Jeffrey Archer: Viimeinen nousu

 

Jeffrey Archer: Viimeinen nousu. SAGA Egmont. 2026. Englanninkielinen alkuteos Paths of Glory. Suomentanut Virpi Kuusela. Cover design: Lisa Bygdén. 431 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Best-seller kirjailija, mestarillinen tarinankertoja ja entinen poliitikko Jeffrey Archer on poissa. Hän kuoli maanantaina 5. lokakuuta 2026 86-vuotiaana. Archerin kirjoja on myyty huikeat määrät, yli 300 miljoonaa kappaletta. 

On ilo kunnioittaa Archerin muistoa tällä postauksella. Postauksen kohteena on tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani Viimeinen nousu. Kirja kertoo englantilaisesta vuorikiipeilijästä George Mallorysta (1886-1924), joka oli yksi ensimmäisistä Mount Everestin kiipeämistä yrittäneistä ihmisistä. 

Tarina alkaa vuodesta 1999, kun George Malloryn ruumis löytyy Mount Everestiltä. Hänen vaimonsa Ruthin kuvaa ei löydy hänen pussukastaan. Puuttuva valokuva on tärkeä tulevan tarinan kannalta. Sitten tarina hyppää vuoteen 1892 ja alkaa liikkua eteenpäin päättyen vuoteen 1924. 

Kirja keskittyy Malloryn rakkauteen kahteen naiseen: vaimoonsa Ruthiin ja Chomolungmaan, maailmankaikkeuden jumalataräitiin eli Mount Everestiin. Vaimon hän voittaa kiipeämällä, kun taas toisen rakkauden hän yrittää voittaa kiipeämällä, mutta Chomolungma vie Malloryn mennessään ja hän kuolee. Tapahtumat ennen ensimmäistä Everestin retkikuntaa ovat tyypillistä mukaansatempaavaa, jännittävää Archeria. Mallory tekee kaikkensa unelmansa saavuttamiseksi. Hän kiipeää Cambridgen yliopiston muurien yli myöhästyessään haastattelusta, hän kiipeää Eiffel-torniin vain todistaakseen kykynsä ja kaikkein tärkeintä, hän kiipeää Venetsian kirkontorniin tehdäkseen vaikutuksen tulevaan vaimoonsa. 

Royal Society kutsuu Malloryn mukaan suunnitellessaan ensimmäistä yritystä kiivetä Mount Everestin huipulle. Innostuneena hän liittyy retkikuntaan. Australialainen kemisti Finch on vakuuttunut siitä, että happisäiliöt ovat välttämättömiä kiipeilijöille, mutta Mallory on toista mieltä ja hylkää happisäiliöt. 

Kun Mallory viimeistä kertaa vuonna 1924 yritti nousua Mount Everestille, hänellä oli pussukassaan Ruthin kuva, jonka hän aikoi sijoittaa Mount Everestin huipulle. 

Viihdyin todella hyvin kirjan parissa. Kirja on viihdyttävä, jännittävä ja mukaansatempaava. Archer on vakuuttava tarinankertoja, ehkä jopa maailman paras, kuten Goodreads mainostaa. Sen todistaa jälleen Viimeinen nousu, jonka tarina kietoo lukijan otteeseensa heti kirjan alusta alkaen. 

Archer on tehnyt perusteellista taustatyötä tutustuessaan vuorikiipeilyn historiaan, vaaroihin ja käytänteisiin. Kiinnostava yksityiskohta kerrotaan, kun Mallory retkikuntineen kiipesi Madame Blancin huipulle. 

"Yksi asia minun täytyy tehdä, herrat, ennen kuin lähdemme laskeutumaan", Young sanoi. Hän otti takkinsa taskusta punnan kultarahan ja kumartui panemaan sen lumeen jalkojensa juureen. Mallory ja Finch katsoivat pientä rituaalia lumoutuneina, mutta eivät sanoneet mitään. "Terveisiä Englannin kuninkaalta, ma'am", Young sanoi. "Toivottavasti suotte hänen nöyrille alamaisilleen turvallisen paluun takaisin heidän kotimaahansa."

