Arundhati Roy: Ääärimmäisen onnen ministeriö - vastakohtien kirjoa Intiassa

Arundhati Roi: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava. 2017. The Ministry of Utmost Happiness. Suomentanut Hanna Tarkka. 477 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Elämä jatkui. Kuolema jatkui. Sota jatkui. (s. 355)

Namaste! (hindulainen tervehdys)

Royn Äärimmäisen onnen ministeriö oli tammikuun kirjana Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien lukupiirissä. Tässä vuoden ensimmäisessä kokoontumisessa meitä oli paikalla seitsemän lukemisesta innostunutta naistenpankkilaista.

Jahandra Begumin ja Mulaqat Alin kauan odotettu poika Anjum on intersukupuolinen. Äiti häpeää tilannetta, isä lohduttautuu runoudella, poika itse ei osaa sopeutua tilanteeseen. Se on tyttö. Se ei ole poika eikä tyttö. Se on poika ja tyttö. Poika-Tyttö. Tyttö-Poika. Hoi-hoi-hoi! (s. 22)  Anjum, josta tulee Aftab, muuttaa hijrojen asuttamaan Khwabgahiin, Haaveiden taloon. Nyt hän saattoi pukeutua kauniisiin naisten vaatteisiin ja hänestä tuleekin kaunis ja kuuluisa. Asuttuaan Khwabgahissa yli 30 vuotta hän haluaa muuttaa pois, mutta koska hänellä ei ole asuntoa, hän päättää muuttaa hautausmaalle, tekee sinne alkeellisen hökkelin, laajentaa asutusta, vuokraa asuntoja ja alueesta tulee Paratiisi. Alue kehittyy koko ajan, kirjan lopussa vanhalla hautausmaalla oli siis kansan uima-allas, kansan eläintarha ja kansan koulu, joten kaiken kaikkiaan sen asiat olivat hyvällä tolalla. (s. 434)

Tilo eli Tilottama on yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista Aftabin ohella.  Arkkitehtiopiskelija Tilo tulee Keralasta. Tilo tuo mukanaan kolme miestä, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella sidoksissa Kashmiriin: Journalisti Naga kirjoittaa Kashmirista, Musa on kashmirilainen ja Baba työskentelee Intian turvallisuuspalvelussa Kashmirissa. Olimme kaikki sitä mieltä, että kirjassa on paljon henkilöitä. Kirja oli taitavasti rakennettu, se koostui ikäänkuin novelleista tai pienoisromaaneista. Jokaisessa uudessa osiossa lukija saa tutustua uusiin henkilöihin. Henkilöitä kuvataan enimmäkseen maailman tapahtumien ja historian kautta, minkä vuoksi henkilöt eivät tule lukijalle kovinkaan läheisiksi.  Anjumin oli eräs lukijamme valinnut suosikkihahmokseen, kun taas toisen lukijan sympatian sai nälkälakossa oleva, hindulaisuudesta luopunut tohtori Azad Bhartiya. Iso rooli kirjassa on itsemurhaan päätyvällä Amrik Singhilla. Kuka on päähenkilö, sitä on mahdotonta sanoa, vai onko se Intia?


Royn kirja suorastaan pursuaa Intiaa. Siinä mennään tapahtumasta toiseen vauhdilla, palataan sitten johonkin aiemmin kuvattuun, selitetään sille taustoja ja jälleen mennään uuteen ympäristöön. Lukija suorastaan hengästyy Royn vauhdista. Mutta tällainen on Intiakin, niin monikasvoinen, niin täynnä vastakohtaisuuksia, niin täynnä värejä ja tuoksuja. Roy tietää, mistä kirjoittaa. Hän on toiminut ihmisaktivistina Intiassa ja tehtävässään esille tulleita epäkohtia hän tuo kirjassakin esille. 

Syvälle levinnyt korruptio, joka heikentää taloudellista tilannetta, on todellinen huolenaihe Intiassa. Köyhille intialaisille korruptio tarkoittaa katastrofia, kaikesta pitää maksaa ylimääräistä alkaen hökkeliasumisesta. Toinen epäkohta, johon Roy kiinnittää huomiota, on kastijärjestelmä, joka virallisesti lopetettiin v. 1950, mutta joka on edelleen voimissaan. Intialainen kastilaitos jakaa ihmiset neljään kastiin: brahmaanit, soturit, kauppiaat ja maanviljelijät. Ulkopuolelle jäävät kastittomat eli paariat. 

Minun tietääkseni Pauluso ei tule toimeen orkideojen kanssa, hän tappaa ne. Ongelma voi olla siinä, että hän on paaria. (s. 271)

Roy kuvaa todella monipuolisesti Intiaa ja elämää siellä. Onko kirjassa liikaakin kaikkea? Intian 1600-luvun historiaa tuodaan esille Delhin Punaisen linnoituksen kuvauksella. Näin kirjaan pääsevät myös mogulihallitsijat, jotka ovat perustaneet tämän linnoituksen, joka on tänä päivänä Unescon maailmanperintökohde. Lähemmäs tätä päivää päästään, kun käsitellään Pakistanin syntyä vuonna 1947 ja siitä aiheutuneita tulehtuneita tilanteita muslimien ja hindujen välillä. Vuosi 1984 on jälleen merkittävä vuosi, vuosi jolloin sikhiterroristit surmasivat Indira Gandhin. 

