tiistai 27. lokakuuta 2020

Katriina Huttunen: Mustaa valoa


Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta. S&S. 2020. 323 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kirkon ohella hautausmaa on ainoa julkinen tila jonne jokainen mahtuisi. Joskus hauta, varsinkin oman  lapsen hauta, voi kuitenkin olla liian aristava todiste liian kipeästä menetyksestä, siitä ainoasta asiasta mikä lapsesta on enää jäljellä. Hauta. Tämän todellisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen vaatii vanhemmilta kaiken ja enemmän."

Kertoja-äidin tytär kuoli kesällä 2016, vain 26-vuotiaana. Tytär oli tehnyt itsemurhan. Tästä suuresta surusta ja tuskasta Huttunen kirjoitti kirjan Surun istukka (S&S, 2019) (linkki). Kirja oli koskettava lukukokemus. Kirjailija totesi: "Minun suruni ei ole sinun suruasi". Suru on yksilöllistä, sillä ei ole kaavaa eikä määraikaa.

Tuoreessa kirjassaan Mustaa valoa Katriina Huttunen viipyy samassa aiheessa, tyttärensä kuolemassa. Äidin tie käy päivittäin tyttären haudalle Hietaniemen hautausmaalle. Hautausmaa on vuosien mittaan tullut äidille tutuksi, sen tiet ovat tuttuja, suuri osa haudoistakin. Surunsa ohella Huttunen kuvaa tätä upeaa helsinkiläistä hautausmaata, joka kertoo paljon Suomen historiasta, suomalaisuudesta ja suomalaisista. 

Helsingin kaupungin historian kerrostumia

Hietaniemen hautausmaa on perustettu vuonna 1829. Sinne on haudattu suomalaisia merkkihenkilöitä aina hautausmaan perustamisesta lähtien. Mm. suuri osa Suomen edesmenneistä presidenteistä on haudattu Hietaniemeen. Aivan hautausmaan lähellä sijaitsevat Helsingin ortodoksinen hautausmaa, Helsingin islamilainen hautausmaa, Helsingin juutalainen hautausmaa ja Ortodoksisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan hautausmaa. Hietaniemen krematorion vieressä on kolumbaario. Hietaniemeen on haudattu noin 200 000 ihmistä. Vuosittainen hautausten määrä on noin 1500. 

Lastentarjan opettaja, sjömanshustru, kasvattitytär, lyseon vahtimestari, marinmålaren, agronomi ja pienokaiset, kirvesmies, vår älskade moder

Kirja koostuu neljästä osiosta: meno, perillä ja paluu. Meno-osiossa kirjailija kuvaa, mitä hän näkee ja kokee mennessään tyttärensä haudalle. Ensinnä hän kohtaa Suomen historiaan vaikuttaneiden henkilöiden hautoja. Mm. Carl Ludwig Engelin, Johan Albrechtin, Johan Ludvig Runebergin ja Magnus von Wrightin haudat löytyvät täältä. Merkkihenkilöiden ohella tänne on haudattu myös tavan kansalaisia, sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Se käy ilmi hautojen ammattinimikkeistä: wagnmakaren, kreivitär, bokbindaren, äitikulta ja poikansa, rovasti. Presidenttien haudat ovat paikkoja, joita satunnaiset turistit käyvät katsomassa. Mauno Koiviston haudalla riittää kävijöitä. Hautausmaalle on haudattu paljon suomalaisia kulttuurivaikuttajia, mm. parisataa kirjailijaa. Klaus Holma on yksi sinne haudatuista kirjailijoista. Hän kirjoittaa kauniisti runokokoelmassaan: "Kuolema on suuri laulu, kuolematon laulu." Holma hirtti itsensä 30-vuotiaana v. 1944.

Kuolemansuru tarvitsee ravinnokseen sammalta.

Miten kauniisti kirjailija kuvaakaan hautausmaan luontoa, puita ja kasveja. Puut ovat olennainen osa hautausmaan kokonaisilmettä. Millainen olisikaan hautausmaa ilman rauhoittavia kuusia ja mäntyjä. Pihlajat ja vaahterat täydentävät puiden kirjoa. Hautojen väleihin ovat juurtuneet niin villiorvokitkin kuin päivänkakkarat ja lemmikit. Meille monille isomaksaruoho on tuttu kasvi, se löytyy lähes jokaisesta puutarhasta. Isomaksaruoho on kirjailijan nimikkokasvi. "Isomaksaruohot ovat täydellisiä hautakukkia, monivuotisia ja helppohoitoisia, näyttäviä ja silti sopivan vaatimattomia silmän ja sielun iloja. Haudalla niiden ruusukkeiden alkiot raottuvat joka kevät ja palvelevat kuolleitaan ympäri vuoden." Kasvi, jota ei juuri Suomen hautausmailla näy, mutta mikä kuuluu hautausmaakulttuuriin Euroopan hautausmailla, on muratti, "kuoleman elävä stylisti". Suomen talvea muratti ei kestä. Sen sijaan sammal kuuluu suomalaisiin hautausmaihin. 