Mount Everest valloitettiin ensimmäisen kerran virallisesti 29. toukokuuta 1953, kun Uuden-Seelannin Edmund Hillary ja nepalilainen sherpa Tenzing Norgay saavuttivat maailman korkeimman huipun. Archerin kirjan lopussa on tieto-osuus, missä kerrotaan, mitä kirjan henkilöille tapahtui vuoden 1924 jälkeen. George Leigh Mallory II, Malloryn pojanpoika, kiipesi Mont Everestille vuonna 1995. "Omien sanojensa mukaan hän hoiti loppuun hieman keskeneräisen perheasian."

Jussi Simola: Katkerat katseet

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. Myllylahti. 2026. 291 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Dekkari alkaa lupaavasti. Eläkeläinen Ensio Koikkalainen löytää takkinsa povitaskusta itsemurhaviestin: "Anna anteeksi, etten jaksanut enää. Mutta näin on parempi. Rakastan sinua koko sydämestäni." Viestiä ihmetellään Kirsti-vaimon kanssa, kunnes vaimo huomaa, että aviopuolison takki on vaihtunut edellispäivän kahvilakäynnillä. 

Uutinen viestistä ja vaihtuneesta takista välittyy rikostiimin johtaja Lara Hongalle, mutta ennen kuin hän ennättää tarkemmin paneutua juttuun, hänelle tulee kiireisempi toimeksianto. Läheisestä kartanosta on löytynyt ruumis. Yhdessä rikoskomisario Eero Huuhkan kanssa Lara suuntaa rikospaikalle. Lara huudahtaa spontaanisti: "Voi jumalauta. Näetkö saman kuin minä?" Maatilan omistaja Gustav Hummelgård löytyy hirttäytyneenä. Kovin kummoisia tutkimuksia ei tarvita, kun selviää, että kysymyksessä ei voi olla itsemurha. 

Kartano on oma suljettu yhteisönsä, johon kuuluvat Gustavin vaimo Gunilla, tytär Martha ja hänen miehensä Ville Kivi, talonmies Kalle Holm ja kotiapulainen Hellevi Helenius. Lisäksi kartanon alueella asuu Villen veli Lasse pienen sairaan poikansa kanssa. Näistä henkilöistä on luontevaa aloittaa tutkinta. 

Lara tiimeineen alkaa selvittää kartanon asukkaiden keskinäisiä suhteita. Käy ilmi, että jotakin erikoista liittyy Gustavin edellisiltaiseen Helsingissä käyntiin. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen käyttää paljon aikaa käydessään läpi valvontakameroita. Mukaan kuvioihin putkahtaa salaperäinen, ökyrikas Girts Pennonen, mutta onko hänellä mitään tekemistä Gustavin kuoleman kanssa, miettii poliisi. 

Tutkinta takkuaa. Larasta tuntuu, ettei eteenpäin päästä ollenkaan. Tutkimusten lomassa lukija pääsee kurkistamaan Laran ja Eeron alkavaan romanssiin. Myös Laran Elsa-tytär tulee tutuksi. 

Katkerat katseet on kolmas osa Lara Honka -dekkarisarjassa. Aiemmat osat ovat Haudatut haaveet ja Valitut valheet. Simola noudattaa dekkareissaan perinteistä rikosromaanikaavaa. Viihdyin hyvin kirjan parissa. Simolan suoraviivaista ja vaivatonta tekstiä on helppo lukea. Tarinan poliisit ovat ihan tavan ihmisiä, joilla on oma arkensa ja omat henkilökohtaiset haasteensa. Simolan vahvuus on yllättävien juonikuvioiden rakentamisessa. 

