tiistai 11. toukokuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021. Päällisen suunnittelu: Laura Lyytinen. 323 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tältä siis tuntuu, Kerttu ajattelee, kun maailma nyrjähtää paikoiltaan. Tällä tavoin tutun elämän alle aukeaa railo. Tai tarkemmin ajatellenhan se ei aukea nyt, vaan se on ollut siinä koko ajan, vain punakirjavan itämaisen maton alleen kätkemänä. Kaikki sen päälle rakennettu - koti, avioliitto, lapsi - huojuu pettävän tyhjyyden yllä. Valheen ja harhan varassa." (s. 105)

Saara Cantell on kirjoittanut ihastuttavan kirjan, jonka parissa viihdyin paremmin kuin hyvin. Tällaisia sujuvasti ja kauniisti kirjoitettuja lukuromaaneja suorastaan kaipaan silloin tällöin lukulistalleni. Olin juuri oikeassa mielentilassa Cantellin kirjalle. Pidän yleensäkin sukupolviromaaneista, erityisesti suomalaisista. On kiinnostavaa kokea, millaista perintöä äiti jättää tyttärelleen ja hän edelleen omalle lapselleen. Jos tapahtumien kehys eli suomalainen yhteiskunta ja ajankuva on taitavasti linkitetty henkilöhistoriaan, niin kirja on todennäköisesti kiinnostava lukukokemus monelle lukijalle. Aivan kuten tämä Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta.

Kaikki tuoksuu lumelta -romaanin tapahtumat alkavat 1950-luvulta. Kerttu Kataja on nuori taiteellisesti lahjakas nainen, joka on juuri valmistunut Taideakatemiasta. Hän tuntee olevansa niin onnellinen kuin vain koulusta juuri valmistunut voi olla. Kerttu on nimittäin saanut työskentelyapurahan ja ateljeepaikan Pariisissa. Pariisiin lähtöä odottaessaan Kerttu seurustelee Toivon kanssa. Toivon mielestä Kerttu on kaunis ja niin kuin "väkevää, juovuttavaa viiniä." (s. 32) 50-luvun Helsingissä käydään Kaivohuoneella ja Linnanmäellä ajamassa kummitusjunassa. Kaivohuoneella tanssitaan Fly Me to the Moonin, Tulisuudelman ja Täysikuun tahtiin.

Seuraavan sukupolven edustaja on Tuija, Kertun tytär. Tuija elää kiihkeää ja radikaalia 70-lukua. 17-vuotiaana hän ihastuu kaksi vuotta vanhempaan Ariin, täydelliseen ja hillittömän komeaan kiihkeään maailmanparantajaan. Sitten tulee Seppo. Tuija lopettaa kesken yliopisto-opinnot ja lähtee Sepon kanssa perustamaan ekologista kommuunia maaseudun rauhaan Orimattilaan. "Milläs herrasväki meinaa elää siellä? Lehmän pieruilla ja pyhällä hengellä?" hörähtelee Sepon isä. Kommuunin suunnitelmat maatilan omavaraisuudesta olivat mahtipontiset näin jälkikäteen ajateltuna, mutta 70-luvun henkeen ne sopivat hyvin. Kirjailijoista ainakin Simone de Beauvoir, Betty Friedan, Märtä Tikkanen ja Gloria Steinem olivat Tuijalle tärkeitä, kuten monelle muullekin seitsemänkymmenlukulaiselle. 

Tuijalla on yksi tytär, Olivia. Olivialla on kirjassa suuri rooli, hän on kirjan minä-kertoja, joka kertoo äitinsä ja äidinäitinsä tarinaa omalle lapselleen. Oliviasta on tärkeää nähdä ja ymmärtää menneet. "Minun tehtäväni on nyt tämä: kertoa sinulle mennyt, jotta osaat suunnistaa tulevassa." (s. 6) Olivia on juuri valmistunut näyttelijä. Olivian myötä kirjassa avataan tämän päivän ilmiöitä, mm. metoo-liikettä. "Siitä on ihan joka mediassa nyt! Teatteriohjaaja, joka on vangittu nuorten tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä! Arvaa kaks kertaa!" (s. 191) Onneksi Olivian ikäluokan näyttelijöiden maailma ei ole pelkkää hyväksikäyttöä. "Vaan kaiken kieroutuneen ja kammottavan ohella myös ihan mukavien, teoistaan vastuun kantavien ihmisten asuttama paikka." (s. 199)

Nautin kirjasta jo heti ensimmäisestä osiosta alkaen. Elin mukana, kun Kerttu onnellisena ja tulevaisuutta odottaen valmistui taidekoulusta. Olisinkin toivonut, että hän olisi päässyt toteuttamaan itseään Pariisin taiteilijakortteleissa. Kertun elämä osoittaa, että ainakin vielä 1950-luvulla naisen oli vaikea toimia työelämässä ja olla samanaikaisesti äiti sekä vaimo. Kaikkein eniten kiinnyin Tuijaan. Ehkä jo siksikin, että olen itse elänyt nuoruuteni 70-luvulla, jolloin monelle nuorelle tuli tarve tehdä jotakin paremman maailman puolesta. Tuijalla se suuntautui turhan kulutuksen vastustamiseen ja pyrkimyksenä omavaraistalouteen, kun taas joillakin se purkautui poliittisena aktiivisuutena, kuten esimerkiksi taistolaisuutena opiskelijoiden keskuudessa. Mutta ei Tuijan elämä pelkkää radikaalielämää ollut. Siihen kuului paljon surullisia tapahtumia, joista vaan piti päästä yli jollakin tavalla. Olivian osuus jäi minulle hieman varjoisaksi.

