sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Heikki Valkaman dekkarissa etsitään laserjuurta



Heikki Valkama: Laserjuuri. Tammi. 2018. Äänikirja. Lukija Toni Kamula. 8 h 4 min.

Vaara-kirjastot

Heikki Valkaman esikoisdekkarissa Pallokala Riku Mäki osallistui kokkikisaan Japanissa. Mäki ihastui maahan ja erityisesti japanilaiseen ruokaan. Niinpä hän päätti jäädä opiskelemaan japanilaisen kokkauksen perustaitoja ja japanin kieltä. Päätös jäädä Japaniin oli Riku Mäelle melko helppo, sillä hän oli myynyt ravintolansa Suomessa ja lisäksi välirikko Lauran kanssa oli tosiasia. 

Miljardööri Kawakami tarjoaa Rikulle uutta tehtävää, tehtävää joka vaikuttaa varsin yksinkertaiselta ja myös kiinnostavalta. Rikun pitää löytää Kreikasta sukupuuttoon kuollut maustekasvi laserjuuri. Mikäpäs siinä, miettii Riku, tämähän on mukavaa vaihtelua arkipäivän ravintolatyöhön. Kreikan lennollaan hän katsoo saamaansa videota, jossa syyrialainen kirjastonhoitaja Yu Darvish kertoo järkyttävän pakolaistarinansa Syyriasta Kosin saarelle. Rikun on määrä tavata tämä kirjastonhoitaja, koska hänen hallussaan on vanha käsikirjoitus, jossa kerrotaan ihmeellisestä laserjuuresta. Millaiseen juttuun olenkaan sekaantunut, miettii Mäki. 

Kawakami ei ole ainoa, joka on kiinnostunut laserjuuren löytämisestä. Asialla on myös japanilainen mafia Yakuza. Hekin lähettävät miehensä Kreikkaan. Samaan aikaan Namie Amuro, kaunis nuori nainen, on tukalassa tilanteessa Japanissa. Hänen isänsä on joutunut velkakierteeseen Yakuzalle, ja velkojen maksajaksi joutuu Namie-tytär. Namien on lopetettava englannin opintonsa yliopistossa ja etsittävä työ, jolla lyhentää isänsä velkoja. Hän päätyy työskentelemään "ihmislautasena". Rikkaat huvittelevat syömällä lohta ja mustekalaa Namien rinnoilta sekä tonnikalaa ja kampasimpukoita hänen vatsaltaan. Eräässä illanvietossa asiakkaat keskustelevat arkaluonteisista businessasioista ja ovat siinä käsityksessä, että "ihmislautaset" eivät ymmärrä englantia, mutta epäilys nousee Namien suhteen. Niin alkaa armoton takaa-ajo. 

Jännittäviä tapahtumia seurataan Japanissa, kun Namieta ajetaan takaa ja myös Kreikassa, jossa taistellaan laserjuuren löytymisestä. Rikosjuoni on jännittävä ja vauhtia todellakin riittää sekä Kreikassa että Japanissa. Lukija pääsee tutustumaan myös kreikkalaisiin ruokaherkkuihin.

Esteettisyys ja maku

Muistan, kun Thaimaassa sanottiin, että "thai food is art". Sama pätee varmasti myös japanilaiseen ruokaan. Kirjassa kuvataan japanilaisen ruokakulttuurin periaatteita. Ruoanlaitto lähtee tuoreista ja laadukkaista raaka-aineista, jotka valitaan vuodenajan mukaan. Ruoka-annosten esteettisyys viimeistellään annosten koristeluilla ja muodoilla. Ruoan ulkonäkö on yhtä tärkeää kuin sen maku. Usean vuoden oleskelu Japanissa on antanut Valkamalle tietoa ja tuntemusta japanilaisista elämäntavoista ja tottumuksista. 

