Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY. 2023. Päällys Ville Laihonen. 294 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinulla ja minulla on takanamme avioero, Brigitte. Me kumpikin olemme olleet naimisissa lastemme isän kanssa ja lopulta jättäneet hänet - sinä siksi, että rakastuit nykyiseen mieheesi, minä siksi, että mieheni ihastui milloin keneenkin, vaikka ei se ollut edes lopullinen syy. Sellaista se oli alusta asti, enkä odottanutkaan muuta. Kuvittelin kaikesta huolimatta, että vanhenisimme yhdessä."

Minna Rytisalo muistetaan kahdesta upeasta historiallisesta teoksesta: Lempi (Gummerus 2016) ja Rouva C (Gummerus 2018). Luimme Rouva C:n myös lukupiirikirjana (linkki). Rytisalon uutuuskirjalla on  edeltäjiensä lailla naisen nimi, mutta Jenny Hill ei ole historiaa huokuva hahmo, vaan päinvastoin, Jenny Hill on tämän päivän keski-ikäinen nainen, joka etsii omaa minuuttaan ja asemaansa.

Jenny Hill, aiemmin arkisemmin Jenni Mäki, on 48-vuotias eronnut nainen. Eronnut omasta tahdostaan, kuten hän mielellään korostaa. Takana on pitkä avioliitto Jussin kanssa ja kaksi jo kotoa pois muuttanutta lasta, Oona ja Olli-Pekka. 

Eräänä päivänä Jenni lähtee kodistaan mukanaan kaksi matkalaukkua ja kaksi pahvilaatikkoa. Näin jäävät taakse merenrantatalo, varakas elämä, pettävä aviomies, jälkimmäinen osa sukunimestä ja ennen kaikkea tiukasti kontrolloitu elämä. Sellainen elämä, jossa kaikki oli päällisin puolin hyvin, jopa tosi hyvin. "Hän olisi voinut jäädä mutta hän ei jäänyt, eikä tämä helppoa ole, jos joku niin luulee. Tämä on vaatinut vuosien kypsyttelyn ja paljon hitaita liikahduksia." Jenni haluaa jotakin uutta. Uusi alku vaatii uuden minän. Uutta minää ei lähde etsimään Jenni Mäki, vaan Jenny Hill. 

"Usein ajattelen, ettei tämä ole minun elämääni."

Jenny tuntee, että hän ei vieläkään 48 vuoden iässä tiedä, mihin hän kuuluu ja kuka hän on. Sen hän haluaa oppia ja myös sen, miten maailmaan asetutaan. Uuden alun etsimisessä Jennyllä on tukena terapeuttinsa. Terapeutti kehottaa Jennyä kirjoittamaan kirjeen jollekin, jolle voi avoimesti kertoa tunteistaan. Jenny tekee kiinnostavan valinnan, hän kirjoittaa Brigitte Macronille, Ranskan presidentin vaimolle, naiselle joka on ollut rohkea monessakin mielessä, mm. rakastuessaan itseään huomattavasti nuorempaan mieheen. Ensimmäisten kirjeiden sisältö Brigittelle on kovasti haparoivaa, mutta ajan myötä teksteihin tulee enemmän sisältöä ja avoimuutta. 

Suuri rooli Jennyn uudessa elämänvaiheessa on Johannalla, Jennyn siskolla, joka on hyvin läheinen Jennylle ja jonka kanssa on hyvä jakaa tuntemuksia ja muistella lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia. Jennyn uutta elämää tarkkailee ja arvioi Jennyn tietämättä Ajattarien ryhmä, johon kuuluvat Ruusunen, Tähkätär, Tuhkimo, Lumikki ja Kerttu. He pyrkivät antamaan Jennylle neuvoja, jokainen omiin, joskus hyvinkin rankkoihin, kokemuksiinsa liittyen, sillä todellisuudessa Ajattarien kokemukset ovat hyvinkin erilaisia kuin ne prinsessatarinat, joihin olemme tutustuneet saduissa. 

