Annie Ernaux'n Vuodet lukupiirikirjana

 

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus. 2021. Alkuteos: Les années (Éditions Gallimard, 2008). Suomentanut Lotta Toivanen. Lukija Ella Pyhältö. 7 tuntia 38 min.   

Niin olivat kirjaston jonot pitkät tähän kirjaan, että jouduin turvautumaan Storytelin äänikirjaan. Kyllähän se niinkin toimi, mutta olisin kyllä mielelläni selaillut printtikirjaa ja ehkä palannut joihinkin kiinnostaviin kohtiin. Kuunnellessa kaikkea ei vaan pysty hanskaamaan.

Annie Ernaux (s. 1940) sai kirjallisuuden Nobelin viime vuonna. Sitä ennen kirjallisuuden Nobel-palkinto oli jaettu jo noin 120 kertaa. Annie Ernaux oli 17. Nobelin voittanut nainen. Mietimme, keitä nobelisteja muistimme. Kyllähän niitä tuttuja nimiä tuli esille, vaikkapa Alice Munro, Marques, Olga Tokarczuk, Svetlana Aleksijevits, Bob Dylan, Pablo Neruda, Herta Müller ja Toni Morrison. 

Monien veikkaukset Nobel-voittajasta menivät pieleen. Ernaux sen Nobelin sai. Minun täytyi kyllä todeta, että Ernaux oli minulle ihan tuntematon nimi ennen viime vuotta. Ernaux'n tunnetuin teos lienee Vuodet, joka ilmestyi suomeksi v. 2021. Ranskaksi se oli ilmestynyt jo vuonna 2008. Kirjasta on tehty elokuva Happening. Ernaux'lta on suomennettu aiemmin - vuonna 1996 - Puhdas omatunto. Vuonna 2022 suomennettiin teos Isästä, Äidistä. 

Yksityisestä yleiseen

Vuodet-kirjassaan Ernaux kuvaa omaa elämäänsä lapsesta aikuiseksi naiseksi. Hän varttui ja kasvoi Normandiassa työläisperheessä, opiskeli opettajaksi, muutti Pariisiin, sai kaksi lasta ja koki avioeron. Siinäpä se, tällainen on kirjan juoni. Kysymyksessä on yhden ihmisen - Annie Ernaux'n - tarina 1940-luvulta lähtien aina vuoteen 2006. 

Se, mikä tekee tästä kirjasta hyvän ja jopa erinomaisen, on se raami eli ympäröivä ranskalainen yhteiskunta, johon tämä yhden ihmisen elämä sidotaan. Vielä laajempi perspektiivi syntyy, kun mukaan liitetään keskeisiä maailmanpoliittisia tapahtumia. Mutta ranskalaisuus on luonnollisesti leimaa antava piirre Annie Ernaux'n elämän tapahtumille. Joitakin lukupiiriläisiä haittasi se, että mukana oli niin paljon suomalaisille tuntemattomia henkilöitä, joidenkin mielestä taas tuntemattomat nimet eivät lainkaan haitanneet lukemista.  

Kirja syvenee loppua kohti

Monet meistä kokivat kirjan alkuosan hieman työlääksi, mutta kirja paranee edetessään. Tapahtumat lähtevät pienestä ja suurenevat koko ajan. Ehkä kirjan tapahtumat tulivat meille elävimmiksi, kun käsiteltiin oman aikakautemme teemoja. Lukupiirin naiset totesivat, että kirjan tapahtumia oli helppo peilata omaan elämään.  

Mietimme, kuinka paljon ranskalaisella ja suomalaisella yhteiskunnalla on yhtäläisyyksiä. Totesimme, että yhtäläisyyksiä löytyy, mm. kulutustavaroiden nopea yleistyminen, mutta eroavuuksia on paljon, mm. opiskelijoiden mielenosoitukset 1960-luvulla. Ranskassa opiskelijamellakat vuonna 1968 jatkuivat useita viikkoja.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppoa lukea. Ernaux käyttää lyhyitä lauseita, ja ainakin tässä kirjassa tällainen kirjoitustyyli toimii. Kirjailija on tehnyt teräviä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja toteaa asioiden tilan mitenkään paasaamatta tai saarnaamatta.  Kirjan luettuaan miettii pakostakin, miten paljon asiaa onkaan mahdutettu tähän 215-sivuiseen kirjaan. Suomentaja Lotta Toivanen on tehnyt hyvää työtä. 

