Heikki Turusen Vinoristin kansa kuljettaa ortodoksievakkoja Juukaan

Heikki Turunen: Vinoristin kansa. 2017. WSOY. 316 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoista nouseville elämän antoi..." (s. 76)

Vinoristin kansa on Heikki Turusen evakkoeepoksen toinen osa. Se on suoraa jatkoa Kuokka ja kannel -kirjalle (2016). Kolmas ja viimeinen osa Nenkoset ilmestyi nyt syksyllä 2018 juuri ennen kirjamessuja.  

Vinoristin kansassa noin 2000 suojärveläistä joutui venäläisten vankileirille Posolkaan puoleksi vuodeksi. Näin alkaa Vinoristin kansa, kirja ortodoksiuskoisten karjalaisten evakkomatkasta pois Karjalasta. Kurjaakin kurjemman vankilajakson jälkeen evakot marssitettiin Pohjanmaalle. Jatkosodan alkuvaiheissa v. 1941 päästiin palaamaan takaisin entisille asuinsijoille.  "Kukaan ei ryssitellyt, päivitellyt ristinmerkkejä ja muita heille itsestäänselviä uskonnollisia menoja kuin maailmanihmettä, sanonut joka toisesta heidän laulunomaisen soivan pehmeän kielimurteen sanasta "en ymmärrä". Kahden vuoden ajan elämä oli onnea täynnä. Mutta taas oli lähdettävä, kun koko Viipurin lääni määrättiin evakuoitavaksi. Ensiksi kohteena oli Pohjanmaa. 

 "Juuka laiha, Nurmes köyhä, Lieksa leipämaa." (s. 255)

Maanhankintalain mukaan ruotsinkielisten kuntien ei tarvinnut ottaa pakolaisia, koska kuntien kieliolosuhteita ei saanut muuttaa. Nämä kunnat suorittivat osuutensa rahassa. Niinpä suojärveläisten evakkojen sijoituspaikaksi määräytyi Juuka, nuo synkät ja kivikkoiset Pohjois-Karjalan korpimetsät. On hyvä, että tämä ruotsinkielisten kuntien vapautus maiden luovuttamisesta on tullut kirjatuksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Keskeinen osa kirjan juonta on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Täältä suojärveläiset lähtivät

Turunen: "Kirjoitin, koska karjalaisten kohtaloa ei saa unohtaa."

Turusen Vinoristin kansa oli seniorilukupiirimme marraskuun kirjana.  Kirjailija Turunen oli vieraana senioritapaamisessamme viime talvena kertomassa tästä mahtavasta evakkoeepoksesta. Turunen, joka tunnustaa olevansa maalaisromantikko, on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Turusen esitys innosti meitä lukupiiriläisiä ja päätimmekin ottaa Vinoristin kansan lukupiirikirjaksemme. Turunen totesi, että osat voi lukea itsenäisinä kirjoina.

Meitä oli paikalla 12 innokasta lukijaa. Kaikille meistä Turunen oli jollakin tavalla tuttu, onhan hän Pohjois-Karjalan omia kirjailijoita. Hän on syntynyt Lieksan Vuonislahden kylässä ja asuu nyt Juuassa. Turusen tuotanto on hyvin laaja. Parhaiten lukupiiriläisimme muistivat Simpauttajan, Kivenpyörittäjän kylän ja Joensuun Ellin, joista kaikista on tehty myös elokuvat.  

Niin paljon meillä oli kirjasta keskusteltavaa, ettei lukupiirillemme varattu aika oikein riittänyt. Kirja oli koskettanut kaikkia - tavalla tai toisella. Monilla lukijoistamme oli omakohtaisia kokemuksia tästä historian ajanjaksosta. Lukijoissamme oli evakkomatkoilla mukana olleita ja sellaisia, joilla oli juuret luovutetussa Karjalassa. Eräs lukijamme totesi, että "kirja oli elämysmatka vanhempien evakkomatkalle." Monet olivat asuneet jossain elämänsä vaiheessa Juuassa ja tunnistivat useita kirjan henkilöistä. Myös kirjan Manjalla on ollut todellinen esikuva. Näin Turunen kertoo Karjalaisen haastattelussa 17.10.2017: 

"Itku tuli monta kertaa, kun kirjoitin Manja Breloin kohtalosta sodan kauhujen keskellä. Hänen esikuvanaan on suurelta osin nyt 94-vuotias juukalainen Anni Väyrynen, joka kertoi tarinansa minulle."

Heikki Turunen Joensuun senioritapaamisessa huhtikuussa 2018

Turunen on kirjoittanut tärkeän kirjan

Turunen kirjoittaa hienoa ajankuvausta. Kirjan tapahtumille annetaan historiallinen kehys. ”Se (=maanhankintalaki) nuijittiin voimaan maahakemusten viimeistä jättöpäivää myöten keväällä samassa kuussa kun koivu sai lehden, Lapin sota loppui, Berliini saarrettiin ja Hitler naisensa kanssa otti myrkkyä maanalaisessa bunkkerissaan Liittoutuneiden valtaamassa Berliinissä." (s. 247)

Lemmen räiske, riijuut ja humalakohtaukset ovat osa karjalaisevakkojen elämää, kuten myös uskonto. Eräs lukijoistamme antoi Turuselle vilpittömän tunnustuksen siitä, miten kauniisti hän on kuvannut ortodoksista  uskontoa sekä myös luterilaisten ja ortodoksien jokapäiväisiä kohtaamisia. Ortodoksisuuden tunnistaa kirjassa hyvin, kuten eräs ortodoksiuskoinen lukijamme totesi.

Turusen käyttämästä kielestä keskustelimme pitkään. Turunen on käyttänyt kirjassaan runsaasti karjalan kieltä. Joidenkin mielestä karjalankieliset dialogit tekivät tiukkaa, joidenkin mielestä taas karjalan kieli on olennainen osa kirjan kokonaisuutta. Mutta joka tapauksessa Turusen kieli on runsasta, rehevää ja moniulotteista. Kielellään Turunen saa historian elämään ja pystyy maalaamaan ja kuvailemaan elävästi perhepiiriä ja tapahtumaympäristöä. Turusen luontokuvaukset ovat kertakaikkisen upeita; sanoilla Turunen tekee sen, mitä taiteilija pystyy tekemään siveltimellä, kuten eräs lukijamme totesi. Kirjan monin paikoin pitkiä lauseita kritisoitiin. Luimme muutamia otteita 12 riviä pitkistä lauseista, jolloin lauseen lopussa oli jo unohtanut lauseen alun. 

