirjoittaja. Hänellä on taito saada tapahtumarikas rikostarina mahtumaan vain 150 sivuun. Levola on tuottelias ja palkittu kirjailija, hän on saanut mm. J. H. Erkon palkinnon, Finlandia Junior -palkinnon sekä Arvid Lydecken -palkinnon. Dekkareita Levola ei ole aiemmin kirjoittanut.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Into. 2020. Norjankielinen alkuteos Mot meg i paradis. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun tyttäreni", Milla toistaa. Hän tuntuu sanovan sen yhtä paljon itselleen kuin vieressään istuvalle putkinäkövisionäärille. "Minulla on tytär. Tai siis", hän kuiskaa, "oli. Kunnes jouduin luopumaan hänestä." Jokin hänen kasvoissaan on yhtäkkiä muuttunut, silmien ja suun ympärille on ilmaantunut juonteita ja ryppyjä, jotka pilkottavat ohuen meikin alta. Ehkä ne ovat olleet siinä koko ajan, en vain ole pysähtynyt katsomaan niitä." (s. 63)

Paratiisin kutsu on toinen osa Bakkeidin Aske-sarjaa. Ensimmäistä osaa, Meren aaveet, en ole lukenut, mutta se ei haitannut, hyvin pääsin mukaan Asken kyytiin. Thorkild Aske, kirjan minä-kertoja, on yksinäinen, tylyn oloinen ja hieman rähjäinen entinen poliisi. Askella on hurja menneisyys, josta muistoina ovat lukemattomat arvet eri puolilla kehoa. Kaiken lisäksi Aske on päihderiippuvainen. Mutta yhtä kaikki, hän on taitava selvittämään visaisiakin rikoksia. Aske oli saanut oppinsa mm. sarjamurhaajien haastattelukoulutuksessa USA:ssa. Asken tausta, jota valotetaan kirjassa vaihe vaiheelta, on mitä moninaisin. Menneisyydestä nousevat esille muutaman vuoden takaiset tapahtumat, jolloin Aske oli mukana järkyttävässä auto-onnettomuudessa ja sitä myötä menetti virkansa poliisin sisäisen tutkinnan kuulustelijana ja sai vankilatuomion. Kolme vuotta Stavangerin vankilassa oli rankkaa aikaa. Aske yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Seurauksena oli happivaje ja sen seurauksena riippuvuus kipulääkkeisiin. Aske tietää itsekin, että hän on koukussa oleva huumeidenkäyttäjä. Hänen psykiatrinsa on tehnyt hyvää työtä ja saanut Asken jättämään lääkehuumeet - toistaiseksi.

Aske tuntee, että hänen aikansa on siirtyä eläkkeelle, nyt kun hän on menettänyt työpaikankin. Keskustelut työkyvyttömyyseläkkeestä on jo käyty ja uudenlainen tulevaisuus häämöttää, kunnes sitten tulee kutsu uuteen tehtävään. Uusi haaste kutkuttaa Asken mieltä, hän haluaa tietää siitä enemmän. Niinpä hän matkustaa Stavangerista Osloon, tapaa tulevan työnantajaehdokkaansa Milla Lindin sekä pipareita leipovan ruotsalaisen Joachimin ja kaksi poliisia. Milla, joka on Norjan menestyneimpiä rikoskirjailijoita, haluaa Asken taustoittamaan tulevaa kirjaansa. Kirja on dekkarisarjan päätösjakso, jossa selvitetään kahden nuoren tytön katoamista. Aiemmin Lindin kirjoja taustoittanut Robert Riverholt on murhattu. Ei Aske kauaa mieti, hän ottaa tehtävän vastaan.

