sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen

            


Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen. Otava. 2022. Kansi: Tuuli Juusela. 207 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pirjo Hassinen on tuottelias kirjailija. Nyt tänä vuonna ilmestynyt teos Toisella tavalla onnellinen on hänen 18. teoksensa. Hassinen on ollut Finlandia-ehdokkaana peräti neljä kertaa. Hassisen tuotanto ei ole minulle tuttua, joten mielenkiinnolla tartuin tähän jo varsin hyviä arvosteluja saaneeseen kirjaan.

Kirjan alku on kiinnostava ja herättää heti uteliaisuutta. Nelikymppinen Sanna menee kultasepänliikkeeseen korjauttamaan miesystävänsä laatikosta löytämänsä kellon. Kello on peräisin miesystävän kuolleen isän jäämistöstä. Liikkeeseen mennessään Sanna huomaa joutuneensa keskelle ryöstöä. Sannan tullessa ryöstäjä pakenee liikkeestä ja lähtiessään tönäisee vahingossa Sannaa. Sanna ei loukkaannu fyysisesti, mutta jotakin tapahtuu - tuo varkaan tönäisy kuljettaa Sannan menneisiin tapahtumiin, aiempaan töytäisyyn kauan sitten Sannan ollessa 17-vuotias. Yhdessä Saran kanssa tytöt olivat lähteneet nuorten miesten autoon. Bon Jovin This Ain't A Love Song soi, kun Sanna ihastui lippalakkipoikaan. Mutta mitään romanssia ei syntynyt. Sanna lähes raiskattiin ja tuupattiin ulos autosta ja vielä toisenkin, kun Sanna ei halunnut luopua lippalakkipojasta. "Eikö jo saatanan horo usko." Mutta lippalakkipojan aikaansaama kiihko riivasi Sannaa monta päivää. "Olin saanut turpaani, ja silti paloin."

Eikä Sanna muistoissaan palaa vain lippalakkipoikaan, vaan muistot vievät hänet pohtimaan muitakin elämänsä käännekohtia. Muistoissaan hän matkaa kotiin isän ja äidin luo. Erityisesti isän itsemurha mietityttää. Isän jättämässä itsemurhaviestissä oli säe Kauko Käyhkön kappaleesta Rakastan elämää: "Jäänyt on päivän työ, ilta varjoja tielleni siirtää." Hautajaisissa veli oli kuiskannut tyttöystävälleen "Niin vittumainen mies viimeiseen asti." Olisiko Sanna omalla käyttäytymisellään voinut estää itsemurhan?

Sannalla on pitkäaikainen suhde miesystävänsä Y:n kanssa. Y:n mukana elämään tulee mukaan Y:n entinen naisystävä Miia ja hänen poikansa Elmeri. Miia on tiukka feministi ja lupaava "vuoden nuori taiteilija". Miian aikomuksena oli tehdä For our Don Juan -teos, jota varten hän ottaisi valokuvat viiden ystävänsä ja itsensä sukupuolielimistä. Elimien piti olla nimenomaisesti taiteilijalle tuttujen naisten oikeita elimiä. "Sillä olisi teokselle ja sen vastaanotolle mieletön lisäarvo".

Kirjaa aloittaessani mietin, onko tästä tulossa rikosromaani, koska kultasepänliikkeeseen korjattavaksi viedyn kellon tarina saa jatkoa, joka kantaa läpi koko kirjan. Käy ilmi, että kyseessä on arvokas Vacheron Constantin -kello. Poliisi saa selville, että se on osa vuosien takaisesta ryöstösaaliista, jota ei ole pystytty selvittämään. Mutta ei kirjasta rikosromaania kehkeytynyt, vaan pikemminkin rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Mitä kaikkea rakkaussuhde kestää? Kuinka paljon mustasukkaisuutta suhde kestää? Kuinka paljon saa totuutta vääristellä?

Kirja piti otteessaan aivan loppuun saakka. Taitava Hassisen kaltainen kirjailija pystyy kirjoittamaan viisaan ja älykkään kirjan ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka mietityttävät lukijaa kauan aikaa vielä kirjan kansien sulkeuduttua. Pidin Hassisen kirjoitustyylistä. Hänen ilmaisunsa on tarkkaa ja loppuun asti hiottua. Samoin henkilökuvaus on vertaansa vailla. Kirjaa voi kuvata kasvutarinana, jonka lopputuloksena on halu olla toisella tavalla onnellinen, koska mennyttä ei voi muuttaa.

perjantai 13. toukokuuta 2022

Pirkko Soininen vieraana Rauman Wivi Lönn -tilaisuudessa

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta arkkitehti Wivi Lönnin syntymästä. Wivi Lönn oli merkittävä arkkitehti. Hän oli ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti, jolla oli oma toimisto. Wivi Lönnin kädenjälki näkyy monissa merkittävissä rakennuksissa eri puolella Suomea.

Wivi Lönn (Wikipedia)
Wivi Lönn on ollut parin viime vuoden aikana monin tavoin esillä. Pirkko Soininen teki Wivi Lönniä tunnetuksi kirjallaan Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021), joka ilmestyi viime vuoden tammikuussa. Sen jälkeen on ilmestynyt pari muuta kirjaa ja nyt huhtikuun lopussa Helsingin arkkitehtuurimuseossa on avautunut Eläköön Wivi Lönn -näyttely. Myös Raumalla halusimme juhlistaa Wivi Lönnin juhlavuotta. Rauman kirjasto ja Naisten Pankki järjestivät yhteistyössä Wivi Lönn -tilaisuuden viime tiistaina 10.5. Vieraaksi kutsuimme Pirkko Soinisen kertomaan kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Minulla oli ilo saada haastatella Soinista.