Eräs lukijamme oli tuonut ostokortteja vuodelta 1943.

Moitteensijaa tästä kirjasta ei juuri löytynyt. Kuitenkin aina jotakin. Itse olen suuri karttojen ystävä, ja tähänkin kirjaan olisin kaivannut karttaa sieltä luovutetusta Karjalasta samoin kuin uusista asuinsijoista Juuassa. Yllättäviä virheitä löytyi kirjasta. Vuonna 1940 Manja vetoaa YK:n peruskirjaan, vaikka YK perustettiin vasta vuonna 1945. Äänisen Aallot soivat kirjassa jo vuonna 1940, vaikka se levytettiin vasta vuonna 1942. Kirjan painovuosi oli väärä.  

Itse kävin katsomassa Markku Pölösen Oma maa -elokuvan samaan aikaan kuin luin tätä Turusen kirjaa. Kuinka hyvin nämä teokset täydensivätkään toisiaan. Vinoristin kansa on vahvaa Turusta ja Oma maa on vahvaa Pölöstä. Molemmissa teoksissa historia herää henkiin. 

Krista Launosen herkkä surukirja Ofelian suru

Krista Launonen: Ofelian suru. 2018. Avain. Kansi: Timo Numminen. Kannen kuva: John Everett Millais: Ophelia. 300 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Krista Launosen isosisko kuolee. Hän, joka oli Kristalle niin tärkeä. Hän, jonka Krista tunsi läpikotaisin. Hän, jonka kanssa Kristan piti viettää loppuelämänsä. Yhteinen kirjakin oli suunnitteilla. Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Tuli kuolema, kuolema joka muutti kaiken. Kaikki muuttui Kristan elämässä, nauru katosi, turvallisuuden tunne järkkyi, masennus iski. Kaikki tuntui yhdentekevältä.

"Sitten se on yhtäkkiä edessäni: kuva joessa kelluvasta naisesta." (s. 22)

Monelle läheisensä menettäneelle löytyy jotakin, josta saa voimaa surutyössä. Monesti se jotakin vain tupsahtaa eteen  - etsimättä. Näin kävi Krista Launosellekin. Taidehistorian projektia tehdessään hän löysi sattumalta tuhansien nettikuvien joukosta John Everett Millais'n maalauksen Ofelia. Krista joutui kasvotusten oman surutyönsä kanssa. "Yhtäkkiä kaikki oli täysin selvää: tässä se on. Näin taulussa itseni ja oman suruni. Vihdoin suruni oli saanut konkreettisen muodon." 

John Everett Millais: Ophelia

Siitä hetkestä alkoi Launosen tutkimusmatka. Ensin kohteena oli Shakespearen Hamlet ja seuraavana viktoriaanisen ajan Englanti. Kuningatar Viktorian ollessa vallassa (1837-1901) brittiläinen imperiumi oli voimissaan. Aikakausi oli myös teollisen vallankumouksen kulta-aikaa. Viktorian ajan taiteelle oli tyypillistä historiamaalaus ja romanttinen maisemamaalaus. 

Sir Millais

Minulle John Everett Millais (s. 8.6.1829) on uusi tuttavuus. Launonen kuvaa Millaisia erittäin komeaksi mieheksi. "Hän oli yli 182 senttiä pitkä, poikamainen, reipas ja iloinen, ei lainkaan hauras tai mystinen stereotyyppinen 1800-luvun taiteilija." (s. 46) Aikansa lapsinerona hänet hyväksyttiin Royal Academyn opiskelijaksi. Yhdessä William Holman Huntin ja Dante Gabriel Rossettin kanssa Millais perusti Pre Raphaelite -veljeskunnan vastalauseena akateemiselle taidekoulutukselle, jossa ihailun kohteena oli renesanssitaiteilijat, erityisesti Rafael. Millais oli varsin arvostettu ja hyvin toimeentuleva taiteilija jo omana aikanaan. Hänelle myönnettiin sir-arvonimi v. 1885 ja hänestä tuli baronetti. 
 

John Everett Millais (Wikipedia)

Millais matkasi Surreyhin Hogsmill-joelle maalaamaan Ophelia-taulun taustaa. Hän jatkoi maalausta Lontoossa. Mallina hänellä oli Lizzie Siddal, nainen, josta itsestäänkin tuli taiteilija. Launosen mielenkiinto siirtyykin seuraavaksi Lizzien elämään. Lizzie on ilmeisen ristiriitainen henkilö. "Jokainen tulkitsee Lizzietä omista lähtökohdistaan, sosiaalisesta asemastaan ja ajastaan käsin." (s. 127)  Launonen löytää Siddiesta ystävän ja hän kokee, että Ofeliaa, Lizzietä, kuollutta isosiskoa ja Launosta sitoo toisiinsa suru ja menetys.

Lizzie Siddal (Wikipedia)

 "Ophelia on auttanut surussani valtavasti." (s. 283)

Millais'n Opheliaa on analysoitu ja tulkittu yli 160 vuotta. Mitä Ophelia viestittää? Kuvaako maalaus Viktorian ajan naiskuvausta vai onko maalaus eroottinen fantasiamaalaus? Vai onko kyse aikakauden naisten surkeiden oikeuksien kuvauksesta? Näihin kysymyksiin Launonen etsii vastauksia taulun symboliikasta: mallin asennosta, maalauksen kukista, puista ja linnuista. Ophelia viehättää Launosta entistä enemmän niin, että hän matkaa Lontooseen Tate-museoon katsomaan taulua. Maalaus on upea: kaunis, taitava ja hämmentävä. "Mikään maalaus ei ole koskaan aiheuttanut minussa tällaisia tunteita ja tällaista rakkautta." (s. 176) 

"Surusta ei ehkä selviä, mutta surussa voi selvitä." (s. 251) 

 Viimeiset sata sivua Launonen käsittelee surua. Hän on tutkinut surua, lukenut surukirjoja ja haluaa jakaa surukokemuksiaan ja surutietämystään. Itse läheisen poismenon kokeneena allekirjoitan sen, "ettei rakkaan kuolemasta koskaan oikeastaan pääse yli." (s. 244) Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Launoselle Ophelia-taulusta muodostui pelastava oljenkorsi, johon hän ymmärsi tarttua. Se pelastava oljenkorsi läheisen kuolemaa surevalle voi olla mitä vain - se voi olla luonnossa liikkumista, ulkoilua, puhumista, lukemista, kirjoittamista, valokuvausta, meditaatiota, terapiaa, mitä vaan  - mutta tärkeää on, että on jotakin. 