"Ennemmin tai myöhemmin te kaikki alatte vihata minua." (s. 91)

Terävänä ja älykkäänä poliisina Aske huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Joku salaa jotakin. Eikä Aske pysty pysymään paikoillaan. Robertin murha on vain pieni osa rikosvyyhtiä, mukaan tulevat kahden nuoren tytön katoamiset ja monen monta muuta kiemuraa, jotka kuljettavat Askea paikasta toiseen. Jännittäviä tapahtumia saadaan seurata milloin Pietarissa, milloin Arkangelissa, milloin Lofooteilla. Pian Aske on niin syvällä rikosvyyhdin tutkinnassa, ettei hän voi muuta kuin jatkaa. "Siksi", huokaan ja kallistan tärveltyneen poskeni ovenkarmia vasten, "että kun pääsen vauhtiin, en osaa lopettaa." (s. 91) Väkivaltaa on paljon ja ruumiita tulee. Välipaloina kirjailija tarjoaa kiinnostavia henkilökuvauksia. Erityisesti Asken entinen esimies Gunnar Ore ja hänen vaimonsa Ann Mari ovat kiinnostavia tuttavuuksia. Gunnarin ja Asken piikittelevä sanailu on viihdyttävää luettavaa. Loppuratkaisua ennätin veikkailla mielessäni jo moneen otteeseen, mutta pieleen meni. Loppuratkaisu on todella yllätyksellinen.

Pidin tästä erinomaisesta dekkarista. Kirja tarjoaa hyvää dekkariviihdettä, sitä suosittua nordic noiria, ja samalla hieman erilaista jännitystä. Pahuutta ja väkivaltaa on, veri lentää ja ruumiita tulee, mutta on kirjassa jotakin muutakin. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu. Dekkari koostuu kuudesta osasta, joiden kaikkien otsikot alkavat samalla tavalla: Ne jotka... Tällaisista taitavista yksityiskohdista pidän. Luvut ovat lyhyitä ja sujuva dialogi toimii hyvänä apukeinona juonen kuljettamisessa. 

Henkilögalleria on mielestäni kirjan vahvuus. Roolien rakentamiseen on panostettu ja mukana on kiinnostavia roolihahmoja. Ja selvää on, etteivät he kaikki suinkaan ole sieltä puhtoisimmasta päästä. Aske kaikessa epäsovinnaisuudessaan on kiinnostava tyyppi. Uskon, että  Bakkeidin Aske-sarjasta tulee menestys, niin lupaava dekkari tämä Paratiisin kutsu on. 

Juhannustervehdys Ilomantsista

Terveiset eiliseltä Ilomantsin reissulta.

Kaunista ja aurinkoista Petkeljärven kansallispuistossa

Petkeljärvi

Kesäinen maisema Parppeinvaaralta

Nautimme karjalaisen pitopöydän Parppeinpirtillä

Ja ainakin me viihdyimme.

Viinitornissa. Yläkerroksessa on Hermannin viinibaari. Upeat maisemat. Lasissa Hermannin kuoharia.

Kotipihan unikkoja.

Mukavaa ja aurinkoista juhannusta! 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY. 2020. Kansi: Anna Makkonen. 317 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä, Elina jatkaa vauhtiin päästyään, luulet olevasi joku kirkasotsainen marttyyri. Sinä otit isän takaisin, vaikka kukaan muu ei olisi ottanut, ja teit niin vain, jotta muut tajuaisivat, miten ylimaallisen täydellinen olet. Sinä sinnittelit paskassa avioliitossa yli kolmekymmentä vuotta, vaikka et välittänyt kenestäkään hevonpaskaa!" (s. 221)

Vuoden 2017 lopulla meillä oli lukupiirikirjana Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY, 2016). Pidimme kirjasta. Lähteenmäki kuvaa siinä kiinnostavasti ja uskottavasti elämää 1940-luvulta aina nykypäivään asti. (linkki). Tämän hyvän lukukokemuksen innoittamana halusin tutustua Lähteenmäen uusimpaan kirjaan Sitten alkoi sade.

