lauantai 25. toukokuuta 2019

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä



Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like. 2019. Kuvat: Ville-Juhani Sutinen. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Työ Neuvostoliitossa on kunnian, maineen, uljuuden ja sankaruuden asia." (Kolyman leirin portin teksti) s. 242

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä ja terrorista on kirjoitettu paljon. Mukaan mahtuu tieto- ja kaunokirjoja, tutkimuksia ja raportteja. Aihe kiinnosti myös Ville Ropposta ja Ville-Juhani Sutista. He löysivät tuoreen ja mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen: he matkustivat terrorin jäljillä ympäri Venäjää. Monet pitkät matkat aina kauas Siperiaan asti taittuivat pakkovankien rakentamilla luiden teillä ja rautateillä. Leirit olivat jättäneet jälkensä kylien ja kaupunkien maisemaan, hautausmaille ja infrastruktuuriin sekä luonnollisesti ja ennen kaikkea ihmisten mieliin. Kirjailijat olivat suunnitelleet matkansa niin, että "leirinähtävyyksien" lisäksi he tapasivat paikallisia asukkaita, entisiä leirien asukkaita sekä terrorista kiinnostuneita kyläläisiä.

Erehtymätön kommunistinen puolue

Vuoden 1917 vallankumous johti pian autoritaarisuuteen ja sortojärjestelmään, vaikka puoluejohtajien puheissa ylistettiin tulevaisuuden kommunistista paratiisia. Heti 20-luvun alkuvaiheissa Leninin toimesta alkoi taistelu "kansanvihollisia" vastaan. Tuli tarve vankileireistä. Jo 1920-luvulla leirejä oli yli 300, mutta suurin osa niistä oli vielä pieniä. Suurin leireistä oli Solovetskin vankileiri, joka on tullut tunnetuksi Sotzenitsynin kirjasta Vankileirien saaristo. Solovetskin vankien kurjista oloista puhuttiin jo leirin alkuvuosina, ja siksipä neuvostohallinto lähetti kirjailija Maksim Gorkin tarkkailemaan leirin toimintaa. Leirille oli kuitenkin tehty kasvojenkohotus ennen Gorkin vierailua, ja Gorki uskoi - tai ainakin oli uskovinaan - näihin kulisseihin. Hän kirjoitti: "Solovkin kaltaiset leirit ovat välttämättömiä". (s. 26) 

Leninin jälkeen bolsevikkien johtajaksi nousi Josef Stalin. Otteet kovenivat ja vankileirien määrä lisääntyi. GULAG-virasto perustettiin vuonna 1930 Neuvostoliiton työojennusleirien pääorganisaatioksi. Gulag-termillä viitataan sekä yksittäisiin leireihin että vankileirijärjestelmään. Stalinin ensimmäinen voimainkoetus ja samalla yksi Gulagin tärkeistä lähtölaukauksista oli Vienanmeren-Itämeren kanavan rakentaminen vankivoimin. Erittäin raakaan rakennustyöhön osallistui noin 130 000 pakkotyövankia, joista ainakin 12 000 kuoli näissä inhimillisen kärsimyksen olosuhteissa. 

"Terrorista tuli nyt järjestelmän ydin." (s. 128) 

Gulagin alkuvaiheissa vankileirit eri puolilla Neuvostoliittoa oli organisoitu eri tavoin. Gulag-organisaation perustamisen jälkeen olosuhteet kaikissa leireissä muuttuivat ankarimmiksi ja vankien lukumäärä kasvoi. Äärimmäiset mittasuhteet Gulag sai 1930-loppupuoliskolla, erityisesti vuosina 1936, 1937 ja 1938. Vainoaalloista - vangitsemista ja teloituksista - kärsivät kaikki, niin puolueen johto, tavalliset ihmiset, kulttuuri-ihmiset kuin myös ulkomaalaiset. Virallisesti noina kolmena vuotena teloitettiin noin miljoona ihmistä. 