Pidin eri aikakausien kuvauksista. Ajankuva jokaiselta vuosikymmeneltä tulee kirjassa eläväksi. Miten todesti Cantell kirjoittaakaan. Kaikki nämä tapahtumat, liittyivätpä ne Kerttuun, Tuijaan tai Oliviaan, olisivat voineet olla totta. Ja varmasti ovatkin olleet totta joidenkin ihmisten kohdalla. Kirjan naiset ovat hyvin uskottavia ja eläviä. Kaikista sivuhenkilöistä en voi sanoa samaa. Esimerkiksi Kertun sisko Irja jää aikamoiseksi mysteeriksi. Vaikka kirjassa annetaan puheenvuoro Toivolle, Kertun miehelle, kirja on kuvausta ennen kaikkea naisten elämästä. Miehille on kirjassa varattuna vain sivurooli. 

Kirja vei minut täysin mukanaan Kertun, Tuijan ja Olivian maailmoihin. Tarinan kulku kiehtoi ilmaisuvoimallaan sekä kauniilla ja kuvailevalla kielellä. Naiset jäivät elämään mieleeni kirjan sivujen sulkeuduttua.  

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Pastelliunelmia, Kirjakaapin kummitus ja Kirja vieköön!

perjantai 7. toukokuuta 2021

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

 

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021. Kansi ja graaffinen suunnittelu Tuomo Parikka. 240 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minultakin kysytään usein hiukan tympääntyneesti, miten historian naiset jaksavat minua edelleen kiinnostaa. Minä taas pohdin, miksi puolet ihmiskunnan historiallisesta elämästä ei jaksaisi minua kiinnostaa? Onhan siinä aikamoinen määrä erilaisia kiinnostuksen kohteita, kohtaloita, tekijöitä ja olemassaolijoita, joihin tarttua. Siri, Ellan, Sigrid, Alma, Thyra ja Ainokin elivät, tekivät työtä ja rakastivat - ja heillä oli nerokkaan oikukkaita tapoja selviytyä. Heidän elämänsä pohtiminen auttaa ymmärtämään maailmaa, jonka olemme perineet ja jossa elämme." (s. 16)

Kaunis kirja ilahduttaa aina. Kauniiseen kirjaan on ilo tarttua, kuten oli tähänkin Hanna-Reetta Schreckin teokseen Säkenöivät ja oikukkaat. Kirjan kansi on viehättävä, samoin kuin kirjan kuvitus. Kuvitus koostuu henkilöihin liittyvistä valokuvista ja maalauksista. Sen lisäksi jokaisen luvun alussa on viehättävä kukka: ruusu, siperiankurjenmiekka, tulppani, lumme, kielo, rohtojasmiini ja yksi minulle tuntematon, ehkä saintpaulia. Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, selasin kirjaa edestakaisin, katselin kuvia ja ihailin kaunista ulkoasua. Näin tutustuin jo varkain kirjan kuuteen naishahmoon. 

Kirjan kaunista kuvitusta.

Suomen kultakaudeksi tai kulta-ajaksi kutsutaan vuosia 1880–1910. Suomalainen taide sai silloin kansainvälistä mainetta mm. Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Albert Edelfeltin, Eliel Saarisen ja Jean Sibeliuksen myötä. Kansainvälisen maineen ohella "Suomen kultakauden ajan taiteen nähdään edelleen ilmentävän erityisellä tavalla juuri suomalaisuutta niin kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa kuin arkkitehtuurissakin." (s. 12) Schreck toteaa, että viime vuosisadan lopulla oli poikkeuksellisen paljon naisia, joiden tavoitteena oli taiteilijan ura, mutta monet heistä on unohdettu, koska taiteilijuuden etuoikeus tuolloin oli varattu suurelta osin yhden sukupuolen edustajille. Kultakauden taide oli maskuliinista ja taiteen mestarit olivat miehiä. Schreckin mukaan "kultakausi-käsitteen alle ei alun perin oikeastaan luettu naisia..." (s. 14) Tänä päivänä lienee yleistä, että kultakauden taiteilijoihin luetaan myös naisia, mm. Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Maria Wiik ja Venny Soldan.

Schreck on valinnut kirjaan kuusi kultakauden naista. Kirjailija antaa äänen näille naisille, joilla oli toisistaan erilaisia tavoitteita elämässä, jotkut tavoittelivat taiteilijan uraa, joku tiedenaisen uraa, mutta yhteistä heille oli, että he olivat merkittäviä oman aikakautensa edustajia kyseenalaistaessaan naisen perinteisen roolin ja uhmatessaan yhteiskunnallisia rajoitteita. He kaikki halusivat olla itsenäisiä eivätkä halunneet jäädä nimettömiksi ja merkityksettömiksi. Yhteistä heille oli myös se, että he tulivat varakkaista perheistä, useimmilla oli aatelistausta. Monet naisista olivat koulutettuja ja he olivat jo lapsena vanhempiensa kanssa matkustelleet useissa Euroopan maissa ja myöhemmin opiskelleet, tehneet taidetta tai muuten vain asuneet Ranskassa tai Italiassa. Se kaikki kuului asiaan, kun elettiin kiihkeitä kansainvälistymisen vuosia.