Pidin Pallokalasta enemmän, koska siinä oli enemmän japanilaisen ruokakulttuurin kuvausta. Eikä ollutkaan mikään ihme, että Pallokala sai Vuoden 2017 Kirja a la Carte -palkinnon. Laserjuuri sen sijaan keskittyy enemmän Kreikkaan ja mm. Kosin ja Patmoksen saarten pakolaistilanteeseen. Olin lomailemassa Kosilla juuri tuohon aikaan, kun kymmenet kumiveneet rantautuivat Kosin rannoille ja lukuisa määrä pakolaisia sullottiin poliisiaseman suojiin pois turistien katseilta. Pakolaiset olivat suurimmaksi osaksi sotaa pakenevia syyrialaisia, kuten oli myös kirjastonhoitaja Yu Darvish. Pakolaiset saapuivat Kosille Turkin kautta. Joka yö merimatkalla hukkui osa pakolaisista. Joka-aamuinen näky Kosin kaupungissa oli puhkotut kumiveneet ja ympäriinsä heitellyt pelastusliivit. 

Kuuntelin Laserjuuren äänikirjana. Kirja oli melko haasteellista kuunneltavaa vaikeiden nimien vuoksi. Tarkkana piti olla ja moni nimi piti tarkastaa ennen postauksen kirjoittamista.
Laserjuuren ovat lukeneet myös mm. 
Kirsin kirjanurkka, Luettua ja maistettua, Kirjarouvan elämää sekä Kirjat kertovat.


lauantai 15. helmikuuta 2020

Ystävänpäivän lukumaraton kiva kokemus!




Ystävänpäivän lukumaratonin järjesti Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Olen hyvin huono osallistumaan mihinkään haasteisiin, mutta ajattelin kokeilla, miten tällainen lukumaraton onnistuu.  

Minun maratonini alkoi eilen perjantaina klo 8.45, kun lähdin tallustelemaan kohti keskussairaalaa. Olen joutunut käymään siellä joka toinen päivä usean viikon ajan. Matkaa tulee 5,5 km suuntaansa, eli aika monta kuuntelukirjaa on tullut kuunnelluksi näillä reissuilla. Jatkoin maratonkuuntelua vielä kotona viikkosiivousta tehdessäni ja vielä tänä aamuna ennätin kuunnella pari tuntia. Tässä kuunnellut kirjat:

Anja Erämaja: Imuri. WSOY. 2019. Lukija Anja Erämaja. 3 t 57 min.
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY. 2019. Lukija Kati Tamminen. 3 t 38 min. (ei vielä lopussa)




Kirjoista jatkoin John Williamsin Stoneria (Bazar, 2015), jonka olen lukenut vuosia sitten. Stoner on meillä helmikuun lukupiirikirjana, ja koska muistikuvat ensimmäisestä lukemisesta olivat niin heikot, otin kirjan luettavaksi uudelleen. Luin 200 sivua.

Tulevaa matkaamme varten aloitin Botswana, Afrikan timantti -kirjaa (Into, 2017). Luin 42 sivua.



Eli kaikenkaikkiaan: 
Kuunneltua 7 tuntia 35 min
Luettua 242 sivua.

Kiva kokemus! Kiitos Jane! 

Kimmo Matero: Ofrenda 4


Kimmo Matero: Ofrenda 4. Kalervo Lahdenmäki Meksikossa. Books on Demand. 2020. 147 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Eletään 1970-luvun loppupuolta ja Suomella on tarve valloittaa uusia kansainvälisiä markkinoita. Lähetystöneuvos Kuappinen haluaa antaa oman panoksensa vienninedistämiseen ja kutsuu tutun porukan koolle saunailtaan Vientisäätiön uusiin hulppeisiin tiloihin Abramahinkadulle. Mukana on iso joukko sekä ministeriöiden että teollisuuden edustajia. Kuappinen haluaa, että musiikki ja soitto kruunaavat illanvieton. Orkestereja ei tunnu löytyvän, mutta kun sihteeri Näpsä ilmoittaa Ääni- ja Kuvataiteilijoiden Liiton sihteerille, että "isänmaan etu vaatii huomisillalle orkesterin" (s. 10), niin jo tulee sihteeriin vauhtia ja orkesteri löytyy. 

