Sanna Kotajärvi: Hallankantaja

 

Sanna Kotajärvi: Hallankantaja. Pimeydenkylväjät-sarjan 3. osa. Into. 2026. Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen. 301 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola saa tutkittavakseen erikoisen murhan. Poliisi on saanut koiranulkoiluttajalta ilmoituksen, että koira oli löytänyt ruumiin Turun keskustan liepeillä sijaitsevasta Luolavuoresta. Poliisikolmikko Kasper Rahkola, Erkki Vahalahti ja Kiira Reinikainen kiiruhtavat Luolavuorelle. Kasper pääsee kuin pääseekin sisään ahtaasta luolansuusta ja löytää miehen ruumiin. Kuolleelta on katkaistu kaksi sormea, jotka on kätketty ruumiin taskuun. Kielikin puuttuu. Lähimetsästä löytyneestä lompakosta käy ilmi, että kyseessä oleva uhri on 35-vuotias Roope Honkanen, eronnut, kahden lapsen isä. 

Ensimmäinen haastateltava on Honkasen ex-vaimo Emilia. Emilia ei tunnu olevan pahoillaan eksänsä kuolemasta. Roope ei ollut hyväksynyt avioeroa ja teki jatkuvasti häirintää Emilialle, lähetteli ilkeitä tekstiviestejä ja kävi häiritsemässä Emilian ja lasten kotikadulla ja oven takana. Emilia tuo esille psykologinsa tuen. Hänellä on oikeus tuntea vihaa Roopea kohtaan, sanoo Emilian psykologi Olivia Wahlman. Käy ilmi, että Wahlman on erikoistunut kiusaamisen psykologiaan. Kiusaamisesta tuleekin kirjan keskeinen teema.

Roopen murhan tutkinnassa ei ole vielä päästy kovin pitkälle, kun Kasperille tulee puhelu. "Uusi kroppa", Kiira henkäisi puhelimeen. "Tältäkin puuttuu sormia." Tällä kertaa uhri on nainen: Taru Heinola. 

Kotajärvi kuljettaa taitavasti rikostutkintaa. Lukija saa jännittää pitkään ennen kuin tutkimusten suunta selviää. Tarinan kiinnostavimpia hahmoja on raitis laitapuolen kulkija Termos, joka tarjoaa Kasperille yllättäviä oivalluksia ja johtolankoja. Jännitys tiivistyy entisestään, kun viaton Termos joutuu itse vakavaan vaaraan ja murhayrityksen kohteeksi. Termokselle löytyy vastinpari Raipe Seppo Jokisen dekkareissa. 

Hallankantajasta on moneksi. Rikostutkinta on luonnollisesti kirjan avainteema, mutta esille nousevat myös ihmissuhteet monessa muodossa. Kasperin ja Millan orastavaa suhdetta jarruttaa Millan avioeroprosessi, ja oman kiinnostavan lisänsä tuo Kasperin suhde leskimiesisäänsä. Myös poliisitiimin sisäinen dynamiikka kipuilee, kun kireästi sanaileva Kiira ja piikittelyihin

herkästi tarttuva Vahalahti ottavat yhteen.

Kirjan nimi on onnistunut, sillä raa'at murhat sijoittuvat osuvasti alkukesän hallaöihin. Teos vakuutti minut Kotajärven kyvystä kirjoittaa mukaansatempaavaa rikoskirjallisuutta, ja tämä koukuttava sarja ansaitsee ehdottomasti jatkoa.

Saamme Sanna Kotajärven kirjailijavieraaksi Rauman Kissalaan 21.11.2026.

 

Sofia Herala: Nukkuvien kukkien joki

 

Sofia Herala: Nukkuvien kukkien joki. Atena. 2026. Kansi: Laura Noponen. 256 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Toinen maailmansota on ohitse. 1950-luvulla sodan vaikutukset näkyvät yhä, mutta eteenpäin yritetään mennä. Tornionjoen sivuhaaran, Liakanjoen, varrella sijaitsevassa pohjoisessa kylässä asuu Oivan ja Elnan perhe. Elämä pienessä talossa kolmen lapsen – Hannun, Hemmingin ja Vuokon – kanssa on jatkuvaa selviytymistä, ja Elna tekee parhaansa saadakseen perheelle ruokaa ja vaatteita.

