sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Tanja Railo: Muovilusikkalapset

 

Tanja Railo: Muovilusikkalapset. Basam Books. 2022. Kansi: Tiia Javanainen / Purotie Design. 205 sivua.                                                                                                                                                      

Arvostelukappale kustantajalta

Luen mielelläni kirjailijoiden esikoisteoksia. Pidän siitä, että kirjaa aloittaessa ei ole mitään ennakko-odotuksia kirjailijaa tai kirjaa kohtaan, ei tekstin laadun eikä sisällön suhteen. Joka kerta huomaan toivovani, että esikoiskirja lunastaisi odotukseni eikä kirjailijan usein jo monivuotinen työ valuisi hukkaan. 

Niinpä ilman odotuksia tartuin Muovilusikkalapsiin. Jo ennen lukemisen aloittamista mietin, mihin kirjan nimi viittaa. Se selvisi varsin pian, joillakin on onni syntyä kultalusikka suussa, kun taas joidenkin osana on muovilusikka. Kirsi, kirjan päähenkilö, on muovilusikkalapsi, vaikkakaan sitä ei paljasteta kirjan ensilehdillä. Tarinan alkuosassa 45-vuotias Kirsi kuvataan melko tavalliseksi naiseksi, naiseksi joka pitää huolen ulkonäöstään, vaatetuksestaan ja kunnostaan. Kuntosalitreenit ovat olennainen osa Kirsin työviikkoa. Kirsi asuu omistusasunnossa ja  työskentelee asiantuntijatehtävissä mediayhtiössä. Hän on sinkku, on aina ollut.  

Päivät ja viikot kuluvat melko samalla rytmillä, Kirsi käy töissä, käy kuntosalilla ja välillä juoksulenkillä, käy kaupassa ja silloin tällöin olutlasillisella. Ystäviä hänellä ei juuri ole. Kirsin on ollut aina vaikea luottaa kehenkään. Kirsi tuntee, ettei hän työpaikallakaan osaa kuulua joukkoon. Aluksi uudessa työpaikassa hän aina päätti yrittää, mutta hiljalleen hän erkani muista. "Työpaikat muuttuivat ahdistaviksi, umpikujaisiksi, tylsiksi ja epäoikeudenmukaisiksi. Joku läheisyysongelma asiassa oli oltava, joku valmiiksi muhinut pettymys, ettei häntä kuitenkaan ymmärretä, aina joku muu ajaa ohi. Oli miten oli, aina tuli hetki, jolloin hän lakkasi yrittämästä." (s. 41) Kuntosaliakin Kirsi vaihtoi vuosittain, koska "noin vuoden verran hän saattoi pysyä näkymättömänä." (s. 48) Näin elämä on mennyt jo vuosia. 

Kunnes sitten eräänä päivänä kaikki muuttuu. Lapsuus purkautuu muistoista esiin. Vaikka Kirsi kuinka pyrkii työntämään pois ikävät lapsuuden tapahtumat, ne vyöryvät yltiöpäisesti päälle. Kaiken kukkuraksi veli löytää hänet, vaikka hän vaihtoi sukunimeäkin kauan aikaa sitten ettei häntä löydettäisi eikä voitaisiin yhdistää perheeseensä. Veljen tapaamisen jälkeen Kirsin on vaikea rauhoittua. Lapsuuden muistot, joita hän on koko aikuisikänsä ajan pyrkinyt työntämään pois näkyvistä, eivät jätä rauhaa. Sitten Kirsi ei enää pysty hallitsemaan itseään.  

Yli kaksikymmentävuotta Kirsi eli vain tätä päivää. Menneisyys ja pahat muistot olivat mennyttä eikä niitä saanut palauttaa mieleen. Kirsi päätti jo varhain laittaa opinnot ja työn etusijalle elämässään. Siihen kuvioon kuului myös kehon aktiivinen kontrollointi. "Kirsin elämän traagisuus piili siinä, että hän oli ensisijaisesti kaikkea sitä mikä ei näkynyt, mutta hän panosti näkyvään. Hän huolehti kehostaan, vaatteistaan ja ulkonäöstään. Sisimpänsä näkymättömyys teki hänelle ihmissuhteet vaikeiksi, sillä miehet ensisijaisesti näkivät hänet, eivät kuulleet." (s. 167)

Kirsin rankan lapsuuden kuvaus löytyy kirjasta, mutta en halua avata sitä sen enempää. Kirjailija kirjoittaa auki lapsuuden tapahtumat, joilla varmasti on ollut merkitystä aikuisiän tapahtumiin. Muovilusikkalapsilla on paljon kurottavaa kultalusikkalapsiin verrattuna. 

Luin mielelläni tätä sujuvasti kirjoitettua kirjaa, vaikka tapahtumat monin osin ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Kirjan selkeää rakennetta on helppo seurata. Kyseessä on yksi viikko Kirsin elämästä ja luvut on nimetty viikonpäivien mukaan. 