Ilmiö nimeltä uusi nainen

Viime vuosisadan lopun kasvatuksen lähtökohtana oli miehen ja naisen erilaisuus. Jo varhain tytöt saattoivat nähdä, että oli olemassa tiukat normit mm. naisten pukeutumiselle ja käyttäytymiselle. Sukupuolten erilaisuus määritti naisille ja miehille erilaiset yhteiskunnalliset tehtävät. Naisen yhteiskunnallisena tehtävänä oli omistautua perheelleen ja lapsille. Aktiivinen, työlleen omistautunut nainen leimattiin helposti epäterveeksi ja oikukkaaksi, jopa hysteerikoksi. Hysteria, tuo "naisellisuuden stereotypia", oli viime 
vuosisadan lopun muotisairaus. Mutta uusi nainen, omilla ehdoillaan elävä nainen, oli astumassa esiin. Nämä lähtökohdat toimivat viitekehyksenä kuuden kultakauden naisen elämäkerroille. Viitekehykseen tulisi vielä sisällyttää Suomen historiallinen tilanne sortokausineen ja kansallisine heräämisineen. Yhteiskunnallista tilannetta ei kuitenkaan valitettavasti kuvata kirjan alkusanoissa, vaan vasta Thyra Thesleffin elämäkerran yhteydessä.

Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrid af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt

Näiden naisten elämäkerrat kirjailija haluaa jakaa lukijoiden kanssa pukemalla naisten eletyt elämät ja oletetut sanat kokonaisiksi tarinoiksi. Naisten elämätarinan lisäksi Schreck kirjoittaa kirjeen näille valitsemilleen naisille. Kirjeen kirjoittaminen on mainio oivallus, olihan 1800-luku kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa erityisesti yläluokan keskuudessa. Autenttisia kirjeitä on hyödynnetty kirjassa monenkin naistarinan yhteydessä.

Nämä naiset ovat varmasti monille lukijoille historiasta tuttuja, mutta tässä kuitenkin pienen pieni yhteenveto muistin virkistämiseksi. Naisten sukunimet ovat heidän tyttönimiään.
 
Siri von Essenin (1850-1912) haave päästä näyttelemään toteutui. Siri arveli, että avioliitossa August Strindbergin kanssa hän saattoi yhdistää nayttelijän työn, parisuhteen ja lapset. "Kuitenkin heistä vain toinen kiipesi huipulle, toinen putosi." (s. 41)
Ellan de la Chapelle (1857-1921) hakeutui Pariisiin opiskelemaan taidetta. Kaikkien yllätykseksi Ellan ja Albert Edelfelt avioituivat. Mutta avioliitto oli epätasapainoinen. Ellan sairasteli paljon. Hän oli hysteerikko, sanoivat lääkärit. Ellanin vointi huononi Erik-pojan kuoltua vain 22-vuotiaana.
Sigrid af Forselles (1860-1935) syntyi lammilaiseen aatelisperheeseen ja sai hyvän koulutuksen Sveitsissä. Sigrid haaveili kuvanveistäjän urasta. Hän opiskeli Taideyhdistyksessä Suomessa ja siirtyi sitten Pariisiin Auguste Rodinin oppiin. Sigrid sai veistoksillaan kansainvälistä mainetta. Hän asui Ranskassa ja Italiassa.
Alma Söderhjelm (1870-1949)  joutui taistelemaan sukupuolensa kanssa koko ikänsä. Hän tuli ylioppilaaksi yksityisoppilaana, koska Viipurissa tytöt eivät voineet suorittaa yo-tutkintoa. Hänen piti hakea vapautusta sukupuolestaan, jotta pystyi aloittamaan yliopisto-opinnot. Alma väitteli tohtoriksi ja oli kolmas Suomen yliopistosta tohtoriksi väitellyt nainen. 
Thyra Thesleff (1880-1959) oli korutaiteilija, mutta on jäänyt sisarensa Ellen Thesleffin varjoon. Sisarukset ja monesti koko Thesleffin perhe asuivat Pariisissa tai Italiassa pitkiäkin aikoja. Kesät kuluivat Muroleessa Ruovedellä.  Thyran aviomies Torsten Söderhjelm kuoli lavantautiin 28-vuotiaana.
Aino Järnefelt (1871-1969) avioitui Jean Sibeliuksen kanssa. Sibeliukset saivat kuusi tytärtä. Heistä Kirsti kuoli lavantautiin 2-vuotiaana. Tämä masensi Aino Sibeliusta syvästi, ja Jannen alkoholin kulutus lisääntyi. Koko avioliiton ajan Aino tuki miestään säveltämisessä, hoiti kotia sekä Ainolan kaunista puutarhaa.
Albert Edelfeltin luonnos Ellan Edelfeltista (kirjan kuvitusta)

Naisten elämäkerroista ja Schreckin kirjeistä muodostuu ihastuttava kokonaisuus. Kirjailija on tehnyt onnistuneen ratkaisun avatessaan kultakauden naisen asemaa yksilönäkökulman kautta. Näin naiset tulevat lukijalle läheisiksi. Erityisen hyvin viihdyin Alma Söderhjelmin ja Thyra Thesleffin kanssa. Alma on esimerkki naisesta, joka halusi kouluttautua ja pystyi siihen, mutta vain äärimmäisen sinnikkyyden ansiosta. Miten paljon Suomen kansan koulutustaso on noussutkaan naisten saatua mahdollisuuden kouluttautumiseen. Thyran elämäkerrassa minua viehätti erityisesti merkittävien yhteiskunnallisten tapahtumien kuvaus, kuten esimerkiksi Pariisin maailmannäyttely ja Bobrikovin murha Suomessa. 