Analyyttisestä tutkimusmatkasta Ophelia-taulun taustoihin ja surutyön teoriaan muodostuu taidokas ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja omille surukokemuksille. Kirja puhuttelee niin taiteen ystäviä kuin läheistensä kuolemaa surevia. Ofelian suru osoittaa, että myös tietokirja voi pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka, erityisesti silloin kun kirja on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu, kuten tämä kirja. Pidin tavasta, millä Launonen oli rakentanut kirjan. Selkeä rakenne osoittaa, että kirjoittaja on tiennyt, mitä hän tekee. 

 "Millais on kuollut, minä kuolen, mutta Ophelia pysyy Tate Britainin seinällä ihmetyttämässä ja ihastuttamassa tulevia sukupolvia." (s. 283)

Annika Erosen dekkari Yöhön kadonnut

Annika Eronen: Yöhön kadonnut. 2018. Myllylahti. 350 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Yöhön kadonnut on Annika Erosen toinen dekkari. Erosen ensimmäisessä dekkarissa Kaivo lukijat tutustuivat rikoskomisario Hannu Savolaiseen, ja tuttavuutta Savolaisen kanssa jatketaan tässä kirjassa. Kirjassa on useitakin tapauksia, joita Hannu Savolainen kollegoineen joutuu tutkimaan samanaikaisesti. Kysymys on, onko  eri tapauksilla yhteyksiä toistensa kanssa. 

"Linda oli silloin 10-vuotias." (s. 50)

Poliisien päähuomio kiinnittyy 12 vuotta sitten tapahtuneeseen Linda Raskin katoamiseen. Tuolloin Hannu Savolainen tutki 10-vuotiaan Lindan katoamista hyvinkin perusteellisesti ja tunsi, että kaikki mahdolliset kivet ja kannot tulivat käännetyiksi, mutta Lindan katoaminen jäi mysteeriksi. Nyt tuntuu, että Lindan katoamiseen saadaan uusi vinkki. Tampereen yliopiston filosofian professori Tage Iversen lukee lehtijutun Lindan katoamisesta ja oivaltaa jotakin. Mutta mitä hän oivaltaa? Sitä ei saada selville, koska professori katoaa. 

Keskeiset tapahtumapaikat ovat Hämeenlinna ja Katumajärvi. Katumajärvi on jo nimenä on niin pahaenteinen, että siellä voi kuvitella vaikka mitä pahaa tapahtuneen. Nomen est omen, kuten opin lukion latinan tunneilla.

"Kaikki on niin helvetin levällään." (88)

Savolainen ryhtyy selvittämään Iversenin katoamista ja huomaa, että juttuun tulee yhä lisää käänteitä, ja yhä useampi henkilö on tavalla tai toisella osallisena Lindan katoamisessa. Lisäksi kaupunkilaisia kauhistuttavat samanaikaisesti tapahtuvat kummalliset auto-onnettomuudet. Lindan katoaminen tuntuu kertakaikkiselta mysteeriltä eikä johtolankoja löydy. Vaikka juttu junnaa paikallaan, kirja ei jumitu, vaan kirjailija pystyy pitämään yllä sisäisen jännitteen, draivin. Kirjan suurin vahvuus mielestäni on Annika Erosen napakka, sujuva ja samalla tarkoituksenmukainen kirjoitustyyli. Tarina kulkee eteenpäin, vaikka tarinaan tulee mukaan mielestäni ehkä liikaakin henkilöitä. Maahanmuuttajateeman liittäminen kirjan juoneen tuntuu keinotekoiselta. Nerokkaalla tavalla Savolainen löytää ratkaisun, jota lukija ei todellakaan pysty ennakoimaan.

Keskushenkilö rikoskomisario Hannu Savolainen asuu yksin kissansa kanssa, vaimo on kuollut. Savolainen on todellinen työnarkomaani, työ kulkee mukana lähes kaiken aikaa. "En ota tätä tapausta sen raskaammin kuin muitakaan tapauksia, hän lisäsi ja tiesi saman tien, ettei asia ollut niin. Ei millään muotoa." (s. 168)  Parisuhde Laura Kalliokosken kanssa ei ota onnistuakseen. Tupakoinnin lopettaminen ottaa lujille.  Pidin Savolaisen henkilöhahmosta. Hän osoittautuu vaatimattomaksi, sympaattiseksi ja äärimmäisen taitavaksi poliisiksi. Hän on sellainen poliisi, jonka kanssa minä haluaisin olla tekemisissä, jos poliisilaitokselle olisi asiaa. 

Kirjasta huomaa, että Eronen on kissojen ystävä. Tämän todistaa jo Erosen kuva kissan kanssa kirjan liepeessä. Rikoskomisario Savolaisestakin löytyy ihan uusia hellyttäviä piirteitä, kun hän hoitaa kissaansa. Kissoja on muillakin kirjan henkilöillä, mm syyttäjä Ninna Jaalalla sekä Vappu Simukalle. Ehkä Erosella on kokemusta myös huonokuntoisista autoista, niin moni auto jättää matkustajansa tielle tässä kirjassa. "Check the coolant" -teksti ilmestyi välittömästi auton näytölle, kun Savolainen oli käynnistänyt auton. - Otetaan ihan rauhallisesti, Hakala sanoi varovasti raivosta kihisevälle Savolaiselle. - Tuossa ihan vieressä on minun autoni. Etkä kaiva niitä tupakkeja nyt taskustasi, ei se sinun autoasi saa kuntoon. (s. 319)

Annika Eronen

"Suunnitteluvirhe tässä on." (s. 47) 

Kirjasta löytyi mukava yksityiskohta. Jääkaapistamme oli juuri murtunut kahva jo kolmannen kerran muutaman vuoden sisään.  
Ja aivan sama juttu tapahtui Hämeenlinnan poliisilaitoksella. "Tuosta se on taas murtunut, ruuvikohdasta, Laine totesi. - Joka saatanan kerta sama juttu." (s. 47) Sitten pohditaan tuotekehittäjien ja insinöörien osaamattomuutta, kuten tehtiin meillä kotonakin. 

