Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina

 

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina. Kustannusosakeyhtiö Sammakko. 2018. 232 sivua.

Retkibussimme reitti kulki Ruskon kunnan kautta Turkuun. Lounaspaikaksi oli valittu Kakolan ravintola. Maistuvan lounasbuffetin jälkeen kuulimme mielenkiintoisen esitelmän Kakolan historiasta. Käynti innosti tutustumaan laajemminkin Kakolan historiaan.

Kakola on ollut Suomen tunnetuin ja maineeltaan pahamaineisin vankila. Kakolan muurien sisäpuolelle mahtui paljon vankeja, pahimmillaan siellä oli 1320 vankia. Kakola tunnettiin myös siitä, että sinne laitettiin vaarallisimmat vangit. 

Vankilan toiminta alkoi vuonna 1866. Lisäksi Kakolanmäelle sijoitettiin lääninvankila, vankimielisairaala ja Länsiselli. Aluksi vangit majoitettiin yhteishuoneisiin, kunnes 1800-luvun lopulla valmistuivat päivä- ja yöselliosastot. Kirjassa Kakolan toimintaa kuvataan pääasiassa vankien silmin, mutta puheenvuoron saavat myös vanginvartijat ja vankilanjohtaja. Esiin nousee myös vapaaherratar Mathilda Wrede, joka teki uskonnollista herätystyötä vankien keskuudessa. 

Vankisellin ovi on monien mielestä helvetin portti. (kirjan kuvitusta)

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti vankien elämää vankilassa, päivittäisiä rutiineja ja työntekoa kivenlouhimossa ja puutarhassa. Ruoka koettiin kehnoksi, koska suurin osa vangeista teki raskasta ruumiillista työtä. Sauna oli kerran viikossa, jumalanpalvelukset olivat pakollisia ja koulukin oli pakollista, jos kansakoulu oli jäänyt käymättä. Ruumiillinen kuritus oli tavallista. Vankien kanssakäyminen oli tarkasti rajoitettua. Kieltoa kierrettiin koputtamalla. Myös kirjaston kirjoista sai hyviä viestilappuja. 

Länsisellin ikkunoista aukesi kadehdittava näköala kaupungille. (kirjan kuvistusta)

Läpi kirjan lukija tutustuu Kakolan vankeihin. Vangeista on valokuva, kuvateksti, nimi, tuomion pituus ja rikos. Vankilan kuuluisista vangeista, joista monet ovat tunnettuja rankoista rikostaustoistaan, kerrotaan laajemmin. Näihin vankeihin kuuluvat mm. Matti Haapoja, Suomen rikoshistorian pahin murhamies, joka tappoi ainakin 18 ihmistä. Haapojan luurankoa säilytettiin vitriinissä Helsingin rikosmuseossa vuoteen 1995 asti. Mukana on kuvaukset massamurhaaja Karl Erik Malmelista, Kirves-Koljosesta, Jammu Siltavuoresta, raumalaisesta Kanaali-Koskisesta, Volvo-Markkasesta, Reijo Hammarista ja Juha Valjakkalasta, kaikki Kakolan vankeja ainakin jossakin vankilarangaistuksen vaiheessa. Myös kymmeniä naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara suoritti rangaistustaan Kakolassa.

Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuonna 1946 aloittanut Valentin Soine uudisti Suomen vankilajärjestelmää. Pikkuhiljaa vankien olosuhteet paranivat oleellisesti. Mm. kirjaston merkitys koettiin tärkeäksi. Vankilakirjastossa oli yli 8000 teosta. Vangit tosin osasivat  hyödyntää kirjaston kirjoja omaksi edukseen. "Jos onnistui saamaan oikein hyvän dekkarin ensimmäisenä, se oli kuin lottovoitto. Kun siitä leikkasi irti viimeiset ratkaisun sivut, niitä trokaamalla tienasi monta tupakkaa." 

Vuonna 2007 vankilatoiminta siirrettiin Saramäen uuteen vankilaan. Sen jälkeen alkoivat hyvin suosituiksi tulleet Kakola-opastukset. Kierroksella saattoi olla mukana niin entisiä vankeja kuin vartijoitakin. Vuodesta 2020 lähtien Kakolanrinteessä on toiminut hotelli. 