Kaksi ristiä Jur-Sorin hautausmaalla (kirjan kuvitusta)
Vaikka Gulagit jatkoivat toimintaansa toisen maailmansodan aikana entiseen malliin, neuvostoihmiset kokivat sodan suorastaan siunauksena. Pasternak kirjoitti Tohtori Zivagossa näin: "Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa." (s. 194)  Sodan loppuminen ei lopettanut Gulagia. Pian kävi ilmi, että Gulag kuului erottomattomasti Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään. Gulag kasvoi entisestään, ja 1950-luvun taitteessa Gulagin vankimäärä oli korkeimmillaan. Kesällä 1950 Neuvostoliitossa oli peräti 2,8 miljoonaa Gulag-vankia. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1952 Gulagin toiminta rauhoittui. Virallisesti toimintaa jatkettiin aina 1960-luvulle saakka.

Luiden tiellä

Kirjailijat avaavat leirien historiaa ja olosuhteita matkustaessaan leiripaikkakunnalta toiselle. Matka vie Kotlasista Komin Syktuvkariin,  Uhtaan, Vorkutaan, Labytnangiin ja Jamalin kaasukentille asti. Kirjaan olisin kaivannut karttaa, jotta matkareitin seuraaminen olisi ollut mahdollista. Kirjailijat näkivät vaikuttavia paikkoja, ristejä, hautausmaita, rakennusten jäännöksiä, kidutussellejä, teloituspaikkoja, muistokiviä, piikkilanka-aitoja, tarkastuspisteitä, vankien parakkeja ja museoita. Kirjan henkilöhaastattelut avaavat koskettavia leirimuistoja.  

Vorkutan kaupunkia kiertävä rata, joka ennen vei lagpunktilta toiselle. (kirjan kuvitusta)

Gulagin avaaminen matkustelun pohjalta on oivallinen tapa avata Gulagin historiaa. Historiaa kuvataan leirikohtaisesti. Välillä tuli tunne, että Gulagin historiaa toistetaan turhankin usein, mutta se on toki ymmärrettävää, koska onhan joka leirillä oma erikoislaatuinen Gulag-historiansa. Kirjassa oli viittauksia suomalaisiin Gulag-vankeihin. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla heistä enemmänkin. Kirja on tervetullut ja tarpeellinen lisä valottamaan Neuvostoliiton vankileirejä ja terroria. Kirja antaa kokonaisvaltaisen kuvan Gulag-järjestelmästä valottaen Gulagia sen alkuvaiheista alkaen ja päätyen tämän päivän toisinajattelijoiden rankaisutoimenpiteisiin.

Gulagissa menehtyneen kasvot Kommunarkassa Moskovassa (kirjan kuvistusta)
 Gulag on ongelmallinen aihealue Venäjän  historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Läheskään kaikkea ei ole pystytty tai ei ehkä haluttukaan selvittää. Mitään Nürnbergia tai muuta edes objektiivisuuteen viittaavaa oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Tuomiota ei langetettu, ei edes symbolista.

 Käy ilmi, että Gulag ei ole mikään yksiselitteinen asia tämänkään päivän Venäjällä. Näin kirjoittaa muistelmissaan Nadezda Mandelstam: "Riittää jo, ihmiset sanovat, olemme kyllästyneet ja väsyneet siihen kaikkeen; miksi jankuttaa siitä vieläkin? - - Minä taas sanon, että mitään rajaa ei voi olla: meidän on puhuttava näistä asioista aina uudelleen ja uudelleen, kunnes jokaisesta kyyneleestä on tehty selkoa ja kunnes syyt sille mitä tapahtui (ja tapahtuu edelleen) ovat selvästi kaikkien näkyvillä." (s. 387)

torstai 23. toukokuuta 2019

Lukupiirikirjana Anneli Kannon Ihan pähkinöinä


Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto. 2018. Kansi: Terhi Ekebom. 235 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Meitä oli kymmenen lukijaa kevään viimeisessä lukupiiritapaamisessa vaihtamassa mielipiteitä Anneli Kannon kirjasta Ihan pähkinöinä. Tänä vuonna lukupiirissämme luettuja kirjoja ovat olleet Antti Heikkisen Mummo (WSOY, 2017), Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) ja Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus 2018). Kauden päätteeksi halusimme jotakin kepeämpää luettavaa. Helsingin kirjamessuilta löytyikin tämä Anneli Kannon uusin kirja. Messuilla kirjailija kertoi, että hän oli osallistunut lähes pariinsataan keskustelutilaisuuteen liittyen hänen historiallisiin kansalaissotaa käsitteleviin kirjoihinsa Veriruusut ja Lahtarit. Nyt Kanto halusi kirjoittaa jotakin ihan erilaista. Hän luki otteita kirjasta, yleisö nauroi ja nautti, ja minä päätin, että tämäpä olisi sopiva lukupiirikirja.