Yllätys on suuri, kun eräänä päivänä vuonna 1950 taloon tulee Oivan sisko Josefina, joka tuo viisivuotiaan tyttärensä Anni-Helenan hoidettavaksi Oivan perheeseen. Hyväntahtoinen Oiva ottaa tytön, vaikka Elna ei päätöstä hyväksykään. Anni-Helenasta tulee Helli.

Kyläläiset eivät tiedä mitään tytön taustasta, mutta päättelevät, että yht'äkkiä Oivan perheeseen putkahtanut tyttö ei voi olla muuta kuin äpärä. Mutta Oiva kantaa salaisuutta, josta edes oma vaimo ei tiedä: saksankielisiä kirjeitä, joissa kaivataan pientä tyttöä.

Kyläläisten vieroksuma Helli saa ystäväkseen Kreetan. Yhdessä lähdetään koulutielle. Liakanjoki ylitetään sulan veden aikana proomulla, jota ohjaa nuori kuljettaja Juhani. Koulun päätöspäivänä 29.5.1956 sattuu suuri tragedia. Koululaisia kuljettanut proomu uppoaa. Onnettomuudessa kuolee viisi lasta ja kuljettaja Juhani. Yksi hukkuneista lapsista on Vuokko, Oivan ja Elnan tyttö. 

Kirjailija kuvaa koskettavasti onnettomuuden jälkeistä surua ja syyllisyyttä. Tyttönsä menettänyt Elna tuntee suoranaista vihaa eloon jäänyttä Helliä kohtaan, veneonnettomuudessa invalidisoitunut Kreeta-ystävä yrittää saada uudelleen otetta elämästä ja Oiva tasapainottelee vaimonsa tukemisen ja vihan kohteena olevan Hellin suojelemisen välillä.  

Myöhemmin kirjassa hypätään ajassa eteenpäin vuoteen 1966, jolloin Helli aviomiehensä ja vauvansa kanssa tulevat Oivan ja Elnan luo. Avomies lähtee jo edeltä etelään, mutta Helli jää vielä kesäksi vanhaan kotitaloon. Se, mitä tapahtuu hänen lähtiessään pois "vanhempiensa" luota, jää lukijan tulkittavaksi. 

Herala kietoo fiktiiviset tapahtumat ja todellisen venetragedian saumattomasti yhteen. Tarinan koskettavaa tunnelmaa kehystävät kauniit ja elävät luonnonkuvaukset. Tornionjokilaakson murretta on käytetty viisaasti: ei liian paljon eikä liian vähän. Laura Noponen on suunnitellut kirjaan upean kannen.

Nukkuvien kukkien joki on upea ja mieleenpainuva esikoisteos, joka viipyy ajatuksissa pitkään viimeisen sivun jälkeen. Vahva suositus!

Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario

 

Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. Crime Time. 2026. Kansi: Timo Numminen. 261 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Jukka-Pekka Palviaisen rikosromaani Lumiakvaario vie lukijan arvoituksellisten tapahtumien keskelle kuuden toukokuisen päivän ajaksi vuonna 2023. Heti kirjan avaussivuilta käy selväksi, että tarinan näyttämönä toimii Rauma – kirjailijan oma synnyinkaupunki. Kaupunki onkin teoksessa suuressa roolissa, ja sen kadut ja kulmat tulevat lukijalle tutuiksi tarinan edetessä.

