torstai 12. joulukuuta 2019

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus



Lasse Nousiainen: Itärajatapaus. Aula & Co. 2019. 188 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Luen kustantajan sivuilta, että kirjan kirjoittaja Lasse Nousiainen on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti komediaa televisioon ja radioon. Nousiainen on asunut Etelä-Suomen ja Itä-Suomen lisäksi myös Etelä-Amerikassa ja itänaapurissa.

Ahaa, Nousiainen on siis itse asunut Itä-Suomessa. Lieköhän siinä syy siihen, miksi kirjan helsinkiläisperhe lähtee lomamatkalle nimenomaan sinne "iloiseen" Itä-Suomeen, jossa lämpenevät sekasaunat ja sukukaunat. Lomamatkalle lähdetään autolla. Mukana on koko perhe, isä Marko, vaihtoehtokirjailija, äiti Hanna, ympäristötietoinen ravintoloitsija ja takapenkin valtaava Sami, kirjan minä-kertoja, jonka henkilöllisyyden kirjailija paljastaa vasta kirjan lopussa. Isä ja äiti lähtevät matkaan hieman ristiriitaisin tuntein, mutta Sami pohtii mielessään: "Minulle tämä oli kuitenkin unelmien kesälomamatka. Luvassa oli iloinen Itä-Suomi ja sukulaisten tarjoamia herkkuja, kävelylenkkejä metsään, retkiä uimarannalle roiskuttelemaan ja palloa heittämään, sitten herneitä hankkimaan.”  (s. 9)


Suunnataan kohti Pohjois-Karjalaa. Paikallisradiota hallinnoi Simo-Pekka. Ensimmäinen sukulaiskohde on isän veli Pekka ja hänen vaimonsa Minna Suvisalossa, joka on fiktiivinen paikka jossakin Pohjois-Karjalassa. Ihan ongelmitta ei suju tämä vierailu. Kyräillään ja tapellaankin. Pekalla ja isällä on ollut kärhämää jo lapsuudesta lähtien. Äitiä kyllästyttää jo matkan alkuvaiheissa. "Eiks me voitaisi vaan lähteä jo, mennään johonkin hotelliin. Mä haluan kunnon suihkun ja wifin." (s. 61) Isä ei anna periksi, matka jatkuu Mervi-siskon luo. Mervi osoittautuukin mainioksi tyypiksi. Hän asuu yksin ja siksi hänellä on hyvää aikaa vaikkapa naapurivihan ylläpitämiseen. Vihastuksissaan hän kärrää sianpaskaa yhteiselle rajalle. Merville tietokone on välttämätön asioiden hoitamisen kannalta, vaikkei hän olekaan kovin innostunut koneenkäyttäjä. "Mie käyn tietokoneella vaan silloin kun oon vihainen tai joku laulaja on kärynnyt ratista. Mie tykkään enemmän kaupan ilmoitustaulusta, sieltä voi löytää käytetyn auton tai miehen.” (s. 90)

Lopuksi isä, äiti ja Santtu matkaavat Joensuuhun mummolaan. Annikki-mummo asustaa yksin kerrostaloasunnossaan. Muisti alkaa jo heikentyä. Kun isä on antanut haastattelun Simo-Pekalle Pohjois-Karjalan paikallisradioon, sitten onkin vuorossa kotimatka. 

Itä-Suomi -kesälomajaksojen välillä isä muistelee omaa 80-luvun nuoruuttaan Pohjois-Karjalan Suvisalossa. Suvisaloa hän muistelee näin. ”Hei, ei Suvisalo ole mikään Mongolia. Me oltiin ihan kartalla asioista. Välillä joku pääsi käymään levykaupoilla ja sitten alkoi kasettien kopioiminen."  (s. 29) Jo silloin isä kirjoitti mielellään. Vuonna 1988 hän kirjoitti: ”Olispa miulla kaappi missä on lukko. Saisin vihkon piiloon. Pekan mielestä vaan tytöt kirjoittaa." (s. 64)

Kirjaa lukiessani nauran välillä ihan makoisasti, välillä taas kummastelen tekstiä. Itse Joensuussa asuvana mietin, että tällaisiäkö me pohjoiskarjalaiset todella olemme muualta Suomesta katsottuna. Tosi juntteja, hieman yksinkertaisiakin, naapureita vihaavia, sukulaisia kadehtivia, mustikkametsissä yökaudet juoksevia? Nettiä ei osata käyttää. Saunominen tapahtuu yhteissaunassa. Ne tiedostavat yksilöt, jotka vieroksuvat lihan syöntiä eettisistä syistä ja jotka ajavat sähköautoilla, asuvat siellä pääkaupunkiseudulla. Nämä tiedostavat yksilöt tuovat Pohjois-Karjalan junteille tuliaisiksi vegaanisuklaata. 