Monien meidän mielestä Ernaux on Nobel-palkintonsa ansainnut, niin taitavasti hän nivoo oman elämänsä ympäröivään yhteiskuntaan kuvatessaan ranskalaisen sääty-yhteiskunnan vaikutusta elämiseen ja ihmissuhteisiin sekä kulutusyhteiskunnan historiaa. Kirja on luokiteltu tietokirjaksi, eli kyseessä on muistelmateos. Totesimme, että kirja voitaisiin ihan yhtä hyvin luokitella romaaniksi, koska ei tämä ihan perinteinen muistelmateos ole. 

Olimme yhtä mieltä Ernaux'n kanssa siitä, että on tärkeää taltioida sen maailman tapahtumia, jonne ei ole enää pääsyä. Kirja sai meiltä arvion 4,1. Ensi kerralla jaamme ajatuksia Raija Orasen kirjasta Iso (Otava 2022).

Ernaux tulee Suomeen LIT-kirjallisuustapahtumaan toukokuussa.

Anneli Kanto kirjailijavieraana Raumalla

 

Naisten Pankin Rauman paikallisryhmä järjesti yhteistyössä kirjaston kanssa onnistuneen kirjailijaillan. Kirjailijavieraaksi saimme Anneli Kannon, joka kertoi ja keskusteli suuren suosion saaneesta Rottien pyhimyksestä. 

Anneli Kanto saapui Raumalle jo päivällä hyvissä ajoin, koska hän halusi käydä tutustumassa Rauman kirkkoon. Rauman ja Hattulan kirkolla on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat vanhoja kirkkoja, Hattulan kirkko on vuodelta noin1480 ja Rauman kirkko vuodelta 1512. Molemmat ovat Pyhän Ristin kirkkoja. Ja mikä tärkeintä, molemmissa on maalauksia. 

Rauman kirkko

Kirkkoon tutustumista.

Kirjailijailta järjestettiin Rauman pääkirjastossa. Ennen tilaisuuden alkua yleisöllä oli mahdollisuus ostaa kahvia/teetä pullan ja suolaisen kera sekä kokeilla arpaonnea. Anneli Kannolla oli mukanaan iso kassillinen Rottien pyhimystä ja uutusdekkaria Haihtuneet. Kaikki menivät kaupaksi. 

Arpojen myyntiä

 

Anneli Kannon jaTapio Koivukarin seurassa

Yleisömäärä yllätti kaikki, sekä meidät että kirjaston väen. Tila riitti just ja just. Tilaisuudessa oli 82 kuulijaa.

Hanna Suomela kertoi Naisten Pankin toiminnasta. 

Minulla oli ilo saada haastatella Anneli Kantoa.

Rottien pyhimys oli haastattelun pääaiheena, mutta sivusimme myös Kannon muuta tuotantoa, mm. sisällissotakirjoja sekä dekkariuutuutta Haihtuneet. Anneli Kanto on ihana ja mukava ihminen, niin eläväinen ja niin inhimillinen. Hän todella osaa ottaa yleisönsä. Yleisö tykkäsi. Luulen, että ne, joille ei Rottien pyhimys ollut vielä tuttu, ottavat sen kyllä lukulistalle. Samoin luulen, että monen kuulijan kulku käy Hattulan kirkolle ensi kesänä. Niin kiinnostavasti Anneli Kanto kertoi Hattulan kirkon seinämaalauksista, että tuli tunne, että ne on nähtävä. 

Me naistenpankkilaiset sekä myös kirjasto olimme todella tyytyväisiä. Kaikki onnistui hyvin ja yleisö oli tyytyväinen. Arpajaistuotoilla ja kahvituksella saimme kerätyksi 750 euroa Naisten Pankille. 