Olin mieheni kanssa vuosi sitten Intiassa lomalla ja sen takia luinkin  suurella mielenkiinnolla erityisesti Delhi-osuutta. Tunnistin Delhin tunnelman: luksushotellit, mieleenjäävät historialliset nähtävyydet, kaduilla kävelevät lehmät ja toisaalta äärettömän köyhyyden, lannan ja likaisuuden tuoksun sekä aina vallitsevan savusumun. Köyhiä oli kaikkialla, kaikki tienvarret ja sillanalustat olivat varattuja. Väkeä tulee Delhiin koko ajan lisää ja asunnottomuus vaan lisääntyy. Kaikki eivät ole niin ovelia kuin kirjan Aftab tai ehkä sinne hautausmaalle kaikki eivät mahdu. Roy mainitsee köyhyyden vastakohtana viiden tähden hotellin Meridianin: Jos katsotte sen kahdettatoista kerrosta, näette ilmastoidun huoneen, jonka hintaan kuuluu aamiainen ja kylpyhuone ja jossa Yhdysvaltain presidentin viisi koiraa yöpyivät, kun hän vieraili Intiassa." (s. 145) Tässä hotellissa majoituimme viime talvena Delhissa. Kun astui ulos hotellista, kadun toisella puolella oli monen perheen kurja hökkeliasumus. Kaiken tämän keskellä tulee pohtineeksi sitä, että Intia on kasvava ja kehittyvä valtio sekä kaiken lisäksi ydinasevaltio.

Lehmä on hinduille pyhä eläin. "Niin meikäläiset tekivät", Saddam sanoi. "Kun lehmät kuolivat, ylemmän kastin maatilalliset soittivat meidät noutamaan ruhot - koska eivät voineet saastuttaa itseään koskemalla niihin." (s. 101)

Kaikki sulassa sovussa.

Ikuisen rakkauden monumentti Taj Mahal

Useimmat meistä lukupiiriläisistä pidimme Royn sujuvasta ja myös yllätyksellisestä ja jopa aggressiivisesta kirjoitustyylistä. Ei pelkästään sisällössä, vaan myös kielessä heijastuu Intia. Vastakohtaisuudet tulevat esille jopa luonnonkuvauksissa. Silti kultasadekassiat kukkivat uhmakkaan kirkkaankeltaisina. Jokaisena porottavan kuumana kesänä kukinnot kurottautuivat ylemmäs ja kuiskasivat helteenruskealle taivaalle: haista paska! (s. 111)

Delhin lisäksi kirjassa nostetaan esille Kashmir, missä on ollut levotonta aina 50-luvulta saakka. Kashmir on vaatinut itsenäisyyttä 1980-luvulta saakka. Levottomuuksissa on kuollut kymmeniätuhansia. Sotaa käydään nytkin. Totesimme, että Suomen median Kashmir-tiedotus on ollut melko vähäistä. 

Mistä Äärimmäisen onnen ministeriössä on kyse? Mielestämme siinä kuvataan eriarvoisuutta, sotaa, rakkautta, lämpimiä ystävyyssuhteita, toivoa. Kirja laajentaa lukijoitten Intia-tietoutta, monet olivat googlettaneet Intiaan ja Kashmiriin liittyvää tietoutta. Kaiken kaikkiaan yhtä lukijaa lukuunottamatta pidimme kirjasta. 

Tapanamme on arvioida lukemamme kirja asteikolla 1-5. Äärimmäisen onnen ministeriö sai arvosanan 4,25. Lämpimästi suosittelemme!

Junan odotusta

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi - koukuttava esikoisdekkari

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi. 2016. Myllylahti. 320 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Suvi Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi koukuttaa lukijan - ainakin minut - heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Ja kirja pitää otteessaan ihan viimeiselle sivulle saakka. Voin vain todeta: Kiitos Suvi Piiroinen hyvästä esikoisdekkarista. Piiroiselta on ilmestynyt jo toinenkin dekkari Menetetyt, jonka luin jo syksyllä. 

Pikkuinen Mia Lahti, 9 vuotta, on kadonnut. Kun äiti tulee häntä hakemaan koulun liikuntarakennuksesta, Mia ei olekaan siellä. Ainoastaan Mian kännykkä löytyy koulun pihalta, mitään muita johtolankoja ei ole. Tumma, suurikokoinen auto näkyy valvontakameroissa. Ja sitten kun joesta löytyy vielä ruumis, ovat poliisitkin täysin ymmällä. Onko Mian sieppaamisella jokin yhteys Mian äitiin Mirindaan, joka saa lisätienistiä aikuisviihteen parista?

