maanantai 27. toukokuuta 2024

Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä.

 

Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä. Docendo. 2024. Kansi Lasse Rantanen. 432 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Juha Vikatmaa (1941-1974) nousi nuorena miehenä komeetan lailla tähtipoliitikoksi. Jatkuvasti nousussa oleva ura kesti vain kahdeksan vuotta. Sitten tuli uralle ja elämälle äkkipäätös. Vikatmaan elämä päättyi traagisesti vuonna 1974, kun hän oli vasta 33-vuotias.

Juha Juffe Vikatmaa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Raumalla. Isä Ville Vikatmaa oli teologi ja toimi uskonnon ja historian lehtorina Rauman opettajaseminaarissa. Äiti Kerttu Vikatmaa oli "pelätty ja kunnioitettu uskonnon opettaja Rauman tyttölyseossa, jota myös Tipulaksi kutsuttiin". Kerttu oli tiukka opettaja, hän vaati luokassa täydellistä hiljaisuutta ja täydellistä opetettujen asioiden osaamista. Myös isän opetustyyli oli tiukkaa ja täsmällistä - "lähellä armeijamaista äkseerausta". Samat tiukat periaatteet näkyivät myös kotona Juhan ja hänen veljensä Tapion kasvatuksessa. Oli paljon sellaista, mitä Vikatmaan pojat eivät saaneet tehdä. Ei saatu käydä kaverin luona kylässä, ei saatu käydä elokuvissa, eikä saatu soittaa puhelimella, eikä saatu kuunnella Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja radiosta ja niin edelleen. Sallittuja olivat urheilu ja partio. Oli paljon hyvääkin, josta Juha muisti olla kiitollinen vanhemmilleen. Yksi tärkeimmistä oli vanhemmilta peritty vahva luontosuhde. Meren ääreen Uudenkaupungin Mustaluotoon Juha palasi kerta kerran jälkeen sekä nauttiakseen luonnosta, viettääkseen laatuaikaa ystävien kanssa että pohtimaan omaa elämäänsä. 

Vanhemmat vaativat Juhalta paljon, mutta niin teki hän itsekin. Ylioppilaskirjoituksissa Juha kirjoitti kuusi laudaturia. Juhan armeijavuoden aikaan pikkuveli teki ratkaisunsa, hän keskeytti keskikoulun ja lähti merille - ehkä vastalauseena kodin ankaralle ilmapiirille ja vanhempien koville vaatimuksille. Armeijan jälkeen Juha aloitti lakiopinnot Turun yliopistossa. Hän suoriutui opinnoissaan hyvin, koska oli ahkera, lahjakas ja velvollisuudentuntoinen. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 1970 Vikatmaa valittiin rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessoriksi Turun yliopistossa.

Sattuma vei Juhan politiikkaan ja kokoomuksen riveihin. Opiskelijapolitiikka oli tullut Juhalle jo tutuksi, mutta aktiivinen poliittinen toiminta alkoi vuonna 1968, kun Juha suostui kokoomuksen kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kun Juha lähti johonkin mukaan, hän teki sen aina tosissaan. Luotiin moderni vaalikampanja, jossa iso rooli oli innostuneissa tukijoukoissa. Juhan vaalislogan lahjomaton oli nappivalinta. Niin 27-vuotiaasta Vikatmaasta tuli kunnallisvaalien todellinen yllättäjä Turussa. Kokoomuksen ehdokkaista hän sijoittui toiseksi. 

Sen jälkeen elämä olikin yhtä politiikkaa. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Vikatmaa oli vaalipiirinsä ykkönen. Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa Vikatmaa sai viidenneksi eniten ääniä koko maassa. Vikatmaa muistetaan yhä remonttimiesten ideologisena johtajana. Vikatmaa ajoi kokoomuksen hallituskelpoisuutta, toimi salaisessa K-80-ryhmittymässä, ajoi Paasikiven-Kekkosen linjaa ja piti yllä läheisiä suhteita Neuvostoliittoon. 1970-luvulla eläneille kirja vilisee tuttuja nimiä, mm. Holkeri, Kanerva, Mäki-Hakola, Ilaskivi, Junnila, Taxell, Karjalainen ja tietysti Kekkonen, jotka kaikki liittyivät tavalla tai toisella Vikatmaan poliittiseen uraan.   

Jo kouluaikana alkoi Juhan ja Tuija Simellin seurustelu. Tätä eivät Juhan vanhemmat hyväksyneet, mutta siitä huolimatta pari jatkoi seurustelua ja solmi avioliiton. Tuija ei koskaan saanut hyväksytyn miniän asemaa Vikatmaan perheessä. Tuija huolehti kodista ja lapsista Juhan tehdessä opintojaan ja politiikkaa. Arki muodostui Tuijalle raskaaksi ja niin alkoivat loppumattomat riidat. Poliittisissa kuvioissa Juha tapasi Eeva Kuuskosken. Tästä kehittyi seurustelusuhde ja Juha tajusi tavanneensa naisen, jota oli "aina tiedottomasti etsinyt ja tarvinnut". Kun suhde syveni, Juha katsoi, ettei voi jatkaa avioliittoaan. Tätä ei Tuija hyväksynyt eikä suostunut uskomaan avioeron lopullisuuteen.

