tiistai 2. maaliskuuta 2021

Helmikuussa luettua

 

Hyvää alkanutta maaliskuuta! Täällä länsirannikolla sää on jo melko keväinen. Jäille ei ole menemistä, eikä luntakaan ole enää paljoa. 

Helmikuussa luin 13 kirjaa, joista kolme oli äänikirjaa. Kirjoista oli kolme ulkomaista kaunoa, kolme kotimaista kaunoa, kuusi dekkaria (ulkomaiset ja kotimaiset) sekä yksi tietokirja. Yhtä lukuunottamatta (Fitzek: Potilas) kaikista on postaus blogissani.

Ulkomainen kauno:

1. Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Like. 2021.
2. Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula & Co. 2021.
3. Jojo Moyes: Tähtien antaja. Gummerus. 2020. (Äänikirja)

Kotimainen kauno: 

4. Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. 1. osa. Gummerus. 2020.
5. Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. (Äänikirja)
6. Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä. Minerva. 2020.

Dekkarit: (koska luen dekkareita aika paljon, luetteloin ne omana osionaan) 

7. Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja. WSOY. 2020.
8. Simone Buchholz: Verikuu. Kustantamo Huippu. 2020.
9. Sebastian Fitzek: Potilas. Bazar. 2021. Lukija Outi Vuoriranta. (ei postausta)
10. Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into. 2021.
11. Tommi Laiho: Uhanalaiset. Myllylahti. 2021.
12. Antti Vihinen: Punainen prinsessa. Into. 2021.

Tietokirjat:

13. Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021. (elämäkerta)

Aika hyviä kirjoja olivat kaikki. Mukavia, viihdyttäviä lukuromaaneita olivat Paikka hyvässä perheessä, Puuvillatehtaan varjossa ja Tähtien antaja. Ilolla tervehdin suomalaisia dekkaristeja, Anu Patrakan sarja paranee osa osalta. Laiho ja Vihinen ovat lupaavia esikoiskirjailijoita. Kolmen kärki oli tälläkin kertaa vaikea valita.

Kolmen kärki: 

Hyviä lukukokemuksia maaliskuulle! 

Vanha Rauma on tunnettu kauniista vanhoista taloistaan, mutta kauniita puutaloja on myös muualla. Tämä taloryhmä on sairaalan lähellä.


sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Antti Vihinen: Punainen prinsessa. Into. 2021. Kansi: Emmi Kyytsönen, karppidesign.fi. 357 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä saat luvan jututtaa sitä kalastajaa, joka löysi hänet. Ja maanantaina niitä partion kavereita, jotka veivät hänet patologian laitokselle", Berglund vastasi. "Yritetään selvittää tämä juttu nopeasti, että päästään lomille. Ruokoton naputtelee sisäiseen verkkoon tähänastiset tiedot. Toppari voisi jäädä viikonlopuksi selvittämään fentanyylin alkuperää, penkomaan huumeyksikön tietoja ja tutkimaan kadonneiksi ilmoitettuja. Aloitetaan siitä, kun ei paljon muutakaan ole." (s. 17)

Kirjan tapahtumat alkavat Tampereelta. Juhannuksena 2018 Pyhäjärvestä löytyy naisen ruumis. Sorin poliisiasemalta paikalle hälytetään komisario Markus Berglund ja kollegansa Jari "Ruokoton" Ruokosalmi. Naisen henkilöllisyys selviää, löydetty nainen on Helga Conrad, kaunis punatukkainen nainen, oikea prinsessa. Jotenkin tutunnäköinen nainen, tuumii Ruokosalmi. Niinpä, tämä Fräulein oli heidän saksan opettajansa, Ruokosalmi muistaa ja muistaa senkin, että hän lupautui kirjoittamaan saksan ylioppilaskirjoituksissa sillä ehdolla, että saisi suudella saksan opettajaansa. Ja niin Ruokosalmi sai suudelman kauniilta opettajaltaan Kalevan lukion naulakoilla. Mutta miten vainaja oli joutunut Pyhäjärveen? "Putosi kuin eno veneestä", leukailee Ruokosalmi (s. 15) Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai peräti murha?

"We know who your dead body is", hänen korvaansa sanottiin." (s. 38)

Tutkimukset aloitetaan. Käy ilmi, että Helga Conrad -nimistä ihmistä ei ole olemassakaan. Ruumiin dna kuuluu Alina Herzogille, jota poliisi on epätoivoisesti etsinyt vuosikaudet. Alina Herzogin henkilöllisyyden selviämisen myötä tutkimuksissa joudutaan menemään historiassa taaksepäin aina 1970-luvulle, jolloin Euroopassa elettiin terrorismin pelossa. Äärivasemmistolainen Baader-Meinhof -ryhmä, joka kuului Punaiseen armeijakuntaan (Rote Armee Fraktion eli RAF), teki pelottavia terroristi-iskuja Saksan liittotasavallassa. Terrorismi jatkui 1990-luvulle saakka. Uhriluku kertoi karua kieltään, 34 kuollutta ja useita loukkaantuneita. 