Joesta löytyy ruumis. Kysymyksessä on varmaankin Pielisjoki, kun Joensuussa ollaan.

Nauru oli kadonnut Mian kanssa, ja Mirinda tiesi, että se palaisi vasta kun Mia löytyisi. Kun. Ei jos. Hän ei uskaltanut ajatella, että Mia ei löytyisi. Hän uskoi sisimmässään, että tyttö oli elossa. Hän tunsi sen. (s. 154)

Kysymyksessä on siis lapsen sieppaus, eli aihe on rankka. En erityisemmin pidä dekkareista, joissa uhrina ovat lapset, mutta pidin Piiroisen tavasta käsitellä tätä haastavaa teemaa. Sujuva kirjoitustyyli, jossa on mukana sopiva määrä keveyttä ja myös huumoria, sopii erinomaisesti tähän kirjaan.

Piiroinen on luonut mielenkiintoiset rikostutkijat: Väinö Rossi, Rob Peura, Maria ja Pete. Ainoastaan Rob Peuran yksityiselämä tulee lukijalle tutuksi, koska Peuran tytär Lotte on Mian ystäviä ja Peuran vaimo Anna on mukana rikoksen selvittämisessä. Muiden rikostutkijoiden taustaa valotetaan vain vähän. Siksi onkin hyvä tietää, että sarjalle on vielä tulossa jatkoa, joten saamme seurata näiden rikostutkijoiden työskentelyä jatkossakin. 

Kirjassa tuodaan esille myös muutamia Mian koulun opettajia, joiden mukana oloa lukija saattaa ihmetellä. Mutta mutta - kaikella on tarkoituksensa ja tarkoitus selviää viimeistään kirjan viimeisellä sivulla.

Suvi Piiroinen on kuopiolainen opettaja, mutta on aiemmin asunut Joensuussa. Tiesinkin jo etukäteen, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun eli tänne kotikaupunkiini. Luin kirjaa mielenkiinnolla jo senkin vuoksi, että löytäisin kirjasta tuttuja paikkoja. Sellaisia ei sieltä juuri löydy, ainoastaan belgialaisia käsintehtyjä konvehteja myyvän Suklaataivaan ja luonnollisesti Pielisjoen tunnistin, mutta paljon muuta tuttua ei sieltä löytynytkään. Piiroinen kertoo, että lukijoilta tulleen palautteen perusteella Joensuu on enemmän esillä Menetetyt-kirjassa. 

Suvi Piiroinen (vasemmalla) ja haastattelija Riitta Kangas (oikealla) Joensuun kaupunginkirjastossa 5.12.2017.

Yleensä ennen kuin aloitan kirjan lukemisen, kiinnitän huomiota kirjan kanteen, etsin kirjasta kannen tekijän nimeä ja mietin, tarttuisiko kirja mukaani kirjastosta kannen perusteella. Tästä kirjasta en löytänyt kannen tekijän nimeä, eikä kansi puhutellut minua. Mietin, onko erityisesti dekkarigenrelle vaikea tehdä lukijan mielenkiintoa herättäviä kansia. - Tässä tapauksessa onneksi tartuin kirjaan! - Loppuun vielä Joensuu-kuva.

 

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä - Marmorikuulia Irlannista

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä. 2017. Gummerus. Englanninkielinen alkuteos The Marble Collector. Suomentanut Terhi Leskinen. 366 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan päähenkilöitä, minä-kertojia, ovat Sabrina, uimahallin hengenpelastaja ja kolmen lapsen äiti sekä Sabrinan isä Fergus, joka on 59-vuotiaana menettänyt muistinsa aivoinfarktin seurauksena ja on nyt hoitokodissa. Selvitellessään isänsä tavaroita Sabrina löytää isän marmorikuulat. Eikä kysymys olekaan parista - kolmesta marmorikuulasta, vaan ihan todellisesta kokoelmasta, jolla on myös rahallista arvoa. Kokoelmassa on köyhän pojan savikuulia sekä arvokkaampia agaatti- ja posliinikuulia, lasikuulia ja teräskuulia. Kokoelma on vaikuttavan suuri, mutta kuitenkin sieltä puuttuvat kaikkein arvokkaimmat kuulat. 

Tästä alkaa puuttuvien marmorikuulien etsintä, joka paikka paikoin saa jopa dekkarimaisia piirteitä. Yhden päivän aikana voi tapahtua todella paljon, siinä ajassa voi selvitä yhden ihmisen menneisyys, tässä tapauksessa siis isän salattu elämä. Marmorikuulat ovat kuuluneet isän menneisyyteen aina ja ikuisesti. Kirja vie lukijan - ainakin minut - aivan uuteen marmorikuulien maailmaan, vaikkakin kyllä muistan, että marmorikuulat ovat olleet osa minunkin lapsuuttani. 

Isän salattu elämä alkaa aueta Sabrinalle hänen tavattuaan useita hänelle ennestään tuntemattomia isänsä ystäviä. Tytär-isäsuhteen lisäksi kirjassa käsitellään myös Sabrinan ja Aidanin avioliittoa.