Florian Illies: Rakkautta vihan aikaan

 

Florian Illies: Rakkautta vihan aikaan. Tunnettuja eurooppalaisia pareja 1929-1939. Atena. 2023. Saksankielinen alkuteos: Liebe in Zeiten des Hasses. Suomentanut Heli Naski. 412 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Florian Illies herättää eloon 1930-luvun, ajan jolloin kansallissosialistit ovat kaapanneet vallan Saksassa. Illiesin tapa tarkastella natsismia ei ole perinteinen; hän kuvaa aikakautta moniäänisesti, mutta keskittyen pääasiallisesti merkittävien kulttuurihenkilöiden rakkaussuhteisiin ja eroottisiin kokeiluihin. Vaikka on kyse maailman kuuluisista kulttuurihenkilöistä, kuten esimerkiksi Picassosta, Jean-Paul Sartresta, Marlene Dietrichista ja Bertolt Brechtistä, tässä kirjassa he eivät esiinny kulttuurineroina, vaan ihmisinä, jotka ovat kietoutuneet mitä erikoisimpiin rakkaussuhteisiin.   

Kirja jakautuu kronologisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee kultaisen 20-luvun päättymistä Saksassa. Tapahtumat kulminoituvat kirjan toiseen osaan: vuoteen 1933, jolloin Hitler on saanut vallan, valtiopäivätalossa on syttynyt tulipalo, kirjoja poltetaan ja juutalaisia vainotaan. Kolmannessa osassa eletään 1930-luvun loppupuolta, jolloin monet merkit enteilevät sodan alkamista. 

Monet taiteilijoista pakenivat Saksasta hyvissä ajoin ennakoidessaan natsismin mukanaan tuovan vaaran. Mutta eivät kaikki. Mm. Jean-Paul Sartren nähtiin nauttivan juustokakkua Simone de Beauvoirin kanssa Krauzler Eckössä Berliinissä. He, monien muiden merkkihenkilöiden tavoin, halusivat elää Saksassa, nauttia huolettomista päivistä ja rakastaa. Mutta moni heistä jätti huomioimatta sen tosiasian, että kaikki tulee muuttumaan. Tummia pilviä ei voitu enää tukahduttaa.  Pian "Hitler on valtakunnankansleri. Kuin sadussa," kirjoittaa Goebbels, kun sen sijaan Klaus Mann kirjoittaa "Hitler valtakunnankansleri. Järkytys." 

Tolstoita mukaellen Illies kirjoittaa: "Kaikki onnelliset parit muistuttavat toisiaan. Mutta kaikki onnettomat ovat aivan omalla tavallaan onnettomia."

Illies on valinnut kirjaan monen alan merkkihenkilöitä. On kirjailijoita, mm. Scott Fitzgerald, Alfred Döblin, Erich Maria Remarque, Anais Nin, Hermann Hesse ja Henry Miller, on taidemaalareita, mm. Picasso ja Salvador Dali, on näyttelijöitä, mm. Marlene Dietrich. Ja natsien saatua vallan merkkihenkilöiden joukkoon tulee mukaan mm. Goebbels. Eikä Staliniakaan unohdeta. 

Näiden kirjassa kuvattujen merkkihenkilöiden rakkauselämä on moninaista, on pettämistä, valehtelua, kärsimystä, mustasukkaisuutta, riitelyä, eroja, sovittelua ja valittamista. Kokeillaan vapaata avioliittoa, homo- ja lesbosuhteita. Mukaan mahtuu toki myös intohimoa, rakkauden hurmaa ja hekumallisia onnen hetkiä. Monien merkkihenkilöiden elämää kantaa rakkaus, joka saattaa heijastua vaikkapa taiteilijan maalauksissa. "Picasso ahmii naisensa janoisin siemauksin. Se jota hän kulloinkin haluaa ja kaipaa, myös antaa leimansa hänen taiteelleen ja näkemyksilleen." 

Rakastajaparista toiseen, sängystä toiseen.