Ihastuttava teos, tärkeä teos historiaan peilaten. Kirja on ammattitaidolla tehty. Lähdeaineisto osoittaa, että tekijät ovat tehneet laajaa taustatyötä. Kattava ja kiinnostava valokuva-aineisto elävöittää tekstiä. 

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään. Johnny Kniga Kustannus. 2007. 201 sivua.

Kirjan päähenkilö on Yrjö Aaltonen Pyhärannan Kukolan kylästä, läheltä Raumaa. Perheeseen kuuluvat vaimo Emma ja lapset Kalle ja Pekka. Ykä on ammatiltaan kalastaja. Sodan jälkeen avautuu yllättäviä, uusia mahdollisuuksia saada hieman lisätienestejä.

Neuvostoliitto vaatii jatkosodan jälkeen, että Suomen on luovutettava Suomeen muuttaneet inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Osa inkeriläisistä palaa koti-ikävissään takaisin Neuvostoliittoon, mutta läheskään kaikkia tämä vaihtoehto ei houkuttele. "Nyt oli heidän kohtalostaan määrätty, että heidän piti palata Venäjälle, tai Neuvostoliittoon niin kuin kaiketi sanoa kuului. Eivätkä kaikki olleet ollenkaan innostuneita sinne palaamaan, pelkäsivät vissiin jotain. Ruotsiin tahtoivat, vaikka salamiten." Ruotsi olikin ilmoittanut ottavansa pakolaisia vastaan. Yksi kuuluisimmista pakolaisista oli Aino Kallas, joka lähti Virosta pakolaiseksi Ruotsiin. Suvi Ratinen kuvaa koskettavasti Aino Kallaksen pakomatkaa teoksessaan Pakolainen (Otava 2025).

Tiedetään, että Ykä Aaltosella on hyvä vene. Vene, jolla pystyy ylittämään vaikka Selkämeren. Ykä suostuu monien muiden kalastajien tavoin kuljettamaan inkeriläisiä maksusta turvaan Ruotsiin. Vain tämän yhden inkeriläisperheen hän kuljettaa, tuumaa Ykä. Sitten tulee toinen kerta, sitten kolmas ja niin edelleen. Merenkäynti ja syksyiset myrskyt aiheuttavat monia vaaratilanteita. Toisella tavalla vaarallisiksi matkat muodostuvat, kun Valtiollinen poliisi kiinnostuu Ykän matkoista. On selvää, että pakolaisten auttajat rikkovat lakia. Valpo pitää kuulusteluja, ja pitääpä Ykän istua putkassakin. Mutta kun vapaaksi pääsee, kuljetukset Ruotsiin jatkuvat. 

Tapio Koivukarin Meren yli, kiven sisään pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja 1950-luvulla kirjoitettuun Yrjö Aaltosen sukutarinaan, jonka Koivukari on muokannut eläväksi romaaniksi. Tuloksena on kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, jonka teemat ovat ajankohtaisia jälleen tänä päivänä.  

Merellä ja meren kuvauksilla on kirjassa keskeinen rooli. Koivukari, itse meren äärellä kasvanut raumalainen, osaa kuvata meren rytmiä ja sen monimuotoisuutta poikkeuksellisen taitavasti. Raumalaismurre soi tarinassa hienovaraisesti – sitä ei käytetä liikaa, mutta sen sävy ja rytmi elävät vahvasti kerronnassa. Tämäkin teos osoittaa, että Koivukari on parhaimmillaan kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Hänen sympatiansa ovat pienen ihmisen puolella. 

Koivukarin tuotannossa teos muodostaa osan laajempaa kokonaisuutta, jossa hän on tarkastellut Suomen lähihistoriaa ja sen varjopuolia. Monet teemoista ovat historian kirjoituksessa vaiettuja. Käpykaartilaiset (2013) sukeltaa jatkosodan aikaisen rintamakarkuruuden maailmaan, kun taas Unissasaarnaaja (2015) kuvaa sodanjälkeisiä vuosia ja niiden jättämiä traumoja. Unissasaarnaaja toi Koivukarille ansaitusti Runeberg-palkinnon vuonna 2016.