Palviaisen aloitus on suorastaan karmaiseva. Moottorivene lähestyy Syväraumanlahtea, ja sen pohjalla makaa kauhuissaan oleva keski-ikäinen nainen. Hänen kätensä ja nilkkansa on sidottu nippusiteillä, ja suuhun on tungettu rätti vaimentamaan uhrin epätoivoisia huutoja. Mikään ei auta; nainen upotetaan kylmäverisesti veteen Purjehtijankadulla sijaitsevan luksustalon rannassa.

Samaan aikaan yhteiskunnan rattaista pudonnut, omalaatuinen Simo Sukkula sattuu olemaan paikalla laadukkaan Nikon-kameransa kanssa. Niin hukuttajat tallentuvat Simon muistikortille. Kuvat kuitenkin jäävät vain Simon tietoon – hän asuu mieluummin omissa oloissaan seksinukke-tyttöystävänsä Miran kanssa eikä halua olla missään tekemisissä viranomaisten kanssa.

Rikostutkinta pyörähtää käyntiin, kun edellisistä osista tuttu työpari, rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen ja vanhempi rikoskonstaapeli Nelli Nurminen, kurvaa Purjehtijankadun luksustalolle. Selviää, että talossa on juhlistettu vappua varsin railakkaasti. Tutkimukset ovat vasta alussa, kun seuraavana päivänä Vanhasta Raumasta löytyy terapeutti ammuttuna. Eikä synkkä kierre lopu siihen: heti seuraavana päivänä nuori mies löydetään kuolleena kotoaan. Mikä yhdistää näitä veritekoja ja ehtiikö Taikkonen tiimeineen ratkaista vyyhdin ennen kuin on liian myöhäistä?

Lumiakvaario ei edusta karmaisevaa rikoskirjallisuutta, vaan kyseessä on pikemminkin kevyehkö ja viihdyttävä jännitysromaani. Kirja etenee perinteisen dekkarin tavoin: tapahtuu rikos, jota tutkitaan, ollaan solmussa ja lopuksi saadaan rikos selvitetyksi. Teoksen ehdoton vahvuus ovat sen onnistuneet henkilöhahmot. Poliiseista valotetaan tarkemmin vain päähenkilö Teemu Taikkosen yksityiselämää, ja tästä mukavasta sekä vastuullisesta miehestä on vaikea olla pitämättä. Teemun suhdetta Taija-tyttäreen ja vaimon siskoon Sonjaan olisi seurannut mielellään enemmänkin, mutta kolme kuolemantapausta pitävät miehen niin kiireisenä, että vapaa-ajalla hän ehtii lähinnä vain nukkua.

Jukka-Pekka Palviainen on kokenut ja palkittu kirjoittaja, minkä huomaa tekstistä. Tarinaa on helppo lukea, kieli on sujuvaa ja dialogi soljuu luontevasti. Mukana on myös runsaasti hyväntahtoista huumoria.

Lumiakvaario on kolmas osa Taikkonen Raumalta -sarjassa. Ensimmäinen osa Tavoittelemanne henkilö on tapettu ilmestyi vuonna 2024 ja Viimeinen rukous vuonna 2025.

Kirjan julkkareissa Rauman Kissalassa 10.10.2026 Palviainen paljasti ilouutisen: kustannussopimus neljännestä osasta on jo allekirjoitettu! Jatkoa siis odotellen.

Lumiakvaarion julkkarit Kissalassa 10.10.2026. Tuomas Marjamäki haastattelee Jukka-Pekka Palviaista.

Johanna Lindfors: Sibeliusten tyttäret

 

Johanna Lindfors: Sibeliusten tyttäret WSOY. 2026. Kansi Ville Laihonen. 328 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Miten ilahduttavaa, että Johanna Lindfors on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen ja kirjoittanut ihastuttavan teoksen Jean ja Aino Sibeliuksen tyttäristä. Vanhempien elämästä on kirjoitettu paljon, ja viimeisimmäksi olen itse lukenut Riitta Konttisen kirjan Aino Sibelius. Jeania ja Ainoa käsittelevissä teoksissa tytöt ovat luonnollisesti olleet mukana, mutta yleesnä he ovat jääneet vanhempiensa varjoon. Nyt Lindfors nostaa tyttäret pääosaan ja kaiken keskipisteeksi. Hän kuvaa kauniisti heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan – heidän tiivistä yhteiseloaan sekä syvää kiintymystään toisiinsa ja vanhempiinsa.