Paineet politiikassa ja yksityiselämässä kasautuivat. Vuoden 1973 lopulla Vikatmaa koki henkisen romahduksen. Lyhyen sairausloman jälkeen hän palasi töihin eduskuntaan tammikuussa 1974, mutta pian tunsi itsensä uupuneeksi, yksinäiseksi ja neuvottomaksi. Hän tunsi, että hänelle asetetut vaatimukset olivat ylitsepääsemättömiä. Kenellekään ei voinut puhua, ongelmat oli selvitettävä yksin.

Vikatmaa teki ratkaisunsa. Hän lähti Kustavin Birkholmaan, jossa hän päätti elämänsä oman käden kautta. Päivä oli 2.12.1974. Juha Vikatmaa oli 33-vuotias. Hän oli yksi kokoomuksen merkittävimmistä poliitikoista, vaikka oli toiminut politiikassa vain vajaat kymmenen vuotta. 

Keski-Rauska avaa Vikatmaan elämää monesta näkökulmasta. Mielipiteitä ja kommentteja on koottu Juha Vikatmaan perheeltä, ystäviltä ja poliitikoilta. Näin tähtipoliitikon roolin alta tulee esille Juha Vikatmaa ihmisenä kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten, mikä näkyy myös laajassa lähdeluettelossa. Lopputuloksena on sujuvasti kirjoitettu, kiinnostava, koskettava ja myös rankka lukukokemus. Laaja valokuvaliite on kiinnostava ja tukee hyvin tekstiä. Ison plussan annan vielä kirjan onnistuneelle nimelle. 

Kirja kiinnostaa varmasti raumalaisia, koska suuri osa Vikatmaan lapsuuden tapahtumista sijoittuu juuri tänne Raumalle.

 

lauantai 25. toukokuuta 2024

Lucy Clarke: Haaksirikkoutuneet

Lucy Clarke: Haaksirikkoutuneet. Otava. 2024. Englanninkielinen alkuteos Castaways. Suomentanut Kristiina Vaara. 396 sivua.

"Lori makasi hereillä. Pimeys oli niin täysi ja tiheä, että se tuntui painavan hänen rintaansa niin, ettei henki kulkenut. Tällaisinä öinä, kun pilvikerros roikkui matalalla ja peitti kuun, hän saattoi pitää kättä kasvojensa edessä, muttei silti nähnyt sitä. Hän etsi yöstä toivon kipinöitä - vaikka lentokoneen vilkkuvaa takavaloa latvuston lomassa - mutta oli vain mustaa."

Lori on kokenut katkeran avioeron ja haluaa ottaa irtioton arkipäivästä. Lehdestä löytyy kiinnostava matkamainos eksoottiseen saarilomakohteeseen Fidzillä. Lori houkuttelee siskonsa Erinin mukaan matkalle. Kaukolento Lontoosta Fidzille onnistuu hyvin. Mutta sitten illallista nauttiessaan sisarukset riitautuvat. Erin nousee raivoissaan pöydästä ja ryntää juoksujalkaa pois siskonsa luota. 

Aamulla on vuorossa matkan viimeinen lento-osuus Fidzin saariston kaukaisen kaakkoiskolkan lomakylään, joka nettisivujen mukaan on "ekologisesti vastuullinen, ylellisin yksityiskohdin." Tiedossa olisi kymmenen totaalisen rauhallista lomapäivää alkukantaisella saarella, aurinkoa, lepoa ja yhteistä aikaa siskon kanssa. Lori tulee kentälle, mutta Eriä ei näy. Lori on hermostunut jo pelkästään lentämisestä, mutta ennen kaikkea hän on vihainen Erinille. Miksi Erin ei tule? Lori jättää viestejä siskonsa puhelimeen. "Olen lentokentällä", Lori sihahti huulet kiinni puhelimessa. "Missä helvetissä olet?"

Peloistaan ja hermostuneisuudestaan huolimatta Lori nousee koneeseen. Pienkoneessa on seitsemän matkustajaa. Koneen kulku on töyssyistä, mutta lentoemäntä vakuuttaa, että kaikki on kunnossa. Mutta mikään ei ole kunnossa. Koneen kapteeni menettää koneen hallinnan ja kone putoaa. Putoamispaikka on asumaton ja syrjäinen saari. Koneen seitsemästä matkustajasta neljä kuolee. Selviytyjien joukossa ovat mm. Lori ja koneen kapteeni sekä pieni nelikuukautinen vauva Sonny. Vauvan äiti on kuollut ja nyt Lori on ainoa hengissä selvinnyt nainen. Automaattisesti hänen tehtäväkseen jää vauvasta huolehtiminen. On selvää, että onnettomuuden jälkeisiä päiviä leimaavat kauhu, pelko ja epätoivo. Miten päästä pois saarelta? Selviytyneet ymmärtävät pian, että saari on autio ja niin syrjäinen, ettei merellä näy minkäänlaista liikennettä. Maata ei ole lähistöllä satoihin kilometreihin.