Luenko kirjaa liian tosissani? Varmaankin. Karjalaisen haastattelussa Nousiainen toteaa, että kirjassa on kyse stereotypiöistä, eli heitellään iloisia ironisia pilkkakirveitä joka suunnalle. Aula & Co:n kirjamessujen bloggaritapaamisessa Nousiainen totesi, että Itä-Suomessa osataan kyllä nauraa itselle. 

Plussaa annan kielelle. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä löytyy peripohjoiskarjalaisia ilmaisuja. Isä puhuu äidille: "Älä viitsi nöksähtää. Ei se ole niin nökönuukaa." (s. 61)

Mummon elämän ja vanhuuden kuvauksesta tulee väistämättä mieleen Soile Pohjolaisen Valuvika. Siinäkin kirjassa vanhus, Arttu-ukki, elää yksin ja väistämättä vanhenee Pohjois-Karjalan Ilomantsissa. Mikä onkaan näiden vanhusten lähivuosien tulevaisuus? Mietin, millaiset vanhuuden päivät Siun Sote pystyy heille antamaan. 


tiistai 10. joulukuuta 2019

Jeppe Niilonpoika Joensuun kaupunginteatterissa



Miska Photography.

Joensuun kaupunginteatterissa esitettävä Jeppe Niilonpoika on näytelmäsovitus norjalais-tanskalaisen kansalliskirjailija Ludvig Holbergin (1684-1754) kansankomediasta, joka sai ensiesityksensä vuonna 1722. Talonpoika Jeppe Niilonpoika on ollut sotaväessä kymmenkunta vuotta, mutta tätä nykyä hän tykkää enimmäkseen laiskotella ja juopotella. Vaimo Nilla pitää kovaa kuria kotona. Nyt Jeppe on lähdössä kaupunkiin ostamaan saippuaa vaimonsa käskystä. Matka on pitkä, neljä peninkulmaa.
Jeppe matkalla kaupunkiin. Miska Photography.
Ei voi mitään, matkalla tulee jano. Onneksi taskussa on vähän rahaa, ehkäpä niistä voi jotakin kuluttaa, vaikka vaimo antoikin ne saippuan ostamista varten. Tie vie Jaakko Suutarin (Olli Haataja) luo. Kaverin kanssa otetaan viinaa. Se maistuu hyvältä, lisää on saatava. Ja tietäähän sen, miten siinä käy. Totaalinen sammuminen.

"Olenhan minä Jeppe Niilonpoika, eikö niin?"

Paroni (Markku Maasilta) seurueineen löytää Jepen. Paronin porukka päättää tehdä pientä jäynää, Jeppe kannetaan paronin sänkyyn ja kohdellaan häntä kuten paronia. Jeppe on ensin hämmentynyt ja ihmeissään, mutta solahtaa uuteen rooliinsa aika sutjakasti. Jeppe saa nauttia hetken luksuselämästä ja sen hän tekeekin viimeisen päälle. "Pötyä pöytään ja viini virtaamaan," hän komentaa. Ja niinhän tapahtuu, kaikki tottelevat häntä. Mutta ei kaikki voi päättyä näin unenomaisesti, vaan todellisuus paljastuu ja Jeppe herää maantien laidasta, ei paronina, vaan ihan entisenä Jeppe Niilonpoikana. 

 Miska Photography.
Näytelmä keskittyy kahden hektisen päivän kuvaamiseen Jeppe Niilonpojan elämästä. Näytelmä on viihdyttävä, helppoa ja mukavaa katsottavaa. Näytelmän on ohjannut vieraileva ohjaaja Samuli Reunanen, joka on tullut tunnetuksi juuri klassikoiden ohjaajana ja sovittajana. Reunanen on ohjannut mm Jotunia, Kiveä, Strindbergiä, Dostojevskia, Linnaa ja Gogolia. 