Tilaisuus oli Rauman kirjastolla, joka on takuuvarmasti yksi Suomen kauneimmista kirjastoista.   

Rauman kirjastosta
Naisten Pankki järjesti tilaisuuden alussa arpajaiset, jonka tuotto meni Kirkon Ulkomaanavun kautta Ukrainan hyväksi. Olimme saaneet arpajaisiin hyviä palkintoja, mm. kirjoja sekä ravintoloiden ja kahviloiden lahjakortteja. Raija oli tehnyt hyvää työtä organisoidessaan arpajaiset. 

Raija ja arpajaisten palkintoja 

Naisen työ muuttaa maailmaa

Naisten Pankkia edustava Kristiina avasi tilaisuuden. Hän toivotti läsnäolijat sekä kirjailijan tervetulleiksi ajankohtaiseen Wivi Lönn -iltaan. Kristiina kiitti kirjastoa hyvästä yhteistyöstä tilaisuuden järjestämisessä. Lisäksi hän kertoi Naisten Pankin toiminnasta. Naisten Pankin toimijat keräävät varoja kehitysmaiden naisten hyväksi, jotta naisilla olisi koulutus ja mahdollisuus omaan toimeentuloon. 

"Eikä hän näytä Olivialta."

Pirkko Soininen kertoi innostuneesti Wivi Lönn -kirjastaan. Kirja on fiktiivinen elämäkerta tästä maineikkaasta arkkitehdistä. Soininen kuvasi Wivin lapsuutta onnellisena ja turvallisena. Jo pienestä pitäen Wivi oli ollut päättäväinen ja määrätietoinen. Hän mm. muutti Olivia-nimensä Wiviksi. Lapsesta saakka Wiville oli selvää, että hän halusi arkkitehdiksi. Kouluaikana hänen esikuvansa oli Signe Hornborg, ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti. Tampereen teollisuuskoulun kautta Wivi siirtyi Polyteknilliseen Helsinkiin. Hänet tunnettiin ahkerana opiskelijana. Erityisen lahjakas hän oli matematiikassa. Wivin  opiskelukavereina olivat mm. Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren. 

Pirkko Soininen

"Ei yhtään pimeää käytävää tähän tyttökouluun."

Valmistuttuaan Wiville oli selvää, että hän halusi työskennellä arkkitehtinä. Hänen ensimmäinen toimeksiantonsa oli Tampereen tyttökoulu. Stipendin turvin Wivi lähti Skotlantiin ja Englantiin tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin. Matkalla hän oppi valon merkityksen. Vasta valo ja varjo herättävät tilan esiin, totesi Wivi.

"Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina. Miten valo kiertää rakennuksessa, miten se mahdollistaa erilaiset tila- ja värikokemukset. Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä - sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina ja lyhyinä päivinä. Maksimoi valon määrä!"

Lasikattojen murtaja

Wivi tuli tunnetuksi erityisesti koulujen suunnittelijana. Hän suunnitteli noin 30 koulua, vaikkakaan kaikkia kouluja ei syystä tai toisesta toteutettu. Ainakin osa hänen suunnittelemistaan kouluista on vielä aktiivisessa käytössä ja osa niistä on kauniisti restauroitu. Myös Raumalle valmistui vuonna 1914 Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo, joka kuvien perusteella oli kaunis jugendtyylinen nelikerroksinen rakennus. Koulu purettiin 1970-luvun alussa. Tätä rakennusta on moni raumalainen ikävöinyt.

Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo Raumalla. Kuva Museovirasto. 

Kuulijoiden joukossa oli monia, joille monikin Lönnin suunnittelemista kouluista oli tuttu. Oli useita, jotka olivat käyneet yhteislyseota Raumalla, oli kuulija jolle Tampereen Lönnin suunnittelemat koulut olivat tuttuja. Lisäksi eräs kuulijoista kertoi koskettavasti Lönnin suunnitteleman Ebeneser-koulun kauneudesta.

Wivi Lönn ei koskaan perustanut perhettä. Hän tapasi Jyväskylässä iloisen ja elämänmyönteisen Hanna Parviaisen. Wivi ja Hanna matkustivat paljon ja asuivat yhdessä elämänsä viimeiset vuodet. Wivi Lönn kuoli vuonna 1966, jolloin hän oli 94 vuotta. Savonlinnan Hospitz oli viimeinen Lönnin suunnittelema rakennus. Wivi Lönn muistetaan hyvin tuotteliaana arkkitehtinä. Koulujen lisäksi hän suunnitteli mm. Tampereen keskuspaloaseman, Jyväskylän vanhan kaupunginkirjaston, Sodankylän observatorion ja lukuisia huviloita. 