Toisaalla sisko Erin on epätoivoinen. Mitä siskolle on tapahtunut? Suuret etsinnät toteutetaan onnettomuuden jälkeen, mutta onnettomuus pysyy mysteerinä. Koko maailma uskoo, että koneen kaikki matkustajat ovat kuolleet. Eriniä painaa syyllisyys ja toimittajan roolissa hän ryhtyy tekemään lisäselvityksiä. Viikkoja, kuukausia, vuosia Erin tekee tutkimustyötä, mutta ilman mitään tulosta. Kunnes sitten eräs johtolanka löytyy, kun onnettomuudesta on kulunut kaksi vuotta ja kuusi päivää. Erin lähtee seuraamaan johtolankaa Fitzille. Kirjan loppuratkaisu on odottamaton ja yllättävä. 

Kirja on kuvaus sisaruudesta, selviytymisestä, päättäväisyydestä, vaistoista ja uskosta. Päättäväisyydellä ja intuitiolla Erin selvittää pudonneen lentokoneen ja sisarensa kohtaloa. Tapahtumien keskiöön nousevat myös onnettomuudesta selviytyneiden ihmissuhteet. Päällimmäisenä ei ole yhteishenki, vaan pikemminkin esille nousevat entisen elämän salailu, epäluulo, vainoharhaisuus, mustasukkaisuus, kateus ja jopa viha.

Tämä kirja tarjosi paljon enemmän kuin odotin. Kirja, jossa seurataan Lorin selviytymistarinaa ja Erinin hellittämätöntä pyrkimystä löytää kadonnut sisko, on kerronnaltaan hyvin intensiivinen. Visuaalinen tarinankertoja Clarke pystyy vangitsemaan koskemattoman saaren vaarallisen kauneuden. Kuvaukset viidakoista, kirkkaista vesistä ja loputtomista hiekkarannoista luovat vahvaa tunnelmaa. 

Kirja ilmestyy 13.6.2024.


keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava. 2024. Päällys Mika Tuominen. 281 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Alun perin juuri Carlota oli näyttänyt Lucakselle miten taikoja tehdään, hän oli kuulemma oppinut taidon tädiltään. He olivat silloin olleet neljätoistavuotiaita, uteliaita ja innokkaita kokeilemaan uusia asioita. Oli jännittävää ajatella, että uhrilahjan avulla saattoi saada haluamansa. Ensimmäisellä kerralla he veivät metsään kukkia ja leipää ja kynttilän, pian Carlota oli saanut vanhemmiltaan uuden polkupyörän ja Lucas äidiltään ensimmäisen tietokoneen. Loitsuilla selvästi oli taianomaista voimaa. Lucas uskoi niihin."

Kiusaaja on toinen osa Patrakan Nelson Monteiro -rikosromaanisarjassa. Rikostutkija Monteiro työskentelee johtajana Porton henkirikosyksikössä. Monteiro on muuttanut Lissabonista Portoon osittain siksi, että voi pitää silmällä iäkkään isänsä vointia.

Nyt liikutaan yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Lähimetsässä tehdään initiaatioriittejä, joissa joukon johtaja Ruben huomaa itsekin menevänsä liian pitkälle nöyryyttäessään Lucasia. Ruben oli aloittanut Lucasin nöyryyttämisen jo alaluokilla ja haluaa jatkaa sitä yhä edelleen. Ruben on taitava, se täytyy kaikkien myöntää. Hän kaivaa ihmisistä heikoimmat kohdat ja iskee niihin. Ruben on saanut muut opiskelijat mukaansa, vaikkakin moni on mukana vain sen vuoksi, että ei vain uskalla vastustaa Rubenia. 

Seuraavana aamuna Rubenin ruumis löydetään metsästä purovedestä. Niskassa on pistohaava. Lucas on kauhuissaan. Nolona ja nöyryytettynä edellisillan Rubenin teoista Lucas oli turvautunut mustaan magiaan. Hän oli rakentanut nuken, pistänyt nuken päätä monta kertaa punapäisellä nuppineulalla ja hokenut: "Morre. Kuole. KUOLE!" Ja nyt Ruben on kuollut. Niinkö voimakas hänen loitsunsa oli ollut?

