perjantai 7. elokuuta 2020

#NOTTOBEREADTAG


Huomasin Main Kirjasähkökäyrä-blogissa tämän haasteen. Kiinnostava haaste. Tervetuloa mukaan! 


1. Klassikko, jota et usko lukevasi


Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Luulen, että se on minulle liian vaikea kirja.

2. Kirja, joka ei sovi yhteen arvojesi kanssa

Science fiction -kirjallisuus ei ole minua koskaan kiinnostanut. Tosin ei varmaankaan ole kyse siitä, että se ei sopisi yhteen arvojeni kanssa, mutta kiinnostusta ei vaan ole.


3. Liian pitkä kirja


Kalle Päätalon Iijoki-sarja kiinnostaa todella paljon, mutta on se aika pitkä, 26 osaa. Tänään kävin divarissa ja ostin Iijoki-sarjan ensimmäisen osan Huonemiehen pojan. Eli jospa se tästä alkaa. 


4. Kirja sellaisesta genrestä, jota et yleensä tykkää lukea


Veera Jahnin kirja Paljon kaikesta tuli minulle yllätyksenä arvostelukappaleeksi. Kirjan tavoitteena on tarjota kiireisille ihmisille tienviittoja kohti omaa sisäistä vahvuutta. Tuskin olisin omaehtoisesti tarttunut tähän kirjaan. Mutta kirja osoittautuikin mukavaksi ja myös hyödylliseksi kirjaksi.


5. Suosittu kirja, josta et ole kiinnostunut


Leon Donnan kirjat eivät minua syystä tai toisesta kiinnosta. Joskus vuosia sitten olen lukenut jonkun hänen kirjoistaan, mutta siihen se jäi.


6. Kirja, jota et lukenut, tai et tule lukemaan loppuun


Mario Vargas Ljosan kirja Maailmanlopun sota piti jättää kesken. Se ei vaan vetänyt.


7. Kirja, jonka toivoisit jättäneesi lukematta


Näitä kirjoja on aika paljon. Minulla on tapana sanoa, että en enää tässä iässä tartu kirjoihin, jotka eivät kiinnosta minua. Mutta ei se ihan niin mene. Monesti luen ne vielä ihan loppuun asti. Tässä muutama:

Pia Leinon Yliaika, Wexi Korhosen Kuka pelkää kuolemaa, Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho ja Marko Hautalan Kuiskaava tyttö.

8. Kirja, joka on ollut lukuhyllylläsi/listallasi vuosia, mutta jota et ole vieläkään lukenut


Anni Kytömäen Kivitasku.

Hyvää viikonloppua ja hyvää elokuun jatkoa! Puutarha jaksaa vielä kukoistaa.



torstai 6. elokuuta 2020

Kristiina Vuoren Elinan surma äänikirjana


Kristiina Vuori: Elinan surma. Tammi. 2018. Päällys: Mika Kettunen. 10 t 17 min. Lukija: Krista Putkonen-Örn. Supla.

Elinan surma -balladi on monellekin tuttu, ainakin nimeltä. Balladi on vanha, sanotaan, että se on peräisin 1400- tai 1500 -luvulta. Balladi sijoittuu Vesilahdelle Laukon kartanoon. Pääosassa on Laukon kartanoa silloin isännöinyt Klaus Kurki. On sattumaa, että Elias Lönnrot toimi kotiopettajana Laukon kartanossa 1800-luvun alussa. Hän kuuli balladista, kokosi runon ja julkaisi sen Kantelettaressa vuonna 1840. Balladi on innoittanut monia taiteen tekijöitä. Kalle Kaarna ohjasi balladiin pohjautuvan historiallisen elokuvan vuonna 1938 ja Oskar Merikanto teki balladista viisinäytöksisen oopperan vuonna 1910. Balladista on tehty useita näytelmäsovituksia ympäri Suomea. Taidemaalari Joseph Alanen on maalannut yli sata Kalevala-aiheista teosta, joista yksi on Elinan surma.
Joseph Alanen: Elinan surma. V. 1916. Wikipedia.

Emäntäpiika Kirsti odottaa kosintaa

Kristiina Vuori, historiallisten kirjojen taitaja, kiinnostui Elinan surma -balladista ja teki balladista omanlaisensa, nykyaikaisen, tähän päivään istuvan, mutta silti tiukasti historiallisessa kontekstissaan pitäytyvän tarinan. Kysymyksessä on 1400-luvulle sijoittuva rakkaustarina, josta sukeutuu kohtalokas kolmiodraama. Tapahtumapaikkana on Laukon kartano, kuten alkuperäisessä balladissakin. Päähenkilöitä ovat vauraan Laukon rälssikartanon isäntä Klaus Kurki, Laukon kartanon emäntäpiika Kirsti ja Klaus Kurjen tuore vaimo Elina. Kirsti on jäänyt pienenä orvoksi ja on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Elinan isän luona Elinan äidin väheksyessä Elinaa koko lapsuuden ajan. Onpa tytöillä ollut sama imettäjäkin, hän on yhä edelleen Laukossa piikova Pörösilmä. Nyt Klaus Kurki ratsastaa seurueineen Laukon kartanoon. Kirstillä ja Klausilla on ollut pitkään salasuhde, ja siksipä Kirsti odottaa Klausin kihlaavan hänet Laukon emännäksi. Mutta kaikki ei mene Kirstin toiveiden mukaisesti. Klaus kihlaakin Elinan, Kirstin maitosisaren. 