Soininen kertoi, että hän haluaa olla romaanikirjailija. Siksi olikin selvää, että hän halusi kirjoittaa Wivistä fiktiivisen, mutta tosiasioihin nojaavan romaanin, eikä edes harkinnut tietokirjan kirjoittamista. On todennäköistä, että lukijat ovat löytäneet Wivin helpommin fiktiivisen romaanin kautta. Fiktiiviseen romaaniin on helpompi tarttua kuin tietokirjaan. 

Ilta oli onnistunut. Kuulijoita oli lähes neljäkymmentä. Arpajaisten tuotto oli 336 euroa. Kiitos kaikille kuulijoille, kiitos kirjastolle ja naistenpankkilaisille.

lauantai 7. toukokuuta 2022

Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Unlikely Adventures of Shergill Sisters. Suomentanut Inka Parpola. 371 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Matkan tämä osuus vie teidät Intian pääkaupungista Punjabiin, sukumme osavaltioon. Katsokaa ikkunoista ja ihailkaa maisemia. Kuunnelkaa ympärillänne käytäviä keskusteluja. Tarkkailkaa matkan varrella ihmisiä, jotka iloiten rientävät tervehtimään sukulaisiaan pienemmillä asemilla. Ei ole suurempaa rakkauden ja uskollisuuden osoitusta kuin pitkän matkan tekeminen jonkun tietyn ihmisen takia." (s. 141)

Sita Shergill kirjoittaa kirjeen kolmelle tyttärelleen, Rajnille, Jezmeenille ja Shirinalle. Rajni toimii Lontoossa koulun rehtorina. Hänen poikansa Anil aikoo naimisiin raskaana olevan Davinan kanssa. Rajni vastustaa avioliittoa ja hän jopa palkkaa yksityisetsivän saadakseen sellaisia tietoja, joilla voisi estää avioliiton. Jezmeen puolestaan haaveilee hyvistä elokuvarooleista. Shirina on muuttanut komean miehensä kanssa Australiaan, mutta joutuu siellä elämään yhdessä kaikkitietävän ja määräilevän anopin kanssa.

"Haluaisin myös, että tuhkani sirotellaan Intiaan." (s. 11)

Sita sairastaa syöpää ja tietää elävänsä viimeisiä päiviään. Kirjeessä hän ilmaisee tyttärilleen viimeisen toiveensa. Hän haluaa, että tyttäret tekevät viikon mittaisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan, äidin kotimaahan. Äiti antaa tyttärilleen joka päiväksi eri tehtävän. Hän korostaa, että on tärkeää, että hänen toiveitaan seurataan täsmällisesti.

"Intia on veressänne - kieli, ruoka, se, miten asiat ovat." (s. 214)

Oikeastaan tytöt eivät ole innostuneita lähtemään matkalle, mutta taipuvat kuitenkin äidin tahtoon. Pyhiinvaellusreitin kohteisiin kuuluvat mm. Delhi, India Gate, äidin osavaltio Punjab sekä tunnettuja pyhiä paikkoja, kuten esimerkiksi sikhien pyhä paikka Gurudwara Bangla Sahib sekä Amritsarissa sijaitseva Kultainen Temppeli, joka on sikhien pyhin paikka. Kultainen Temppeli luokitellaan yhdeksi maailman upeimmista rakennuksista. 

Kirjassa nousevat esille sisarusten väliset suhteet. Vaikka tytöt ovat kasvaneet samassa kodissa, heillä on hyvin erilaisia käsityksiä ja kokemuksia lapsuudestaan ja perheestään. Nyt he ovat eläneet monta vuotta itsenäistä elämää, erillään lapsuuden perheestä. Sisarusten väliset suhteet tuntuvat etäisiltä. Yhteistä ymmärrystä ei tunnu löytyvän. Jokainen heistä on varma, että juuri hänellä on vaikeimmat olosuhteet ja haasteellisin elämäntilanne ja että muut kaksi sisarta elävät ihanteellista elämää. Jezmeen ja Shirina ajattelevat, että Rajni on ylimielinen ja tuomitseva, kun taas Rajnin mielestä Jezmeen on röyhkeä ja tarvitsee oikean työn. Shirina se vasta loistokasta elämää elääkin, siitä ovat Jezmeen ja Rajni varmoja. Kirjailija kuvaa onnistuneesti sisarusten etääntyneitä ja monimutkaisia suhteita.

"Avioliittoa edeltävää taustatarkistusta" (s. 161)

Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut -kirjassa on samanlaisia teemoja liittyen perhedynamiikkaan kuin edellisessäkin Jaswalin kirjassa Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille (Sitruuna 2021) (linkki). Maahanmuuttajien ongelmat tulevat molemmissa kirjoissa hyvin esille. Kotimaan kulttuuri kulkee aina mukana, myös uuteen kotimaahan. Kulttuurienväliset ristiriidat nousevat esille kirjassa, samoin kuin patriarkaalisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudet, mm. miehen määräämisvalta ja järjestetyt avioliitot. Usein ongelmia nostetaan esille huumorin turvin. Kirjan tarina tuo esille sen, miten tärkeitä hyvät ihmissuhteet ovat ihmisten hyvinvoinnille. Äiti onkin kirjoittanut kirjeessään: "Olen oppinut, että tärkeintä elämässä on osoittaa arvostusta niitä kohtaan, joita rakastamme. Muistakaa, ettei mikään ole sitä tärkeämpää." (s. 8)

Kirja tarjosi minulle miellyttävän ja lämminhenkisen lukukokemuksen. Kirja on tyyliltään kevyt ja humoristinen, vaikkakin mukana on tärkeitä ja raskaitakin teemoja. Intialainen tunnelma tulee lähelle lukijaa. Intia on vastakohtaisuuksien maa. Kauniit värit ja ruokien herkulliset tuoksut välittyvät kirjan sivuilta, mutta niin myös köyhyys, lannan tuoksu, hälisevät ihmisjoukot ja ainainen savusumu. Kuvaukset sikhien pyhistä paikoista oli kiinnostavaa luettavaa. Suosittelenkin kirjaa intialaisesta ja sikhien kulttuurista kiinnostuneille.