Kalervo Lahdenmäen orkesteri saapuu soittamaan. Kalervo, kirjan minä-kertoja, soittaa haitaria, Pena hoitelee rummut, Rane on basisti ja Teppo kitaristi. Ilta on rattoisa, orkesteri soittaa viihdyttävästi ja vieraat ovat tyytyväisiä. Kuappinen saa loistavan idean. Otetaan orkesteri mukaan vientiponnisteluihin. Tällaisesta tarjouksesta ei voi kieltäytyä, tuumivat pojat. Sitten matkaan vaan, ulkoministeriö hankkii liput Argentiinaan.

You like mariachis? Now you can be mariachis!" (s. 52) 


Välilasku on Meksikossa. Jatkolento Argentiinaan lähtee vasta seuraavana päivänä, eli aikaa on tutustua uuteen kaupunkiin. Tavataan Arturo, joka haluaa poikien tutustuvan paikallisiin nähtävyyksiin. Kalervon kysymykseen, millaisia nähtävyyksiä he ovat menossa katsomaan Arturo vastaa: "Today Sunday. Museum day." (s. 49) Eihän siinä mitään, pakkaudutaan soittimien kanssa Arturon Chevrolet Impalaan, vuosimallia 1962, ja lähdetään  Antropologiseen museoon. Museossa on näyttely Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista. Olmeekkien osastolla "Ofrenda 4" lasivitriinissä on parisenkymmentä arvokasta pienoisveistosta. Keskenkaiken pojat laitetaan soittamaan, ensin mariachi-asusteet päälle ja sitten ei muuta kuin musisoimaan.  


Nyt alkaa tapahtua. On selvää, että pojat myöhästyvät Argentiinan lennolta. Näin Meksikon suurlähetystö tiedottaa Kuappista. "Meksikon Antropologisella museolla on sattunut eilen jonkinlainen välikohtaus, jonka yhteydessä sieltä on hävinnyt joitakin arvokkaita kulttuuriesineitä." (s. 89) Sitten käynnistyy Arturon Chevrolet Impala ja  vuorossa on takaa-ajoja, hurjia tapahtumia, ampumisia, ajamista ympäri Meksikoa. Kaikki hulabaluu on saanut alkunsa museokäynnistä. 

Nasevaa tilannekomiikkaa

Tämä Materon sympaattinen veijariromaani on kirjoitettu rennolla otteella. Parasta mielestäni kirjassa on kieli, se on taitavaa sanailua, joka pitää lukijan otteessaan humoristisuudellaan ja kekseliäisyydellään.  Kunhan kirjailija saa vielä juonenkulkuun terävyyttä, saavat lukijat nauttia vetävästä ja sanoilla iloittelevasta lukukokemuksesta.  


torstai 13. helmikuuta 2020

Huomenna ystävänpäivän lukumaraton!



Osallistun bloggareiden ystävänpäivän lukumaratonille huomenna ystävänpäivänä. Tämä on minulle ensimmäinen kerta, kun olen mukana tällaisessa maratonissa. Muistan, että Krista oli tosi innokas osallistumaan maratoneille ja saikin luetuksi 24 tunnissa huikean sivumäärän. Lukumaratonin on organisoinut Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Kiitos Jane tästä!

Tiedän, että minulla on tiedossa huomenna pitkä kävelyurakka. Ja sen jälkeen vielä kodin viikkosiivous, eli siksipä keskityn iltapäivään asti kuuntelukirjoihin.

Tällaisia kuuntelukirjoja olen valinnut:

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Anja Erämaja: Imuri
Heikki Valkama: Laserjuuri on vielä vähän kesken.

Iltapäivän ja alkuillan luen tällaisia kirjoja.



Williamsin Stonerin olen valinnut siksi, että se on lukupiirissämme helmikuun kirjana. Rudberg on yksi suosikkidekkareistani. Maaliskuussa olemme lähdössä matkalle eteläiseen Afrikkaan, siksi mukana on myös matkakirjoja.