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Jeanine Cummins: Amerikan maa


Jeanine Cummins: Amerikan maa. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos American Dirt. Suomentanut Elina Salonen. 444 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

"Silloin Luca ymmärtää, mikä on kaikille siirtolaisille yhteistä ja mikä saa heidät tuntemaan toisiaan kohtaan solidaarisuutta, vaikka he ovat kaupunkilaisia, maalaisia, keskiluokkaisia, köyhiä, koulutettuja, lukutaidottomia, salvadorilaisia, hondurasilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia tai intiaaneja: jokaisella junassa matkaavalla siirtolaisella on taustallaan kärsimysten täyttämä tarina." (s. 201)

Lydia Quixano Perez asuu perheineen Meksikon Acapulcossa. Acapulco on ollut suosittu turistikohde, mutta nyt kaupungista on tullut äärimmäisen väkivaltainen huumekartellien otettua vallan kaupungissa. Lydian aviomies Sebastian on toimittaja, joka on ottanut tehtäväkseen raportoida huumekartelleista, vaikkakin tietää, että se on hyvin riskialtista. Avioparilla on yksi lapsi, kahdeksanvuotias Luca.

"La reina de mi alma. Sieluni kuningatar." (s. 47)

Lydia pitää kirjakauppaa. Eräs asiakkaista on Javier Crespo Fuentes, jonka kanssa Lydia löytää paljon yhteistä ja syvällistä keskusteltavaa, kirjoista ja kaikesta muustakin. Heistä tulee läheiset ystävät. Tässä vaiheessa Lydia ei vielä tiedä, että Javier on maan vaarallisimman huumekartellin johtaja. Kun totuus Javierin henkilöllisyydestä selviää, Lydia ei halua katkaista tätä ystävyys- tai peräti rakkaussuhdetta.

Sebastian jatkaa huumekarteilleista kirjoittamista ja kirjoittaa artikkelin nimenomaisesti Javierista, kartellin johtajasta. Artikkeli ei ole Javierin mieleen. Javier raivostuu ja kostaa raa'alla tavalla. Kostotoimien seurauksena Lydia ja pieni Luca joutuvat lähtemään pakoon Javieria. Lydia tietää, että hän itse on seuraavana Javierin koston kohteena. Lydia näkee, että hänellä ja Lucalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä USA:han, jos hän haluaa rakentaa uutta tulevaisuutta itselleen ja pojalleen. Mistä tahansa Meksikosta Javier varmasti löytäisi hänet, koska kartellin lonkerot yltävät kaikkialle Meksikoon.

"Kulje pohjoiseen. Hakeudu rajalle. Etsi kojootti. Ylitä raja. Matkusta bussilla Denveriin." (s. 162)

Lukija viedään pakomatkalle yhdessä Lydian, Lucan ja muiden siirtolaisten kanssa kohti Pohjois-Amerikkaa. Lydia päättää jo matkalle lähtiessä, että heidän määränpäänsä on Denver, jossa hänen enonsa asuu tai on ainakin joskus asunut. Matka on pitkä ja uuvuttava, ja se taittuu milloin kävellen, milloin junalla. Lydia ja Luca oppivat muilta siirtolaisilta vaarallisen tavan hypätä vauhdissa olevan junan katolle ja hypätä myös sieltä pois. Matkaaminen on hidasta, tuskallista ja vaarallista. Junissakin vaanivat huumekartellit, joita eivät lait rajoita ja joiden uhriksi monet siirtolaiset joutuvat. Kaiken tämän keskellä Lydia ja Luca surevat omia menetettyjä sukulaisiaan. Mutta eteenpäin on mentävä, päättää Lydia. Äiti ja poika ystävystyvät muutamien siirtolaisten kanssa. Jokaisella siirtolaisella on oma kamppailunsa ja oma surullinen taustatarinansa. Pakomatkalle ei ole lähdetty huvin vuoksi. 

Rajan läheisyyttä hallitsevat valtavia rahasummia rahastavat kojootit, jotka johdattavat siirtolaiset autiomaiden halki kohti uutta maata. 

Lydia on voimakas tahtonainen, jolle oma poika Luca on tällä hetkellä tärkeintä maailmassa. Lydialla on halu auttaa kanssapakolaisia, mutta hän on äärimmäisen varovainen, koska Javierin palkkaamat vakoojat saattavat varjostaa häntä. Lucasta ei kukaan voi olla pitämättä. Luca on kypsä ikäisekseen. Hänellä on ilmiömainen karttamuisti, hän muistaa kaupunkien nimet, nähtävyydet ja etäisyydet. Pakomatkan edetessä nämä tiedot ovat monesti tärkeitä, jotta osataan matkata oikeaan suuntaan ja hypätä oikean junan kyytiin. Luca kuuntelee, kun jotkut siirtolaisista kertovat omista synkistä taustoistaan ja syistä, mitkä ovat ajaneet heidät pakomatkalle. Luca ei pysty avautumaan. "Tuska pysyy kuitenkin toistaiseksi piilossa hänen sisimmässään, sokka tiukasti kiinni." (s. 201)

Amerikan maan aloitusluku on varmaankin voimakkain ja dramaattisin, jonka olen koskaan lukenut. Se vie lukijan heti Meksikon vaaralliseen todellisuuteen, jossa valtaa käyttää huumemaailma ja jossa väkivaltaisuudet ja joukkomurhat ovat arkipäivää. Lydian ja Lucan tarina pitää otteessaan läpi kirjan, aivan viimeisille sivuille saakka. Lydian elämää avataan pala palalta ja ei voi muuta kuin ihailla, kuinka saumattomasti nykyisyys ja menneisyys sulautuvat yhteen. Pakomatkan edetessä lukija tuntee jännitystä, huolestumista, järkytystä ja myös nöyryytystä. Mukaan mahtuu tapahtumia, joiden ei soisi oikeasti tapahtuvan. Mutta lukija tietää, että tapahtumat ovat tämän päivän todellisuutta. Vaikka pakomatka, joka on pituudeltaan tuhat kuusisataa mailia ja kestää kahdeksantoista päivää, on vaarallinen ja täynnä epävarmuutta, kirjailija on taitavasti tasapainottanut pahuutta ja hyvyyttä. Vastapainon pahuudelle muodostavat ystävälliset kanssasiirtolaiset ja myös mahtavat maisemat, joiden läpi pakomatka etenee.