Aika tekee tehtävänsä. Yllättäen Jenny huomaa pieniä liikahduksia käyttäytymisessään. Ulkopuolisen mielestä mitättömän pieniä ja merkityksettömiä asioita, mutta Jennylle tärkeitä. Jenny yllättyy huomatessaan, että hän osaa olla vihainen ja osaa suuttua, osaa osoittaa suuttumisensa ja osaa huutaa. Hän voi laittaa päälleen silittämättömän paidan ja hän voi lähteä töihin rajaamatta huuliaan.

Viime vuosina on ilmestynyt runsaasti feministisiä kirjoja. Sellainen Jenny Hillkin on, mutta Rytisalo osaa käsitellä teemaa tuoreesta näkökulmasta, runsaalla lämmöllä, huumorilla, ironiallakin ja yllättävillä oivalluksilla. Varmasti moni lukija löytää samaistuttavia ja tuttuja kokemuksia Jennyn lapsuudesta, nuoruudesta, avioliitosta, avioerosta, vaihdevuosista ja vanhenemisesta. 

Koin Jennyn kirjeet Brigittelle virkistävänä ratkaisuna. Tunsin, että Jenny oli kirjeissä avoimmillaan ja pystyi kirjoittamaan aroistakin asioista. Lieneekö kirjeiden kirjoittaminen yleinen terapiamenetelmä, sitä en tiedä, mutta itse muistan, kun kävin terapiassa tyttäreni kuoleman jälkeen, terapeuttini kehotti minua kirjoittamaan kirjeitä kuolleelle tyttärelleni. Minusta se oli hyvä ajatus. Kirjoitin kirjeen, laitoin kirjeen kuoreen ja kuoreen nimen. Osoitteeksi tuli Taivas. Vielä postimerkki kuoreen ja sitten postiin. 

Olipa kyseessä Lempi, Minna tai Jenny, Rytisalon kirjat ovat upeita lukukokemuksia. Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Kirjan kansi on ihastuttava. Kiitos Ville Laihonen. 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn. Reuna. 2023. Kansi Nunnu Halmetoja. 215 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Jäljellä on enää kattila, risotto on jäähtynyt. Aamos siirtää loput pienempään astiaan, etsii kelmua laatikoista. Ei löydä, laittaa lautasen kanneksi. On järkevää laittaa ruoka kylmään, sitä voi vielä huomenna syödä. Aamos alkaa pestä kattilaa. Hänen kätensä tärisevät. Kuka risottoa huomenna söisi?"

Aamos on pianisti ja Jürgen on tenori. He ovat viihtyneet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja esiintyneet yhdessä Suomen ohella myös kansainvälisillä areenoilla. Yhteistä esiintyjäuraa edelsi miesten ystävyys lapsuuden ajoilta, kun kymmenvuotias saksalainen Jürgen tuli viettämään kesiä Aamoksen naapuriin. Jo silloin Aamos tunsi huonommuutta Jürgenin seurassa, Jürgen tuli varakkaasta perheestä, jolla ei ollut mistään puutetta. Mutta luonnossa liikkumisessa Jürgen jäi kakkoseksi. Jürgen oli innoissaan musiikista jo silloin. "Hän kertoi pianotunneista ja laulutunneista, siitä, miten tärkeää oli osata kuunnella toista samalla, kun huolehti omasta äänestään. Hänen silmänsä loistivat, ääni kohosi innostuksesta." Myös Aamos kävi soittotunneilla. Hän kyllä piti soittamisesta, mutta tunsi, että soittaminen vei liikaa hänen ajastaan. 

Lapsuuden ystävyydestä oli helppoa ja luontevaa jatkaa ystävyyssuhdetta musiikin parissa. Eräänä kesänä Aamos toi Jürgenille lied-opettajaltaan saaman Toivo Kuulan laulun Tuijotin tulehen kauan. Aamos tunsi suunnatonta helpotusta, kun näki, että laulu kelpasi Jürgenille. "Sitä laulua he olivat työstäneet ensimmäistä kertaa tasaveroisina."