Mielelläni jatkan matkaa rikoskomisario Savolaisen kanssa, eli jatko-osia odotellen.

Jari Peltosen sarjakuvadekkarissa kyläkauppias katoaa

Jari Peltonen:Kylmälän murhat. Kyläkauppias katoaa. 2018. Otava. 125 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Ollaan Kirkkonummen Kylmälässä. Tapahtuu kummia. Kyläläiset tulevat ostoksille Jonten tuttuun kyläkauppaan, mutta yllätys onkin suuri, kun huomataan, että kauppaan on murtauduttu. Eikä kyläkauppias Jonttea löydy mistään. Kyläpoliisien Väinön ja Callen lupaavasti alkanut pilkkireissu keskeytyy. Kyläkaupasta paljastuu muutakin kuin murtojäljet: kaupan kylmiössä on ruumis. 

Poliisit ovat ymmällä. Miten Kylmälässä voi tapahtua tällaista? Mutta tämä kaikki on vasta alkua. Lisää päänvaivaa aiheuttavat autonraaputtajat ja ennen kaikkea eteläamerikkalaiset palkkamurhaajat. Ja katoaapa vielä maankuulu poptähtikin. Väinö joukkoineen saa todellisen haasteen yrittäessään selvittää tätä monimutkaista ja moneen suuntaan levinnyttä rikosketjua. 

Kyläkauppias katoaa on toinen Jari Peltosen Kylmälän murhat -sarjakuvasarjasta. Kylmälän murhia on verrattu Midsomerin murhat -televisiosarjaan. Rinnastus ei ole huono, niin jännittävää ja samalla viihdyttävää luettavaa Peltosen sarjakuvadekkari on. Juoni on mukaansatempaava ja kirjan upea kuvitus on tehty ammattitaidolla. Lukijan  huomio kiinnittyy lukuisiin kuvien oivaltaviin yksityiskohtiin. 

Pidin kirjan talvisesta tunnelmasta sekä myös kirjan sympaattisista henkilöistä. Enpä olisi uskonut, että sarjakuva voi toimia näin luontevasti myös dekkarina. Kokonaisuudessaan tämä sarjakuvadekkari oli kelpo lukukokemus. Uskon, että kirja vetoaa sekä nuoriin että aikuisiin dekkareiden ystäviin.

Alice Munron Kallis elämä lukupiirikirjana

Alice Munro: Kallis elämä. Tammen Keltainen Kirjasto. 2013. Dear Life. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Marko Taina. 319 sivua.

Lainattu kirjastosta

Naisten Pankin Lukevien Leidien lokakuun lukupiirikirjana oli Alice Munron Kallis elämä. Alice Munro syntyi vuonna 1931 Wighamissa Kanadan Ontariossa. Hän sai Nobel-palkinnon vuonna 2013. Nobel-raati mainitsi perusteluissaan, että Munroa voidaan kutsua Kanadan Tsehoviksi; niin kauniisti ja lempeästi hän kuvaa maaseudun tavallisten ihmisten ongelmia ja suhteita. Alice Munro on kirjoittanut 17 kokoelmaa, joista suomeksi on käännetty yhdeksän. Varmasti loputkin Munron kirjoista ansaitsisivat suomennoksen. Kanadasta tulee toinenkin suuri naiskirjailija: Margaret Atwood.

Kallis elämä -novellikokoelma sisältää kymmenen novellia ja neljä omaelämänkerrallista kertomusta. Monet tapahtumista sijoittuvat vuosien taakse, jolloin elämä oli rankkaa, köyhää ja monesti täynnä pettymyksiä. Kuolema on läsnä useissa novelleissa. Novellit ovat yllätyksellisiä, yht'äkkiä tulee yllättävä käännös, joka vie henkilöt ihan uusiin kuvioihin.

Meitä oli kymmenen naistenpankkilaista vaihtamassa ajatuksia Kallis elämä -kirjasta. Otamme vuorotellen vetovastuun lukupiiritapaamisista. Tällä kertaa vetovastuussa oli Anu. Olen ollut mukana Lukevissa Leideissä koko ajan eli yli 5 vuotta, ja voin sanoa, ettei vielä koskaan mielipiteet ole menneet niin ristiin kuin tämän kirjan kanssa. Osa meistä piti kirjasta kovasti, mm seuraavin perustein:

* Olin todella viehättynyt. Munro kuvaa tapahtumia niin seikkaperäisesti ja yht'äkkiä koko asetelma muuttuu.
* Munro tekee tapahtumaympäristöstä elävän.
* Lukujen hieno lopetus viehätti minua.
* Novellit ovat elämänmakuisia, rohkeita, yllätyksellisiä.
* Plussaa on, että kirjailija ei sano kaikkea, vaan lukijallekin jää pohdittavaa.
* Viipyilevän rauhallinen tunnelma.
* Näennäisen yksinkertaiset tarinat sisältävät suuri nytkähdyksiä, jotka muuttavat henkilöiden elämän suunnan.
* Novellit ovat  uskottavia.

Ja niitä toisenlaisiakin mielipiteitä oli:
* Olen huono novellien lukija, eikä tämä kirja edesauttanut asiaa.
* Tarinoista oli vaikea saada otetta. Juuri kun juoneen pääsi kiinni, tarina päättyi.
* Paikkakunnat vieraita, kun ei tunne Kanadaa.
* Raskasta luettavaa, ei pidä mielenkiintoa yllä.
* Otsikko ja luvun sisältö eivät aina kohtaa.
* Ilotonta luettavaa, jopa pitkästyttävää.
* Novellien aiheet jäivät etäisiksi.

Eräs lukijamme löysi yhtäläisyyksiä Munron ja Jari Tervon kirjoittamistyyleistä. Totesimme, että omaelämäkerralliset novellit (Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä) olivat mieluista luettavaa. Niissä oli hienoa tunnelmaa, ja näihin lukijan oli helppo päästä mukaan. Novellissa Kallis elämä Munro kirjoittaa koskettavalla tavalla omasta kouluajastaan sekä äitinsä sairastumisesta Parkinsonin tautiin. 