Jussi Simola on lähtöisin Raumalta ja asuu nykyisin Helsingissä. Alkuperäinen kotikaupunki pysyy selvästi kirjailijan sydämessä, sillä hän on edelleen vannoutunut Rauman Lukon kannattaja.

Arvottavana kaksi lippua Helsingin kirjamessuille

 

Helsingin Kirjamessut on Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma, joka keräsi viime vuonna yli 100 000 kävijää. Messutapahtuma alkaa jo viikon päästä: 22. - 25.10.2026. Messujen teemana on tänä vuonna kieli. 

Helsingin Kirjamessujen 17 ohjelmalavalle nousee neljän messupäivän aikana yli 2000 kirjailijaa, taiteilijaa, vaikuttajaa ja muuta esiintyjää.

Tässä linkki ohjelmaan. (linkki)

Blogissani on arvottavana kaksi messulippua. Samalla lipulla voit tutustua myös Viini & Ruoka -tapahtumaan (K18). Lapset aikuisen seurassa.

Liput on saatu mainostarkoituksessa / Helsingin Kirjamessut.

Messujen aukioloajat:
to-la klo 10-20
su klo 10-18.

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta.  Jos onni suosii sinua, laitan sinulle e-lipun sähköpostiisi. 

Kiva, jos seuraat blogiani (oikealla "seuraajat").

Arvonta-aika päättyy maanantaina 19.10.2026 klo 18. Jos en tavoita voittajaa sähköpostitse 21.10.2026 mennessä, teen uuden arvonnan.

Onnea arvontaan!

Jatko-osa: 

Arvonta suoritettu maanantaina 19.10.2026 klo 18.15.

Osallistujia oli 29. Kiitos kaikille osallistuneille.

 Onnetar suosi:

Anonyymi: hannelemagnusson 

Anonyymi: riihulla 

Onnea voittajille! Ilmoitan heille sähköpostitse voitosta. 

Jari Olavi Hiltunen: Vespera Nostra

 

Jari Olavi Hiltunen: Vespera Nostra. Meidän iltamme. Romaani avioparista. Väyläkirjat. 2026.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjalla on osuva nimi: Vespera Nostra - meidän iltamme. Siitä kirjassa on kysymys: Hannun ja Pirkon yhdestä yhteisestä illasta. Illan aikana aviopari muistelee elettyjä vuosia: Hannun elämänuraa saarnaajana, saarnaajavuosia ulkomailla, lapsia Marjaa, Tuomoa ja Juliusta, uskonystäviään ja ennen kaikkea avioliittoa, jossa on ollut aivan liian vähän aikaa toiselle ja liikaa aikaa saarnaajan työlle. Pirkko vie eteenpäin keskustelua, johon Hannu joskus hieman epäröiden tai jopa vastentahtoisesti tarttuu. 

Pirkolla on syynsä tehdä tiliä eletystä elämästä. Hän on juuri saanut tietää, että hänellä on vakava sairaus, eikä elinaikaa ole enää kovinkaan paljon. Yhdessä käytyjen keskustelujen ja muisteluiden ylle heittävät varjonsa Pirkon lähenevät viimeiset päivät. Muisteluissa päällimmäiseksi nousee Hannun saarnaajan työ - iloineen ja suruineen. Hannulla oli matematiikan opettajan koulutus, mutta sitä työtä hän ei koskaan tehnyt. Hän lähti innolla mukaan helluntailiikkeeseen, kun hänelle tarjoutui mahdollisuus toimia pastorina ja saarnaajana. Sitä työtä hän teki koko työssäoloajan ilman koulutusta. "Kun tietoa oli vähän, luovalla mielikuvituksella täytettiin helposti monta aukkopaikkaa", toteaa Hannu. 