Reunanen on tehnyt taidokasta työtä Jeppe Niilonpojan ohjauksessa. Kyseessä on tämän klassikkonäytelmän raikas uudelleentulkinta. Näytelmä hämmästyttää yllättävyydellään. Se toimii itsessään täysillä koko näytelmän ajan ja vie katsojan mukanaan jo heti ensimmäisestä pajakohtauksesta lähtien. Suuren näyttämön keskelle rakennettu ympyrän muotoinen lava on nerokas keino saada näytelmään liikettä ja vauhtia. Lavalla näytellään esityksen kohokohdat, siinä Jeppe kävelee, juoksee, juo viinaa, koheltaa ja kaatuilee. Tässä klassikkonäytelmässä, vaikka se onkin kirjoitettu jo 1700-luvulla, tarkastellaan myös tämän päivän ilmiöitä. Karnevalistisen tekstin myötä näytelmässä pohditaan, millaiset ovat yksilön mahdollisuudet muutokseen. Tänäkin päivänä kysytään, miksi Jeppe juo. Toteutuksessa on hyödynnetty sketsejä, huumoria ja musiikkia. Mm. Tuomari Nurmion Oi mutsi mutsi stiggaa lamppuun eldis ja Sielun Veljien Aina nälkä -kappaleet tukevat hyvin näytelmän tekstiä.  

Mutta Jeppe Niilonpoika -näytelmä ei toimi pelkällä taidokkaalla ohjauksella, vaan jotta saadaan tasapainoinen näytelmäkokonaisuus, tarvitaan hyvät näyttelijät ja tässä näytelmässä ennen kaikkea hyvä Jeppe. Sellaisen Joensuun kaupunginteatteri on löytänyt. Jeppeä näyttelee Jaakko Tohkanen, ja tekeekin sellaisen roolin, ettei katsoja voi muuta kuin ihastella. Tohkanen selviää hienosti suuresta roolista. Hän on sujahtanut kokonaisvaltaisesti Jepen rooliin, sekä henkisesti että fyysisesti. Tohkasen fyysinen suorituskyky on kerrassaan loistava, hän juoksee, hän kaatuilee, on mitä erilaisimmissa asennoissa, hiki roiskuu. Eikä muiden näyttelijöiden rooleissa ole moitteen sijaa. Itse pidin paljon Jaakko Suutarista (Olli Haataja) ja Eriikka Tuomarista (Minna Maaria Virtanen). Kiitos kuuluu myös Riverian tanssin koulutusohjelman opiskelijoille.  

Rooleissa Jaakko Tohkanen, Regina Launivuo, Markku Maasilta, Maria Karhapää, Jukka Moskuvaara, Suvi-Maaria Virta, Minna Maaria Virtanen ja Riverian tanssin koulutusohjelman opiskelijat: Karoliina Kauhanen, Joanna Kerkelä ja Inka Malmi. Sovitus ja ohjaus: Samuli Reunanen. Lavastus ja puvut: Kaisu Koponen. Koreografia: Ari Numminen. Valot: Asko Heiskanen. Äänisuunnittelu: Petri Kettunen ja Samuli Reunanen.

Kiitos kaupunginteatterille kutsusta.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 9. luukku




Kirjabloggaajien joulukalenterista avautuu luukku toisensa perään. Nyt olemme jo luukussa numero 9. Luukusta avautuu Mauri Kunnaksen riemastuttava kirja Joulupukki.


Mauri Kunnas sekä apuna Tarja Kunnas: Joulupukki. Otava. 2016. 51 sivua.
Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirja on tärkeä osa jouluamme. Ostimme oman Joulupukki-kirjan kolme vuotta sitten, sen jälkeen olen lukenut sitä yhdessä lapsenlapseni kanssa jokaisena jouluna. Me molemmat odotamme innokkaasti kirjan lukemista. Kaivoimmepa tämän ihanan kirjan esille kerran keskikesälläkin. Silloinkin sitä oli mieluista lukea.

Ensin meillä on tapana selata kirja ja katsella kirjan mainiota kuvitusta. Seuraavalla kierroksella luetaan teksti eikä kuvitusta tälläkään kertaa unohdeta. Parina ensimmäisenä vuotena lapsenlapseni ei vielä osannut lukea, joten minä luin kirjaa, mutta viime jouluna tämä alaluokkalainen oli jo oppinut lukemaan, joten sitten luettiin vuorotellen.