Schreckin tekstiä rytmittävät oivallisesti Virginia Woolfin sitaatit. Schreck on kirjoittanut todella laadukkaan ja hyvin sujuvasti kirjoitetun tietokirjan kultakauden naisista.  Laaja lähdeluettelo osoittaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Lukijana minulle nämä naiset elivät mielessä vielä kauan kirjan loppumisen jälkeen.

Lopuksi vielä kaunis kiitos Tuomo Parikalle kauniista kannesta ja onnistuneesta graafisesta suunnittelusta. Kirjan on lukenut myös Tuija. 
 

torstai 6. toukokuuta 2021

Grishamin Oikeuden vartijat on kannanotto amerikkalaista oikeuslaitosta vastaan

 

John Grisham: Oikeuden vartijat. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Guardians. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Päällys Martti Ruokonen. 351 sivua.

Omasta hyllystä

"Puolustus esitti alibin. Nainen nimeltä Valerie Cooper kertoi, että Quincy oli murhan tapahtuma-aikana ollut hänen luonaan. Hän oli yksinhuoltaja, joka asui Hernandossa, tunnin matkan päässä Seabrookista etelään. Hän oli tavannut Quincyn baarissa, ja heille oli kehkeytynyt katkonainen romanssi. Hän väitti olevansa varma, että Quincy oli ollut hänen luonaan, mutta oli todistajanaitiossa pelokas eikä esiintynyt uskottavasti. Kun syyttäjä otti puheeksi huumetuomion, Valerie murtui." (s. 43)

Floridassa Seabrookin pikkukaupungissa nuori valkoinen lakimies Keith Russo ammuttiin. Vaikka todistajia ei ollut, poliisi kuitenkin pidätti Quincy Millerin, nuoren mustan miehen. Oli kyllä totta, että avioeroa hakiessaan Miller oli tuohtunut Russon toimintatapoihin, mutta murhan aikana hänellä oli pitävä alibi. Mutta niin kävi, että ostettujen todistajien avulla poliisi junaili Millerin syylliseksi, ja Miller sai elinkautisen vankeustuomion. Ei sentään kuolemantuomiota. 

"Otan vanhoja juttuja, joissa tuomitut ovat syyttömiä." (s. 124)

Quincy Miller on istunut vankeudessa 22 vuotta. Hän on kuullut Oikeuden vartijat -järjestöstä, joka on ottanut tehtäväkseen antaa oikeusapua väärin perustein tuomituille vangeille. Järjestössä on neljä työntekijää, Vicky, Mazy, Frankie ja Cullen. Järjestön ensimmäinen syyttömänä vapautettu vanki on Frankie, joka oli istunut vankilassa 14 vuotta. Sen jälkeen järjestössä oli avattu 18 juttua, joissa oli saatu vapautetuksi seitsemän vankia. Yksi asiakkaista oli teloitettu. "Vasta kahdeksan. Tuhansia muita odottamassa. Työmme ei koskaan lopu, ja vaikka se tosiasia saattaisi näyttää lannistavalta, se on myös erittäin motivoiva." (s. 34) Tällä hetkellä asiakkaita, siis heitä jotka pyritään vapauttamaan, on kuusi.  

Yksi järjestön asianajajista on Cullen Post, kirjan päähenkilö, joka avioeronsa jälkeen kaipasi jotakin uutta elämäänsä. Hän meni pappisseminaariin ja valmistui sieltä 35-vuotiaana. Nyt tämä asianajaja ja episkopaalipappi lähtee puolustamaan Quincy Milleria, koska uskoo oikeudenkäynnin asiakirjojen perusteella, että Miller on syytön. "Sinun täytyy auttaa minua, Post! Tiedät että olen syytön! Et voi vain kävellä täältä ulos ja jättää minua tänne kuolemaan. Olen syytön! Olen syytön, ja sinä jumalauta tiedät sen!" (s. 89) Seuraa tarkka ja kiinnostava kuvaus Quincy Millerin oikeudenkäynnistä. Nuori raivokkaasti päälle käypä Millerin puolustusasianajaja Tyler Townsend oli voimaton, kun syyttäjä toi poliisin lahjomia vasikoita oikeuden eteen.

"Townsend anoi vapauttavaa tuomiota kyyneleet silmissä. Hän ei saanut sitä. Valamiehistö ei hukannut paljon aikaa ennen kuin tuomitsi Quincyn murhasta. Rankaiseminen osoittautui konstikkaammaksi, sillä valamiehistö ei saanut aikaan yksimielistä päätöstä. Viimein, kun oli kaksi päivää väitelty tiiviisti ja kiivaasti, voitti ainoan mustan valamiehen kanta: elinkautinen vankeus ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen vapauteen. 11 valkoista olivat pettyneitä siitä, etteivät pystyneet määräämään kuolemantuomiota." (s. 43) 

Kuten kaikissa aiemmissakin prosesseissa, Quincyn vapauttaminen ei ole yksinkertaista. Siihen tarvitaan taitoa, haastatteluja, neuvottelutaitoa ja ennen kaikkea sinnikkyyttä. Lopulta palaset loksahtavat paikoilleen ja tapahtumat huipentuvat yllättävään Grisham-tyyppiseen loppuratkaisuun. 

"Ja aina sievoisesta palkkiosta." (s. 71)

On kiinnostavaa lukea, millainen bisnes USA:ssa on väärien todistusten junaileminen. Todistajat ja niin kutsutut eri alojen asiantuntijat verkostoituvat poliisien ja syyttäjien kanssa. Rikosoikeudenkäynneissä he toimivat luonnollisesti todistajina syyttäjän puolella. 

