Helsinki Noir - Stadin pimeä puoli

Aiemmin Helsingissä tutustuttiin uusimpaan rikoskirjallisuuteen Helsingin Dekkarifestivaaleilla. Tänä vuonna rikoskirjallisuuden ystävät kokoontuivat Helsinki Noir -festivaaleille Aleksanterin teatteriin 27.-28.2.2026. Vuonna 1879 valmistunut kaunis rakennus on Aleksanteri II:n rakennuttama. Rakennus huokuu historiaa. 

                                

Teatteriin mahtuu reilut 400 ihmistä. Perjantain tapahtuma oli loppuunmyyty, ja lauantainakin sali oli lähes täynnä. Ennen viikonlopun tapahtumaa Helsingin keskustassa oli runsaasti Helsinki Noir -tapahtumia, mm. kirjailijoiden esiintymisiä, teemakävelykierroksia, lukupiirejä ja elokuvanäytöksiä. 

Itse olin paikalla vain lauantaina. Tiivis päivä oli, kello yhdestätoista aina puoli yhdeksään asti. Nyt tiedän aika tasan tarkkaan, missä mennään kotimaisessa rikoskirjallisuudessa. Lauantaina paikalla olivat Satu Rämö, Leena Lehtolainen, Christian Rönnbacka, Vera Vala, Helinä Häkkänen, Marja Aarnipuro, Rebekka Härkönen, Helena Immonen, Charly Salonius-Pasternak, Joona Keskitalo, Heikki Valkama, Anna Äärelä, Kenneth Eriksson, Mika "Immu" Ilmén, Kale Puonti, Matti Laine, JP Koskinen, Patricia G. Bertényi, Matti Remes ja Anna Harju. Muutama dekkaristi puuttui, kaipasin erityisesti Arttu Tuomista. Ulkomaisia dekkaristeja edustivat Chris Whitaker, Stefan Ahnhem, Lilja Sigurdardóttir ja Skúli Sigurdsson. 

Iceland noir in focus: Lilja Sigurdardóttir, Skúli Sigurdsson ja Satu Rämö. Haastattelijana Laula Friman. 

Päivän ensimmäisessä keskustelussa tarkasteltiin islantilaista rikosromaanigenreä. Kaksi teemaa - luonto ja kansanperinne - on vahvasti mukana islantilaisissa dekkareissa, samoin kuin myös Rämön Hildur-sarjassa. Luontokuvauksia on paljon, ja luontoa hyödynnetään tapahtumien kulussa. Islantilainen kansanperinne on rikasta ja elävää. Piilokansa ja joulukansaperinne ovat tuttuja myös dekkareista. 

Kiinnostava keskustelu käytiin dekkareiden epätodellisista sankareista Laura Frimanin johdolla. Mukana olivat Heikki Valkama Japani-teemaisilla dekkareillaan, Joona Keskitalo Takamailla-sarjallaan ja Anna Äärelä poliisiteemaisella Mene, mene, mene -dekkarillaan. Valkaman sankari on suomalainen kokki Riku Mäki, joka seikkailee Japanissa. Valkaman ensimmäinen dekkari nimettiin gastrodekkariksi. Keskitalon päähahmo vaihtuu sarjan joka osassa. Päähenkilöt ovat poikkeuksetta vihaisia, vanhoja miehiä. Äärelän dekkarissa päähenkilö, nuori nainen haluaa poliisiksi siksi, että Karhu-valmiusryhmässä ei ole yhtään naista. Kirjailijat korostivat, että on ollut tärkeää luoda roolihahmo oikeaan, todelliseen ympäristöön.

Helena Immonen, Charly Salonius-Pasternak Petri Korhosen haastattelussa

Helena Immonen on todellinen nimi suomalaisten dekkaristien kentässä. Operaatio Kettu -sarja oli supersuosittu. Ensimmäinen osa, Immosen esikoisromaani Operaatio Punainen kettu sai Vuoden esikoisdekkari -palkinnon vuonna 2021. Nyt Immonen on aloittanut uuden Antto Havu -sarjan, jonka ensimmäisessä osassa Horros kuvataan kansainvälisiä jännitteitä erityisesti Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Petri Korhonen johdatteli Helena Immosen ja Charly Salonius-Pasternakin välistä keskustelua maanpuolustus- ja turvallisuuspolitiikasta. Immonen korosti, että hän ei kirjoissaan pyri ennustamaan maailmanpoliittisia tilanteita, vaan haluaa pikemminkin popularisoida turvallisuuspolitiikkaan liittyviä teemoja.             

Chris Whitaker

Pisimmät signeerausjonot olivat Chris Whitakerille. Hänen ensimmäisessä suomennetussa teoksessaan Kaikki pimeän värit  on monia teemoja: kadonneen tytön mysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina. Kirjailija on joutunut jättämään suuren määrän sivuja pois, vaikka siitä huolimatta kirjassa on reilut 600 sivua. Whitaker kertoo tehneensä hyvin tarkkaa taustatyötä kirjaa varten ja on lopputulokseen varsin tyytyväinen. 

Stefan Ahnhem

Sukupolvi nolla on seitsemäs osa Fabian Risk -rikossarjassa. Ahnhem korostaa, että kirjailijan tärkein tehtävä on pitää yllä lukijan kiinnostusta. Siksi Ahnhemille on tärkeää löytää joka osaan jotakin uusia, lukijaa kiinnostavia koukkuja. Jos lukija käyttää kirjan lukemiseen vaikkapa 20 tuntia, on kirjan oltava jokaisen tunnin arvoinen. On aika poikkeuksellista, että Ahnhemin päähenkilö on ihan normaali etsivä.

Päivään mahtui paljon kiinnostavia aiheita: mm. pahuuden psykologia, toimittajat rikosten jäljillä, rikosmokat, tv-sarjat ja perhe rikoskirjallisuudessa. Monessa keskustelussa sivuttiin myös äänikirjoja. On tiedossa, että kirjailijoiden saama palkkio äänikirjoista on hyvin pieni, mutta nyt kirjailijat eivät valittaneet siitä, vaan päinvastoin suhtautuivat äänikirjoihin hyvin myönteisesti. Tärkeintä on se, että lukija tarttuu kirjaan, olipa formaatti mikä tahansa.   