Toivottavasti tästä tulee mukava kokemus! 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Heather Morris: Cilkan tarina



Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. Englanninkielinen alkuteos Cilka's Journey. Suomentanut Pekka Tuomisto. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Näinä päivinä Auschwitz on ollut paljon esillä, koska keskitysleirin vapauttamisesta tuli 27.1.2020 kuluneeksi 75 vuotta. Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija (linkki) ja Cilkan tarina ovat tärkeitä kirjoja jo ajankohtaisuutensa vuoksi. Sekä Lale, Auschwitzin tatuoija, että Cilka joutuivat kestämään Auschwitzin kuolemanleirin raakuuksia kolme pitkää vuotta. Cilkan tarina on itsenäinen jatko-osa Auschwitzin tatuoijalle.


Vorkuta - valkoinen helvetti

Cilkan tarina sijoittuu Vorkutan vankileirille, Siperiaan Komin tasavaltaan. Kun venäläiset vapauttivat Auschwitzin vuonna 1945, Cilka vangittiin. Häntä syytettiin yhteistyöstä natsien kanssa. Rangaistukseksi hänet passitetaan 15 vuodeksi Vorkutan gulagleirille Siperian ankariin olosuhteisiin. Cilka jättää taakseen portin, jonka päällä oli teksti Arbeit macht frei. Uuden leirin kyltissä on teksti Työ Neuvostoliitossa on kunnian ja maineen asia. Cilka aloittaa uuden taistelun uudella leirillä. Vorkuta sijaitsee noin 1900 kilometriä Moskovasta pohjoiseen ja 160 kilometriä pohjoisen napapiirin pohjoispuolella. "Vuonna 1946, kun Cilka saapui Vorkutaan, Vorkutlagissa oli 62 700 vankia ja se tunnettiin koko Gulag-järjestelmän suurimpiin ja kovimpiin kuuluvana leirinä." (Owen Matthews s. 392) 
Numero 1-B494

Cilka majoitetaan tyttöjen parakkiin. Hänelle annetaan uusi henkilöllisyys, jälleen numero. Numeroa ei tatuoida käsivarteen kuten Auschwitzissä, vaan sen sijaan kankaanpala numeroineen ommellaan takkiin. Päivät vangit tekevät raskasta työtä hiilikaivoksessa, päivät ovat pitkiä ja ruoka on huonoa. Raiskaajat saapuvat parakkiin yöaikaan. Tottelevainen täytyy olla, vartijoiden ja prikatiirin käskyjä on noudatettava. Muuten joutuu kuoppaan.  

"Siellä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli selviytyminen, toinen oli  kuolema." (s. 120)

Pikkuhiljaa tytöt tutustuvat toisiinsa, ystävyyssuhteitakin syntyy. Tytöt avautuvat taustoistaan, kaikki paitsi Cilka. Hän on ainoa juutalainen, muut ovat saaneet syytteen kuka mistäkin, varastelusta, maan petturuudesta, vääristä sanoista tai kirjoituksista. Toistuvasti Cilka palaa mielessään synkkiin muistoihinsa, muistoihin, joita hän ei haluaisi muistaa. Hän ei halua kenenkään tietävän, että hän oli ollut Auschwitz-Birkenaussa komentaja Schwarzhuberin seksiorja useiden vuosien ajan. Oikeudessa Cilka yritti puolustautua: "Minut pakotettiin, minut raiskattiin!" (s. 13) Parakki 25, kuolemanparakki, oli ollut Cilkan vastuulla. Cilkan parakkiin tuli naisia ja tyttöjä - "riutuneita, haamun kaltaisia hahmoja, joista monet kannattelevat toisiaan" (s. 60) - viettämään viimeisiä tuntejaan ennen kuin heidät lähetettiin kaasukammioon. 

"Cilka on majassaan ja yrittää kiivaasti ajaa muistoja pois ja pakottaa unen tulemaan. Kolmetoista vuotta jäljellä." (s. 134)

Päivät kuluvat, päivät vaihtuvat viikkoihin, viikot kuukausiin ja lopuksi kuukaudet vuosiksi. Cilkaa onnistaa, hän pääsee sairaalaan töihin. Ensin sairaala-apulaiseksi, sitten sairaanhoitajaksi ja ambulanssihoitajaksi. Ystäviäkin löytyy, jopa rakkautta. Ihana lääkäri Jelena auttaa Cilkaa monin tavoin.