Lujatahtoinen ja ylpeä Kirsti

Kirstistä tulee tavallinen piika, kun hän vastoin tahtoaan joutuu luovuttamaan avaimensa domina-Elinalle, Laukon kartanon uudelle emännälle. Kirsti ei niele tappiotaan helpolla. Hänen ja Klausin salavuoteus jatkuu. Kirsti ymmärtää, että hänen tulee raivata Elina pois tieltään päästäkseen itse Laukon emännäksi. On tehtävä suunnitelma, on oltava ovela. Avukseen Kirsti saa Pörösilmän luihun Hintsa-pojan. Kirsti tietää liiankin hyvin, että hänen toimensa eivät ole oikeutettuja, mutta puhdas kauna ja kostonhalu sivuuttavat järjen äänen. Tapahtumien loppuratkaisusta voin sen verran paljastaa, että Vuoren teoksen loppuratkaisu on erilainen kuin alkuperäisessä Lönnrotin balladissa. 

Kristiina Vuori saa historialliset tapahtumat elämään. Lukija elää mukana Laukon kartanon tapahtumissa, tutustuu 1400-luvun arkipäivään, asuinympäristöön, vaatetukseen ja ruokiin. Keskiaika on katolisen kirkon aikaa, Laukon kartanossa on jopa oma pappikin. Mutta taikauskoon liittyvät tavat ja luonnonlääkkeiden mahti elävät vielä vahvasti kansan mielessä. On kuuden käärmeen keppi ja Ukon kirve sekä parantavat liuokset, joita voidaan käyttää joko hyviin tai pahoihin tarkoituksiin. Hyvää taustatyötä täydentää kirjan lopussa oleva sanasto sekä taustatiedot Elinan surma -balladista. Kirjan tapahtumat keskittyvät ennen kaikkea Laukon kartanon tapahtumiin. Valtakunnallisia tapahtumia sivutaan, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin Ruotsin valtakunnan ajasta ja tuolloin vallinneesta Kalmarin unionista.

Kristiina Vuori kertoo Aamulehden haastattelussa 11.11.2017, että hän oli viettänyt kirjan kirjoittamisprosessin aikana viikon ajan Laukon kartanossa. Vuori toteaa: "Iltaisin minulla oli tapana lähteä yksin kävelylle. Kuljin Elinan tai Kirstin polkuja navetalle, aitalle tai riihelle. Mitä kuulin, näin, haistoin tai tunsin, sen tunsivat ehkä myös Elina tai Kirsti, vuosisatoja sitten."

Kristiina Vuoresta on tullut seitsemällä historiallisella kirjallaan tunnettu ja pidetty kirjailija. Hän tuntee hyvin historian ja sen ajan, josta hän kirjoittaa. Hän on kirjoissaan perehtynyt hyvin tapahtumien taustoihin ja ajan tapoihin, joita hän kuvaa elävästi ja mukaansa tempaavasti. Nyt kun Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren kirjailijaurat ovat ohitse, on ilo, että saamme uusia tämän genren kirjailijoita. Olen varma, että Kristiina Vuoren teokset ovat kirjoja, joita suomalaiset lukevat mielellään. Historiallinen viihdekirjallisuus, joka pohjaa vankkoihin faktoihin, kiinnostaa ainakin minua ei pelkästään viihteen, vaan myös kirjojen tarjoaman tietopohjan kannalta.

Krista Putkonen-Örnille kiitokset kirjan hyvästä luennasta.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Nura Farah: Aurinkotyttö



Nura Farah: Aurinkotyttö. Otava. 2019. Kansi: Timo Numminen. 253 sivua.


Omasta hyllystä


"Abdullah, sinun pitää opettaa vaimosi käyttäytymään. Hänen on pyydettävä sinulta lupa ennen kuin hän voi poistua talosta", anoppi komensi. Shamsu yritti sanoa käyneensä vain ostamassa leipää, kun Abdullah kohotti kätensä ja läimäytti häntä kasvoille." (s. 192)


Aurinkotyttö on kiinnostava kirja monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että kirja on ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama kirja. Kirjailija Nura Farah (s. 1979) on muuttanut perheensä kanssa Suomeen pakoon Somalian sisällissotaa. Nura oli tuolloin 13-vuotias. Kirjan kiinnostavuutta lisää myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Somaliaan. Somaliaan sijoittuvaa suomenkielistä kirjallisuutta on ymmärtääkseni varsin niukasti. Itselleni tulee mieleen vain Waris Dirien Aavikon kukka (WSOY, 2012). Aurinkotyttö on itsenäinen jatko-osa Farahin esikoisteokselle Aavikon tyttäret, joka kuvasi paimentolaistyttö Khadijan elämää Somaliassa. Aurinkotyttö jatkaa sukutarinaa. Kirjan päähenkilö Shamsu on Khadijan tytär. 


