tiistai 30. marraskuuta 2021

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11.

                        

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11. Tilaisuuden teemana oli Luonto osana minua. Kytömäkeä haastatteli Kristiina Haavisto.  

Anni Kytömäki on julkaisut kolme romaania. Kultarinta (Gummerus 2014) oli ehdolla Finlandia- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Teos sai Kaarlen-palkinnon, Tulenkantajat-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kivitasku (Gummerus 2017) sai myös Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Margarita (Gummerus 2020) palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. 

Luonto, todelliset ihmiset ja oliot tarjoavat ideoita kirjoihin 

Anni Kytömäki on todellinen luonnon ystävä. Hän kirjoittaa ja puhuu mielellään ihmisen ja luonnon suhteesta. Rauman tilaisuudessa kirjailija kertoi kirjojensa synnystä. Joskus kirjan juoni alkaa hahmottua liittyen johonkin luonnonilmiöön, kuten esimerkiksi Kivitaskun idea syntyi, kun Kytömäki ihaili Astuvansalmen mahtavia kalliomaalauksia. Erityisesti kallioon piirtynyt ihmiskasvojen profiili lumosi Kytömäen. Joskus kirjojen ja tarinoiden pohjalla on todellinen ihminen tai olio. Kivitaskun syntyyn vaikutti myös kirjailijan vierailu Iisakin kirkossa Pietarissa. Häneen teki suuren vaikutuksen kirkon pienoismalli, jota säilytetään kirkon vitriinissä. Sen oli tehnyt orja, joka käytti pienoismallin tekemiseen yksitoista vuotta. Sen jälkeen orja vapautettiin. Näin sinnikäs voi ihminen olla! 

Margaritan päähenkilö on jokihelmisimpukka. Tämä lajike oli tullut kirjailijalle tutuksi jo nuoruudessa, kun hänellä oli tapana käydä Hämeenkyrössä ihailemassa Suomessa harvinaisia jokihelmisimpukoita. Margarita onkin omistettu maan ja veden hiljaisille. Kaikilla ihmisillä ja eläimillä, jotka haluavat olla kuoressaan, tulee olla siihen oikeus. Kirjoitusprosessin aikana Kytömäki näkee tapahtumat mielessään visuaalisesti. Hän näkisi mielellään kirjansa vaikkapa elokuvina. Vaikka oikeat henkilöt löytyisivätkin elokuvan tekemiseen, tarvittava rahoitus on liian suuri haaste. Kytömäki iloitsee, että hänen kirjoistaan on tehty kolme teatteriversiota. Ja onpa Margarita käännetty viroksi ja Kultarintaa ollaan kääntämässä ranskaksi. 

Luonnolla on tärkeä rooli Kytömäen kaikissa kirjoissa. Teksteissä voi aistia kirjailijan kunnioituksen ja arvostuksen luontoa kohtaan sekä halun elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonto ja erityisesti metsä ovat nuoresta alkaen merkinneet hänelle paljon. Metsät olivat hänelle jo nuorena romanttisia paikkoja, joissa tapahtui jännittäviä asioita. Kytömäen kirjoissa luonnon kuvaukset liittyvät juonen kulkuun, eivätkä toimi pelkkinä visuaalisina efekteinä.  

Kytömäki on ollut nuoresta alkaen ahkera kirjoittaja. Tarinat kiehtoivat häntä, ja jo 12-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen historiallisen kertomuksensa. Kirjoittaminen on jatkunut siitä lähtien, joskus tiiviimmässä, joskus hitaammassa tahdissa. Tänä vuonna hän on kirjoittanut vain vähän, eli hän ei vielä paljasta mitään seuraavasta kirjastaan. Finlandia-palkinto toi mukanaan runsaasti kirjoitus- ja esiintymispyyntöjä. Ja mielellään Kytömäki pitää luentoja ja tapaa lukijoitaan eri puolilla Suomea. 

Tilaisuus oli mielenkiintoinen. On kiva, kun saamme tunnettuja kirjailijoita tänne Raumallekin. Paikalla Rauman lyseon auditoriossa oli viitisenkymmentä kuuntelijaa. Kiitokset järjestäjille: Rauman kansalaisopisto, Rauman kirjasto, Selkämeren kansallispuiston ystävät ry sekä Rauman merimuseo. 


sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Lukupiirikirjana Palviaisen Kaikella kunnioituksella

           
Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. Kansi: Emmi Kyytsönen. 205 sivua.

Jukka-Pekka Palviainen on monipuolinen kirjailija. Parhaiten hänet tunnetaan lasten ja nuorten kirjoistaan. Lisäksi hän on kirjoittanut myös aikuisten kirjoja. Tuorein hänen kirjansa on aikuisille suunnattu Kaikella kunnioituksella. Raumalla toimivaa lukupiiriämme Palviaisen kirja kiinnosti jo siksikin, että Palviainen on aiemmin asunut Raumalla. Seitsemän lukupiiriläisen kanssa kokoonnuimme vaihtamaan ajatuksia tästä Palviaisen kirjasta. 