"Alina Herzog oli poliittinen pommi." (s. 64)

Pian tutkimuksessa ovat mukana Saksan poliisi ja turvallisuuspalvelu Bundesnachrichtendienst BND sekä Suomesta poliisin lisäksi Supo ja hallitus. Berglund ja Ruokosalmi matkaavat Saksaan ja pääsevät selvittämään Alice Herzogin arvoitusta yhdessä saksalaisten kollegoiden kanssa. Kaikki muistavat Baader-Meinhofin terrori-iskut. Pelkotila valtaa mielet. Onko mahdollista, että RAF-terroristit ovat palanneet toimintaan pitkän hiljaiselon jälkeen? Tapaukseen suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella. 

"Rosa Luxemburg: Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan." (s. 49) 

Selvitettävää ja mutkikkaita juonenkuvioita riittää, osa faktaa ja osa fiktiota. Poliisit tutustuvat Herman Melvillen teokseen Moby Dick ymmärtääksen terroristiryhmän toimintaa ja selvittävät Stasin roolia terroristiryhmän auttajana. Miten nk. Tiitisen lista linkittyy terroristikuvioihin vai linkittyykö se lainkaan, pohtii poliisi. Kirjan juoni on nerokas yllättävyydessään. Etykin Helsingin huippukokouksen v. 1975 ja Berliinin muurin murtumisen v. 1989 myötä edetään tähän päivään.

Kirjan henkilögalleria on laaja. Onneksi päähenkilöihin ennättää hyvin tutustua. Suomalaiset poliisit ovat karikatyylissään kerrassaan ihastuttavia. Ruokottoman huulenheitto toimii hyvänä keventäjänä välillä hyvinkin jännittävissä juonenkäänteissä. Kiinnostava henkilö on BND:n kenttäjohtaja Sandra Klinger, 48-vuotias, hieman tukevoitunut keski-ikäinen rouva. Klinger on hyvin ammattitaitoinen. "Kukaan tiedustelupalvelussa ei tuntenut saksalaisten terroristien henkilögalleriaa, tarinaa ja tekosia yhtä hyvin kuin Sandra Klinger. Hän oli BND:n eurooppalaisia terroristiryhmiä jäljittävän osaston tärkein asiantuntija." (s. 46) Esimiehenä hän on tiukka ja vaativa. Häntä kunnioitetaan ja arvostetaan, kuten saksalaiseen hierarkkiseen yrityskulttuuriin kuuluu. Sandra on yksi harvoista kirjan henkilöistä, jonka yksityiselämää kirjailija avaa.

Faktaa on paljon. Kirjailijalla on vahva historian tuntemus ja hän on perehtynyt perinpohjin Baader-Meinhof -ryhmän toimintaan, terrori-iskuihin, yhä edelleen epäselviin Baaderin, Ensslinin ja Raspen kuolemiin Stammheimin vankilassa sekä Stasin rooliin avunantajana. Kirjan myötä palasin 70-luvun opiskelijakämppämme tunnelmiin, kun seurasimme Baader-Meinhof -ryhmän toimintaa jännittyneitä ja pelokkaina, esimerkiksi ryhmän pommi-iskua Springerin mediakonserniin ja Siemensin johtajan ja autonkuljettajan ampumista. Varmasti kaikkein jännittävin oli Lufthansan lennon kaappaus. Vasta vuonna 1998 toimittuaan liki kolmekymmentä vuotta RAF ilmoitti lopettavansa toimintansa. Tunnistan niin paljon kirjan tapahtumista, että välillä tuntuu, että olen lukemassa Baader-Meinhof -tietokirjaa. Toki juonessa on paljon fiktiivisuutta, mutta fiktiivisetkin juonikuviot on kuvattu niin taidokkaasti, että joutuu useamman kerran miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kansainvälistä tasoa

Punainen prinsessa
on vakuuttava alku Vaaran värit -dekkarisarjalle. Olen varma, että tämä taidokkaasti kirjoitettu esikoiskirja on yksi tämän vuoden luetuimmista jännitysromaaneista. Kirjalle voitaneen veikata myös kansainvälistä menestystä, niin hallittu ja tasokas tämä elokuvamainen jännitysromaani on.

Huippuhyvä dekkari, joka tarjoaa laatujännitystä! Jatkoa odotellen.

Kirjan liepeestä luen, että aiheen Punainen prinsessa -kirjalleen Vihinen sai Saksasta, kun Ulrike Meinhofin tytär oli hänen kurssitoverinaan Hampurin yliopistossa.

perjantai 26. helmikuuta 2021

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

                              

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. Äänikirja. Lukija Anna Saksman. 8 h 45 min. Nextory.

Annamari Marttinen on tuottelias kirjailija. Tammikuussa 2021 ilmestynyt Häiriömerkintä on hänen 11. romaaninsa. Tämän tuoreen kirjan teemaksi Marttinen on valinnut ajankohtaisen ja tärkeän aiheen, velkaantumisen, rahattomuuden ja jatkuvat maksuhäiriöt. On luultavaa, että pandemian myötä niin velkaantuminen kuin myös rahattomuus koskettavat yhä useampia suomalaisia. Tosin toivottavasti kaikkien kohdalla velkaantuminen ei johda yhtä vakavaan kierteeseen kuin Häiriömerkinnän Karoliinan kohdalla.