Monteiro hälytetään tutkimaan murhaa. Rubenin opiskelukavereita Vicentea, Sandraa ja Carlotaa haastatellaan, opiskelijoiden vanhempia puhutetaan ja yliopiston dekaaninkin luona poiketaan. Haastattelut eivät juuri edistä tutkintaa. Ne, jotka tietävät jotakin, ovat päättäneet olla puhumatta. "Toivottavasti ymmärrät, ettei poliisille pidä mennä puhumaan ihan mitä tahansa, Sandra sanoi tyynesti vilkaisematta Carlotaan päin. - Muista mitä olemme sopineet. Mistään ei puhuta. Se pitää. Ei mistään."  Epäiltyjen joukko on melko pieni, mutta tutkintatilanteesta tulee yhä haasteellisempi, kun ruumiita tulee lisää. 

Monteiron viettäessä pikkutunteja Porton pimeillä kujilla hän kohtaa tutun hahmon oudossa ympäristössä. Pikkuhiljaa jotakin avautuu. "Palaset alkoivat siirtyä oikeille paikoilleen, niissä oli hieman sovittelemista, mutta lopulta kaikki näytti jollei täysin kirkkaalta, niin ainakin läpikuultavalta." 

Olen lukenut kaikki Patrakan kahdeksan dekkaria. Ensimmäisestä kirjasta Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017) lähtien olen ollut ihastunut kirjojen tapahtumaympäristöön eli Porton viehättävään kaupunkiin. Näiden kirjojen myötä olen päässyt mukaan ihastuttavaan portugalilaiseen tunnelmaan, tuoksuihin ja makuihin. Kaikesta näkee, että tapahtumaympäristö ja kieli ovat kirjailijalle tuttuja. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä tekstissä ovat mukava lisä. 

Oli mukava tutustua paremmin Nelson Monteiroon sekä myös hänen kollegoihinsa. Monteiro on sympaattinen mies, joka huolehtii muistisairaasta Américo-isästään, harrastaa isänsä kanssa puutarhanhoitoa, on kiintynyt Gaia-koiraansa ja seurustelee suomalaisen Emilian kanssa. Kollegoista Ana Torres on tuttu jo aiemmista kirjoista, kun sen sijaan uusi tuttavuus on kiinnostava it-velho Kiame Pinheiro. 

Anu Patrakka osaa rakentaa psykologisen dekkarin. Teksti on sujuvaa, dialogit toimivia ja luvut sopivan lyhyitä.


lauantai 11. toukokuuta 2024

Heather Morris: Nousevan auringon sisaret

Heather Morris: Nousevan auringon sisaret. Aula & Co. 2024. Englanninkielinen alkuteos Sisters Under the Rising Sun. Suomentanut Kristiina Drews. 410 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Toisessa maailmansodassa helmikuussa vuonna 1942 Japanin armeija valtaa Singaporen. Ihmiset haluavat päästä pois hinnalla millä hyvänsä. Satojatuhansia ulkomaalaisia suljetaan vankileireille. Englantilainen muusikko Norah Chambers ja hänen miehensä John haluavat 8-vuotiaan tyttärensä Sallyn turvaan. Kyyneleet silmissä he laittavat Sallyn Barbara-tädin ja serkkujen kanssa Australiaa kohti suuntautuvaan laivaan. "Näenkö minä Sallya enää koskaan?" Norah itkee. 

Tulipalojen riehuessa Singaporessa Australian armeijan sairaanhoitajat Nesta James, Betty Jeffrey ja Vivian Bullwinkel pakkautuvat muiden kauhistuneiden ihmisten kanssa HMS Vyner Brookelle. Alus ehtii olla merillä kaksi päivää, kun Japanin keisarillinen armeija pommittaa sitä ja alus uppoaa Bangkansalmella. Eloonjääneet ajautuvat rantaan ja joutuvat japanilaisten vangeiksi. Ensimmäinen leiri on Mentokissa Sumatralla, sitten ovat vuorossa mm. Irenelaan, Palembang ja Belalau. Vapaus koittaa Belalaun leirillä syyskuussa 1945. Vankeusaika oli kestänyt 3 vuotta ja 7 kuukautta.

On ollut jo kauan tiedossa, että japanilaiset ovat olleet julmia isäntiä vangeilleen. Vankeja on pidetty nälänhädässä eikä ruumiillisia rangaistuksia ole kaihdettu. Taudit ovat saaneet vapaasti velloa. Tämän saivat kokea myös HMS Vyner Brookelta selviytyneet, jotka pakotettiin japanilaisten hirmuvallan alle alkeellisille vankileireille. Leirit olivat ihmisasunnoiksi täysin sopimattomia. Talojen katot vuotivat, vettä ei tullut tai se oli juomakelvotonta, ruoka-annoksia pienennettiin systemaattisesti, lääkkeistä oli huutava puute. Vankien piti käyttäytyä juuri kuten vartijat halusivat. "Japanin sodanjohdon määräyksiä on toteltava". Raiskauksiltakaan ei vältytty. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui ruoka tai siis ruoan puute. Ravinnon puute aiheutti useita kuolemantapauksia. Jo pelkästään Mentokissa kuoli seitsemänkymmentäkuusi naisvankia. Leiriläiset kaivoivat heille matalat kuopat puiden varjoaan. 