Immo Mari: Yhden naisen huvila

 

Mari Immo: Yhden naisen huvila. Julkaisija Storyside. 2026. Lukija Satu-Tuuli Karhu. 6T 23 M.

Karoliina Mänty, 35 vuotta, elää avoliitossa Jonin kanssa. Joni on komea ja hyvin työorientoitunut. Monesti Karoliina jää taka-alalle, kun Jonin työasiat tulevat ensin. Karoliina työskentelee Pusumedian verkkotoimittajana. Hän oli saanut kymmenen vuotta sitten työpaikan Pusumediasta heti valmistuttuaan journalistiikan maisteriksi Tampereelta. Nyt työpaikan YT-neuvottelut ovat loppusuoralla. Karoliina on peloissaan oman työpaikkansa puolesta. Työkaveri Jenni ei usko irtisanomisen kohdistuvan Karoliinaan: Ja sinullahan on Joni, teillä on hyvät duunit ja kahden ihmisen tulot. Double income, no kids, vai miten se nyt meni".

Karoliinan aavistukset osuvat oikeaan, hänen on jätettävä työpaikkansa välittömästi. Palkkaa maksetaan vielä kolme kuukautta. Karoliinan huonojen uutisten päivä ei pääty tähän. Kun hän menee kotiin, siellä on vieras nainen Jonin kanssa. Nainen nimeltään Sofia esitellään Karoliinalle Jonin työkaverina. Ovat mukamas etätöissä. Tämä on Karoliinalle liikaa. Hänen pitää paeta. Saatuaan äidiltään auton Karoliina matkaa perheen mökille. Mökki on ollut tärkeä paikka Karoliinan isälle ja mummolle, jotka molemmat ovat jo kuolleet. Äitiä ei mökki kiinnosta, eikä se ole kiinnostanut Karoliinaakaan saati sitten Jonia. "Kukaan ei ole rakastanut tätä paikkaa vuosiin, kukaan ei ole todella halunnut käydä täällä, Karoliina miettii kävellessään hiljaisten huoneiden läpi."

Nyt Karoliina katsoo mökkiä eri silmin ja pikku hiljaa innostuu laittamaan paikkoja kuntoon. "Typykkäsi on palannut mummi, Karoliina ajattelee ja lähettää lämpimän ajatuksen sinne jonnekin." Naapurin Santeri suostuu pikkusummasta maalaamaan Karoliinan mökin. Karoliina laittaa mökkiä kuntoon, siivoaa ja istuttaa kesäkukkia. Tulee uusi mahtava ajatus: instagram-tilin perustaminen. Niin syntyy @yhden.naisen.huvila -instatili. Seuraajamäärä kasvaa. "Kaupalliset yhteistyöt, täältä tullaan, Karoliina ajattelee voitonriemuisesti."

Naapurin Vatanen tunkeutuu mökille ja aiheuttaa mielipahaa. Onneksi on muita miellyttäviä naapureita ja naapurimökin mukava, mutta salaperäinen Santeri. Joni tulee muutaman kerran paikan päälle anomaan Karoliinaa palaamaan. Kesän lopulla Karoliina joutuu tekemään ison päätöksen, jolla olisi vaikutusta koko hänen loppuelämäänsä.

Kirja on romanttinen, hyvän mielen romaani, jota oli miellyttävä lukea. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, juoni on kepeä eikä Karoliinaan voi olla kiintymättä. Tässä mukava feelgood-romaani, kun kaipaat kevyempää luettavaa.

Tommi Kinnusen Kaarnan kantaesitys Rauman teatterissa

 

Rauman teatteri on ottanut ison haasteen tuottamalla Kaarna-näytelmän, joka pohjautuu Tommi Kinnusen samannimiseen kirjaan (WSOY 2024). Kirja oli hyvin suosittu, kuten ovat olleet kaikki Kinnusen kirjat. Kaarna oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2024.

Näytelmän alussa Laina (Inka Reyes) makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä. Lapset Martti ja etelästä saapuneet kaksostytöt Marja (Mona Lehtola) ja Eeva (Raisa Sorri) tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti (Timo Julkunen) ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti."