"Meidän klaanimme kunnioittaa aavikon vanhoja perinteitä." (s. 29)


1970-luvun Somaliassa ovat vallalla perinteiset islamin uskonnon ja klaanikulttuurin mukaiset roolimallit. Isä on perheen pää, kuningas, jonka sana on laki, jota pitää totella. Isällä on paljon oikeuksia. Hänellä on oikeus pitää useita vaimoja, hänellä on oikeus päättää lastensa elämästä ja hänellä on oikeus myös väkivaltaan. Väkivalta avioliitossa ei ihmetytä ketään, vaikka naiset pyrkivätkin salaamaan mustelmiaan ja katkenneita luitaan. Tyttöjen tehtävänä on hoitaa kotia, eläimiä ja pienempiä lapsia. Jos perhe on tarpeeksi varakas, pojille pyritään hankkimaan koulutus. Tyttöjen ei tarvitse opetella edes lukemaan tai kirjoittamaan, "koska koulu ei tee tytöille hyvää." (s. 29)

Tällainen on tilanne myös Shamsun perheessä. Shamsu hoitaa pienemmät lapset ja eläimet sekä tekee suuren osan taloustöistä. Seuraava askel on avioliitto, kunhan löytyy sopiva - toivottavasti riittävän varakas - aviomies. Mutta Shamsulla on omat haaveensa. Hän haluaisi kouluttautua. Kipinän hän on jo saanut opittuaan lukemaan ja kirjoittamaan. Shamsun haavetta opiskeluista pitää yllä Madar, kaupunkilaispoika, joka tulee Shamsun kotileiriin opettamaan kirjoittamista ja lukemista. Lukijalle ei ole yllätys, että Shamsu ja Madar ihastuvat, rakastuvat ja haluavat mennä naimisiin. Ennalta-arvattavasti Shamsun vanhemmat, erityisesti isä, eivät hyväksy Madaria. Isällä on Shamsulle oma aviomiesehdokkaansa. "Allahu akbar! Tytär, sinä olet onnekas. Sinä saat osaksesi hienon miehen ja paljon kultaa. Olet nähnyt sen pitkän ja komean miehen. Hän pyysi minulta sinua vaimokseen, enkä minä voinut vastata kuin myöntävästi." (s. 142) Shamsu kapinoi, mutta turhaan. Isän sana on laki.


"Minä en halua kultakoruja enkä kameleita", Shamsu sanoi. "Haluan kirjoja, haluan oppia." (s. 104)


Tästä, Shamsun häistä, alkaa mielestäni kirjan kiinnostava osuus. Tähän saakka asiat ovat tapahtuneet vanhojen ikiaikaisten patriarkaalisten perinteiden mukaisesti, mutta nyt löytyy tyttö, joka ei halua hyväksyä naista alistavia käytäntöjä. Enempää en voi tästä kiinnostavasta osuudesta paljastaa, mutta voin taata, että lukija seuraa mielenkiinnolla tapahtumien etenemistä ja toivoo Shamsun elämälle onnea.

Kirja kuvaa hyvin aavikolla elävän paimentolaiskansan elämää. Lukijan on helppo päästä mukaan leiritunnelmaan. Luonto- ja leirikuvaukset luovat kirjaan vahvaa afrikkalaista tunnelmaa. Kirja avartaa ja lisää Somalian tuntemustani. Farahin kieli on sujuvaa ja asiat etenevät reippaassa tahdissa.

Paimentolais- ja klaanikulttuurin perinteet yhdistettyinä islamin uskontoon pitävät kaikin tavoin yllä vanhoja traditioita. Kirja kuvaa hyvin naisen alistettua asemaa ja sitä, miten vaikeaa on ponnistella ulos perheen ja lähisuvun määräysvallasta. Shamsun tarina on uskottava ja mielenkiinnolla odotankin jatkoa-osaa.


Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kirjarikas elämäni, Kirjarouvan elämää ja Anun ihmeelliset matkat.


Osallistun kirjalla Main Kirjanhyllyt aarteet 2 -haasteeseen.

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heinäkuussa luettua

Heinäkuu oli hyvä kuukausi. Oli todellinen ilo saada tavata molemmat lastenlapsemme monen kuukauden tauon jälkeen. 