Fergusin minä-osuuksissa palataan Fergusin lapsuuteen. Marmorikuulat ovat kuuluneet Fergusin ja hänen veljiensä elämään jo lapsuudesta lähtien.

Meitä oli seitsemän, ja äiti, joka oli ankara nainen, otti käyttöön kirosanapurkin marmorikuulia varten. Joka kerta kun joku meistä kirosi, syyllinen joutui panemaan marmorikuulan lasipurkkiin, mikä oli meidän talossamme pahin mahdollinen rangaistus. Me olimme kaikki hulluina marmorikuuliin. (s. 200) 

Äiti oli kiireinen ja kireä suuren lapsilauman keskellä. Viinaan mieltyneestä Mattie-miehestä ei juuri ollut apua. 

Äiti on sanonut, että messut ovat ainoita hetkiä, jolloin hän saa olla rauhassa ja me kaikki pidämme turpamme tukossa. Jopa Mattie tulee kirkkoon, vaikka hän haiseekin viinalta edellisillan ryyppäämisen takia ja kiemurtelee penkissä aivan kuin olisi edelleen juovuksissa. (s. 78) 

Kirjan henkilöistä minua viehätti eniten Hamish, Fergusin ilkikurinen mutta rakas veli. Kirjailija on kuvannut taitavasti Hamishin ja Fergusin suhdetta. Hamishin ja Fergusin kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen - se on ymmärrettävää, ovathan he veriveljiä. 

Ahern on irlantilainen kirjailija, ja Muistojen kerääjä on hänen 12. suomennettu kirja. Ahern kirjoittaa viihdyttäviä kirjoja hyvällä tyylitajulla. Olin lukenut hänen kirjoistaan ainoastaan P.S. Rakastan sinua, josta pidin todella paljon. Tämä kirja ei pääse samalle tasolle, vaikka mielelläni luin tätäkin. Olisin halunnut, että Sabrina olisi tullut minulle läheiseksi henkilöksi, mutta näin ei tapahtunut. Olisin kaivannut kirjaan kuvauksia kauniista Irlannista. Kirjasta kyllä tunnistaa, että olemme Irlannissa. Mustien hirsien väliin on pingotettu Kilkennyn lippuja, ja ulkopuolella seisovalla liitutaululla mainostetaan päivän annoksia - juureskeittoa ja tummaa Guinness-leipää sekä Dublininlahden katkarapuja. (s. 218)

Kaunista viikonloppua!

Lars Jon: Kimppu - Nyt kukkia sitomaan

Laitan tähän yhden puutarhakirjan esittelyn ihan sen vuoksi, että tämä on niin kaunis kirja. Minulla on puutarhablogi Pihakuiskaajan matkassa, jossa yleensä esittelen puutarhakirjoja. Tämäkin kirja on esitelty myös puutarhablogissani.

Lars Jon: Kimppu. 2017. Karisto Oy. Suomentanut Jenni Pitkäniemi. 190 sivua.

Tämän Kimppu-kirjan kaunis kuvitus vei minut mennessään, aikaa meni kirjaa selatessa ja upeita kuvia ihaillen. Vaikkakaan ei teksti yhtään häviä kuville, niin mukavalla ja elävällä tavalla kukkakimppujen sidonta on kuvattu. 

Kirjan on kirjoittanut tanskalainen floristi Lars Jon, joka aloitti työt kukkakaupassa 15-vuotiaana. Kimppujen sidonta alkoi hänelle harrastuksena, ja sitten siitä tuli hänelle ammatti. Jos kimppujen sidonta kiinnostaa sinua, tässä on sinulle juuri oikea kirja. Kirjassa on selkeät ohjeet kukkakimppujen sitomiseen. Kukkamateriaalia löytyy monistakin paikoista: omasta puutarhasta, parvekkeelta, luonnosta ja kukkakaupasta. Kimppuja on monenlaisia, kauniin kimpun saa vähistäkin aineksista. Kirjan kirjoittaja toteaa esipuheessaan: "Toivon sinun saavan kirjasta uusia ajatuksia siitä, miten luonnon antimia voi käyttää silmäniloksi. Muista, että jokaisen kimpun tulee olla persoonallinen - ja että harjoitus tekee mestarin."

Lars Jon on käyttänyt neljää eri tekniikkaa kukkakimppujen sitomisessa: spriaalia, paralleelia, tukirakennetta ja maljakkoon asettelua. Kirjailija antaa selkeitä ohjeita ja vinkkejä sitomisesta eri tekniikoilla sekä vinkkejä mitkä kukat sopivat parhaiten eri tekniikoihin. Lukija saa ohjeita myös tarvittavista työvälineistä.