Kesti hetken aikaa ennen kuin pääsin sisälle kirjaan. Kirjailija kuvaa yhden merkkihenkilön rakkauselämää sivun tai kahden verran ja siirtyy sitten seuraavaan pariin. Monien parien rakkaussuhteita kirjailija seuraa läpi kirjan, mutta mukaan tulee poliittisesta tilanteesta riippuen uusiakin henkilöitä. Illies on lahjakas kirjoittaja; siksi kirja pysyy hyvin kasassa. 

Kirja on mielenkiintoisin tietokirja, jonka olen aikoihin lukenut. Natsismi aiheena on kiinnostava. Samoin uteliaisuutta herättävä on kirjailijan valitsema näkökulma: maailman kuulujen merkkihenkilöiden rakkauselämä poliittisesti poikkeuksellisena aikakautena. Kirjailija on tehnyt kirjaa varten todella laajaa taustatyötä, joka käy ilmi kirjan lopussa olevasta lähdeluettelosta. 

Kirjan nimivalinta on onnistunut. Mirella Mäkilän suunnittelema kansi on kertakaikkisen upea.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija. Gummerus. 2023. Kansi: Timo Numminen. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Paula palasi iloisesti hyräillen takaisin työhuoneeseensa ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän oli erittäin tyytyväinen päivän tuloksiin. Asiat etenivät suunnitelmien mukaan. Paula hymyili päättäväisesti asetellessaan peilin edessä hattua päähänsä. Hän oli oppinut kohtaamaan vaikeudet yhden kerrallaan ja osasi olla ajattelematta muuta kuin seuraavaa siirtoaan. Hän nostaisi Barkerin tehtaan ahdingostaan. Sen hän oli papalle ja enolle velkaa kaiken sen jälkeen, miten he olivat auttaneet heitä isän kuoleman jälkeen."

Antellin Puuvillatehdas-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat myyneet todella hyvin, noin 70 000 kappaletta. Puuvillatehtaan kilpailija päättää tämän Turun seuduille sijoittuvan historiallisen sarjan. 

"..peli oli tuskin lopussa."

Puuvillatehtaan kilpailija -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Turkuun. Edellisistä kirjoista tuttu Barkerin tehdas on taloudellisissa vaikeuksissa. Littoisten verkatehtaan johtaja Rikhard Falke on ilmoittanut haluavansa ostaa tehtaan. Mutta siihen Paula Barker, tehtaan reklaamipäällikkö ja aiemmista kirjoista tutun Martan tytär, ei halua suostua. Paulan vakaa päätös on, että viimeiseen asti Barkerin tehtaan tulee olla itsenäinen. 

Rikhard Falke jatkaa ostoyrityksiään. Kun Paula tapaa komean, karismaattisen ja tyylikkäästi pukeutuneen Rikhardin, tapahtumat saavat uuden käänteen. Paula huomaa olevansa vakavasti ihastunut, ellei jopa rakastunut. Myös Falke tuo esille ihastumisensa, mutta onko ihastus aitoa vai laskelmoitua, sitä Paula ei voi tietää.

Paula ja Rikhard ovat kirjan alkuosan päähenkilöitä, mutta mukana tapahtumissa ovat myös Paulan äiti Martta ja Jenny-mummi. Kirjan loppuosan pääroolit saavatkin Martta ja Jenny, joiden molempien elämään tulee kiinnostava ja hyvää mieltä tuova käänne.

"No sitten mennään katsomaan kotimainen uutuus Mustat silmät."  

Puuvillatehtaan kilpailija -teoksen vahvuus, kuten aiempienkin osien, on vahva ajankuva. 1920-luvun Turku ja laajemminkin yhteiskunta herää eloon. Ilmassa on uutta vapauden tunnetta, muotia, jazzia, elokuvia, teatteria, tanssia. Toki huolestuttaviakin ilmiöitä nousee esille, mm. tuberkuloosi ja pirtua salakuljettavat trokarit. Vuosikymmenen lopussa häämöttää taloustaantuma, joka sittemmin johtaa suureen lamaan.