Matkustamaankin pääsi. Matkakohteemme oli Kymenlaakso. Vierailukohteisiimme liittyen teinkin jo postauksen Imatrasta luettuani uudelleen Laila Hirvisaaren Imatra-sarjaan kuuluvan kirjan

Luin heinäkuussa yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa. 
Kotimainen kauno:

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)
Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä. Otava. 2006. (linkki)

Kotimaiset dekkarit:

Kale Puonti: Manni. Bazar. 2020. (linkki)

Ulkomainen kauno: 

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta. Bazar. 2020. (linkki)
Emma Rous: Au pair. Minerva. 2019. Äänikirja. (linkki)  
Denise Rudberg: Salainen koodi. Into. 2020. (linkki)

Ulkomaiset dekkarit:

Elly Griffiths: Käärmeen kirous. Ruth Galloway -mysteeri. Tammi. 2019. Äänikirja. (linkki
Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva. 2018. (linkki)

Tietokirjallisuus: 

Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019. (linkki)

Nämä nostaisin heinäkuun parhaimmistoon: Paula Havasteen kiinnostava kuvaus 50-luvun Neuvosto-Virosta, Kale Puontin dekkari Helsingin huumepoliisin toiminnasta ja Denise Rudbergin historiallinen teos salaisten koodien murtamisesta toisessa maailmansodassa. 

Totesimme, että kyllä kotimaassakin riittää näkemistä.

Haminassa ihastelimme vanhoja, hyvässä kunnossa olevia puutaloja. Talojen portinpielessä oli kyltti, jossa kerrottiin talon historiasta.

Kesäpäivän kauneutta Miehikkälässä

Presidentti P. E. Svinhufvudin kotimuseo Luumäellä.

Vaikka Imatralla ei tänä  kesänä järjestetä koskinäytöksiä koronatilanteen vuoksi, on kosken uoma jo sinänsä nähtävyys.

Mukavaa elokuuta kaikille!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Emma Rousin Au pair äänikirjana


Emma Rous
: Au pair. Minerva. 2019. Englanninkielinen alkuteos: Au Pair. Englannin kielestä kääntänyt Sisko Ylimartimo. Lukija Karoliina Niskanen. Kesto 12 h 59 min. Supla.

Vuosi 1991

Joskus on kiva tarttua kirjaan, josta ei ennakkoon tiedä yhtään mitään. Näin oli minulla Emma Rousin Au pair -kirjan kanssa. En ollut edes huomannut tämän läpimurtoteokseksi mainostetun teoksen ilmestymistä. Kirjan nimen perusteella odotin tarinaa ja kuvausta au pairien kansainvälistymiskokemuksista. Mutta tämän kirjan au pair onkin lontoolainen 18-vuotias Laura Silveira, joka lähtee au pairiksi Norfolkiin Englantiin.  Se, että mennään Lontoosta Norfolkiin au pairiksi, tuntuu erikoiselta. Ehkä Englannissa termin au pair merkitys on toinen kuin meillä. Meidän terminologiamme mukaan au pairiksi mennään ulkomaille, lähinnä hankkimaan kansainvälistä kokemusta ja kehittämään kielitaitoa. Mutta yhtä kaikki, Laura, joka pitää välivuotta lukion ja yliopisto-opintojen välillä, menee pitämään huolta 3-vuotiaasta Edwinista, vilkkaasta, mutta hieman yksinäisestä pojanvesselistä.  Pian Edwin kiintyy Lauraan. Lauralla on aikaa, energiaa ja mielenkiintoa innostua Edwinin leikeistä. Edwinin äiti Ruth on kotirouva, hieman ailahtelevainen, mutta tyytyväinen saadessaan Laurasta jutteluseuraa. Isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä ja tulee kotiin vain viikonlopuiksi.

Ruth ja Dominic edustavat yläluokkaa. Heidän Summerbournen kartanonsa on vertaansa vailla. Tämä suuri ja arvokas rakennus sijaitsee kauniilla paikalla meren rannalla. Luonto onkin eri muodoissa mukana perheen vapaa-ajan vietossa, milloin purjehditaan, milloin uidaan, milloin ollaan piknikillä rannan läheisyydessä. Vakiovieraita perheessä ovat Ruthin äiti Vera, Alex-setä ja Edwinin kaveri Joye.  

Ruth tulee raskaaksi. Koko perhe iloitsee, vauvaa on jo kauan odotettu. Mutta tapahtumat saavat odottamattoman käänteen. Kun kaksoset Seraphine ja Danny ovat syntyneet, Ruth kuolee pudotessaan talon takaiselta kalliojyrkänteeltä. Se oli itsemurha, kyläläiset päättelevät. Vai sittenkin jotakin muuta? Ruthin kuoleman jälkeen Laura jättää perheen ja matkustaa takaisin Lontooseen. 

Elokuu 2017
Toisella aikatasolla 25 vuotta myöhemmin Seraphinen ja Dannyn isä Dominic kuolee. Kuolema on tapaturma, niin ainakin uskotaan. Isän jäämistöä selvitellessään Seraphine löytää valokuvan, joka on otettu sinä päivänä, kun Seraphine ja Danny syntyivät. Kuvassa ovat vanhemmat Ruth ja Dominic, isoveli Edwin ja yksi vauva. Miksi vain yksi  vauva? Onko se Seraphine vai Danny? Miksi toinen heistä puuttuu kuvasta? Kuva herättää paljon kysymyksiä Seraphinen mielessä jo siksikin, että hän on jo kauemmin aikaa kysellyt itseltään, kuka hän on ja pohtinut itsekseen, ettei hän ole se, joksi häntä luullaan ja ettei Danny ole hänen veljensä. Tunne valokuvan näkemisen jälkeen on niin voimakas, että Seraphinen on pakko toimia ja tehdä kaikkensa, jotta saisi selville syntymäänsä liittyvät tapahtumat. 