"Voisi luulla, että kaikki se oli liikaa. Kettutarha oli mennyttä, äidin terveys oli menossa. Kaunokirjallisuudessa se ei olisi toiminut. Mutta kumma kyllä, en minä muista sitä aikaa onnettomana". (novelli Kallis elämä, s. 309)

Totesimme myös, että Munron taitava suomentaja Kristiina Rikman on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä. Kääntäjän työ ei varmasti ole helppoa. Mietimme tämän kirjan nimeä: Dear life on saanut muodon Kallis elämä. Tässäkin on täytynyt tehdä valinta, onhan dear-sanalla niin monta merkitystä, mm rakas, tärkeä, arvokas, paras, joista kaikki omalla tavallaan kävisivät kirjan nimeksi. 
Meiltä lukupiiriläisiltä Munron kirja Kallis elämä sai arvion 3 (asteikolla 1-5).

Alice Munro (Widipedia)

!

Markku Pölösen Oma maa vahvaa sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuvausta

Koska Kirjojen kuisketta on kirjablogi, en yleensä kirjoittele elokuvista. Nyt teen poikkeuksen. Syynä voi olla se, että kysymyksessä on Pohjois-Karjalaan sijoittuva elokuva. Tai sitten se, että olen pitänyt Markku Pölösen tähänastisesta tuotannosta. Tai sitten yksinkertaisesti se, että pidin tästä elokuvasta. Ehkäpä nämä kaikki. Elokuva Oma maa on Pölösen comeback elokuvan pariin lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Oma maa kuvaa sodanjälkeistä aikaa vuodesta 1945 aina olympiavuoteen 1952 saakka. Elettiin jälleenrakentamisen aikaa. Nuo vuodet olivat rankkoja, voimia koettelevia kaikille suomalaisille. Oma maa -elokuvan lähtökohtana on maaseudun uudelleen rakentaminen, joka konkretisoituu Annin ja Veikon herkkänä rakkaustarinana. Veikko on kokenut sodassa tilanteen, jossa hän kirjaimellisesti on ollut kasvotusten kuoleman kanssa. Tuossa tilanteessa Annin veli kuoli. Anni on leipuritehtaan johtajan tytär, eivätkä Annin vanhemmat hyväksy Veikkoa, varatonta sota-invalidia. 

Annille rakkaus Veikkoon on tärkeämpi kuin oma perhe. Veikon sotainvaliditeetti antaa mahdollisuuden saada valtiolta asutustila. Suomeen perustettiin sodan jälkeen yli 100 000 asutustilaa ja sen lisäksi noin 16 000 kylmää tilaa. Kylmillä tiloilla metsä jouduttiin raivaamaan ennen kuin siihen voitiin pystyttää rakennuksia tai viljellä maata. Anni ja Veikko saavat tällaisen kylmän tilan Pohjois-Karjalasta. Tila on komeaa katsottavaa, korkeat puut, joita tuulet eivät kaada, kohoavat ylös taivaisiin. Tämä kaunis maisema muuttuu viljellyksi tilaksi Annin ja Veikon ankaran raivaustyön tuloksena apunaan Liina-hevonen ja auttavaiset naapurit. Raivaus on kovaa työtä, sen kokevat Anni ja Veikko. Kuten niin monet muutkin sodasta palanneet.

Rakastunut nuoripari tekee työtä yötä päivää. Rakkaus kantaa. Pari suutelee ja tanssii, liekit taustalla ja musiikki soi. Talo saadaan valmiiksi. Liina-hevonen saa kavereikseen lampaita ja kanoja. Mutta elämä ei menekään niin kuin on suunniteltu. Sotavammat, kateelliset ihmiset ja alkoholi laittavat Annin ja Veikon elämän uusiin puihin.

Oona on hyvä valinta 

Elokuvan isona plussana on näyttelijäsuoritukset. Oona Airola (liekö meille sukua??) loistaa elokuvassa, hänet on kuin tehty elokuvanäyttelijäksi, niin ilmeikkäät kasvot hänellä on. Konsta Laakson rooli on myös hyvin uskottava. On  hienoa, että täältä Pohjois-Karjalasta tulee Konstan kaltaisia ammattilaisia. Konsta kertoo näytelleensä aikoinaan Möhkön kesäteatterissa Ilomantsissa, eli Konstankin historia osoittaa, että kesäteatterit antavat valmiuksia ja innostusta teatterialan jatko-opintoihin. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mm Antti Virmavirta, Marjaana Majala, Helmi Linnosmaa ja Mika Nuojua. Oli yllätyksellistä katsoa elokuvaa, kun yht'äkkiä valkokankaalla näkyy tuttuja. Hymyissä suin katsoin mm tutun kollegan ja tutun martan näyttelemistä. Elokuvaroolin on saanut myös Antti Heikkinen, toinen elokuvan käsikirjoittajista. Ei voi muuta kuin ihailla Heikkisen energisuutta, niin monessa hän on mukana. Heikkinen käsikirjoittaa Utran kesäteatterin ensi kesän näytelmän Jaakko Teposta.

Konsta Sohlbergin kuvaus on ihailtavaa. Upeat Pohjois-Karjalan maisemat ovat kaunista katsottavaa niin luonnossa kuin myös tässä elokuvassa. Sohlberg on saanut maiseman elämään, tunnetilan muutokset näkyvät maiseman värityksessa. Pessi Levannon musiikki myötäilee hienolla tavalla tunnetiloja.


Ajankuva toimii

Elokuva kuvaa aikaa, jolloin rakennettiin tulevaisuutta sodan jälkeen, jolloin uskottiin niin tulevaisuuteen kuin myös maaseutuun. Pölönen saa historian heräämään henkiin. Pölönen on lähtenyt ennakkoluulottomasti matkaan, hän on päättänyt kuvata sodanjälkeistä jälleenrakentamista rakkaustarinan kautta. Mielestäni tämä valinta toimi. Yltiöisänmaallisuuteen ei ole retkahdettu. Pölösen elokuva on tervetullut kuvaamaan uudisrakentamisen aikaa, koska tämä ajanjakso on jäänyt pienemmälle huomiolle ainakin elokuvissa. Lisäksi Pölönen haluaa tuoda esille vahvojen naisten merkityksen Suomen jälleenrakentamisessa. Kirjoissa tätä aikakautta on käsitelty enemmänkin. Tulee mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja tällä hetkellä lukemani Heikki Turusen Vinoristin kansa. Löydän niistä samanlaisia tunnelmia kuin tästä elokuvasta. 