Sibeliusten tyttäret on rakennettu kronologisesti vuosilukujen mukaan. Ensimmäinen osa kuvaa 1890–1910-lukuja eli Jean ja Aino Sibeliuksen avioliiton alkuvuosia. Vanhin lapsista, Eva, syntyy vuonna 1893 avioparin asuessa vielä Helsingissä. Esikoistyttärenä Eva saa peräti kymmenen kummia. Ruth syntyy vain vuotta myöhemmin ja Kirsti vuonna 1898. Perhettä kohtaa kuitenkin suuri suru, kun pikku-Kirsti kuolee vuonna 1900 runsaan vuoden ikäisenä.

Kun Aino on jälleen raskaana, perhe-elämää varjostaa Jeanin raskas juhliminen Helsingin Königissä ja Kämpissä. Katarinan syntymän jälkeen Aino ja Janne löytävät kuitenkin mieleisensä tontin Tuusulanjärven rannalta. Niin rakentuu Lars Sonckin suunnittelema kaunis ja rakas Ainola. "Ainolasta tulisi heille kaikille todellinen turvasatama."

Perhe muuttaa Ainolaan vuonna 1904, ja talo tuntuu alusta pitäen ikiomalta kodilta. Perhe kasvaa vielä kahdella tytöllä, kun Pulmuset Margareta ja Heidi syntyvät. Sibeliusten perheyhteisö on kiinteä ja lämmin; vanhemmat rakastavat lapsiaan syvästi. Tyttöjen järjestämät teatteriesitykset viihdyttävät paitsi omaa väkeä, myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön tuttavaperheitä. Sisarukset ovat toisilleen elintärkeitä. Kun he myöhemmin muistelevat lapsuus- ja nuoruusvuosiaan, yksi hallitseva elementti nousee ylitse muiden: isän sävellystyö. Margareta muisteli Suomen Kuvalehden haastattelussa isänsä vahvaa läsnäoloa:

"Meillä lapsilla oli aina hänestä voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä aina tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla, vaikkei häntä näkynytkään... jotenkin kuin tiheätä ilmaa, silloin kun hän oli kotona...minusta tuntui kuin niissä Ainolan puissakin olisi ollut hänen läsnäolonsa. Se oli aivan ihmeellistä."

Lindfors kuljettaa tyttärien elämää läpi vuosikymmenien aina heidän elämänsä loppuhetkiin asti. Kirjailija kuvaa tyttärien uravalintoja, avioliittoja ja lapsia kauniisti ja perusteellisesti. Koko ajan taustalla kulkee Jannen ja Ainon oma elämä. Janne antoi hyväksyntänsä tyttärien miesvalinnoille, vaikka hieman tiukkaa teki Ruthin puolison Jussi Snellmanin kohdalla – lähinnä parin suuren ikäeron vuoksi. Myöhemmin myös lastenlapset olivat aina sydämellisesti tervetulleita Ainolaan.

Helsingin Kirjamessuilla Johanna Lindfors kertoi kirjaa varten tekemästään laajasta taustatyöstä. Hän kertoi olevansa kiitollinen Sibeliuksen suvun antamasta avusta. Kirjassa hyödynnetty laaja lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Teksti on kirjoitettu kauttaaltaan sujuvasti ja vankalla ammattitaidolla, ja siinä Sibeliusten perhearki nivoutuu saumattomasti osaksi laajempaa ajankuvaa. On ilo ottaa kirja käteen: Ville Laihosen suunnittelema tyylikäs kansi, kaunis taitto ja ihastuttava valokuvaliite tekevät lukukokemuksesta visuaalisestikin nautinnollisen. Tätä teosta voi lämpimästi suositella kaikille historian, elämäkertojen ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisön ystäville.