Kartanon salaisuudet paljastuvat
Niin alkaa jännittävä ja intensiivinen tapahtumaketju, jossa selvitellään Summerbournessa kaksosten syntymän aikaisia tapahtumia. Tapahtumia käsitellään kahdessa aikatasossa kahden henkilön, Lauran ja Seraphinen, kokemana. Tämä on hyvä ratkaisu, rakenne toimii hyvin. Kestää aikansa, kunnes vanhan kartanon salaisuudet paljastuvat. Niin monia vuosia kartano on saanut yksin kantaa suuria sukusalaisuuksia, jotka liittyvät ihmissuhteisiin, perintöriitoihin ja kaksosiin. On kiinnostavaa, miten ikivanhat ja synkät kartanoita ympäröivät salaisuudet löytyvät juuri Englannista. Tällaisia salaisuuksia löytyy jo Kotiopettajaren romaanista ja tänä päivänä vaikkapa Kate Mortonin kirjoista. Myös Niina Meron esikoisteoksessa Englantilainen romanssi salaisuudet ympäröivät upeaa goottilaistyylistä Gallows House -kartanoa (linkki). 

Kirja on psykologista jännitystä parhaimmillaan, vaikka totesin kylläkin, että kuunnellessa tapahtumien kulku tuntui ajoittain hieman sekavalta ja niinpä jouduinkin kuuntelemaan muutaman luvun uudemmankin kerran. Mutta maaliin päästiin yllättävän loppunäytöksen kera. Aikamoisen esikoisen Emma Rous on kirjoittanut. Psykologinen jännitys, kiinnostavat ja elävät henkilöhahmot ja sujuva kirjoitustyyli takaavat hyvän ja kiinnostavan lukukokemuksen. Mielenkiinnolla odotan Rousin tulevia teoksia.
Erityiskiitos kirjan kauniista kannesta. 



maanantai 27. heinäkuuta 2020

Laila Hirvisaaren seurassa Valtionhotellissa ja Ritikanrannassa



Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä. Otava. 2006. Kannen kuva: Lasse Rantanen. 575 sivua.

Omasta hyllystä

"Mutta ennen kansalaiskokousta, josta heti Julian myöntymisen jälkeen pantiin ilmoitus VPK:n talon seinään, mentiin syömään Kuzmineille Kolmoseen. Jekaterina oli keittänyt perunoita, paistanut voissa kuhaa ja tehnyt munakastiketta. Julia söi hyvällä ruokahalulla, kaikkien hienojen Valtionhotellin ruokien jälkeen tavallinen kotiruoka maistui paremmalta. Julia ihmetteli, miten nälkäinen hän oli. Miten paljon hän oli kaivannut sitä että saisi syödä tällä tavalla kodikkaasti pienen pöydän ääressä." (s. 332-333)

Vietimme Kymenlaakson kierroksellamme pari päivää Imatralla. Yövyimme Valtionhotellissa, tuossa historiallisessa linnamaisessa rakennuksessa, joka on äänestetty Suomen kauneimmaksi rakennukseksi vuonna 2014. Koskinäytöksiä ei tänä kesänä ole koronan vuoksi, mutta kyllä kosken uoma on mahtava ilman kuohujakin. Imatralla meitä kiinnosti Valtionhotellin ohella myös Ritikanrannan teollisuustyöväestön museo.

Laila Hirvisaari kuvaa sekä Valtionhotellia että Ritikanrannan asuinaluetta Imatra-sarjassaan. Kun edellisellä kerralla yövyimme Valtionhotellissa, luin uudelleen sarjan ensimmäisen ja kolmannen osan Kruununpuisto ja Grand hotel (linkki). Kun nyt tällä kerralla tutustuimme Ritikanrannan alueeseen, tuli tunne, että haluan vielä palata Imatra-sarjan tapahtumiin ja niinpä luin sarjan toisen osan Myrskyn edellä

Eletään vuotta 1905. Pietarissa työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta tsaarille. Tsaari ei ota heitä vastaan. Sen sijaan henkivartiokaarti aloittaa tulituksen kohti aseettomia mielenosoittajia. Myös Suomen suuriruhtinaskunnassa näkyy levottomuutta. Vaaditaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä lisää oikeuksia työläisille, valtiopäivien koolle kutsumista ja Suomelle täyttä itsemääräämisoikeutta. Levottomuudet eivät keskity pelkästään Helsinkiin, vaan epäkohdista ollaan tietoisia mm. Imatran Ritikanrannassa. Tainionkosken Ritikanrannassa asuu Tornator Oy:n työntekijöitä. Tornator, johon kuuluivat lankarullatehdas, puuhiomo ja paperitehdas, alkoi rakennuttaa työväelleen kasarmeiksi kutsuttuja asuinrakennuksia jo 1800-luvun lopulla. Alueelle syntyi toistakymmentä kaksikerroksista asuinrakennusta. Rakennuksissa oli useita asuntoja. Perheasunto käsitti kamarin, kyökin ja ruokakomeron. Mietimme, miksi museo ei hyödynnä museon markkinoinnissa ja esittelyssä Hirvisaaren Ritikanrantaan sijoittuvia kirjoja. Varmasti museo saisi tällä tavalla lisää kiinnostuneita kävijöitä.