Elokuva etenee hitaasti ja ilmavasti, katsoja otetaan mukaan raivaustyöhön. Muutama katsoja pyyhkii silmäkulmiaan. Mitä tapahtuu loppuosassa? Tuleeko ohjaajalle kiire? Aika ei tunnu riittävän, on kiire päästä loppuun. Dialogikin kangertelee. Mutta kaiken kaikkiaan elokuva herkistää. "Nyt minä sitten olen tehnyt sen, Annin ja Veikon koskettavan rakkaustarinan", sanoo Markku Pölönen. 

Minulla on vahva tuntemus, että juuri tällaisen elokuvan Pölönen halusi tehdä. Viime lauantaihin (3.11.2018) mennessä elokuvan oli nähnyt 76 000 ihmistä.

Ohjaus Markku Pölönen. Käsikirjoitus Markku Pölönen, Antti Heikkinen, Paula Vesala (dramaturgi). Rooleissa Konsta Laakso, Oona Airola, Antti Virmavirta, Marjaana Maijala, Helmi Linnosmaa, Arto Heikkilä, Mika Nuojua, Marja Packalén, Sanna-Kaisa Palo, Hannu-Pekka Björkman, Henri Tuominen. Tuottajat Rimbo Salomaa, Markus Selin ja Jukka Helle. Vastaava tuottaja Jukka Vidgren. Kuvaus Konsta Sohlberg. Lavastus Antti Nikkinen. Musiikki Pessi Levanto.

Lokakuussa luettuihin kuului monenlaisia kirjoja: yksi elämänkerta, kaksi dekkaria, yksi runokirja, yksi lastenkirja, yksi nuorten kirja ja yksi ruotsalainen kauno. Hotakaisen Kimi Räikkönen oli luettu jo etukäteen.

Ruskamaisema Kolilta

Annina Holmberg: Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijantie.  2017. Siltala. 
Tämä oli seniorilukupiirissämme luettu kirja.
* Lämmin suositus.

Ninka Reittu:  Sinä olet superrakas. 2017. Otava.
* Ihana lastenkirja.

Raisa Jäntti: Grand plié. Askelmerkkejä. 2018. Puru-kollektiivi. 
Runokirja
* Kurkistus baletin maailmaan.

L. M. Montgomery: Anna Ystävämme. Äänikirja. Lukija Eija Peltonen. Kokonaispituus 12 h 59 min 8 s.
Ensimmäinen kuuntelemani äänikirja.
* Ihana Anna. Äänikirja ei vakuuttanut.

Jussi Kokkonen: Murtopallo. 2018. Reuna Kustantamo. 2. osa Patrik Nora -sarjaan. 
Joensuuhun sijoittuva dekkari
* Tykkäsin, kiva oli kun tapahtumaympäristönä oli Joensuu.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. 2009. Gummerus.  Let me sing you gentle songs. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Kirja kahden naisen ystävyydestä
* Niin kaunis kirja.

Mika Kähkönen: Kroonikko. 2018. Myllylahti. 344 sivua
Joensuuhun sijoittuva dekkari
* Tykkäsin, kiva oli kun tapahtumaympäristönä oli Joensuu.

Kari Hotakaisen Kimi Räikkönen -lukupiiri Helsingin kirjamessuilla
Tätä varten Kimi Räikkönen kirja oli luettu jo etukäteen.
 

Auringonnousu Utran saaret, Joensuu

Hyvää marraskuun jatkoa!

Liane Moriartyn Hyvä aviomies on sopivasti koukuttava kirja

Liane Moriarty: Hyvä aviomies. 2013. WSOY. The Husband's Secret. Suomentanut Helene Bützow. 444 sivua.

Lainattu ystävältä

Heti kun avasin Hyvä aviomies -kirjan, ilahduin! Kirjan miljöö on Australia. Matkustan mielelläni kirjojen myötä sellaisiin maihin, joissa en ole käynyt. Tässä kirjassa ollaan Sydneyssa, sitten Melbournessa. Kuvauksen kohteena on  kolme perhettä. Yksi päähenkilöistä on Cecilia, todellinen tehopakkaus, kolmen tyttären äiti, John-Paulin vaimo, Tupperware-kutsujen emäntä, vanhempainneuvoston puheenjohtaja. Kaiken tämän lisäksi Cecilia onnistuu pitämään kotinsa priimakunnossa. Siis kaikenkaikkiaan todellinen ihannevaimo.

Eräänä päivänä Cecilia löytää miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka Cecilia saa avata miehensä kuoltua. Ennen kirjeen avaamista elämä tuntuu niin turvalliselta ja tutulta. "Hän oli äiti. Hänen täytyi pysyä hengissä. Kuoleman käytävät eivät kuuluneet hänen eämäänsä. Siihen kuuluivat koulun käytävät. Kauppakeskusten käytävät. Häntä ei ollut koskaan koeteltu. Todennäköisesti ei koskaan koeteltaisikaan." (s. 66) 

Mutta uteliaisuus voittaa. Cecilia avaa kirjeen. Tästä kirjeen avaamisesta alkaa tapahtumaketju, joka saa päätöksensä kirjan viimeisillä sivuilla.

Rachel, toinen päähenkilöistä, työskentelee katolisen koulun kansliassa. Hän on menettänyt tyttärensä Janien 24 vuotta sitten. Tuolloin high schoolia käyvä tyttö murhattiin kuristamalla. Rikosta ei saatu selvitetyksi. Janie on Rachelin mielessä joka ikinen päivä. "Joskus suru tuntui puhtaana peruskipuna, joskus se oli vihaa, kiihkeää halua raadella, lyödä ja tappaa ja toisinaan, esimerkiksi nyt, se oli arkinen, ikävä tunne, joka laskeutui Rachelin ympärille pehmeästi ja tukahduttavasti kuin sankka sumu." (s. 354)

Tess ja Will ovat mainostoimistossa työskentelevä aviopari. Toimistossa työskentelee myös Felicity, Tessin ystävätär. Eräänä päivänä Tessille kerrotaan, että Willilla ja Felicityllä on rakkaussuhde. Tess tekee nopean päätöksen: ottaa poikansa Liamin ja matkustaa Melbourneen äitinsä luo. Liam menee katoliseen kouluun, jota Tess on käynyt nuorena. Koulun kansliassa työskentelee Rachel.