Kirja kertoo nimensä mukaisesti joulupukin ja tonttujen puuhista Korvatunturilla. Ensin Kunnas kuvaa kaukana sijaitsevaa Korvatunturia. Siellä asustaa Joulupukki yhdessä muorin ja satojen tonttujen ja porojen kanssa. Kaikkien maailman lasten ikioma Joulupukki on "vanha, valkopartainen, hyväntahtoinen ukki joka vuodesta toiseen jaksaa uurastaa, jotta meillä olisi mukava joulu". Korvatunturilla riittää touhua. Joululahjoja valmistetaan läpi vuoden, niitähän lapset odottavat, mutta myös muorilla ja tonttuemännillä on paljon puuhaa ruoan laittamisen, siivouksen  ja kahvinkeiton kanssa. Vanhat tontut ovat todella taitavia lahjojen tekemisessä, onhan heillä monenkymmenen vuoden kokemus, mutta tonttulasten pitää oppia ne taidot. Siksi he käyvät koulua. Koulussa opitaan lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta pääpaino on kuitenkin käsitöissä eli opetellaan lahjojen tekotaitoja.



Tutkimme tarkasti lapsenlapseni kanssa tonttujen työskentelyä pajoissa ja verstaissa. Niin tarkkaavaisesti ja huolellisesti tontut keskittyvät työhönsä. Ihastustamme herättää kertakerran jälkeen suuren suuri painokone, jolla painetaan paperit, kirjat ja pelit. Tonttujen hauskat nimet viittaavat heidän taitoihinsa, mm. Manu Meisseli kiinnittää luistimenteriä, Vanha Topi Liimaparta on etevä liimaaja ja Tämmirauta-Taneli on sorvaaja. Myös naispuolisia tonttuja tarvitaan. Ninni Nuttunen valmistaa nukenvaatteita vastavalmistuneille nukeille. 

Mutta ei tonttujen elämä ole pelkkää työntekoa - onneksi. Kesällä pidetään lomaa, mutta sitten heti syksyllä koittavat kiireet ajat. Tarkastuspartiot lähtevät liikkeelle tarkkailemaan, ovatko lapset olleet kilttejä. Sitten alkaakin saapua kirjeitä Korvatunturille ympäri maailmaa. Loppuhuipennus on luonnollisesti jouluaatto, joka on kirjassa kuvattu todella vauhdikkaasti ja ihastuttavasti. 



Kirjan lopussa Kunnas kuvaa omaa lapsuuttaan ja kertoo Joulupukki-kirjastaan. Se oli kolmas Kunnaksen kuvakirja Suomalaisen tonttukirjan ja Koiramäen talossa -kirjan jälkeen. Joulupukki-kirjasta on Suomessa otettu yli 20 painosta, se on käännetty 26 kielelle ja ulkomaisia laitoksia on painettu liki 1,5 miljoonaa kappaletta. Näin Korvatunturin Joulupukki on tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Kunnaksen piirrokset, jotka ovat niin lasten kuin aikuistenkin mieleen, ovat todella riemastuttavia.  Lapset rakastavat pienten yksityiskohtien etsimistä. Myös Kunnaksen kirjoitustyyli on oivaltavaa ja kiehtoo takuuvarmasti lasten mielikuvitusta. Joulupukki on jo todellinen klassikko ja on omiaan luomaan joulutunnelmaa sekä lapsille että aikuisille. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku eli kahdeksas avautui Aarrekirjasto -blogissa. Huomenna 10.12. joulukalenterin luukku avautuu Luettua ja maistettua -blogissa. Oksan hyllyltä -blogista löydät listan joulukalenterissa mukana olevista kirjabloggaajista. 

Hyvää joulun odotusta kaikille!

perjantai 6. joulukuuta 2019

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat



Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat. 2019. Minerva. 112 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pirkko Vekkeli on kirjoittanut ihastuttavan kirjan kiiltokuvista. Jo kirjan kansi on niin kutsuvan kaunis. Vekkeli on koonnut kirjaan yleistä tietoa kiiltokuvista ja lisäksi useat julkisuuden henkilöt kertovat omista kiiltokuvistaan, mm. Pirkko Arstila, Pirkko Mannola, Sinikka Sokka, Miitta Sorvali ja Marjatta Tapiola.