"Syyttömät ihmiset." (s. 133)

John Grisham on maailman menestyneimpiä jännityskirjailijoita. Hänen kirjojaan on käännetty 42 kielelle ja myyty lähes 300 miljoonaa kappaletta. Suomennettuja teoksia on yli 30. Oikeuden vartijat on taitavasti kirjoitettu teos, joka vie lukijan täysin mukanaan. Kirjassa oli mukana aikamoisen iso henkilömäärä, ja siksi kestikin jonkin aikaa ennen kuin pääsin juoneen mukaan. Mutta sen jälkeen olin mukana tapahtumissa ihan täysillä. Grisham tarttuu tässäkin kirjassa ajankohtaiseen aiheeseen. Yhdysvalloissa istuu vankiloissa paljon syyttömiä vankeja, joista suuri osa on mustia. 
Kirja onkin syytös sekä hyvin raivokas ja voimakas kannanotto Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen eriarvoisuutta ja korruptiota vastaan.

Martti Ruokoselle menee kiitos onnistuneesta kannesta.

Kirja on luettu myös Kuunnellut äänikirjat -blogissa. 

Edellinen Grishamilta suomennettu kirja oli Tilinteko (WSOY 2019). (linkki)

tiistai 4. toukokuuta 2021

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä

 

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä. Myllylahti. 2021. 320 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun lähestyttiin vajaa, Riinan vauhti kiihtyi. Noin viittä metriä ennen vajaa Riina pysähtyi kuin seinään ja alkoi haistella intensiivisesti maata. Se kuopaisi tassullaan hiekkaa kuin saadakseen maasta enemmän hajua, mutta luopui pian kohteesta ja jatkoi matkaansa. Hanna päätteli, että tässä kohtaa ruumis oli pudonnut tai ollut pudota kantajansa sylistä. Raunioiden portailla koiran olemus terävöityi ja sen häntä alkoi vispata. Hanna värähti ja hänen ihonsa meni kananlihalle. Koira suuntasi vanhan nojatuolin luo ja raapaisi sitä pari kertaa." (s. 35)

Kirja alkaa hyytävällä kohtauksella. Vajan rötisköstä keskeltä metsää löytyy Sofian eloton ruumis. Sofia oli vain 13-vuotias. Lohjan poliisi saa tapauksen tutkittavaksi. Yksi poliiseista, kirjan päähenkilö, on rikosylikonstaapeli Hanna Vainio. 

Hanna on taitava ja sanavalmis poliisi, joka on aina halukas ottamaan uusia haasteita. Hän tekee paljon töitä, on ehkä liiankin työorientoitunut, mutta onneksi hänellä on omat rennot hetkensä Erkin punaisessa mökissä. Hannan 17-vuotias tytär Mira opiskelee kokiksi. Hannan paras työkaveri ja hyvä kaveri muutenkin on poliisikoira Riina, virallisesti ruumis- ja tunnistusetsintäkoira. Hannan ja Riinan parityöskentelyä on ilo seurata. 

"Joku teki sen tahallaan..." (s. 29)

Nuoren tytön surma saa paljon huomiota. Lehdistö kiinnostuu ja vanhemmat ovat huolissaan. Poliisi vakuuttaa, että tappaja saadaan pian kiinni, vaikka joutuukin toteamaan, että "sanattomaksi tämä vetää." (s. 74) Mutta ei tappajan kiinni saaminen olekaan niin yksinkertaista. Päinvastoin, näyttää siltä, että rikokseen liittyy useampiakin henkilöitä. Mukana tutkinnassa on koko Lohjan poliisivahvuus. Poliisit ovat kiireisiä, ja niin on Riinakin, jonka tehtävänä on tutkia rikospaikkaa yhä uudestaan. Poliisit tekevät pitkää päivää ja kuulusteluja tehdään runsaasti. Kaikki polut pyritään kartoittamaan, mutta murha ei tunnu ratkeavan. Mutta niinhän siinä käy, että lopulta palapelin palaset loksahtavat paikalleen ja tapahtumat huipentuvat yllättävään loppuratkaisuun. 

Viihdyin hyvin kirjan seurassa. Tiina Martikainen kirjoittaa kevyellä tyylillä rankasta aiheesta. Kerronta on notkeaa, ja runsas ja elävä dialogi kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Pidän Hannasta, hän on sympaattinen nainen, hyvä äiti ja taitava poliisi. Lohjan poliisissa on monia kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin soisin tutustuvani paremmin seuraavissa osissa. Samoin sympaattisen Erkin haluaisin oppia tuntemaan paremmin. Lohjalaisille ja Lohjaa tunteville kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa jo senkin vuoksi, että tapahtuvat sijoittuvat Lohjalle. 

Pahan kintereillä on neljäs Hanna Vainio -dekkari.

Kasvot pinnan alla (Myllylahti, 2015)
Jäätyneet kasvot (Myllylahti, 2016)
Surmanpolku (Myllylahti, 2019)

Itse aloitin sarjan lukemisen kolmannesta osasta Surmanpolku (linkki). Toivottavasti matka Hannan ja Riinan kanssa vielä jatkuu.

maanantai 3. toukokuuta 2021

Huhtikuussa luettua

Jälleen on aika katsahtaa taaksepäin menneeseen kuukauteen ja luettuihin kirjoihin.

Huhtikuun kokonaissaldo oli 11 kirjaa, joista neljä oli äänikirjaa. Eniten tuli luetuksi kotimaista kaunoa (seitsemän kirjaa).