Ensin Hannu teki saarnaajan ja pastorin työtä kotimaassa, mutta sitten toisten uskonystävien esimerkkien ja kannustuksen innoittamana Hannu ja Pirkko lapset mukanaan suuntasivat lähetysmatkansa ensin Tyynenmeren saarelle, sitten Intiaan ja lopuksi Keniaan. Hannu pohtii: "Lähetystyössä tärkeintä ei ollut se, kuinka hyvin lähetti puhui, vaan se, että yksi kuuli Jumalan sanaa omalla kielellään ja toinen vaivautui tuomaan sitä vaikka Suomesta asti. Se oli sen arvoista." Saarnaajan työlle sekä kotimaassa että ulkomailla oli yhteistä pitkät, monen päivän saarnamatkat. Nyt Pirkko tuo esille sen, kuinka yksinäiseksi ja jopa unohdetuksi hän tunsi itsensä Hannun saarnamatkojen aikana.  

Kovin rauhallisesti Pirkko suhtautuu päiviensä loppumiseen. Ehkä tässä heijastuvat Hiltusen omat kokemukset tyttärensä vaikeasta sairastumisesta, jolloin perheen oli valmistauduttava jopa tytön kuolemaan. Näistä traagisista kokemuksista Hiltunen on kirjoittanut koskettavan, autofiktiivisen teoksen Teho-osasto (Aikamedia 2024) ) (linkki). Vespera Nostra ei edusta autofiktiivistä romaania, mutta tutuista aiheista Hiltunen kirjoittaa, sillä hän on itse mukana helluntailiikkeessä. Olisin ajatellut, että Hiltusen omakohtainen uskonnollinen vakaumus antaisi lisäarvoa helluntailaisuuden käsittelylle. Hyvin vähän kirjassa käsitellään uskonnon periaatteita tai käytäntöjä. Toki kirjassa tuodaan esille vanhimmiston valta ja käsitellään naisten asemaa, kuvataan lyhyesti saarnoja ja haltioitumista, mutta olisin mielelläni kuullut näistä teemoista enemmänkin.

Pirkon ja Hannun elämä on ollut melko tasaista ilman suuria iloja tai suruja. Hyvä niin - tällaista on varmasti monen muunkin avioliitto. Lukijana jäin silti kaipaamaan juoneen jotakin jännitettä tuovaa: joko jotakin huippuhauskaa tai vastaavasti traagista.  Odotin myös enemmän kuvausta ulkomaan saarnamatkoilta. Intian köyhyyttä kuvattiin jonkin verran, mutta esimerkiksi Kenian upea luonto ja eläimistö jäivät täysin sivuun. 

Hiltunen on sujuvasanainen kirjoittaja, jonka tekstiä on helppo lukea, ja dialogi kantaa hienosti. Kirjan rakenne on selkeä, sekä Pirkolla että Hannulla on omat minä-kertoja lukunsa. Aviopariin oli helppo tutustua. Pirkon pirskahteleva elämänmyönteisyys valloitti heti minut, kun taas jäyhemmän Hannun kuoren sulattelu vei kauemmin aikaa. 

Hiltusen kaksi aiempaa teosta edustivat maagista-realismia: Nukkuva kreivitär (Warelia 2025) ja Ahmatova (2023). Onkin kiinnostavaa nähdä, millainen teema seuraavassa kirjassa on, sillä uskon ja toivon, ettei Hiltusen kirjailijan ura jää tähän.

Eino Taina: Piilopaikat

 

Eino Taina: Piilopaikat. Avain. 2026. Kansi: Tom Backström. 286 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolmeen viikonloppuun. Ensimmäisen kerran lukija tutustuu poikaporukkaan 7. luokan rippikoululeirillä. Nuoret ovat levottomia, ilmapiiri on jännittynyt uudessa ympäristössä. Monenlaiseen lähdetään mukaan, vaikkei itse oikein haluaisikaan, mutta toisille ei uskalleta sanoa ei, koska se näyttäisi raukkamaiselta. Päähenkilö on Iikka, joka haluaa hinnalla millä hyvänsä olla kaveri Hamzan kanssa. 