Paulalla on vielä työvuosia jäljellä. Työ terapeuttina on ollut hänelle mieluista, mutta nyttemmin hän on huomannut itsessään väsymyksen oireita ja tuntee, ettei aina jaksa syventyä asiakkaiden huoliin riittävällä kiinnostavuudella. "Mutta viime aikoina on tuntunut kuin asiat liukuisivat käsistä eikä hän ymmärtäisi enää niitä. Hän ei löydä sanoja niin kuin aiemmin, eikä hän ole varma ajatuksistaan ja osaamisestaan." (s. 65) Kun tutustuu Paulan elämänvaiheisiin, tuntuu siltä, että Paulan paikka olisi pikemminkin terapeutin asiakastuolilla, sen verran matalalentoista ja apaattista Paulan viime vuodet ovat olleet. Läheisiä, tärkeitä ihmissuhteita on päättynyt. Viisi vuotta sitten Paulan mies Lasse kuoli ja lisäksi Paula menetti Eevan, tärkeistä tärkeimmän ystävänsä. Paulalla ja Lasselle on yksi tytär Elina, jonka avioliitto Kasperin kanssa on päättynyt eroon. Paulalla ei riitä ymmärrystä erolle, ja vielä vähemmän sitten, kun eron todellinen syy paljastuu. 

Kirjan toinen juonenkulku seuraa nuorta Ojóa. Tämä nuori tyttö on paennut jostakin Afrikan maasta, jota ei mainita nimeltä. Maa saattaa olla Nigeria, koska kyseisessä maassa tapahtuu tyttöjen kiinniottoja ja murhia. Tällaista tekee ääri-islamistinen Boko Haram -järjestö Nigeriassa. Juuri tämän vaaran vuoksi äiti haluaa laittaa kolme tytärtään turvaan Eurooppaan. Mutta vain Ojó pääsee pakomatkalle, kaksi siskoa jää rajalle. Mitä siskoille sitten tapahtui, sitä Ojó ei tiedä. 

"Paha on lähellä kotiamme. Se kiertää sitä kuin kuu yöllä." (s. 259)

Matka kohti Eurooppaa on vaarallinen ja myös uhkarohkea. "Me pääsimme matkaan ja istuimme kuusi päivää läpi helvetin. Aavikon kuumuutta ei voi sanoin kuvailla, jos sitä ei ole kokenut. Se on tappavaa, se vie ajantajun. Minäkin sulin muiden pick-upin lavalla istuvien kanssa limaiseksi, huonovointiseksi, haisevaksi ihmishyytelöksi, ja taivaan täyttävä aurinko räkitti meitä kaiken aikaa." (s. 127) Monen vaarallisen tilanteen jälkeen ryhmä saapuu Espanjan Aurinkorannikolle. Mitä sitten? Ojó on yksin, hän ei tunne ketään, hän on raskaana, häntä vainoaa D, joka on raiskannut hänet ja jonka lasta hän odottaa. Sitten löytyy rouva, ystävällinen rouva, joka ottaa hänet luokseen. Rouvakin on yksinäinen. Hän on tullut jostakin toisesta maasta, eikä hänellä ole ystäviä. He kertovat toisilleen muistoja omista kotimaistaan ja saavat näin lohtua yksinäisyyteensä. Käy ilmi, että rouvallakin oli aikoinaan rakas ystävä. Ystävä tuo rouvalle mieleen kauniita muistoja. 

"Pesue, jo pelkkä sanakin kammotti." (s. 43) 

Kirjassa on runsaasti eri teemoja. Ennen kaikkea kirja on kuvausta naisista, erilaisista ja eri-ikäisistä naisista. Tapaamme Paulan, Elinan, Paulan uuden naapurin Sonjan, Ojón ja rouvan. Paljolti kirja on vanhenevan ja yksinäisen Paulan elämän kuvausta. Sellaiseksi, vanhenevaksi ja yksinäiseksi, Paula tuntee itsensä. Paulaa ärsyttävät niin monet asiat maailmassa, hänellä on varmasti enemmän vaikeuksia elämänsä kanssa kuin hänen terapia-asiakkaillaan. Kun Elinan avioero tulee ilmi, Paulan on vaikea ottaa uutista vastaan. Itselleni kirja edusti paljolti äiti-tytär -suhteen kuvausta. Suhde tuntuu erikoiselta, välillä jopa vihamieliseltä. Rakkaus ja kiintymys puuttuvat tästä äiti-tytärsuhteesta. Tuntuu, että molemmat syyttelevät toisiaan eletyistä vuosista ja tehdyistä ratkaisuista. Ehkä moni asia juontaa juurensa lapsuudesta, ainakin Elinan mielestä. Paula oli ollut kiireinen äiti. Muita lapsia hän ei ollut halunnut, vaikka Lasse oli haaveillut suuremmasta perheestä. Kun kuollut isä tulee Elinan mieleen, hän heittää syytökset äidilleen. "Sinä et rakastanut isääkään! Tavallaan aiheutit isän kuoleman!" (s. 220) Kaikista syyttelyistä huolimatta Elinalle on itsestäänselvyys se, että Paula auttaa Elinaa lasten hoidossa. 