Ensimmäisellä leirillä miehet ja naiset eroteltiin omille leireilleen. Kirja keskittyy kuvaamaan naisleirin tapahtumia. Australialaiset sairaanhoitajat tutustuivat englantilaisiin ja hollantilaisiin naisvankeihin. Tarmokkaat naiset eivät tyytyneet alistetun vangin asemaan, vaan yhdessä he tekivät kaikkensa, että leirioloista saataisiin inhimillisempiä. He korjasivat, paikkasivat ja rakensivat. Välineitä ei juuri ollut, mutta aina joku keksi hulluista hulluimman idean, jonka käyttökelpoisuutta heti testattiin. Miten upeita lapioita tulikaan vaikkapa kookospähkinöistä.

Naiset ymmärsivät, että ruoan saaminen oli välttämätöntä, jos aiottiin selviytyä. Vartijat toivat naisille jyviä kylvettäväksi. Naiset tekivät satoisat viljelmät rutikuivaan maahan ilman mitään työkaluja todetakseen sitten, että kasvimaan sadon kävivät hakemassa japanilaiset. Naiset ymmärsivät myös sen, että jos naisten kesken ei toiminut yhteistyö eikä yhteishenkeä ollut, tilanne oli toivoton. Iloa täytyi löytyä, jos haluttiin pysyä hengissä. Mielikuvitusta tarvittiin, ja onneksi sitä löytyi. Ymmärrettiin, että oli tärkeää saada ajatukset pois leirin asioista. Perustettiin leirilehti, muisteltiin mielireseptejä ja kaikkein tärkeintä, löydettiin musiikin voima.

Onneksi oli Norah, ihana ja taitava muusikko, joka perusti instrumentaalikuoron. Konserteissa kuultiin mm. Chopinia, Mendelsohnia ja Brahmsia. Lukija pystyi aistimaan konserttien voimaa antavan tunnelman, josta nauttivat sekä yleisö että kuoro. "Koko instrumentaalikuoro tuijottaa yleisön haltioituneita kasvoja. Laulajat ovat nähneet omin silmin, millainen vaikutus heillä on läsnäolijoihin. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he puolestaan antautuvat suosionosoitusten ja ilonkyynelten suloiseen lämpöön, joka tarjoaa heille hetkeksi turvapaikan."

Nousevan auringon sisaret on romaani sisaruudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä. Kirjailija Heather Morrisista tuli bestseller-kirjailija kolmella keskitysleirikirjallaan: Auschwitzin tatuoija (Aula & Co 2019), Cilkan tarina (Aula & Co 2020) ja Kolme sisarta (Aula & Co 2022). Edeltäjiensä lailla myös Nousevan auringon sisaret on faktoihin nojaava fiktiivinen teos. 
Kirjailija on onnistunut erinomaisesti faktan ja fiktion yhdistämisessä. Kirjasta olisi helposti saanut tietokirjan, mutta uskon, että kaunokirjallisena teoksena kirja tavoittaa lukijan paremmin. Kirja on elävä tarina kauhusta, rakkaudesta, toivosta ja ennen kaikkea sisaruudesta ja naisten ystävyydestä. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppolukuinen. Morris kirjoittaa ytimekästä ja kikkailematonta tekstiä, jossa tarinalla on pääosa. Suuren kiitoksen ansaitsee Kristiina Drews erinomaisesta käännöksestä.

Morris on tehnyt arvokkaan työn avatessaan australialaisten, englantilaisten ja hollantilaisten naisten vankileirikokemuksia kaikkien luettavaksi. "Tuntekaa siis heidän tarinansa. Muistakaa heidät," toteaa kirjailija. Kirjailijan jälkisanoissa on kuvaus naisvankien elämänvaiheista sekä myös tietoa leirikomentajien tuomioista. Monet leirin naisvangeista antoivat todistajanlausuntonsa sotaoikeudenkäynneissä. Tekstiosiota täydentää kiinnostava valokuvaliite ja onpa lopussa vielä kysymyksiä lukupiireille. 

Elokuussa 2023 paljastettiin patsas everstiluutnantti Vivian Bullwinkelin, joka oli yksi vankileirillä olleista sairaanhoitajista, kunniaksi Australian War Memorial -museossa.


torstai 9. toukokuuta 2024

Juhani Branderin Amerikka lukupiirikirjana

 

Juhani Brander: Amerikka. WSOY. 2023. Päällys Martti Ruokonen. 303 sivua.