Stalin kuolee vuonna 1953. Kuoleman heijastukset näkyvät leirillä levottomuuksina, jopa lakkona. Seurauksena vartijoiden määrää lisätään, piikkilanka-aitoja rakennetaan lisää. Mutta aika ja uusi poliittinen tilanne tekevät tehtävänsä. Vankeja aletaan vapauttaa, muiden joukossa myös Cilka. Cilka oli viettänyt Vorkutassa 10 vuotta. Vuonna 1961 Cilka tapaa Gitan, Lalen vaimon. Cilka kertoo: "On liian vaikeaa pukea sanoiksi armoton, luita hyytävä kylmyys, sairaiden, vammautuneiden ja kuolleiden vankien jatkuva virta, raiskaukset, joita hänen oli taas siedettävä, nöyryytys ja tuska olla siellä vankina toisen paikan jälkeen." (s. 377)

Pekka Tuomisto on kääntänyt sekä Auschwitzin tatuoijan että Cilkan tarinan. Tuomisto kertoo Ylen haastattelussa 8.2.2020, että kääntäessään kirjoja hän eläytyi voimakkaasti näihin raskaisiin tarinoihin. Kirjat ovat raskaasta aiheesta huolimatta helppolukuisia. Morris kirjoittaa ytimekästä ja kikkailematonta tekstiä, jossa tarinalla on pääosa. Suorasanainen ja yksinkertainen teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. 

Lale oli kertonut kirjailijalle Cilkasta, rohkeasta nuoresta naisesta, joka Auschwitziin tuotaessa oli vain 16-vuotias. Hän oli kaunis ja hän oli niin viaton, Lale kertoo. Kirjailija kiinnostui Cilkasta, selvitti Cilkan taustoja, Vorkutan leirielämää ja vankien asemaa ja kohtelua. Hän haastatteli myös Auschwitzista selviytyneitä ja tutustui Vorkutan leiriltä selviytyneiden kertomuksiin, mutta ei tavannut Lalea lukuunottamatta juuri ketään Cilkan tunteneita. Näin ollen kirjan tapahtumilla on faktapohja, mutta tapahtumat molemmilla leireillä ovat fiktiota. Kirjan fiktiivisyys ei vähennä kirjan arvoa, Cilkan tarina on sydäntäsärkevä ja koskettava kertomus nuoren naisen poikkeuksellisesta rohkeudesta ja urheudesta äärimmäisissä olosuhteissa. 

Historiaa ei saa unohtaa.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Lukupiirikirjana Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut



Hyvää lukurauhan päivän iltaa!

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut. Alkuperäinen ilmestymisvuosi 1967. Teos. 2012. Kansikuva: Heikki Haavikko ja Jenni Saari. 243 sivua.

Lainattu kirjastosta

Luimme lukupiirissämme viime vuoden puolella Johanna Venhon Ensimmäisen naisen. Kirjassa Sylvi Kekkonen jakaa tuntojaan jo silloin kuolleen Marja-Liisa Vartion (1924-1966) kanssa. Tämä innosti meitä valitsemaan lukupiirikirjaksemme Vartion jo klassikoksi muodostuneen Hänen olivat linnut (1967). Tätä postuumisti ilmestynyttä romaania pidetään Vartion pääteoksena. Luen Wikipediasta, että kirjaa on luonnehdittu erääksi suomalaisen modernismin perusteoksista. Sen pohjalta tehtiin samanniminen televisioelokuva vuonna 1976. 