Pelkästään hyvä ajankuva ei tee historiallisesta viihdettä edustavasta kirjasta myyntimenestystä. Tarvitaan jotakin muutakin, ja yleensä se on romantiikka. Sitä tässä kirjassa on yllin kyllin, jopa liikaakin. Romantiikkaan olisin kaivannut enemmän yllätyksellisyyttä. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin Barkerin tehtaasta, sen työoloista ja tavasta, millä tehdasta johdettiin sekä toimenpiteistä, miten Paula aikoi pelastaa tehtaan konkurssilta.

Mutta yhtä kaikki, vaikka romanttiset kuviot olivat lähes ennalta-arvattavia, luin kirjaa mielelläni. Vahva ajankuva ja Antellin sujuva ja konstailematon teksti saavat lukijan eläytymään kirjan tapahtumiin. 

Historialliset viihderomaanit perustuvat fiktioon, mutta usein taustalla on historiallista faktaa ja todellisia henkilöitä. Niin tässäkin kirjassa. Kirjan lopussa kirjailija valottaa, ketä todellisia henkilöitä on kirjan fiktiivisten henkilöiden taustalla. Kirjan lopusta löytyy myös kattava lähdeluettelo, mikä osoittaa, että Antell on tehnyt kirjaa varten perusteellista taustatyötä. Lämmin kiitos myös Turun kartoista, joista oli helppo seurata tapahtumien kulkua.

Ison plussan saa Timo Numminen kauniista kannesta.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus. 2020. (linkki)

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. (linkki)

Olli Marttila: Safaritarinoita

Olli Marttila: Safaritarinoita. Tammi. 2023. 181 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Samoihin aikoihin luonto alkaa puhua entistä vahvemmin, eikä jää epäselväksi, että olemme keskellä suurpetojen temmellyskenttää. Vanhastaan tiedetään, että sateen aikaan pedot riehaantuvat tavallista villimmäksi. Tätä totuutta meidän ei tarvitse tutkia tietosanakirjasta. Hyeenoja ujeltaa siellä täällä ja leijonat pistävät parastaan. Rymäkkä karjunta kantautuu korviimme lähes kaikista ilmansuunnista. Vierellämme myllertävältä virralta kuuluu virtahepojen mahtipontista röhkintää."

Jos joku lukijoista on käynyt safarimatkalla Tansaniassa, on hyvin todennäköistä, että hän on tullut tutuksi Olli Marttilan, todellisen Tansania-asiantuntijan, kanssa. Olli Marttila on muuttanut Tansaniaan vakituisesti vuonna 2012. Sitä ennen, aina vuodesta 2001 lähtien, hän oli tutustunut maahan ja villieläimiin Tanzania Wildlife Research Instituten tutkijana. Tutkimustyön ohella Marttila on viettänyt Tansanian erämaissa satoja öitä ja myös vetänyt kymmeniä ellei satoja kansainvälisiä villieläinsafareita. Hän on myös kirjoittanut joukon Tansaniaa käsitteleviä kirjoja. Itselleni tutuimmaksi on tullut Marttilan Tansania-trilogia: Norsuja tiellä (Tammi 2002), Suuri Savanni (Auris 2003) ja Afrikan arkki (Auris 2004). Vuonna 2018 ilmestyi teos Savannimaa: Tansanian kansallispuistot (Pitlane).

Safaritarinoita pitää nimensä mukaisesti sisällään erilaisia safareihin liittyviä tarinoita. Niissä näyttäytyy Afrikan luonto upeana niin kauneudessaan kuin armottomuudessaan. Välillä lukija saa kunnon naurut safareilla sattuneista kommelluksista, välillä taas pitää jännittää turistien tai eläinten puolesta. 

"Leijonat ovat Afrikan savanniluonnon hyvinvoinnin merkittävä ilmentäjä."