Amerikan maa on varmuudella yksi syksyn luetuimmista kirjoista Suomessakin. Se on suuri romaani maahanmuutosta, väkivallasta ja menetyksistä, mutta myös rakkaudesta ja empatiasta.

Kirjailija Jeanine Cummins on puertoricolaista syntyperää oleva valkoinen amerikkalainen. Kirja on herättänyt keskustelua USA:ssa erityisesti sen jälkeen, kun Oprah valitsi Amerikan maan kirjakerhonsa kirjaksi. Twitter kuohui ja Oprahille raivottiin, koska hän oli valinnut kirjakerhonsa kirjaksi kirjan, joka edustaa "kulttuurista omimista". Miten valkoinen nainen kehtaa kertoa ruskeiden siirtolaisten tarinan, raivottiin Twitterissä. Oprah ei antanut periksi, hänestä kirja oli hieno lukukokemus riippumatta siitä, minkä värinen kirjoittaja on. "Amerikan maa meni suoraan luihin ja ytimiin", totesi Oprah. Minä olen Oprahin kanssa täysin samaa mieltä.

Kartta olisi ollut kiva lisä. Olisi ollut kiinnostavaa seurata pakomatkan kulkua.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Femi Kayode: Pimeän jäljillä


Femi Kayode: Pimeän jäljillä. Bazar. 2022. Englanninkielinen alkuteos Lightseekers. Suomentanut Kristiina Vaara. Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan. Okrikassa, paikallisessa yliopistokaupungissa, on murhattu kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa. Nämä nuoret miehet - Winston, Bona ja Kevin - oli surmattu harvinaisen raa'alla tavalla. Väkijoukko oli hakannut nämä nuoret miehet ja sitten heidät oli poltettu. Murhat saatiin kuvatuksi ja myös videoiduksi, ja pian kuvat ja videot levisivät sosiaaliseen mediaan kaikkialla maailmassa. Nyt siis tiedetään, kuka murhasi opiskelijat, mutta kukaan ei tiedä, miksi heidät murhattiin. Eräs murhatun pojan isistä kääntyy Philip Taiwon puoleen ja pyytää häntä selvittämään, mitä todella tapahtui ja miksi pojat surmattiin. Philip ei ole etsivä eikä poliisi, vaan psykologi, joka tutkii rikoksia ja pyrkii määrittelemään, miksi ja miten rikokset tapahtuivat.

Pitkän harkinnan jälkeen Philip Taiwo ottaa tehtävän vastaan. Ensin Philip matkustaa monien vaiheiden jälkeen Lagosista Port Harcourtiin, joka aiemmin tunnettiin "Puutarhakaupunkina", mutta siitä kauneudesta ei ole enää mitään jäljellä. Philip joutuu hämmästelemään montaa asiaa kotimaassaan, koska hän on ollut monta vuotta pois Nigeriasta, ensin opiskelemassa ja sitten työskentelemässä USA:ssa.

"Ja Philip, en tiedä, onko minun asiani sanoa tätä, mutta olethan varovainen." (s. 254)

Heti Okrikaan saavuttuaan Philip huomaa, että hän ei ole tervetullut kaupunkiin. Philipille käy pian selväksi, että annetun tehtävän selvittäminen ei ole helppo. Joka puolella tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta hän on tyytyväinen, koska on saanut autonkuljettajaksi Chikan, miehen joka tuntee paikalliset tavat. Chika tuntee Philipiä paremmin nigerialaisen yhteiskunnan vaarat. Tapahtuu monia asioita, joita ei voi jättää huomiotta, vaikka ne eivät suoranaisesti liity Philipin tutkimukseen, mutta varmasti vaikuttavat siihen. Joudutaan epäilemään, onko poliisillakin jokin rooli murhissa tai niiden salailussa. Käy mm. ilmi, että Nigerian kaikissa  yliopistoissa tapahtuu enemmän tai vähemmän kulttiväkivaltaa. Philip joutuu pohtimaan, onko kulttitoiminnalla ollut jokin rooli nuorten murhissa. 