Hieno päivä oli! Suomalaisella rikosrikollisuudella menee hyvin. Dekkareita luetaan yhä enenevässä määrin. Dekkareissa on valinnan varaa, on psykologista jännitystä, true crime -dekkareita, vakoilutarinoita, verta tihkuvia tarinoita, poliisiromaaneita ja myös viihdyttäviä, cosy crime -dekkareita.                                       

Hildur Helsingin Kaupunginteatterissa

                                                                 Kuva: Mitro Härkönen

Viime äitienpäivänä sain tyttäriltäni kivan ja mieluisan lahjan: teatteriesitys, illallinen ja hotelliyö, koko paketti yhdessä tyttärien kanssa. Tyttärillä oli vapaat kädet valita kaupunki, näytelmä, ravintola ja hotelli. Lopputulos: Helsingin Kaupunginteatterin Hildur, ravintola Lie Mi ja hotelli Scandic. Miten mukavaa olikaan viettää iltaa tyttärien kanssa ihan rauhassa - ilman aviomiehiä, ilman lapsia. Pystyin vain toteamaan, miten ihania tyttäriä minulla on. Olen hyvin ylpeä heistä.

Hieman jännittyneenä menin katsomaan Hilduria. Tulisiko Hildurista yliannostusta? Olinhan nähnyt Hildurin Turun Kaupunginteatterissa, lukenut kolme osaa Hildur-sarjasta ja katsonut yhden osan tv-sarjasta. 

Rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir (Elena Leeve) selvittää rikoksia työvaihtoon tulleen suomalaiskollegan Jakob Johansonin (Paavo Kinnunen) kanssa upeissa Länsivuonojen maisemissa Islannissa. Maisemien jäätiköt ja karun kauniit vuoristot saadaan hienosti välittymään katsojille. Luonnonolosuhteet, tässä tapauksessa lumivyöry, ovat alkuna Länsivuonojen rikosvyyhdille. Löytyy yksi ruumis ja lisää on tulossa. Vaalea hiustupsu on ruumiita yhdistävä tekijä.

                                                                        Kuva: Mitro Härkönen
Rikosten tutkinnan ohella näytelmässä paneudutaan sekä Hildurin että Jakobin menneisyyteen, Hildur siskojensa katoamiseen ja Jakob vaikeaan avioeroon. Kun menneisyyden vyyhti rupeaa avautumaan, eivät osalliset voi muuta kuin vyöryä mukaan menneisyyden traagisiin tapahtumiin.

                                                                    Kuva: Mitro Härkönen

Helsingin Kaupunginteatterin Hildur on viihteellinen näytelmä, johon on saatu lämmintä tunnelmaa huumorin ja tilannekomiikan keinoin. Oli ilo huomata, miten suuri merkitys hyvällä huumorilla on tässäkin sovituksessa – etenkin kun alkuperäisteoksessa sitä on varsin niukasti. Näyttelijätyö on kautta linjan taidokasta, ja roolisuoritukset vakuuttavat. Kärkinäyttelijäksi omalla listallani nousee ehdottomasti Paavo Kinnunen, joka tekee loistokkaan ja vivahteikkaan roolityön villapaitoja neulovana Jakobina. Sivurooleista mieleen jäivät erityisesti Sari Haapamäki poliisipäällikkö Betan roolissa sekä Anna June Hyde Gudrunina.

Näytelmä pohjautuu Satu Rämön Hildur-dekkariin. Dramatisoinnista vastaa Satu Rasila ja ohjauksesta Tuomas Parkkinen – kaksikko, jonka tehtävä ei ole ollut helppo. Miten erottua lukuisista Hildur-tulkinnoista, joita on jo nähty eri muodoissa? Tässä on onnistuttu: lopputulos on omanlaisensa, raikas tulkinta, josta Arenan yleisö selvästi nautti. Myös näyttämötila on hyödynnetty taitavasti – kiitos lavastaja Antti Mattilalle. Näytelmän ensi-ilta oli 28.1.2026.

Esityksen tiedot

Alkuperäisteos Satu Rämö

Dramatisointi Satu Rasila

Ohjaus Tuomas Parkkinen

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu  Petteri Heiskanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov  

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti                        

Anna Harju: Jäljet

 

Anna Harju: Jäljet. Tammi. 2025. Päällyksen suunnittelu Eevaliina Rusanen. 382 sivua.

Hannes Hammar on pidetty apteekkari. Hän on ahkera, työskentelee apteekissa farmaseuttien kanssa ja pyrkii aina ottamaan työntekijöiden toiveet huomioon. Apteekkari löytyy surmattuna työpaikaltaan. Apteekin henkilökunta ei voi uskoa tapahtunutta. Poliisi kiinnostuu erityisesti farmaseutti Joanna Vihervuoresta, koska hän oli viimeiseksi ollut tekemisissä Hammarin kanssa. Juttua ryhtyy tutkimaan poliisi Taro Auramo tiiminsä kanssa. 

Taro Auramo on kiinnostava mies. Hänet on juuri nimitetty tutkinnanjohtajaksi. "Hän oli halunnut tutkinnanjohtajan paikkaa niin paljon, että oli itkenyt ilosta sen saatuaan, ja hän tiesi, että jonossa oli henkilöitä, jotka tahtoivat hänen epäonnistuvan." Auramo asuu yksin; hän harrastaa ainoastaan yhden illan suhteita. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta Auramo on hyvin yksinäinen, on aina ollut. "Miten mielellään hän olisikin ollut yksi parvesta, mutta aina hänellä oli ollut tunne, ettei kuulunut joukkoon. Koulussa, töissä, harrastuksissa. Jopa yksin ollessaan hän tunsi itsensä jollakin tavalla vääränlaiseksi. Epäonnistuneeksi." Mutta hyvä auto pitää olla. Sellainen Auramolla on: tuliterä, keltainen, kolmiovinen BMW M4. 