Kotimainen kauno: 

Tuomas Mattila: Hammasratas. Tuomas Mattila. 2021.
Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021.
Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021.
Jarkko Tontti: Haava. Otava. 2021. Äänikirja.
Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa. Bazar. 2021.
Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. Äänikirja.
Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like. 2021.


Ulkomainen kauno:

Yaa Gyasi: Maa ja taivas. Otava. 2020. Äänikirja.
Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Sitruuna kustannus. 2021
Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa. WSOY. 2021.

Tietokirjat:

Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Äänikirja

Todella monta erinomaista lukukokemusta oli huhtikuun kirjoissa. Yleensä valitsen top kolme -listan, mutta nyt oli kyllä listattava neljän kärki.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021.
Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. Äänikirja.
Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Äänikirja
Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Sitruuna kustannus. 2021.


Huhtikuun tähtihetki oli lähes viikon reissu Itä-Suomeen, vanhoihin tuttuihin maisemiin. Olin Savonlinnassa tyttäreni perheen luona, kävin katsomassa 95-vuotiasta äitiäni Leppävirran Attendossa ja Joensuussa tapasin muutamia tuttuja ja kävin Kristan haudalla.

Savonlinnassa käytiin ihailemassa Olavinlinnaa. On se vaan niin kaunis.
Näin minut vastaanotettiin Savonlinnassa.

Savonlinnassa on mainio ite-taiteilija Marko Ruuskanen, joka tekee linnunpönttöjä lintujen ja ihmisten iloksi. Tässä Satulinna, joka sijaitsee Pikku Kakkosen leikkipuiston lähellä.
Muutamia joutseniakin näin matkalla.
Raumalla on jo kevät. Tässä Kirstin museotalo Vanhassa Raumassa.

Mukavaa toukokuuta ja kesän odotusta! 

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Saarelan Elämän nälkä kunnioittaa Pave Maijasen muusikon uraa


Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Lukija: Toni Kamula, 17 tuntia 10 min. Nextory 

Pekka ”Pave” Maijanen (1950-2021) eli lapsuutensa Lappeenrannan kasarmilla. Lapsuusvuosista alkaen Paven harrastuksiin kuului jääkiekon ohella musiikki. Musiikkiura alkoi huuliharpulla ja  itsetehdyllä puisella kitaralla. Ensimmäinen poikavuosien yhtye oli the Three Captains ja sitä seurasi Top Cats. Lukiovuosina Paven tulevaisuuden suunnitelmat suuntautuivat sotilasuralle tai urheiluun. Hän hakikin ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, mutta ei päässyt sinne – suomalaisen musiikin onneksi. 

Ylioppilaaksi tulon jälkeen tie vei Lappeenrannasta Helsinkiin. Pian Pavelle kävi selväksi, että soittamisesta saattaa tulla hänelle jopa ammatti. Musiikillista kokemusta karttui eri bändeissä. Smoking-yhtye toimi Pavelle ikään kuin musiikin oppikouluna ja Pepe & Paradise musiikin korkeakouluna. Parin Paradise-vuoden jälkeen Pave koki, että yhtyeen musiikki oli liian sisäsiistiä ja tunsi vetoa rankemmille linjoille. Löytyi osaavia musiikin ammattilaisia, joiden kanssa oli ilo työskennellä, kuten vaikkapa Remu Aaltonen, Dave Lindholm, Albert Järvinen, Pedro Hietanen, Otto Donner ja Hector. Bändiura jatkui eri kokoonpanoissa, mm. Rock’n’Roll Band, Royals ja Mistakes.

Pidä huolta

1980-luvun alussa alkoi Paven sooloura. Vuonna 1981 syntyi megahitti Pidä huolta, laulu rakkauden ja rauhan puolesta. Samaa pehmeäsävyistä poplinjaa jatkoivat menestyslevyiksi nousseet Lähtisitkö, Jano, Joki ja meri sekä Elämän nälkä, jotka kaikki ovat kestäneet aikaa ja nähneet uusia yllättäviä tulemisia. Näiden levyjen ansiosta Pavesta tuli tähti, jonka koko kansa tunsi. Pave oli kotirouvien sydämiin laulava iskelmäsolisti, leukaili joku toimittaja. Mutta kaikella oli aikansa, ja 1990-luvulla Paven ura jäi junnaamaan paikalleen. Yritykset pyrkiä kansainvälisille markkinoille epäonnistuivat. Takapakkia lisäsi vielä viimeinen sija vuoden 1992 Euroviisuissa kappaleella Yamma Yamma. Vuosikymmenen lopulla Pave sai vielä nauttia suurta suosiota, kun hän yhdessä Hectorin, Pepe Willbergin ja Kirkan kanssa muodosti Mestarit Areenalla -ryhmän. Ryhmä esiintyi loppuunmyydyille katsomoille ympäri Suomea ja järjesti ensimmäisenä musiikkiryhmänä konsertin Helsingin Olympiastadionilla. 

Musiikin monilahjakkuus

Sen lisäksi että Pave oli taitava multi-instrumentalisti ja hyvä laulaja, hän oli myös arvostettu ja nimekäs tuottaja. Vuonna 1975 hän toimi tuottajana Wigwanin kultalevyllä Nuclear Nightclub. Myöhemmin tuottajan tehtävät jatkuivat hurjan suosion saaneilla Dingon levyillä Kerjäläisten valtakunta ja Pyhä Klaani, niin kuin myös Hurriganesin viimeisillä albumeilla. Lisäksi Pave lauloi taustoja monien laulajien levyillä. Taustalaulajana hän oli mm. Kari Tapion levyllä Olen suomalainen ja Paula Koivuniemen levyllä Aikuinen nainen.