Karoliinasta tuntui, että hänen asiansa olivat kohdallaan, suorastaan hyvin. Hänellä oli avioero takana, ex-miehen kanssa ei ollut ongelmia, asioista puhuminen ja sopiminen onnistui hyvin. 15-vuotias Lumi-tytär oli vuoroviikoin isällä ja äidillä. Olisipa isompi asunto ja oma makuuhuone, miettii Karoliina. Mikäpäs siinä, ei muuta kuin juttusille kiinteistövälittäjä Jyrki Jämsenin luo. Samantien sovitaan, että nykyinen kaksio laitetaan myyntiin. Ja kaupaksi menee varmasti ja pian, vakuuttelee Jämsen. Ja sattuupa somasti, hänellä on tarjolla Karoliinalle ja Lumille oikein sopiva kolmio. Ostetaan se, tuumaa Karoliina, kyllä se vanha menee kaupaksi. Uudessa asunnossa keittiö ei ole Karoliinan mieleinen. Sitten vaan remppaamaan, kohteena keittiö ja moni muukin paikka. Kalliiksi tulee, mutta maksetaan sitten kun saadaan rahat vanhasta asunnosta.

Kuluu kuukausi ja kuluu kaksi. Jämsenin lupailuista huolimatta asunto ei mene kaupaksi. Velkaa täytyy ottaa, maksuja on paljon. On entisen asunnon laina, uuden asunnon laina, molempien asuntojen vastikkeet, puhelinlaskut ja nettimaksut, remonttimiesten palkat. Mutta sitten kaksi kuukautta uuden asunnon oston jälkeen kaikki romahtaa. Autokaupassa, missä Karoliina on työskennellyt autosihteerinä, tapahtuu fuusio ja Karoliina sanotaan irti. Nyt on suuret velat ja entistä pienemmät tulot. Työttömyyskorvaus ei kauas kanna. Ensimmäinen pikavippi on helppo ottaa, ihan liian helppo. Noin vain enteriä painamalla se onnistuu. Ja siitä on helppo jatkaa seuraavaan pikavippiin. Postipoika tuo päivittäin kirjeen jos toisenkin, on laskuja, jotka muuttuvat maksumuistutuksiksi ja perintökirjeiksi. Ne Karoliina piilottaa lipaston ylälaatikkoon edes avaamatta niitä. Elämässä ei ole muuta kuin velat. Niitä Karoliina miettii ja tuntee häpeää, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Ketään hän ei halua tavata, kenellekään hän ei tohdi asiasta puhua.

Annamari Marttisen kirjassa Törmäys (Tammi 2016) nuori Nadja kuolee liikenneonnettomuudessa. Luin Törmäyksen jonkin aikaa tyttäreni kuoleman jälkeen. Suruni oli vielä hyvin voimakasta enkä tiennyt, miten jatkaa elämää eteenpäin. Kirja todella puhutteli minua ja oli voimakas lukukokemus, kirjan nuoren tytön kuolema tuli hyvin lähelle ja meni suorastaan ihon alle. Sellaista kokemusta minulle ei tullut Häiriömerkinnän kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että en itse ole koskaan ollut näin vaikeassa velkakierteisessä tilanteessa, enkä näin ollen oikein pystynyt samaistumaan Karoliinan tilanteeseen. Mieleen tuli lähinnä kysymyksiä. Miksi Karoliina ei luopunut autostaan? Tai miksi hän ei vaihtanut välittäjää? Työttömyysteema jäi kirjassa jotenkin puolitiehen. Työvoimatoimiston välinpitämättömyys kummastutti, samoin kuin Karoliinan oma asenne työttömyyttä kohtaan. Ehkä hän itsekin olisi voinut olla aktiivinen. Se, mitä tuloksia velkaneuvonnassa käynnistä oli, jäi minulle epäselväksi.

Kirjassa replikoidaan vähän. Tunnelataus välittyy Karoliinan päänsisäisten ajatusten välityksellä. Toivoin, että olisin valinnut kirjan printtiversion, koska kuunnellessa oli vaikea hahmottaa, mitkä olivat Karoliinan oikeita repliikkejä ja mitkä taas hänen päänsä sisäisiä ajatuksia. Taidokkaasti Marttinen on kuvannut yhden ihmisen - Karoliinan - rahattomuuden aiheuttamaa pelkoa ja ahdistusta. Karoliinasta rakentuu uskottava henkilö, jonka tunteet tuntuvat aidoilta.