Auramon ohella päähenkilöksi nousee Joanna Vihervuori, jonka menneisyyttä paljastetaan pala palaselta. Joannan mies Petteri ja heidän poikansa, kohta täysi-ikäinen Nataniel, ovat lähes alituisessa riitatilanteessa. Mikään, mitä Nataniel tekee, ei tunnu kelpaavan Petterille. Petteri purkaa tunteitaan Joannalle: "Poika ei ole oppinut mitään hyvällä. Kaveri on ihan pian täysi-ikäinen, enkä minä, jumalauta, katsele kodissani hetkeäkään sitä, että aikuinen mies hyppii silmille." Joanna tuntee suurta huolta pojastaan ja on suunniltaan huolesta, kun Nataniel salaisten bisneksien takia on öitä poissa kotoa.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tampereelle. Tamperetta tunteva löytää kirjasta monia tuttuja paikkoja. Välillä tarina vie lukijan ajassa taaksepäin Joannan nuoruuteen, jolloin hän oli saanut kesätyöpaikan ravintolasta Fehmarnin saarelta Saksasta. Kirjan kutkuttavan jännittävät lopputapahtumat sijoittuvat Kuusamoon.  

Jäljet on Anna Harjun esikoisteos, ja se aloittaa Taro Auramo -rikossarjan. Viihdyin kirjan seurassa erinomaisesti. Aihe kiinnosti alusta pitäen: apteekkimurhista en ole ennen lukenut. Monitahoinen juoni etenee sujuvasti ja hyvällä tahdilla. Kirjassa on paljon henkilöitä ja kestääkin aikansa ennen kuin heihin tutustuu ja pääsee selville syistä, miksi he ovat mukana tarinassa. Kaikenkaikkiaan, henkilöhahmot ovat uskottavia ja kaikille heille löytyy tarinassa luonteva rooli.  

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa. Anna Harju on mukana Helsinki Noir -tapahtumassa 

Marja Aarnipuro: Sininen ruusu

 

Marja Aarnipuro: Sininen ruusu. Osa 1 sarjassa Four Roses. Docendo. 2025. Kansi Laura Noponen. Lukija Linda Wiklund. 6t 31 min. Storytel.

Sen jälkeen, kun toimittaja, 44-vuotias Laura Lehmus irtisanottiin helsinkiläisestä isosta päivälehdestä, hän päättää muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen. Hän pääsee jatkamaan uutistoimittajan työtä paikallisessa Kaupunkisanomat-lehdessä. Työ on melko rauhallista entiseen verrattuna. Lehden uusi valokuvaaja 32-vuotias Jarkko Ahonen tuo säpinää toimitukseen. Rento tyyppi, toteaa Laura, ja vieläpä kovin avulias. Pian Laura huomaa toivovansa Jarkon kanssa muutakin kuin pelkkää työtoveruutta.

Lauran kouluaikainen ystävä Ilona työskentelee kampaajayrittäjänä samalla paikkakunnalla. Ilonan kautta Laura tutustuu Sofiaan ja Petraan. Sofia on paikallinen pappi ja Petra puolestaan on sairaanhoitaja. Neljästä naisesta muodostuu tiivis porukka. Ilmapiiri on luottavainen, vaikeistakin asioista voi puhua. Jos jollakulla on vaikeuksia tai ongelmia, ryhmäläiset tulevat avuksi suurella sydämellä ja nokkelilla neuvoilla. Ryhmä nimeää itsensä Four Roses -ryhmäksi. Lauran ruusuksi nimetään Rhapsody in Blue -ruusu, jolla on lumoava, lähes sininen kukinta. 

Huomaan, että kirja on edennyt pitkälle ilman minkäänlaisia viitteitä dekkarista. Mutta sitten alkaa tapahtua. Laura saa kirjeen palvelutalossa asuvalta hänelle tuntemattomalta vanhukselta, joka haluaa tavata Lauran. Laura aistii, että nyt hänen on palattava kipeään menneisyyteensä. Laura on hämmentynyt ja myös peloissaan. Vanhat muistot, jotka hän on kaikin voimin itse ja terapeutin kanssa pyrkinyt unohtamaan, nousevat pintaan. Nivoutuvatko Lauran traumaattiset muistot jollakin tavoin kaupungin erään nimihenkilön kuolemaan? 

Kirja on mukavaa, viihdyttävää cozy crime -luettavaa. Henkilöt ovat eläviä ja ihan tavallisia ihmisiä. Erityisesti Laura tulee minulle hyvinkin läheiseksi. Lauraa kuormitetaan monelta taholta, vanhat muistot tulevat pintaan ja lisäksi Lauralla on koko ajan huoli muistisairaasta äidistään, jonka sairaus etenee vauhdilla. 

Kirjassa on ihastuttava kansi. Kiitos siitä Laura Noponen. 

Seuraavassa osassa pääroolin saa joku muu ihastuttavasta Four Roses -ryhmästä. Onko se Ilona, Sofia vai Petra? Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa.

Marja Aarnipuro esiintyy Helsinki Noir -tapahtumassa 28.2.2026. 

Lukupiirikirjana Louise Kennedyn Rikkomuksia

                                            

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. Englanninkielinen alkuteos Trespasses. Suomentanut Maija Heikinheimo. 363 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme helmikuun kirjana oli Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Belfastiin vuoteen 1975, pahimpiin the Troubles-vuosiin. The Troubles on ilmaus, jota käytetään kuvaamaan poliittisia ja uskonnollisia levottomuuksia Pohjois-Irlannissa 1960-luvulta vuoteen 1998.

Kirjan aiheesta voidaan sanoa, että se on jopa kliseemäinen. Tässä väkivaltaisessa kaupungissa nuori katolinen nainen, 24-vuotias Cushla Lavery rakastuu vanhempaan, hyvännäköiseen, naimisissa olevaan protestanttiin. Mies on Michael Agnew, asianajaja, joka puolustaa katolilaisia IRA:an kuuluvia nuoria miehiä. Cushla on alakoulun opettaja. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttelee vapaa-aikanaan veljeään Eamonnia perhepubissa, joka jäi heille isän kuoleman jälkeen. Eamonn haluaa pysyä irti politiikasta, koska hänelle on tärkeää, että myös brittisotilaat käyvät pubissa. 

Aluksi keskustelimme Irlannin levottomuuksien vuosista. Muistimme jatkuvan uutisoinnin Irlannin tilanteesta 1970-luvulla. Muistimme myös Harri Holkerin, joka oli neuvottelemassa rauhaa Pohjois-Irlantiin 1995-1998. Monet lukijoistamme olivat lukiessaan googlaillut Irlannin tapahtumia. Olisimmekin toivoneet, että kirjassa olisi ollut vaikka lyhytkin "oppitunti" Irlannin the Troubles -vuosista. Cushlan ja Michaelin rakkaussuhde peilautuu Belfastin pelottaviin väkivaltaisuuksiin ja päivittäin räjähtäviin pommeihin. Vaikka kirjan tapahtumat eivät suoraan sijoitu levottomuuksien ytimeen, uhka on läsnä aina ja kaikkialla. Konflikti vaikuttaa kaikkien - sekä protestanttien että katolilaisten - toimintaan. Poliittinen tilanne on aina otettava huomioon. 