Kirjan tapahtumat alkavat Tuomaksen ja Kaisan isän kuolemasta. Tuomas ja Kaisa ovat molemmat jo aikuisia, Tuomas vuokraa kirpputoripöytiä ja pitää pientä kahvilaa, Kaisa puolestaan pyörittää hoitokotia. Isän kuolema antaa pohdinnan aihetta heille molemmille, vaikkakaan kummankaan välit isän kanssa eivät olleet kovin läheiset. Merikapteenina työskennellyt isä oli paljon poissa kotoa jo ammattinsa vuoksi. Hautajaisissa Tuomas miettii Helena-papin sanoja. "Helena puhuu kauniisti. Välillä en tiedä, kenestä. En tunnista hänen sanoistaan aina isääni. Ehkä minä en tuntenut oikeasti koko miestä." (s. 21) 


Kaisa on naimisissa Markuksen kanssa ja heillä on 3-vuotias Siiri-tyttönen. Kaisa tekee pitkää päivää hoitokodissaan. Sen lisäksi aikaa täytyy järjestyä salarakkaan tapaamisiin. Ja järjestyyhän sitä, kun Markus hoitaa kodin ja lapsen. 

Hautajaisista Tuomaksen mieleen jää miellyttävän oloinen Helena-pappi. Pian Tuomas saakin tilaisuuden pyytää Helenaa illalliselle, kun hän tarvitsee ammatillisia vinkkejä hautajaispuheen pitämiseen. Tuomasta on nimittäin pyydetty pitämään hautajaispuhe uskonnottoman hautajaisissa. 

Kaikella kunnioituksella oli mielestämme kokonaisuutena mukava ja viihdyttävä lukukokemus. Hieman vaisun alun jälkeen kirjailija pääsee vauhtiin, henkilöt heräävät elämään ja tapahtumiin tulee vauhtia ja yllättäviä käänteitä. Tapahtumat nivoutuvat yhteen ja kirjan loppukäänne tulee täydellisenä yllätyksenä. 

"Realistista kuvausta tästä päivästä."

Kirja tarjoaa kurkistuksen tavallisten ihmisten arkeen. Monesti, kuten tässä kirjassa, perheiden jokapäiväinen elämä pitää sisällään mitä moninaisimpia salaisuuksia, jotka halutaan hinnalla millä hyvänsä pitää tiukasti omien seinien sisällä. Moni lukija löytää kirjan tapahtumista liittymäkohtia omaan elämäänsä. Mm. vanhempien kuolema ja ikääntyminen koskettavat varmasti monia lukijoita. Oli ilo lukea, millaisella vakavuudella ja kunnioituksella Kaisa suhtautui hoitokotinsa vanhuksiin. Hän kuunteli mielellään vanhuksia. "Vanhojen ihmisten muisteluiden kuuntelu voi olla tämän työn suola. Toisaalta dementoituneet ihmiset toistavat itseään, ja joskus vanhat ihmiset puhuvat vain siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu juuri nyt. Koska elinpiiri on pieni ja elämä täyttyy kivuista ja säryistä, se on usein raskasta kuunneltavaa. Yritän kuitenkin keskittyä, sillä asiakkaiden kanssa keskustelu on osa tätä työtä. Minusta se on, ellei tärkein, niin ainakin yksi tärkeimmistä asioista." (s. 153).

"Ammattilaisen kirjoittama"

Kirja oli helppolukuinen ja henkilöhahmot olivat uskottavia. Lyhyet, napakat kappaleet, jouhevasti kirjoitettu teksti sekä onnistunut dialogi kuljettavat juonta sujuvasti eteenpäin. Kirjan sarkastinen huumori saa hymyn huulille. Huumoria voisi kuvata vaikka raumalaiseksi huumoriksi, kuten eräs lukijoistamme totesi. Toinen lukijoistamme kommentoi, että Palviainen on onnistunut kirjoittamaan todella hauskan kirjan tämän päivän arkipäivän todellisuudesta.    

Emmi Kyytsöselle kiitos onnistuneesta kannesta.

Kirja sai meiltä arvion 3,6 (asteikko 1-5).

Seuraavan kerran kokoonnumme joulukuussa vaihtamaan ajatuksia Jari Tervon kirjasta Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava 2021).



tiistai 23. marraskuuta 2021

Meri Valkaman Sinun, Margot voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon

 Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. Lukija Krista Kosonen. 15 h 37 min. BookBeat.

"Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatellut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata, kuinka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi. Vääntävät eletyn elämän ja tapahtumat muotoon, joka ei vastaa todellisuutta. Niin meidän historiamme osalta on käynyt."

On vuosi 1983. Markus ja Rosa Siltanen sekä heidän lapsensa, 4-vuotias Matias ja 2-vuotias Vilja, muuttavat Berliiniin, DDR:ään. Markus työskentelee Kansan Voiman ulkomaankirjeenvaihtajana. Siltasten on helppo muuttaa sosialistiseen maahan, sillä DDR on heidän ihannemaansa, ainakin Markuksen. Vilja-pikkuinenkin on saanut nimensä DDR:n lipun viljasta. DDR näyttäytyy ihannevaltiona Markuksen kirjoittamissa lehtiartikkeleissa. Ja miksipä ei? DDR:ään on rakennettu tehokkaasti toimiva terveydenhoitojärjestelmä samoin kuin kattava lastentarhaverkosto ja onhan DDR:ssä maailman suurin ruskohiilivoimala Schwarze Pumpe, DDR:n todellinen aarre. Rosakin haluaa sopeutua uuteen maahan. Joskus hän kaivaa kirjoituskoneensa esille ja haaveilee kirjoittamisesta. "Täällä he asuisivat ja eläisivät, täällä hän kirjoittaisi, täällä heidän lapsensa kasvaisivat." Rosan unelma kirjoittamisesta varmasti toteutuu, kun lapset menevät päivähoitoon. Onneksi he asuvat sellaisessa yhteiskunnassa, jossa lähes kaikille lapsille on taattu hoitopaikka. 