Jürgen kouluttautui, harjaantui ja kehittyi laulamisessa. Aamosta ei hyväksytty Sibelius-Akatemiaan. Konservatorioon kyllä, mutta se oli ihan eri asia. Mutta Jürgen hyväksyi hänet. Jürgen pohti Aamoksen soittamista. "Aamos ei ollut saanut samanlaista koulutusta kuin Jürgen, mutta toisaalta Aamoksen soitossa oi tietynlaista tahtoa. Jotain sellaista, jota Jürgen salaa kadehti. Jotain alkukantaista, vaistonvaraista." Musiikillista yhteistyötä jatkui parikymmentä vuotta. Se edellytti, että Aamoksen tuli muuttaa Suomesta Berliiniin ja päättää musiikillinen yhteistyö ja myös orastava seurustelusuhde Helin kanssa. Koska Jürgen oli varakas, hän tarjosi Aamokselle monenlaisia etuja, mm. ilmaisen asunnon Berliinissä. 

Mutta Jürgen halusi päästä eteenpäin, ilman Aatosta. Aatos palaa Suomeen. Hän on hukassa, hänellä ei ole koulutusta, joitakin sijaisuuksia hän saa, mutta ne eivät kanna pitkälle.

Aamos palasi usein ajatuksissaan Tuijotin tulehen kerran -lauluun ja kiinnostui Toivo Kuulasta ja tutustui hänen elämäänsä. Kirjassa seurataankin Aamoksen ja Jürgenin elämän ohella Toivo Kuulan (1883-1918) ja hänen vaimonsa Alman elämää. Ei ollut Kuula helppo kumppani laulajavaimolleen. Löytyykö Toivon ja Alman liitosta yhtymäkohtia Jürgenin ja Aamoksen suhteeseen, pohtii lukija. Sen lukija saa selville kirjan loppusivuilta. 

On onnistunut idea kuljettaa Aamoksen ja Jürgenin suhteen taustalla Toivo Kuulan säveltäjäuraa sekä nimetä luvut Tuijotin tulehen kauan -laulun mukaan, laulun jonka Kuula sävelsi Eino Leinon runoon vuonna 1907. Jürgenin ja Aamoksen suhteen nitominen Kuulan uraan ja elämään osoittautuu juonen edetessä toimivaksi ratkaisuksi. Kirja on kiinnostava lukukokemus, erityisesti musiikista kiinnostuneille. Hasun musikaalisuus onkin antanut kehyksen kirjan tapahtumille. 

Karen Swan: Kesytön saari

Karen Swan: Kesytön saari. Otava. 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Summer. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 478 sivua. 

"Harmaat kivimökit seisoivat vieri vieressä viuhkana lahden itälaidalla takanaan jämerä kivimuuri. Mökkien välissä jökötti perinteisiä turvekattoisia kivitönöjä, niin sanottuja mustiataloja, joista oli vähitellen luovuttu 1860-luvulta lähtien. Korkeilta harjuilta katsottaessa ne toivat mieleen leuan ja hampaat. Jättiläisen hampaat, Effien äiti tapasi sanoa."

Kesytön saari vie lukijan vuoteen 1930 ja 18-vuotiaan Effie Gilliesin elämään. Effie on yksi 36:sta St. Kildan saariryhmän asukkaasta, jotka elävät eristäytyneinä muusta maailmasta kaukana Skotlannin rannikosta.

Asukkaat elävät hyvin yksinkertaista elämää lintujen ja kallioiden keskellä. Tärkeä ravinto saarelaisille on linnut munat, joita he pyydystävät laskeutumalla köysien varassa linnunpesille. Syksyisin saareen tuodaan välttämättömiä tarvikkeita mantereelta, jotta asukkaat pystyvät pärjäämään läpi talven. Kesäisin turisteilla on mahdollisuus tulla karulle saarelle ihastelemaan kalliomaisemia ja ihmettelemään saaren asukkaiden alkukantaista elämää. Lumoutuneina turistit ihastelevat nuorten saarelaisten kiipeilytaitoja jyrkillä kallioilla.