Pidimme Cushlasta. Hän on ikäisekseen fiksu, mutkaton, ystävällinen ja kärsivällinen. Ihailimme hänen kiintymystään ja auttamishaluaan oppilaansa Daven perhettä kohtaan. Cushla tietää, että hän ottaa suuren riskin rakastuessaan Michaeliin. Se on kirjan rikkomuksista suurin. Kennedy kuvaa suhteen kehittymistä yksityiskohtaisesti, Cushlan jatkuvaa Michaelin kaipuuta, hänen inhoaan itseään kohtaan, koska hän ei voi olla haluamatta Michaelia.

Huolimatta räjähtävistä pommeista ja alituisista uhkatilanteista emme kokeneet kirjaa ahdistavana, pikemminkin jännittävänä. Kirja piti hyvin otteessaan loppuun saakka, levottomuuksien kuvaus huipentuu loppua kohden taisteluihin, ampumisiin, pakenemisiin ja kiinniottoihin.

Lukijoittemme kommentteja kirjasta:
- tarkkaa kuvausta
- kiehtova, jännittäväkin
- tärkeä jakso historiaa
- sujuvaa ja elävää kerrontaa
- liikaa tupakointia
- kronologinen kerronta iso plussa
- paljon uutta tietoa
- hyvä yhdistelmä ihmissuhteita ja yhteiskunnallisuutta

Kirja sai meiltä erinomaisen arvosanan: 4,5 (asteikko 1-5).

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

 

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. Harri Harakan tutkimuksia I.  Aviador. 2026. Kansi Juho Juntunen. 188 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Suonna Kononen osaa yllättää. Kolmen kirjan jälkeen - Tie päättyy meren rannalle, Jokisaarnat ja Uncle Samsara - Kononen on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi. Täytyy sanoa, että hieman skeptisesti, mutta myös uteliaasti, aloitin lukemisen. Jo heti ensilehdillä totesin, että Konoselle tutuissa aiheissa tässä liikutaan. Eletään 1990-luvun lamakautta. Tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun ja Lieksaan, siis Pohjois-Karjalaan. Toimittajan työ on tuttua Konoselle, kuten myös musiikki. Näillä molemmilla teemoilla on iso rooli kirjan tapahtumissa.

Kirjan juoni on melko simppeli. Nimi Kadonneen humppakuution arvoitus kertoo oleellisen. Humppakuutio eli tanssiyhtye Trio Revanssin jo valmiiksi lastattu kuomuperävaunu on kadonnut. Ja illaksi on sovittu tanssikeikka Lieksan Puustelliin. Etsintöjä johtaa yksityisetsivä, entinen iskelmämuusikko ja basisti Harry Harakka, jolla on apulaisena legendaarinen kaupunkilehti Sirmakan toimittaja Könö Könönen. Könö on leppoisa mies, jonka bravuurinumeroita ovat tyhmät basistivitsit. "Sydän Könösellä oli puhdasta kultaa, Lapin Kullalla huuhdeltua, ja ajatusmaailma kaunis." Mieluisinta hommaa Könöselle on oluen juonti. Harakka aloittaa humppakuution etsinnän yhdessä Könösen kanssa. Siinäpä on kirjan juoni kaikessa lyhykäisyydessään. 

Humppakuutio ei ole true crime -dekkari, siinä ei ammuta eikä siinä tule ruumiita. Sen sijaan tämä cozy crime -dekkari tarjoilee elävää kieltä, lempeää hullunkurisuutta, huumoria, värikkäitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja sekä häkellyttävän huonoja puujalkavitsejä.

Henkilökuvaukset ovat herkullista luettavaa juuri inhimillisyytensä ja liioitellun tarkkanäköisyytensä ansiosta.

"Toinen mies muistutti pystyyn nostettua, 180 sentin pituuteen skaalattua mäyrää. Hän oli toimittaja Könö Könönen. Hänen vaatteistaan ja kengistään ei ole paljon kertomista. Kyllä hänellä sellaiset oli, mutta linnanjuhlien kättelyjonon selostajankin ne olisivat saaneet hiljaiseksi. Yhden selkeän piirteen pukeutumisessa huomasi: Könönen oli maan etulinjassa niin sanottujen miesliivien käyttäjänä, joita yleensä näki kalastajien tai remontoijien päällä."

Kirjaa on helppo lukea - teksti kantaa ja huumori antaa mehevän lisämausteen. Välillä oli aivan pakko nauraa ääneen, niin mainiosti tarina kulkee ja niin toivottoman loistavia ovat basistivitsit. Erityisen ihastuttava on kohtaus, jossa Harry ja Könö vierailevat Harryn äidin,  rouva Nasti Harakan, luona Joensuun Kettuvaarassa. Kaksikolle tarjotaan herkullista karjalanpaistia, eikä vertailu jää vaatimattomaksi. "Edes Suomen kansan rakastamat televisiokokit Väinö Purje tai Jaakko Kolmonen eivät olisi pystyneet parempaan." 

Kirja koostuu 27 lyhyestä luvusta, joilla on osuvat ja houkuttelevat otsikot. Musiikilla on tarinassa iso rooli, ja lopusta löytyykin listattuna kolmisenkymmentä laulua, joiden sitaatteja tekstissä vilahtelee. 

Yli kolmekymmentävuotta Joensuussa asuneena oli mukava liikkua tutuissa paikoissa. Nautin, kun pääsin Harakan matkassa Mutalaan, Karsikkoon, Reijolaan tai Pikku Mikkoon. Ei kirja ehkä aivan Joensuun matkailumainokseksi taivu, mutta mainiona nostalgiamatkana se toimii.

Juho Juntusen suunnittelemassa onnistuneessa kannessa on kaikki oleellinen: humppakuutio, musiikkia, Harakka ja Könönen Harakan mersussa pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Tunnelma välittyy jo ennen kuin ensimmäinenkään sivu on käännetty.