Kuvat Ainolasta: Anneli Airola

Marko Hautala: Isä Malakain silmät.

 

Marko Hautala: Isä Malakain silmät. Riivaustarina. Haamu. 2026. Kannet Nalle Mielonen. 270 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anton Lavio on bestmanina ystävänsä Matiaksen ja Anjan häissä. Kun tulee hänen vuoronsa pitää puhe, hän joutuu paniikkiin ja hänen on hypättävä yli suuri osa suunnitellusta puheestaan. Anton on aina jännittänyt sosiaalisia tilanteita ja tuntee nyt puhdasta onnea, että tilanne on ohi, vaikkakin hän epäonnistui, kuten aina. Sosiaalisten tilanteiden pelko yhdistettynä huonoon itsetuntoon on Antonin mielestä pilannut hänen koko elämänsä.

Juhlissa Anton tapaa kouluaikaisen ystävänsä Nikin, suositun musiikkilupauksen 2000-luvun alkupuolelta. Niki haluaa auttaa Antonia selättämään paniikkitilanteet. Hän ohjaa Antonin isä Malakain luo. Nikin mukaan isä Malakai, joka on jesuiittapappi ja entinen katolisen kirkon manaaja, pystyy auttamaan Antonin kaltaisia ihmisiä, joiden elämä ei ole minkään arvoista. Parantamismetodi on erikoinen: Isä Malakai manaa demoneita ihmisiin, joiden elämänilo on syystä tai toisesta sammunut. Anton on epätoivoinen ja ottaa vinkin vastaan. 

Anton menee tapaamaan isä Malakaita. Valkokasvoinen Malakai on pukeutunut mustaan kaapuun. Antonille sanotaan: "Ihminen näkee maailmassa sen, mitä itse kantaa sydämessään. Sinä kannat sydämessäsi säälittävää lasta, joka hamuaa pimeässä äitinsä rintaa, jota ei enää ole." Missä sekasotkussa olenkaan, joutuu Anton peloissaan pohtimaan. Isä Malakai antaa Antonille kasetteja kuunneltavaksi. Anton kuuntelee kasetit uudelleen ja uudelleen,  mutta tulos on aina sama: ei puhetta, ei musiikkia, vain kummallisia ääniä. Vielä Anton jaksaa uskoa. 

"Ehkä Isä Malakai todellakin, jostakin tuntemattomasta syystä, halusi auttaa. Ehkä entinen jesuiitta suhtautui ripittäytymiseen aiempaan rooliinsa kuuluvalla vakavuudella ja piti sitä edelleen sakramenttina. Ehkä isä Malakai ei pelkästään halunnut, vaan myös osasi auttaa. Ehkä kaoottisten kasvojen takana oli jotakin Vatikaanin varjelemaa salatietoa, jolla herätettiin ihmisen piilevä potentiaali."

Ja kuinka ollakaan, Antonin arki alkaa sujumaan mallikkaasti. Hän saa menestystä työelämässä, samoin naissuhteissa on onnea, eikä sosiaalisesta epävarmuudesta ole enää tietoakaan. Mutta pian kaikki muuttuu. Isä Malakailla on epäinhimillisiä vaatimuksia ja kodissa alkaa kuulua kummallisia ääniä. Pelko ja ahdistus ovat koko ajan läsnä. 

Isä Malakain silmät on ilmestynyt sähköisessä muodossa Storytel Originalin julkaisemana vuonna 2017. Teoksesta muodostui vuosien mittaan suoratoistopalveluissa suosittu kulttiteos. Kiinnostava ratkaisu on julkaista painettu versio lähes kymmenen vuotta myöhemmin. 

Marko Hautala tunnetaan psykologisen kauhun ja jännityksen mestarina, ja häntä onkin syystä tituleerattu suomalaisen kauhun kuninkaaksi. Teoksessa Isä Malakain silmät kauhu viedään vielä pidemmälle kuin esimerkiksi menestysromaani Kuokkamummossa.