Kiiltokuvien synnyinmaa on Saksa. Siellä saatiin ihailla kiiltävälle paperille painettuja tai lakattuja kukkien kuvia jo 1800-luvun lopussa. Saksasta kiiltokuvat levisivät Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan maihin, 1900-luvun alussa Suomeenkin. Suomessa kiiltokuvat tekivät kuitenkin valloituksensa vasta sotavuosien jälkeen. Kiiltokuvat tarjosivat tytöille pikkuriikkisen kauneutta ja kiiltoa aikana, jolloin oli puutetta kaikesta. Muistokirjojen historia on kiiltokuviakin vanhempi. Muistokirjoja kirjoitettiin jo 1800-luvun alkupuolella. Niitä kirjoittivat sekä miehet että naiset. Runojen lisäksi muistokirjoihin kirjoitettiin elämänohjeita, loruja ja humoristisia tervehdyksiä.

Enkeli lentää liihottaa, /sinulle onnea toivottaa.

Kukkakiiltokuvat ovat olleet alusta pitäen hyvin suosittuja kiiltokuvien aiheita. Jo ensimmäisissä kukka-aiheisissa kiiltokuvissa yksi suosikkikukista oli lemmikki. Lemmikki-kiiltokuva kuului olennaisena osana muistokirjoihin. Jo saksankielinen nimi Vergissmeinnicht (älä unohda minua) viittaa ystävyyden maailmaan. Muita usein toistuvia kiiltokuvien aiheita olivat enkeliaiheet ja eläinaiheet.


Onni olkoon osanasi / elämäsi retkellä,/ nätti poika rinnallasi/ vihkimisen hetkellä.

Muistokirjoihin kirjoitettavat värssyt kertoivat hyvin usein ystävyydestä. Ystäville toivotettiin onnea ja menestystä. Myös uskonnolliset aiheet ja isänmaalliset aiheet tulivat tutuiksi muistokirjoissa.

Näin kuvaa muusikko, toimittaja Kati Bergman kiiltokuvaharrastustaan. "Kansakoululaisena ja oppikoulun alaluokilla, siinä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, kiiltokuvat - kildet - olivat tosi kova juttu. Varsinkin isoilla, jopa yli 20 senttiä korkeilla, oli arvoa. Ja ehkä myös hilekoristeisilla, vaikka se hile niistä rapisikin. Neliskulmaisista en oikein pitänyt. Oli oltava satumaista, hienoa, isoja enkeleitä ja prinsessoja, röyhelöisiä helmoja." (s. 103)

Itselleni ja monelle muulle ikäiselleni kiiltokuvat ovat olleet hyvin tärkeitä. Aina kun sattui olemaan pikkuisenkin rahaa, kiiltokuvia ostettiin, niitä vaihdettiin ja sitten ne liimattiin muistokirjoihin. Muistokirjat olivat todellisia aarteita. Niitä kierrätettiin ystävä- ja perhepiirissä. Lisäksi oli tärkeää saada värssy opettajalta. Kirjoittajalla oli sopiva värssy mielessään, sitten hän valitsi värssyyn sopivan kiiltokuvan ja kirjoitti värssyn. Jos värssykirja oli jo täynnä, kirjoittaja kirjoitti kirjan kanteen: Kun lehdet lähtee ja kannet jää, kansissa säilyy muisto tää.

Vekkelin kirja kuljetti minut viehättävälle nostalgiamatkalle kouluvuosiini - kiiltokuvien pariin. Kirja on hyvin toimitettu, tiedot kiiltokuvista ovat mielenkiintoista luettavaa ja kuvitus on äärimmäisen kaunis. Kirjaan valitut kiiltokuvat ja värssyt elävöittävät kauniisti tekstiä. Niin ikävä tuli omia muistokirjojani, ettei auttanut muu kuin mennä kaivelemaan kaappeja. Ja löytyihin niitä, löytyi muistokirja vuodelta 1958 ja toinen vuodelta 1961. Tässä muutama värssy omista muistokirjoistani.