"Hänen hautansa on jokaisen hautausmaakävelyni määränpää."

Perillä-osiossa kirjailija sanan mukaisesti saapuu perille. Paikka on hautausmaan kolumbaario. Tyttären hauta. "Hän on poissa ja täällä. En näe häntä, en kuule häntä, en voi koskettaa häntä mutta tiedän missä hän on. Voin puhua hänelle ja puhunkin." Äiti käy kolumbaariossa joka päivä. Sinne hän tulee viettämään joulua ja tyttären syntymäpäiviä. Nyt tytär olisi täyttänyt kolmekymmentä vuotta. 

"Suremisen lahja on lahjoista suurin."

Kävellessään hautausmaalla ja tutustuessaan hautakiviin ja ympäröivään luontoon kirjailija muistelee samalla tyttärensä kuolemaa ja pohtii itsemurhaa. Itsemurha on ollut synti ja rikos Suomessakin. Joissakin maissa itsemurhayritys on edelleen rikos. On ihmisiä, jotka eivät hyväksy itsemurhaa. Kirjailija toteaa: "Itsemurhaan, sen motiiveihin, vaikuttimiin ja seurauksiin sisältyy aina syyllisyys. Aina. Myös itsemurhasuruun sisältyy aina syyllisyys. Aina. Joka kerta. Kaikki itsemurhan tehneiden läheiset tietävät tämän, kaikki ne jotka ovat olleet tarpeeksi lähellä, jos he vain uskaltavat myöntää sen edes itselleen."

Hautausmaavierailuillaan kirjailijalla on mukanaan kirjoja ja paperia. Runoja ja tekstejä hän lukee missä vaan hautausmaalla. Mukana kulkevat mm. Marcus Aurelius, Roland Barthes, C.S. Lewis ja Peter Sandelin. Kolumbaariossa hän lukee ja kirjoittaa. Oletankin, että suuri osa tämän kirjan teksteistä on kirjoitettu juuri kolumbaariossa.

"Surevalle hautausmaa on täydellinen alibi."

Kolmannessa osiossa paluu kirjailija poistuu kolumbaariosta ja lähtee kotia kohti. Matkalla hän keskustelee  hautausmaan työntekijöiden kanssa ja pohtii Hietaniemen hautausmaan merkitystä helsinkiläisille yhteisenä olohuoneena, ulkoilmamuseona, patsaspuistona ja kaupunkimetsänä. Äidille itselleen hautausmaalla on suuri merkitys. "Suru ei jää taakseni hautausmaalle vaan lähtee uskollisesti mukaani, ei päästä irti." 

Katriina Huttunen on jälleen kirjoittanut kauniin ja koskettavan kirjan. Äidin suru tulee lähelle, se koskettaa ja se pysäyttää. Menetys on ikuista, mikään ei tuo lasta takaisin. Onneksi on muistot, hautausmaa ja hauta. Lapsensa menetyksen ohella kirjailija avaa kiinnostavalla tavalla Hietaniemen hautausmaan historiaa, sen puustoa ja kasvistoa, hautakiviä, ja saa näin hautausmaan elämään. Taitavasti kirjailija yhdistää lapsen surun ja hautausmaan historian. Välillä tuntuukin, että kyseessä onkin tietokirja tästä kauniista hautausmaasta. Kiinnostavasta henkilökohtaisesta tutkimusmatkasta Hietaniemen hautausmaalle ja oman tyttären menetyksestä muodostuu taidokas ja kauniisti kirjoitettu kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja surukokemuksille.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Jokken rauhan haaste


Jokken rauhan haaste: The Second World War.

Vuonna 2020 tulee kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan taisteluiden loppumisesta, vaikka Pariisin rauhansopimus solmittiin vasta 10.2.1947. Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat eli YK 24.10.1945. Jokken rauhan haasteeseen saattoi osallistua, kun oli lukenut toiseen maailmansotaan jollakin tavalla liittyviä teoksia.

Haaste The Second World War alkoi tämän vuoden alussa ja päättyi tänään 24.10.2020. 

Haasteaikana luin 23 toiseen maailmansotaan linkittyvää teosta. Kuten lukuluettelostani huomaa, minua kiinnostaa erityisesti natsismi sen eri muodoissaan ja eri näkökulmista kuvattuna. 

Olen valinnut näistä kuuden parhaimmiston.


