Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

 

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava. 2026. Kansi: Mirella Mäkilä. Lukija Krista Kosonen. Storytel. 12T 55M. 

Kirjan tapahtumat alkavat Oulusta. On vuosi 1989. Alle kymmenvuotias tyttö liittyy venäläistaustaisen opettajan vetämään balettiryhmään. Tytöt joutuvat tekemään lujasti töitä; pelkät treenit eivät riitä, tossuharjoituksia tehdään kotonakin. Ja mielellään tytöt niitä tekevätkin. Treenien myötä ja taitojen karttuessa tytöt uppoutunut balettiin täysillä.  

Opettajan tavoitteet ovat korkealla. Ryhmän on määrä esittää Tsaikovskin Joutsenlampi. Tavoite on kunnianhimoinen, eihän ryhmässä ole yhtään poikaa esittämään prinssi Siegfriedin roolia.

Tyttöjen harjoitellessa balettia ankaran opettajan johdolla maailmalla kuohuu. Berliinin muuri murtuu ja Neuvostoliitto on hajoamassa. Suomikin saa osansa. Tytön Barbie-leikkejä ei hetkauta maailmanpolitiikka, mutta kun Mihail Gorbatšov tulee vierailulle Ouluun, tytön on päästävä näkemään hänet. Valitettavasti oma piirros jää antamatta vieraalle. Suomen talous ajautuu 1990-luvun syvään lamaan, jonka seuraukset näkyvät ja tuntuvat yksittäisten ihmisten elämässä vielä tänäkin päivänä. Balettitunneillakin lama näkyy konkreettisesti niin, että Milla, yksi huippuoppilaista, joutuu jäämään pois tunneilta perheen taloudellisen romahduksen vuoksi.

Baletin myötä oppilaat tekevät opettajan kanssa kiinnostavan, silmiä avaavan opintomatkan Leningradiin. Tytöt pääsevät seuraamaan maailmanluokan balettia Kirov-teatterissa. Hämmentyneitä he seuraavat sukkahousukauppaa venäläisten kanssa.

Tytön isoäitien Sylvin ja Airin myötä lukija viedään sota-aikaan, lottatoimintaan ja ryssävihaan. Tyttöjen balettiryhmä rinnastetaan sota-ajan pikkulottiin. Sylvi ja Airi tavataan kolmannella aikatasolla eli vuonna 2011, jolloin aikuiseksi kasvanut tyttö hoitaa heitä terveyskeskuksessa. 

Pienet joutsenet on monitasoinen romaani. Pääroolissa on baletti, erittäin kurinalainen harrastus, joka vie tyttöjen kaiken vapaa-ajan. Pulkkinen osoittaa, että baletti ei elä omassa kuplassaan, vaan maailmanpoliittisilla tapahtumilla kuin myös Suomen lamalla on vaikutuksensa balettioppilaiden elämään, ihmissuhteisiin ja tulevaisuudenhaaveisiin. Pulkkinen löytää yhtymäkohtia baletin kurinalaisuudesta ja Venäjän poliittisesta tilanteesta. 

Hieno kirja. Intiimi, hienosti rakennettu, monitasoinen. Olen yllättynyt, jos kirja ei ole Finlandia-ehdokkaana.

Douglas Stuart: Johnin poika John

 

Douglas Stuart: Johnin poika John. WSOY. 2026. Englanninkielinen alkuteos John of John. Suomentanut Laura Jänisniemi. Kannen suunnittelu: Stuart Wilson, Picador Art Department. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat karuun ja tuuliseen Falabayn kylään, joka sijaitsee Harrisin saarella Skotlannin Ulko-Hebrideilla. Kirjan päähenkilö 22-vuotias John-Calum "Cal" Macleod oli ollut onnekas ja oli päässyt opiskelemaan tekstiilialan opistoon mantereelle Edinburghiin. Mutta töitä ei ole löytynyt, ja isänsä pyynnöstä Cal palaa neljän vuoden jälkeen takaisin kotisaarelleen. 