Mestarin elämäkerta kirjaksi

Musiikkitoimittaja-tietokirjailija Tommi Saarela haastatteli Pave Maijasta Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen aikana syyskuussa 2018 ja otti puheeksi Paven elämäkerran kirjoittamisen. Kyllä muusikko, joka on ollut suuri tekijä ja vaikuttaja suomalaisessa musiikissa aina 1970-luvulta lähtien, kirjan ansaitsee, tuumi Saarela. Mutta Paven mielestä aika ei ollut vielä kypsä. Aika elämäkerran kirjoittamiselle tuli, kun Pave oli saanut ALS-diagnoosin. Saarela haastatteli Maijasta 25 kertaa syksystä 2019 toukokuuhun 2020. Lisäksi hän haastatteli useita Paven ystäviä, kollegoita ja lapsia.

Kirjassa Pave kertoo musiikin tekemisestä ja levyjen historiasta sekä luonnollisesti myös yhteistyöstä muusikkokollegoitten kanssa. Välillä kuvaus tuntui mielestäni liiankin yksityiskohtaiselta, mutta erittäin hyvin yli 500-sivuinen kirja pitää pintansa ja säilyttää mielenkiintonsa. Saarela piirtää kirjassa hyvää ajankuvaa 70- ja 80 -luvun värikkäistä vuosista. Esille tulevat myös 70-luvun huumesekoilut muusikkopiireissä. Henkilönä Pave oli yleisön rakastama ja kollegoiden arvostama. Musiikin alalla työskentelevät tiesivät, että kun Pave oli mukana, niin homma hoitui. Pavelta voi aina pyytää apua ja häneen pystyi luottamaan. Moni muusikko kiittää Pavea ilmapiirin ylläpitämisestä periaatteella ”ensin hoidetaan hommat, sitten juhlitaan” EMIn tiedottaja Leena Virtanen kiteyttää: "Pave suhtautui vakavasti työhönsä ja teki sen pieteetillä kaikilla osa-alueilla: muusikkona, idolina, haastateltavana." Yksityiselämässään Pave viihtyi Liisa-vaimon  ja kahden lapsensa kanssa kesäasunnollaan Kesälahdella Pohjois-Karjalassa. 

Kirjan lopussa on Paven itsensä kirjoittamat jälkisanat. Koskettavasti Pave lopettaa kirjan. ”Nyt tää naputtelu alkaa olla jo sen verran työlästä, että on aika kiittää kaikkia, jotka antoivat kommenteillaan väriä näihin muistelmiin, sekä kiitos Tommi ja Tammi. Kesälahti 25. syyskuuta 2020. Pave.”. Pave ei saanut kokea elämäkerran julkistamista. Hän menehtyi tammikuussa v. 2021.


Minäkin haluan kiittää Tommi Saarelaa ja Tammea. Elämän nälkä on vaikuttava ja huolella kirjoitettu teos. Kirja antaa monipuolisen kuvan tästä musiikin monitaiturista. Minulle kirja oli hyvin kiinnostava kuuntelukokemus jo siksikin, että Pave on kuulunut suosikkeihini aina sieltä Pidä huolta -ajoista. Olen ollut mukana monissa konserteissa, joissa Pave on ollut joko soittajana tai laulajana. Olin kuuntelemassa myös mieleenpainuvaa, ihastuttavaa Mestarit Areenalla -konserttia. Uskon, että kirja on todella mieluista luettavaa kaikille musiikin ystäville. Vaikkapa äitienpäivälahjaksi.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Martta Piili: Kohtalona Siperia


Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like. 2021. (julkaistu v. 1957 nimellä Martta Piili: PakkotyövankinaSiperiassa). Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Menetin kaiken toivoni ja olin menettää uskoni Jumalaan. En huolehtinut edes ravinnostani. Katselin välinpitämättömänä, kun toiset vangit kaivoivat kovaksi tallattua vankilan pihamaata etsien heinänjuuria tai penkoivat roskakasoja tavoitellen vihreinä pois heitettyjä kaalinlehtiä. Otin vain sen, mitä minulle annettiin." (s. 61)

Kun kirjan nimenä on Kohtalona Siperia, ei ole vaikea arvata, mihin aiheeseen kirja liittyy. Aivan oikein, Stalinin gulag-leireihin. Martta Piilikangas (1902-1978) asui miehensä Jalmarin ja kahden tyttärensä kanssa Karjalankannaksella, Koiviston kauppalan lähellä. Siellä he olivat asuneet vuodesta 1925. Jalmari työskenteli ratavartijana. Kun talvisota syttyi, lapset lähetettiin evakkoon Kuhmoisiin syksyllä 1939. Kun Jalmari lähti lapsia katsomaan, hän ei enää päässyt palaamaan kotiin sotatilanteen vuoksi. Näin Martta jäi yksin mökkiinsä. Mutta pois hän ei halunnut lähteä, koska ei halunnut jättää kotiaan. Puna-armeijan sotilaat hakivat Martan helmikuussa 1940. Siitä alkoi Martta Piilikankaan 14 vuotta kestävä matka pakkotyövankina siperialaisissa vankileireissä. 

Vakoilija?