Muutamia ikäviä asumiseen liittyviä juttuja tulee esille, inhottava Müllraumin haju talon rappukäytävässä ja yöaikaan juoksentelevat torakat asunnon nurkissa. Isompiakin asioita ilmaantuu. Oma lapsi sairastuu vakavaan hengitystiesairauteen, kuten niin monet muutkin suuren ruskohiililouhoksen lähellä. Markuksen usko ei horju. Erimielisyyksiin hän joutuu illanistujaisissa joidenkin derkkujen kanssa, jotka rohkenevat kritisoida omaa yhteiskuntaansa. Rosa katsoo, että hänen on lähdettävä Suomeen sairaan poikansa kanssa. Vilja-tyttönen jää isänsä kanssa Berliiniin. Tällaista järjestelyä suosittelee myös Viljan lastentarhaopettaja. Suomessa Matias paranee, mutta kun Rosa palaa takaisin Berliiniin, jotakin on tapahtunut. Mitä, se selviää Rosalle ajan myötä.

"Kiirehdi, rakkaani!

Kirjan toisessa aikatasossa eletään vuotta 2011. Viljan isä Markus on kuollut, ja siivotessaan isänsä asuntoa Vilja löytää kirjeitä vuodelta 1989. Kirjeet ovat Erichille Margotilta. Äidiltään Vilja saa tietää, että Erich on Markus, Viljan isä. Mutta kuka on Margot, nainen joka oli kaivannut ja odottanut isää takaisin Berliiniin usean vuoden ajan? Mikä hänen oma roolinsa oli Margotin ja Erichin suhteessa, siitä Vilja ei muista mitään. Miksi isä ja nainen olivat ottaneet salanimiksiin Honeckerin pariskunnan nimet? Vilja haluaa ottaa asioista selvää ja matkustaa Berliiniin etsimään omaa menneisyyttään.  

"Luulivat saavansa jotakin parempaa."

Maailmanpolitiikassa oli monenlaisia jännitteitä 1980-luvun loppupuolella, kuten Mihail Gorbatsovin perestroika ja glasnost, lännen ja idän tulenarat suhteet, Tshernobylin voimalaonnettomuus  sekä Berliinin muurin murtuminen. Kansannousu mursi muurin vuonna 1989. Vielä hetkeä ennen Erich Honecker oli julistanut: "Olemme ikuisia! Sosialismi loistaa DDR:n väreissä uljaammin kuin koskaan." - Saivatko he jotakin parempaa? Jotkut saivat, kaikki eivät, osa halusi jäädä entiseen kotiinsa. DDR:n sosialismiin uskoville muurin murtuminen oli kriisin paikka. Päiväkodin rouva Nowak ei varmaankaan ollut ainoa, joka itki, kun muuri murtui.

Kirja piti minut otteessaan ensisivuista alkaen. Kirjassa on niin paljon kaikkea. Kirja kuvaa yhden sosialistisen maan alasajoa, jota ei ole kuvattu pelkästään historiallisten tapahtumien kautta, vaan ennen kaikkea sosialistisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten, kauniiden rakkaustarinoiden ja myös lasten kautta. Lopputuloksena on lukemattomista, hyvin taustoitetuista palasista koostuva loppuun asti hiottu kokonaisuus. Valkaman kieli ihastuttaa elävyydellään ja ilmaisuvoimallaan. Kirjan tapahtumat herkistivät minut useammankin kerran, paikoitellen jopa kyyneliin asti.

Kaikesta näkee, että Valkama tuntee Berliinin. Hän onkin asunut useita vuosia Berliinissä perheensä kanssa 1980-luvulla. Valkaman isä oli Tiedonantajan DDR:n ulkomaankirjeenvaihtajana. Aikuisena Valkama on opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freieyliopistossa. 

Meri Valkaman Sinun, Margot voitti parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle myönnettävän Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Toiseksi sijoittui Sanna Puutosen novellikokoelma Sydänmuuri (Otava) ja kolmanneksi Niko Hallikaisen romaani Kanjoni (Otava).

Sinun, Margot on luettu mm. seuraavissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön ja Annelin lukuvinkit.


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty. Tammi. 2021. Päällyksen suunnittelu: Eevaliina Rusanen. 394 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nainen on huolissaan miehen terveydestä ja kantaa syyllisyyttä siitä, ettei pysty pitämään kiinni siveydestään kuten kunniallisen naisen tulee. Jos nainen olisi tyytynyt hyveelliseen rakkauteen ja rakastanut miestä vain etäältä, hän olisi pelastanut heidät molemmat huoruudelta. Vaan ihmisissä versoo syvälle juurtunut synti ja se vaatii pelottavan vähän sadetta puhjetakseen täyteen kukkaansa." (s. 221)

Tuomio tiedetään jo etukäteen: mestauspölkky.