Falabayn kylä on pieni, Macleodeilla on vain kaksikymmentäkuusi naapuria. Ilmapiiri on voimakkaan uskonnollinen. Saaren asukkaat saavat elantonsa lampaiden kasvatuksesta, kalastuksesta ja tweedin kudonnasta. Calin isä on taitava kutoja. "Saarilla kangas piti kutoa käsin ja käyttövoima tuottaa jaloilla; kutoa kotona täsmälleen samalla tavalla kuin satoja vuosia sitten." Lisäksi isästä on tullut hartaan uskonnollinen hänen vaimonsa jätettyä hänet. Isä toimii esilaulajana presbyteerikirkon jumalanpalveluksissa. Calin isoäiti Ella asuu yhdessä Calin isän kanssa. 

Cal palaa mantereelta lapsuuden maisemiinsa. "Täällä, Skotlannin laidalla, hän oli lapsena ollut onnellinen. Hän oli saanut vapaasti vaellella rannoilla ja kukkuloilla. Ja vaikka hän ei ollutkaan pystynyt uskomaan kaikkea, mitä Raamatussa sanottiin, hän oli tuntenut itsensä pieneksi ja mitättömäksi ja ymmärtänyt että Jumalan, joka oli luonut tämän kaiken, oli pakko olla paljon suurempi kuin hän. Vasta teininä hänestä oli alkanut tuntua, että hän oli suurempi ja että maailma hänen ympärillään oli käynyt liian pieneksi." 

Calin paluu saarelle on ristiriitainen. Hänestä tuntuu, että mikään saarella ei ole muuttunut. Ehkä suurin muutos on tapahtunut hänessä itsessään. Vanhoilliset saarelaiset, erityisesti isä, paheksuvat Calin risaisia Converse-tennareita ja pitkää tukkaa. Cal yrittää löytää paikkansa uudestaan sieltä, missä hän asui nuorena. Se on vaikeaa. Calia vieroksutaan, aiemmin hyvä ystävä Doll, jonka kanssa Calilla oli ollut ensimmäisiä hataria homoseksuaalisia kokemuksia, ei nyt halua olla missään tekemisissä Calin kanssa. Cal yrittää löytää homoseuraa kirjeenvaihtopalstan kautta, mutta suhde ei lähde kantamaan. 

Jännitteitä syntyy heti isän kanssa. Molemmilla on salaisuutensa. Cal salaa seksuaalisuutensa isältään, kun taas John hautoo omia kiellettyjä halujaan tietäen, että uskonnollinen dogmi tuomitsee hänet. Lukija tutustuu myös joihinkin saarelaisiin: viehättävään Islaan ja Innes MacInnesiin, joka tahtoisi lähteä pois saarelta yhdessä Johnin kanssa. Ehkä John olisi halukas, mutta hänellä ei ole siihen rohkeutta.

Kirjan teemoja ovat Irlanti, karu ja kaunis luonto, rakkaus, homoseksuaalisuus, maskuliinisuus, uskonto ja tweed. Nämä kaikki Stuart kietoo taitavasti yhteen ja kuvaa kyläläisten elämää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. Kivan lisämausteen antaa kirjassa satunnaisesti käytetty gaelin kieli. Lukija pystyy tuntemaan riepovan tuulen, märän lampaanvillan ja turpeen tuoksut. Kylän karut maisemat ovat kuin suora heijastus asukkaiden sisimmästä – yksinäisestä, perinteille uskollisesta ja tyynen karusta. Läpi romaanin köyhyys leijuu monen kotitalouden yllä. Henkilöhahmot ovat harkiten rakennettuja ja jokainen lause loppuun asti mietitty.

Douglas Stuartin Shuggie Bain, joka sai Booker-palkinnon vuonna 2020, oli minulle todella mieluista luettavaa. Myös Johnin poika John vei mennessään ja tiesin jo heti kirjaa aloittaessani, että käsillä on merkittävä lukukokemus. Kirja valittiin Oprah Winfreyn kirjaklubiin toukokuussa 2026. Stuart teetti ja lahjoitti Oprahille ainutlaatuisen, käsin kudotun Harris Tweed -kankaan, jonka värit oli suunniteltu Oprahin koirien mukaan.  

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY. 2026. Kansi: Martti Ruokonen. Lukija: Hannu-Pekka Björkman. Storytel. 5T 32M. 