Kirjan päähenkilöitä ovat rovasti Birger Broms ja hänen vaimonsa Adele sekä pappilan kotiapulainen Alma. Muita henkilöhahmoja ovat Adelen kälyt Elsa ja Teodolinda. Elsa ja Teodolinda asuvat samalla kylällä, Elsan mies on Herman, kylän lääkäri, kun taas Teodolindan mies Holger on kylän apteekkari. Kirja alkaa Adelen ja Birgerin asuttaman pappilan tulipalolla. Palon yltyessä Birgerille on ensiarvoisen tärkeää täytettyjen lintujen pelastaminen. Pian sen jälkeen Birger kuolee ja Adele muuttaa Antti-poikansa kanssa Birgerin entiseen kotitaloon. Alma on talossa kotiapulaisena. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjan alkuosa tulipaloineen on melko sekavaa luettavaa, mutta sitten sieltä sekasorron keskeltä alkaa avautua kirjan henkilöiden taustat ja henkilöhistoria.

Monet meistä olivat lukeneet kirjan jo aiemmin, mutta oli mielenkiintoista palata siihen ja pohtia, onko kirja kestänyt aikaa. Muistimme myös kirjasta tehdyn erinomaisen televisionäytelmän, jossa pääosissa olivat Eeva-Kaarina Volanen ja Raili Tiensuu. 

Tässä Savonlinnaan sijoittuvassa romaanissa kuvataan paremman väen elämää. Kyläläisiin pidetään etäisyyttä. Adele-lesken elinpiiri rajoittuu kotiin. Siellä hänellä on seurana kotiapulainen Alma, pappilan tulipalosta pelastetut täytetyt eläimet ja tärkeät perintöesineet. Birgerin eläessä täytetyt eläimet olivat Adelen vihan kohteena, mutta nyt kun Birger on kuollut, Adele ei voi kuvitellakaan elävänsä ilman niitä. Linnuista pidetään hyvää huolta. Adele ohjeistaa Almaa. "Pane västäräkki pois pöllöjen vierestä, minähän olen sanonut etteivät pöllöt ja västäräkit koskaan ole luonnossa yhtaikaa samassa puussa, eikä kuovi, olet taas laittanut sen pääskysen viereen." (s. 39) Adele on omalaatuinen nainen, eikä Almakaan edusta ihan tavallista kotiapulaista. Persoonia ovat myös Adelen kälyt miehineen. Kaikissa kirjan henkilöissä on kiinnostavuutta. Adele, Alma ja Holger olivat meille mieluisimmat kirjan henkilöistä. Mietimmekin, miten kekseliäs kirjailija on ollutkaan rakentaessaan niin persoonallisia henkilöhahmoja. Kirjan tarina rakentuu pitkälti dialogille. Keskustelu avaa kirjan ja keskustelu päättää kirjan. Pääasiassa Adele ja Alma keskustelevat, he keskustelevat aina samoista asioista, Alman pitää kertoa ja Adele korjaa, jos jokin detalji jää pois. 

"Niin sinä olet kertonut. Mutta miten kävi. (Adele)
- Äiti nostettiin kiikkutuoliin, johan minä sen olen sanonut. Pantiin puhtaat vaatteet päälle. (Alma)
- Eipäs, vaan kukikas pusero. (Adele)
- Mutta sinähän takerrut pikkuseikkoihin, sanoi Holger.
- Naura vain sinä, sanoi ruustinna arvokkaasti. - Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu kun asioita muutellaan. Sitä mikä sallitaan tapahtuvaksi yhdessä kertomuksessa, ei sallita toisessa.
- Äiti raukka itki, ja ihmekö se oli, sanoi Alma.
- Sinä unohdat virsikirjan.
- Minkä virsikirjan?
- Sinä olet sanonut että panitte virsikirjan äitisi käteen. Miksi?
- Äiti oli uskovainen ihminen.
- Miksi siis nyt vasta sen mainitset?" (s. 203-204)                                                                                          
Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa perintötavaroiden jakaminen. Tavaroihin takerrutaan, eikä sopua löydy. Tärkeintä on se, ettei kukaan saa liikaa. Linnuilla on keskeinen rooli kirjassa, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää. Rovastivainajan täytettyjen lintujen kokoelma samoin kuin muutkin linnut, erityisesti joutsen ja metso, ovat keskeisiä teemoja juonen rakentamisessa. Henkilöt vertautuvat eri lintuihin. 