Kirjan kaksi hyvin erilaista juonilinjaa yhtyvät ennen pitkää. Itse asiassa hyvin luontevasti, vaikkakin Ojón rooli jäi minulle hieman arvoitukseksi ja epäuskottavaksi. Maahanmuutto, sekä laiton että laillinen, on hyvin akuutti ja tärkeä asia, ja mietinkin, onko tänä päivänä lähes pakollista sisällyttää juoneen jokin maahanmuuttoon liittyvä kuvio. Omalla kohdallani kirjan henkilöt eivät tulleet kovin läheisiksi. Koin, että Paula ja Elina eivät epäempaattisuudessaan olleet todentuntuisia enkä Eevaankaan oikein saanut mitään otetta. 

Lähteenmäki hallitsee kirjoittamisen taidon. Hän kirjoittaa sujuvasti ja selkeän rakenteen vuoksi kirjaa on miellyttävä lukea. Kirjan tapahtumat sijoittuvat puolen vuoden ajalle ja ovat kiinnostavasti rakennettu juhlapäivien, mm. pyhäinpäivä, adventti ja uusi vuosi, ympärille. Kirjassa on melankolinen sävy, mutta onneksi kirjan loppu oli positiivinen. 

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit. WSOY. 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. 494 sivua.

Omasta hyllystä

"Haluan, että rupeamme laajentamaan toimintaamme. Minä näen joka päivä sellaisia ruotsalaisia, jotka yrittävät vakuuttaa maanmiehilleen, että muslimit ovat herttaisia ja rauhanomaisia ihmisiä. He eivät ole yhtään parempia kuin ne norjalaiset ja tanskalaiset, jotka auttoivat natseja toisen maailmansodan aikana. Kuten tiedämme, nämä mielisairaat ihmiset haluavat ottaa käyttöön sarilain ja kieltää meiltä kaikki vapaudet, joiden puolesta isi-isämme ovat kamppailleet." (s. 342) 

Patriootit on Pascal Engmanin esikoisteos, joka sai erittäin hyvän vastaanoton sekä Ruotsissa että ulkomailla. En aloittanut Engmaniin tutustumista tästä esikoisesta, vaan luin ensin Polttavan maan (linkki), joka aloitti Vanessa Frank -jännityssarjan. Koska kirja oli niin kiinnostava ja hyvällä tavalla jännittävä, halusin lukea myös Engmanin esikoisteoksen. Tarkoituksena oli, että saisin tämän kirjan dekkariviikon luettuihin. Tai siis luinkin kirjan kyllä dekkariviikolla, mutta tämä postaus tulee nyt sitten jälkikäteen.

Kirjassa on useita juonilinjoja. Osa tapahtumista sijoittuu Tukholmaan. Lehtitaloissa eletään karmaisevia aikoja, merkittävimpien lehtitalojen vaikutusvaltaisimpia toimittajia murhataan. Murha ei jää yhteen eikä kahteenkaan. Käy ilmi, että vaarassa ovat erityisesti ne toimittajat, jotka puolustavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa sekä suhtautuvat myönteisesti maahanmuuttajiin.  Kuka on seuraava, joutuvat kaikki toimittajat miettimään. Lehtitalojen toiminnan pitäisi kuitenkin jatkua tavanomaisesti, jotta pelkoa ei päästettäisi valloilleen, mutta vaikeaa ja peräti mahdotontakin se on. Toimittajan työtä kuvataan iltapäivälehden kunnianhimoisen Madeleine Wintherin kautta. Madeleine on vielä nuori, mutta hyvin nälkäinen ja valmis ottamaan suuriakin riskejä menestyäkseen kokeneempien toimittajien kilpakentillä. 