Kirjan päähenkilö on Mirjami, vähän vaille viisikymppinen Helsingissä asuva businessnainen. Hän työskentelee Armo-nimisessä viestintäyrityksessä, nauttii korkeaa palkkaa, asustaa upeassa kalliisti sisustetussa asunnossa Töölössä ja nauttii poikaystävänsä, videotaiteilija Stefanin ihailusta. Stefanin kanssa syödään kalliissa ravintoloissa ja otetaan vauhtia Lontoosta tai Singaporesta, jotta elämä ei olisi liian arkista. Ja Mirjami maksaa. Elämä on mallillaan, kaikki on hyvin.  

"Huonoin päivä ikinä"

Mutta mikään ei ole ikuista. Yritysten omistuspohjat muuttuvat, tehdään yrityskauppoja, kansainvälistytään. Niin kävi Armossakin. Eräänä aamuna johtajakaksikko Nico Rothman ja Sam Ajuranta ilmoittavat senioriporukan irtisanomisista, joiden joukkoon myös Mirjami kuuluu. Sitten tulee vielä puhelu Seinäjoelta. Mirjamin sisko Irmeli oli kuollut äkillisesti. Mirjami ostaa junalipun Seinäjoelle ja lähtee huolehtimaan Irmelin murrosikäisestä Usva-tyttärestä ja rullatuolissa istuvasta äidistään.  Näin menestyvä businessnainen putoaa Helsingin luksuselämän huolettomuudesta Köyhänluoman maalaismaisemiin.

Korkokengistä kumisaappaisiin

Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä Usva osoittautuu jämäkäksi nuoreksi naiseksi. Tyylikkäästi Usva hoitaa Irmelin hautajaisjärjestelyt. Vaikka koulunkäynti ei Usvaa huvita, häneltä onnistuu hyvin kotitalon vuohien ja kanojen hoitaminen. Kun hautajaiset ovat ohi, Mirjami jää Köyhänluomaan, eihän hänellä enää ole työpaikkaa Helsingissä eikä uusiakaan tarjouksia tule. Stefankin ilmoittaa, että haluaa lopettaa seurustelusuhteen. Mirjami hyppää korkokengistä kumisaappaisiin, tekee lapsuuden ruokia, hoitaa Usvan kanssa vuohia ja tutustuu eläinlääkäriin. Mirjami muuttuu, hänen on yksinkertaisesti pakko muuttua, hän kasvaa ja pystyy ottamaan vastuuta läheisistään. Pakon edessä kasvamisesta syntyy Mirjamin tarina, jota kirjailija kuljettaa kiinnostavalla tavalla loppuun asti. 

Sanojen ilottelua

Kirja alkaa todellisella kielen ilottelulla. Kannon kirjoitustyyli on railakasta ja viihdyttävää, kieli on juuri tähän päivään kiinnittyvää. On helppo kuvitella, että kirjailija on nauttinut kuvatessaan Mirjamin luksuselämää Helsingissä. Pohdimme, mistä Kanto onkin löytänyt kaikki nuo riemastuttavat ilmaisut. Lukija hekottelee löytäessään erilaisia lempinimiä Mirjamin entisille esimiehille. Ainakin nämä lempinimet bongasimme: Geeli&Galju tai Batman&Robin, Sturm&Drang, Vety&Atomi, Tarzan&Cheeta, Ohukainen&Paksukainen, Taika-Jimi&Lothar, Punahilkka&Susi ja Ahma&Näätä. Keskustelimme kirjan kieleen liittyen suomen kielestä ja sen muuttumisesta. On selvää, että kieli muuttuu ja on aina muuttunut.  On todennäköistä, että tänä päivänä kielen muuttuminen on nopeampaa kuin ennen johtuen englanninkielen valta-asemasta. Me seniori-ikäiset kuitenkin vierastamme sitä, että suomen kieleen tulee liikaa lainoja englannin kielestä.

Tyrnevä? Tirsmo? 