Jotkut kirjan intialaisista termeistä jäivät mysteeriksi. Pieni sanasto olisi ollut paikallaan.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Viola Ardone: Lasten juna

                                                             


Viola Ardone: Lasten juna. Aula & Co. 2022. Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini. Suomentanut Laura Lahdensuu. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies, joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat ja niille, jotka saavat." (s. 212)

On vuosi 1946. Toinen maailmansota on ohitse, mutta sodan tuhot ovat edelleen nähtävissä monissa maissa ja monissa kaupungeissa, Myös Italian Napoli on raunioina, ja kaikesta on puutetta. Tähän puutteeseen vastaa Mussolinia vastaan taistellut Italian kommunistinen puolue. Puolueen solidaarisuushankkeen avulla köyhien napolilaisten perheiden lapsia lähetetään turvaan Pohjois-Italiaan. Siellä odottaa uusi perhe, joka sitoutuu pitämään huolta lapsesta läpi kylmän talven tai vaikkapa kauemminkin aikaa. 

"Jotkut valinnat tehdään pakon edessä." (s. 212)

Yksi matkaan lähtijöistä on kirjan minä-kertoja seitsemänvuotias Amerigo Speranza. Lähdön koittaessa Amerigo on hämmentynyt ja epätietoinen. Ei hän oikeasti halua lähteä kodistaan ja jättää äitiä, vaikkakin hän oli aiemmin sanonut puolueen edustajalle, että "jos saan hyvän kenkäparin, kaksi upouutta kenkää (kultatähti), minä vaikka kävelen kommunistien talolle, junasta puhumattakaan." (s. 21) Amerigo tietää hyvin, että elämä ei ole yksinhuoltajaäidille helppoa. Ei pojan lähettäminen pohjoiseen ole äidillekään helppoa. Raskain mielin hän on päätöksensä tehnyt. Mutta pojan parasta äiti ajattelee, koska hänellä ei ole työtä ja ruoan saanti on satunnaista. Joitakin kahvipaketteja hän saa hommatuksi sänkykamarihommilla naapurin torikauppiaan kanssa. 

Myös Amerigo on joutunut tekemään oman osansa. Koulunkäynti on täytynyt keskeyttää, kun piti lähteä tienaamaan. Eipä silti, ei Amerigoa koulu niin kovin edes innostanut. Numerot kyllä kiinnostivat häntä, mutta kirjainten oppiminen oli lähes ylivoimaista. Äiti laittoi Amerigon kiertämään talosta taloon ja keräämään lumppuja. Paremmille tienisteille Amerigo pääsi, kun hän kaverinsa kanssa pyydysti hiiriä, leikkasi niiltä hännät, värjäsi ne valkoisen ja ruskean kirjaviksi kenkämaalilla. Sitten pojat myivät torilla maalattuja hiiriä hamstereina. Mutta sadesää huuhtoi värin pois hiiristä ja poikien kepponen paljastui. Siihen loppui sekin tienistimahdollisuus.

Niin koittaa lähdön päivä. Juna-asemalla lapset pestään, puetaan uusiin lämpimiin vaatteisiin, ruokitaan ja annetaan nimilappu rintaan. Onneksi mukana on tuttujakin lapsia. Pitkän matkan jälkeen juna tulee määränpäähänsä Modenaan. Siellä Amerigoa odottaa uusi perhe ja uusi koti. Benvenutin perheellä on maatalo, puutarha ja eläimiä. Lapsia on kolme, joille on annettu vallankumoukselliset nimet Revo, Lucio ja Nario (=revolucionario). Amerigolla on oma huone, hän käy koulua, hän saa ystäviä ja hän saa jopa perheen isän veistämän viulun. Ja ennen kaikkea hänestä välitetään, hänestä pidetään ja hänestä huolehditaan.

Sitten tulee päivä, jolloin on aika palata takaisin Napoliin. Benvenutin perhe vakuuttaa, että Amerigo on tervetullut takaisin milloin tahansa.

"Meidät on halkaistu kahdeksi puolikkaaksi." (s. 148)

Napolissa on vanha koti ja oma äiti. Mutta Benvenutin perhettä on ikävä. Amerigon on valittava tuleva polkunsa. Onko se äidin luona Napolissa vai onko se Benvenutin perheessä Modenassa? Parantaisiko pohjoisen perheen valinta Amerigon elämää vai muodostuisiko siitä kiila hänen äitinsä ja lapsuuden ystäviensä välille? Mitä oma äiti sanoisi, jos Amerigo jättäisi hänet?