Ritikanrannan taloista on museoitu kaksi rakennusta. Tässä kaksikerroksinen asuinrakennus.


"..kirjoja oli ilmaantunut lisää lankarullista tehtyyn kirjahyllyyn." (s. 333)





"Ritikanrannan naisten saunassa juttu lensi." (s. 431)
Yritys rakensi alueelle asukkaiden yhteiskäyttöön rakennuksen, jossa oli sauna, leipomo, pyykkitupa ja mankeli. Alueen läheisyydestä löytyivät vielä kauppa, posti, kansakoulu ja tori.

Tässä rakennuksessa olivat sauna, leipomo, pyykkitupa ja mankeli.
Tornator (taustalla)  antaa asukkaille leivän, mutta kaiken yläpuolella on arvaamaton Vuoksi.

Ritikanrannassa tapaan ensimmäisestä osasta tuttuja työläisiä, mutta uusiakin asukkaita on muuttanut alueelle. Suurperheen äiti ja politiikasta intoutunut Vilma Haikala on keskeinen henkilö Ritikanrannassa. Vilma järjestää intomielisiä työväentilaisuuksia Veepeekoon talossa. Vilman ykköstavoitteena on yleinen ja yhtälainen äänioikeus. Kokouksiin osallistuvat lähinnä miehet naisten tehdessä kotihommia ja hoitaessa lapsia. Mutta kyllä Vilma onnistuu saamaan naisetkin mukaan, niin vauhdikkaasti ja asiastaan innostuneena hän organisoi tilaisuuksia. Kaiken tämän mahdollistaa Tornatorin johtaja Eugen Wolff, Eukeeni vaan, joka itsekin on monesti mukana Vilman järjestämissä agitaatiotilaisuuksissa. Tehtaan hevosmies Gabriel ei ymmärrä, miksi Vilman kumppaneineen pitää vouhkata. "- Mikä meillä täällä? Gabriel aina sanoi. - Eukot hoitavat kaikki asiat Ritikanrannassa. Miehillä hyvä työ, Eukeeni hoitaa palkat, asunnon ja Vuoksen! Mitä hyö valittaat?" (s. 434) 


Oikealla yksi Tornatorin vanhoista tehdasrakennuksista
"Valtionhotelli oli ja pysyi Suomessa venäläisen ylhäisön pääkohteena." (s. 239)


Valtionhotelli
Kesän alussa edellisistä osista tuttu Julia Sorokina saapuu töihin Valtionhotelliin. Hänen tehtävänään on toimia apulaisjohtaja Agaton Hoffmanin apulaisena. Näin Hoffman määrittelee Julian työtehtävät: "Olen sitä mieltä, että otatte arvovieraat vastaan, olette alakerrassa heitä varten, olette tulkkina ja emäntänä oman harkintanne mukaan. Menette auttamaan silloin kun tarvitaan, saatatte vieraita myös heidän lähtiessään hotellista. Olette alakerrassa minun silmäni ja korvani kaikkialla." (s. 239-240). 

"...kaikki oli pumpulinpehmeää, naiset tuoksuivat kukkasilta ja herrat sikarilta." (s. 516)

Valtionhotellin vieraat olivat kaikki arvovieraita Venäjältä tai Euroopan maista. Suomalaisilla ei ollut asiaa hotelliin. Hotellissa vietettiin lomaa, nautittiin maisemista ja hyvästä ruoasta. 


Ruokasali
"Ruoka oli superbe." (s. 515)

Illallinen oli tärkeä osa päivärytmiä. Oli tärkeää olla pukeutunut näyttävästi. Ruokasaliin tulijoita tarkkailtiin, oltiin tietoisia, ketä tunnettuja henkilöitä hotellissa majoittuu. Ruoan odotettiin olevan ensiluokkaista. Vaikkapa niin, että illallinen alkoi runsaalla zakuska-voileipäpöydällä. Sitä seurasi puistonvartija Appelrothin viinissä haudutettua kukonpoikaa kasarissa. Jälkiruokana oli juhlasavariini mesimarjahyytelön ja jälkiruokaviinien kera. Sen jälkeen miehet nauttivat vielä ranskalaista calvadosia ja naiset Veuve Clicquot -samppanjaa. Viisihenkinen orkesteri soitti tunnelmallisia säveliä. Tarjoilusta huolehtivat miestarjoilijat valkoiset hansikkaat käsissään. 