Menee kaksi vuotta ja pojat ovat edelleen yläkoulussa. Elämä on muuttunut rajummaksi. Öitä vietetään poissa kotoa, eikä vanhempien huolestuneisiin tiedusteluihin viitsitä edes vastata. Edelleen Iikka on ihastunut Hamzaan. Vaikka Hamzan mielenkiinto kohdistuu Tainaan, se ei vähennä Iikan kiintymystä Hamzaan. Iikka on jopa mennyt salille hankkiakseen lihaksia, jotta miellyttäisi Hamzaa. 

Viikonloppuun mahtuu nuorten välistä raakaakin väkivaltaa,  alkoholin ja huumeiden käyttöä, mutta paljon myös oman itsensä etsimistä. Iikka on kadoksissa, häntä pelottaa kohdata itsensä. Iikan ja Hamzan lisäksi poikajoukosta nousee esille sympaattinen Niki, joka aistii Iikan todellisen identiteetin ja toimii ikään kuin Iikan peilikuvana. 

Juonen edetessä tytötkin saavat roolinsa. Erityisen koskettavaa on tutustua Moniraan, jonka äiti on kuollut huumeisiin ja nyt tämä yläkoululaistyttö asuu yksin perheensä omakotitalossa, jossa mellastavat tutut ja tuntemattomat porukat.  

Kolmannessa viikonlopussa ajassa on edetty kymmenisen vuotta. Eräs porukan pojista on kuollut, ja nyt ollaan hautajaisissa. Hautajaisissa on myös Hamza. Iikassa heräävät tutut tunteet Hamzaan kohtaan. "Että muistan, miltä tuntui kun hymy tai katse tai epähuomiossa tapahtunut hipaisu peitti alleen kaiken tuskan, kun toivon häivähdys täytti koko mielen ja synnytti ajatuksen, että ehkä hän haluaa minua, ehkä tämä on se päivä, kun hän huomaa tarvitsevansa minua samoin kuin minä häntä."

Tämä kirja kyllä kolahti. Eino Tainan Piilopaikat on aito, koskettava ja hyvin inhimillinen kuvaus yläkoululaisten poikien maailmasta. Kirjan keskiössä ovat nuorten ja vanhempien suhteet, vallan olemus, oman minuuden löytäminen ja homoseksuaalisuus. Turun Kirjamessuilla Taina kertoi, että hän oli koronan aikana sairaana ja rupesi silloin kirjoittamaan. Juoni alkoi hyvin hahmottua, mutta hahmoja joutui paljon karsimaan. Taina toivoo, että hän pystyy kirjassa tekemään näkyväksi nuorten arkipäivän todellisuutta. 

Turun Kirjamessuilla pääsin kuvaan Eino Tainan kanssa.

Niina Holopainen: Graniittijalka

 

Niina Holopainen: Graniittijalka. Reuna. 2026. Kansi ja taitto Jaana Rautio. 228 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Graniittijalka-romaanin päähenkilö on vanha hirsitalo, joka saa todistaa kolmen sukupolven naisen elämää iloissa ja suruissa. Talo pyrkii suojelemaan suvun naisia, mutta aina naiset eivät ole kykeneviä tai halukkaita kuulemaan talon neuvoja. 

Tapahtumat alkavat vuodesta 1918, sisällissodan ajasta. Hilma ja juuri sodasta palannut Aukusti solmivat avioliiton. Heillä on suuri luotto tulevaisuuteen. Niin rakentuu talo, jolle Hilma loitsuin lupaa: "Mikä tulee minusta, liittyy sinuun iäksi. Veri seuranaan uusi jäsen liittyy sinetillä sarjaan loputtomaan..." Mutta Aukustin vievät sisällissodan raa'at muistot pimeyteen, eikä hänestä ole isäksi tyttärilleen Lailalle ja Liisalle.