Tästä parhaimmistosta kaksi on tietokirjaa: Wyllien Hakaristirouvat ja Heinrich Fraenkelin & Roger Manvellin Hermann Göring. Nämä molemmat käsittelevät natsijohtajien elämää. Rudbergin kirjan Salainen koodi tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin ja JP Koskisen kirjan Kuinka sydän pysäytetään tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Saksa. Romaaneista Hessin Tulkki ja Quinnin Metsästäjätär sijoittuvat sodan jälkeiseen aikaan.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Aula & Co. 2019. (linkki)
Hédi Fried: Bodrin tarina. Sitruuna Kustannus. 2020. (linkki)
Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. (linkki)
Heidi Köngäs: Mirjami. Otava. 2019. (linkki)
Anne Swärd: Vera. Otavan kirjasto. 2018. (linkki)

John Grisham: Tilinteko. WSOY. 2019. (linkki)
Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen. Otava. 2019. (linkki)
Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2012. (ei postausta)
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. (linkki)
Kate Morton: Salaisuuden kantaja. Bazar. 2016. (linkki)

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva. 2018. (linkki)
Denise Rudberg: Salainen koodi. Into. 2020. (linkki)
Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva Kustannus. 2020. (linkki)
Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)
Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019. (linkki)

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. (linkki)
Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020. (linkki)
Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020. (linkki)
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. (linkki)
James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena. 2020. (linkki)

Kate Quinn: Metsästäjär. HarperCollins. 2020. (linkki)
Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020. (linkki)
Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. (linkki)

Kiitos Jokke mainiosta haasteesta!

perjantai 23. lokakuuta 2020

James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla.

James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena. 2020. Alkuteos Nazi Wives. Suomentanut Tähti Schmidt. 360 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Evan yritettyä itsemurhaa vuonna 1935 Hitler oli ottanut asiakseen löytää tälle sopivan asuinpaikan: tuon vuoden elokuussa hän vuokrasi Evalle ja tämän siskolle kolmion, ja seuraavan vuoden maaliskuussa hän osti tälle kaksikerroksisen huvilan ja uuden auton. Vielä enemmän Evalle merkitsi se, että hän sai Berghofista  huoneen, josta oli suora pääsy Hitlerin puolelle. Sen saamiseen meni jonkin aikaa, eikä hän vieläkään saanut liikkua täysin vapaasti, mutta Berghofissa hän alkoi kukoistaa." (s. 135-136)

Göring, Goebbels, Himmler, Heydrich, Hess ja Bormann tunnetaan natsi-Saksan pahamaineisina johtajina. Mutta minkälaisen tuen nämä natsijohtajat saivat kotoaan? Olivatko myös vaimot intohimoisia natsismin kannattajia? Tiesivätkö he miestensä hirmuteoista? Kasvatettiinko perheiden lapset natsismin hengessä? Oliko natsivaimojen välillä kilpailua? Mm. näitä teemoja James Wyllie pyrkii valottamaan kirjassaan Hakaristirouvat. Kirjan näkökulma on kiinnostava ja myös uutta tietoa antava, koska natsijohtajien aviovaimojen toimet ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle. Vaimojen elämäntarinoiden ohella lukija saa lyhyen katsauksen natsi-Saksan historiasta.

Hitler lupasi heille koko maailman.

Natsijohtajista kirjaan on valittu keskeisimmät kolmannen valtakunnan johtajat: Hermann Göring, Joseph Goebbels, Heinrich Himmler, Reinhard Heydrich, Rudolf Hess, Martin Bormann ja tietysti Adolf Hitler. Kirjan ensimmäisessä osassa lukija tutustuu tulevien vaimojen taustoihin; millaisista kodeista he tulivat ja miten he tutustuivat aviomiehiinsä. Yhteistä vaimoehdokkaille oli hyvä koulutustausta ja kotoa tullut juutalaisvastaisuus. Ja luonnollisesti Hitlerin ihailu. Esimerkiksi Hessiä ja hänen tulevaa vaimoa Ilsea sitoi kaksi asiaa: Hitlerin herättämä vastakaiku ja kiinnostus astrologiaan ja okkultismiin. Fyysistä kanssakäymistä heillä ei seurusteluaikana ollut. Toinen salatieteistä kiinnostunut natsi oli Heinrich Himmler. Nuori Lina von Osten oli ollut politiikassa jo useita vuosia, kun hän ihastui musiikillisesti lahjakkaaseen, ihanteellisen arjalaiseen Reinhard Heydrichiin. Reinhardia ei natsismi juuri kiinnostanut, mutta Lina junaili asioita "oikeaan suuntaan" ja varmisti, että Reinhardin viimeinenkin etäisyys kansallissosialistiseen puolueeseen kuroutui umpeen. Himmler palkkasi Heydrichin tiedustelutehtäviin. Heistä tuli loistava työpari. "Niin alkoi yhteistyö, jonka seurauksena miljoonat ihmiset tulisivat saamaan surmansa." (s. 69) 


Goebbelsit. Propagandatarkoituksiin otettu perhekuva, jossa Magda Goebbels, hänen miehensä, heidän kuusi lastaan ja univormussa Harald, poika Magdan ensimmäisestä avioliitosta. (Kirjan valokuvaliite)
Eva piti kiinni itsenäisyydestään.