Suomalaisten rakastama kirjailija Laila Hirvisaari on kirjoittanut laajoja historiallisia kirjasarjoja, joista suurin osa sijoittuu Suomen historian käännekohtiin. Hirvisaaren romaanit ovat ihastuttaneet suomalaisia jo vuodesta 1972. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin takaavat juuri oikeanlaisen konseptin historiallisille romaaneille. Tämän Hirvisaari taitaa. Hirvisaari kirjoittaa historiallista viihdettä yhdistäen taitavasti faktaa ja fiktiota. Tästä kirjasarjasta muodostuu läpileikkaus 1900-luvun alun suomalaisesta yhteiskunnasta. Erityiskiitos kirjan kauniista kannesta, kirjan lopussa olevasta henkilöluettelosta ja Imatran kartasta. 

Osallistun kirjalla Main Kirjojen aarteita 2 -haasteeseen.  

PS. Kaikki valokuvat: Anneli Airola

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö



Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers – valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019. Saksankielinen alkuteos Hans-Heinrich Lammers. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. 315 sivua.


Omasta kirjahyllystä


"Joka tapauksessa on selvää, että Lammers oli opportunisti. Hän oli ilman muuta tietoinen kansallissosialistien rikoksista. Saksassa oli varmasti hyvin vähän niitä, joilla ei olisi ollut mitään aavistusta miljoonien juutalaisten kansalaisten katoamiseen liittyvistä hirvittävistä tapahtumista, vaikka holokaustin mittakaavaa ei välttämättä ymmärrettykään. Kuinka muka juuri Lammers olisi kuullut näistä miljoonista murhista vasta Saksan romahdettua?" (s. 155)


Koop herättää Lammersin eloon


Volker Koop on kirjoittanut elämänkerran Hans-Heinrich Lammersista, miehestä, joka on monelle melko tai jopa täysin tuntematon natsijohtaja. Todellisuudessa Lammers oli hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen virkamies toimiessaan Hitlerin valtakunnankanslian päällikkönä. Vuonna 1879 syntynyt Lammers oli yksi iäkkäimmistä natsijohtajista. Ennen liittymistään kansallissosialistiseen puolueeseen Lammersille oli kertynyt monenlaista kokemusta juristin tehtävistä. Kuten monia muitakin Saksan kansalaisia, kansallissosialismi ja Hitler henkilönä kiehtoivat myös Lammersia ja hän liittyikin kansallissosialistiseen puolueseen vuonna 1931 jäsennumerolla 1 010 355. Ensin Hitler nimitti hänet sisäministeri Wilhelm Frickin suosituksesta valtiosihteeriksi valtakunnankansliaan. Tämän vaikutusvaltaisen aseman myötä Lammersista tuli Hitlerin ehdoton ja samalla täysin kritiikitön kannattaja. "Lammers ylisti äänekkäästi Führeriä suvaitsematta minkäänlaista kritiikkiä tätä kohtaan.” (s. 46) Polttava kunnianhimo ja sokea usko kansallissosialismiin ja Hitleriin varmistivat Lammersin uran nousun ja hänet nimitettiinkin vuonna 1937 valtakunnanministeriksi ja valtakunnankanslian päälliköksi. Vuonna 1939 Lammers liittyi SS:ään. 


"Vahti Hitlerin kynnystä kuin bernhardinkoira." (s. 47)


Useiden vuosien ajan Lammersin valta oli lähes ehdotonta. Lammersin tehtävänä oli toimia portinvartijana eli valikoida ne, jotka pääsivät tapaamaan Hitleriä. Samoin Lammers oli se, joka valikoi eri ministeriöiltä tulleista lakiesityksistä ne, jotka päätyivät Hitlerin käsiteltäviksi. Näin Lammers oli koko ajan selvillä, mitä eri ministeriöissä tapahtui ja olipa hänellä ainakin pienoinen mahdollisuus vaikuttaa vaikkapa siihen, miten esityksiä viivästytettiin. Lammers tiesi, että Hitler ei ollut kiinnostunut hallintotyöstä ja pyrki siksi tekemään itsestään korvaamattoman näissä tehtävissä. Siinä hän onnistuikin. Vuonna 1938 miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri Hans Frank luetteli Saksan kolme johtavaa natsia Hitlerin jälkeen:

"- Wilhelm Keitel, Hilterin Wehrmacht-kanslian päällikkö; tosin pääesikunnan päälliköllä ei ollut minkäänlaista käskyvaltaa

- Hans-Heinrich Lammers valtakunnankanslian päällikkönä; sekä

- Martin Bormann puoluekanslian päällikkönä." (s. 77)


Natsihallinnon epäviralliseksi kakkospaikaksi valikoitui Hitlerin vaatimuksesta Berchtesgaden Obersalzbergin alueella Baijereissa. Paikasta tuli myös valtakunnankanslian sivutoimipiste. Lammersilla oli päärakennuksessa oma työhuone. Hitlerin suosioon päässeet natsijohtajat, mm. Albert Speer, Göring ja Martin Bormann, saivat hankkia itselleen asunnon Hitlerin naapurista. Tällaista lahjoitusta Lammers ei saanut, mutta hänelle riitti, että hän sai olla Hitlerin läheisyydessä ja oli tällä tavoin tietoinen, mitä natsihallinnossa tapahtui. Berchtesgadenin lähistölle Bormann rakennutti Hitlerin syntymäpäivälahjaksi Kotkanpesän (Kehlsteinhaus), mutta sitä ei tässä kirjassa käsitellä lainkaan. 