Kirja on ensimmäinen osa Harry Harakan tutkimuksia -sarjassa. Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa. 

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina

 

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina. Kustannusosakeyhtiö Sammakko. 2018. 232 sivua.

Retkibussimme reitti kulki Ruskon kunnan kautta Turkuun. Lounaspaikaksi oli valittu Kakolan ravintola. Maistuvan lounasbuffetin jälkeen kuulimme mielenkiintoisen esitelmän Kakolan historiasta. Käynti innosti tutustumaan laajemminkin Kakolan historiaan.

Kakola on ollut Suomen tunnetuin ja maineeltaan pahamaineisin vankila. Kakolan muurien sisäpuolelle mahtui paljon vankeja, pahimmillaan siellä oli 1320 vankia. Kakola tunnettiin myös siitä, että sinne laitettiin vaarallisimmat vangit. 

Vankilan toiminta alkoi vuonna 1866. Lisäksi Kakolanmäelle sijoitettiin lääninvankila, vankimielisairaala ja Länsiselli. Aluksi vangit majoitettiin yhteishuoneisiin, kunnes 1800-luvun lopulla valmistuivat päivä- ja yöselliosastot. Kirjassa Kakolan toimintaa kuvataan pääasiassa vankien silmin, mutta puheenvuoron saavat myös vanginvartijat ja vankilanjohtaja. Esiin nousee myös vapaaherratar Mathilda Wrede, joka teki uskonnollista herätystyötä vankien keskuudessa. 

Vankisellin ovi on monien mielestä helvetin portti. (kirjan kuvitusta)

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti vankien elämää vankilassa, päivittäisiä rutiineja ja työntekoa kivenlouhimossa ja puutarhassa. Ruoka koettiin kehnoksi, koska suurin osa vangeista teki raskasta ruumiillista työtä. Sauna oli kerran viikossa, jumalanpalvelukset olivat pakollisia ja koulukin oli pakollista, jos kansakoulu oli jäänyt käymättä. Ruumiillinen kuritus oli tavallista. Vankien kanssakäyminen oli tarkasti rajoitettua. Kieltoa kierrettiin koputtamalla. Myös kirjaston kirjoista sai hyviä viestilappuja. 

Länsisellin ikkunoista aukesi kadehdittava näköala kaupungille. (kirjan kuvistusta)

Läpi kirjan lukija tutustuu Kakolan vankeihin. Vangeista on valokuva, kuvateksti, nimi, tuomion pituus ja rikos. Vankilan kuuluisista vangeista, joista monet ovat tunnettuja rankoista rikostaustoistaan, kerrotaan laajemmin. Näihin vankeihin kuuluvat mm. Matti Haapoja, Suomen rikoshistorian pahin murhamies, joka tappoi ainakin 18 ihmistä. Haapojan luurankoa säilytettiin vitriinissä Helsingin rikosmuseossa vuoteen 1995 asti. Mukana on kuvaukset massamurhaaja Karl Erik Malmelista, Kirves-Koljosesta, Jammu Siltavuoresta, raumalaisesta Kanaali-Koskisesta, Volvo-Markkasesta, Reijo Hammarista ja Juha Valjakkalasta, kaikki Kakolan vankeja ainakin jossakin vankilarangaistuksen vaiheessa. Myös kymmeniä naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara suoritti rangaistustaan Kakolassa.

Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuonna 1946 aloittanut Valentin Soine uudisti Suomen vankilajärjestelmää. Pikkuhiljaa vankien olosuhteet paranivat oleellisesti. Mm. kirjaston merkitys koettiin tärkeäksi. Vankilakirjastossa oli yli 8000 teosta. Vangit tosin osasivat  hyödyntää kirjaston kirjoja omaksi edukseen. "Jos onnistui saamaan oikein hyvän dekkarin ensimmäisenä, se oli kuin lottovoitto. Kun siitä leikkasi irti viimeiset ratkaisun sivut, niitä trokaamalla tienasi monta tupakkaa." 

Vuonna 2007 vankilatoiminta siirrettiin Saramäen uuteen vankilaan. Sen jälkeen alkoivat hyvin suosituiksi tulleet Kakola-opastukset. Kierroksella saattoi olla mukana niin entisiä vankeja kuin vartijoitakin. Vuodesta 2020 lähtien Kakolanrinteessä on toiminut hotelli. 

Ihastuttava teos, tärkeä teos historiaan peilaten. Kirja on ammattitaidolla tehty. Lähdeaineisto osoittaa, että tekijät ovat tehneet laajaa taustatyötä. Kattava ja kiinnostava valokuva-aineisto elävöittää tekstiä. 

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään. Johnny Kniga Kustannus. 2007. 201 sivua.

Kirjan päähenkilö on Yrjö Aaltonen Pyhärannan Kukolan kylästä, läheltä Raumaa. Perheeseen kuuluvat vaimo Emma ja lapset Kalle ja Pekka. Ykä on ammatiltaan kalastaja. Sodan jälkeen avautuu yllättäviä, uusia mahdollisuuksia saada hieman lisätienestejä.

Neuvostoliitto vaatii jatkosodan jälkeen, että Suomen on luovutettava Suomeen muuttaneet inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Osa inkeriläisistä palaa koti-ikävissään takaisin Neuvostoliittoon, mutta läheskään kaikkia tämä vaihtoehto ei houkuttele. "Nyt oli heidän kohtalostaan määrätty, että heidän piti palata Venäjälle, tai Neuvostoliittoon niin kuin kaiketi sanoa kuului. Eivätkä kaikki olleet ollenkaan innostuneita sinne palaamaan, pelkäsivät vissiin jotain. Ruotsiin tahtoivat, vaikka salamiten." Ruotsi olikin ilmoittanut ottavansa pakolaisia vastaan. Yksi kuuluisimmista pakolaisista oli Aino Kallas, joka lähti Virosta pakolaiseksi Ruotsiin. Suvi Ratinen kuvaa koskettavasti Aino Kallaksen pakomatkaa teoksessaan Pakolainen (Otava 2025).