"Historiankirjoissa meidän tekomme tullaan vielä tunnustamaan." (s. 403) 

Lukija tietää kaiken aikaa, mistä on kysymys ja ketkä ovat murhaajia. Ja lukija tietää myös syyt, miksi toimittajia - noita maanpettureita - surmataan. Äärioikeistolainen terroristikolmikko Carl, Lars ja Fredrik on omien näkemystensä mukaan suuria isänmaan ystäviä. Joukon johtaja Carl on "sotilas, joka taisteli isänmaansa puolesta." (s. 431) Ruotsi kuuluu ruotsalaisille ja sen vuoksi heidän vihansa kohteena ovat maahanmuuttajat sekä heihin myönteisesti suhtautuvat toimittajat. "Toimittajien aika on ohi", hän (Carl) sanoi. "Ihmisten katseet ovat kohdistuneet heihin, ja he ovat suunniltaan pelosta. Heidän tätä maata vastaan  tekemiään rikoksia ei ole jätetty rankaisematta." (s. 342) Kolmikon vihan välikappaleeksi joutuu maahanmuuttajataustainen taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Ibrahim asuu vaimonsa Fatiman kanssa Tenstassa. He ovat hyvin ylpeitä Mitra-tyttärestään, joka opiskelee oikeustiedettä yliopistossa. Ibrahim ei anna uskonnon ohjata täysin elämäänsä, vaan toteaa: "Itse hän ei ollut mikään mallimuslimi, vaan jopa söi silloin tällöin makkaraa, mikäli sattui sille päälle tulemaan." (s. 217) 

Toista juonilinjaa Engman kuljettaa Chilessä. Ruotsalaisella Augustilla on värikäs tausta, hän on ollut mukana mm. muukalaislegioonassa. Chilessä hän toimii rikollisliigan venäläisen johtajan henkivartijana. August rakastuu kauniiseen Valeriaan, mutta hänen tiensä vie takaisin Ruotsiin.   

Kuten Polttava maakin, tämä kirja oli kiinnostavaa ja koukuttavaa luettavaa. Engman kirjoittaa hyvin, ja Pekka Marjamäki on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa. Jos dekkarissa käsitellään ajankohtaisia teemoja, se lisää aina kirjan kiinnostavuutta. Patriootit pureutuu luku luvulta yhä tiukemmin tämän päivän ruotsalaisyhteiskunnan kipupisteisiin. Engman kuljettaa sujuvasti eri juoniketjuja läpi kirjan ja sitoo ne taitavasti yhteen. Näyttää siltä, että Engman panostaa kirjoissaan nimenomaisesti juonen rakentamiseen ja sen kuljettamiseen. Henkilöhahmot jäävät valitettavan ohuiksi, jopa mielenkiinnottomiksi ja epäuskottaviksi. 

Muutama juttu jäi mietityttämään. Polttavassa maassa osa tapahtumista sijoittui Ruotsin lisäksi Chileen. Tapahtumilla oli siinä kirjassa syynsä tapahtua nimenomaisesti Chilessä. Tässä kirjassa Chilen osuus jää lähinnä ihmettelyn aiheeksi ja aika merkityksettömäksi. Kirjan juoni ei varmasti olisi kärsinyt, jos vaikka koko Chilen osuus olisi jäänyt pois.

Olen vakuuttunut, että Ruotsista löytyy Carlin, Larsin ja Fredrikin kaltaisia isänmaan puolesta taistelevia äärioikeistolaisia, mutta hieman epäuskottavalta tämän pienen ryhmän toiminta tuntui. Olisin odottanut, että kolmikon ideologista vihaa tai aatteellista toimintapohjaa olisi avattu enemmän. Vai oliko niin, että ettei tällä populistisella terroristikolmikolla sellaista aatepohjaa ollutkaan?

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa:
Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka ja Mummo matkalla..