Spiraalisidonta

Näin sidot paralleelikimpun

Kirjan parasta antia ovat esimerkit erilaisista kukkakimpuista. Lars Jon sanoo, että kukkakimpun tunnusmerkki on se, että siinä on yksi tai useampi sidontakohta. Sidontakohta on paikka, jossa varret kohtaavat ja johon sidotaan naru varsien ympärille. Kimppujen esimerkkisidonnat ovat mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, esimerkiksi kevään ensimmäinen kimppu, suruvihko, juhannuskokot, villi ja vapaa, Karen Blixenin tyyliin, kukkaiskori ja vahvoja värejä. Lars Jon tekee myös kauniit kimput kosioretkelle sekä häihin. Jokaisen esimerkkikimpun kohdalla on kuvattu vaikeusaste, työvälineet, tarvikkeet, tekniikka ja maljakko.

Tässä kevään ensimmäinen kimppu, joka on koottu munankuoreen, johon kukat voivat piiloutua. Tämä kimppu sopii hyvin pöydän kattaukseen.

Balettitanssijat. Kirjailija sanoo, että nämä kukat tuovat mieleen Tanskan kuninkaallisen teatterin balettitanssijat. Kukat ovat narsisseja.

Syötävän suloiset kimput toimivat pöytäkoristeina useissa pienissä maljakoissa tai sitten jokaisen ruokailijan kohdalla esimerkiksi paikkakorttina.

Floristin kädet

Tärkein työkalu kukkien sidonnassa on omat kädet. Niistä kannattaa huolehtia. Kirjassa annetaan ohje käsien suolakuorinnalle.
Puolikas sitruuna
2 rkl karkeaa suolaa
1 rkl oliivi- tai manteliöljyä
Purista sitruunan mehu kulhoon. Kaada sekaan suola ja öljy. Sekoita tasaiseksi massaksi. Kaada seos käsille ja hiero niitä perusteellisesti.

 Tämä kirja tulee blogini arvontaan tulevana viikonloppuna.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Maria Àngels Anglada; Auschwitzin viulu. Bazar. 2018. Katalaaninkielinen alkuteos El violi d´Auschwitz. Suomennos ja esipuhe Satu Ekman. 142 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Luin viime syksynä Konarin Elävien kirjan ja Posnerin & Waren Mengele-kirjan sekä Boydin Poika raidallisessa pyjamassa, jotka kaikki käsittelevät Auschwitzin keskitysleirin raakuuksia.  Auschwitz-teema jatkui luontevasti, kun sain luettavaksi Angladan Auschwitzin viulun.  Kaikissa näissä kirjoissa aiheena on Auschwitz, mutta kirjat avaavat erilaisen näkökulman keskitysleirin tapahtumiin. 

Reginan muistiinpanot annettiin katalonialaiselle Maria Àngels Angladalle (1930-1999). Angladalla oli jo entuudestaan vakiintunut asema 1900-luvun Katalonian kirjallisuudessa. Kirjailija paneutuikin intensiivisesti Reginan muistiinpanoihin ja kirja, joka palkittiin sen vuoden parhaana katalaaninkielisenä romaanina, ilmestyi vuonna 1994.  Suomalainen painos ilmestyi tänä vuonna Satu Ekmanin suomentamana. Lisäksi Ekman on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheesta käy ilmi, että kääntäjällä on ollut upea mahdollisuus tutustua kirjailijan kotiseutuun ja yliopistoon sekä tavata kirjailijan tytärtä.

Auschwitz (kuvakaappaus)

Kirjan päähenkilö on viulunrakentaja ja taidepuuseppä Daniel, joka keskitysleirille tullessaan ilmoitti ammatikseen puuseppä. Se pelastikin Danielin; hän pääsi tekemään pullotelineitä viinikellariin Sturmbannfûhrer, komendantti Sauckelin talossa. Uuden erikoistehtävän Daniel sai myös itseltään komendantilta : ensin viulun korjaamisen ja sitten viulun rakentamisen. Uuden viulun tuli olla erinomainen eli "Stradivariuksen veroinen viulu" (s. 82). Erikoistehtävän myötä Daniel sai työskennellä aamupäivät verstaalla viulua rakentaen. Iltapäivät hän työskenteli Farbenindustrie AG:n tehtaalla. 

Kun viulu oli valmis, trio soitti komendantille ja hänen vierailleen. Kun säestys päättyi, viulisti soitti yksin "ja hän soittikin pehmeästi ja täyteläisesti." (s. 121) "Hän oli soittanut koko sielustaan ja Danielin hengen edestä". (s. 22). Siitä asti Daniel toivoi, ettei viulu jäisi ikuiseksi ajoiksi komendantin haltuun. Ja eihän se jäänytkään; lukija kuulee viulun kauniin soiton kirjaa lukiessaan. 