Osa asukkaista, Effie mukaan lukien, on tyytyväisiä yksinkertaiseen elämään saarella. Mistään muusta he eivät tiedäkään. Effie hoitaa vanhaa isäänsä ja on vuosien varrella oppinut taitavaksi kiipeilijäksi etsiessään linnun munia jyrkillä kallioilla.  

Mutta saaren väki vanhenee ja he ymmärtävät, että selviytyminen päivästä päivään tulee asukkaille yhä haasteellisemmaksi. Niinpä he ovat lähettäneet viranomaisille kirjelmän, jossa he anovat saaren asukkaiden siirtämistä mantereen puolelle.

Kukaan asukkaista ei oikeasti usko, että heidän anomuksensa hyväksyttäisiin. Päätöstä odotellessa asiat monimutkaistuvat, kun saarella vierailee lordi Sholto, jaarli Dumfriesen perillinen. Effie palkataan opastamaan nuorta vierailijaa ympäri saarta. Sholto on komea, ystävällinen ja puoleensavetävä. Effie huomaa tuntevansa ihastusta, jopa rakkautta Sholtoa kohtaan, vaikka ymmärtää, että suhde ei voi toimia, koska Sholto on hänelle liian korkea-arvoinen. 

Viranomaisilta tulee yllättävä päätös. "Ja anomuksemme on hyväksytty! Meidät evakuoidaan mantereelle!" Evakuointi tapahtuu kolmen kuukauden kuluttua. Mantereella Effie ohjataan isänsä kanssa asumaan pieneen, kylmään ja kosteaan taloon. Effie tietää heti, että muutto oli ollut virhe. Hänen ajatuksensa suuntautuvat takaisin saareen. Hän "kuuli lintujen kirkaisuja, näki lahden kaikkine mielialoineen, tunsi ruohon ja heinän jalkojensa alla, kuuli "iltauutisten" sorinan, kun kylän väki kerääntyi ruoan jälkeen Kadulle." Entistä apeammaksi ja vihaisemmaksi Effie tulee, kun hänet hylätään miesten työporukasta sahalla. "Valitan mutta me otamme sahalle töihin vain miehiä."

Dumfriesin jaarli tapaa Effien ja hänen isänsä. Lopputuloksena on, että Effie muuttaa isänsä kanssa Dumfriesin jaarlin tiluksille ja Effie saa paikan jaarlin lintutieteellisen kokoelman järjestäjänä. Jännitteitä syntyy Effien ja lordi Sholton välille, joita lisää vielä salaperäinen kuolemantapaus saarella. 

Kirjailija piirtää oivallista kuvaa saaresta, sen kauneudesta, karuudesta ja villeydestä. Pidin paljon saarelaisten elämän kuvauksesta, jopa niin, että olisin mielelläni viihtynyt kauemminkin karulla saarella. Tästä tarinasta on moneksi, se on kiinnostava sukusaaga, se kertoo ystävyydestä, perheestä, juonittelusta, mysteereistä, ahdistuksesta ja luonnollisesti myös rakkaudesta ja sydänsuruista. Swanin vahvuutena on loistavan tarinankerronnan ohella kiinnostavat ja elävät henkilöhahmot. Tämä on loistava aloitus uudelle sarjalle. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että jatko-osa ilmestyy pian. Kesytön saari on ensimmäinen Karen Swanin suomennettu teos. 

Kiehtovaksi kirjan juonen tekee se, että St. Kildan historia on ollut juuri sellainen kuin kirjassa kuvataan. Vuoden 1930 jälkeen saarella ei ole asunut ketään, mutta nykyisin saarella on sotilastukikohdan henkilöstöä sekä luonnontutkijoita. Saaren historia ja asukkaiden elintavat ovat kiinnostaneet ja kiinnostavat yhä edelleen turisteja. Saarelle tehdään edelleenkin turistimatkoja. St. Kilda on Unescon maailmanperintökohde.

St. Kilda

Seilin saari kosketti

 

Joutsenetkin toivottavat vierailijat tervetulleiksi.