Laila on toista sukupolvea edustava hirsitalon nainen. Lailan omat vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset ohjaavat hänen käyttäytymistään. Oma raskaana oleva tytär Eeva joutuu äidin epäinhimillisen kohtelun kohteeksi. Traagisten tapahtumien jälkeen Eevasta tulee talon kolmas sukupolven edustaja. 

Eevan jouduttua hoitokotiin talo jää tyhjäksi. Onneksi tulee Sirpa, suvun ulkopuolinen nainen, joka ostaa talon. Yllätyksellisellä tavalla Sirpan kokemuksista löytyy liittymäkohtia Hilman sukuun.

On kiinnostavaa, että kirjailija on valinnut yhdeksi teoksen päähenkilöistä hirsitalon, joka sitoo sukupolvet ja kirjan tapahtumat yhteen. Välillä talo kommentoi kulloinkin vuorossa olevaa kertojaa, mutta se on saanut myös omia nimikkolukujaan. Talo ehti kokea pitkän elämänsä aikana paljon:

"Pääsin sadan vuoden ikään muutama vuosi sitten, joten uskallan kehaista nähneeni ja oppineeni jo enemmän kuin tarpeeksi. Noihin vuosiin mahtuu useamman kaksijalkaisen ikä, iloa ja kyyneleitä."

Graniittijalka on vahvasti naisten kirja. Kutakin sukupolvea edustaa voimakas nainen miesten jäädessä suosiolla sivuosaan. Vahvojen naisten ketjua jatkaa sukuun kuulumaton, touhukas Sirpa. Hän tekee taloon uudistuksia, joita vanha rakennus aluksi hieman vieroksuu. Holopainen onnistuu puhaltamaan suvun naiset upeasti eloon. Erityisen läheiseksi ja koskettavaksi minulle muodostui sympaattinen, kovia kokenut Eeva.

Tapasin Niina Holopaisen Joensuun kirjallisuustapahtumassa 19.9.2026. Entisenä joensuulaisena on ilo huomata, että Pohjois-Karjalasta nousee jatkuvasti uusia, taitavia kirjailijoita. Uskon ja toivon, että kuulemme Holopaisesta vielä paljon jatkossakin.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjan kauniista taitosta – teos on visuaalisesti ja fyysisesti miellyttävä ottaa käteen. Jaana Rautio on puolestaan suunnitellut kirjaan upean, tunnelmallisen kannen.

Talo itsenäisenä hahmona toi mieleeni Maritta Lintusen romaanin Halla, jossa talo nousee samalla tavalla yhdeksi teoksen keskeisistä päähenkilöistä.

Terveisiä Turun Kirjamessuilta

Turun Kirjamessut järjestettiin toisen kerran Logomossa. Se on ihan toimiva messuympäristö, joskin hieman ahdas ja sokkeloinen. Messujen teemana oli Näköala. Kolmeen messupäivään mahtui yli 300 ohjelmanumeroa ja yli 500 esiintyjää. Turun Sanomien mukaan kävijämäärä messuilla oli noin 14 000, mikä on noin tuhat vähemmän kuin edellisenä vuonna. Itse olin messuilla lauantaina ja sunnuntaina. 

Edelleen, lainatakseni Turun Sanomia messujen suuria yleisömääriä keränneet kärkinimet lavalla olivat presidentti Sauli Niinistö, Kari Hotakainen sekä Monika Fagerholm ja Pirkko Saisio. Näistä kävin kuuntelemassa presidentti Sauli Niinistöä. Aiheena oli eurooppalainen turvallisuus. Asiallinen ja mielenkiintoinen ohjelmanumero. 

Presidentti Sauli Niinistöä haastatteli professori Markku Jokisipilä.

.

Aika monta esitystä ennättää kuunnella kahden päivän aikana, vaikkakin aikaa pitää varata myös messuilla kiertelyyn ja myyntipöytiin tutustumiseen. Ja tietysti kirjaostoksiin! 