Pohjalaismurretta on mielestämme käytetty sopivassa suhteessa. Lauseet ovat mukavaa luettavaa, esimerkiksi näin toteaa äiti: "Voi voi, kyllä mailma tasii, jonsei muuta opi, niin hilijaa kävelemähän." (s. 73). Tosin joukossa oli myös sanoja, joita emme ymmärtäneet ja joiden merkitystä arvuuttelimme yhdessä, mm. tyrnevä ja tirsmo.

Kirja on helppolukuinen ja Kannon kieli vie mennessään. Kepeydestään huolimatta kirja pitää sisällään monia tälle päivälle tärkeitä teemoja. Kirjassa käsitellään viisikymppisten naisten työnsaantimahdollisuuksia, avuttomuutta, maahanmuuttoa, yksinäisyyttä, businessmaailman kovia arvoja, maaseudun vaatimatonta elämää, sairauksia, surua ja myös rakkautta. Kirjailija kuvaa kauniisti myös vakavampia asioita, mm äidin tuntemaa surua kuollutta tytärtään kohtaan. Pidimme kirjan henkilöistä, kirjailija oli stailannut henkilöt sopiviksi kirjan juoneen. Yksi näistä henkilöistä oli Mr Ajokortti, irakilainen insinööri Salim, jonka kautta juoni kiinnittyy maahanmuuttoon. Aluksi uskottavalta tuntuva maahanmuuton käsittely saa hieman överiksi meneviä sävyjä kirjan loppupuolella. Muutenkin kirjan railakkuus juonen sekä kirjoitustyylin osalta muuttuu vakavahenkisemmäksi kirjan edetessä. 

Kirjan vauhdikkuus toi muutamille lukijoille mieleen Minna Lindgrenin kirjat. Eräs lukijoistamme rinnasti kirjan Juha Hurmeen Hulluun, molemmat herkullisia kirjoja vastakkainasettelussaan. 

Totesimme, että Anneli Kanto taitaa myös viihdekirjallisuuden genren. Suosittelemme tätä railakasta kirjaa vaikkapa mukavaksi kesälomalukemiseksi. 

perjantai 17. toukokuuta 2019

Lontoon kuninkaalliset kanit: Pako tornista



Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit. Pako tornista. Sitruuna. 2019. Alkuteoksen nimi: Royal Rabbits of London. Escape from The Tower. Suomentanut Maija Heikinheimo. Kansi ja piirroskuvitus Kate Hindley. 244 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Elämä on seikkailu. Kaikki on mahdollista, kun on tahtoa ja onnea, mehevä porkkana, tarkka nenä ja ripaus hullunrohkeutta.

Sulo-kanin seikkailut alkoivat Lontoon kuninkaalliset kanit -sarjan ensimmäisessä osassa. On ilo päästä seuraamaan Sulo-kanin jatkoseikkailuja. Sulo Ruskeahäntä on pieni, heiveröinen, karsastuksesta kärsivä kani, joka kaikista fyysisistä puutteistaan huolimatta on kuninkaallinen kani. Horatio-kani oli lähettänyt Sulon varoittamaan kuninkaallisia kaneja ratsien eli rottien juonesta, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa kuningatarta. Sulo onnistui hienosti tässä haasteellisessa tehtävässä ja sen kunniaksi se nimettiin kuninkaalliseksi kaniksi.

Mutta nyt haasteet ovat uudet. Ratsit pitävät majaa lontoolaisessa pilvenpiirtäjässä. Talossa olevan mediakorporaation omistaa Papa-ratsi, jonka tavoitteena on tuhota kuninkaalliset kanit sekä aiheuttaa maailmaan kaaosta ja kurjuutta. Tavoitteisiin päästäkseen Papa-ratsi hyödyntää nykyteknologiaa, ts. internetiä, kannettavia tietokoneita sekä älypuhelimia.

"En tuota sinulle pettymystä, Papa" (s. 20)

Yhdysvaltain presidentti on tulossa vierailulle Buckinghamin palatsiin. Papa-ratsilla on suunnitelmat, kuinka pilata presidentin vierailu ja rikkoa Englannin ja Yhdysvaltojen välinen vahva liittoutuma. Ratsien tulee siepata Sulo-kani, jotta se ei pääse sotkemaan Papa-ratsin suunnitelmia. Ratsit ottavat haasteen mieluusti vastaan. Alkaa ratsien välinen kilpailu, kuka onnistuu pyydystämään Sulo-kanin ja saamaan kiitosta ja kunniaa Papa-ratsilta. 