Tapahtumapaikka on Turku 1640-luvulla. Aurajoesta löytyy purppuranväriseen samettiin kiedottu mytty. Ja mitä paljastuukaan mytyn sisältä? Siellä on vauva, hyvin pieni, ihan vastasyntynyt. Kuka on tämän teon tehnyt? Syyllinen täytyy löytää. 

Yksi Turun kätilöistä on Margareta Perintytär, nuorena leskeksi jäänyt nainen. Ikää hänellä on vasta "tuskin kolmeakymmentä ajastaikaa". Margareta viihtyy kätilön työssään ja viihtyy hyvin Turussa. Mutta hänellä on menneisyyteensä liittyvä salaisuus. Onneksi Turussa hän pystyy katoamaan ihmisjoukkoon niin, että pystyy kätkemään salaisuuden. Nyt viranomaisten on selvitettävä Aurajoesta löytyneen vauvan salaisuus eli löydettävä syyllinen. Synti on suuri. "Murhata nyt vastasyntynyt ja ryöstää omalta lapselta kasteen sakramentti, portti ikuiseen elämään. Se on hirmuinen teko, rikos lapsen sielua kohtaan." 

Margareta ja neljä muuta kaupungin kätilöä saavat toimeksiannon pormestarilta. Heidän tehtävänään on löytää rikoksen tekijä. Jäljitystoimenpiteenä on piikojen, naimattomien äitien ja huonomaineisten leskinaisten rintojen lypsäminen. Kaikki ne, joiden rinnoissa on maitoa, on ilmoitettava pormestarille, ja he joutuvat oikeuskollegion eteen. "Pormestarin ilme jää hänen muhkeiden vitivalkoisten viiksiensä peittoon enkä osaa sanoa, mitä hän tuumaa määräämästään lypsykierroksesta. Ehkä hän ei tuumaa mitään, lypsetäänhän lehmiäkin." Jäljitystoimenpide on epämiellyttävä sekä kätilöille että lypsettäville naisille. Mutta ei auta, se on viranomaisten käskystä tehtävä. 

Kaunis mies

Margareta tapaa kauniin miehen, skotlantilaisen Alexander Gerrin. He rakastuvat tai ainakin Margareta rakastuu. Mies lupaa Margaretalle hyvän tulevaisuuden ja ilmoittaa haluavansa jäädä Margaretan luo. Tulevaa elantoa varten mies käy katsastamassa puotipaikkaa torilta sekä maatiloja Kaarinasta ja Maariasta. Mutta mies lähtee takaisin Skotlantiin. Ennen lähtöään mies kihlaa Margaretan, mutta "kihlaustamme pitäisi olla näkemässä kaksi miespuolista todistajaa, yksi meidän kummankin puolelta, jotta se olisi pätevä. Vaan todistajia ei ole eikä heitä haeta paikalle..." Alex lupaa palata Margaretan luo, Margareta odottaa häntä tai edes kirjettä häneltä.

Olipa sitten kyse rahvaasta tai porvaristosta, naisen oikeudet omaan elämään ja omaan kehoon olivat 1640-luvulla vähäiset. Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat piikatyttöset. Miehet - ensin isät ja sitten aviomiehet - ikäänkuin omistivat naisensa. Kun nainen rikkoi miesten luomia käyttäytymissääntöjä, sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet rankaisivat "rikollista". Häpeärangaistuksina käytettiin mm. joutumista kirkon häpeäpenkkiin, jalkapuuhun tai julkirippiin. Myös torille sijoitettu häpeäpaalu oli yleisesti käytetty rangaistuskeino. Häpeäpaalu odotti myös Margaretaa.

"Pelotukseksi ja varoitukseksi Turun kansalle Margareta Perintyttären rikos, tuomio ja rangaistus tullaan tulevana pyhänä kuuluttamaan etukäteen tuomiokirkossa. Sitä seuraavana keskiviikkona Margareta Perintytär viedään torille, missä hänet kytketään paaluun kaularaudasta ja seisotetaan kahden tiiman ajan kahtena päivänä peräkkäin. Paaluun naulataan kyltti, josta kukin voi lukea, mitkä rikokset Margareta Perintytär on tehnyt."

Kätilön ammatissa yhdistyvät tunne ja järki.

Turun Kirjamessuilla Vuori kertoi, että kirja Samettiin kätketty sai alkunsa kätilöteemasta. Aihe kiinnosti häntä, ja Veli-Pekka Toropaisen kirjasta Vuori löysi idean kirjalleen. Kätilön ammatti 1600-luvulla oli arvostettu ammatti. Kätilön ammattiin kouluttautuminen edellytti neljän vuoden koulutusta Tukholmassa. Koulutettavien piti olla synnyttäneitä naisia.