Joensuun Naisten Pankin lukupiiristä

Tässäpä Joensuun Naisten Pankin lukupiirin suositus kesälukemiseksi sekä pieni kooste lukupiirimme toiminnasta.

Vinkit kesälukemiseksi ja syksyn lukupiireihin

Joensuun Lukevat Leidit suosittelee Ayòbámi Adébáyònin kirjaa Älä mene pois (Atena, 2018). Sen tapahtumat sijoittuvat 1980-90 -lukujen Nigeriaan. Akin ja Yejide ovat menneet naimisiin. Akin rakastaa ja arvostaa kaunista vaimoaan. Avioparilla on iso ongelma - lapsettomuus, josta tulee myös Akinin suvun ongelma. Kehyksenä toimii nigerialainen yhteiskunta, jossa vastakkain ovat moderni Nigeria ja vanhat perinteet. Tavat, tottumukset, perinteet ja politiikka kuuluvat kaikki nykyiseen Nigeriaan.

Yhteinen keskustelu avaa uusia näkökulmia

4.6.2020 klo 14:46 

Lukupiirissä tulee luettua kirjoja, joita ei muuten tule luettua

Joensuun Naisten Pankin lukupiiri aloitti toiminnan keväällä 2013. Tuosta keväästä alkaen olemme kokoontuneet jakamaan kokemuksia valitsemistamme kirjoista kerran kuukaudessa lukuun ottamatta kesäkuukausia. Olemme kokoontuneet peräti 71 kertaa. Luettuja kirjoja on kertynyt 72. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla käsittelimme kaksi kirjaa, mutta tästä käytännöstä luovuimme saman tien. Keväällä 2020 lukupiiri oli toiminut seitsemän vuotta.

Heti alkuvaiheessau linjasimme, että keskitymme etupäässä kehitysmaiden ja ennen kaikkea Naisten Pankin avustusta saavien maiden kirjallisuuteen. Löysimme afrikkalaisesta kirjallisuudesta uuden, mielenkiintoisen kirjallisuuden maailman. Luimme myös Aasiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Muutaman vuoden päästä halusimme laajentaa lukualuettamme muualle maailmaan. Otimme ohjelmaan myös suomalaista kirjallisuutta.

Lukevat Leidit

Nimesimme lukupiirimme Lukeviksi Leideiksi. Leidejähän me olemme kaikki, ja lukeminen on meille kaikille tärkeää. Ei siinä mitään, tosi mielellämme ottaisimme miehiäkin lukupiiriimme. Meillä on ollut useita kokoontumispaikkoja: kirjasto, Metla, Kontkasen Leilan koti ja seurakunnan tila. Viime vuosina olemme kokoontuneet OK-Siviksen tilassa Joensuun keskustassa.

Tuemme kirja-arvontojen tuotoilla Naisten Pankin toimintaa. Lukutoukka-Kristan ansiosta meillä oli arvonnoissa aina hyviä kirjapalkintoja. Hän kuului kantaviin Lukevien Leidien toimijoihin ja postasi lukupiirikokoontumisistamme omaan blogiinsa. Enää Krista ei ole mukana. Hän kuoli keväällä 2017. Airolan Anneli, Kristan äiti, jatkaa Kristan työtä ja tekee postaukset lukupiiritapaamisista Kirjojen kuisketta -blogiinsa. Ne julkaistaan myös Naisten Pankin verkkosivuilla. Edelleen järjestämme arpajaisia Ikosen Annen kirjalahjoitusten turvin.

Parasta on keskustelu: näkökulma maailmaan laajenee

Kaikki naistenpankkilaiset ovat tervetulleita lukupiiriimme. Tiedotamme kokoontumisista nettisivuillamme ja sähköpostissa. Valitsemme luettavat kirjat yhdessä. Syksyn kirjat valitaan keväällä ja kevään kirjat ennen joulua. Kirjojen valinta on sujunut hyvässä yhteishengessä. Tavoite on, että lukupiiriläiset lukevat kirjan etukäteen, mutta lukupiiriin voi toki tulla vain kuuntelemaan keskustelua. Vetäjä valitaan jo kirjojen valitsemisen yhteydessä ja vaihtuu joka kokoontumisessa. Ensin vetäjä pitää pienen alustuksen kirjasta ja kirjailijasta. Sitten keskustellaan. Lukupiirikokoontumisiin on osallistunut noin 10 lukijaa. Kirjailijavierailut, joita meillä on ollut kaksi, ovat aina tervetulleita. Pidämme lukupäiväkirjaa tapaamiskerroistamme. Merkitsemme siihen mm. kirjalle annetun arvosanan asteikolla 1-5.