Kirjassa on runsaasti eri tasoja. Se on kuvausta yksinäisten ihmisten elämästä, vanhuudesta, dementiasta, vaikeista ihmissuhteista ja lisäksi se on sukukronikka. Kirja on myös hyvää ajankuvausta. Adele on omalaatuisen persoonallisuutensa lisäksi dementoitunut, vaikka on hänellä kirkkaitakin päiviä. Suurin osa meistä oli lukenut kirjaa mielellään. Teksti on sujuvaa ja hyvin kirjoitettua.  Paikka paikoin dialogit suorastaan ryöppyävät, niin luontevasti ja elävästi ne vievät tarinaa eteenpäin. Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka tarina tuntui junnaavan paikallaan, niin siitä huolimatta tarinassa edettiin. Kirja on kirjoitettu "rohkeasti ja avoimesti", kuten eräs lukijamme määritteli. Mutta oli joukossamme sellaisiakin, joiden mielestä tarina ei ollut kiinnostava, koska mitään ei oikeastaan tapahtunut. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että Hänen olivat linnut oli tärkeä kirja 60-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa emmekä ihmettele, että se luokitellaan klassikkoteokseksi.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Anu Patrakka: Totuuden portaat



Anu Patrakka: Totuuden portaat. Into. 2020. Kansi: Perttu Lämsä. 280 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anu Patrakan uusin dekkari Totuuden portaat vie lukijan Portugaliin, Porton viehättäviin maisemiin. Aamun valjetessa Verdadesin portailta löytyy nuoren miehen ruumis. Miehen kurkku on viilletty auki, samoin etusormen päät on viilletty. Näin poliisi kuvaa kuollutta: "Uhrimme on mies, ikä arviolta yhdeksästätoista kahteenkymmeneenkahteen vuotta, pituus satakahdeksankymmentäviisi senttimetriä, ruumiinrakenne hoikka. Tatuointia lukuun ottamatta ei erityisiä tuntomerkkejä. Ruumiinavauksen alustavat tulokset osoittavat, että uhri on ennen kuolemaansa ollut gamman vaikutuksen alaisena." (s. 78-79)  Miestä ei tunnisteta, eikä kukaan tunnu häntä kaipaavan. Tuttu poliisijoukko, rikosetsivä Rui Santos, nuorempi konstaapeli Rita Pereira ja vanhempi konstaapeli Pedro Silva, saa tehtäväksi mystisen murhan selvittämisen.

"Hylätyksi tuleminen ei ollut pahinta. Sitäkin vaikeampaa oli sulattaa se, ettei kukaan Carmelindan lähellä ollut yksin." (s. 32)

Kirjan alkuosassa Patrakka rakentaa taustaa ja tutustuttaa lukijat tarinan henkilöhahmoihin. 78-vuotias Carmelinda on yksi kiinnostavimmista henkilöistä. Hän on hyvin yksinäinen, lapsetkaan eivät juuri käy häntä tervehtimässä. Kaikilla tuntuu olevan läheisensä, ja heille Carmelinda on kateellinen. Carmelindasta tulee katkera ja katkeruuttaan hän purkaa naapureihinsa. Kuullessaan ääniä naapureista hänellä on tapana heitellä kiviä, multapaukkuja tai pieniä uhkauslappuja heidän pihoihinsa. Pahin naapureista on pankinjohtaja Alberto Moinhon ruotsalainen vaimo Inga, joka Carmelindan mukaan "oli varmasti ennen portugalilaisen miehen pyydystämistä ollut maksullinen nainen. Ehkä hänellä oli ollut paljaan takapuolen kuvalla varustettu ilmoitus sanomalehdessä - niitä oli päivittäin vähintään aukeaman verran, ja Carmelinda tutki ilmoitukset tarkkaan kauhistellen moista rietasta menoa." (s. 33-34) Carmelindan katkeruudesta osansa saavat myös Alberton perheen lapset, teini-ikäinen tytär, josta äiti kasvatti "porttoa, kuten itsekin oli" (s. 34) sekä huonotapaiset rasavillit "tuplavahinkopojat".