Muistovärssy äidiltäni
Kansakoulun opettajani värssy
Värssy ystävältä

Mukavia muistoja nämä - kiitos Pirkko Vekkeli ja Minerva!



torstai 5. joulukuuta 2019

Marja-Leena Tiaiselta kiitosta bloggareille


Marja-Leena Tiaista oli haastateltu tämän päivän Karjalaiseen. Kiva haastattelu, kulttuuritoimittaja Suonna Konosen tekemä. Haastattelun lopuksi Tiainen antoi kiitoksensa bloggareille. 

Näin Tiainen sanoo: "Yksi pelastus marginaaliin jäämisuhassa olevalle kirjallisuudelle ovat kirjablogit, Marja-Leena Tiainen kehuu. Niissä näkyvyyttä saavat muutkin kuin isompien kustantamoiden isoimmat ja kunkin kirjavuoden palkintokellokkaat. 
- Bloggareita pitäisi rueta arvostamaan entistä enemmän. He löytävät kirjoja laaja-alaisesti. Omille selkokirjoillenikin, joita olen kirjoittanut viisi, olen saanut blogeissa huomiota."

Hieno juttu!


tiistai 3. joulukuuta 2019

Louise Penny: Kylmän kosketus



Louise Penny: Kylmän kosketus. Bazar. 2019. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kilistä kelloa joka vielä soi
muista ettei täydellistä olla voi.
Vailla säröä ei ole mikään,
sitä kautta valo pääsee sisään." (s. 362)

Three Pines on pieni kanadalainen maalaiskylä jossakin Montrealin kaakkoispuolella. Nyt Three Pinesissa on keskitalvi. Kaikkialla on paljon kaunista, vitivalkoista lunta, mutta on myös rajuja lumimyrskyjä. Kylän asukkaat elävät talven ehdoilla. Kuten aiempinakin talvina, kyläläiset sopeutuvat sähkökatkoihin ja ajamista rajoittaviin lumikinoksiin. Kaikki asukkaat tuntevat toisensa ja he viettävätkin paljon aikaa yhdessä. Kohta on joulu. Monenmoista vilskettä riittää. Joulun valmistelussa kunnioitetaan perinteitä. Gabri on koonnut joululaulukuoron. "Kuoro kiersi ovelta ovelle halki valkean Three Pinesin täyttäen sen naurulla, vanhoilla viisuilla ja lumihiutaleisiin sekoittuvalla hengityshuurulla. Kyläläiset kutsuivat heidät olohuoneeseensa, ja he jatkoivat lauluaan pianojen ja joulupuiden ympärillä siemaillen brandylla terästettyä munatotia ja nauttien muropikkuleipiä, savulohta, kierrepullia ja ylipäänsä kaikkia joulu-uuneissa laitettavia herkkuja." (s. 56)

Kohta on tiedossa tapahtuma, jota odotetaan innolla. Ensin nautitaan yhteinen aamiainen veteraanitalolla ja sitten mennään porukalla curlingpeliin Brumejärvelle. Kaikki kyläläiset ovat mukana. Kesken pelin tapahtuu jotakin kummallista. Cecilia de Poitiers eli lyhyemmin CC tuupertuu yht'äkkiä maahan. Käy ilmi, että hänet on murhattu ja vieläpä aika kummallisella tavalla: sähköiskulla. Ja toinenkin ruumis on löytynyt. Berrin linja-autoaseman kassialma löytyi kadulta kuolleena.

Apuun kutsutaan quebecilainen rikoskomisario Armand Gamache,  sama komisario, joka tavattiin edellisessäkin Pennyn kirjassa Kuolema kiitospäivänä. Silloin Gamache oli selvittämässä eläkkeellä olleen opettaja Jane Nealin murhaa. Gamache majoittuu entiseen tapaan Olivierin ja Gabrin majataloon. CC:n murha tuntuu Gamachesta todella haastavalta. "Koko juttu on minusta outo. En tiedä onko minulla ikinä ollut juttua, joka olisi tuntunut näin käsittämättömältä heti alusta pitäen". Onko CC:n ja kassialman murhassa yhtymäkohtia? Gamache saa selvitetyksi kassialman henkilöllisyyden, mikä helpottaa tutkimuksen aloittamista. Mutta ei silläkään tiedolla pitkälle päästä.