Suomessa on tällä hetkellä noin puoli miljoonaa ihmistä ulosoton piirissä, kirjoittaa Länsi-Suomi 25.2.2021. Heistä työttömänä on noin 70 000. Työministeri Tuula Haatainen kertoo Länsi-Suomen haastattelussa, että "velallisten asema on askarruttanut häntä jo pitkään." Hän aikoo esittää uudistusta konkurssilainsäädäntöön niin, että myös yksityiset henkilöt voisivat hakeutua henkilökohtaiseen konkurssiin, jos veloista ei voi vapautua muuta kautta.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasähkökäyrä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Like. 2021. Espanjankielinen alkuteos La bibliotecaria de Auschwitz. Suomentanut Einari Aaltonen. 446 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auschwitzissa ihmiselämän arvo on vähemmän kuin ei mitään. Se on niin mitätön, ettei ketään enää ammuta, koska patruuna on arvokkaampi kuin ihminen. Alueella on kammioita, joihin suihkutetaan Zyklon-kaasua, koska sen käyttö on halpaa ja yhdellä kanisterillisella voi tappaa satoja ihmisiä. Kuolemasta on tullut teollisuutta, joka on tuottavaa vain suuressa mittakaavassa." (s. 11)

Kun otin tämän kirjan käteeni, piti lukea kirjan nimi useammankin kerran. Mitä tekemistä on Auschwitzin keskitysleirillä ja kirjastonhoitajalla, koska eihän keskitysleirillä ollut kirjastojakaan? Mutta kyllä Auschwitzissa oli, siellä oli salainen kahdeksan kirjan kirjasto. "Kirjavalikoima oli suppea. Itse asiassa niteitä oli vain kahdeksan ja osa niistä oli surkeassa kunnossa. Ne olivat kuitenkin kirjoja. Tuossa synkeässä loukossa, jossa ihmisyys oli langennut omaan varjoonsa, kirjat olivat muistutus valoisammista, paremmista ajoista, jolloin sanat olivat väkevämpiä kuin aseet. Ne ajat olivat väistyneet." (s. 40) Kirjojen joukossa oli mm. Kartasto, Geometrian alkeet, Venäjän kielioppi, Wellsin Lyhyt maailmanhistoria, Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa.

"Pelko pitää jauhaa liiskaksi ja niellä. Pitää jatkaa eteenpäin." (s. 58)

Kahdeksan kirjan kirjastonhoitajaksi on valittu 14-vuotias tsekkityttö Dita. Dita on viety perheensä kanssa Terezinin gettoon toukokuussa 1942 ja siirretty Auschwitziin joulukuussa 1943. Ditan paikka Auschwitzissa on perheleirillä. Perheleiri on ainoa paikka Auschwitzissa, missä on lapsia. Salaisesti siellä pidetään lapsille koulua. Lapset on jaettu ryhmiin ja jokaisella ryhmällä on ohjaajansa. Mitään kouluvälineitä ei tietenkään ole, mutta onhan näkymättömät liitutaulut, kädet joilla voi piirtää ilmaan kolmioita ja vaikkapa Euroopan jokia. Lisäksi on nuo kahdeksan salaista kirjaa, joita kierrätetään ryhmältä toiselle. Varovainen pitää olla, opetustilanteessa ollaan ihan vierekkäin ja kuiskitaan hiljaisella äänellä. Joskus tietyin väliajoin tulee natsien tekemä tarkastuskäynti, jolloin pengotaan kaikki. Tarkastuskäynnillä on usein mukana kaikkien pelkäämä Josef Mengele, jonka tunnistaa viheltelystään - milloin Lisztiä, milloin Wagneria tai Beethovenia. 

"Männer hier und Frauen hier!" (s. 263)

Perheleirikuvauksia lukiessa minusta tuntuu, että olen ihan jossakin muualla kuin Auschwitzissä. Ei kai Auschwitzissa voi olla tällaisia perheleirejä? "Natsit ovat rikollisia psykopaatteja, mutteivat tyhmiä. Miksi pakkotyöleirillä pidetään pieniä lapsia, joita täytyy ruokkia ja jotka vievät tilaa eivätkä tuota mitään?" Mutta nimenomaan, eivät natsit tyhmiä ole, he tarvitsevat lapsia ja perheleirejä osoittaakseen esimerkiksi Punaiselle Ristille, miten hyvät olot lapsilla on leirillä. Mutta sitten käy ilmi, että kuuden leirikuukauden jälkeen perheleiriläisten kohtalona on Sonderbehandlung (erityiskäsittely). Syyskuussa 1943 perheleirille oli saapunut 3800 vangin kuljetuserä. Erityiskäsittelyn sisältö selviää leiriläisille. "Maaliskuun 8. päivän vastaisena yönä vuonna 1944 BIIb-sektorista kuljetettiin 3792 perheleirin vankia kaasukammioihin, ja sen jälkeen heidän ruumiinsa poltettiin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin krematoriossa numero kolme." (s. 265).

Muiden vankien lailla perheleiriläiset saavat kokea Auschwitzin julmuudet ja raakuudet, sen että läsnä on ainainen pelko ja alituinen nälkä. Kaasukammioiden löyhkä ja vankien avunhuudot ovat osa jokaista päivää. Pelko leirin natsijohtajia kohtaan henkilöityy Josef Mengeleen. Mengelen kävellessä Lagerstrassella "voisi luulla, että leirin halki kulkee kuolema. Niin kuin kulkeekin. Pimeyden keskeltä kuuluu Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen melodia." (s. 52) Usein tohtori saapuu etsimään kaksosia julmiin kokeisiinsa. 