Kirjan piinaava tunnelma hiipii iholle ja tunkeutuu syvälle tajuntaan. Välillä kammottavat tapahtumat aiheuttivat suorastaan pahoinvointia ja pakottivat minut pitämään taukoa, mutta tarinan intensiivisyys piti otteessaan niin tiukasti, ettei kirjan jättäminen kesken käy mielessäkään. Suosittelen kirjaa psykologisen kauhun ystäville. 

Hautalan riivaustarina on saanut upean Nalle Mielosen suunnitteleman kannen. Lisäksi kirjan kaunis taitto ja kovakantisuus houkuttelevat tarttumaan kirjaan. 

Terveisiä Helsingin Kirjamessuilta

 

Kylläpäs oli jälleen antoisa messutapahtuma. Ja taas tuli yleisöennätys: 112 000 kävijää. Se on todella huima määrä. 

Yleisöä oli paljon, tarjontaa oli paljon, lavoja oli paljon, kirjoja oli paljon, innokkaita lukijoita oli paljon.  

Itse olin messuilla lauantain ja sunnuntain.



Lauantai on perinteisesti dekkaripäivä. Kävin kuuntelemassa Helena Immosta, Anne Prokofjeffia ja Taavi Soininvaaraa. 

Toisessa dekkarisessiossa Sini Paloheimo haastatteli Eevi Kauppista, Jussi Simolaa ja Kaisu Tuokkoa. 
Eevi Kauppisen dekkareissa liikutaan kesäisessä Hangossa ja Kaisu Tuokko kuvaa Kristiinankaupungin markkinoita. Raumalaislähtöinen Jussi Simola kuvaa pientä, suljettua yhteisöä, mutta ei Raumalla. Kaikki olivat sitä mieltä, että dekkarissa tulee olla jokin  yhteiskunnallinen teema.

Hesarin esikoiset 2026. Ehdolla ovat Laura Airola, Vesa Rantama, Liisa Kaski, Tiia Ketola, Milla Härmä, Sanni Isometsä ja Janne j. Olin. - Itse en ole lukenut yhtään näistä, mutta varmasti kaikki olisivat tutustumisen arvoisia. 

Kävin kuuntelemassa myös Pirkko Soinista, jonka uutuuskirja Siellä missä sydän on, kertoo kirjailijan vierailuista yhteentoista taiteilijakotiin eri puolilla Suomea. Varmasti kiinnostava kirja.

Saksalainen Svenja Falk kertoi kirjastaan Häviön päivät– Ihmisiä natsi-Saksan raunioilla (Die letzten Tage der Diktatur). Kirja on tietokirja, joka kuvaa 24 päivän ajanjaksoa keväällä 1945 (30. huhtikuuta – 23. toukokuuta 1945) Saksan antautumisen ja diktatuurista vapautumisen välillä.

Varmasti kiinnostava kirja on Johanna Lindforsin kirja Sibeliuksen tyttäret. Sibeliuksen tyttäret ovat jääneet isänsä ja äitinsä varjoon, ja nyt on hienoa, että Lindfors nostaa heidät esille. Lindfors on tehnyt laajaa taustatyötä ja kiittää Sibeliuksen sukua, joka on ollut hyvänä tukena arkistojen kartoituksessa. 

Messuilla oli useita sessioita äänikirjoista. Näkökulmia oli monia: suoratoiston merkitys kirjalliseen kulttuuriin, äänen merkitys äänikirjoissa ja äänikirjojen lukijoiden kokemuksia.