Nauvon vierasvenesatama

Luin vuonna 2018 Katja Kallion Yön kantajat, jonka tapahtumat sijoittuvat Seilin saarelle (linkki). Siitä lähtien olen halunnut vierailla saarella. Nyt se sitten toteutui.

Lähdettiin mieheni kanssa matkaan niin, että yövyimme Nauvossa ja sieltä käsin vierailimme Seilissä. Nauvokin oli kiinnostava paikka. Turistiaikaan Nauvo on varmasti hyvin vilkas paikka, mutta nyt turistikausi oli vasta alkamassa. 

Tässä sympaattisessa hotellissa yövyimme.

Kaunista kukintaa

Seilin saari on todella sykähdyttävä paikka. Saarella on ollut aikoinaan leprasairaala, sitten houruinhuone eli mielisairaala, jonka toiminta loppui vasta vuonna 1962. Nyt tiloissa toimii Turun yliopiston tutkimuslaitos. 

Kaunista on.

Vielä tähän aikaa alkukesästä paikkoihin pääsi tutustumaan ilman ruuhkaa.

Maisemia ihaillen

Saaren synkän ja traagisen historian voi aistia, kun näkee vanhan mielisairaalan rakennuksen tai kun käy saaren ihastuttavassa puukirkossa.

Mielisairaala. Todella iso rakennus.

Sisäpihalta

Seilin puukirkko

Kaunis myös sisältä

Leprasairaat saivat käydä kirkossa, mutta heidät pidettiin eristettyinä.

Todella vaikuttava käynti Seilillä. Suosittelen.

Lukupiirikirjana Raija Orasen Iso

 

Raija Oranen: Iso. Otava. 2022. Lukija Tuukka Haapaniemi. 17 t 6 min. Storytel.  

Lukupiirimme kokoontui kevään viimeiseen tapaamiseen. Käsiteltävänä kirjana meillä oli Raija Orasen Gösta Serlachiuksesta (1876 - 1942) kertova kirja Iso. Raija Oranen on tuottelias kirjailija. Jo pelkästään romaaneja hän on kirjoittanut nelisenkymmentä. 

Monilla Orasen kirjoilla on historiallinen kehys, mm. viime vuosina ilmestyneillä presidenttikirjoilla. Niin on tälläkin Iso-kirjalla, joka on Orasen uusin romaani. Kirja on biofiktio Gösta Serlachiuksesta, joka oli Mäntän tehtaan johtaja, vuorineuvos sekä suuri taiteen ystävä. Gösta luopui opinnoistaan ja aloitti työt setänsä Gustav Serlachiuksen yrityksessä. Sittemmin hän peri setänsä aseman syrjäyttäen näin Gustavin Alex-pojan. Gösta nai serkkunsa Sissin, perusti tehtaita, johti yrityksiä, matkusti paljon, osallistui politiikkaan ja keräsi mittavan taidekokoelman. Tällainen on kirjan juoni kaikessa lyhykäisyydessään. 

"Orasen taattua laatua"

Kirjasta virisi vilkas keskustelu. Lukupiiriläiset olivat lukeneet kirjan suurella mielenkiinnolla. Totesimme. että Orasen kirjoja on mukava lukea. Kirjoitustyyli on elävää ja selkeää. Orasen historialliseen viihdekirjallisuuteen lukeutuvilla kirjoilla on vahva faktapohja, joka  usein linkittyy Suomen historiaan. 

"Monipuolisesti käsitelty Göstan elämää"

Iso-kirjan mielenkiintoa pitää yllä tapa, jolla Oranen on käsitellyt Gösta Serlachiuksen elämää. Oranen on saanut Göstan eläväksi ja aidoksi. Göstan elämää on käsitelty monipuolisesti, mikä mielestämme on kirjan vahvuus. Eräs lukijoistamme tosin totesi, että kirjassa oli vähän liikaa kaikkea, mikä teki kirjasta sekavan oloisen. Vaikka kyseessä on suomalaisen metsäteollisuuden merkkimies, kirjassa suuren roolin saa Göstan yksityiselämä. Oranen on pyrkinyt pääsemään syvälle Göstan sielunmaisemaan kuvatessaan mm. eroon päättynyttä avioliittoa Sissin kanssa sekä Ruthin, elämänsä suuren rakkauden, löytymistä.  