Vähitellen näytelmän pääteema avautuu. Siirrytään Pohjois-Suomeen vuoteen 1944, jolloin Laina ja kyläläiset joutuvat neuvostopartisaanien iskun kohteeksi. Suuri osa kyläläisistä surmataan. Jos ei surmata, heidät joukkoraiskataan, kuten kävi Lainalle. Tapaus jättää elinikäiset jäljet Lainaan. Hänen traumansa purkautuvat arvaamattomana käyttäytymisenä, välillä täynnä pelkoa, välillä täynnä vihaa. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Lainan mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka," Laina huusi. Aviomies Antillakaan (Juha Kulmala) ei ole helppoa. Lohtua löytyy alkoholista.

Näytelmän teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen ohella esiin nousevat Lainan ja Antin traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen - ne asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää aikuisten oireilua.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Rauman teatterilla on rohkeutta tarttua suuriin ja vaativiin haasteisiin. Ohjaaja Otto Kanerva toteaa: "Olemme Raumalla viljelleet kantaesityksiä. Meillä pienessä teatterissa on rajallinen henkilöstö. Minun tehtäväni on etsiä sopivaa esitettävää." Nyt Kinnusen teos Kaarna, jonka on dramatisoinut Iira Halttunen ja ohjannut Otto Kanerva, on taittunut koskettavaksi, taidokkaaksi ja myös ajankohtaiseksi näytelmäksi sodan aiheuttamista traumoista. Moni poistui salista kyynelsilmin.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Näyttelijätyö on kauttaaltaan toimivaa, ja näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet roolinsa. Suurimman vaikutuksen tekee Martin roolissa nähtävä Timo Julkunen, joka tuo hahmoon aitoutta ja ihailtavaa syvyyttä. Kanervan tarkkanäköistä ohjausta tukee Oskari Löytösen koruton lavastus.

Näytelmä etenee useassa aikatasossa, onneksi kuitenkin niin, että tapahtumien vuosiluvut näytetään katsojalle. Itse pysyin hyvin kärryillä, koska olin lukenut romaanin. Silti olisin kaivannut selkeämmin kronologisesti etenevää juonen kulkua.

Tommi Kinnusen kirjat käsittelevät sotaan liittyviä vaikeita ja vaiettuja teemoja. Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös Kaarnassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskuista ei juuri puhuttu Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. Ja on hienoa, että Kaarna nähdään kantaesityksenä Rauman teatterissa. 

Kaarnan ensi-ilta oli Rauman teatterissa 31.1.2026.

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila

 

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu. 2025. Kansi ja kuvitus: Broci. 165 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hautalan Kuokkamummo on ensimmäinen lukemani selkokirja. Valitsin selkokirjan, jonka sisällön jo tunsin entuudestaan, eli olin lukenut Hautalan Kuokkamummon vuosia sitten. Ihailin, miten taitavasti Kuokkamummon tarina taittui myös selkokirjaksi. 

On vuosi 1987. Samuel on 15-vuotias ja asuu Suvikylässä Vaasassa. Suvikylään muuttaa Julia, suomalainen tyttö, joka on asunut muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Julialla on aina mukanaan videokamera. Samuel asuu vaatimattomalla kerrostaloalueella, kun taas Julian perheen talo sijaitsee rikkaiden omakotialueella. Tyhjänä oleva Bondorffin huvila läheisellä saarella on paikka, jonne kukaan ei uskalla mennä, mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle kuvaamaan. 

Samuel kertoo Julialle Kuokkamummosta, joka huhujen mukaan asuu Bondorffin huvilassa. Kuokkamummoa pelätään, koska tämä tappaa lapsia. Kuokkamummolle ei saa nauraa, vakuuttaa Samuel, mutta Juliaa tämä vain naurattaa. 

"- Sä et ymmärrä. Jos sä naurat Kuokkamummolle, se tulee ja kostaa sulle. Se odottaa, että sä käännät sille selän. Sitten se lyö kuokalla sua selkään niin, että sun keuhkoista katoaa ilma ja jaloista tunto. Se kääntää sut ympäri ja näyttää mustaan kieltään, Samuel kertoo." Mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle. Samuel taipuu Julian tahtoon. Talossa he kuulevat kellarista huutoa ja tapaavat omituisen naisen. Paljon ennättää vielä tapahtua, kunnes Samuel joutuu liikennennettomuuteen ja herää sairaalassa.

kirjan kuvitusta

Toisen osan alussa kuusi nuorta istuu kerrostalon kellarissa ja kuuntelee, kun Ylipastori kertoo Kuokkamummosta. "Kuokkamummo on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii metsässä ja isojen kivien välissä. Jokainen, joka käy Kuokkamummon huvilan pihalla ilman lupaa, kuolee tai tulee hulluksi, Ylipastori sanoo."