Rauman Naisten Pankin Päi avara mailma -lukupiirin kevätkauden viimeisessä tapaamisessa käsiteltävänä oli Juhani Branderin teos Amerikka. Paikalla oli kahdeksan lukijaa ja lisäksi yksi etäyhteyden päässä. Meillä oli yhteys teamsin kautta kirjailijaan. Oli kiinnostavaa kuulla kirjan taustoista ja syntyvaiheista.

Alakoululainen Kaarlo asuu vanhuudenheikon mummonsa kanssa fiktiivisessä Edenin kylässä jossakin Lounais-Suomen saaressa. Eletään 1950-luvun alkua. Suomessa eletään jo jälleenrakentamisen aikaa, mutta saaristossa elämä on niukkaa, ja Kaarlon kotona vieläkin niukempaa. Kaarlo ei ole koskaan nähnyt vanhempiaan. Mummo kertoo, että isä on kaatunut sodassa ja Aino-äiti asuu Amerikassa. Mutta kyläläiset tietävät paremmin. Sen tähden Kaarloa, sakemannin kierosilmäistä äpärää, pilkataan ja koulukiusataan.

Kaarlen mummo on ihastuttava vanhus. Mummo ilmeikkäine ilmaisuineen toimii lohtuna ja jopa pelastuksena kyläläisten hyljeksimälle Kaarlolle. Pakoon arjen ankeutta ja koulukiusaamista Kaarlo pääsee unelmoimalla Amerikasta, maasta missä kaikki on hyvin ja missä on äiti. Lopuksi Amerikan kaipuu paisuu niin suureksi, että Kaarlo päättää lähteä etsimään äitiään ja unelmiensa maata.

Kirja herätti vilkasta keskustelua. Eräs lukijoistamme kiinnitti huomiota kirjailijan ikään. Kirjailija on sen verran nuori, ettei ole itse voinut kokea Edenin kylän köyhyyttä 1950-luvulla. Tähän saatiin vastaus kirjailijalta. Kirjassa on runsaasti elementtejä Branderin oman suvun vaiheista. Branderin isoisän isä Felix Brander, jolle kirja on omistettu, joutui Kaarlon lailla kohtalokkaalle soutumatkalle. Kun kuulimme, että kirja kertoo Branderin oman suvun tarinaa, tarina sai uuden kehyksen ja lukukokemuksesta tuli koskettavampi.

Kirjasta löytyy useita teemoja ja useita tasoja. Kirjassa valottuu ”saksalaishuoran” lapsen elämä, aihe jota on vain vähän käsitelty kaunokirjallisuudessa. Ihmisen suhde luontoon nousee suureksi teemaksi. Luonnon kuvaus on väkevää, voimakasta ja hyvin elävää. Tekstistä pystyy aistimaan, että saaristolaiselämä on kirjailijalle tuttua ja rakasta. Tosin osa lukijoistamme koki, etteivät he päässeet mukaan kirjan saaristolaistunnelmaan. Kirjassa on runsaasti viittauksia mytologiaan. Mummon oppien ohjaamana Kaarlo uskoo saunanhaltijaan, kunnioittaa löylyä, uskoo hiisiin ja maahisiin. Onneksi ei enää tarvitse kumartaa huussille.

Branderin kaunis kieli kiehtoo. Kieli on taidokasta elävyydessään, voimakkuudessaan sekä myös leikkisyydessään. Kirjan loppupuoli on riipaisevaa ja suorastaan pakahduttavaa luettavaa. Brander jättää paljon auki vapaaksi lukijan omille tulkinnoille.

Kävi ilmi, että mielipiteet kirjasta vaihtelivat laidasta laitaan. Toinen oli tykännyt, toinen taas ei. Siinähän se taitaa olla se lukupiirien vahvuus. Lukupiiri avartaa lukukokemusta, kun pääsee kuulemaan muiden lukijoiden näkemyksiä yhdessä luetusta kirjasta. Joillekin lukijoistamme Amerikka edustaa kotimaista kaunokirjallisuutta parhaimmillaan, kun taas eräs lukijoistamme oli kokenut Branderin tekstin vaikealukuisena ja joku toinen oli kiinnittänyt huomiota tekstin epätarkkuuksiin. Eräs lukija totesi, että synkkä alku vaikutti siihen, että oli vaikeaa päästä lukemisessa alkuun. Kirja sai meiltä arvion 4,1 (asteikko 1-5).

Amerikka tuo arvokkaan lisän sodanjälkeisten vuosikymmenien kuvauksiin. Aikuisten sodasta selviytymistä on vastikään käsitellyt ansiokkaalla tavalla Tommi Kinnunen teoksessaan Kaarna (WSOY 2024), kun taas Brander kuvaa nuoren pojan selviytymistarinaa.

Amerikka on Branderin toinen romaani. Kolmas romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, ilmestyy elokuussa.