Auschwitz (kuvakaappaus)

Anglada on kirjoittanut koskettavan kuvauksen viulun rakentamisesta. Lukija seuraa mielenkiinnolla viulun rakentamisen eri vaiheita sekä luonnollisesti Danielin tunteiden skaalaa rakentamisen eri vaihessa. Ympäristö on raaka, raadollinen ja epäinhimillinen. Keskitysleirin raakuudet tulevat tässäkin kirjassa kuvatuiksi realistisesti; on väkivaltaa, arestia, ruoskimista, pakkotyötä, kaasukammiota, ruoan puutetta ja jatkuvaa pelkoa. "Hän oli puristanut penkkiä ja huutanut kovaan ääneen lukusanoja yhdestä kahteenkymmeneenviiteen, jotta pysyisi tuskissaankin laskuissa eikä piiskaamista aloitettaisi alusta, niin kuin leirissä usein hyvin vuoksi tehtiin." (s 36) Uskottavuutta keskitysleirin raakuuksille antavat lukujen alkuun liitetyt asiakirjojen otteet Reimund Schnabelin teoksesta Macht ohne Moral - Eine Dokumentation ûber SS. 
  
SS:N KANNATTAVUUSLASKELMA KESKITYSLEIRIVANKIEN KÄYTÖSTÄ
Kannattavuuslaskelma
Saatu käyttökorvaus päivässä keskimäärin RM 6,- (Reichsmark = valtionmarkka)
Miinus ravinto RM -,60
Keskimääräinen elinaika 9 kuukautta=270 x RM 5,30 = RM 1431,-
Vaatetuskulut RM -,10. (s. 34)

Auschwitz (kuvakaappaus)

Sillä, ovatko kirjan tapahtumat faktaa vai fiktiota, ei liene merkitystä. On helppo uskoa, että tällaista on hyvinkin saattanut tapahtua. Kirjan Natsi-Saksan henkilöhahmot ovat todellisia. Komendantti Fritz Sauckel oli Natsi-Saksan työvoimapäällikkö, joka hirtettiin Nûrnbergin oikeudenkäynnissä, kun taas ihmiskokeita tehnyt tohtori Rascher teloitettiin ampumalla. Kirjan leiri Dreiflûsselager on todennäköisesti ollut yksi Auschwitzin lukuisista alaleireistä. 

Fritz Sauckel Nûrnbergin oikeudenkäynnissä

Pidin kirjasta, pidin kirjoittajan niukasta kirjoittamistyylistä, pidin tunnelmasta. Arvostan pienoisromaanien kirjoittajia. Kirjoittajilla on vahva luottamus omaan tarinaansa ja omaan kieleensä.

Kirja palautti mieleen vuosien takaisen museokäyntini Auschwitzin keskitysleirille. Se käynti ei unohdu koskaan.

Maria Àngels Anglada

Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi

Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. Aurinko Kustannus. Kannet, typografia ja taitto Iiris Kallunki. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Sitä, mitä elämä on nyt, emme osanneet koskaan kuvitella. Onneksi. (s. 145)

Porilainen toimittaja ja kirjailija Maire Soiluva, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Rakkautta ruudun takaa, kuvaa uusimmassa kirjassaan vanhenemista.

Maire, 60 vuotta, pohtii omaa vanhenemistaan, muistelee omaa nuoruuttaan ja miettii, mitä kaikkea ikä tuo tullessaan. Mistä virastosta lupa? koostuu pienistä eri teemoja käsittelevistä luvuista. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Ihastuin hänen nerokkaaseen ja napakkaan taitoonsa käyttää huumoria kirjassaan. Myös oivaltavat sananlaskut lisäävät lauserakenteiden elävyyttä. Kirja on helppolukuinen, mutta ei yhdentekevä. Lukija jää miettimään asioita vielä lukemisen jälkeen. 

Kirjan pääteemana on siis vanheneminen. Kaikki vanhenevat, se on tosiasia, mutta nykyisen asenteen mukaan emme saisi vanhentua emmekä saisi näyttää vanhoilta. Ikä ei saa näkyä. (s. 164) Tämä johtaa helposti vanhojen ihmisten eristäytymiseen kaikesta sosiaalisesta elämästä, koska he kokevat, etteivät kelpaa. On niin helppo sanoa, että mene ihmisten ilmoille. Ala vain jutella ihmisille, ota kontaktia. Kutsu kylään, mene jonnekin. (s. 174)

Toisaalta ikääntymiseen liittyy mukaviakin asioita. Ikääntyneenä voimme antaa itsellemme luvan ottaa elämästä kaikki ilo irti, enää ei tarvitse välittää, mitä muut meistä ajattelevat. Enää en jaksa olla vaatimaton, vaitelias ja ahkera. Näytän mitä osaan, sanon mitä ajattelen ja voipi olla, että pesen  ikkunat vain kerran vuodessa, unohdan joulusiivouksen enkä edes mankeloi lakanoita. (s. 58) - Tähän voi varmasti yhtyä monikin ikääntynyt, minäkin, vaikka tosin siihen minusta ei ole, että jättäisin joulusiivouksen väliin.

Hymyilemään pisti sekin oivallus, että Maire bussissa matkustaessaan kehottaa nuorta naista, jonka laukku täyttää viereisen penkin, ottamaan laukun pois, jotta penkille voi istua. Näin olen itsekin halunnut tehdä monestikin, en vain ole saanut sitä tehdyksi.