Kirjassa on kuvattu myös Göstan roolia metsäteollisuuden kehittäjänä ja uusien tehtaiden perustajana. Totesimme, että yhä edelleen tehtailla on samoja ongelmia kuin Göstan aikana, mm. pääoman puute ja lakkoilut. Yrityselämän kuvauksessa Oranen ei yllä kovin syvällisiin pohdintoihin, mutta kirjan pääpaino onkin enemmän henkilöhistoriassa. Eräs lukijoistamme pohdiskeli, että kirja Göstasta on tyypillinen naisen kirjoittama kirja, jolloin henkilöhistorialla on yhteiskunnallista otetta voimakkaampi paino. 

Totesimme, että kirjoittamalla Gösta Serlachiuksesta elämäkerrallisen romaanin kirjalla on laajempi lukijakunta kuin tietokirjalla. Fiktion käyttömahdollisuus henkilön elämän kuvauksessa lisää kirjan kiinnostavuutta. 

Kirjan nimi kiinnitti huomiota. Myös Pekka Hiltusen kirjan nimi on Iso (WSOY 2013). Siinä Hiltunen kuvaa ylipainoisen nuoren naisen elämää. Ei varmasti ole rikos ottaa kirjan nimeksi jo käytettyä nimeä, mutta ei se kyllä kovin omaperäistä ole. 

Kirja sai meiltä hyvän arvion 4,1. 

Satu Vasantola: Kun isä osti merenkurkun

 

Satu Vasantola: Kun isä osti merenkurkun. Tammi. 2023. 256 sivua.

Omasta hyllystä

"Isäs on kuin koskikara, mummo kuiskasi kerran, sillä on kosken kuohut sisällään. Ei se sille mitään mahda, sukunsa kirousta kantaa, poikaparka."

Tyttären Eerik-isä on sairas. Hän sairastaa maanisdepressiivisuutta eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä, kuten tänä päivänä tämä sairaus kauniimmin ilmaistaan. Isän maaninen vaihe on alkamassa, kun tytär tulee käymään ja löytää isänsä tanssimassa pienen kodin parvekkeella puku päällä, silkkinen kravatti kaulassa ja kiiltävät tanssikengät jalassa. Tango soi ja isä pyörähtelee kuvitellun daamin kanssa viejän varmoin ottein. Laskupino lojuu eteisen lattialla. 

"Kolme ovea, kuusi lukkoa."

Tytär tunnistaa oireet, ei hän tässä tilanteessa ole ensimmäistä kertaa. Apua tulisi saada, ainakin lääkitys tulisi saada vastaamaan isän tämän hetkistä tilaa. Tytär saa isän lähtemään Kellokosken sairaalaan, joka on entuudestaan isälle tuttu paikka, onhan hän ollut siellä toistakymmentä kertaa. Hänet otetaan sisään, mutta kun tytär seuraavana päivänä tulee isäänsä katsomaan, hän saa kuulla, että isä on kotiutettu, koska "ei ole epikriisissä merkintää harhoista".

Kotiin Eerik ei ole mennyt. Siitä alkaa isäänsä etsivän tyttären road trip läpi Etelä-Suomen. Ollaan Imatralla ja ollaan Savonlinnassa. Isä on aina askeleen edellä tytärtään. Isä lähettelee viestejä, whatsapp-viestejä, tekstiviestejä, ääniviestejä, ryhmäpuhelun yrityksiä, kaikki yleensä yöaikaan lähetettyjä. Suuria ovat isän suunnitelmat. Hän valmistelee Putinin ja Barack Obaman Suomeen tuloa. Valmisteluja hän on tehnyt Michelle Obaman kanssa. Savonlinnassa Eerik suunnittelee ostavansa Olavinlinnan kesämökiksi. Merenkurkkuun isä rakentaa uuden New Yorkin.