Kristiina Vuori tunnetaan kirjailijana, joka tekee perusteellista taustatyötä kirjojaan varten. Sen huomaa myös tästä kirjasta. 1640-luvun yhteiskunta ja Turun kaupunki heräävät eloon. Pienistä faktan aineksista kirjailija on luonut kiinnostavan elämäntarinan Margaretasta. Ajan tavat ja myös kieli ovat oleellinen osa ajankuvaa. Turun kartta olisi ollut kiva lisä.

Samettiin kätketty on Kristiina Vuoren 10. romaani. Vuori kuuluu eittämättä historiallisten viihdekirjailijoiden kärkijoukkoon. Kirja on todella kiinnostavaa luettavaa ja Vuoren luoma jännite syntyy heti kirjan ensisivuilla. Kirjamessuilla Vuori totesi, että hänen tavoitteenaan on tehdä historia helposti lähestyttäväksi.
Turun Kirjamessuilla Kristiina Vuorta haastatteli Taija Tuominen.

torstai 18. marraskuuta 2021

Linda Rantanen: Rikosten Rauma

Linda Rantanen: Rikosten Rauma. Deadline Kustannus. 2021. 211 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ol niingon gotonas, ny mennä Raumam rikoste joukkoho!" (s. 6)

Linda Rantanen avaa uutuuskirjassaan Rikosten Rauma pitsikaupunkina tunnetun Rauman pimeää ja rikollista puolta. Rantanen kertoo Raumalla tapahtuneista rikoksista, rikosten tekijöistä, mukana olleista poliiseista ja myös langetetuista tuomioista. Onneksi Raumaa ei ole valittu rikoskirjan kohteeksi siksi, että kaupunki olisi poikkeuksellisen väkivaltainen asuinympäristö tai vaikkapa huumeitten pääjakelupiste. Ei suinkaan. Rikosten Rauma aloittaa Rikoksia kaupungeittain -kirjasarjan. Raumalaistaustainen toimittaja Linda Rantanen halusi aloittaa sarjan hänelle tutusta kaupungista.  

Rikosten Rauma kuvaa Rauman rikoshistoriaa noin 45 vuoden ajalta. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1966 ja viimeinen kirjassa kuvattu rikos on vuodelta 2011. Kirjassa on kuvattu 16 rikostapausta. Kun tutustuu näihin raumalaisiin rikoskuvauksiin, huomaa että lähes kaikissa rikoksissa on ollut mukana alkoholi tai muut piristävät aineet. Tämä lienee tilanne muillakin suomalaisilla paikkakunnilla. Liika alkoholi on saanut ihmiset, monesti jo aiemmin poliisien tutut miehet tai naiset, tarttumaan aseisiin tai muihin tappoaseisiin. Lopputuloksena pahimmassa tapauksessa on ollut tappo tai murha. Mutta on Raumalla yksi tapaus, johon ei liity alkoholia. Se on Suomen ensimmäinen koulusurma. Oli vuosi 1989. Raumanmeren yläasteella oli alkamassa ihan tavallinen koulupäivä. Yht'äkkiä eturivissä istunut Eero kiskaisi laukustaan Mauser-merkkisen pistoolin ja ampui kaksi luokkatoveriaan. Kuolonuhrit olivat 14- ja 15-vuotiaita. Kävi ilmi, että teko oli tarkoin etukäteen suunniteltu. Eero kuitenkin saatiin kiinni, mutta koska hän oli alle 15-vuotias, hän ei joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Varasvuaren tylkki sunnunta ja Pikimust vappu 

Kuolemaan johtavat tappelunujakat käydään yleensä keski-ikäisten tai vanhempien miesten kesken, mutta mukaan mahtuu myös hyvin nuoriakin uhreja. Lasten ja nuorten surmat ovat aina niin surullista luettavaa. Raumalainen 28-vuotias Mari vietti sunnuntaipäivää 6-vuotiaan tyttärensä kanssa Varasvuorella. Lapsi löydettiin kuolleena ja äiti loukkaantuneena. Äiti selitti tuntemattoman miehen hyökänneen heitä kohti. Poliisi epäili äidin selityksiä ja lopuksi kävi ilmi, että äiti oli ollut lapsen surmaaja. 

Toinen nuoren ihmisen väkivaltainen kuolema sattui vappuna 1966, jolloin tapahtui yksi surmanteko ja yksi yritys. Nuoren 18-vuotiaan Sulon ruumis löydettiin ratapihalta rautaromun alta. Samoihin aikoihin opiskelijanuorukaista Mattia yritettiin surmata asunnossaan, mutta Matti onnistui pakenemaan ja jäi henkiin. Oliko asialla sama tappaja? Nyt 55 vuotta myöhemmin Sulon surma on edelleen selvittämättä.

Nyrkkeilymestarist Kirves-Kaleks

Kirjailija on kiitettävällä tavalla paneutunut rikollisten taustoihin. Mm. Kalevi Suojasen elämäntarina on surullista luettavaa. Kirjailija kuvaa Kalevin ja Reino-veljen rankkaa lapsuutta. Lapset eivät saaneet kovinkaan hyviä eväitä elämäntielleen. Varhaisteinivuosinaan Kalevi löysi kiinnostavan harrastuksen, nyrkkeilyn. Mutta isän kuoleman jälkeen pojat jäivät heitteille. Siitä alkoi alamäki. Ensin Kirves-Kale surmasi naapurin myllärin, tutun miehen. Kärsittyään vähän yli vuoden rangaistuksen Kalevi asteli vapauteen. Hän oli silloin vain 16-vuotias. Rikollinen ura jatkui, matkalle mahtui muutama vankilareissu ja yksi kirvesmurha, kunnes Suojanen kuoli sairaalassa vajaan neljänkymmenen ikäisenä. 