Kirjan viehätysvoima on oivallisessa huumorin käytössä. Tässä otteessa Maire ystävineen pohtii elämän loppumista ja hautajaisia sekä sopivan uurnan valintaa. Ja lukija ei voi muuta kuin hymyillä.
Se oli Mailan näköinen, sellainen suoralinjainen ja neutraali, huomiota herättämätön. Mutta ilmoitus samalla sivulla kiinnitti huomiotani. - Muna uurna, erikoistarjouksessa. - Herranen aika, Anna totesi, tarvitaanko nyt niillekin omansa? Entä erikseen? En ole kuullutkaan, näytä. (s. 71). Kuolema tavoitti Annan, Mairen ystävän. Anna halusi, että minä puen. Ettei kukaan muu näe. Puhtaat alusvaatteet. Ehjät sukkahousut. Liivit. Hame. Kengät, käsilaukku. (s. 88) Käsilaukku, siellä oli virsikirja ja nenäliina. (s. 87)

Kuolemaa pohditaan kirjassa paljon, ehkä liikaakin, mutta onneksi huumorin sävyttämänä. Kuolema on yksi niistä asioista, joille on keksitty eniten kiertoilmaisuja. Joku heittää lusikan nurkkaan, toinen vaihtaa hiippakuntaa, joku siirtyy ilmavoimiin ja kolmas vain delaa. Voi myös siirtyä ajasta ikuisuuteen, kasvaa koiranputkea, palauttaa pizzan tai syödä porkkanaa alapuolelta. (S. 182) 

Kaikkea kirjassa vanhenemiseen liittyvää en kuitenkaan täysin allekirjoita. Ensinnäkin, Maire on vain 60-vuotias. Hän on ulkonäöltään ränsistynyt - ainakin omasta mielestään, niin muistamaton - ainakin omasta mielestään.  Tosiasiahan on, että 60-vuotias ei ole vielä vanha. Sehän on vielä parasta työssäoloaikaa.  Kirjassa tulee esille myös usein vanhenemiseen liitettäviä kliseitä, mm se että vanhuksen elämään mahtuu vain yksi tapahtuma viikossa. Keskiviikon parturiin meno edellyttää kahden päivän valmistautumista ja loppuviikko menee ihmetellessä. Siinä se Mairen viikko meni. 

Kirja oli mainiota luettavaa, mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Olisin kuitenkin toivonut kirjaan selkeämpää rakennetta, samoihin teemoihin (mm kuolema) palataan useissa luvuissa. Kiitos kirjan hyvästä kuvituksesta ja kuvaavasta kannesta.

Nyt sen uskaltaa sanoa, kun on tarpeeksi vanha. Että ennen moni asia oli myös oikeasti paremmin. (s. 153) 

Maire Soiluva (kuva Leena Koivisto)

Uuden vuoden kirjat tag

Löysin Uuden vuoden kirjat tagin Minnalta Ja kaikkea muuta -blogista. Kiva pohtia meneillään olevaa vuotta ja siihen liittyvää lukemista. Tällaista en ole koskaan aiemmin tehnyt. Mutta ei liene niin vaarallista, jos kaikki suunnitelmat eivät toteudukaan.

Tilhi ja pihlajanmarjat

1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?

Viime vuonna luin 64 kirjaa, mikä lienee ennätykseni. Yleensä olen lukenut kirjan/viikko. Toivoisin, että pääsisin tänä vuonnakin 60 kirjaan. 

2.  Nimea viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.

a) Marianne Kurtto: Tristania. Tämän lukemista odotan kovasti, uskon että pidän tästä. Tämä on vielä Helsingin kirjamessujen tuliaisia.
b) Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä. Tykkäsin Ahernin kirjasta P.S. Rakastan sinua. Siksi tämä kirja on  hyllyssäni.
c) Anni Kytömäki: Kivitasku. - Sain tämän arpajaispalkintona. Varmasti lukuelämys. 
d) Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Luin viime talvena ennen Intian matkaamme Rileyn Keskiyön ruusun. Se oli erinomainen. Toivon tältä kirjalta samanlaista hienoa lukuelämystä. 
e) Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. Clifton-kronikan kolmas osa. Miehenikin lukee tätä Clifton-kronikkaa, joten tämä on takuuvarma kirja jollekin matkalle.

3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?

Enimmäkseen luen kaunoa, mutta myös tietokirjoja. Sarjakuvat ja runous olisivat haasteellisia. Mietin vielä, rohkenisinko tarttua noihin haasteisiin.

4. Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?

Hyvää oloa, matkustelua, terveyttä, lapsia ja lastenlapsia, valokuvausta, surutyöstä toipumista. 

5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?

Piti ihan käydä kirjahyllyllä. Se olisi ehkä Gunter Grassin Peltirumpu.

6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?

hyvä elämä

Tykkylumisia puita Kolilla. Kolilla on kaunista sekä kesällä että talvella.