Jo lentokoneessa matkalla Port Harcourtiin Philip tapaa Salomen, kiinnostavan naisen, joka yllättää Philipin joka käänteessä olemuksellaan, tietämyksellään ja naisellisuudellaan. Salome haluaa auttaa Philipiä tutkimuksissa. Hän selittää syyn Philipille: "Mutta olet ollut täällä niin kauan, että näet kyllä jo, että tässä maailmankolkassa hyvin harvassa asiassa pätee järki. Varsinkin viime aikoina. Mutta minä haluaisin tietää, miksi se, jonka takia me kaikki olemme täällä, tapahtui. Jos voit löytää sille hulluudelle jonkin selityksen, kykenen ehkä taas katsomaan omaa kansaani häpeämättä. Siksi minä autan sinua." (s. 260) 

Philipin tehtävä ei ole helppo, ja juonen kiihtyvä syke pitääkin lukijan otteessaan loppusivuille asti. Kirjoittaja on valinnut kiinnostavan rikosteeman, hän ei pyri selvittämään murhan tekijöitä, vain ainoastaan syitä, miksi murhat on tehty. Tämä sekä myös se, että Kayode on ilmiömaisen taitava kirjoittaja, tekevät mielestäni tästä psykologisesta trilleristä erinomaisen lukukokemuksen. Näin ovat todenneet mm. The Times, Sunday Times, Independent ja Guardian, jotka valitsivat kirjan kuukauden parhaaksi rikosromaaniksi. Luen kirjan liepeestä, että kirjailija on kirjoittamassa jatko-osaa teokselle. Takuuvarmasti haluan lukea sen.

"Tässä maassa missään ei ole mitään järkeä." (s. 134)

Nigerialainen yhteiskunta herää kirjassa eloon. Sota ja vallan jatkuva vaihtuminen ovat hallinneet Nigeriaa aina itsenäistymisestä alkaen. "Muistan täsmälleen sen päivän, kun sota alkoi. Valkoinen mies oli lähtenyt, mutta kansat, jotka hän oli pakottanut olemaan yhtä, eivät enää halunneet olla yhtä. Igbot kulkivat kylästä toiseen Omagasta Aluuhun ja pyysivät miehiä liittymään taistoon, jonka tarkoitus oli erkaantua ja muodostaa Biafra." (s. 187) Kaunistelematta kotimaansa oloja kirjailija tuo esille Nigerian lukuisia epäkohtia ja vääryyksiä, mm. äärimmäisyyksiin menneen byrokratian. Autollakaan ei pääse ajamaan, ellei maksa korruptiomaksuja. Kidnappaukset ovat arkipäivää, aina taistellaan jostakin, kristittyjen ja muslimien yhteenotot ovat tavanomaisia. Lennot eivät kulje ajallaan, maantiet ovat ala-arvoisessa kunnossa, kansalaiset eivät voi luottaa kehenkään.

Vahva suositukseni tälle kiinnostavalle rikosromaanille!

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

 


Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena. 2022.  Kansi: Anna Makkonen. 256 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Tämäkin hämärä katoaa on Anna-Maria Eilittän toinen romaani. Kirja kuvaa ihmisten tavallista arkea kaikkine huolineen, murheineen ja onneksi myös iloineen. Päähenkilöiden arjen ilot ja murheet voisivat sijoittua mille ajalle tahansa, mutta kun pandemia ottaa vallan, lukija tietää, että nyt liikutaan tässä päivässä. 

Pörssimeklarina työskentelevä Lotta ja miehensä Riku ovat edenneet urallaan nopeaa tahtia. Näin on mahdollistunut mm. loistoasunnon ostaminen Helsingistä. Tosin upeasta asunnosta nauttimiseen ei juuri jää aikaa, koska hektiset työpaivät tahtovat venyä usein pitkälle iltaan. Pariskunnalla on kaksi lasta, Aatos ja Alma. Lotan ja Rikun avioliitto on arkipäiväistynyt, läheisyyden tunne puuttuu eikä alkuaikojen hekumointia enää ole. Ainakin Lotasta tuntuu, että juuri muita puheenaiheita kuin lapset ei ole. 

Lotan kaukana pohjoisessa asuville vanhemmille Vuokolle ja Einolle tulee kutsu lähteä Helsinkiin lastenvahdeiksi. Lotta ilmoittaa, että aviopari tarvitsee parisuhdeviikonlopun Roomassa. Vaikka junamatka on pitkä ja vaivalloinen, vanhemmat lähtevät pyyteettömästi Helsinkiin. He tuntevat itsensä vieraiksi loistoasunnossa, josta heidän mielestään puuttuu kodinomaisuus. Mutta he haluavat olla avuksi tyttärelleen, koska vanhempien vaistolla he ymmärtävät, että Lotan elämässä kaikki ei ole kohdallaan. Tosin käy niin, että parisuhdeviikonloppua ei tule eikä ollut edes suunnitteilla. Lotta matkustaa Roomaan ja Riku Berliiniin. 

Vuokko ja Eino ovat tyytyväisiä palatessaan takaisin pohjoiseen. Siellä on heidän kotinsa, tuttu ja ja turvallinen tupanen, siellä on heidän koiransa Tuhma sekä läheinen ja rakas vast'ikään leskeksi jäänyt naapuri Valo. Ikä painaa jo kahdeksankymppisiä Vuokkoa ja Einoa. Sairaus varjostaa heidän molempien elämää, Vuokolla on syöpä ja Einolla reuma. Lisäksi pandemia kurittaa omaa, kyläläisten ja koko maailman elämää. Kun naapurin Valo sairastuu, tuntuu että suru ja taakka ovat liian raskaita kantaa. Onneksi heillä on toisensa. Takana on pitkä yhdessäolo. Rakkaus ja toisen arvostaminen leimaavat vanhusten arkea. Kun Vuokko vaipuu omaan maailmaansa kotisohvalla, Eino ei moiti häntä, vaan pyrkii huonosta voinnistaan huolimatta hoitamaan jokapäiväisiä asioita.  