Kirjan lyhyissä luvuissa kuvataan vuorotellen näitä kolmea perhettä. Tessin muutettua Melbourneen perheiden suhteet alkavat kietoutua yhteen. Rachel ja Cecilia tutustuvat toisiinsa Tupperware-kutsuilla, Tess aloittaa suhteen kaikkien ihaileman urheilunopettajan kanssa, Rachel kaipaa kuollutta tytärtään, Cecilian aviomies John-Paul tulee yllättäen matkoilta. Perheet elävät näennäisesti tavallista, arkipäiväistä elämää, mutta taustalla on suuria salaisuuksia, joiden tulee paljastua ennen kuin kirja päättyy. Näin tapahtuu ja kirja saakin dekkarimaisia piirteitä, kun Cecilian avaaman kirjeen salaisuudet alkavat aueta.

Moriarty on taidokas kirjoittaja. Kirjailijan suuri ansio on kuvata henkilöhahmoja ja arkipäivän tapahtumia elävällä tavalla. Hän herättää kirjan henkilöt eloon niin, että heistä tulee lukijalle läheisiä. Varmaotteisella tavalla kirjailija sitoo kolme perhettä yhteen. Välillä liikutaan tummissa tunnelmissa, välillä iloitaan ja pidetään hauskaa.  Missään vaiheessa kirjan vetovoima ei katoa.

Cecilian tytär Esther on kiinnostunut historiasta. Nyt hänen mielenkiintonsa kohdistuu Berliinin muuriin, joka kulkeekin lukijan mukana läpi kirjan. Monet kirjan tapahtumista peilautuvat Berliinin muuriin. Rachel ja Ed olivat menneet kihloihin sinä vuonna kun muuri pystytettiin v. 1961, kun taas Cecilia ja John-Paul tutustuivat vuonna 1990, kun muuri purettiin. 

Olen aiemmin lukenut Moriartyn erinomaisen kirjan Tavalliset pikku pihajuhlat. Ihastuin siihen ja siksi tartuinkin mielelläni tähän kirjaan. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Lukupiirissä viihdyttiin Soinisen Ellenin seurassa

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018. Päällys: Martti Ruokonen. 189 sivua.

Sivellin ilman todellisuutta on vain helisevä tiuku. (s. 59) 
  
Seniorilukupiirimme lokakuun kirjana oli Pirkko Soinisen Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja. Meitä oli koolla hyvänkokoinen 12 seniorinaisen porukka keskustelemassa tästä kirjasta. Meillä oli ilo saada Elina alustajaksi lukupiiriimme. Elina on Kontiolahdelta, koulutukseltaan perinteentutkija ja tietokirjailija.  Hän  on vetänyt kansalaisopiston lukupiiriä Kontiolahdella. Soinisen Ellen oli Elinan valitsema kirja.

Itsenäinen kosmopoliitti 

Ellen Thesleff (1969-1954) oli yksi merkittävistä suomalaisen taiteen kultakauden taidemaalareista. Hän kuului johtaviin modernisteihin Helene Schjerfbeckin rinnalla 1900-luvun alusta alkaen. Hän oli myös taidegraafikko. Ellen vietti useita talvia Firenzessä 45 vuoden ajan. Ensimmäisenä Firenzen talvenaan vuonna 1894 hän oli 25-vuotias. Ellen rakastui Firenzeen, hän lumoutui monien muiden suomalaisten taiteilijoiden tavoin Firenzen kauneudesta, erilaisesta valosta, vapaammasta ilmapiiristä, etelän ilmastosta sekä luonnollisesti kirkkojen ja luostareiden varhaisrenesanssiajan  taiteesta.

Ellen oli täysin taiteelle omistautunut, hän halusi vain maalata. Hän oli itsenäinen nainen, hän ajatteli itse ja tahtoi olla riippumaton miesten hallitsemasta taidemaailmasta. Jos siltä tuntui, Ellen pukeutui pitkiin housuihin ja leikkautti hiuksensa lyhyiksi. Hän ei koskaan perustanut perhettä, mutta löysi kuitenkin Gordon Craigin, rakastajan, voittajansa ja auttajansa. Craig ei ollut mies helpoimmasta päästä, Ellen ei ollut suinkaan ainoa nainen hänelle. Oma perhe oli Ellenille tärkeä koko elämän läpi. Ellenin mukana Firenzeen matkasivat useina talvina Ellenin äiti, siskot Gerda ja Thyra, joskus myös veli Eynar.

Ellen Thesleff

Romaanissa on kysymys fiktiivisesta päiväkirjasta: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. ”Kirjan makrotason tapahtumat ovat oikeita, mutta mikrotasolla olen luonut oman todellisuuteni”, Soininen kertoo romaanissa luetellen lähdeteoksia. Kirjailija teki perusteellista taustatyötä tutustumalla Thesleffin kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin.

Kävimme vilkasta keskustelua kirjasta. Kävi ilmi, että kirja oli koettu monella tavalla. Monelle meistä Ellen Thesleffin taide oli entuudestaan melko vierasta. Totesimme, että kirja oli hyvä kurkistus taiteilijan elämään ja kun katselimme kuvia Ellenin maalauksista, pystyimme sijoittamaan ne tiettyihin kirjassa kuvattuihin ajanjaksoihin. Wassily Kandinsky, jonka taideteoksiin Ellen tutustui Münchenissa vuonna 1904,  muutti Ellenin taiteen suuntaa harmaanmustasta maalaamisesta värikylläisiin taideteoksiin. Ellenin töihin ilmestyivät vahvat värit, keltainen, vihreä, sininen ja violetti. Eräällä lukupiiriläisellämme oli mukanaan Eremitaasista ostettu Kandinsky-huivi, jossa värit ovat todellakin  "paksuja ja kuumia kuin tuliwuoren laawawirta", kuten Edvard Richter on todennut.  

 Ellen Thesleff: Keväinen puisto. 1912. Serlachius museot.

Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus. (s. 183)
  
Lukupiirissämme oli useita, jotka Ellen jätti hieman kylmäksi. Kirjailija ei päästänyt Ellenia lukijan luo, lukijan sydämeen. Kirja ei ollut kenellekään vastenmielistä luettavaa, eli oli "ihan luettava", mutta ei sen enempää. Ellenin persoonallisuudesta saatiin viitteitä, mutta syvemmälle olisi haluttu päästä. Toiset meistä taas pitivät kirjasta todella paljon. Joitakin lukijoita kirjan fiktiivisyys häiritsi, kun taas osa meistä ei pohtinut fiktiivisyyttä lukiessaan, koska kirjan henkilöt ja tapahtumat tulivat esille niin todentuntuisesti ja niin aidosti Ellenin elämään kuuluvina.  