Berchtesgaden. Kuvattu natsimuseon kuvasta. AA

Oikeudelliset perusteet joukkomurhille

Lammersin ammattitaito miellytti Hitleriä. Hitlerin niin pyytäessä Lammers pystyi "taivuttamaan" lakeja ja asetuksia niin, että natsien tekemät rikokset, mm. joukkomurhat, saatiin näyttämään laillisilta. Juutalaisten murhien lisäksi Lammers muotoili myös eutanasiaohjelman lailliset perusteet. Eutanasiaohjelman myötä mahdollistui todennäköisesti 70 000 ihmisen murha myrkkyinjektioiden tai kaasun avulla. Oikeus elämään evättiin mm. vammaisilta, sairailta ja mielenterveyspotilaillta.


Vaikka Lammers oli alusta loppuun saakka Hitlerin ihailija ja hänen toiveidensa sokea toteuttaja, ei hänen suosionsa kestänyt sodan loppuun saakka. Kun Hitler nimitti Martin Bormannin "Führerin sihteeriksi" vuonna 1943, Lammersin vaikutusvalta hiipui, eikä hän päässyt enää tapaamaan Führeriä. Sitä myötä hän menetti kenttätoimistonsa Hitlerin junan erikoisvaunussa. Martin Bormann nautti tilanteesta ja käytti tilannetta häikäilemättömästi hyväkseen.

Ansaitsiko hän näin lempeän kohtelun? (s. 248) 


Lammers vietti sodan viimeiset hetket Berchtesgadenissa. Toukokuun 4. päivä 1945 Berchtesgadenin alueen miehitti Yhdysvaltain 101. maahanlaskudivisioona. Valtakunnankanslian pihaan ajoi yhdysvaltalaiskenraali Omar Bradley Hitlerin suurella Mercedeksellä. Kävi ilmi, että suuri määrä asiakirjoja oli ennätetty jo tuhota Lammersin käskystä. Lammers pidätettiin ja internoitiin Luxemburgin Mondorfiin 11.4.1949 ja sieltä edelleen Nürnbergiin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä Lammers ei missään vaiheessa pitänyt itseään syyllisenä. Hän väitti, että hän ei koskaan ollut ollut kansallissosialisti eikä hän luonnollisesti tiennyt mitään juutalaisten murhista. Lammersia ei teloitettu, vaan hänet tuomittiin 20 vuoden vankeusrangaistukseen ”sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.” (s. 248) Tuomio lyhennettiin 10 vuoteen, mutta hänet vapautettiin Landsbergin vankilasta vain kahden vankilavuoden kuluttua. Lammers kuoli 83-vuotiaana vuonna 1962.

Kirja antaa runsaasti tietoa natsihallinnon kulissientakaisesta valtataistelusta ja siitä, miten Hilter omalla toiminnallaan ylläpiti natsijohtajien valtataistelua. Hitler nautti juonittelusta. Ovelasti Hitler vähensi jonkun natsijohtajan työtehtäviä ja siirsi tehtäviä jollekin muulle, suosi jotakin ministeriä ja antoi suuriakin lahjuksia joillekin virkamiehille. Hän jakoi kiitoksena suuria rahasummia, maatiloja, metsästysmajoja tai isoja maa-alueita. Rahaa natsipuolueella oli, olivathan he takavarikoineet kaiken juutalaisten omaisuuden. Lahjoituksia antamalla Hitler sai aikaan natsijohtajien keskuudessa kateutta ja toisten kyräilyä. Tämä oli Hitlerin tapa johtaa natsihallintoa. Häntä pelättiin ja häntä kunnioitettiin, mutta natsijohtajia ei kuitenkaan tapettu, kuten tapahtui Stalinin Neuvostoliitossa.

Kirjailija Volker Koop on berliiniläinen journalisti, joka on aiemmin toiminut Saksan puolustusministeriön tiedottajana. Hänen erikoisalaansa on kansallissosialismin historian uudelleenarviointi. Koop on tehnyt merkittävää taustatyötä kirjaa varten. Siitä on osoituksena laaja lähdeluettelo kirjan lopussa. Kirjan lopussa oleva valokuvaliite olisi voinut olla laajempikin. Kirja kuvasi hyvin Lammersin poliittista toimintaa natsihallinnossa, mutta hänen henkilökuvansa jäi melko ohueksi. Kuvaukset perheenisänä ja vapaa-ajan viettäjänä olisivat varmasti antaneet lisävalaistusta ja syvyyttä Lammersin persoonalle.

Kirjalla osallistun Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen sekä Jokken rauhan haasteeseen The Second World War.