"Minne hän voisi palata?" (s. 401)

Keskivälin paikkeilla kirjan mielenkiinto hieman hiipuu, kun juoni harhailee moniin eri suuntiin. Kun siirrytään vaiheeseen, jolloin Dita siirretään Auschwitzista Bergen-Belseniin, kirjan intensiivisyys jälleen lisääntyy. Bergen-Belsenissa Dita tapaa mm. Anne Frankin muutama päivä ennen Annen kuolemaa.  Sitten tulevat englantilaiset. "Tämä leiri vapautetaan Ison-Britannian Yhdistyneen kuningaskunnan ja sen liittolaisten nimeen. Olette vapaita!" (s. 394) Dita saa luvan palata kotiin, mutta onko hänellä paikkaa minne mennä, koska hänellä ei ole enää vanhempia eikä kotia, ei edes henkilöpapereita?

"Tulitikku palaa yhä pimeyden keskellä." (s. 445)

Kirja on tosipohjainen. Antonia Iturbe on haastatellut 90-vuotiasta Dita Krausea, Auschwitzin kirjastonhoitajaa. Korkeasta iästään huolimatta Dita on jaksanut vielä palata näihin rankkoihin muistoihin. Kirja on koskettavaa luettavaa. Dita kertoo meille ihan omanlaisensa, uutta tietoa antavan tarinansa täydentämään aiempaa holokaustikirjallisuutta. Kirjan liitteessä kerrotaan, mitä kirjassa kuvatuille henkilöille tapahtui leirin jälkeen. Kuvauksissa on mukana sekä leiriltä selvinneitä juutalaisia että natsijohtajia. Lisäksi kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Holokaustikirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt melko paljon. Kenttä on moninainen. Jokaisessa kirjassa on oma näkökulmansa holokaustiin, ja siten jokainen kirja on arvokas ja tärkeä. Suurin osa kirjoista on faktapohjaisia. Keräsin lukemiani Auschwitz-kirjoja muutaman vuoden ajalta. Olen ollut vaikuttunut lähes kaikista näistä kirjoista. Jokaisella on omalaatuisensa kertomus tuosta julmasta kuolemanleiristä. Jos vielä halutaan autenttista Auschwitz-kirjallisuutta, siihen ei ole kovin kauaa enää mahdollisuutta, koska nuo harvat Auschwitzista pelastuneet ovat jo hyvin iäkkäitä.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu. Bazar. 2018. (linkki)
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 2015.  (linkki)
Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. (linkki)
Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Nemo. 2018. (linkki)
Affinity Konar: Elävien kirja. WSOY. 2016. (linkki)
Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Aula & Co. 2019. (linkki)
Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. (linkki)
Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari. Victor Capesius, Mengelen proviisori. Minerva. 2020. (linkki)
Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot. 2017. Minerva. (linkki)
Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021.(linkki)
Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä - Mayer Franckin selviytymistarina. 2018 (linkki)


maanantai 22. helmikuuta 2021

Tommi Laiho: Uhanalaiset

Tommi Laiho: Uhanalaiset. Myllylahti. 2021. Kannen suunnittelu: Folk / Kimmo Kivilahti. 358 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aulan ovi heilahtaa sisäänpäin, mutta mitään ei näy ennen kuin lattiaa pitkin esiin hivuttautuvat hennot sormet. Käsi on veressä. Kättä seuraa ääni. Se on huutoa, eläimellistä kidutetun olion epätoivoa. Hahmo pyrkii kontillaan sisään. Vettynyt keskipitkä tumma tukka roikkuu kasvoilla. Hiusten välistä pälyilee katse, joka etsii jotain mihin kiinnittyä. Voimia vievä huuto jatkuu. Koko ruumiin mitta vääntäytyy aulan puolelle." (s. 5)

Näin dramaattisesti alkaa Tommi Laihon esikoisdekkari Uhanalaiset. Vuosaaren lääkäriasemalle raahautuva 20-vuotias nuori mies on Ganja, itähelsinkiläinen maahanmuuttaja. Sairaalan psykiatri Amina Rehmann haastattelee häntä ja saa selville Ganjan epäselvästä puheesta, että poikaa oli puhelimitse painostettu tekemään itsemurha. Kuka soittaja oli, sitä Ganja ei tiedä. "Mä en pystynyt tappaa itteeni vaikka halusin... ja vaikka se sano, että kannattais, että se olis rohkeeta ja et kaikista jotka tappaa ittensä tulee legendoja..." (s. 32) Sen Amina saa selville, että Ganja liikkuu kavereineen jengissä, jonka liideri on Viljami, "maailman kovin jätkä" (s. 41) 

Rikostutkija Karita Haapakorpi on ammattitaitoinen ja tinkimätön rikostutkija. Elämä ei ole kohdellut häntä silkkihansikkain. Karitan mies on kuollut viitisen vuotta sitten. Poikaansa hänellä ei ole yhteyksiä, koska poika ei halua olla missään tekemisissä äitinsä kanssa. Lisäksi Karitan alituisena uhkana ovat hallitsemattomat ja aina yhtä yllättäen valtaansa ottavat paniikkihäiriökohtaukset. Karitan ja Aminan ystävyyssuhde on syntynyt Aminan työskennellessä aiemmin poliisissa. Nyt Amina ottaa yhteyttä ystäväänsä ja kertoo Ganjan saamasta erikoisesta uhkauksesta. Karita kiinnostuu tapauksesta ja haluaa perehtyä tarkemmin tapaukseen. Saattaa olla, että Ganjan tapauksella on yhtymäkohtia muutamaan Itä-Helsingissä tapahtuneeseen epäselvään kuolemantapaukseen. Mukaan tutkimukseen saadaan työtön tilastotieteilijä Juha.