Eräs lukijamme totesi, että hän odotti kuvausta siitä, mitä taiteilijuus on, mutta siihen kirja ei vastannut. Naistaiteilijoiden asema tuli kirjassa selkeästi esille. Naistaiteilijoiden piti taistella naiseuden oikeudesta tehdä taidetta, niin kuin monta muutakin asiaa määriteltiin tuohon aikaan miessukupuolen kautta. Ehkä naistaiteilijuuteen liittyi myös se, että Ellen halusi kuvata tauluissaan kauneutta jättäen yhteiskunnallisten teemojen maalaamisen muille taiteilijoille. Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin? (s. 39) 

Kirjan ehdoton plussa on kirjan upea kieli. On  helppo yhtyä siihen, että näin upeaa ja kaunista kieltä pystyy kirjoittamaan vain runoilija. Soinisen herkkä, kaunis ja koskettava kieli tekee oikeutta Ellenin intohimoiselle rakkaudelle maalaamiseen. Lukija pystyy aistimaan Ellenin tunnekuohut, hänen epätoivoiset jaksonsa, kun työ ei suju ja toisaalta myös ne onnen tunteet, kun teoksesta tulee juuri sellainen, mihin on pyrkinyt.
 

Ellen Thesleff: Oma kuva, 1894-1895

Fiktiivisia kirjoja on julkaistu lähivuosina useitakin. Mieleen tulevat esimerkiksi Rakel Liehun kirja Helene ja Mila Teräksen kirja Jäljet, molemmissa aiheena on Helene Schjerfbeck. Lukupiirissämme olemme lukeneet ainakin kaksi fiktiivistä kirjaa: Heidi Köngäksen Hertta ja Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. 

Kiitos Elinalle! Kiva kun olit mukana. 


   

 

 

Muutamia nostoja messuilta

Aika monissa blogeissa Helsingin kirjamessuja on jo käsitelty, mutta tässä muutama kuva minultakin. Olin messuilla perjantain ja lauantain. Oli hyvät messut, jälleen kerran, ihan parhaimmat, jälleen kerran. Väkeä oli paljon, ja uusi yleisöennätyshän siitä syntyi.

Messutunnelmia

Paula Havasteen Pronssitähti käsittelee Viron tapahtumia vuonna 1949. Taidan ehdottaa tätä kirjaa seniorilukupiirillemme.

Terhi Rannela haastatteli Anneli Kantoa. Kanto on toiminut viimeisen vuoden sisällissodan matkasaarnaajana. Raskaasta aiheesta hän siirtyi kevyempään teemaan. Uusin kirja Ihan pähkinöinä käsittelee tämän ajan ilmiöitä mm yli 50-vuotiaiden pääsyä työmarkkinoille. Kanto luki kirjasta mitä mainioimpia otteita.

Kirsi haastatteli Cecelia Samartinia Bazarin bloggaritilaisuudessa. Samartinilta on käännetty suomeksi seitsemän kirjaa. Uusin on Kirottu kauneus. Se käsittelee ihmiskauppaa Las Vegasissa. - Ajattelin ehdottaa tätä kirjaa Naisten Pankin lukupiirikirjaksi. 

Perjantain messupäivän päätti Mia Kankimäki, jota haastatteli Katja Kallio. Tämän kirjan todella haluan lukea: Naiset joita ajattelen öisin.  Kankimäki on valinnut kirjaansa historiallisesti inspiroivia naisia, hän matkustaa heidän perässään ja käy kuvitteellisia keskusteluja heidän kanssaan. Mielenkiintoista todellakin! Esimerkkinä Kankimäki mainitsi Karen Blixenin, eli Kankimäki matkusti Keniaan käydäkseen keskusteluja Blixenin kanssa.

Lauantaiaamu alkoi Bonnierin bloggariaamiaisella. Kiva oli saada kasvot tutuille nimille, mutta väkeä oli sen verran paljon, että vain muutamaa bloggaria tuli moikatuksi. Aamiainen oli hienoinen pettymys, mutta onneksi olin syönyt hyvän hotelliaamiaisen. Olin odottanut, että saataisiin esiintyjien kirjoja, mutta ei saatu. Ennätin kuuntelemaan vain Veera Niemistä  (Ei muisteta pahalla) ja Liina Putkosta (Jäätynyt tyttö), kun piti lähteä Hotakaisen lukupiiriin.

Hotakaisen lukupiiri Tuntematon Kimi Räikkönen olikin minulle messujen kohokohta, koska olin kirjabloggarina tässä tilaisuudessa. Kirsin Book Club oli siellä lukupiiriedustajana. Tilaisuutta isännöi kustantaja Touko Siltala. Todella mielenkiintoinen tilaisuus. Edellinen blogipostaukseni käsittelee tätä lukupiiriä.

Sitten oli vuorossa vierailut tuttujen kustantajien luona. Tervehdin Katjaa Avain-osastolla, Pirjo Puukkoa Stresan osastolla ja Ritvaa Sitruunan osastolla. Niinaa ja Lassia oli niin ihana nähdä pitkästä aikaa Myllylahden osastolla.

 Näiden messujen pisimmät jonot taisivat olla Antti Tuiskun signeeraukseen. Antti oli elementissään, niin iloinen ja positiivinen.

Iltapäivä kului Punavuori-lavalla kuunnellen dekkaristien haastatteluja. Siinä välissä pistäydyin S&S:n bloggaritilaisuudessa. Dekkaristeista kuuntelin Tuire Malmstedtia, Liina Putkosta, Anu Patrakkaa ja Veera Valaa. Dekkarikattauksen kruunasi Kirsin haastattelemat Marko Kilpi ja Antti Tuomainen. Kerrassaan mainio ja viihdyttävä sessio. Tässä Kilpi heittelee yleisölle Undertaker-pipoja. - Sitten iltajunassa takaisin Joensuuhun. Hyvät messut! Ensi vuoteen! Ai niin, vielä se perinteinen kirjakuva.                                                                                                  

     Kaunista syksyn jatkoa!