Brander on tehnyt jo kauan yhteistyötä Naisten Pankin kanssa. Hän toimii Naisten Pankin kuukausilahjoittajana. On tärkeää uskoa tasavertaiseen maailmaan ja huolehtia tyttöjen ja naisten koulutuksesta, hän toteaa.

Ensimmäistä kertaa kokeilimme lukupiirissämme teams-yhteyttä kirjailijan kanssa. Kiitos Juhani Brander! Kaikki toimi hyvin ja kokemus oli hyvä. Eli tämä idea otetaan käyttöön jatkossakin.

Kiitos kaikille lukupiiriläisille. Tästä on taas hyvä jatkaa. Kesätauon jälkeen tapaamme 21.8. Käsiteltävänä kirjana on tuolloin Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023).




sunnuntai 5. toukokuuta 2024

Tommi Kinnunen: Kaarna

                                         


Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY. 2024. Päällys Martti Ruokonen. 205 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla."

Laina makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä, toteaa lääkäri. Mutta Laina on sitkeä, eikä anna periksi. Lapset Martti sekä etelästä saapuvat kaksostytöt Marja ja Eeva tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Vaitonaisena Martti kuuntelee sisarusten muisteluja äidistä. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Kuole jo, että sinusta päästään". "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti". Eeva estelee vaimeasti, Martti ei sano mitään. 

Tapahtumissa palataan Lainan nuoruuteen, isän ja äidin luo Pohjois-Suomeen. Sodan alkaessa Laina solmi avioliiton Vilhon kanssa, ei niinkään rakkaudesta, vaan se vaan tuntui olevan tapana, kun miesten piti lähteä rintamalle. Kaksostytöt syntyivät, Vilho kaatui. Löytyi uusi mies Antti, hänkin sodassa ollut. Elävänä palasi kotiin, mutta mieli järkkyi, rintamamuistot kaatuivat päälle. Alkoholista haettiin apua eikä ainakaan vaimolle sotatraumoista puhuttu. Viimein Antti uupui ja teki itsemurhan.

Vähitellen kirjan pääteema avautuu. On sota, kesä 1944. Lailan kotona kuulostellaan huolestuneina ulkoa kuuluvia ääniä, koirat haukkuvat, laukauksiakin kuuluu. Sitten eräänä päivänä ne tulevat. Neuvostoliittolaiset partisaanit, suomalaisiin sota-asuihin pukeutuneina. Pahinta ei haluta uskoa, mutta on pakko, kun kylän naisten ja lasten ruumiita lojuu pitkin ja poikin pihateitä. Ne, joita ei tapeta, kuljetetaan Neuvostoliittoon tai ainakin joukkoraiskataan raa'asti, Laina mukaan lukien. Laina pääsee pakenemaan, mutta tapahtumat jättävät jälkensä. Lainaan jää viha, jota hän ei hallitse. Viha purkautuu aggressiivisena käytöksenä, tahtomattaan Laina huutaa ja on väkivaltainen lapsiaan sekä myös Anttia kohtaan. 

"Ei hänestä milloinkaan tullut kokonaista tai eheää. Joskus oli aikoja, jolloin hän oli turta ja täynnä pelkoa. Niiden jälkeen tuli viha, ja menneet paloivat kiinni ihoon." Ei ole ketään, jonka kanssa Laina voisi puhua. Vilman kanssa se olisi mahdollista, mutta partisaanit surmasivat Vilman. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt saavat turvaa toisistaan. Yhdessä he pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Laila mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka. Ottaisi edes Antin paikan, nyt kun isännän pesti on vapaa. Mutta ei siitä kanantaluttajasta ole siihen."

Kinnunen liikkuu kirjassa samoissa maisemissa kuin edellisessä teoksessaan Pimeät kuut (WSOY 2022). Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös tässä kirjassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskut olivat kauan vaiettu aihe Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. 

Kirjan teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen lisäksi esille nousevat sodan aiheuttamat traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen, asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää vanhempien oireilua. Kinnusen kirjoitustyyli on voimakasta, vahvaa ja koskettavaa. Jälleen tämä kirja osoittaa, että Kinnunen kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden parhaimmistoon.


perjantai 3. toukokuuta 2024

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

 

Sampo Terho: Stalingradin viemärit. WSOY. 2024. Päällys Ville Laihonen. 895 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjassaan Stalingradin viemärit Sampo Terho, entinen kansanedustaja, europarlamentaarikko ja kulttuuriministeri, kuvaa Saksan ja myös Euroopan tapahtumia vuosina 1928-1943. Tapahtumien pääpaino on natsismin nousussa ja kirjan päättää Stalingradin taistelu.