"Olet rohkea ja älykäs pikku kani." (s. 26)

Näin sanoi Belle de Kaunokäpälä, joka piti kovasti pikkuisesta Sulo-kanista. Sulon nähdessä painajaisia Belle lohdutti ja kehotti tätä ajattelemaan rakkaita asioita. Sulon ei tarvinnut kauaa miettiä: selleri ja äiti.

Belle de Kaunokäpälä lohduttaa Sulo-kania.
Kuninkaallisten kanien johtaja Nelson kutsuu koolle kuninkaallisista kaneista parhaimmat, Clooneyn, Belle de Kaunokäpälän, Laserin, Zenon ja Sulon. Nelsonin johdolla tehdään suunnitelmat presidentin vierailun onnistumiseksi. Kuningattaren ja presidentin turvallisuus taattaisiin yhteistyössä Yhdysvaltain presidentin kanien sekä Iso-Britannian pääministeriä avustavan kettujoukon kanssa. 

"Air Force One laskeutui Standstedin lentokentälle Lontooseen." (s. 70)

Presidentin mukana tulevat purukumia jauhavat, tummiin pukuihin pukeutuneet amerikkalaiset kanit. Alkaa kiireinen valmistautuminen seuraavan illan kuninkaallista juhla-ateriaa varten.

Amerikkalaisia kaneja
Sama valmistautuminen alkaa myös ratsien keskuudessa. Ratsit olivat saaneet tiedon, että presidentti pelkää yli kaiken rottia, eli tältä pohjalta kaaos saataisiin helposti aikaiseksi. Ja kaiken lisäksi ratseja onnistaa. He saavat napatuksi Sulo-kanin. Sulo laitetaan säilöön kuntosalille.

Näyttää siis siltä, että ratsit onnistuvat suunnitelmassaan, koska Sulo-kanikin on siepattu. Mitä tapahtuu, pääseekö Sulo pakoon, miten onnistuu presidentin vierailu?

Pako tornista -kirjan sisällön voi tiivistää näin: siinä on  hauskuutta, fantasiaa ja seikkailua. Kirja on nopeatempoisempi ja vauhdikkaampi kuin ensimmäinen osa. Tässä kirjassa lukija saa elää jännittäviä hetkiä. On hienoa, että kirjailijat eivät ole unohtaneet huumoriakaan. Pidin myös kirjan hienoista henkilö(=rotta)kuvauksista.  

Iso plussa tulee Kate Hindleyn kertakaikkisen kauniista mustavalkoisesta kuvituksesta. Samoin kirjan houkutteva kansi saa kiitosta. Kirjan lopussa on vielä kivoja ekstrasivuja. Kustantajan sivuilta löytyy ikäsuositus: 7-99 v. Uskon, että kirja on mieluista luettavaa koululaisille, niin kuin se oli mieluista luettavaa yli 60-vuotiaallekin! 😉 Viimeisellä sivulla on lupaus: Lontoon Kuninkaallisten kanien tarina jatkuu. Pysy kuulolla!

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Orasen fiktiinen kuvaus Nokian kansainvälistymisestä


Raija Oranen: Bolero. 2003. Tammi. 464 s.

Omasta hyllystä

Raija Oranen on tuottelias kirjailija. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu historiallisia romaaneja, kirjoja ajankohtaisista teemoista, näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia. Olen lukenut monia Orasen kirjoja ja useimmiten kirjat ovat olleet mieluista luettavaa. Löysin hyllystäni Orasen vuonna 2003 kirjoittaman fiktion Nokian kansainvälisestä noususta. Kirjassa yrityksen nimi on Takora. Tuotteet ovat samat kuin Nokialla: matkapuhelin on jo markkinoilla, GSM-puhelimet ovat syrjäyttäneet NMT-puhelimet. Citywalkeri on iso juttu. 