Toinen Carmelindan naapuriperheistä on hänen kotiapulaisensa, domestica Maria Manuel Coelhon perhe. Perheen tytär Aida tapaa kotibileissä komean, rikkaasta perheestä tulevan Damienin. Aida ihastuu, hullaantuu ja rakastuu. Ensin kaikki on hyvin, mutta jostakin syystä Damien ei enää olekaan niin halukas tapaamaan Aidaa. Naapuristossa asuu myös Fátima ja Diamantino. Fátiman ja Carmelindan suhde on ajoittain suorastaan vihamielinen. "Koiranne haukkui KOKO YÖN" -kaltaisia lappuja sinkoaa toinen toisensa perään Fátiman pihaan.

"Rui Santos oli valinnut kuulustelustrategiakseen suoran hyökkäyksen." (s. 250)

Miten kaikki liittyy kaikkeen? Saadaanko nuoren miehen murhaaja selville? Onko murhan motiivina rakkaus, huumeet vai viha, se Rui Santosin on selvitettävä. Eivätkä tapahtumat tuohon yhteen murhaan jää. Rui Santos on äärimmäisen työteliäs ja omistautunut poliisi. Epäiltyjä on monia, ainakin lukijan mielestä. Taitavana ja hoksaavana poliisina Rui Santos huomaa yhteyksiä eri tapausten välillä. Sillä tavalla, pala palalta, kokonaisuus alkaa hahmottua. Loppuratkaisun kruunaa hienosti kuvattu Rui Santosin ratkaiseva poliisikuulustelu. Santosin yksityiselämää hyödynnetään juonenkuljetuksessa. Rui Santosin ja Rita Pereiran romanssi jatkuu. On toisaalta hienoa, että tämä sympaattinen poliisimies on löytänyt rinnalleen ihanan naisen, jonka kanssa hän todella viihtyy. "Minha querida, kultaseni, teen ihan mitä vain haluat minun tekevän, Rui sanoi hymyillen ja painoi Ritan poskelle suukon." (s. 239), mutta toisaalta jäin kyllä kaipaamaan sitä aiempaa rosoisempaa Santosia, hauskaa seuramiestä, jolla oli paljon ystäviä. Pyöräilyharrastuskin on jäänyt. Onneksi joskus kuitenkin otetaan lasillinen portviiniä.   

Porto näkyy, maistuu ja kuuluu

Porton kaupunki, jota kirjailija niin kauniisti kuvaa, tarjoaa kirjan tapahtumille viehättävän tapahtumaympäristön. Kirjaa lukiessa pääsee hienosti mukaan portolaiseen tunnelmaan, tuoksuihin ja makuihin sekä tämän Unescon maailmanperintökohteen historiaan, Ribeiran kiemuraisille kaduille, mutkaisille kujille ja Douron upeisiin maisemiin. Tällaiseen autenttiseen kuvaukseen pystyy kirjailija, joka tuntee kaupungin ja maan sekä hallitsee kielen. Portugalin kieltä on sopivalla tavalla ripoteltu mukaan paikallisten repliikkeihin.

Hyvää tarinaa on helppo lukea.

Totuuden portaat on neljäs osa Patrakan Rui Santos -sarjassa. Rui Santos ja Portugali tapahtumaympäristönä viehättivät minua jo ensimmäisessä Patrakan kirjassa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti, 2017) (linkki). Taattua jatkoa ovat olleet Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018) (linkki) ja Syyllisyyden ranta (Into, 2019) (linkki).

Totuuden portaat on jännittävä ja yllätyksellinen psykologinen dekkari. Tapahtumat pitävät lukijan otteessaan yllätykselliseen loppuun asti. Patrakan vahvuus on kiinnostavan ja taitavasti punotun juonen ohella vaivattomasti eteenpäin soljuva teksti ja sujuva dialogi. Autenttiset Porton kuvaukset lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Porton kartta olisi ollut mukava lisä kaupunkikuvauksissa. Olen varma, että tämä kirja on herkkua psykologisten dekkareiden ystäville.