Aukeama lukupäiväkirjastamme

Kolme korkeimmat pisteet saanutta kirjaa:
– Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena, 2018)
– Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Otava, 2009)
– Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Teksti: Anneli Airola, anneli.airola(at)hotmail.com,

Jaa sivu

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva Kustannus. 2020.  Englanninkielinen alkuperäisteos: The Nazi and the Psychiatrist. Käännös: Päivi Paju. 312 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hän (Kelly) saapui Mondorfiin innokkaana tutkimaan, löytäisikö hän vangeista merkkejä natsijohtajille yhteisestä heikkoudesta: halusta tehdä pahoja tekoja. Yhdistikö heitä kaikkia mielisairaus tai jokin psykiatrinen syy? Oliko olemassa "natsipersoonallisuus", joka selitti heidän katalat ilkityönsä?" (s. 36)

Toisen maailmansodan jälkeiset Nürnbergin oikeudenkäynnit kiinnostavat tutkijoita ja kirjailijoita yhä edelleen. Kiinnostus kohdistuu erityisesti siihen oikeudenkäyntiin, jossa syytettyinä olivat natsi-Saksan johtohahmot. Tutkijat pyrkivät löytämään uusia näkökulmia oikeudenkäynnin kulkuun ja natsijohtajien persoonallisuuksiin. Amerikkalaisen journalistin ja kirjailijan Jack El-Hain kirja on kiinnostava ja ainutlaatuinen kuvaus Douglas M. Kelleyn kokemuksista natsivankien psykiatrina. Kirja pohjautuu Kelleyn muistiinpanoihin ja potilaskertomuksiin.  Psykiatrin huomio kiinnittyi erityisesti valtakunnankansleri Hermann Göringiin. 

Göring piti itseään Saksan johtajista karismaattisimpana ja kansainvälisesti ihailluimpana.

Natsijohtajien ensimmäinen vankila oli Luxemburgissa Mondorf-les-Bainsissa, jossa Palace Hotelista oli tehty pelkistetty vankila. Vankilanjohtajana toimi Yhdysvaltain armeijan eversti Burton C. Andrus, joka sittemmin siirtyi vankien kanssa Nürnbergiin. Elokuun alussa vuonna 1945 amerikkalainen psykiatri Douglas Kelley sai huippukomennuksen Luxemburgiin. Kelley oli innostunut. "Kelley saisi tavata miehet, joita pidettiin yleisesti vuosisadan pahimpina rikollisina." (s. 35)  Natsvangit olivat vankilassa odottavalla kannalla, koska mitään ei tapahtunut. Göring oli pitkästynyt. Häntä ihmetytti ja kummastutti, miksi häntä pidettiin vangittuna ja hän odotti vain vapautusta. Mutta matka jatkui, nyt määränpäänä oli Nürnbergin vankila.

Andrus totesi, että pelkkä ilmakin tuntui vangitulta.

Nürnbergin vankilassa oli runsaasti natsivankeja, mutta heistä kaksikymmentäkaksi oli niitä, jotka olivat korkeimpia Kolmannen valtakunnan johtajia. Mukana olivat kaikki tärkeimmät natsijohtajat lukuunottamatta natsi-Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitleriä, propagandaministeri Joseph Goebbelsia ja SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmleria, jotka kaikki olivat tehneet itsemurhan. Lisäksi puoluesihteeri Martin Bormann oli kadonnut. Nürnbergin vankilassa olosuhteet ja sellit olivat perin karuja, koska itsemurhan mahdollisuus oli pyritty eliminoimaan. Kelleyn rekrytoinnilla oli tärkeä merkitys. Hänen piti arvioida ja pitää huolta siitä, että kahdenkymmenenkahden oikeuden eteen joutuvan natsijohtajan mielenterveydellinen tila oli vakaa. 