Kirjan lähtökohta on kiinnostava. Natsivallan nousussa ei hypätä suoraan vuoteen 1933, jolloin Hitleristä tuli valtakunnankansleri. Sen sijaan kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi natsismin nousuun liittyneitä moninaisia tapahtumia, myös useine takapakkeineen, jotka horjuttivat jopa natsijohtajien uskoa aatteeseen. Kuvauksen kohteina ovat luonnollisesti myös vaihe vaiheelta natsismin asemaa lujittaneet tapahtumat, joista 1930-luvun talouslama ja suurtyöttömyys myötävaikuttivat suuresti natsiaatteen suosioon, vaikkakaan missään vaaleissa natsipuolue ei saanut yli 50 %:a äänistä. Perinpohjaista ja tarkkaa natsismin nousun kuvausta osoittaa jo sekin, että lähes 900-sivuisessa kirjassa Hitler nimitetään valtakunnankansleriksi vasta sivulla 300.

Massiivisen faktapohjaisen aineiston Terho kietoo kahden fiktiivisen veljeksen elämän vaiheisiin. Valter ja Werner Greiser lähtevät kotitilaltaan Etelä-Saksan Bad Aiblingista ja matkaavat kohti Berliiniä. On vuosi 1928. Valterin aikeena on opiskella agronomiaa, koska hänestä on tulossa kotitilansa jatkaja. Verner haaveilee lehtimiehen urasta. Kohtaamiset Berliinin natsimielisten kanssa saavat Valterin oitis innostumaan uudesta aatteesta ja pian hän liittyykin SA-miehiin ja sittemmin SS-joukkoihin. Werner on luonteensa mukaisesti epäileväisempi, mutta tuntee itsensä imarrelluksi, kun häntä pyydetään toimittajaksi puolueen der Angriff-lehteen.

Natsijohtajista veljekset tulevat tutuiksi propagandaministeri Joseph Goebbelsin kanssa, jonka alaisena Werner toimii der Angriff-lehdessä. Goebbels nouseekin kirjan kolmanneksi päähenkilöksi veljesten ohella. Muut puoluetta johtavat, mm. Hitler, Göring, Bormann ja Himmler, vilahtelevat taustalla, kun sen sijaan Goebbelsin kompleksinen persoona, henkilösuhteet ja avioliitto valottuvat monesta näkökulmasta. Goebbelsin kautta henkilöityy natsijohtajien uskollisuus ja vankkumaton usko Führeriä kohtaan.

Toisessa aikatasossa Walter on piiritetyssä Stalingradissa yhdessä tuhansien saksalaissotilaiden kanssa. Kirjan loppuvaiheissa kaksi aikatasoa odotetusti yhdistyvät.

Sampo Terho onnistuu hyvin tavoitteessaan kuvata natsismin nousua eli miten natsit saivat saksalaiset tukemaan diktatuuria, ääriajattelua ja juutalaisten tuhoamista. Greiserin veljesten kautta välittyy kuva siitä, miten tavallisista, epäpoliittisista ihmisistä tuli ääriliikkeen kannattajia. Natsismin nousun yksityiskohtaisissa kuvauksissa on varmasti tuttua historiaa, mutta saattaa olla lukijalle myös uutta tietoa. Kuvauksen kohteina ovat historiasta tutut tapahtumat, mm. Hitlerin siskontytön Geli Raubalin salaperäinen kuolema, Kristalliyö ja Pitkien puukkojen yö. Sen sijaan Röhm-kapinaan liittyi tietoja, jotka olivat minulle uutta. Kiinnostavaa oli lukea myös natsien marttyyriksi nostamasta Horst Wesselista, jota en aiemmin ole nähnyt kaunokirjallisuudessa käsiteltävän.

Kirjasta olisi helposti saanut puhtaan tietokirjan, mutta uskon, että kaunokirjallisena teoksena kirja tavoittaa lukijan paremmin. Kirjailija on hyvin onnistunut faktan ja fiktion yhdistämisessä. Kuten jo esikoisromaani Olev Roosin kyyneleet (WSOY 2021) osoitti, kirjailija osaa kuljettaa tarinaa taitavasti ja pitää lukijan otteessaan läpi kirjan. Greiserin veljesten kautta peilautuu elävästi natsiaatteen nousu samoin kuin sen tuho. Natsien nousua ja sota-aikaa kehystää kokonaiskuva Euroopan tilanteesta. Kiinnostavaa on Goebbelsin valinta natsihallinnon edustajaksi. Kirjan alkusanoissa kirjailija kertoo tutustuneensa laajasti Goebbelsin kirjoituksiin ja päiväkirjamerkintöihin. Naisnäkökulmaa ei kirjassa juuri ole.

Tämä kirja jää mieleen, siitä olen varma. Kirjan aihe on ajankohtainen tänäkin päivänä. Haastatteluissa Terho on todennut, että hän näkee ääriajattelun vaarallisena ilmiönä. Hän toivookin, että kirja voi omalta osaltaan toimia varoituksena ääriajattelun uhasta.