Tämäkin hämärä katoaa on pienoisromaani, johon mahtuu hyvin paljon. Ajattelin kirjan alussa, että tapahtumat keskittyvät Lotan ja Rikun elämään, mutta loppujen lopuksi suuremman roolin kirjan tapahtumissa saavat Vuokko ja Eino. Ja hyvä niin. Niin sympaattisesti, elämänmakuisesti ja eleettömästi kirjailija kuvaa tuon vanhan pariskunnan elämää. Minulle lukijana tuli tunne, että astelin siellä heidän tähtien kirkastamaa lumista polkua kohti saunarakennusta ja pujahdin saunomaan yhdessä Vuokon kanssa. Myös Lotta tuli minulle läheiseksi, samoin kuin sympaattinen pikku Alma. Kirjailija onkin hyvin taitava kuvatessaan naisten tunteita, iloja ja suruja. Lotan miehelle kirjailija ei anna suunvuoroa.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. Karisto. 2022.  375 sivua.

"Toisessa setissä sali pölähti täydemmäs, ja palasin hyväksihavaittuun Beatlesiin ja Elton Johniin, Abbaan ja A-hahan. Ihmisten ilo tarttui, tunsin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Rauhoitin tunnelman Beethovenin Kuutamosonaattiin, josta muistelin alun adagio-osan toivoni mukaan suurempaa väkivaltaa sävellykselle tekemättä ja jonka katseellani omistin Jürgenille, joka oli ilmestynyt kantapöytäänsä. Hän tuli soiton loputtua kiittämään pianon luokse, muttei saanut sanaa suustaan, palasi pöytäänsä ja jäi puhdistamaan silmälasejaan kangasnenäliinalla."

Viisikymppinen Johan Johansson tekee sen, mistä moni ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä haaveilee. Jättää kaiken ja lähtee jonnekin kauas pois. Johan eli Jussi, joensuulainen perheenisä ja Savusauna-progeyhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä tekee niin, jättää kaiken, jättää bändin, jota hän on ollut perustamassa, myy levykokoelmansa, jättää Synnin pesänsä, perheen, kotinsa ja kissansa ja lähtee matkaan vanhalla Chevrolet Vanilla kohti pohjoista. Autoon on pakattu piano, musta Yamaha ja muutama kassillinen henkilökohtaisia tavaroita. Mielessä välkkyy tavoite: ravintolapianistiksi jonnekin maailman laidalle. Jussin maailman laita sijaitsee Norjassa. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjalla oli ollut suuri vaikutus maavalintaan.

Ennen tien päälle lähtöä Jussi ajaa nostalgiakierroksen Joensuussa minullekin, Joensuussa pitkään asuneena, tutuissa ympyröissä, Pekkalan sillalla, Suvantosilla ja monissa liikennympyröissä. Miten sääli onkaan, koska Joensuun, kuten muidenkin vastaavien kaupunkien palvelut ovat radikaalisti vähentyneet. Joensuustakin löytyy enää vain yksi kirjakauppa, ei lainkaan levykauppaa ja paras divarikin on joutunut lopettamaan. Mutta sitten matkaan ja Pink Floydin Ummagumma soimaan. Vaasassa auton päiväpeitteen alta kuoriutuu yllättäen Sami Kettunen, Savusauna-yhtyeen basisti ja Ramones-yhtyeen innokas fani. Niin sitten jatketaan matkaa ja hyvin matka taittuu, on letkeää jutustelua musiikista ja paljon muustakin, mukana huumoria sekä pientä ja suurempaakin vinoilua. Ja koko ajan soi musiikki taustalla. Savusauna-yhtyeeseen palataan matkan aikana useammankin kerran, onhan bändi ollut molemmille parasta mitä elämä on tarjonnut. Bändi on soittanut pari-kolmekymmentä vuotta ja nyt on tarkoitus soittaa viimeinen keikka Ilosaari-rockissa.

Viimein saavutaan Norjan Vuoreijaan ja sieltä löytyy hotelli Strand. Hotelli on pieni, mutta jollakin tavalla se viehättää matkalaisia. Illalla he istuvat baaritiskille ja tilaavat viskit ja kaljat. "Tiesimme Samin kanssa, mitä paikasta puuttuisi, jotta tunnelma olisi vielä parempi. Se olisi piano ja joku soittamaan sitä." Seuraavaksi päiväksi järjestyy johtajan tapaaminen. Ja johtaja lupaa: "Olkaa hyvä, kantakaa piano ravintolaan. Voit illalla soittaa koesoiton". Niin Jussi jää hotellipianistiksi hotelli Strandiin Vuoreijan kylään. 

Jussi oppii viihtymään Vuoreijassa. Hän oppii arvostamaan pohjoisen omalaatuista luontoa, karuja olosuhteita, lyhyttä kasvukautta sekä talven jälkeen koittavaa kevättä. "Valo sai aikaan ihmeellisiä asioita. Se sai meren kimmeltämään sellaisissa sinisen sävyissä, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja ihmismielen avautumaan kuin krookuksennupun aurinkoisella, tuulensuojaisella eteläseinustalla." Hän oppii tuntemaan lintulajeja ja oppii paljon alueen historiasta. Ja kaikkein tärkeintä, Jussi löytää Trinen, todellisen sielunkumppanin.