 

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. 2017. Like. 96 sivua. Alkuteos: Välkommen till Amerika. Suomentaja Petri Stenman.

Arvostelukappale kustantajalta

Tältä näyttää kansi ruotsinkielisessä painoksessa

Tervetuloa Amerikkaan oli seniorilukupiirimme joulukuun kirja. Bloggaus tulee hieman jälkikäteen, mikä ei kuitenkaan johdu siitä, etteikö kirja olisi bloggauksen arvoinen - päinvastoin.  Meitä oli vuoden viimeisessä tapaamisessa paikalla yhdeksän senioria - kaikki naisia. Lukupiirissämme käydään yleensä vilkasta keskustelua käsiteltävästä kirjasta, kuten tälläkin kertaa. Luemme lukupiirissämme etupäässä suomalaista kaunoa, mutta pyrimme ottamaan mukaan yhden ulkomaisen kirjan.

Linda Boström Knausgård (s. 1977) tunnetaan runoilijana, kirjailijana ja kolumnistina sekä myös henkilöhahmona Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjassa. Linda, samoin kuin isänsä, sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Knausgårdeilla on neljä lasta. Linda sanoo Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa muun muassa näin: "Olen kyllästynyt siihen, että minut yhdistetään aina Karl Oveen ja sitä kautta sairauteeni."

Linda Boström Knausgård oli meille kaikille lukupiiriläisille uusi tuttavuus. Muutamat olivat lukeneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa.
Tervetuloa Amerikkaan -kirjassa 11-vuotias Ellen on lakannut puhumasta. Hän asuu isossa asunnossa Tukholman Östermalmilla äitinsä ja veljensä kanssa. Mieleltään sairas isä on äskettäin kuollut, ja Ellen kantaa syyllisyyttä siitä, että toivoi Jumalalta hänen kuolemaansa. Ellenilla on vahva äiti, joka yrittää ylläpitää valoisaa kulissia. Ellenin veli elää omaa elämäänsä lukitussa huoneessaan.

On jo kauan siitä, kun lakkasin puhumasta. Kaikki ovat tottuneet. Minun äitini, minun veljeni. Isäni on kuollut, joten en tiedä mitä hän sanoisi. Ehkä, että se on perinnöllistä. Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa.

Totesimme heti aluksi, että tässä ei ole kysymys ihan tavallisesta perhekuvauksesta. Pohdimme syitä siihen, miksi Ellen ei puhu. Ehkä puhumattomuus johtuu kasvukivuista tai ehkä taustalla on äidin ja tyttären välinen suhde. Ellen on sulkenut ulkomaailman pois maailmastaan, mutta kun haaste tai tunne-elämys on riittävän suuri, hänelle tulee tarvetta ilmaista itseään, vaikkapa kirjoittamalla. Pidimme äitiä vahvana persoonana, joka huolehti perheestään mahdollisimman hyvin. Vaikka mielen järkkyminen onkin kirjan pääteema, siitä löytää  muitakin teemoja, mm nuoren kasvukivut.

En voinut nähdä itseäni missään muussa iässä kuin siinä missä olin. Koko kasvaminen tuntui valtavalta urakalta. Niin ei saanut käydä. En voinut pysäyttää aikaa ja vaalia nykyhetkeä. Koko kasvaminen kauhistutti minua.

Knausgårdin hiottu ja vahva kieli kuljettaa lukijaa läpi vaikeiden ja ahdistavienkin tapahtumien. Kieli onkin mielestämme kirjan ehdoton vahvuus. Vaikkakin kirja on ohut, se vaatii keskittymistä. Kirjan vahvuus mielestämme on myös kirjan pituus (vain 96 sivua). Se osoittaa, että kirjailijalla on vankka luottamus omaan tarinaansa ja omaan kieleensä. Kirjan kaunis kansi sai myös kiitosta lukupiiriläisiltämme.

Kirjasta oli muodostunut intiimi lukukokemus muutamille lukupiiriläisillemme. Heille kirjasta löytyi yhtymäkohtia heidän omaan elämäänsä tai läheisten sairastumiseen.

Lukupiirimme tapaamisissa pohdimme sitä, mitä kirjoja käsiteltävä kirja tuo mieleen. Niin tälläkin kertaa. Nuoren puhumattomuus nousee esille Laila Hirvisaaren Hiljaisuus-kirjassa, Jukka Viikilän kieli Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjassa on yhtä hiottua ja pelkistettyä. Eräs lukijamme löysi kirjasta yhtymäkohtia Westön Rikinkeltaiseen taivaaseen.

Tulkitsimme tai ainakin halusimme tulkita kirjan loppusivut niin, että perhettä odottaa valoisampi ja optimistisempi tulevaisuus.

Intensiivisen puolitoista tuntisen päätteeksi suuntasimme kulkumme kirjaston kahvilaan kahville ja joulutorttuille. Tapaamme jälleen tammikuussa. Käsiteltävänä kirjana on silloin Rosa Liksomin Everstinna.

Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

Linda Boström Knausgård