Takora on Bright Northern Light

Eletään 80-lukua, talouskasvun villeimpiä vuosia. Yritykset haluavat kansainvälistyä, ja niin tekee myös Takora. Takoraa haluaa viedä kohti kansainvälistymistä erityisesti Sakari Haukila, yrityksen pääjohtaja. Haukila on hauska, sanavalmis, komea, aina yrityksen etua ajatteleva vähän yli viisikymppinen, jolle on aina tarjolla naisseuraa. Takora menestyy, ja Haukila hullaantuu yrityksen menestyksestä niin, että hän ei juuri ennätä kotona pistäytyä. Menestys vie mukanaan ja Haukilasta tuntuukin, että hänellä on osaamista mihin tahansa. Hänelle ei riitä tämä Suomen suurimman yksityisen teollisuusyrityksen johtaminen, vaan hän haluaa olla mukana myös politiikassa. Mutta valitettavasti Holkerin hallituskokoonpanossa hänestä ei tehty ministeriä, vaikka Insinööriuutiset oli veikannut Haukilasta jopa Suomen presidenttiä. 

Haukila haluaa yrityksen menestyvän hinnalla millä hyvänsä. Haukilan omat paineet ovat kovat, alituinen matkustelu ja edustaminen vaativat veronsa. Haukila turvautuu yhä useammin diapameihin ja beetasalpaajiin jaksaakseen seuraavaan päivään. Työkaveritkin alkavat olla huolissaan Haukilan voinnista ja tekevät parhaansa saadakseen työtahtia hidastetuksi. Mutta Haukila tuntee olevansa vastuussa yrityksen kasvusta, vaikkakin yrityksen johtotaso on eri mieltä kasvun hallintakeinoista. Jokainen pohtii tahollaan, miten pitkälle kansainvälistyminen voidaan viedä ja mitkä ovat niitä oikeita menestystuotteita.

Sakari Haukilan Laura-vaimo on laulunopettaja Sibelius-Akatemiassa. Laura on paljon yksin suuressa, ylellisessä omakotitalossa. Ja niinhän siinä käy, hän tapaa kouluaikaisen ystävän Elis Lehdon. Alku suhteelle on valmis. Elis tuo uutta sisältöä Lauran elämään, kaivatun seksisuhteen, mutta myös keskustelukumppanuuden. Laura järkyttyy ystävänsä mielipiteistä. "- Sinä siis sallisit kokonaisten kansojen nujertamisen? - Minä suorastaan edellytän sitä, Elis täsmensi. - Minä ja Linkola ja muutama muu. Meidän sankareitamme ovat sellaiset kaupunkiterroristit kuin Bader ja Meinholf, jotka uskalsivat uhata saksalaista talousjärjestelmää, ja Pol Pot, joka punakhmeereineen pani päiviltä miljoonia tarpeettomia aasialaisia." (s. 317-318) 


Ravelin Bolero
 
Kirja on mukava nostalginen sukellus huimalle 80-luvulle. Silloin talouselämällä meni hyvin eikä osattu arvata, millaisen laman 90-luku tuo tullessaan. Vaikka Oranen toteaa jälkisanoissa kirjan olevan fiktiota, niin selvääkin selvemmin kirja on Nokian kuvausta. Haukila on Kari Kairamo, loppuun saakka. Muillakin johtajilla on esikuvansa Nokian johtohenkilöissä. Lauran rakkaussuhde Elis Lehto on Pentti Linkola tai sitten joku Linkolan hengenheimolainen. Onko Lauran Elis Lehto -suhde fiktiota vai faktaa, sitä en tiedä. Ravelin Bolero soi kriittisillä hetkillä.

torstai 9. toukokuuta 2019

Oliko Jeanne D'arc noita?



Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus. 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. 399 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Takakannesta luen, että Kalmantanssi on jatkoa Kauniston Synnintekijä-romaanille. En ole lukenut Synnintekijää. Se ei onneksi haitannut, Kalmantanssi toimi mainiosti itenäisenäkin tarinana. 