Maailma lapsen näkökulmasta

Lasten juna -kirjan vahvuutena on tapahtumien kuvaus lapsen näkökulmasta. Amerigo tulee lukijalle tutuksi, ja tarinasta tulee uskottava ja koskettava. Kirjailija on tavoittanut hyvin seitsemänvuotiaan pojan kielen ja maailman. Amerigon epätietoisuus, harhailu, levottomuus ja oikean kodin etsintä lähes pakahduttavat lukijan. Lukija tietää, kuten Amerigokin, että helppoa ratkaisua ei ole.

Juurettomuuden tunne

Suomalaiset lukijat löytävät kirjasta kiinnekohtia toiseen maailmansotaan, kun Suomesta lähetettiin 80 000 lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Noin 15 000 jäi palaamatta Suomeen. Suomalaislapset kokivat samanlaisia tunteita kuin Amerigokin tässä kirjassa. Edessä oli uusi, tuntematon paikka, uusi kieli, uudet ruoat ja ennen kaikkea uudet ihmiset. Sopeutuminen vaati aikansa. Juuri kun oli tottunut kaikkeen uuteen, piti lähteä takaisin. Kotiinpaluu oli toinen irrottautuminen entisestä elämästä. Monille tuli tunne, etteivät he kuulu mihinkään.

Tositapahtumiin pohjautuva Lasten juna on ajankohtainen jälleen kerran. Keskiössä on Ukrainan sota ja lasten kohtalo. Onkin tärkeää ja toivottavaa, että toisen maailmansodan aikaisia sotalapsikokemuksia huomioidaan auttamis- ja tukitoimia pohdittaessa. 

Laura Lahdensuulle kiitos kirjan erinomaisesta suomennoksesta. Samoin kiitos Laura Noposelle koskettavasta kannesta.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien

     

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien. Myllylahti. 2022. Kansi: Kaisu Sandberg. 350 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Toisen polven ruotsinsuomalaiset muuttivat vanhempiensa kotimaahan vain harvoin. He vaalivat unelmaansa Suomesta turvallisesti lahden läntisellä puolella, minne todellisuus ei ylettynyt sitä puhkaisemaan. Jopa aikuisiällään Ruotsiin muuttaneet epäröivät usein kotiinpaluuta, koska järki kuiskaili asioiden muuttuneen vuosikymmenien aikana." (s. 289)

Milka Hakkarainen sai Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -tunnustuksen teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021) (linkki). Maa kauhein isien -dekkarissa Hakkarainen jatkaa ruotsinsuomalaisten elämän kuvaamista. Pääosissa ovat edellisestä kirjasta tutut Jani Peranto ja Rosa Riemunen.

Jani Peranto on tukholmalainen poliisi, joka halusi tuoda suomalaisuutensa esille. Aiemmin käytössä ollut etunimi Jan sai uuden suomalaisen kaiun, kun siihen lisättiin i-kirjain. Sandran kanssa oli tullut ero, ja nyt Jani muuttaa uuteen asuntoon. Paras ystävä Jukka Pentikäinen on auttamassa. Jani oli suunnitellut Jukan kanssa baarikierrosta muuton jälkeen, mutta yllättäen Jukka lähtee vedoten omiin menoihinsa. Janin ilta muuttuu "rehellisiksi yhden miehen kalsarikänneiksi". (s. 14) Seuraavana päivänä Janin oli määrä lounastaa Jukan kanssa. Kaupungilla Jani näkee Jukan astelevan baariin mukanaan ruskea paketti. Ja aivan pian baarirakennus räjähtää.

Räjähdyksessä kuolee neljä ihmistä, joista yksi on Jukka. Jani loukkaantuu räjähdyksen voimasta. Mutta mistä räjähdyksessä oli kysymys? Ensimmäiseksi epäillään terroritekoa. Poliisi aloittaa tutkinnat välittömästi. Kaikkia epäillään, myös Jania. Kun Jani pääsee pois sairaalasta, hän voi vain todeta, että hänen uudessa kodissaan on tulipalo. Kuulustellassaan Jania turvallisuuspoliisi puhuu suomalaismafiasta ja viittaa Janin kansalliseen heräämiseen. Turvallisuuspoliisi Nilsson toteaa: "Omista juuristaan saa olla ylpeä, mutta olet kuulemma puolustanut suomalaisia ärhäkästi. Käytöksesi on toisinaan koettu jopa aggressiiviseksi." (s. 45) Nyt kun asunto on palanut, Janin ei auta muuta kuin palata Skutskäriin vanhaan kotiinsa.

"Ruotsinsuomalaisilla oli yhä hihassaan salaisuuksia.
" (s. 65)

Edellisessä osassa entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen oli muuttanut Suomesta toimittajaksi Uutissuomi-lehteen. Nyt Rosasta on kehkeytynyt true crime -dekkaristi, jonka ensimmäinen dekkari on ollut suorastaan bestselleri. Nyt pitäisi löytää aihe toiselle kirjalle. Ruotsinsuomalaisuus kiinnostaa edelleen Rosaa. "Ruotsinsuomalaisuus oli aivan oma juttunsa, se ei ollut suomalaisuutta eikä ruotsalaisuutta, vaan kiehtova välimalli, joka oli saanut ainutlaatuisen muotonsa vuosikymmenten paineessa, kahden kulttuurin hankauksessa." (s. 65) Rosa asuu Hallmarin, komean ja rikkaan islantilaismiehen, kanssa.