CC oli asunut Three Pinesissa vain vajaan vuoden, mutta hän ei halunnut kuulua Three Pinesin tiiviiseen kyläyhteisöön. Häntä pidettiin omituisena, hän eristäytyi ja oli aina vihaisen ja aggressiivisenkin oloinen. Hänen aviomiehensä eli täysin CC:n määräysvallan alaisena. Ylipainoista, herkkää teini-ikäistä tytärtään CC kohteli äärimmäisen töykeästi. CC oli ammatiltaan sisustussuunnittelija ja elämänfilosofi. Kukapa tällaisen naisen haluaisi murhata, kysyy Gamache. Kyllä asiat ratkeavat, mutta juttu on todella monimutkainen. Monesti lukija on tietävinään, ai näinhän se tietysti tapahtuikin, kunnes sitten taas tulee käänne johonkin muuhun suuntaan. Voin taata, että jännitystä riittää ihan kirjan loppusivuille saakka.

Viihdyin erinomaisesti herrasmiesmäisen Gamachen ja sympaattisten kyläläisten seurassa. Gamachen ammattitaitoista työskentelyä on ilo seurata. Sympaattisia ovat myös hänen kollegansa, Jean Guy Beauvoir sekä paikallispoliisi Lemieux. Three Pinesin kylä on kiinnostava maalaisyhteisö. Nettisivuillaan kirjailija kertoo, että tällaista kylää ei löydy kartalta. Mutta kylä "löytyy sydämistämme, kunhan valitsemme inhimillisyyden julmuuden sijaan ja ystävällisyyden kyynisyyden sijaan". Kirjailija käyttää kirjassaan paikoitellen ranskan kieltä. Esimerkiksi näin:  "Senkin tantta", älähti Gabri iskien Claralle silmää. "Salut, ma chére." "Salut, mon amour. Mikä tuo toinen kirja on?" Clara kysyi. (s. 39)  Kirjailijan nettisivuilta löytyy ääntämisohjeet sellaisille ranskankielisille sanoille, joita esiintyy Pennyn kirjoissa. Tätä lukijat ovat toivoneet, kertoo kirjailija.

Tämän dekkarin vahvuuksia ovat psykologinen ote, hienot henkilökuvaukset ja Pennyn sujuva kirjoitustyyli. Raakaa rikosromaania kaipaavalle tämä ei ole oikea kirja. Monille dekkareiden ystäville Louise Penny on tuttu jo entuudestaan. Kuolema kiitospäivänä on ilmestynyt aiemmin WSOY:n kustantamana nimellä Naivistin kuolema. Bazarilta odotettu kolmas osa on tulossa keväällä 2020. Penny on hyvin arvostettu dekkaristi maailmalla, hänen kirjojaan on käännetty 26 kielelle ja hän on saanut seitsemän Agatha-palkintoa. Kanadassa Armand Gamache -sarjassa on 15 osaa. Hänen 15. kirjansa A Better Man on ollut todellinen menestys USA:ssa ja Kanadassa. Pennyn kirjoille löytyy varmasti oma innostunut lukijakuntansa myös Suomesta.

Kirja on luettu mm seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Kirja hyllyssä
  

maanantai 2. joulukuuta 2019

Marraskuussa luettua ja koettua

Hyvää alkanutta joulukuuta!
Joensuun Taitokortteli jouluvalaistuksessa

Marraskuu oli hyvä lukukuukausi. Yhdeksän kirjaa tuli luetuksi/kuunnelluksi. Hyviä kirjoja kaikki. 

Kotimainen kauno:

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like.

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer. 2019. HarperCollins.


Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. 2019. Stresa.

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena.

Marja Björk: Sirppisilmä. 2019. Arktinen banaani.



Käännöskirjat:


Joensuun torin Kosiosusi ja morsian joulunalustunnelmissa.
Marraskuuhun kuului kolme teatteriesitystä Joensuun teatterissa:
Alkutuotanto, Korjaamo ja Koko homman pomo.

Kävin yhdessä Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa sekä kahdessa kirkkokonsertissa. 

Paras konsertti oli Johanna Rusasen Ooppera-aarioita luostarissa -konsertti Valamon luostarissa Heinävedellä. Se on paikka, joka on tutustumisen arvoinen. Siellä voi kokea rauhallista ja luonnonläheistä tunnelmaa.

Valamon luostari Heinävedellä


Kannattaa käydä myös Valamon kirjastossa. Siinä on samaa tunnelmaa kuin Alvar Aallon kirjastossa Viipurissa.