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Olavi Maununpoika, on todellinen historiallinen henkilö, joka saa kirkkoherran viran suomalaisesta Kyrkioslaethin kylästä. Vuosi on 1429. Mutta enemmän kuin  kirkkoherran virka, Olavia kiehtoo Eerikinkartanon Birgitta-rouva. Suhde alkaa, Birgitta-rouva ripittäytyy Olaville, joka edelleen ripittäytyy isälleen piispa Maunu Tavastille. "Rouva Birgitta kertoi osallistumisestaan mustaan messuun ja yhtymisestään Paholaiseen. Hän kertoi juoneensa lasten verta, isä! Ja minä kauhistuin, enkä voinut keskeyttää häntä. Ja isä..." minä niiskutin, "hän pyysi että auttaisin häntä pääsemään demoneistaan yhtymällä häneen. Lucifer käski minua, ja minä tottelin. Minä yhdyin Saatanan morsiameen." (s. 102) 

Tapahtuneen johdosta Olavi lähetetään Pariisiin Sorbonneen jatkamaan teologian opintojaan. Matkaseuraksi lähtee priori Johannes Suuripää. Pariisissa riehuu paisetauti, kaupunki haisee, kaupunki on täynnä sairaita ja nälkäisiä ihmisiä. Viattomien hautausmaa on täyttyy tuoreista hautakummuista. "Talvi ja sairaus olivat tulossa Pariisiin. Köyhät polttivat luita lämpimikseen." (s. 128) Olavi toivoo tapaavansa rakkaan ystävänsä Miraclen, johon oli tutustunut edellisellä Pariisin matkallaan. Mutta suunnitelmat muuttuvat. Olavin pitää matkustaa piispa Cauchon käskystä Rouaniin kuulustelemaan vankina olevaa Lorrainen neitoa, jota epäillään noituudesta.

Rouanissa Olavin huomiota kiinnitti ensimmäiseksi ihmeellinen katedraali, joka todellakin minunkin mielestäni on yksi kauneimmista kirkoista, missä olen käynyt.

Rouanin katedraali (Kuva AA)
Kauniin katedraalin lähistöllä on toinen kirkko:
Jeanne D'Arcin kirkko. 
Jeanne D'Arcin kirkko valmistui v. 1979 (Kuva AA)
Kirjan historiallisena kehyksenä on satavuotinen sota (1337-1453). Englantilaiset ovat valloittaneet osan Ranskaa, Ranska on palasina, vallasta taistellaan. Siinä keskellä Lorrainen neito, Orleansin neitsyt eli Jeanne D'Arc on mukana taisteluissa kuninkaan viirin kantajana. Hän jää vangiksi Orleansissa ja on nyt vankityrmässä. Hän kertoo Olaville saaneensa tehtävän Herralta. "Minä sain Herrani armosta tehtäväkseni tuoda alistetun ja mollatun Kaarle VII:n kansansa tietoisuuteen, jotta he näkisivät, että heillä on vielä kuningas. Että he näkisivät, että tämä kuningas voitaisiin kruunata Pyhän Kirkon sakramenteilla Reimsin katedraalissa, niin kuin kuninkaalle kuuluu." (s. 195) 

Olimme muutama vuosi sitten Rouanissa ja silloin tutustuimme Jeanne D'arcin ja satavuotisen sodan historiaan. Tässä kirjassa Jeanne D'Arcin elämä ja taistelut on kuvattu eri tavalla kuin perinteisessä historiankirjoituksessa. Mikä on totta ja mikä on kuviteltua totuutta koskien tätä historian vaihetta, sitä ei kukaan tiedä.


 Perimätiedon mukaan Jeanne D'Arc poltettiin tällä paikalla. (Kuva AA)
 Lähistöllä on myös  Jeanne D'Archin patsas.

Jeanne D'Arcin patsas Rouanissa (Kuva AA)
Tapahtumien kulku vie Olavin vielä Pariisiin. Rutto riehuu edelleen. Olavin mielessä on edelleen Miracle-ystävä. Kirja päättyy niin, että lukija saa vaikutelman, että jatkoa on tulossa. Ja niin tapahtuikin -  trilogian päättää vuonna 2015 ilmestynyt Piispansormus.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja



Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja. 2018. Otava. Ruotsinkielinen alkuteos: Den röda adressboken. Suomentanut Tuula Kojo. 317 sivua.