Adolf Hitlerilla ei ollut tarjota kolmannelle valtakunnalle ensimmäistä naista. Hitlerin sisarpuolen tytär Geli Raubal, joka oli Hitlerille hyvin tärkeä, teki itsemurhan. Sen jälkeen vuonna 1932 alkoi Hitlerin ja Eva Braunin suhde, ensin salasuhteena. Eva oli moderni nainen. "Hän poltti tupakkaa, seurasi Amerikan jazzkerhoilta tulevia uusimpia tanssihullutuksia, luki muotilehtiä ja osti kauneustuotteita, jotka olivat viimeistä huutoa." (s. 76)

Saksalaisnaisista ylitehokkaita kotirouvia

Natsien ykkösparin asemasta kisasivat Göringit ja Goebbelsit. Molemmat pariskunnat yrittivät parhaansa voittaakseen kansan suosion. Hermann Göringille Emmy Sonnemann oli toinen aviovaimo. Hänen ensimmäinen vaimonsa, ihana ruotsalainen Carin oli kuollut vuonna 1931. Göringit tekivät näyttäviä ja hyvin erikoisiakin esiintuloja. Heidän yltäkylläiset ja pröystäilevät juhlansa olivat tunnettuja natsien keskuudessa. Goebbelsit olivat huomattavasti vaatimattomampia, mutta heillä oli yksi merkittävä etu. Heillä oli läheinen suhde Hitleriin. Ja ennen kaikkea ainutlaatuinen asema oli Magdalla. Magda oli ihastunut ja rakastunut Hitleriin, eikä tunne ollut yksipuolinen. Aviomies Joseph puolestaan "kunnostautui" elokuvateollisuuden johtajan tehtävässä. Hän oli #metoo-kampanjan natsiajan edustaja edellyttäessään seksiä rooleihin pyrkiviltä näyttelijöiltä. Joseph Goebbelsilla oli intohimoinen rakkaussuhde tsekkiläisen näyttelijän Lida Baarovan kanssa. Joseph Goebbels ei ollut ainoa natsijohtaja, jolla oli avioliiton ulkopuolisia seksisuhteita. Heydrich oli tunnettu toistuvista bordellivierailuistaan ja loppujen lopuksi hän perusti vielä oman bordellin. Himmlerillä puolestaan oli rakastajattarena Hedwig Potthast, jolle Himmler hankki talon Obersalzbergista. Hedwigilla ja Himmlerilla oli kaksi yhteistä lasta.

Tavoitteena tuotteliaat äidit

Väestönkasvun edistäminen oli natsien mielestä naisen tärkein tehtävä. Tämän tehtävän täytti esimerkillisesti Gerda Bormann. Bormanneille syntyi kymmenen lasta, joista yhdeksän jäi eloon. Gerda ei käyttänyt meikkiä, piti vaalean tukkansa palmikolla ja pukeutui perinteiseen baijerilaisasuun. Kotona Gerda alistui kyselemättä miehensä vaatimuksiin. Martin Bormannista tuli Hitlerin oikea käsi ja siksi heillä oli talo Obersalzbergissä samalla alueella kuin Hitlerin Berghof, jonne saivat kutsuja tärkeimmät natsijohtajat ja jossa tehtiin natsihallinnon tärkeimmät päätökset. Vuonna 1939 alueelle valmistui Bormannin rakennuttamana Kehlsteinhaus, Kotkanpesä, "todellinen arkkitehtuurin, insinööritaidon ja käsityötaidon mestariteos." (s. 180) Useita ulkomaisia merkkihenkilöitä vieraili Kotkanpesässä, mutta Hitler itse viihtyi paremmin Berghofissa. 

Kotkanpesä alkukesästä 2018. Kuva AA
Kohti loppua
                            
Heydrich onnistui tehtävässä, jonka hän oli saanut Göringiltä. Hänen piti löytää "kokonaisvaltainen ratkaisu juutalaiskysymykseen niillä Euroopan alueilla, jotka olivat Saksan vaikutuspiirissä." (s. 227) Tiedämme hyvin, mikä se ratkaisu oli. Paljon tapahtui lyhyessä aikaa. Heydrich salamurhattiin vuonna 1942, Hitler yritettiin murhata vuonna 1944. Sodan edetessä Göringin mahti pieneni tasaisesti. Huhtikuun 25. päivä 1945 Obersalzberg tuhottiin pommittamalla. Hitler ja 34-vuotias Eva Braun tekivät itsemurhan 30.4.1945. Pian sen jälkeen 1.5.1945 Goebbelsien kuusi lasta myrkytettiin, jonka jälkeen vanhemmat Magda ja Joseph tekivät itsemurhan. 

Kirjan viimeisessä osassa sota on ohitse. Jäljellä ovat oikeudenkäynnit, joista merkittävin on Nürnbergin oikeudenkäynti, jossa tuomittavina oli suuri joukko kirjassa kuvatuista natsijohtajista. Joukosta puuttuivat Martin Bormann, Joseph Goebbels, Heinrich Himmler, Reinhard Heydrich ja Adolf Hitler.