Kelley vietti aikaa ja keskusteli kaikkien vangittujen kanssa, mutta eniten aikaa hän käytti keskusteluihin Göringin kanssa, ei siksi, että Göring oli korkea-arvoisin syytetyistä, vaan ihan puhtaasti omasta halustaan. He löysivät pian keskinäisen yhteisymmärryksen. "Kumpikin ymmärsi, mitä toinen sanoi ja miltä tästä tuntui, tajusi voivansa olla jotakuinkin oma itsensä heidän ollessaan yhdessä ja nautti toisen seurasta." (s. 90) Kelleystä Göring sai älykkään keskustelukumppanin, jolle hän saattoi kertoa omasta roolistaan natsismin rakentamisessa. Göring kaipasi huomiota, ja sitä hän sai Kelleyltä. Keskustelujen ohella Kelley halusi tehdä vangeilla psykologisia testejä selvittääkseen, millainen tyypillinen "natsipersoonallisuus" oli. Hän teetti vangeilla Rorschachin musteläiskätestejä ja mittasi älykkyysosamääriä. 

"Olivatko he mielenvikaisia?" (s. 183)

Vankilaan otettiin toinenkin psykiatri, Gustave Mark Gilbert. Hän halusi tehdä omat testinsä ja teetti uudelleen mm. musteläiskätestit. Gilbertin tulkintojen mukaan natsijohtajat olivat psykopaatteja, joiden "persoona oli vaarallinen ja muista erottuva." (s. 202), kun taas Kelleyn tulkintojen mukaan natsijohtajat olivat melko tavallisia ihmisiä jokainen pienine puutteineen. Kelleyn tulkinta nostaa esille mahdollisuuden, että todellista pahuutta voi ilmetä kenessä vain ja missä vain. Tulokset Göringin osalta olivat kiinnostavat. Gilbert tulkitsi Göringin testejä niin, että Göring oli masentunut ja moraalisesti rappeutunut. Lisäksi Gilbert totesi, että "Göring oli terävä ja kyyninen, mutta ei nero". (s. 130) . Sen sijaan Kelleyn tulosten mukaan Göringillä oli mielikuvitusta, voimaa ja rohkeutta. Kelleyn mukaan hänessä ja Göringissä oli hyvin paljon samaa, molemmat olivat urakiipijöitä ja taitavia manipuloijia. "Tajuamattaan Kelley samaistui Göringiin." (s. 130)

Oikeussali 600 toisessa kerroksessa

Oikeudenkäynti, jota seurasi koko maailma, alkoi 20.11.1945. Kelley joutui lähtemään takaisin Amerikkaan kesken oikeudenkäynnin eikä hän ollut kuulemassa Göringin kahdentoista tunnin pakahduttavaa puolutuspuheenvuoroa. Kelley olisi ollut ylpeä, säkenöivä, kiihkeä ja asiantunteva Göring oli palannut. Hän esiintyi itsevarmasti, eloisasti ja hymyillen sekä nautti olostaan. 

Oikeudenkäynti kesti 218 päivää. Lopputuloksen tiedämme. Göring puraisi rikki syanidikapselin kaksi tuntia ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Psykiatri Kelley ei koskaan päässyt eroon Göring-muistoistaan. Ei edes kuollessaan.

Hyvää ja perusteellista tutkimusta

Kyseessä on kiinnostava kuvaus Douglas Kelleyn työskentelystä Kolmannen valtakunnan natsijohtajien psykiatrina. El-Hai on tehnyt hyvää ja perusteellista tutkimusta. Lopputuloksena on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu tietokirja, jossa on mukana kiinnostava valokuvaliite sekä kattava lähdeluettelo. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kotkanpesä eli Kehlsteinhaus, korkeimpien natsijohtajien kokoontumispaikka. Kuva AA (kesäkuu 2019).