Kirjasta jäi hyvä olo


Luin tätä sujuvasanaista kirjaa mielelläni, road trip vei mukanaan ja pystyin aistimaan road tripin tunnelman, vapauden ja kaipuun johonkin uuteen. Tässä musiikkipainotteisessa, kevyen kesäisessä lukukokemuksessa on mukana aimo annos huumoria, ironiaakin ja leppoisaa yhdessäoloa. Dialogi kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Vaikka Kononen on kirjoittanut paljon jo aiemmin, Tie päättyy meren rannalle on hänen ensimmäinen romaaninsa. Ja toivonkin, että Kononen jatkaa edelleen romaanilinjalla.

Kun pääsen jälkisanojen viimeiselle sivulle, kiinnitän huomiota päivämäärään: Helsingissä, koronaviruksesta toipumista yrittävässä maailmassa 23. helmikuuta 2022. Eli viimeisenä päivänä ennen Ukrainan sotaa. 

Ja tie päättyy meren rannalle,
ja siis - on puhe tiestä, joka on se tie.
Kun aallot hajoavat kivikkoon,
perillä oon.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart: Shuggie Bain. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sanottiin ettei Thatcher enää kaivannut rehellisiä työmiehiä, pääministerin mukaan tulevaisuutta olivat teknologia ja ydinvoima ja yksityinen terveydenhuolto. Teollisuuden päivät olivat luetut, ja Clyden varustamon ja Springburnin konepajan luurangot lojuivat kaupungin laitamilla kuin mädäntyneet dinosaurukset. Oli vuokrakasarmeittain nuoria miehiä, joille oli luvattu ammatti samalta alalta kuin isällään ja joilla ei nyt ollut mitään tulevaisuutta. Miehet olivat menettämässä miehuutensa." 

"Thatcher, liitto ja paskapää"

Shuggie Bain -romaanin tapahtumaympäristö on kiinnostava. Päähenkilö Hugh Shuggie Bain kasvaa teini-ikäiseksi nuoreksi mieheksi Glasgow'ssa Skotlannissa1980-luvulla, jolloin Glasgow oli monelle työikäiselle ankea paikka asua. Margaret Thatcherin politiikan rakennemuutos heijastui kaikkialle kaupunkiin. Tehtaita ja hiilikaivoksia oli suljettu, ja edessä oli massatyöttömyys.  Toivottomuus ja näköalattomuus hallitsivat ihmisten elämää. Huumeet olivat ilmestyneet kuin tyhjästä katukuvaan. Sosiaalitoimiston jakamat tuet olivat monille kaupunkilaisille elintärkeitä.

Uskonto jakoi kaupungin jalkapalloa ja kouluja myöten. Skotlanti oli ja on yhä edelleen jalkapalloilun suurmaa. Jalkapalloa seurattiin, jokaisella oli oma suosikkijoukkueensa uskonnon mukaan. Tunteet olivat vahvasti mukana. Oli Celtic ja Rangers, Celtic katolilaisille ja Rangers protestanteille. 

Agnes, 39 vuotta, on eronnut. Ex-mies oli melko kunnollinen katolilainen. Myös Agnes itse on katolilainen.  Uusi aviomies taksikuski "Iso-Shug Bain oli vaikuttanut niin hohdokkaalta katolilaiseen verrattuna. Hän oli ollut turhamainen tavalla, joka oli sallittu vain protestanteille, näyttävä pinnallisessa vauraudessaan, punakka ahmimisesta ja tuhlailusta". Lapsia on kolme. Alexander ja Catherine ovat edellisestä avioliitosta. Shuggien isä on Iso-Shug. Asunnon puutteessa Agnes, lapset ja uusi aviomies muuttavat Agnesin vanhempien jo entuudestaan pieneen asuntoon, kaupungin vuokratalon 16. kerrokseen Sighthillin kaupunginosassa Clyde-joen pohjoispuolella. Agnes ja Shug menevät naimisiin, mutta Agnesin vanhemmat eivät hyväksy parin avioliittoa, koska on enemmän kuin väärin naida vääräuskoinen.   

"Kun liha irtosi luusta, Agnes huusi kivusta."

Mutta elämä ei asetu paikoilleen. Agnes saa aina olla huolissaan. Aviomies on öitä poissa, pitää yllä vieraita suhteita ja on kotona hyvin väkivaltainen. Agnes tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Agnesin pelastus on pullo.   

"Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että olisit ollu juomatta?"

Agnes on onnellinen, kun aviomies ilmoittaa, että hän on löytänyt perheelle uuden vuokra-asunnon. Paikka on Pitheadisssa, hylätyn hiilikaivoksen kyljessä tiettömien teiden takana. Kaikki alueen asukkaat tuntuvat olevan sukua toisilleen. Alue on varsin ankea, on turvesuo ja vaarallinen hylätty tehdasalue. Kun perhe pääsee matkalaukkuineen uudelle asunnolle, he voivat vain todeta, että asunto on surkea, huonosti rakennettu, homeinen ja hyvin pieni. Yht'äkkiä Shug tokaisee Agnesiin katsomatta: "Mä en voi jäädä tänne." Niin mies lähtee - noin vain - ja muuttaa naisystävänsä luo. Aluksi Shug käy öisin Agnesin luona, silloin kun lapset ovat jo nukkumassa. Muutaman hätäisen yhdynnän jälkeen Shug nousee ja lähtee. Vaikka lapset haluavat heidän muuttavan ankeista olosuhteista takaisin Agnesin vanhempien luo, Agnes ei halua, koska hän tuntee, että vain tänne Shug tulee. 