Kanal-Koskine ja verempunane yä

Jarmo Koskinen, joka sittemmin sai lempinimen Kanal-Koskine, oli syyllistynyt rikoksiin jo 15-vuotiaana. Seurasi vankilareissu ja sen jälkeen uusia pikkurikoksia. Sitten Raumalla tutun viinaporukan kanssa tuli erimielisyyksiä, joita kirjailija kuvaa varsin yksityiskohtaisesti. Sen seurauksena Rauman raastuvanoikeus antoi tuomion. "Jarmo Koskinen tuomittiin yhteensä kahdentoista vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen kahdesta pahoinpitelystä, törkeästä ryöstöstä, murhapoltosta, törkeästä varkaudesta, kahdesta omaisuuden vanhingoittamisesta sekä taposta." (s. 78) Turun Kakolassa hän puukotti sellitoverinsa kuoliaaksi ja päästyään vapaaksi hän surmasi porilaismiehen ampumalla. 

Lisäksi Rantanen on haastatellut kolmea jo eläköitynyttä raumalaista poliisia. Heidän nimensä vilahtelevatkin rikosten kuvauksissa ja näin rikosmaailmaa tarkastellaan myös virkavallan silmin. Rauman poliisilaitos toimi Valtakatu 7:n kauniissa rakennuksessa vuodesta 1922 vuoteen 1991. Nykyisin rakennuksessa toimii oluthuone Wanha Kyttis.

Entinen poliisilaitos, nykyinen oluthuone. (kuva KA)

Rantanen on kokenut kirjan kirjoittamisen mielenkiintoisena ja avartavana kokemuksena. Kirjan lopussa hän toteaa, että "rikoshistoria on myös osa kaupungin historiaa siinä, missä mitkä tahansa muutkin merkittävät tapahtumat". (s. 210) Kirjailija kertoo, että rikostapausten tiedot on "kansallisarkiston kätköistä, poliisin esitutkintamateriaaleista, oikeuden pöytäkirjoista, lehtileikkeistä sekä tapahtumien ytimessä olleiden henkilöiden muistoista." (s. 5) Se ei käy ilmi, millä perusteella kirjassa kuvatut 16 tapausta on valittu kirjaan. Vai liekö niin, että tässä oli kaikki noina vuosina Raumalla tehdyt vakammat rikokset?  

Uskon, että Raumassa pitkään asuneille kirjan lukeminen on jo tapahtumapaikkojen suhteen kiinnostavaa, koska tämän päivän katukuvasta ovat kadonneet monet rikosten maamerkeistä.

Kirja on sujuvasti ja ammattitaitoisesti kirjoitettu. Pidin siitä, miten Rauman murretta on käytetty kirjassa. Lukujen otsikot ovat Rauman kielellä, mutta kaikki muu teksti on kirjoitettu yleiskielellä. Seuraaviin Rikoksia kaupungeittain -kirjoihin toivoisin valokuvia keskeisimmistä tapahtumapaikoista sekä sisällysluetteloa.

Seuraava Rikoksia kaupungeittain -osa sijoittuu Turkuun.  

tiistai 16. marraskuuta 2021

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hirvas nuuhki ilmaa, sen sieraimet liikahtelit ja sitte se jatko matkaa. Aattelin meän karjaa, joka märehti unisena tien toisela puolela: Ilonaa ja sen viissaita silmiä, jokka olit lohuttahneet minua monesti, Liinan heltyvää katsetta ko mie harjasin sitä, Kerttua ko se huiskuttaa pääthään, Siskoa, kuinka se höristellee ko mie rapsutan sen korvia, Sommaa ja Kieloa, kun net nukuit aina yhessä ja haassaki söit vierekkäin." (s. 219)

Rosa Liksomin uusin kirja Väylä, joka on yksi kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta, kuvaa Lapin sotaa vuonna 1944, kun tuhannet ja tuhannet suomalaiset pakenevat sotaa kohti länttä. Pakomatkalle Tornionjokilaakson järvikylästä lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Näiden lasten tehtäväksi on annettu karjan kuljetus. Lähtö pakomatkalle tapahtui kiireellä, arvotavarat, padat ja kattilat piti jättää kotiin tai haudata maahan. Sinne jäivät myös koirat ja kissat. Mutta lehmät ja hevoset otettiin mukaan. Oli luontevaa, että karjan kuljetus annettiin isommille lapsille äitien huolehtiessa pienokaisista. Vanhukset jaksoivat juuri ja juuri matkustaa, ja miehet olivat rintamalla. Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Samalla tavalla kuin ihmisetkin, nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. 