Myös aviovaimot joutuivat oikeudenkäynteihin. Heitä kohdeltiin hellävaroen, koska omien sanojensa mukaan he eivät voineet tietää mitään aviomiehiensä toimista. Toiset vaimoista janosivat jatkuvaa julkisuutta, kuten vaikkapa Lina Heydrich. Linalla oli muutaman vuoden kestänyt avioliitto Intimiteatterin johtajan Mauno Mannisen kanssa. Ilse Hess halusi myös julkisuutta ja julkaisi kirjan avioparin kirjeenvaihdosta. Emmy Göring asettui asumaan tyttärensä kanssa Müncheniin. "Avioliittoni oli Jumalan lahja, ja tyttäreni on koko elämäni." (s. 326) Emmyn kuoltua tyttärestä tuli tärkeä tekijä uusnatsipiireissä. Hän puolusti isäänsä loppuun saakka.

Hakaristirouvat on kiinnostava lukukokemus. Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Ensimmäinen osa, jossa esitellään natsijohtajat ja heidän tulevat vaimonsa, on hieman puuduttava luettelomaisuudessaan, mutta kirjan kiinnostavuus lisääntyy, mitä pitemmälle sota etenee. Erityisen mielenkiintoisena pidin kirjan viimeistä osiota, jossa käsitellään aviovaimojen elämää sodan jälkeen. Kirjailijan mukaan kirjassa on hyödynnetty asianosaisten päiväkirjoja ja käytyä kirjeenvaihtoa. Kirjeenvaihtoon onkin viitattu monessa yhteydessä. Mietin, että pitivätkö kaikki tuohon aikaan päiväkirjaa. Miehetkin? Suomentaja Tähti Schmidt on tehnyt hyvää työtä, kiitos siitä. Kirjan nimi Hakaristirouvat on mielestäni hyvä oivallus, vrt. alkuteos Nazi Wives. Kirjan kiinnostavuutta lisää valokuvaliite. Tietokirjojen tapaan tästäkin kirjasta löytyy viite- ja lähdeluettelo.

Vaikka olen lukenut melko paljon natsikirjallisuutta, silti tässäkin kirjassa esille tuleva ideologian totaalinen raakuus kauhistuttaa. Juutalaisten kansanmurhalle ei ole vertailukohtaa. Näistä on tärkeää kirjoittaa yhä vieläkin.

Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:  Leena Lumi ja Kirja vieköön!

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo


Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo. Minerva. 2020. Alkuperäisteos Pepparkakshuset. Suomentanut Maija Ylönen. 355 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Jälkeenpäin tunsin silti vahvasti, etten jaksaisi jatkaa samaa rataa. Tappaa yhtä, kiduttaa toista. Se on ikään kuin liian fyysistä. Kiinalainen vesikidutus voisi sopia minulle, mutta toisaalta olen myös kärsimätön. Haluan saada tuloksia. Fyysisen toiminnan riski on sitä paitsi aina se, että joku osuu paikalle." (s. 232)

Piparkakkutalon tapahtumat sijoittuvat Hammarbyhyn, erääseen Tukholman eteläiseen kaupunginosaan. Hammarbyn poliisilaitoksella työskentelee rikoskomisario Conny Sjöberg pienen tiiminsä kanssa. Sjöbergin johtama väkivaltarikosyksikkö saa tutkittavakseen rikoksen, tai oikeastaan useampiakin rikoksia, jotka johdattavat rikostutkimuksen liki neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Eräässä leikkikoulussa kaikilla kuusivuotiailla lapsilla ei ollut hauskaa. Päinvastoin. Erityisesti kaksi lapsista oli jatkuvan kiusaamisen kohteina. Näin toinen heistä kuvaa leikkikouluaikaansa: "He sitoivat minut lyhtypylvääseen ja heittivät minua isoilla kivillä, sylkivät päälleni ja iskivät päätäni pylvääseen. He repivät vaatteeni rikki, tuhrivat naamani koirankakalla, piilottivat kenkäni niin että jouduin kävelemään keskellä talvea kotiin paljain jaloin, lukitsivat minut roskakatokseen, pilkkasivat minua, nauroivat minulle, tönivät, kampittivat ja löivät." (s. 339) Nyt nuo silloin kuusivuotiaat ovat kasvaneet aikuisiksi. Muistavatko kiusaajat noita tapahtumia? Millaisia aikuisia kiusatuista on tullut? Ovatko he alistuneet vai haluavatko he kostaa?

Sarjamurhaaja liikkeellä?

Asunnonvälittäjä löydetään murhattuna tyhjästä talosta. Löydön tekee talossa asuva vanhahko nainen palattuaan sairaalahoidosta. Hänestä ei ole juurikaan apua poliisille, hän ei tiedä mitään eikä häntä murha kiinnosta. Mitään johtolankaa ei löydy. Kestää aikansa ennen kuin poliisi osaa yhdistää kaupungilla tapahtuneet 44-vuotiaiden murhat toisiinsa. Lukijan tekee monesti mieli hoputtaa poliiseja, ettekö te nyt tuotakaan huomaa. Lukija on edellä poliiseja, lukija tietää enemmän kuin poliisi, mutta on kirjailijalla vielä yksi ässä hihassaan yllättämään lukijankin. 