Selvitystyö haasteineen innostaa Karitan tutkijatiimiä, vaikka alkuunpääsy ei ole helppoa. "Neuvotteluhuoneen pöytä on täynnä papereita. Seinille Karita on tuonut muistiinpanofläppinsä työhuoneestaan. Mitään tolkkua ei ole vielä missään. Kaikki on täysin levällään." (s. 169) Kokemuksesta Karita tietää, että "kaiken keskellä on kyllä aina, nytkin, jotain oleellista." (s. 169) Tutkimustyön ohella poliisin haasteena on media. Toimittajien kohuotsikot hätkähdyttävät ja pelästyttävät siviilejä. "Kun juttu on mediassa, se on lukijalle totta." (s. 251) Mutta niin siinä käy, että sieltä kaiken keskeltä, monimutkaisten juonikuvioiden takaa, se oleellinen löytyy. Loppuratkaisu on niin yllätyksellinen, että meinasin pudota tuolilta.  

Kirja sijoittui kolmanneksi

Tervehdin ilolla uutta suomalaista dekkarikirjailijaa. Tommi Laiho on kirjoittanut hyvän dekkariavauksen. Uhanalaisten käsikirjoitus sijoittui kolmanneksi Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa. Kirja on optioitu myös televisiosarjaksi. Kirja on palkintonsa ansainnut, melkoisen hyytävän jännitysjuonen kirjailija on punonut. Lukija ei pääse ihan helpolla kiemuraista juonta seuratessaan. Koukuttavan juonen rinnalla kirja johdattaa lukijansa hyvyyden ja pahuuden olemuksen pohdintaan. Synkät tapahtumat mietityttävät Aminaa. "En haluaisi ajatella, että on olemassa täydellistä, läpimätää pahaa, mutta tämä kaikki on pistänyt sen uskomuksen kyseenalaiseksi." (s. 357)

Kirjan henkilöistä miellyin rikostutkija Karitaan. Hänen persoonansa oli elävä ja kiinnostava. Muut henkilöhahmot jäivät hieman vieraiksi. Aminan persoonallisuus ei auennut minulle juuri lainkaan. Paljon muuta ei selvinnyt kuin että hän on somali ja että hän on kunnianhimoinen. Hän on päässyt irtautumaan äitinsä opeista. "Ja sinä, Amina, olet hiiri, vikisevä pieni hiiri, joka voidaan talloa milloin vaan. Sinä olet hiiri, ymmärrätkö? Siksi sinun tehtäväsi on olla hiljaa, pysyä näkymättömissä, ja tehdä juuri niin kuin käsketään. Onko selvä, Amina?" (s. 42) Tilastotieteilijän rooliin jäi paljon salaisuuksia, mutta kirjasta jäi tunne, että Juhan taustaa avataan sarjan seuraavissa osissa, jos sellaisia on vielä tulossa. 

Laiho on taitava kynänkäyttäjä. Kerronta tempaa lukijan mukaansa sujuvuudellaan ja napakkuudellaan. Tekstissä on sujuvia dialogeja ja nasevia oivalluksia. Musta huumori terävöittää tekstiä. Eikä romantiikkaakaan ole unohdettu. Jään kiinnostuneena odottamaan jatko-osaa tälle kirjalle. Lopuksi vielä kiitokset Kimmo Kivilahdelle onnistuneesta kannesta.

Kirjan ilmestymispäivä on tänään 22.2.2021.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Jojo Moyes : Tähtien antaja

Jojo Moyes: Tähtien antaja. Gummerus. 2020. Englanninkielinen alkuteos: The Giver of Stars. Suomentanut Heli Naski. Äänikirja. Lukija Mervi Takatalo. 15 tuntia 4 min. Nextory.

Jojo Moyesin teos Kerro minulle jotain hyvää oli huikea menestys vuonna 2015, samoin kuin kirjasta tehty elokuva. Sen jälkeen Moyesin kirjat ovat olleet suosittuja vuosi vuoden jälkeen. Hänen teoksiaan on käännetty 46 kielelle. Monet hänen kirjoistaan ovat nousseet myyntilistojen ykkösiksi. Myös uusin kirja Tähtien antaja oli välitön listaykkönen.

Baileyville, Itä-Kentucky, USA

Tähtien antajan tapahtumat sijoittuvat Baileyvilleen, pieneen kaivospaikkakuntaan Yhdysvaltojen Itä-Kentuckyssa. Eletään 1930-luvun loppua. Englannissa asuva Alice Wright matkaa Baileyvilleen, sulhasensa kotipaikkakunnalle. Alice on tavannut komean Bennett van Clevenin Englannissa ja on nyt valmis aloittamaan uuden elämän uudessa maassa Mrs van Clevenina. Mutta avioliitto ja elämä uudella paikkakunnalla osoittautuvat pettymykseksi. Kyläläiset ovat ennakkoluuloisia ja juoruilevia, Alicen brittiaksentille naureskellaan. Sen kaiken vielä kestäisi, jos kotona saisi rakkautta. Mutta ei, avioelämä ei suju, eikä samassa talossa asuva appiukko helpota avioparin yhteiseloa.