"ensin hoidetaan itä ja sitten länsi
kohtaa alkaa tornitaloja nousta
keskelle merta
ostan merenkurkun takaatko lainan"

Eerik tapaa naisia ja tanssii kiiltävissä tanssikengissään. Naiset lainaavat hurmaavalle Eerikille rahaa, kuka enemmän, kuka vähemmän. Mutta "pätäkkää piisaa" ja eteenpäin kohti Merenkurkkua mennään. Tytär seuraa perässä. Matkalla tytär palaa lapsuuden muistoihinsa. Äiti oli kuollut auto-onnettomuudessa. Se oli raskasta aikaa lapsille, mutta isä käski mummon olla huolehtimatta. "Lapset ovat niin pieniä vielä, eivät ymmärrä koko asiaa. Turha siitä on niille puhua. Ja minulla on firma, se pitää ajatukset muualla. Nytkin on kolme työmaata käynnissä." Mutta kyllä lapset ymmärsivät. 

"Isän leuasta näen, että pitää olla hiljaa."

Isän sairaus oli alkanut 1990-luvun laman myötä, vaikkakin niin kauan kuin tytär muistaa, isää oli pitänyt pelätä, sillä hän oli hyvin arvaamaton ja äkkipikainen. Nyt tytär on raskaana ja sisällä sykkii pelko suvussa kulkevan mielenterveyssairauden periytymisestä. 

Vasantolan kuvaus Eerik-isän sairaudesta on uskottavaa, ja vielä uskottavammaksi sairauden kuvaus tulee, kun tietää, että kirjailijan isä sairastaa maanisdepressiivisuutta. Vasantola kuvaa sairautta neutraalisti, ei saarnaa eikä alleviivaa, vaikka Eerik-isän tyttärenä hän tunnistaa hyvin sairauden mukanaan tuomat haasteet koskien isän vaikeuksia saada apua. Jos Eerik ei oireiden alkuvaiheissa saa apua, se on isän kannalta inhimillisesti jopa julmaa puhumattakaan yhteiskunnalle psykoosivaiheesta aiheutuvista kustannuksista. Lyhyesti sanoen, laitospaikkoja on vähennetty eikä avohoitoa ole suhteessa lisätty.    

Olen lukenut Vasantolan esikoisteoksen En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) (linkki). Pidin siitä paljon. Siksi odotukset olivatkin suuret tämän kirjan suhteen. En pettynyt, päinvastoin. Kirja on kaunis kuvaus isän ja tyttären särkyneestä suhteesta ja tyttären tarpeesta yrittää ymmärtää isäänsä. Esikoiskirjan tavoin kirja on kielellisesti todella upea. Vasantolan selkeää ja elävää tekstiä on helppo lukea. Kirjassa on paljon takautumia päähenkilön lapsuuteen. Printtikirjassa juonta on helppo seurata vuosilukujen turvin, mutta luulenpa, että äänikirjassa paljon käytetyt takautumat saattavat vaikeuttaa juonen seuraamista. 

Suonna Kononen: Jokisaarnat. Kirjallisia melontoja

Suonna Kononen: Jokisaarnat. Kirjallisia melontoja. Reuna. 2023. Kansi ja taitto: Jaana Rautio. Valokuvat: Suonna Kononen. 162 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vuosia oli tehnyt mieli päästä melomaan Lutinjoelle. Se sijaitsee Patvinsuon, Pohjois-Karjalan kansallispuistoista yhden kainalossa, Koitereen pohjoisimpaan kärkeen virraten. Koitere on Pohjois-Karjalan suurista järvistä myyttisimpiä. Säveltäjä Toivo Kärki fiilisteli sen rannoilla karjalaisia juuriaan ja ilomantsilaista esiäitiään Mateli Kuivalatarta. Matelin kalevalaisesta runonlaulusta kulkee voimalinja sellaisiin sävellyksiin kuin Siks´oon mä suruinen tai Tulenliekki. Teki Kärki Koitereestakin laulun, Koitere - Karjalan helmi."

Kirjan takakannesta luen, että kirjassa on kaksi teemaa: melonta ja kirjalliset pohdinnat. Nämä kirjailija liittää yhteen, eli pohtii kirjallisuutta melontamatkoillaan. Kiinnostavalta ja oivaltavalta vaikuttava idea, mietin aloittaessani kirjaa. 