Sympaattinen Sjöberg

Oli kiinnostavaa tutustua rikoskomisario Conny Sjöbergiin. Skandinaavissa dekkarikirjallisuudessa pääroolissa olevat poliisit kärsivät usein jonkinlaisesta elämisen vaikeudesta tai tulehtuneista ihmissuhteista, mutta sellainen ei ole Sjöberg. Lukija tutustuu joviaaliin ja sympaattiseen Sjöbergiin perinpohjin;  työssä,  perheensä parissa ja baarissa. Sjöbergilla on supernormaali perhe-elämä, rauhallinen ja tehokas vaimo, viisi lasta, joista kaksi on adoptoitu. Työ kulkee Sjöbergin mukana jatkuvasti. Kotona hän ratkoo rikoksia vaimonsa kanssa ja hyviä oivalluksia hän saattaa saada vaikkapa sukulaisten päivällispöydässä. Myös baarissa lihapullavoileipiä syödessä pohditaan työasioita. 

Rohypnolia - tyrmäystippoja

Sjöbergin tiimin poliiseista lukija tutustuu parhaiten Petra Westmaniin ja libanolilaistaustaiseen Jamal Hamadiin. Pidin Petrasta, hän on taitava ja älykäs poliisi. Petra ottaa oikeuden omiin käsiinsä, kun hän joutuu pahoin kohdelluksi baari-illan jälkeen. 

Kirjan aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Koulukiusaaminen on Suomessakin ajankohtainen ja vakavasti otettava asia, erityisesti tänä päivänä, kun on tullut esiin peruskoululaisten vakavia pahoinpitelyjä. Se, miten opettajat ja koulun henkilökunta suhtautuvat koulukiusaamiseen, on äärettömän tärkeää, kuten myös Piparkakkutalossa nähtiin. Tuntuu uskomattomalta, että vielä tänäkin päivänä kiusaamisen uhri joutuu muuttamaan koulua kiusaajien pullistellessa edelleen tutussa ympäristössä. Kiusaamisen seuraukset saattavat olla hyvinkin pitkäkestoisia heijastuen esimerkiksi mielenterveysongelmina.

Piparkakkutaloa on helppo lukea. Se on koukuttava ja monitasoinen dekkari. Juoni on älykäs kaikkine yllättävine käänteineen. Kirja lukeutuu mielestäni tämän vuoden parhaimpiin dekkarikokemuksiin. Piparkakkutalo on lupaava alku kahdeksanosaiselle Hammarby-dekkarisarjalle. Eli jatkoa odotellen.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Helsingin kirjamessujen liput on arvottu


Helsingin kirjamessut on runsaan viikon päästä: 22. - 25.10.2020. Tänä vuonna tapahtuma on verkossa.

Arvoin blogissani neljä kokoaikamessulippua. Äänestysaika päättyi tänään klo 18.

Voittajat ovat:

Tuulevi

H

Kirsti Kaija

Unknown (saari.vv)

Onnea voittajille! Laitan liput ilmoittamiinne sähköposteihin. 

Antoisia messuhetkiä! 

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

 

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos. 2020. 279 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sydän meinaa pakahtua, kun ajattelen, ettei sinua enää ole. Minulla ei ole enää ketään, jolle voisin kertoa kaikkein salaisimmat ajatukseni. Pentti...tiedäthän sinä hänet. Sille voi puhua, mutta vastakaikua siltä ei saa." (s. 63)

Eletään vuotta 2011. Sirkka ja Pentti Timonen, eläkeikää lähestyvä pariskunta asuu fiktiivisessä Kinnaslahden kylässä jossakin Savossa, Kuopion lähistöllä. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa. Sirkka tuntee, että hänen elämänsä on ihan hyvällä mallilla, kaksi tytärtä on jo maailmalla ja poika on juuri muuttamassa pois kotoa. Sirkka viihtyy työssään Osuuspankin sijoitusneuvojana. Avioliittokin toimii ihan kohtuullisesti, vaikka aviomiehen jahkailu ja jäyhyys välillä sapettavatkin. Vapaa-ajallaan Sirkka myy makkaroita talkootyönä pesäpallo-otteluissa. Sirkalla on hyvä ystävä Kirsti, on ollut jo vuosia. Ystävyys Kirstin kanssa merkitsee Sirkalle paljon. Kirstin kanssa hän viihtyy, Kirstille hän pystyy avautumaan ja jakamaan syvimmät tunteensa ja salaisuutensa. Matkustaminen on yksi heidän harrastuksistaan. He ovat käyneet jo 13 maassa. Nyt seuraavaksi olisi vuorossa Krakovan matka. 