Tässä vain muutamia poimintoja kirjailijoiden esiintymisistä. Suurin osa esityksistä oli todella mielenkiintoisia ja lukuintoa herättäviä, mutta joukkoon luonnollisesti mahtui esityksiä, jotka eivät herättäneet ainakaan minun mielenkiintoani.

Kävin kuuntelemassa Marko Hautalaa, kun hän kertoi kirjastaan Isä Malakain silmät - riivaustarina, Joel Haahtelaa, kun hän kertoi kirjastaan Talvikappeli, Heikki Kännöä, joka kertoi kirjastaan Silmät ja Eino Santasta, jolta on ilmestynyt teos Asema, Kjell Westötä, joka kertoi uutuuskirjastaan Coda, kirjasomessa esiintyneitä Miina Supista ja Laura Finskaa, Eino Tainaa, joka esitteli kirjaansa Ikkunapaikka sekä Nina Honkasta ja Kauko Röyhkää, kun he keskustelivat lukemisesta ja kirjoittamisesta. 

Laura Friman haastatteli Annika Saarikkoa, Tiina Lindforsia ja Mikko Koukia aiheesta Tätä kirjaa rakastan. Esiintyjät lukivat otteen lempikirjastaan. Annikan Saarikon lempikirja oli Tommi Kinnusen Neljän tien risteys, Tiina Lindforsin Anni Kytömäen Mirabilis ja Mikko Koukin Pentti Saariskosken runot. 

Annika Saarikko, Tiina Lindfors ja Mikko Kouki sekä haastattelija Laura Friman

En kuulu Uusi Juttu -lehden tilaajiin, ja siksi meninkin kuuntelemaan Live: Uusi Juttu -lehden kulttuuridebatti Kermaa. Keskustelemassa olivat Sonja Saarikoski, Hilla Körkkö ja Vaula Helin, jotka keskustelivat mm. kirjallisuuden laatulupauksista. Aiheena oli myös Thëlyson Orélienin teos C’était ça ou mourir, joka nousi syyskuussa 2026 suureksi kansainväliseksi kirjallisuuskohuksi, koska epäiltiin, että kirja on kirjoitettu tekoälyn avulla. Teos oli ehtinyt jo voittaa suuren Prix du Roman Fnac -palkinnon ja nousta Ranskan myyntilistojen kärkeen. WSOY aikoo kohusta huolimatta julkaista teoksen suomeksi huhtikuussa 2027 nimellä Tämä tai kuolema.

Rosa Liksom oli yksi messujen parhaimmista esiintyjistä. Hän kertoi uudesta meänkielellä kirjoitetusta teoksestaan Talo. Tämän kirjan haluan lukea. Liksom kehotti lukijaa lukemaan ensimmäiset viisi sivua ääneen, jotta kieli tulee tutuksi. 

Rosa Liksom

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja jatkuu. Uusin teos on Kuoleman kuriiri, jossa Björk ratkaisee sisällissodan aikaa tapahtunutta rikosta. 

Virpi Hämeen-Anttilaa haastatteli Anni Gullichsen.

Vaalipaneeli: näköaloja kirjallisuuden tekijöille oli suorastaan pitkästyttävä. Aikaa oli varattu peräti 50 minuuttia, vaikka keskustelijoiden mielipiteille olisi riittänyt kymmenen minuuttia, niin vähän heillä oli jaettavana. Keskustelijoina oli edustajat sosiaalidemokraateista, vasemmistoliitosta, kokoomuksesta ja RKP:stä. Turun Kirjamessuilla kokeiltiin ensimmäistä kertaa Lugemo-mallia, jossa kirjailija, tällä kertaa Sirpa Kähkönen, lukee kirjaansa. En tiedä, mitä muut tuumivat, mutta jotakin muutakin tässä saisi olla kuin vain parin minuutin kirjan esittely ja sitten kirjan lukemista. Ei juuri herättänyt mielenkiintoani Kähkösen Mariusta kohtaan. 

Kiitos Turun Messut hyvästä tilaisuudesta. Ja kiitos somepassista.