Martta kuljetettiin ensin Koivistoon, sitten Terijoelle ja sieltä edelleen Leningradiin. Leningradilaisessa vankilassa Martta joutui olemaan puolisen vuotta. Olosuhteet olivat ankarat. "Päivällä ei saanut olla pitkällään eikä istua, vaan koko päivä oli käveltävä sellin lattialla. Yöllä ei saanut peittää päätään ja oli nukuttava niin päin, että vartija voi ovessa olevan tirkistysreiän läpi nähdä kasvot. Kirkas valo paloi kopissa yötä päivää ja kirveli silmiä." (s. 35) Pahinta olivat kuitenkin kuulustelut, jotka jatkuivat kuukausia. Haluttiin tietää, miksi Martta jäi Karjalaan. Martta sai viiden vuoden tuomion. Syynä oli todennäköisesti vakoilu, vaikka sitä ei kirjassa mainitakaan.

Matkalla Siperiaan

Sitten alkoi matka ahtaissa junavaunuissa kohti tuntemattomia seutuja. Määränpäätä ei kerrottu, mutta Martta arvasi, että Siperiaan ollaan menossa. Tultiin perille Suslovin leirille. Oli elokuu 1941. Tehtiin pitkää päivää maataloustöissä, nostettiin perunaa ja litsittiin porkkanoita. Vuoden vaihteessa tuli siirto suuremmalle leirille, johon kuului kymmenen tehdasta, joissa valmistettiin sotilasvarusteita. Martta oli kovin uupunut, ja raskaat työt olivat hänelle lähes ylivoimaisia. Joskus hän pääsi keittiötöihin, joskus sairastuvalle lepäämään, joskus taas pinna ei kestänyt alituista piinaa. Äkkipikaistuksissa laukaistu ärjäisy toi hänelle kymmenen lisävuotta pakkovankeutta. Olosuhteet olivat surkeat, ruoka-annokset olemattomia, kylmyyteen sopivia vaatteita ei ollut, vuodevaatteita ei ollut. Jos vangilla oli jotakin, toiset vangit varmasti varastivat kaiken mahdollisen. Aluksi ei ollut ketään suomalaista, jonka kanssa olisi voinut puhua. Sitten onneksi löytyi leirisairaalassa työskentelevä Hilma Kilkkinen, jonka kanssa pystyi vaihtamaan ajatuksia. 

Elokuu 1954

Vielä seurasi siirto Kemerovon kaupungin leirille ja sieltä vielä viimeiselle leirille, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Oli vuosi 1952. Pari vuotta vielä kului, kun leirissä alkoi liikkua huhuja vapautuksista. Tuli elokuu 1954 ja Martta pääsi vapaaksi. "Tuntui oudolta, kun vankilan portti sulkeutui takanani. Ei ollut selvyyttä, mihin menisin ja miten aloittaisin elämäni. Olin ollut leirissä satojen kohtalotovereitteni seurassa, ainaisessa hälinässä ja työssä. Nyt olin yksin vieraassa maassa, erossa tilapäisistäkin tuttavuuksista." (s. 78) 

Länteen, kotiin

Suomeen Martta halusi. Kävi ilmi, ettei se ihan yksinkertaisesti käynyt. Erilaisten lomakkeiden täyttämiseen, leimojen hankkimiseen ja byrokratiaan meni kokonaista kaksi vuotta, jonka ajan Martta työskenteli kotiapulaisena paikallisissa perheissä. Passin Martta sai vihdoin ja viimein 11.9.1956. Monien mutkien kautta hän pääsi Helsinkiin. Rautatieasemalla häntä oli odottamassa toinen tyttäristä, joka oli nyt neljän lapsen äiti. Martta ja Jalmari asettuivat asumaan Kiuruvedellä. Jalmari kuoli vuonna 1961 ja Martta vuonna 1978. 

Pakkotyövankina Siperiassa

Palattuaan kotiin Martta kirjoitti Siperian vuosistaan kirjan Pakkotyövankina Siperiassa 1939-1956 (Pohjola & kumpp. 1957). Kirja on nyt julkaistu uudelleen nimellä Kohtalona Siperia. Kirjassa on gulag-leirejä tutkineen Erkki Vettenniemen ansiokkaat jälkisanat. Vettenniemi valottaa omassa osuudessaan Äiti katosi, mummo palasi Martan vankilavuosien taustoja, Stalinin hirmuhallintoa ja gulag-leirejä. Useamman kerran kirjaa lukiessa lukija miettii, miten Martta kesti kaikki nämä neljätoista vuotta kurjuutta, nälkää ja kovaa työntekoa. Hänellä, kuten Vettenniemikin osoittaa, oli vahva luottamus Jumalaan. Martta itse uskoi, että hän pelastui rukouksen voimalla.

Alkuperäisten muistelmien kansi

Piilin kirja on mielestäni kiinnostava ja koskettava kuvaus Stalinin gulag-leireistä. Kyseessä on yksittäisen henkilön kokemus neljästätoista helvetillisestä leirivuodesta. Martta oli 38-vuotias, kun hänet pidätettiin. Suomeen hän palasi 54-vuotiaana. Kirja kuvaa Martan tuntoja ja kokemuksia vankimatkaltaan yrittämättäkään selitellä syitä tai seurauksia tapahtumille. Martta ei vankeusaikanaan varmasti tiennyt mitään ulkomaailman tapahtumista. Tuskin vapautumisen syitäkään tiedettiin leirillä. Tämä pienen ihmisen näkökulma on mielestäni kirjan vahvuus. Tällaisiakin kirjoja tarvitaan. Ne täydentävät hyvin tieteellisiä, historiallisia gulag-kirjoja, joista yksi parhaimmista on Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie (Like 2019) (linkki). 

Olisin kaivannut karttaa Siperian leireistä ja samoin valokuvaliite olisi ollut tervetullut. Erityiskiitos menee Tommi Tukiaiselle onnistuneesta kannesta.