Turistit tulevat safareille erilaisin odotuksin. Villieläimet ovat se kaikkein odotetuin juttu. Tansaniassa harva turisti pettyy, niin runsas on eläimistö ja niin hyvin Marttila osaa viedä safariporukkansa oikeisiin paikkoihin. Useimmiten nähdyiksi tulevat leopardit, gepardit, gnuut, antiloopit, virtahevot, leijonat, norsut, afrikanpuhvelit, niilinkrokotiilit, seeprat ja jopa savannikoirat.  Monelle turistille Tansanian safari on ensimmäinen safarikokemus. Hyvän peruskunnon lisäksi turisteilta vaaditaan myös tiettyä rohkeutta. Marttilan safareilla ei yövytä kansallispuistojen luksuslodgeissa, vaan melko vaatimattomissa teltoissa, jotka Marttilan apujoukot käyvät pystyttämässä etukäteen keskelle savannialuetta. Samoin keittiö kulkee mukana. Näin ollaan luonnon ja villieläinten keskellä kaiket päivät ja yöt. Eivätkä eläimet ole hiljaisimmillaan yöaikaan, sen saavat turistit kokea. 

Marttila kuljettaa lukijaa ympäri Tansanian luontokohteita. Tulee esille kiinnostavia paikkoja, mm. Tanganjikan karut kankaat, joista David Livingstone 150 vuotta sitten halusi ottaa selvää. Livingstonea ei kuulunut takaisin, ja niinpä toinen löytöretkeilijä Henry Stanley lähti etsimään kadonnutta, löysi hänet ja jätti historiaan kuulun lausahduksen: "Dr. Livingstone, I presume."  

Marttila on safariopas parhaimmillaan. Hän tuntee seudut ja tuntee eläimet. Jos liikkuu erämaissa jalkapelillä, kannattaa pitää isoa äläkkää, jos kohtaa villieläimen. Eläin, joka ei reagoi elämöintiin, on poikasensa kanssa liikkuva norsu. Ja silloin norsu on todella vaarallinen, paljon vaarallisempi kuin vaikkapa leijona tai virtahepo. Jos villieläimet asettavat haasteita safariporukoille, aivan yhtä haastava on Afrikan luonto. Joissakin paikoissa tuuli on niin ankaraa, että se vie teltat mukanaan, mutta haastavinta ovat sateet, jotka tulevat yllätyksellisesti ja paikoin niin voimakkaina, että tiet katoavat ja matkan teko keskeytyy, kun autot väistämättä uppoavat liejuun.

Safarin järjestäminen vaatii tarkkaa suunnittelua ja valmistautumista. Ammattitaitoinen ja luotettava apuhenkilöstö on äärettömän tärkeä. Vuosien mittaan Marttila on onnistunut löytämään luotettavia afrikkalaisia apumiehiä, mutta vaikeaa se on ollut. Pettymyksiltä ei ole voitu välttyä. Suomalaisen tai eurooppalaisen on vaikea  ymmärtää, että lähes jokainen tansanialainen vetää omaan pussiinsa ja huijaa rahavaroja niin paljon kuin vain on mahdollista. Ja valkoisiahan on lupa jallittaa, merkitseehän vaalea ihonväri väistämättä rahaa.

Kirjan upeaa kuvitusta

Safaritarinoita on kiinnostava kirja, kiinnostava niille, joilla entuudestaan on safarikokemusta ja kiinnostava niille, jotka suunnittelevat safarille osallistumista. Itse olen ollut safareilla Keniassa ja Etelä-Afrikassa. Eikä voi mitään, että kirjan luettuani mieli tekee Tansaniaan. Kirjan antia lisäävät upea valokuvaliite ja Tansanian kartta. 

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja. Otava. 2023. Lukija Karoliina Kudjoi. 10 t. 43 min. Storytel.

Ørja, jonne kirjan tapahtuvat sijoittuvat, on fiktiivinen viiden saaren ryhmittymä jossakin päin Pohjois-Norjaa. Tapahtumien aikajänne on 1940-luvulta aina 1970-luvun lopulle asti.