Pitkä aukea päättää sukuromaanitrilogian, jonka aiemmat osat ovat Neljäntienristeys ja Lopotti. Aiemmista osista muistamme Löytövaaran Johanneksen, Helenan ja Annan sekä heidän vanhempansa Lahja-äidin ja homoseksuaali-isän. Lopotissa Kinnunen kertoo Helenan tarinan, ja tällä kertaa saamme keskittyä Johannekseen. Nyt Johannes on muistisairas vanhus, jonka elämä avautuu pala palaselta sairasvuoteelta käsin. Saamme tavata myös Annan, joka vierailee Johanneksen luona. Pitkä aukea toimii myös itsenäisenä teoksena. 

Sairasvuoteellaan Johannes muistelee nuoruuttaan. Nuori Johannes asuu ärhäkän Lahja-äitinsä kanssa. Isä on jo kuollut. Armeija-aikanaan Johannes löytää Kaarinan, ihanan nuoren naisen, joka tulee varakkaasta pohjanmaalaisesta kodista. Nuoret ihastuvat ja rakastuvat. Avioliiton myötä aviopari asettuu asumaan äidin taloon. On itsestäänselvää, että Johannes jatkaa vanhempiensa valokuvaamotoimintaa. Kaarinasta kehittyy vuosien mittaan taitava lasten valokuvaaja, kun taas Johanneksen vahvuusalue on hääkuvissa. 

Kainuulaisen ja eteläpohjalaisen kulttuurin kohdatessa tunteet räiskyvät, varsinkin kun äiti lähtökohtaisesti ei halua hyväksyä Kaarinaa. Kaarina tekee kaikkensa saadakseen Lahjan hyväksynnän, yrittää kaikkensa ja ylittää yrittämisessä itsensä, mutta mikään ei auta. Lahja on pahasuinen ja näyttää avoimesti vihamieliset tunteensa Kaarinaa kohtaan. Johannes tasapainottelee äidin ja Kaarinan välillä. Hän ymmärtää, että Kaarinan on täysin erilaisen taustansa takia vaikea sopeutua, mutta toisaalta hän yrittää ymmärtää myös äitiänsä. 

Kaarinan ja Johanneksen rakkaus on pakahduttavaa ja suorastaan käsinkosketeltavaa. Samaa käsinkosketeltavaa rakkautta saavat osakseen heidän neljä lastansa. Lahja saa vihamielisyydellään säröjä suhteeseen, mutta pariskunnalla on omat keinonsa - pitkät kävelyt ja Kaarinan autoajelut - tasapainottaa tilanne. 

Kirjassa liikutaan syvissä vesissä. Veteen vajoaminen rinnastetaan runonomaisesti Johanneksen muistisairauteen. Kiinnostavaa on valokuvauksen yhdistäminen Johanneksen muistisairauteen. Johannes on katsonut koko elämänsä ajan maailmaa linssin läpi, ja muistisairaanakin hän näkee menneisyyden tapahtumat yksittäisinä valokuvina.

Kaikki kolme päähenkilöä - Johannes, Kaarina ja Lahja - ovat hyvin rakennettuja. Johannes on vaatimaton ja herkkä mies, joka rakastaa yli kaiken vaimoaan ja lapsiaan, kun taas Kaarinan roolina on tuoda valoa kirjan tapahtumiin. Lahja on ristiriitainen nainen. Ulospäin hän näyttäytyy kovana ja ilkeänä, mutta hänellä on oma synkkä, lähes rakkaudeton historia. ”Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?" pohtii Johannes. 

Kirja oli upea lukukokemus. Kun olin lukenut kirjan, olin kirjaimellisesi sanaton. Niin täydellisesti kirja oli lumonnut minut. Kirja on kuvaus Johanneksen ja Kaarinan avioliitosta, ja loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu melko vähän. Se, mikä tekee Pitkästä aukeasta kirjojen kirjan, on Kinnusen kieli, tapa kuvata asioita ja taitava henkilökuvaus. 

Tommy Kinnunen on ollut kuudella kirjallaan neljä kertaa Finlandia-ehdokkaana. Uskon, että Pitkä aukea on jälleen ehdokkaana, niin taidokkaasti kirjoitettu tämä kirja on. Aiemminkin Kinnunen on vakuuttavasti kuvannut vaikeita asioita, mutta tässä kirjassa tyyli on entistä tiiviimpää ja napakampaa.