Venla Hiidensalo haastatteli Päivi Alasalmea ja Kari Hotakaista suhtautumisesta äänikirjoihin. Hotakainen suhtautui äänikirjoihin varsin negatiivisesti. Tulot ovat tippuneet äänikirjojen myötä, kirjailija saa noin 0,45–0,55 euroa per kuuntelukerta. Alasalmen mukaan kriitikot eivät juuri arvosta äänikirjoja. Niitä harvoin arvostellaan, vaikka kyseessä olisi teos, josta ei ole tarkoitustakaan tehdä printtikirjaa. Suoratoiston myötä taideproosa, runous ja esseet kärsivät.

Essi Hellen haastatteli Eija Ahvoa, Ville Tiihosta ja Annina Piiparista äänen merkityksestä äänikirjakokemuksessa. Mukana oli myös Earselectin tuotantopäällikkö Antti Yrtti. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että lukijan merkitys on suuri äänikirjoissa. Onkin rikkaus, kun käytettävissä on erilaisia lukijoita. Tärkeää on kyky tulkita kirjan tunnelmaa, vaikka Suomessa pidetään melko vähäeleisestä luennasta. Lukija ei saa kirjaa luettavaksi etukäteen, vaan saa sen sijaan kustantajalta synopsiksen sekä listan vieraskielisistä nimistä/sanoista. 

Kysyttäessä mitä nämä äänikirjojen lukijat haluaisivat lukea, jos saisivat itse valita. Tiihosen vastaus oli selkeä: chicklittiä, mikä olisi hyvää vastapainoa hirttokohtauksille. Eija Ahvo ja Annina Piiparinen lukisivat mieluiten satuja. 

                                                    

Äänikirjojen lukijat Anna Saksman ja Ronja Keiramo kertoivat kokemuksistaan äänikirjojen lukijoina. Heidät on valittu lukijoiksi avoimen hakemuksen perusteella. Saksman lukee noin 20-25 kirjaa vuodessa ja Keiramo puolestaan noin 10 kirjaa. Molemmat lukevat kirjan kerrallaan, jolloin on helpompi keskittyä vain tiettyyn teokseen. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että tärkeintä luennassa on rytmi.

Tiina Pasanen toi tunnetuksi Pohjois-Karjalaa. Hänen viihteellisen Soundtrack-sarjansa tapahtumapaikat ovat Pohjois-Karjassa.

Otava kutsui somettajat ihanaan messuiltapäivään. Ääneen pääsivät mm. Henriikka Rönkkönen, Mirella Mäkinen, Anne Halonen, Soili Pohjalainen, Kaisa Viitala, Emma Alftan, Hanna Velling, Nelli Hietala ja Minna Haapasalo.

  

Ihan ilman kirjoja ei tarvinnut kotiin palata.

Hyvä messutapahtuma oli. Tuntui, että Turun kirjamessuilla sessiossa kuin sessiossa käsiteltiin tekoälyä. Helsingin messuilla asiasta ei lainkaan puhuttu ainakaan niissä sessioissa, joita minä kuuntelin.

Lämmin kiitos Helsingin Kirjamessuille bloggaripassista.

Tatiana Țîbuleac: Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät

 

Tatiana Țîbuleac: Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät. Kairaamo. 2026. Romaniankielinen alkuteos Vara in care mama a avut ochii verzi. Suomentanut Tuukka Tuomasjukka. Kansi: Risto Viitanen. 167 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä aamuna, kun vihasin häntä enemmän kuin koskaan aiemmin, äiti täytti kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Hän oli lyhyt ja lihava, tyhmä ja ruma. Hän oli turhin äiti, jota maa oli koskaan päällään kantanut. Katsoin ikkunasta, kun hän seisoskeli koulun portilla kuin kerjäläinen. Olisin voinut tappaa hänet ajatuksen puolikkaalla." 

Tämä aloitus on eräs vaikuttavimmista kirjan aloituksista, mitä olen lukenut. Kirjan kertoja Aleksy sanoo nämä sanat. Heti herää kysymys, miksi Aleksy halveksii äitiään näin myrkyllisesti. Aleksy asuu äitinsä kanssa Lontoossa, pikkusisko Mika on kuollut. Isä oli jättänyt heidät löydettyään puolalaisen nuoren naisen, jolla oli kielikoru.