Vuonna 1976 norjalainen Tine tulee Ørjan saarille pystyttämään kiertävää elokuvateatteria. Mukana on aviomies, kuvanveistäjä Runar. Tinelle käynti Ørjan saarilla on ensimmäinen, kun taas Runar on viettänyt saarilla monia kesiä lapsuudesta alkaen. Heti ensimmäisenä päivänä Tine tekee yllättävän löydön lautturin vajasta. Sieltä löytyy vanha lankamagnetofoni ja kasa äänitteitä. Uteliaana Tine laittaa äänitteen numero yksi pyörimään. Käy ilmi, että 1950-luvulla tehdyllä äänitteellä puhuu 12-vuotias Isa / Isabella. 

Tyttö kertoo sodassa kuolleelle äidilleen, miten hän päätyi isänsä kanssa Ørjan saarille ja millaista elämä on saarilla miehityksen jälkeen. Miehityksen jälkeen Norjassa, kuten Suomessakin, saksalaissotilaisiin rakastuneita norjalaisnaisia vainottiin ja leimattiin huoriksi. Tommi Kinnunen kuvaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2021) suomalaisnaisten vastaavia kohtaloita.

Tytön elämä saarilla ei ole helppoa. Tytön ulkonäöstä huomautellaan, hän ei saarelaisten mielestä muistuta tyttöä, hän on tytöksi liian iso ja liian harteikas. Tekemiset isän kanssa eivät suju, koska isän ajatukset ovat yhä edelleen kuolleessa puolisossa. Koulun jälkeen Isa päätyy postinkantajaksi, kun ei muutakaan työtä saarilla oikein ole. Elämään tulee suuri muutos, kun Isa tutustuu Liviin, joka kouluttaa tyttöä pianonsoitossa. Isa on nopea oppimaan ja nauttii soittamisesta. Hänelle avautuu mahdollisuuksia soittamiseen myös yleisötilaisuuksissa. Isa saa kokea, että hänen rumuuttaan ei huomata hänen soittaessaan. 

Malttamattomana Tine jatkaa äänitteiden kuuntelua, niin uskomattoman kiehtovaa on tytön kerronta sekä myös tapahtumat. Saarten historia salaisuuksineen avautuu Tinelle vaiheelta.

On haaste kirjailijalle pitää kaksi aikatasoa tasapainossa. Sandberg onnistuu tässä erinomaisesti, molempien aikatasojen tapahtumien kuvaukset ovat kiinnostavia ja vievät tarinaa sujuvasti eteenpäin. Ja kun Tinen, Isan ja Livin elämät kietoutuvat yhteen, kuten väistämättömästi tapahtuu, salaisuudet alkavat avautua ja saavat odottamattoman päätöksen. Tine on hämillään  todetessaan, että asioilla voi olla toisenlainen totuus kuin mitä hän on ajatellut. 

Kirjassa on paljon sellaista, mistä pidin. Kirjan tapahtumien kehyksenä on sykähdyttävän kaunis, mutta niin arvaamaton, meri. Pidin luontokuvauksista, joissa Norjan luonto näyttäytyy äärettömän kauniina karuine maisemineen. Pidin myös tavasta, miten kirjailija käsittelee rakkautta ja ystävyyttä, jotka hän linkittää taitavasti historialliseen kehykseen.  

Oli nautinto lukea (=kuunnella) tätä Riikka Sandbergin ihastuttavaa esikoisromaania. 

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time. 2023. 254 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anneli Kanto kuuluu minun ja monen muun suomalaisen suosikkikirjailijoiden joukkoon. Hänen tuotantonsa, johon kuuluu historiallisten romaanien ohella lastenkirjoja, näytelmiä ja tv-sarjoja, on monipuolista ja kiinnostavaa. Hän on osannut tarttua aiheisiin, jotka kiinnostavat lukijoita. Historiallisiin romaaneihin lukeutuvat mm. sisällissotaa käsittelevät Veriruusut ja Lahtarit. Suurimman suosion on saanut Rottien pyhimys (Gummerus 2021), joka kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten synnystä. Nyt Kanto on tehnyt uuden aluevaltauksen. Haihtuneet, Näkijä-trilogian ensimmäinen osa, edustaa dekkarigenreä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Kirkkojärven kirkonkylään. Kirja alkaa kiinnostavasti. Onnibussilla Kirkkojärvelle saapuu "punatukkainen nainen. Hän laskeutui bussin portaita hitaasti kuin elokuvatähti punaisella matolla, katsahti vasempaan ja oikeaan ja otti tilanteen haltuunsa, sikäli kuin kirkonkylän marketin edessä kuulumisia vaihtavien rollaattorimummojen ja parin paikallisen juopon muodostamassa yleisössä jotain haltuunottamisen arvoista oli". Lukija kiinnostuu ja tulee uteliaaksi. Kuka tämä salaperäinen nainen on? 