Samaan aikaa yliopistotutkija Maisa tulee Suvikylään tekemään tutkimusta Kuokkamummosta. Maisa on pyytänyt Sagalia, maahanmuuttaperheen tyttöä, nauhoittamaan Ylipastorin puhetta. Tosin tutkimuksen ohjaaja Pasi ei jaksa innostua aiheesta.

Kirja etenee monella aikatasolla ja monen henkilön näkökulmasta, mutta aina loppujen lopuksi törmätään Kuokkamummoon. Selkokirjaan mukautettu juoni on toimiva, juonen jako kahteen osaan on hyvä ratkaisu. Brocin oivallinen kuvitus tukee hyvin kirjan juonta. 

Hautalaa on tituleerattu suomalaisen kauhun kuninkaaksi. Kokonaisuus toimii, eikä ole kuitenkaan liian pelottava. Yllätyksiä riittää loppuun asti. Heti luettuani suosittelin tätä selkokirjaa 14-vuotiaalle tyttären pojalleni.

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. Kuvittanut Elina Warsta. Teos. 2025. 111 sivua.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän voitti lasten ja nuorten Finlandia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2025. Kirja on kuudes osa Koira nimeltään Kissa -sarjassa. 

"Me olemme kolme ystävystä. Meidän nimemme ovat Kissa, Koira ja Näätä." Kissa on oikeasti koira, Koira on puolestaan kissa ja Näätä on ihminen. Ystävykset asuvat hylätyssä kontissa sataman laidalla. Kontissa on suuri nojatuoli, jossa ystävät makoilevat "limittäin ja lomittain, käpertyen toistemme taipeisiin." Ikivanha televisio ei toimi, tosin ei heillä ole sähköäkään, mutta väliäkö sillä. He katsovat tyhjää ruutua, ja se alkaa elää, kun Näätä alkaa selostaa Münchenin olympiakisoja tai Koira selostaa romanttista tv-sarjaa Turkoosin tuoksu, El aroma turquesa. 

On huhtikuu, kuukausista julmin. Mutta se on vain legendaa, huhtikuu on muutakin, se on myös iloinen ja armelias. Näätä vie ystävänsä tärkeään paikkaan. "Se paikka, minne vien teidät, on minun syntymäni paikka. Ja minun on aika päästä maaliin, lähtöviivalle." Näätä vakuuttaa, että ystävät eivät koskaan menetä Näädän rakkautta, vaikka hän on poissa. Ennen kuin Näädän sydän vaikenee, hän kehottaa ystäviä menemään Tiikerin luo. 

Suru valtaa ystävykset, mitään ei voi tehdä, maataan vaan. Ulos isosta surusta päästään muistelemalla Näätää, hänen rakkauttaan, nauruaan  ja lempeyttään. 

Seikkailujen jälkeen löytyy Tiikeri, tyttö, joka ilahtuu Kissan ja Koiran tapaamisesta. Tiikeri tarjoaa ystävyksille kodin. Ja haetaanpa heille kontista vanha, kunnon televisio. 

Ihana kirja, täynnä ystävyyttä, rakkautta ja lämpöä. Suru on läsnä, mutta niin lohduttavalla tavalla. Miten kauniisti Kontio osaakaan kirjoittaa surusta ja kuolemasta. Warstan mustavalkea kuvitus tukee elävästi kirjan juonta. Kirjan ikäsuositus on seitsemästä vuodesta ylöspäin, mutta voin suositella kirjaa myös aikuisille. Kyynelsilmin luin kirjaa ja kävin läpi omia muistojani.

Kiitos Tomi Kontio koskettavasta kirjasta. Finlandia-palkinto Kontion kirjalle on ollut nappivalinta. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.