Aleksyn oli tarkoitus lähteä kavereittensa Kalon ja Jimin kanssa kesäksi Amsterdamiin. Matkasta ei tule mitään, sen sijaan äiti saa houkuteltua Aleksyn kanssaan viettämään kesää Ranskassa. Tuo ruma, iljettävä nainen, hänen äitinsä oli saanut tietää sairastavansa syöpää ja haluaa nyt viettää viimeisen kesänsä Ranskassa poikansa kanssa.  Mutta jotakin on äidin luvattava. "...hän lupasi antaa minulle autonsa ja auttaa väärentämään ajokortin, että voisin ajaa sitä." Kun äiti sitten vannoo pitävänsä lupauksensa isoäidin ikonin edessä ja allekirjoittaa vielä paperille kirjoitetun lupauksen, Aleksy uskoo häntä, mutta sanoo vielä "...tapan hänet, jos hän ei pidä lupaustaan." 

Aleksyn empatian puute, erityisesti äitiään kohtaan, tuntuu aluksi järkyttävältä, kunnes Aleksy avaa menneisyyttään ja kertoo rakkaan sisarensa Mikan kuolemasta. "Minulla on niin kova ikävä häntä, että on pakko sulkea silmät." Paljastus tuntuu henkeäsalpaavalta, ja ärsytyksen tilalle tulee sääli tätä rikkinäistä miestä kohtaan, joka kerran oli rakkautta hakeva pieni poika ja joka edelleen hakee äidin rakkautta ja hyväksyntää. Tragedian jälkeen sokea isoäiti muuttaa Aleksyn ja äidin luo. Menneisyyden varjot seuraavat Aleksya: hän käy edelleen terapiassa ja syö jatkuvaa lääkitystä mielenterveyden sairauteen, jonka "nimessä oli kuusitoista kirjainta."

On kulunut kolme viikkoa Ranskassa. "Olimme, viimein, perhe," toteaa Aleksy. Äidin ja Aleksyn aamiainen koostuu popcornista ja oluesta. "- epäterveellistä, taatusti, mutta kuka terveyttä tarvitsi meidän tapauksessamme? Yhdellä oli syövän riuduttama ruumis ja toisella sairas pää." Välillä tuntuu epäselvältä, kenelle Aleksy puhuu: itselleen, psykiatrilleen vai lukijalle. Aleksyn ja äidin välillä on aitoja hellyyden hetkiä, kun Aleksy alkaa pelätä äitinsä kuolemaa. Myönteisiä hetkiä syntyy myös Aleksyn ja hänen tulevan vaimonsa kuin myös Aleksyn ja kaupunkilaisten välillä. 

Kirja on todella omaääninen ja hyvin vaikuttava. Teos on enemmän kuin vain tarina ongelmallisesta pojasta, joka ei saa vanhemmiltaan rakkautta. Kirja raapii pintaa syvemmältä ja taipuu kauniiksi kuvaukseksi anteeksiannosta ja sovinnosta.  Äidin silmistä kertovat ajoittain banaalit, yhden rivin mittaiset luvut silmukoituvat yhteen kirjan lopussa. 

Tuukka Tuomasjukan onnistunut käännös tavoittaa kirjailijan kauniin, lyyrisen kielen. 

Kirja on miellyttävä ottaa käteen. Risto Viitasen suunnittelema kansi on kaunis ja kirja on kauniisti taitettu. 

On hienoa, että tämä maailman mainetta saavuttanut kirjan on käännetty suomeksi. Tatiana Tibuleac on moldovalais-romanialainen kirjailija ja toimittaja, joka nykyisin asuu Pariisissa. Tibuleacin esikoisteos Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät teki hänet tunnetuksi, ja hän onkin yksi luetuimmista itäeurooppalaisista nykykirjailijoista. Hänen toinen romaaninsa Pullopuutarha voitti Euroopan kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019.