"Takana oli se minkä mie tiesin, mutta mitä oli eessä?" (s. 39)

Jotta Ruotsiin päästään, pitää ylittää Väylä eli Tornionjoki. Väylän ylitys tapahtuu lautalla, koska siltaa ei ole. Väylä ei ole vain joki, vaan se on raja-aita, jonka itäpuolella vallitsee kaaos, hävitys ja köyhyys, kun taas länsipuolella on odotettavissa pelastus ja rauha. Odotukset ovat suuret. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." (s. 53) Mutta eivät onni ja autuus sieltä lännestäkään löydy. Päinvastoin, siellä ovat vastassa vastaanottopisteet, karanteenileirit ja täydet pakolaisleirit. Leirien olot ovat kurjat ja kulkutaudit jylläävät. 

Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu lännen puolelle. Kirjan takakannen piirroksen perusteella voi suurinpiirtein seurata, missäpäin Tornionjokilaaksoa ja Norrbottenia pakolaiset liikkuvat. Pakomatkalle lähtiessä isä oli antanut karjakkotytölle tehtäväksi huolehtia karjasta ja raskaana olevasta äidistä. Mutta tytär ja äiti joutuvat eroon. Lännessä tytär etsii äitiään ja löytää hänet pakolaisleiristä. Sairas äiti on synnyttänyt leirillä pojan, joka jää tyttären huolehdittavaksi.  

"Aurinko ja Kuu kattoit toisihaan taivaala." (s. 97)

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150) Väylä on aina läsnä - sekä hyvässä että pahassa. Väylän myrskyt rytmittävät lauttojen kulkua, ja Väylän rannasta saattaa nähdä, kuinka kotiseudun asutusta ja luontoa tuhotaan. "Laskin, että toistakymmentä rakenusta oli tulessa ja lissää sytytethiin. Kirkonkylän uninen väki ryntäsi joen törmäle kattohmaan saksalaisten järjestämmää esitystä. Vähänen konekiväärin raksutus kulki kaikuna rantoja pitkin. Taloitten jälkheen oli mettän vuoro. Vaaran rintheet olit yhtenä liekkimerenä, sitä ympäröivät laaksot mustina." (s. 95) 

Karjakkotytön ja lehmien pakolaistaivalta Liksom kuvaa eleettömästi ja uskottavasti. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Tuon ajan agraariyhteiskunnassa lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä. Miten surulliseksi lukija tuleekaan, kun tyttö saa kuulla, että vanhat kantturat pannaan teuraaksi ja tilalle ostetaan "Amerikassa jalostettua lypsykarjaa". Ruotsista on tilattu lypsykone. Mihin tyttöä enää tarvitaan? Ei mihinkään. On otettava vastuu omasta elämästä. Siihen tämä nuori, vuodessa paljon kasvanut tyttö tuntee olevansa valmis. 

Tässä kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja merkittävää. Ensinnäkin kirjan aihe on tärkeä ja hyvin valittu. Lapin sota on olennainen osa Suomen historiaa. Liksomin ohella sitä ovat ansiokkaasti kuvanneet mm. Petra Rautiainen, Katja Kettu, Tommi Kinnunen ja Johanna Laitila. Liksomin valitsema näkökulma Lapin sotaan tekee kirjasta tärkeän ajankohtaisuudessaan. Samanlaisia vaikeuksia kohtaavat tämän päivän pakolaiset pyrkiessään kohti Eurooppaa kuin suomalaiset matkalla länteen.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Yllättävän nopeasti pääsin kiinni murteeseen jopa niin, että ajattelin, että ei tämä kirjakielellä kirjoitettuna olisi lainkaan sama kirja. Liksomin kieli on tiivistä ja vahvaa. Kaunis kieli pehmentää tapahtumien rankkuutta.

Kaikenkaikkiaan, Väylä muodostui minulle todella koskettavaksi ja upeaksi lukukokemukseksi. Eittämättä kirja lukeutuu parhaimpiin syksyn uutuuskirjoihin.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Lue Naiselle Ammatti -tilaisuus Porissa 10.11.2021

 

Minna Lindgren ja haastattelija Taru Saine

Naisten Pankin viime vuoden lokakuussa alkanut kirjallisuuskiertue Lue Naiselle Ammatti -kampanja jatkuu vielä marraskuun loppuun asti. Mukana varainhankintakampanjassa ovat kirjailija-toimittaja Minna Lindgren kirjallaan Aina on Toivoa (Teos 2020) sekä kustannusosakeyhtiö Teos. Kampanja kiertää kaikkiaan 18 paikkakunnalla, joista yksi oli Dubrovnik Kroatiassa. Minna Lindgrenin kera toteutettu Lue Naiselle Ammatti -kiertue on järjestyksessä neljäs. Aiemmat mukana olleet kirjailijat ovat Sofi Oksanen, Sirpa Kähkönen ja Rosa Liksom. Tällä kertaa kampanjan avustuskohde on Keski-Afrikan tasavalta, jossa vain neljännes naisista osaa lukea.  