Omasta hyllystä

"Kerää siihen kaikki ystäväsi", isä sanoi hymyillen, "kaikki jotka tapaat elämäsi varrella. Kaikissa jännittävissä paikoissa joissa käyt. Niin ettet unohda heitä." (s. 14)

Doris Alm, 96 vuotta, asuu yksin tukholmalaisasunnossaan. Ikää on jo paljon, ja se näkyy ja tuntuu fyysisessä voinnissa. Jäsenet ovat kankeita, seisomaan nouseminen vie aikaa, mutta pää on kunnossa. Ajatus on kirkas ja kevyt, huumorintaju on tallella. 

"Miten hiljaisuus voikin olla näin musertava?" (s. 19)

Doris viettää suurimman osan päivistään yksin. Hänen luonaan ei käy vieraita, ellei joka päivä käyviä kotiavustajia lasketa vieraiksi. Palvelukotiin hän ei halua, vain oma koti tuntuu kodilta. Onneksi on tietotekniikka. Se helpottaa yksinäisyydessä, antaa tekemistä ja antaa muuta ajateltavaa. Ystävällinen kotiavustaja on opettanut Dorikselle tietokoneen käyttöä. Koneellaan Doris kirjoittaa kertomusta omasta elämästään Jennylle, sisaren tyttärentyttärelle. Skype-puhelut Jennyn kanssa ovat viikon kohokohtia. Jenny asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Kaliforniassa.  

On selvää, että 96-vuotias vanhus on ennättänyt kokea kaikenlaista pitkän elämänsä aikana. Niin Doris todellakin on. Menneen elämän purkaminen alkaa punaisesta osoitekirjasta, jonka Doris oli aikoinaan saanut isältään. Osoitekirjassa on paljon nimiä, mutta moni nimi on yliviivattu: KUOLLUT. Doriksen pitkää ja monivaiheista elämää valotetaan vaihe vaiheelta osoitekirjan nimien kautta. 

"Halusin olla niin aina. Hänen sylissään." (s. 98)

Doris joutui lähtemään köyhästä kodistaan kotiapulaiseksi ollessaan vasta 13-vuotias. Seuraavaksi elämä kuljetti hänet Ranskaan. Siellä hänen elämäänsä tupsahti Alan Smith, pakahduttava rakkaus. Mutta eräänä päivänä Alan katosi, ilman mitään ennakkovaroitusta. Dorikselle jäi sanoinkuvaamaton ikävä, hän etsi Alania kaikkialta - turhaan. Vaikka Allania ei löytynytkään, Allan jäi elämään ikuisesti Doriksen sydämeen. 

Alkoi toinen maailmansota. Se sotki Doriksen elämän, kuten sodassa usein käy. Doris kulkeutui Amerikkaan ja sitten taas takaisin Eurooppaan ja loppujen lopuksi takaisin Tukholmaan. 

Kirjan kannessa mainostetaan, että kysymyksessä on vuoden koskettavin kirja. Sitä se onkin - koskettava, mukava lukukokemus.  Doriksesta ei voi olla pitämättä, niin sympaattinen tämä vanhus on. Kirja on hyvin kirjoitettu ja sen rakenne toimii, vaikkakin välillä Doris on Doris ja välillä taas Doris on minä-kertoja. Eri aikatasoissa on helppo pysyä mukana. 

Huomiota kiinnitti kotiavustajien käynnit Doriksen luona. Kotiavustajat ennättivät opettaa Dorikselle tietotekniikkataitoja ja katsella Doriksen kanssa vanhoja valokuvia. Ruotsalainen kotihoitojärjestelmä näyttäytyy kirjassa inhimillisenä ainakin Suomeen verrattuna. Suomessa mennään linjalla päivää - näkemiin: yhdellä kotiavustajalla saattaa olla jopa 16 asiakasta päivässä.

Ajattelin ehdottaa tätä kirjaa lukupiirimme syksyn kirjaksi. Mielestäni on hyvä, että luemme lukupiirissämme monenlaisia kirjoja, myös kevyempää kirjallisuutta. 

maanantai 6. toukokuuta 2019

Keckmanin Hyvän mielen puutarha on arvottu


Keckmanin Hyvän mielen puutarha on nyt arvottu. Arvonnassa oli mukana 41 arpaa, kiitos kaikille osallistujille.


Kirjan saa marketta. Onnea marketalle. Toivon, että kirja on mieluisaa luettavaa.

Hyvää toukokuuta kaikille!