Mutta vaikka kuinka Agnes odottaa, Shugin käynnit harvenevat ja loppuvat kokonaan. Yhä useammin tiskialtaan salpa naksahtaa ja lapset pystyvät laskemaan, kuinka monta huikkaa Agnes on ottanut. Usein Agnes juo koko päivän. Mutta sekään ei tuo Shugia takaisin.

Rakkaudesta äitiin

Päivittäin alakouluikäinen Shuggie hoitaa äitiään, hoivaa tätä humalaista naista, pyyhkii oksennukset, riisuu hameen, sukkahousut, puseron, rintsikat ja laittaa nukkumaan. Shuggie pyytää ja anoo äitiään olemaan juomatta. Äitiä yritetään suojella, ettei hän tekisi mitään pahaa itselleen. Aamuisin Shuggie piilottaa pillerit kylppäristä ja veli ottaa partaterät mukaan töihin. Shuggie kyllä käy koulua, mutta hänellä on paljon poissaoloja, koska hän kokee tehtäväkseen olla kotona ja huolehtia humalaisesta äidistään. Silloin, kun hän menee kouluun, hän tuntee olonsa raskaaksi, koska koskaan ei tiedä, mitä kotona odottaa. Shuggie ottaa myös tehtäväkseen käydä hakemassa sosiaalitoimiston tuet, jotta äiti ei käytä kaikkia tukia alkoholiin. 

Eikä koulussa muutenkaan ole kiva käydä, sillä siellä ja myös vapaa-aikana Shuggieta kiusataan. Shuggie on erilainen, hän tietää sen itsekin. Hän ei kävele kuin miehet ja Shuggien ääntä pilkataan naismaiseksi. Eivätkä tytötkään kiinnosta häntä.  

Huonosta kunnostaan huolimatta äiti haluaa pysyä kauniina, hyvin hoidettuna ja kauniisti vaatetettuna. "Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

On tapahtumien kulussa myös toivon hetkiä. Monen alkoholitäytteisen vuoden jälkeen Agnes menee AA-kerhoon ja pystyykin olemaan juomatta peräti vuoden. Mutta sitten taas mennään, ja lujaa mennäänkin. Satunnaisista miestuttavuuksista Agnes etsii lohtua, vaikkakin hän tietää, että miehet tulevat vain yhdessä tarkoituksessa. Uusi rakkauskin löytyy, kunnollinen, vakaa ja vilpitön Eugene, joka vie Agnesin uusiin, upeisiin paikkoihin, kuten kantrimusiikkipaikka GrandOleOpryyn. Mutta sekin suhde loppuu, kun Eugene toteaa: "En tykkää susta sillon kun oot päissäs." 

"Luvataanhan olla upouusia ihmisiä."

Kun vanhemmat sisarukset ovat jo muuttaneet pois kotoa, Agnes ja Shuggie muuttavat East Endiin aloittamaan uutta elämää, kuten he molemmat yrittävät uskotella. Mutta alkoholi on ottanut vallan eikä mikään pysty pelastamaan Agnesia, ei edes Shuggien rakkaus.

Niin kirjan tapahtumat kuin Glasgow veivät minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta saakka. Käytyäni pari kertaa Skotlannissa minusta on tullut todellinen Skotlannin ystävä ja niin mielelläni sujahdin Glasgow'n tunnelmiin tässäkin kirjassa. Glasgow'n 1980-luvun ankea kaupunkikuva ja ihmisten toivottomuus tulevat konkreettisesti esille etenkin kirjan alkuosassa. Olisinkin toivonut, että yhteiskunnallisilla teemoilla olisi ollut suurempi paino myös kirjan loppupuolen tapahtumissa.

On hellyttävää kokea pienen pojan loputon usko ja rakkaus äitiään kohtaan. Miten lukija toivookaan, että äiti paranisi ja parempi elämä voisi alkaa. On vaikea ymmärtää, että pojan rakkaus äitiä kohtaan on niin suurta, että poika ei pysty näkemään tulevaisuuden toivottomuutta. Kirjailija kertoo, että kirja on selviytymistarina, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Ehkä kirjailijan omista kokemuksista kumpuaa syvä ymmärrys lapsen ja päihteitä käyttävän äidin väliseen suhteeseen. Kirja on Stuartin esikoisromaani, jota hän oli työstänyt kymmenen vuotta. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 2020. Booker-palkinto, joka on arvoltaan 50 000 puntaa, on yksi englanninkielisen kirjallisuuden merkittävimpiä palkintoja. Kirja on todellakin palkintonsa ansainnut, niin tiheätunnelmainen, liikuttava ja mukaansatempaava tämä teos on. Kirjassa on paljon surua, mutta on myös toivoa, rakkautta ja ystävyyttä. Iso kiitos kuuluu suomentaja Laura Jänisniemelle, jolle käännöstehtävä ei ole ollut helppo, sillä Stuart on kirjoittanut kirjan Glasgow'n murteella.

Douglas Stuart osallistui Helsinki Lit -tapahtumaan  tänä keväänä. 

tiistai 31. toukokuuta 2022

Matias Repo: Paskana?