Kiertävä kirjasto

Kun kiertävän kirjaston toiminnan käynnistämiseen etsitään vapaaehtoisia, Alice rohkaistuu ja ilmoittautuu, vaikka tietää, ettei aviomies eikä appiukko sitä hyväksy. Muutama muukin vapaaehtoinen ilmoittautuu mukaan, ja niin saadaan alkuun liikkuvan kirjaston toiminta. Viidestä naisesta tulee tehokas tiimi. Toimintaa johtaa ja organisoi ihastuttava, itseellinen, omia teitään kulkeva Margery. Lisäksi mukana toiminnassa ovat Izzy, Beth ja Sophia. Naiset kulkevat ratsain säästä riippumatta joskus hyvinkin vaikeakulkuisilla vuoristopoluilla. Suurin osa kylän asukkaista ottaa kirjastonaisten palvelut mielellään vastaan, mutta on selvää, että tällainen uusi toiminta kohtaa myös vastarintaa, joskus joku haluaa jopa tarttua aseisiin. 

Pian naiset huomaavat, että he tuovat kirjoillaan iloa, tietoa, viihdettä ja vaihtelua moneen kotiin. Naiset iloitsevat nähdessään, miten lasten lukutaito kohenee, äidit saavat uusia ruokaohjeita ja joskus jopa neuvoja avioelämään, jos he vain rohkenevat pyytää lainaksi sitä tiettyä kirjaa sieltä kirjaston pöytälaatikon kätköistä. Sänkyihin sidottuja sairaita kirjastonaiset ilahduttavat lukemalla heille ääneen. 

Faktaa ja fiktiota

Historialliset lukuromaanit ovat kirjoja, joista pidän. Siksi pidin tästäkin kirjasta todella paljon. Moyes on taitava kirjoittaja, jonka luomat henkilöhahmot ovat eläviä ja tulevat lukijalle tutuiksi. Miten upeita nämä kaikki kirjastonaiset olivatkaan. Erityisellä lämmöllä muistelen Margerya ja Alicea, joiden luonteenlujuus, tahdonvoima ja neuvokkuus saivat ihmeitä aikaiseksi. Amerikkalaisten oikeudenkäyntien ystävänä seurasin mielenkiinnolla kirjan tapahtumien kannalta merkittävää oikeudenkäyntiä. Käy ilmi, että oikeudenkäynnissäkin kirjastonaiset olivat tehokkaita jättäen varjoonsa kalliin asianajajan. 

Monilla kirjassa kuvatuilla asioilla on todellisuuspohjansa. Hevosen selässä kulkeva kirjasto -hanke on todellakin toteutettu Kentuckyssa vuosina 1935-43. Kirjassa nousee esille myös rotukysymys, jota Moyes käsittelee hienovaraisesti sormea heristämättä. Yksi kirjastotiimin naisista on Sophia, värillinen nainen, joka tuntien ja tietäen ihmisten asenteet tarjoutuu työskentelemään kirjastossa salaisena ilta-apuna. 

Toivoisin, että Moyes jatkaa historiallisen viihteen linjalla. Luin (tai siis kuuntelin) tätä niin mielelläni. Vaikka äänikirjalla oli pituutta yli 15 tuntia, olisin toivonut, että kirja ei vielä loppuisi. 

Tämäkin kirja osoitti, miten tärkeitä ja iloa tuottavia kirjat ovat. Lopetin juuri Antonio Iturben Auschwitzin kirjastonhoitajan (postaus tulee myöhemmin). Myös siinä tulee esille, millainen henkinen voima kirjoilla on jopa keskitysleiriolosuhteissa.  

maanantai 15. helmikuuta 2021

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen


Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula & Co. 2021. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Kannen suunnittelu Laura Noponen. 321 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nuorena minusta tuntui, että vanhempieni kuoleman jälkeen elän toista, väärää elämää. Vielä sisaruksiani kiihkeämmin  halusin tietää, miten paljon lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumat määräsivät millainen olen, ja vasta myöhään ymmärsin, että todellisuudessa vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti." (s. 304)

Jules on selvinnyt vakavasta moottoripyöräonnettomuudesta ja on nyt sairaalassa. Vuosi on 2014. Sairaalan  hiljaisuudessa Julesin ajatukset vaeltavat kauemmaksi ja kauemmaksi lapsuuteen, aina 1980-luvun alkuun. Tuohon aikaan Julesin perhe, johon kuului isä, äiti, pojat Jules ja Marty sekä sisko Liz, asui Münchenissä. Jules oli tuolloin 10-vuotias.