Hannu-Pekka Björkman on onnistunut valinta äänikirjan lukijaksi.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus. 2025. 191 sivua.

Riko Saatsin Yönistujat oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin syyskuun kirjana. Meitä oli mukana yksitoista naistenpankkilaista vaihtamassa ajatuksia mm. karjalaisuudesta, ortodoksisuudesta, kuolemasta ja uuteen kulttuuriin sopeutumisesta. 

Toisen maailmansodan myötä Feodor, Nasti ja lapset joutuvat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon Suistamolta. Evakkotaival vie perheen ensin Lapualle, sitten asutustilalle Nurmekseen, synkkiin ja kivikkoisiin Pohjois-Karjalan korpimetsiin.

Kirjan tapahtumat kuvaavat yhden päivän tapahtumia. Mummu Tatjana kuolee ja siirtyy tuonilmaisiin. Lukija pääsee mukaan ortodoksisiin ruumiinvalvojaisiin. 

Totesimme lukupiirissämme heti kättelyssä, että tämä kokoaan suurempi kirja kantaa sisällään valtavia ja tärkeitä teemoja. Useimmille meistä teos tarjosi uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia historiaan. Kuten eräs lukijamme totesi: ”Oppi asioita, joita ei ikinä tiennyt olevankaan.”

Historiankirjoista olemme tottuneet lukemaan, että evakkojen asuttaminen oli suomalainen menestystarina. Yönistujat kuitenkin muistuttaa, ettei sopeutuminen yksilötasolla ollut mutkatonta. Kahden kulttuurin risteyskohta aiheutti Nastin perheessä sisäisiä ristiriitoja. Nastin tarve sulautua uuteen ympäristöön ja suojella lapsia ryssittelyltä ajoi hänet tekemään vaikeita ratkaisuja – jopa perheen nimet suomalaistettiin. On pysäyttävää huomata, miten samoja sopeutumishaasteita maahanmuuttajat kohtaavat edelleen tänä päivänä.

Kirjailijalta on rohkea valinta käyttää teoksessa karjalan kieltä. Sekä karjalaa että suomea puhunut Nasti makaa Joensuun keskussairaalassa ja käy elämäänsä läpi karjalaksi. Eräs lukijoistamme teki kiinnostavan huomion: ihmisen ikääntyessä ensin opittu kieli nousee usein takaisin kaikkein vahvimmaksi (nk. ensimmäisen kielen dominanssin paluu).

Kirjan ydin ja tapahtumien keskiö kietoutuu Tatjanan ruumiinvalvojaisten ympärille. Saatsi kuvaa äärettömän kauniisti ihmistä kunnioittavaa ortodoksista kuolemaa ja sitä ainutlaatuista yhteisöllisyyttä, joka vainajan ympärille ruumiinvalvojaisissa syntyy.

Suurin osa meistä piti kirjasta paljon. Oli lukijoita, jotka palasivat kirjan myötä muistoissaan isovanhempiensa tai sukulaistensa evakkomatkaan. Kirja on "ajankohtainen ja ajaton", kuten Karelia-palkinnon Saatsille myöntänyt raati totesi. Tässä vielä muutama poiminta lukijoittemme kommenteista:
”Tiivistetty, kaunis kirja.”
"Kunnianosoitus karjalan kieltä kohtaan"
”Hieno tunnelma ja täynnä painavaa asiaa.”
”Herättää kunnioitusta.”
"Kieli on tiivistä ja kaunista."
"Kirjalla on hyvin valittu nimi."

Toki mukana oli lukijoita, joita kirja ei ollut säväyttänyt millään tasolla. Siksi arvioiden vaihteluväli oli suuri: kahdesta viiteen (asteikko 1-5). Mukana oli jopa kolme täyttä viitosta. Keskiarvo oli 4,2.

Minulla oli mahdollisuus välittää lukupiiriläisten terveiset Riko Saatsille Joensuun kirjallisuustapahtumassa 19.9.2026. Saatsilla oli tapahtumassa esitys aiheesta Kieli, jota ei ollut olemassa, jota osasin. Esitys käsitteli karjalan kieltä. Saatsi on huolissaan karjalan kielen asemasta. Ilolla hän tervehti uutista, että Lieksassa tullaan peruskoulun oppilaille tarjoamaan karjalan kieltä. Aplodein yleisö otti vastaan tiedon, että jatkoa Yönistujille on tulossa.