Kononen on harrastanut melontaa liki parikymmentä vuotta. Joensuussa asuvana hänellä on hyvät mahdollisuudet jokimelontaan. Jokia riittää omassakin maakunnassa. Monesti Kononen ottaa mukaansa teini-ikäisen tyttärensä, josta onkin jo kehittynyt aikamoisen taitava meloja.

"Lämmenneen melojan selfie Hukkalan sillan juuressa." (kirjan kuvitusta)

Ensialkuun Kononen liikkuu lähiseudun joilla, mm. Jänisjoella, Haapajoella, Nivanjoella, Lotokanjoella ja Pielisjoella. Jänisjoella Kononen muistelee runoilija Einari Vuorelaa ja Pielisjoella ajatukset kulkeutuvat Heikki Turuseen ja Simpauttajaan. Valamon luostarissa kirjailija kohtaa ajatuksissaan Pentti Saarikosken ja Elina Karjalaisen. Ja melonta Iijoella muistuttaa Konosta luonnollisesti Kalle Päätalosta ja Iijoki-klassikkosarjasta, kun taas Koitajoki tuo mieleen erään merkittävän työtehtävän. Konosella oli vuonna 2013 mahdollisuus haastatella kustantaja Heikki A. Reenpäätä, "kun suomalaisen kirjankustantamisen ikihonka halusi muistella sanomalehti Karjalaiselle sukujensa Pohjois-Karjalan vaiheita..." Kononen muistelee, että hän jopa osti kravatin tilaisuutta varten.

Musiikkimiehenä ja Huojuva lato -yhtyeen perustajajäsenenä Konosen ajatukset kulkeutuvat melontaretkillä myös musiikkiin. Minua miellytti melontaretki Juankoskelle, jossa kirjailija muistelee lämmöllä Juicea. Kirjan yksi kohokohdista on melonta Kymijoella, jossa Kononen miettii jokilauluja. Ja niitä todellakin on runsaasti, suomalaisiakin. Kononen mainitsee erityisesti Mikko Alatalon rakastetut laulut Kymmenen virran maa ja Kun iso joki tulvii. Käännösiskelmistä tunnetuimpia ovat mm. Kirkan Varrella virran ja Freud Marx Engels & Jungin Joki.

Meloessa kirjailijan katse kiinnittyy myös luonnon kauneuteen. Lintujen tarkkailu kuuluu asiaan. "Aurinko kilotti Koitereen aalloissa timanttimerenä. Tyttäreni ihasteli järven kauneutta. Tässä on melontaharrastuksen, laajemmin retkeilyn kauneus. Ei tarvitse omistaa kesämökkiä, maata, vettä. Ei tarvitse jättää kummempaa jälkeä kuin askel rantahiekkaan tai vana jokeen. Mielen kamera tallentaa maisemakuvan."

Miten ihastuttava idea onkaan melonnan ja kulttuurin yhdistäminen. Kun yhdistäminen tehdään ammattitaidolla ja lukijaystävällisesti, kuten tässä kirjassa, lopputulos on kertakaikkisen onnistunut. Kirjan painoasu on kaunis. Tällaisen kirjan ottaa mielellään käteensä. Tyylikäs kirja on myös hyvä lahjaidea. Kirjan valokuvat, kaikki kirjailijan itsensä ottamia, elävöittävät onnistuneesti kirjan tekstiä. Toimittajan kokemuksella tuotettua sujuvaa ja elävää tekstiä on ilo lukea. Luettuani kirjan huomasin, että äänikirjan lukee itse kirjailija. Ja olihan sekin sitten kuunneltava. Äänikirja on selkeää luentaa ja sisältää luennan ohella myös Konosen laulamista. Ison plussan annan kirjan lopussa olevasta lähdeluettelosta ja henkilöhakemistosta. Kartta olisi ollut tosi kiva lisä, jotta olisi saanut paremman käsityksen jokien sijainnista.