"Ilman  sitä saakelin rattijuoppoa..." (s. 46)

Mutta sitten tapahtuu jotakin, jotakin todella ikävää. Kirsti menehtyy auto-onnettomuudessa. Toinen auto, lähes kahden promillen humalassa olleen rattijuopon ohjaamana, oli tullut vastaan väärällä kaistalla. Koko Kinnaslahden pieni kylä suree Kirstiä. Erityisesti Veikko, Kirstin mies ja Sirkka, Kirstin paras ystävä. Sirkasta tuntuu, että Kirstin kuolema keikauttaa elämän pois raiteiltaan. Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän jakaisi päivittäisiä ilojaan ja surujaan. Vaikka aviomies on kiltti ja valmis joskus jopa imuroimaan, ei hänestä siihen kaikkeen ole, mitä Kirsti hänelle merkitsi. Suhteet lasten kanssa vaihtelevat lasten elämäntilanteiden mukaan. Osaa Sirkka kuitenkin olla iloinen, että lapset ovat edelleen tärkeä osa Sirkan ja Pentin elämää. Mutta sitten Sirkan on jäätävä sairauslomalle, kun asiat eivät hoidu eikä mikään tunnu enää miltään. Käynnit hautausmaalla Kirstin haudalla ovat Sirkalle tärkeitä. Mukanaan hän vie kukkia ja kynttilöitä. Monet muutkin muistavat Kirstiä. Monesti Sirkka löytää haudalta salaperäisen punaisen kynttilän.

"Vie minut kotiin." (s. 39) 

Oman särmänsä kirjalle antaa Sirkan Annalan hoitokodissa asustava Selma-äiti, josta tulikin kirjan suosikkihahmoni. "Selma on aina niin pippurinen", eräs hoitaja on sanonut Sirkalle jonkun käynnin yhteydessä." (s. 8) Sitä Selma todellakin on, jopa ilkeä, ainakin tytärtään kohtaan. Sirkka haluaa ymmärtää äitiään, mutta vaikeaa se on. Äidilleen hän toteaa: "Parhaani olen yrittänyt. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen totellut ja passannut, mutta aina sinä jaksat haukkua ja valittaa." (s. 131) Kuitenkin Sirkka jaksaa päivittäin käydä katsomassa äitiään. Selma ikävöi kotiinsa, eikä halua ymmärtää, ettei hän enää pysty asumaan yksin. Suvun seurasta Selma nauttii. Syntymäpäivä on Selmalle hieno juhla, samoin kuin joulu. Vähitellen Selma löytää seuraa hoitokodin muista vanhuksista. 

"Kala on kiinni. Souda!" (s. 216)

Rakkaan läheisen kuolema on niin iso asia, ettei siitä oikeastaan koskaan pääse yli. Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Jotta elämä jatkuu, tarvitaan monesti jokin pelastava oljenkorsi kuljettamaan sureva suurimmasta surusta takaisin elämään. Sirkalle pelastavaksi oljenkorreksi tulevat luonto ja luonnossa liikkuminen. Aviomies on intohimoinen kalastaja. Tähän saakka Pentti on käynyt Tenolla kalastajakavereittensa kanssa, mutta nyt hän saa houkuteltua Sirkan mukaansa kahden viikon lomalle. Kalastusloma se on, lohensoutua Pentin kanssa. Pentti iloitsee, kun lohta tulee. Muutenkin Pentti on iloinen, puhelias ja huumorintajuinen. "Ei uskoisi samaksi mieheksi kuin kotona, Sirkka ihmetteli." (s. 214) Sirkka huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä. Luonnon kauneus viehättää ja rauhoittaa. Lapin valolla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus. Sirkan yllätykseksi Pentti ja lapset järjestävät hänelle ihanan syntymäpäiväjuhlan. Syntymäpäivänään Sirkka tuntee kiitollisuutta. Kirstille hän lähettää terveisensä. "Olen saanut niin paljon: ihanan perheen, mieluisan työn, sinun ystävyytesi." (s. 261) 

Kirjan lähtöasetelma on suru. Kun ystävä tai läheinen kuolee, jäljelle jää vain tyhjyys. Tunnistan kirjasta surun, kaipuun ja ikävän, ja uskonkin, että kirja on omiaan puhuttelemaan niitä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Tarina jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja omille surukokemuksille. Suruteema on kauniisti kirjoitettu osaksi tarinaa, mutta ei tämä mikään surukirja ole. Kirja on paljon muutakin. Se on kuvausta ystävyydestä ja selviytymisestä, pienen kylän elämästä, avioliitosta ja luonnon lohduttavasta voimasta. 

Pidin paljon kirjan ajankuvasta ja pienen savolaisen kylän kuvauksesta. Marja-Leena Tiainen taitaa arkisen elämän kuvauksen. Kirjailija kuvaa kauniisti Lapin maisemia ja kalastuksen viehättävyyttä. Kirja oli minulle mieleenpainuva ja koskettava lukukokemus. Tiaisen vaivatonta ja sujuvaa tekstiä on miellyttävä lukea. 

T. P. Kekäläinen: Kiitos kauniista kannesta. 


torstai 15. lokakuuta 2020

Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020.


Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020. Kovasana Kustannus. 2020. 438 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Toimittaja-kirjailija Maria Asunnan ja kielitieteilijä-muusikko Erkki Seppäsen teoksessa Turvapaikka uutisissa tarkastellaan turvapaikkapolitiikkaa, sitä, miten teemaa on käsitelty lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa alkaen vuodesta 2015 aina tähän päivään saakka. Kiinnostuin kirjasta ihan jo siksi, että olen kokenut varmasti monen muun lailla, että turvapaikkapolitiikasta ja siihen liittyvistä oheisilmiöistä on saatu ja saadaan mediassa melko ristiriitaista informaatiota. Asunnan ja Seppäsen mukaan tämä teos on ensimmäinen laaja journalistinen turvapaikka-asiaa käsittelevä julkaisu. Tarkastelukohteena on suomalainen media, joten kirja on suunnattu suomalaisille lukijoille. Kirjan takakannessa todetaan, että "jokaisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja". Siispä mielenkiinnolla aloitin kirjan lukemisen.

Mielikuvia evakoista, sotalapsista, villasukista ja pääministerin talosta

On luontevaa, että uutisoinnin tarkastelun alkamiskohdaksi on valittu vuosi 2015. Silloin syntyneen siirtolaiskriisin myötä keskustelun keskiöön nousivat maahanmuutto ja siihen liittyen monikultturismi.  Kansallis- ja kansanmielisenä itsensä esitellyt "Rajat kiinni" ja monikulttuurisuutta ja rasisminvastaisuutta kannattava "Meillä on unelma" -ryhmittymät taistelivat näkyvyydestä ja kannatuksesta. Vähälle huomiolle lehdistössä jäi sisäministeriön keväällä 2015 kunnille antama ennuste, jonka mukaan kuntien tuli varautua pakolaisten laajamittaiseen maahantuloon. Sen sijaan lehdistön huomio kiinnittyi Välimerellä seilaaviin kumiveneisiin ja hukkumiskuolemiin. Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrä lisääntyi kuukausi kuukaudelta. Syyskuussa määrä oli jo yli 10 000. "Osan mielestä se oli paljon, toisten mielestä vähän, koska Ruotsiin tuli vielä enemmän." Kun monet Euroopan maista ottivat käyttöön rajatarkastukset syksyllä 2015, Helsingin Sanomat jatkoi rajojen sulkemisen kritiikkiä toteamalla "sulkemalla rajojaan Eurooppa vahingoittaisi itseään.

Pakolaiset on uusi Nokia.

Luonnollisesti maahanmuutto- ja turvapaikkateemaa käsiteltiin uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa eri tavoin. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että valtamedia käsitteli turvapaikkakriisiä varsin tunnepitoisesti. Lehdissä kuvattiin pakenevia syyrialaisperheitä ja pakolaisia, jolloin lukijoille tuli tunne, että ihmisyyden nimissä tällaisia pakolaisia oli autettava. Tarkoituksellisesti luotiin unelmakuvaa koulutetuista ja lahjakkaista pakolaisista, jotka toisivat ratkaisun Suomen työvoimapulaan ja alhaiseen syntyvyyteen. Kriittistä analyysiä ei juurikaan tehty valtamediassa, mutta ei sitä harrastettu myöskään vaihtoehtoisen median puolella. Vaihtoehtoinen media puhui pahoista pakolaisista ja pahoista suvakeista. Turvapaikanhakija-termin sijaan puhuttiin mielummin maahantunkeutujista eli matuista. Luotiin mielikuvaa, että lähes kaikki turvapaikanhakijat olivat rikollisia. 

Turvapaikkakriisin myötä suomalainen yhteiskunta polarisoitui. Suomalaiset jakautuivat kahteen leiriin ja ryhmien välinen kommunikointi vaikeutui. Kommunikointia vaikeutti mm. se, että maahanmuuttoon liittyvät käsitteet - siirtolainen, turvapaikanhakija ja pakolainen - eivät olleet selviä. Samojen epämääräisten termien joukkoon kuului myös rasismin termi. Termien sekavuus aiheutti väärinymmärryksiä ja vaikeutti keskustelua. Kirjailijat kysyvätkin, mitä opimme rasismista vuosina 2015-2020. Ainakin sen, että "oli vaikea puhua virvelistä, jos ei oltu päästy yksimielisyyteen siitä, mitä virveliä tarkoitettiin".

Paljon on tehty työtä kirjaa varten. On ollut aikamoinen työ käydä läpi ja analysoida viiden vuoden turvapaikkauutisointia. Aihe on tärkeä, se oli tärkeä vuonna 2015, se on tärkeä tänään ja myös tulevina vuosina. Kirja koostuu kolmesta jaksosta: Haavekuvia 2015, Uhkakuvia 2016-2019 ja Ajankuvia 2020. Jaksot koostuvat lyhyistä luvuista, joissa kirjailijat lainaavat ja analysoivat uutisia, joiden internet-linkit ovat nähtävissä lukujen lopussa. Kirja on selkeä tietokirja, mutta siihen on lisätty kuvitteellinen Alex-hahmo kommentoimaan ja keventämään käsiteltäviä teemoja. Mielestäni Alex ei kuitenkaan antanut lisäarvoa käsitellyille asioille. Vaikka turvapaikkateema on tärkeä ja ajankohtainen, julkaisun laatu jää epätasaiseksi. Kirjan löysä rakenne sekä kirjoittajien monisanainen kirjoitustyyli eivät oikein jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä liki 500 sivun verran.