Tatu Kokko: Minä, Ajuma

 

Tatu Kokko: Minä, Ajuma. Icasos. 2026. Kansi: T.P. Kekäläinen. 288 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Tatu Kokko vie lukijan Keniaan pieneen kylään, missä asuu Ajuma äitinsä, isänsä ja veljensä Ekwen kanssa. Ajuma on tyytyväinen perheen vaatimattomaan elämään, heillä on kaikkea, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvitaan. On riittävästi ruokaa, vähän karjaa ja ihana äiti, joka rakastaa ja letittää Ajuman hiuksia. 

Sitten tulevat pokotit. He surmaavat isän, äidin ja lähisuvun. He polttavat talon. Lapset jäävät yksin, isosisko Ajuma ja pikkuveli Ekwe. Ajuma muistelee: "On vaikea kuvata sanoin, miltä tuntui nähdä heidät sillä tavalla: hengettöminä, avuttomina, tyhjinä kuorina. Edellisenä päivänä he olivat olleet olemassa. Olimme jutelleet, syöneet, eläneet tavallista ngisonjojen elämää." Monien vaiheiden kautta lapset päätyvät maahan, joka on dystopia Pohjolasta. Sisarukset erotetaan toisistaan eikä Ajuma saa tietää, mihin veli viedään. Ajuma puolestaan viedään "avuksi" maaherran kotiin. 

Ajuma pyrkii sopeutumaan uuteen ympäristöön ja talossa vallitsevaan kuriin. Muutakaan mahdollisuutta ei ole. Usein hän palaa ajatuksissaan omaan kylään. "Palasin kotiin. Lähestyin awiamme kuivuneen joenuoman suunnasta. Seurasin maahan painuneita jalanjälkiä. Majojen ympärillä tuoksui savu ja kamelinlanta. Morttelit jyskivät, jauhinkivet kopsuivat, vuohet mäkättivät, kaskaat sirittivät. Ilta-aurinko hehkui miellyttävän lämpimänä."

Pakolaisten kohtelu Pohjolassa on epäinhimillistä ja jopa julmaa. He ovat mutiaisia, heidän nimensä tatuoidaan käsivarteen, he eivät saa koskettaa ketään, he eivät saa katsoa silmiin ja luonnollisesti työtä on tehtävä kaiket päivät. Pienestäkin virheestä vääpelin keppi heiluu tai ruoska sivaltaa. Toimintoja ohjataan viuhkoilla.

Ajumasta ei voi olla pitämättä. Hän on neuvokas, vastuuta kantava, tulevaisuuteen uskova nuori nainen. Hän kestää kaiken, tympeän, määräilevän kohtelun ja jopa vääpelin kovakouraiset lähentely-yritykset. Hän näyttää tyyneltä ja ottaa kaiken vastaan. "Mutta sisimmässäni olin villi ja peloton. Olin rohkea ja ovela". Voimaa hän saa Kenian muistoista, uskosta Akujiin, Rabibin ystävyydestä ja nuoresta herrasta.

Minä, Ajuma piti otteessaan ensisivuista alkaen. Tatu Kokko onnistuu luomaan vahvoja tunnelmia ja pitämään jännitettä yllä samalla, kun hän johdattaa lukijan syvälle vaikeiden, mutta tärkeiden teemojen äärelle. Kirjan keskiöön nousee vahvasti kysymys identiteetistä. Kun Ajuma tempaistaan irti juuriltaan ja häneltä riistetään vapaus, alkaa kamppailu oman minuuden säilyttämisestä. 

Kokko on tehnyt laajaa ja syvällistä taustatyötä, mikä näkyy lopputuloksessa. Kenialainen arki tapoineen tulee lukijalle tutuksi, ja kirjan lopusta löytyvä sanasto avaa afrikkalaisia termejä suomeksi. 

Minä, Ajuma on voimakas ja pakahduttava lukukokemus. Se herättää ajatuksia ja pakottaa miettimään, katsomaan tulevaan ja miettimään, miten kohdata pakolaisuuden ja ihmisarvon suuret kysymykset. Vahva suositus tälle teokselle.