"Kaikki ei toimi niin kuin elokuvissa." (s. 245)

Mitä oikein on tapahtunut? Mistä tässä kaikessa on kysymys? Onko kyse suomalaismafiasta vai onko kyse kansainvälisestä terrori-iskusta? Näihin kysymyksiin haluaa vastauksen poliisi, mutta myös sekä Rosa että Jani. Tapahtumat monimutkaistuvat ja uusia henkilöitä putkahtelee mukaan. Juoneen mahtuu paljon yllätyksellisyyttä, ja lukijaa pidetäänkin jännityksessä aivan kirjan viimeisille sivuille saakka. Kulissina rikollisten toimien harjoittamiseen toimii ruumisauto. Kukapa osaisi ruumisauton nähtyään epäillä, että sisällä voi olla muutakin kuin ruumis arkussa. Samaa ruumisauto-kulissia on käyttänyt myös Marko Kilpi Undertaker-dekkareissaan. 

Kirjaa oli mukava lukea. Aihe on kiinnostava ja kirjassa on selkeä rakenne. Pidän Hakkaraisen kirjoitustyylistä, se on sujuvaa ja kepeää. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Rosa on tässäkin kirjassa suosikkini, hän on elämänmyönteinen ja päättäväinen nuori nainen. Jani sen sijaan näyttäytyy tässäkin kirjassa  hieman säälittävänä, viinaa litkivänä suomalaistyyppinä, josta ei ainakaan mainetta ole ruotsinsuomalaisuudelle. Mutta kuten edellisessäkin kirjassa, Jani ihmeesti virkistyy tapahtumien edetessä.

On kiinnostavaa, että ruotsinsuomalaisuus pääsee esille myös dekkareissa. Kaunokirjallisuudessa aihetta on puitu jo pitkään, ja edelleen ilmestyy uusia, tätä aihetta käsitteleviä kirjoja. Mm. Antti Tuuri, Asko Sahlberg, Susanna Alakoski ja Kristian Borg ovat käsitelleet ruotsinsuomalaisuutta kirjoissaan.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Lukupiirikirjana Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 2021. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 382 sivua. 

Rauman kirjastolla on toukokuun 10. päivä kirjaston ja Naisten Pankin järjestämä kirjailijavierailu. Illan teemana on Wivi Lönn 150 vuotta. Kirjailijavieraaksi olemme saaneet Pirkko Soinisen, jonka kirja Valosta rakentuvat huoneet kertoo arkkitehti Wivi Lönnin elämästä (1872-1966). Tilaisuudessa on myös arvonta, jonka tuotto menee Kirkon Ulkomaanavun Ukraina-keräykseen. Olemme saaneet hyviä arpajaispalkintoja, mm. syksyn uutuuskirjoja sekä kahviloiden ja ravintoloiden lahjakortteja. Tässäpä tuli samalla mainos tilaisuudesta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan! 


Huhtikuun lukupiiritapaamiseen olimme valinneet kirjailijavierailun kirjan Valosta rakentuvat huoneet. Mutta kävi niin, että kirjakeskustelulle jäi valitettavasti hyvin vähän aikaa, koska halusimme käyttää aikaa tilaisuuden järjestelyjen suunnitteluun. Ennätimme vaihtaa ajatuksia kirjasta vain vajaan puolen tunnin ajan. Sitten kuuluikin kirjaston kuulutus: kirjasto suljetaan viiden minuutin kuluttua. 

Wivi Lönn oli merkittävä suomalainen arkkitehti, jota voidaan pitää naisarkkitehtikunnan uranuurtajana. Hän oli ensimmäinen oman toimiston perustanut naisarkkitehti. 

"Eikä hän näytä Olivialta." (s. 14)

Mietimme, millainen Wivi Lönn oli ihmisenä. Olisimmeko pitäneet hänestä? Wivi oli mielestämme kovin päättäväinen. Tarmokkuus näkyi jo alle kouluikäisessä Wivissä. Innokkaasti hän piirsi ja mittasi kotitaloaan ja suunnitteli jopa leikkimökin. Tulevaisuus piirtyi pienen tytön mielessä selvänä, arkkitehti hänestä tulee. Esikuvana ja innoittajana toimi ensimmäinen arkkitehtitutkinnon suorittanut nainen Signe Hornborg. Määrätietoisuudesta oli kyse siinäkin, kun pikku-Wivi halusi vaihtaa nimensä. Hän ei halunnut olla Olivia, hän halusi olla Wivi. 

"Hänestä tulisi arkkitehti." (s. 39)

Wivi pääsi opiskelemaan Tampereen Teollisuuskouluun ja myöhemmin Polyteknilliseen päämääränään arkkitehdin tutkinto. Merkittävä rooli opintojen toteutumisessa oli Wivin perheellä. Sekä isä että äiti tukivat Wivin opintoja. Miehensä kuoltua äiti joutui moneen tukalaan tilanteeseen hankkiessaan rahaa Wivin koulutukseen, mutta aina hän onnistui siinä. "Ja olen vannonut, että omat tyttäreni saavat opiskella ihan mitä tahtovat." (s. 35) Wivi sanoikin, ettei näin hyvää äitiä ollut kenelläkään.