"Se mitä ei voi muuttaa." (s. 239)

Lasten vanhemmat lähtevät autolla lomamatkalle Ranskaan lasten jäädessä kotiin. Vanhemmat joutuvat tuhoisaan auto-onnettomuuteen ja kuolevat. Lasten täti laittaa orvoiksi jääneet lapset sisäoppilaitokseen. Kyseessä ei ole eliitti-internaatti, vaan "halpa valtiollinen maaseutuoppilaitos. Se koostui kahdesta harmaasta, paikallisen lyseon tontilla sijaitsevasta rakennuksesta, joissa toisessa oli ruokala. Aamuisin menimme maalaislasten kanssa kouluun, ja iltapäivät ja illat vietimme huoneissamme, läheisen järven rannalla tai jalkapallokentällä." (s. 51)  Kirjan minä-kertoja on Jules, sisaruksista nuorin. Sisäoppilaitoksessa hän joutuu eroon sisaruksistaan. Entisestä vilkkaasta, eloisasta ja itsevarmasta pojasta tulee arka, surullinen ja sulkeutunut, joka elää mielummin menneitä aikoja muistellen. Jules kaipaa erityisesti äitiään. "Minun on niin ikävä häntä", hän toteaa. Äiti oli ollut Julesin turva. "Aina ollessani epävarma olin pyytänyt häneltä neuvoa. Hän oli ollut kompassini." (s. 89) Sen sijaan suhde isään oli jäänyt etäiseksi. "Minä jäin paitsi aivan kaikesta. Keskusteluista, pienistä hetkistä, isän ja pojan välisistä jutuista." (s. 190)

Onnekseen yksinäinen Jules tapaa Alvan. "Alvalla oli kuparinpunaiset hiukset ja sarvisankaiset silmälasit. Ensi näkemältä hänestä syntyi vaikutelma suloisesta, ujosta maalaislapsesta, joka jäljensi opettajan taululle kirjoittamat asiat vihkoihinsa erivärisillä liiduilla. Silti hänestä huokui jotain muutakin." (s. 53) Alvallakin on surunsa, jota hän ei halua jakaa, ei edes Julesin kanssa. Alva ei ole kuin kuka tahansa. Hän on samalla Julesin pelastus, mutta samalla epätoivo. Koulun päätyttyä Alvan ja Julesin tiet eroavat.

Sisarukset kadottavat toisensa lapsuuden jälkeen. He käsittelevät vanhempiensa kuolemaa kukin omalla tavallaan. Jules ei tunnu löytävän päämäärää elämälleen. Hän haluaa olla kirjailija ja hän haluaa olla valokuvaaja, mutta mikään ei oikein suju. Kaunis ja viehättävä Liz, vanhin sisaruksista, ei pysty asettumaan aloilleen eikä pysty solmimaan kestäviä ihmissuhteita. Hän omaksuu itsetuhoisen, lähes maanisen elämäntavan. Älykkö Marty, keskimmäinen sisaruksista, valitsee yksinäisen elämän tietokoneiden seurassa.

"Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Koskaan ei tiedä, milloin se iskee." (s. 125)

Pidin kirjasta hyvin paljon. Kirja kuvaa sisarusten selviytymistä suuresta surusta, mutta ennen kaikkea kirja on intensiivinen kuvaus yhden miehen - Julesin - matkasta lapsuuden tragediasta aikuisuuteen. Kirja on koskettava, melankolinen ja samalla myös ahdistava kuvaus lapsuuden traumojen ja surun vaikutuksesta Julesin elämään ja elämässä tehtäviin valintoihin. Suru ei koskaan jätä Julesia, se vain muuttaa muotoaan. Mutta samalla kirja on myös kaunis tarina rakkaudesta ja toivosta. Vuosiin lapsuudesta aikuisuuteen mahtuu tragediaa, onnellisuutta, suuri rakkaus ja suuri menetys. Kirjan loppuratkaisut koskettivat minua syvästi. Liikuttuneena, kyyneleisin silmin luin kirjan viimeisiä lukuja.

Kirjan rakenne ja sujuva kerronta kuljettavat tarinaa varmaotteisesti vuodesta toiseen. Joskin kirjan puolessa välissä kerronnan intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee uuteen hallittuun nousuun kohti kirjan loppuratkaisuja. Julesin henkilöhahmo tulee lukijalle tutuksi. Lähemmin olisin halunnut tutustua Liziin, joka henkilönä kiinnosti minua ja jonka sydäntäsärkevät elämänvaiheet olivat koskettavaa luettavaa. Wellsin oivaltavat havainnot koskettivat minua, ja sisarukset jäivät elämään mieleeni kauan sen jälkeen kun kirjan viimeinen sivu sulkeutui.

Benedict Wells on sveitsiläis-saksalainen kirjailija, jota pidetään nuoren polven kirjallisena lupauksena. Yksinäisyyden jälkeen on ensimmäinen Wellsiltä suomennettu romaani. Teos voitti ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon. Kirja on käännetty 37 kielelle ja sitä on myyty noin 1,5 miljoonaa kappaletta. Uskon, että kirja valloittaa myös suomalaisten sydämet. Vaikka ollaan vasta helmikuussa, uskallan veikata, että tässä on yksi tämän vuoden parhaimmista ulkomaisista lukukokemuksista. Raimo Salminen suomentajana on tehnyt erinomaista työtä. Kiitos menee myös Laura Noposelle kauniista kannesta. Kirja ilmestyi 8.2.2021.

"Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kaikki käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamarin ja löysin sen alta vain sattuman." (s. 271-272)