Tiedetään, että Ykä Aaltosella on hyvä vene. Vene, jolla pystyy ylittämään vaikka Selkämeren. Ykä suostuu monien muiden kalastajien tavoin kuljettamaan inkeriläisiä maksusta turvaan Ruotsiin. Vain tämän yhden inkeriläisperheen hän kuljettaa, tuumaa Ykä. Sitten tulee toinen kerta, sitten kolmas ja niin edelleen. Merenkäynti ja syksyiset myrskyt aiheuttavat monia vaaratilanteita. Toisella tavalla vaarallisiksi matkat muodostuvat, kun Valtiollinen poliisi kiinnostuu Ykän matkoista. On selvää, että pakolaisten auttajat rikkovat lakia. Valpo pitää kuulusteluja, ja pitääpä Ykän istua putkassakin. Mutta kun vapaaksi pääsee, kuljetukset Ruotsiin jatkuvat. 

Tapio Koivukarin Meren yli, kiven sisään pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja 1950-luvulla kirjoitettuun Yrjö Aaltosen sukutarinaan, jonka Koivukari on muokannut eläväksi romaaniksi. Tuloksena on kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, jonka teemat ovat ajankohtaisia jälleen tänä päivänä.  

Merellä ja meren kuvauksilla on kirjassa keskeinen rooli. Koivukari, itse meren äärellä kasvanut raumalainen, osaa kuvata meren rytmiä ja sen monimuotoisuutta poikkeuksellisen taitavasti. Raumalaismurre soi tarinassa hienovaraisesti – sitä ei käytetä liikaa, mutta sen sävy ja rytmi elävät vahvasti kerronnassa. Tämäkin teos osoittaa, että Koivukari on parhaimmillaan kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Hänen sympatiansa ovat pienen ihmisen puolella. 

Koivukarin tuotannossa teos muodostaa osan laajempaa kokonaisuutta, jossa hän on tarkastellut Suomen lähihistoriaa ja sen varjopuolia. Monet teemoista ovat historian kirjoituksessa vaiettuja. Käpykaartilaiset (2013) sukeltaa jatkosodan aikaisen rintamakarkuruuden maailmaan, kun taas Unissasaarnaaja (2015) kuvaa sodanjälkeisiä vuosia ja niiden jättämiä traumoja. Unissasaarnaaja toi Koivukarille ansaitusti Runeberg-palkinnon vuonna 2016.

Immo Mari: Yhden naisen huvila

 

Mari Immo: Yhden naisen huvila. Julkaisija Storyside. 2026. Lukija Satu-Tuuli Karhu. 6T 23 M.

Karoliina Mänty, 35 vuotta, elää avoliitossa Jonin kanssa. Joni on komea ja hyvin työorientoitunut. Monesti Karoliina jää taka-alalle, kun Jonin työasiat tulevat ensin. Karoliina työskentelee Pusumedian verkkotoimittajana. Hän oli saanut kymmenen vuotta sitten työpaikan Pusumediasta heti valmistuttuaan journalistiikan maisteriksi Tampereelta. Nyt työpaikan YT-neuvottelut ovat loppusuoralla. Karoliina on peloissaan oman työpaikkansa puolesta. Työkaveri Jenni ei usko irtisanomisen kohdistuvan Karoliinaan: Ja sinullahan on Joni, teillä on hyvät duunit ja kahden ihmisen tulot. Double income, no kids, vai miten se nyt meni".

Karoliinan aavistukset osuvat oikeaan, hänen on jätettävä työpaikkansa välittömästi. Palkkaa maksetaan vielä kolme kuukautta. Karoliinan huonojen uutisten päivä ei pääty tähän. Kun hän menee kotiin, siellä on vieras nainen Jonin kanssa. Nainen nimeltään Sofia esitellään Karoliinalle Jonin työkaverina. Ovat mukamas etätöissä. Tämä on Karoliinalle liikaa. Hänen pitää paeta. Saatuaan äidiltään auton Karoliina matkaa perheen mökille. Mökki on ollut tärkeä paikka Karoliinan isälle ja mummolle, jotka molemmat ovat jo kuolleet. Äitiä ei mökki kiinnosta, eikä se ole kiinnostanut Karoliinaakaan saati sitten Jonia. "Kukaan ei ole rakastanut tätä paikkaa vuosiin, kukaan ei ole todella halunnut käydä täällä, Karoliina miettii kävellessään hiljaisten huoneiden läpi."

Nyt Karoliina katsoo mökkiä eri silmin ja pikku hiljaa innostuu laittamaan paikkoja kuntoon. "Typykkäsi on palannut mummi, Karoliina ajattelee ja lähettää lämpimän ajatuksen sinne jonnekin." Naapurin Santeri suostuu pikkusummasta maalaamaan Karoliinan mökin. Karoliina laittaa mökkiä kuntoon, siivoaa ja istuttaa kesäkukkia. Tulee uusi mahtava ajatus: instagram-tilin perustaminen. Niin syntyy @yhden.naisen.huvila -instatili. Seuraajamäärä kasvaa. "Kaupalliset yhteistyöt, täältä tullaan, Karoliina ajattelee voitonriemuisesti."

Naapurin Vatanen tunkeutuu mökille ja aiheuttaa mielipahaa. Onneksi on muita miellyttäviä naapureita ja naapurimökin mukava, mutta salaperäinen Santeri. Joni tulee muutaman kerran paikan päälle anomaan Karoliinaa palaamaan. Kesän lopulla Karoliina joutuu tekemään ison päätöksen, jolla olisi vaikutusta koko hänen loppuelämäänsä.

Kirja on romanttinen, hyvän mielen romaani, jota oli miellyttävä lukea. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, juoni on kepeä eikä Karoliinaan voi olla kiintymättä. Tässä mukava feelgood-romaani, kun kaipaat kevyempää luettavaa.

Tommi Kinnusen Kaarnan kantaesitys Rauman teatterissa

 

Rauman teatteri on ottanut ison haasteen tuottamalla Kaarna-näytelmän, joka pohjautuu Tommi Kinnusen samannimiseen kirjaan (WSOY 2024). Kirja oli hyvin suosittu, kuten ovat olleet kaikki Kinnusen kirjat. Kaarna oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2024.

Näytelmän alussa Laina (Inka Reyes) makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä. Lapset Martti ja etelästä saapuneet kaksostytöt Marja (Mona Lehtola) ja Eeva (Raisa Sorri) tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti (Timo Julkunen) ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti."