 

Matias Repo: Paskana? "Kun ei vaan vittu jaksa enää." Books on Demand. 2022. 107 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjassaan Paskana? Matias Repo avaa elämäänsä ja ennen kaikkea kokemuksiaan työelämästä. Noissa kokemuksissa korostuu koko työelämän kirjo, on ollut hyviä kokemuksia, on ollut hyviä esimiehiä, on ollut motivoivaa työtä, mutta on ollut myös kyseenalaisia työnantajia, kaiken vapaa-ajan vievää työtä ja työntekijöistä piittaamattomia työnantajia. Kirjailijan viime vuosiin on kuormittunut paljon epämotivoivaa työtä ja jatkuvaa suorittamista. Työuupumus on kirjailijan kohdalla kehittynyt pikkuhiljaa, kuten se yleensäkin tekee. Ihminen tottuu tilanteeseen ja syyttää vain itseään. Mutta kun tilanne menee riittävän huonoksi, kun ihminen ei enää pysty palautumaan riittävästi, kun kaikki voimat ovat lopussa, silloin tilanne on jo paha, niin paha että siitä ei yleensä pääse irrottautumaan ilman ammattiapua. Onneksi tänä päivänä työuupumuksesta voidaan puhua avoimesti. Se, että suhtaudutaanko siihen riittävän vakavasti, onkin toinen asia.

"On pitänyt aina tehdä työtä minkä suinkin sai."

Repo kertoo työhistoriastaan. Mikään lukumies hän ei kouluaikana ollut, joten sinne piti mennä töihin, missä töitä oli. Repo teki töitä monella alalla, puusepänverstaassa, ruohonleikkaajana, urheilukentän hoitajana, puusepän tehtaalla, lasikuitutehtaalla, työttömien työpajassa, yrittäjänä huonekaluentisöijänä, konehuoltoliikkeessä, erilaisissa huoltohommissa, autokorjaamossa ja rautakaupassa. Lähes koko työura on ollut yhtä kouluttautumista töitten ohella, paljon eri alan kursseja ja merkonomin tutkinto.

"Muistikortti tyhjeni."

Monen, monen vuoden jälkeen löytyi mieluinen työ. Esimiehet olivat motivoivia, työntekijöitä kuunneltiin ja asioihin pystyi vaikuttamaan. Mutta jotakin tapahtui. Virta loppui. "Kaikki hiipi niskaan ääneti kuin pakkanen. Siihen havahtuu vasta kun kaikki on jo pitkällä. Minut tämä pakkanen jäädytti patsaaksi."

Jotta työuupumuksesta voi toipua tai torjua toistuvaa uupumusta, on tunnistettava uupumuksen syy, syy miksi ihminen polttaa itsensä loppuun. Syitä on moniakin, mm. huono johtaminen ja arvostuksen puute, mutta Revon mielestä yksi syy menee ylitse muiden: ylisuorittaminen. Tietenkään kenenkään ei pitäisi sortua ylisuorittamiseen, mutta "kun tässä maassa ei vaan saatana muuten pärjää." Masennusta käsittelevissä kirjoissa ohjeistetaan, mitä pitää muuttaa, jotta masennus voitetaan. Tavallisten duunareiden elämässä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Vaihtoehtoja ei ole monia.

"Kyllähän Jaatinen hoitaa."

Työnantajilla tulisi olla vastuu työntekijöistään. Erityisesti pienyrityksissä näkyy periaate "tuplataan tulostavoite, mutta ei palkata ketään". Aina löytyy jaatisia, jotka ovat valmiit antamaan itsestään 100 % työpaikan menettämisen pelossa. Oppaat opettavat, että työntekijän on otettava oma tilansa ja tuntea rajansa. Repo toteaa, että ajatus on kyllä kaunis, mutta miten esimerkiksi liukuhihnatyötä tekevä työntekijä ottaa tilansa?

"Luota jo saatana viimein itseesi."

Vaikka kirja ei olekaan opas masennuksen voittamiseen, Repo kirjaa omia ajatuksiaan siitä, kuinka selvitä tästä päivästä ja huomisesta. On tiedettävä oikeutensa ja pidettävä niistä kiinni. Vaikkapa niin, että on pidettävä vapaat ja loma-ajat, on uskallettava sanoa ja valittaa, jos sellaiseen on aihetta ja on keskityttävä perustyöhön. Ja kirjoittamaan Repo kehottaa. "Kun vituttaa, ahdistaa, tai jokin on jopa hyvin. Kirjoita!" Jos masennus kuitenkin valtaa mielen, on uskallettava hakea apua. Omin voimin harva jaksaa nousta.

Repo kirjoittaa kirjan takakannessa näin: "Tämä on ihan paska kirja. Tämä kirja on kirjoitettu vasten kaikkia kirjoitussääntöjä. Eli todennäköisesti päin persettä monen asiantuntijan mielestä. Vitut siitä! Tämä on minun tarinani uupumuksesta ja syistä. Elettyä ja koettua. En väitä mitään absoluuttiseksi faktaksi."

"Tämä on vain yksi tarina monista."

Juuri tällainen tämä kirja on. Elettyä ja koettua. Kirja ei ole selviytymistarina eikä myöskään opas selviytymiseen. Uskon, että kirjan lukeminen tuo helpotusta monille, jotka joutuvat tai ovat joutuneet taistelemaan masennusta vastaan.