Lippuarvonta Turun Kirjamessuille

Arvottavana kaksi kokopäivämessulippua Turun Kirjamessuille 2.-4.10.2026. 

Kokopäivälipun hinta on 18 euroa. 

Liput on saatu mainostarkoituksessa / Turun Kirjamessut

Kirjamessujen teemana on tänä vuonna Näköala. Viikonlopun aikana nähdään yli 300 ohjelmanumeroa ja yli 500 esiintyjää.

Tässä linkki messujen ohjelmaan.  

Messujen aukioloajat:

Perjantaina 2.10.2026 klo 10-18

Lauantaina 3.10.2026 klo 10-18 (viralliset jatkot klo 18 alkaen)

Sunnuntaina 4.10.2026 klo 10-18

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Jos onni suosii sinua, Turun Kirjamessut lähettää lipun sähköpostiisi. 

Kiva, jos seuraat blogiani (oikealla "seuraajat").

Arvonta-aika päättyy lauantaina 26.9.2026 klo 18.

Onnea arvontaan!

Arvonta suoritettu la 26.9.2026 klo 19.

Voittajat ovat:

Anonyymi tuhkimo9@welho.com

Anonyymi saarinen.taina.a@gmail.com

Onnea voittajille! Laitan teille sähköpostia.

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä. Duunarielämää 2000-luvun Kiinassa. Gummerus. 2026. Alkuperäinen nimi 我在北京送快递. Suomentanut Rauno Sainio. Kannen suunnittelu Yi Siqi. 309 sivua.

Pikalähettinä Pekingissä -teos oli saanut alkunsa blogikirjoituksista, joissa Hu Anyan kuvasi kokemuksiaan logistiikkakeskuksen yövuorolaisena. Blogikirjoituksista tuli niin suosittuja, että Hu Anyan laajensi eri työpaikoilta hankkimiansa kokemuksia kirjaksi. Kirjasta on tullut todella suosittu. Kiinassa sitä on myyty lähes kaksi miljoonaa kappaletta, ja lähes 20 maalla on käännösoikeudet kirjaan.

Kirjailija kuvaa työhistoriaansa, joka kattaa 19 eri työpaikkaa. Hän on työskennellyt mm. lähettinä, tarjoilijana ja huoltoaseman työntekijänä. Matalapalkkaisuus on yhdistävä tekijä näiden työpaikkojen välillä. Kirjailija nostaa keskiöön lähetin työn. Verkkolähetysten yleistyessä lähetin työllä on yhä tärkeämpi asema.

Hu Anyan on ahkera ja tunnollinen työntekijä tekipä hän mitä tahansa työtä. Hänen motiivinaan on raha. Hän haluaa paremman asunnon ja rahaa ruokaan. Kirja tuo avoimesti esille keikkatyön epäkohdat Kiinassa. Työ on uuvuttavaa ja raskasta, kuljetusmatkat ovat pitkiä, työpäivät ovat pitkiä, työvuoroissa ei juuri taukoja tunneta, monessa työpaikassa terveystarkastukset pitää maksaa itse eikä työntekijöitä välttämättä vakuuteta. Koeajalta ei saa palkkaa. Useimmat esimiehistä ovat komentelevia ja pelottavia. Työntekijöiden välille ei synny yhteishenkeä, vaan päinvastoin työntekijät kilpailevat toistensa kanssa.

Varmasti tämäntyyppisiä varjopuolia löytyy keikkatyöstä muissakin maissa, mutta toivoa vaan sopii, ettei tällaisia epäkohtia kohdata eurooppalaisissa yrityksissä. 

Kirja on kiinnostava kuvaus kiinalaisista matalapalkka-alojen työolosuhteista. Oletan, ettei tällaisista teemoista ole kovin paljon kirjoitettu Kiinassa, ja se lieneekin suuren suosion salaisuus. On ihme, miten Kiinan kommunistinen puolue on päästänyt kirjan sensuurin läpi. 

Kirjan vahvuus on kirjailijan rehellisyys ja avoimuus. Esille tulee palanen sellaisesta todellisuudesta, joka on normaalia monille ihmisille Kiinassa. Kirjassa tapahtumat nousevat etualalle, työpäivät kuvataan perusteellisesti. Huumorin pilkahduksiakin löytyy sieltä täältä.