Vähitellen näytelmän pääteema avautuu. Siirrytään Pohjois-Suomeen vuoteen 1944, jolloin Laina ja kyläläiset joutuvat neuvostopartisaanien iskun kohteeksi. Suuri osa kyläläisistä surmataan. Jos ei surmata, heidät joukkoraiskataan, kuten kävi Lainalle. Tapaus jättää elinikäiset jäljet Lainaan. Hänen traumansa purkautuvat arvaamattomana käyttäytymisenä, välillä täynnä pelkoa, välillä täynnä vihaa. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Lainan mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka," Laina huusi. Aviomies Antillakaan (Juha Kulmala) ei ole helppoa. Lohtua löytyy alkoholista.

Näytelmän teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen ohella esiin nousevat Lainan ja Antin traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen - ne asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää aikuisten oireilua.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Rauman teatterilla on rohkeutta tarttua suuriin ja vaativiin haasteisiin. Ohjaaja Otto Kanerva toteaa: "Olemme Raumalla viljelleet kantaesityksiä. Meillä pienessä teatterissa on rajallinen henkilöstö. Minun tehtäväni on etsiä sopivaa esitettävää." Nyt Kinnusen teos Kaarna, jonka on dramatisoinut Iira Halttunen ja ohjannut Otto Kanerva, on taittunut koskettavaksi, taidokkaaksi ja myös ajankohtaiseksi näytelmäksi sodan aiheuttamista traumoista. Moni poistui salista kyynelsilmin.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Näyttelijätyö on kauttaaltaan toimivaa, ja näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet roolinsa. Suurimman vaikutuksen tekee Martin roolissa nähtävä Timo Julkunen, joka tuo hahmoon aitoutta ja ihailtavaa syvyyttä. Kanervan tarkkanäköistä ohjausta tukee Oskari Löytösen koruton lavastus.

Näytelmä etenee useassa aikatasossa, onneksi kuitenkin niin, että tapahtumien vuosiluvut näytetään katsojalle. Itse pysyin hyvin kärryillä, koska olin lukenut romaanin. Silti olisin kaivannut selkeämmin kronologisesti etenevää juonen kulkua.

Tommi Kinnusen kirjat käsittelevät sotaan liittyviä vaikeita ja vaiettuja teemoja. Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös Kaarnassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskuista ei juuri puhuttu Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. Ja on hienoa, että Kaarna nähdään kantaesityksenä Rauman teatterissa. 

Kaarnan ensi-ilta oli Rauman teatterissa 31.1.2026.

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila

 

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu. 2025. Kansi ja kuvitus: Broci. 165 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hautalan Kuokkamummo on ensimmäinen lukemani selkokirja. Valitsin selkokirjan, jonka sisällön jo tunsin entuudestaan, eli olin lukenut Hautalan Kuokkamummon vuosia sitten. Ihailin, miten taitavasti Kuokkamummon tarina taittui myös selkokirjaksi. 

On vuosi 1987. Samuel on 15-vuotias ja asuu Suvikylässä Vaasassa. Suvikylään muuttaa Julia, suomalainen tyttö, joka on asunut muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Julialla on aina mukanaan videokamera. Samuel asuu vaatimattomalla kerrostaloalueella, kun taas Julian perheen talo sijaitsee rikkaiden omakotialueella. Tyhjänä oleva Bondorffin huvila läheisellä saarella on paikka, jonne kukaan ei uskalla mennä, mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle kuvaamaan. 

Samuel kertoo Julialle Kuokkamummosta, joka huhujen mukaan asuu Bondorffin huvilassa. Kuokkamummoa pelätään, koska tämä tappaa lapsia. Kuokkamummolle ei saa nauraa, vakuuttaa Samuel, mutta Juliaa tämä vain naurattaa. 

"- Sä et ymmärrä. Jos sä naurat Kuokkamummolle, se tulee ja kostaa sulle. Se odottaa, että sä käännät sille selän. Sitten se lyö kuokalla sua selkään niin, että sun keuhkoista katoaa ilma ja jaloista tunto. Se kääntää sut ympäri ja näyttää mustaan kieltään, Samuel kertoo." Mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle. Samuel taipuu Julian tahtoon. Talossa he kuulevat kellarista huutoa ja tapaavat omituisen naisen. Paljon ennättää vielä tapahtua, kunnes Samuel joutuu liikennennettomuuteen ja herää sairaalassa.

kirjan kuvitusta

Toisen osan alussa kuusi nuorta istuu kerrostalon kellarissa ja kuuntelee, kun Ylipastori kertoo Kuokkamummosta. "Kuokkamummo on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii metsässä ja isojen kivien välissä. Jokainen, joka käy Kuokkamummon huvilan pihalla ilman lupaa, kuolee tai tulee hulluksi, Ylipastori sanoo."

Samaan aikaa yliopistotutkija Maisa tulee Suvikylään tekemään tutkimusta Kuokkamummosta. Maisa on pyytänyt Sagalia, maahanmuuttaperheen tyttöä, nauhoittamaan Ylipastorin puhetta. Tosin tutkimuksen ohjaaja Pasi ei jaksa innostua aiheesta.

Kirja etenee monella aikatasolla ja monen henkilön näkökulmasta, mutta aina loppujen lopuksi törmätään Kuokkamummoon. Selkokirjaan mukautettu juoni on toimiva, juonen jako kahteen osaan on hyvä ratkaisu. Brocin oivallinen kuvitus tukee hyvin kirjan juonta. 

Hautalaa on tituleerattu suomalaisen kauhun kuninkaaksi. Kokonaisuus toimii, eikä ole kuitenkaan liian pelottava. Yllätyksiä riittää loppuun asti. Heti luettuani suosittelin tätä selkokirjaa 14-vuotiaalle tyttären pojalleni.

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. Kuvittanut Elina Warsta. Teos. 2025. 111 sivua.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän voitti lasten ja nuorten Finlandia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2025. Kirja on kuudes osa Koira nimeltään Kissa -sarjassa. 