"Punatukkaiset eivät pääse taivaaseen, niin oli kakarana rallatettu."

Punatukkainen nainen on Noora, näkijä ja meedio. Noora laittaa ilmoituksen palveluistaan kaupan asiakastaululle, mutta on selvää, että Nooraan suhtaudutaan uteliaan varovasti. Toki muutama asiakas uskaltautuu kuulemaan Nooran ennustuksia. Toisaalta Nooralla on nyt aikaa ottaa selvää kylän asukkaista ja tapahtumista. Käy ilmi, että ei Kirkkojärvi mikään tapahtumaköyhä paikkakunta ole. 

"Se oli kunnan ainoa menestystarina."

Kirkkojärvellä vaikuttaa omalaatuinen uskonlahko. Puhutaan veripuhtaista. Uskonlahkon on perustanut ja sitä johtaa Luukas Markusson. Lahko on kasvanut kasvamistaan, ollen nyt jopa suurempi kuin virallinen luterilainen seurakunta. Veripuhtaiden perusperiaatteena on, että ruumiiseen ei saa päästä myrkyllisiä, keinotekoisia aineita, ei alkoholia, ei tupakkaa, ei teollisesti valmistettua ruokaa, ei rokotteita. Lahkon ylistyskokouksissa iso rooli on kielilläpuhumisilla, tajunnanmenetyksillä ja ihmeparantumisilla. Saarnaaja Luukakselle tärkeintä on kolehdin keruu. Hän valvoo tarkkaan, kuinka paljon rahaa itse kukin kirstuun kilauttaa. Kiinnostuneena Noorakin menee veripuhtaiden ylistystilaisuuteen, mutta Markusson ajaa hänet pois huutaen: "Noitanaisen älä anna elää!" 

Pian Nooralle selviää, että paikkakuntalaisia puhututtaa yhä kuusi vuotta sitten tapahtuneet katoamiset. Ja mystisiä ne todellakin ovat. Yksi kadonneista on entisen maalitehtaan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta ovat nuoria tyttöjä, molemmat veripuhtaiden lahkoon kuuluneita. Toinen oli 20-vuotias Silja ja toinen Luukas Markussonin 18-vuotias tytär Rebekka. Kadonneiden kohtalo mietityttää Nooraa. Hän on varma, että ratkaisu on jossakin lähellä, kunhan hän pystyisi sen näkemään. 

Paikkakuntalaisia puhututtaa myös jännitteitä nostattava Pyhälammen ruoppausprojekti, jota vastustetaan monella taholla. Kunnallispolitiikan kiemuroita joudutaan setvimään, jotta tiedetään, mennäänkö projektissa eteen- vai taaksepäin.

Kirja on mukavaa kevyttä cozy crime -tyyliä. Ruumiita ei tule eikä verta roisku. Sen verran leppoisaa lukemista tämä oli, että en olisi osannut luokitella kirjaa dekkariksi. Mutta olipa genre mikä tahansa, Kannon napakkaa ja nokkelaa tekstiä on aina mukava lukea. Kirjassa on paljon tapahtumia, jotka suorastaan vyöryvät päälle. Tulee vaikutelma, että kirja toimii henkilöiden ja paikkakunnan esittelyosana seuraaville osille. Odotankin mielenkiinnolla jatkoa Haihtuneille. Erityisen mielenkiinnon kohteena on Noora ja hänen näkijän lahjansa.