"Aion perustaa oman toimiston." (s. 47)

Valmistumisensa jälkeen Wivi työskenteli ensin piirtäjänä, mutta sellaiseksi hän ei halunnut jäädä. Wivin ensimmäinen iso työ oli Tampereen kaupungin tilaama suomalaisen tyttökoulun uudisrakennuksen suunnittelu. Ennen kuin Wivi ryhtyi työhön, hän matkusti Konkordia-liiton apurahan turvin Skotlantiin tutustumaan kouluratkaisuihin. Matkalla hän omaksui tärkeitä elementtejä, jotka olivat nähtävissä monissa hänen töissään läpi uran. Koulurakennuksiin Wivi suunnitteli valoisia auloja, huviloihin verantoja ja puutarhoja. Lähtökohtana kaikissa rakennuksissa oli käytännöllisyys. Ja kaiken tärkeintä oli valo. "Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina. Miten valo kiertää rakennuksessa, miten se mahdollistaa erilaiset tila- ja värikokemukset." (s. 64).

"Pikkuneitimme piirtää kuin mies."

Jo alusta alkaen Wivi tiesi, että hänellä tulee olemaan haasteita miesvaltaisella alalla. Niin hänellä olikin, aivan kuten monella muullakin edistyksellisellä naisella tuohon aikaan, vaikkapa Minna Canthilla. Mieleen tulee myös Albert Einsteinin vaimo Mileva Marić, josta kertovan Marie Benedictin fiktiivisen teoksen Rouva Einstein (Sitruuna 2020) luimme lukupiirissämme (linkki). Mutta niin Wivi kuin myös Minna Canth vastasivat haasteeseen ja tekivät molemmat merkittävän uran. Wivin suunnittelemista rakennuksista merkittävä osa on Tampereella ja Jyväskylässä. Yhteistyössä Armas Lindgrenin kanssa Wivi suunnitteli Helsingin Uuden Ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin.

Wivi ei koskaan perustanut perhettä. Sen sijaan hän tapasi Hanna Parviaisen, iloisen ja elämäniloisen naisen. Hannan kanssa Wivi matkusteli paljon ja jakoi loppuelämänsä hänen kanssaan. Wivin viimeiseksi työksi jäi Savonlinnan NMKY:n Hospitz-talo v. 1929-30. Silloin Wivi oli liki 60-vuotias.

Luimme kirjaa todella mielellämme. Kieli on sujuvaa, paikoittain kauniin runollista. Wivi tulee lukijalle läheiseksi ja eläväksi. Valokuvaliitettä Wivin suunnittelemista rakennuksista, ainakin joistakin, olisimme kaivanneet. Annoimme kirjalle arvion 4,25 (asteikko 1-5).

Tervetuloa Pirkko Soininen 10.5.2022 Raumalle!

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Natasha Lester: Pariisin ompelijatar


Natasha Lester: Pariisin ompelijatar. Gummerus. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Paris Seamstress. Suomentanut Cristina Sandu. 474 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vuotuiseen Metin gaalaan kokoontuneet ihmiset taputtivat ja hurrasivat ja hajaantuivat sitten tarkastelemaan näyttelyä. Fabienne viivytteli. Hän toivoi, että paikalla ei olisi ollut niin paljon väkeä. Hän halusi viettää aikaa jokaisen näytteillä olevan puvun kanssa, sillä hän oli isoäidistään niin ylpeä, että luuli räjähtävänsä. Fabienne hymyili typerästi tajutessaan, että seisoi Anna Wintourin, Voguen päätoimittajan vieressä. Hänen hymynsä leveni entisestään, kun Anna, joka oli hänkin pukeutunut Stella Designiin, katseli Fabiennen leninkiä, nyökkäsi hyväksyvästi ja mutisi: "Sinulla on loistava maku." (s. 95)

Natasha Lesterin kolmas suomennettu teos Pariisin ompelijatar on mukaansatempaava romaani rakkaudesta ja uhrautumisesta toisen maailmansodan aikana. Kuten Lesterin aiemmissa teoksissa Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus 2021) (linkki) ja Diorin salaisuus (Gummerus 2021) (linkki), tämänkin kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin. Aiempien kirjojen lailla yksi kirjan teemoista on vakoilu. Kaikissa kirjoissa pääosaa näyttelevät vahvat, kauniit naiset. 

Pariisin ompelijattaren tapahtumat alkavat Ranskasta. Vuosi on 1940. Nuori ompelija Estella Bissette haaveilee muotisuunnittelijan urasta. Estella on toki jo tehnyt ompelu- ja suunnittelutyötä, hän on mm. suunnitellut itselleen häikäisevän kauniin mekon. Mutta sota tekee tyhjäksi Estellan suunnitelmat. Saksalaiset miehittävät Pariisiin, ja Estellan äiti ei näe muuta mahdollisuutta kuin lähettää tyttö pois Pariisista. Määränpääksi äiti nimeää New Yorkin, jonne tyttö matkustaa ompelukoneensa ja matkalaukkunsa kanssa SS Washingtonilla, joka on viimeinen Ranskan vesiltä lähtenyt amerikkalainen laiva. 