Porin Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma pidettiin Porin pääkirjastossa. Tilaisuuden avasi Miia Virtanen. Minna Lindgreniä haastatteli Taru Saine Porin radiosta. Minna Lindgren on kirjoittanut seitsemän romaania ja on tullut tunnetuksi erityisesti Ehtoolehto-trilogiasta, jota on käännetty jo viidelletoista kielelle. Kirjailija totesikin, että häntä pidetään "vanhuuskirjallisuuden" asiantuntijana. Lue Naiselle Ammatti -kiertuekirja Aina on Toivoa sijoittuu tulevaisuuden koulumaailmaan. Silloin peruskoulu on yksityistetty ja opiskelu tapahtuu asiakkaiden (=oppilaiden) ehdoilla. Opettajat kokevat koulumaailman kuluttavana ja  hermoja raastavana työympäristönä. Ennen sentään oli opetussuunnitelmat, joista sai jotakin vinkkiä, mitä tulisi opettaa. Nykyisessä opsissa painotetaan vain talk-menetelmien yhdistämistä digitaalisuuteen ja luovuuteen. 

Lindgren kertoi valinneensa koulumaailman kirjan aiheeksi siksi, että koulu kiinnostaa kaikkia niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjassa valottuu koulumaailman historia. Koulu ei ole irrallinen saarekkeensa, vaan se heijastaa aina ympäröivää yhteiskuntaa - sekin niin hyvässä kuin pahassa. Kirjailija toi esille muutamia kouluun liittyviä seikkoja, joitten soisi saavan enemmän huomiota, mm.  luokattoman lukion mukanaan tuoma turvattomuus, taideaineiden jatkuva vähentäminen sekä liian varhainen vastuu valita "oikeita" kursseja, koska harva oppilas vielä kouluvaiheessa tietää, miksikä hän haluaa isona. Toisaalta Suomen koululaitos on ulkomailla hyvin tunnettu ja arvostettu. Sen Lindgren on saanut kokea matkustaessaan kirjojensa markkinointimatkoilla Euroopassa jaAasiassa.

Lämmin huumori, kepeys ja hauskuus ovat vahvoina mukana kaikissa Lindgrenin kirjoissa. Lukija viihtyy kirjojen värikkäiden henkilöhahmojen seurassa. Kirjailija totesi, että jos kirjoittaa kepeästi, pitää kirjassa olla jokin vakavampi viesti, jolla herätellä keskustelua. Esimerkiksi Armon Annelissa otetaan kantaa moneen ajankohtaiseen asiaan. Kirjan ydin on eutanasia, ja sen lisäksi esille nousevat maaseudun autioituminen ja palvelujen loppuminen syrjäkyliltä. 

Kysymykseen, millaista luettavaa kirjailijalta on tulossa suraavaksi, Lindgren vastasi, että romaani on kyllä tulossa, mutta sitä ennen ilmestyy oopperaa käsittelevä tietokirja. 

Minna Lindgrenin tuotantoa

Haastattelun jälkeen oli yleisön vuoro kysyä. Kävi ilmi, että Lindgren lukee paljon sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta, mutta hänellä ei ole yhtä kirjailijaa yli kaiken. Muutaman arvostamansa kirjan ja kirjailijan hän mainitsee: Günter Grassin Peltirummun, pakinoitsija Ollin teokset sekä Elizabeth Stroutin teokset. Lindgren on jo pienestä pitäen tykännyt kirjoittamisesta. Isä osti hänelle kirjoituskoneen, kun hän oli vasta 10-vuotias.  

Kahvittelin ennen tilaisuutta Minnan kanssa. Juttelimme mm. huomisesta (11.11.2021) kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamisesta. Minnan toiveena on, että ehdokkaissa ei olisi aiemmin Finlandia-palkinnon saaneita, vaan että raadilla olisi riittävästi rohkeutta tehdä tuoreita valintoja, jolloin uudet ja taitavat kirjailijat saisivat julkisuutta. - Nyt kun ehdokkuudet on julkistettu, huomaan, että Minnan toive ei toteutunut. Kuudesta ehdokkaasta peräti kolme on jo aiemmin palkittu Finlandialla

Puhuimme myös kustantamotoiminnasta, siitä miten paljon se on muuttunut 80-luvulta. Muistimme molemmat tuon ajan kirjakerhot, joihin oli suorastaan velvollisuus kuulua. Kirjakerhojen puitteissa kustantamot tekivät yhteistyötä, mm. Suuren Suomalaisen Kirjakerhon olivat perustaneet Otava, Tammi ja WSOY. Tänä päivänä kustantamotoiminnassa on tapahtunut suurta keskittymistä. Toisaalta kuitenkin viime vuosina syntyneet pienet kustantamot ovat positiivinen ilmiö. Pienkustantamot ovat monelle kirjailijalle ja runoilijalle ainoa vaihtoehto saada kirjansa julkaistuksi. 

Kirjabloggarina halusin kuulla Minnan mielipiteen kirjablogeista. Oli kiva kuulla, että Minna kertoi arvostavansa kirjabloggareiden työtä. Valtamedian kirja-arvosteluilla on hyvin suuri merkitys kirjojen myynnissä, ja monesti bloggarit ovat hyvä vastavoima valtamedian arvosteluille.

Suuri kiitos Minna Lindgrenille sekä Porin Naisten Pankille tämän mukavan ja lämminhenkisen tilaisuuden järjestämisestä. 

Villasukkien myyntiä