"Me olemme kolme ystävystä. Meidän nimemme ovat Kissa, Koira ja Näätä." Kissa on oikeasti koira, Koira on puolestaan kissa ja Näätä on ihminen. Ystävykset asuvat hylätyssä kontissa sataman laidalla. Kontissa on suuri nojatuoli, jossa ystävät makoilevat "limittäin ja lomittain, käpertyen toistemme taipeisiin." Ikivanha televisio ei toimi, tosin ei heillä ole sähköäkään, mutta väliäkö sillä. He katsovat tyhjää ruutua, ja se alkaa elää, kun Näätä alkaa selostaa Münchenin olympiakisoja tai Koira selostaa romanttista tv-sarjaa Turkoosin tuoksu, El aroma turquesa. 

On huhtikuu, kuukausista julmin. Mutta se on vain legendaa, huhtikuu on muutakin, se on myös iloinen ja armelias. Näätä vie ystävänsä tärkeään paikkaan. "Se paikka, minne vien teidät, on minun syntymäni paikka. Ja minun on aika päästä maaliin, lähtöviivalle." Näätä vakuuttaa, että ystävät eivät koskaan menetä Näädän rakkautta, vaikka hän on poissa. Ennen kuin Näädän sydän vaikenee, hän kehottaa ystäviä menemään Tiikerin luo. 

Suru valtaa ystävykset, mitään ei voi tehdä, maataan vaan. Ulos isosta surusta päästään muistelemalla Näätää, hänen rakkauttaan, nauruaan  ja lempeyttään. 

Seikkailujen jälkeen löytyy Tiikeri, tyttö, joka ilahtuu Kissan ja Koiran tapaamisesta. Tiikeri tarjoaa ystävyksille kodin. Ja haetaanpa heille kontista vanha, kunnon televisio. 

Ihana kirja, täynnä ystävyyttä, rakkautta ja lämpöä. Suru on läsnä, mutta niin lohduttavalla tavalla. Miten kauniisti Kontio osaakaan kirjoittaa surusta ja kuolemasta. Warstan mustavalkea kuvitus tukee elävästi kirjan juonta. Kirjan ikäsuositus on seitsemästä vuodesta ylöspäin, mutta voin suositella kirjaa myös aikuisille. Kyynelsilmin luin kirjaa ja kävin läpi omia muistojani.

Kiitos Tomi Kontio koskettavasta kirjasta. Finlandia-palkinto Kontion kirjalle on ollut nappivalinta. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.  

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus. 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 374 sivua.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai vuonna 2023 tietokirjailija, toimittaja Antti Järvi kirjallaan Minne katosi Antti Järvi? Voittajan valitsi Linda Liukas. Kirja on kertomus Järven "kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä".

Isoisoisä syntyi Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa vuonna 1882. Nuorena miehenä hän matkasi yhdeksäksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Palattuaan takaisin Jaakkimaan hän avioitui 14 vuotta nuoremman Sanna Tapanaisen kanssa. He saivat viisi poikaa. Antille oli tärkeää saada perheelle oma talo, joka rakentuikin 1930-luvun lopulla Vaaran kylään Jaakkimaan. Talo oli iso, kuusi huonetta ja sauna. Pojat menivät mukaan suojeluskuntajärjestön toimintaan. "Elämä löysi uomansa, eikä mikään tuntunut ennakoivan sitä, mitä tuleman piti."

Kun talvisodan myötä tuli evakuoinnin aika, Sanna lähti Rovaniemelle nuorimman pojan kanssa. Vanhemmat pojat olivat jo saaneet kutsun sotimaan. Antti jäi töihin Jaakkimaan. Välirauhan solmisen jälkeen, kun suomalaiset evakuoitiin venäläisten alta Karjalasta, Antti ei lähtenyt perheensä luo Suomen puolelle, vaan jäi Jaakkimaan. Sieltä hänet siirrettiin Sortavalaan, jossa Seminaarinkatu 6:ssa asui muitakin suomalaisia, "kolmessa talossa lähes kolmekymmentä."

Miksi Antti Järvi jäi Neuvostoliiton puolelle, Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan? Tämä askarrutti Sannaa ja poikia. Poliittisista syistä? Henkilökohtaisista syistä? Oliko kotiseutu rakkaampi kuin vaimo ja lapset? Sanna oli peloissaan ja ahdistunut.  "Hänellä ei ollut rahaa eikä omia tavaroita. Hänen miehensä oli kadonnut. Se, mitä Antti oli tehnyt, oli räikeässä ristiriidassa siihen, mitä yleisesti ajateltiin sopivaksi tai kunnialliseksi." 

Onnekasta kuitenkin oli, että Antilta tuli silloin tällöin kirjeitä, joten tiedettiin hänen olevan elossa. Kirjeet olivat kömpelöitä, kirjeiden kirjoittaja ei ollut tottunut kirjoittamaan, mutta tärkeintä oli, että tiedettiin Antin olevan elossa. Kunnes sitten kirjeitä ei enää tullut.

Rajan taakse jäi vapaaehtoisesti 155 henkiöä, tosin tarkkaa lukua ei kai tiedä kukaan. Näiden ihmisten kohtaloita ja syitä Neuvostoliittoon jäämiselle ei juuri ole tutkittu. Antti Järven myötä asiaan saadaan lisävalaistusta. Antin ohella Järvi valottaa myös sivupersoonien elämää ja taustoja, jotka mielestäni olisivat voineet jäädä pienemmällekin huomiolle. 

Kirja on romaanimainen tietokirja (huh mikä termi!). Se on helposti luettava ja pitää otteessaan loppuun saakka. Viitejärjestelmä on kiinnostava. Lähteiden viitteet eivät löydy tekstistä, kuten normaalisti, vaan ne löytyvät kirjan lopusta sivujärjestyksessä. Kirjailija kehystää Antti Järven elämän yleistiedolla sodan alkamisesta sodan loppuun saakka. 

Miksi Antti Järvi jäi Karjalaan? Se on askarruttanut Järven sukua jo pitkään. Kun Antti Järven setä kääntyi Antin puoleen ja pyysi tätä selvittämään isoisoisän kohtalon, Antti otti haasteen vastaan. Sen Antti tiesi, että suvussa ei isoisoisästä puhuttu, jotakin hävettävää hänen elämäänsä liittyi. Historian kirjojen ja arkistojen penkominen, lukuisten haastatteluiden tekeminen ja matkustaminen tapahtumapaikoille toi tulosta. Totuus isoisoisästä selviää, tai ainakin osa siitä.  

Kiitos Antti Järvi. Upea kirja. Järven kirjan valinta Finlandia-voittajaksi oli nappivalinta.