Kun Estella saapuu New Yorkiin, hän haaveilee edelleen muotisuunnittelijan työstä ja hakeutuu siksi Garment Districtille, New Yorkin vilkkaaseen muodin keskukseen. Mutta eteenpäin pääseminen ja nimen saaminen New Yorkissa ei suinkaan ole helppoa, minkä Estella joutuu toteamaan jo heti muutamien ensikuukausien aikana, kun vaatimattomankin työpaikan saaminen muotimaailmassa osoittautuu yllättävän haastavaksi. Mutta Estella on peräänantamaton, rohkea ja ahkera pyrkiessään parhaimpaansa muodin maailmassa. Hän ystävystyy Samin ja mallina työskentelevän Janien kanssa. Heidän kanssaan Estella suunnittelee Stella Designin, oman muotitalon, perustamista. "Estella katseli kahta uutta ystäväänsä, jotka olivat kyllin hupsuja ja uhkarohkeita lyöttäytyäkseen yhteen hänen kanssaan, ja hän nauroi ilahtuneena. Hän tarttui lasiinsa ja ehdotti maljaa: "Stella Designille." (s. 72)

Pariisista lähtönsä jälkeen Estella on ihmetellyt passiaan. Hän on saanut tietää, että hän on Ranskan ja Yhdysvaltojen kaksoiskansalainen, koska hänen isänsä on amerikkalainen. Mutta siinä kaikki, mitä hän tietää. Hän ryhtyy selvittämään taustaansa ja joutuu toteamaan, että on paljon asioita, joista äiti ei ole hänelle kertonut tai on jopa valehdellut hänelle.

"Julistan näyttelyn Pariisin ompelijatar avatuksi!" (s. 95)

Romaanin tapahtumat liikkuvat kahdessa tasossa. Toisessa tasossa liikutaan Estellan kanssa 1940-luvulla ja toisessa tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin vuonna 2015. Toisen tarinan päähenkilö on Fabienne Bissette, Estellan tyttärentytär, joka on matkustanut Australiasta osallistuakseen sairaan isoäitinsä juhlaan. Siihen mennessä Estella Bissette oli noussut yhdeksi amerikkalaisen muodin tunnetuimmista nimistä. Nyt Estellaa kunnioitetaan Metin vuotuisessa gaalassa, jossa osa hänen suunnittelemistaan asusteista on esillä. Fabienne toivoi, että isoäiti olisi paikalla. "Miten mamie rakastaisikaan nähdä ihmisten reaktiot luomustensa edessä." (s. 96) Valitettavasti sairas isoäiti ei voi osallistua gaalaan.

On Fabiennella muukin syy tavata isoäitiään. Hän haluaa lisätietoja menneisyydestään. Hän ei tiennyt mitään varhaisvuosistaan ennen kuin hänen isänsä ennen kuolemaansa paljasti jotakin salaperäistä liittyen isoäitiin. Nyt Fabienne on New Yorkissa isoäitinsä luona, mutta isoäiti ei ole halukas keskustelemaan tästä aiheesta. Niinpä Fabiennen on itse kaivettava esiin pitkään piilotettuja perhesalaisuuksia. Mutta vaikka sukusalaisuudet eivät selviäkään, New Yorkiin tehty matka ei ole turha. Fabienne nimittäin tapaa matkallaan komean miehen. Miten romanssi voi jatkua, kun Fabiennen on palattava takaisin Australiaan?

Historiallista fiktiota parhaimmillaan

Pariisin ompelijatar on kiehtova ja koskettava romaani unelmista ja unelmien toteutumisesta. Tarinassa on salaisuuksia, ihastumisia, rakkautta, inhimillisiä tunteita, mutta myös juonittelua ja ahdistusta. Vahvat henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Estella on vahvatahtoinen nainen, jolla on näkemystä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Hän on myös hyvin suorapuheinen eikä kumartele kenenkään edessä. Hauskoja kohtauksia syntyy, kun Estella suorapuheisuudellaan menettää useita työpaikkoja ensimmäisten New Yorkin kuukausien aikana. Fabiennessa on myös voimaa, mutta enemmän pidättyväisyyttä. Molemmat naiset tietävät, mitä he elämältään haluavat. Ja heistä löytyy voimaa toteuttamaan haluamansa. Näistä naishahmoista ei voi olla pitämättä. Myös tarinan sivuhenkilöt ovat sympaattisia ja hyvin rakennettuja. Mielenkiinnolla seurasin Janien ja Samin sekä Alexin ja Lenan elämää. Melissa ja Will osoittautuvat ihaniksi ystäviksi.

Lester on tehnyt uskomatonta taustatyötä kirjaansa varten. Lukija voi vain ihailla, kuinka perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti muotiasiat on kuvattu kirjassa. Vaikka Estellaan liittyvät tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikakauteen, sota toimii vain kehyksenä tapahtumille. Vain vakoojaepisodilla on liittymäkohdat sotaan.

Pidän yleensäkin historiallisesta viihdekirjallisuudesta. Niin pidin tästäkin kirjasta. Minua ei yhtään haitannut tapahtumien ennustettavuus tai rakkaussuhteiden romanttisuus. Pidän siitä, että tapahtumien fiktiivisyys nojaa tosiasioihin. Tämän kirjan lopussa löytyy tietoa kirjan todellisista henkilöistä.

Kerrassaan ihastuttava teos! Miten pidinkään siitä, että sain sujahtaa moneksi, moneksi tunniksi muotimaailmaan Estellan ja Fabiennen seurassa. Valitsimme kirjan syksyn yhdeksi lukupiirikirjaksi.