Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu. Bazar. 2021. Saksankielinen alkuteos Der Ruf des Kiwis. Suomentaneet Sanna van Leeuwen ja Veera Kaski. 894 sivua.

Omasta hyllystä

"Oaks Gardenin keittäjät olivat valmistaneet maittavat retkieväät, ja kaksi valvovaa opettajaa vahtivat koreja kuin ne kätkisivät sisäänsä vähintäänkin kruununjalokivet. Oikean paikan valinta joen rannastakin tuntui olevan mitä merkittävin juttu. Lilian ja muut puivat asiaa perusteellisesti kovalla äänellä, väliin kimeästi - ja taas kerran Gloria tiovoi olevansa kaukana poissa. Paljon mieluummin kuin tuijottaisi soutamista hän olisi kuljeskellut itsekseen pitkin Camin rantaa, tarkkaillut lintuja ja ajanut konnia ja sammakoita piiloistaan loikiskelemaan ja sitten sukeltamaan hullunkurisesti veteen."

Kiivilinnun kutsu on kolmas osa Uuteen-Seelantiin sijoittuvassa sukusaagassa. Kiivilinnun kutsun myötä elämme vuosia 1907 - 1918. Kirjan päähenkilönä on Gloria Martyn, nuorena morsiamena Uuteen-Seelantiin saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi. 

Gloria asuu Uudessa-Seelannissa isovanhempiensa luona äidin ja isän tehdessä musiikkiuraa Euroopassa. Gloria on tyytyväinen ja onnellinen saadessaan hoitaa hevosia ja koiria. Elämä on juuri sellaista kuin nuoren tytön elämän maaseudulla pitääkin olla. Ja kaiken kruunaa se, että Jack on hänen paras ystävänsä ja suojelijansa. 

Mutta sitten tulee tieto, joka muuttaa Glorian koko elämän. Vanhemmat tahtovat Glorialle hyvää koulutusta. Sellaista heidän mielestään ei ole tarjolla Uudessa-Seelannissa, ja siksi Glorian on lähdettävä Englantiin. Glorialle ilmoitus Englantiin lähdöstä on järkytys. Mutta eivät isovanhemmatkaan voi mitään vanhempien tahdolle. Onneksi pitkälle laivamatkalle lähtevät myös Glorian serkku Lilian ja kotiopettaja Sarah, joka odottaa jännittyneenä aviomiesehdokkaan tapaamista. 

Sisäoppilaitos Oaks Gardenin tehtävänä on kehittää oppilaidensa taiteellista luovuutta. Glorialle, joka haaveilee hevosten kasvatuksesta, tämä ei ole mieluista. Muutenkin Glorian on vaikea sopeutua sisäoppilaitoksen tiukkiin sääntöihin. Kun ensimmäinen maailmansota on alkamassa, Lilianin vanhemmat lähettävät tytön sotaa pakoon takaisin Uuteen-Seelantiin. Glorian puolestaan on lähdettävä vanhempiensa kanssa USA:han.

Ei Gloria sielläkään viihdy. Kotiin Uuteen-Seelantiin hän haluaa. "Gloria haaveili paluusta laivalla suoraan Uuteen-Seelantiin. Olihan äidin ja isän ollut jo pakko käsittää, ettei hänestä ollut heille mitään hyötyä. Kyllä hän rämpi urheasti säestettävät nuottinsa läpi ja hoiti hommansa tanssijoiden harjoittajana, mutta oli kaukana täydellisestä." Ikävä kasvaa niin suureksi, että Gloria lähtee matkalle salaa. Itku kurkussa lukija seuraa hänen traagista laivamatkaansa kohti Uutta-Seelantia. 

Ensimmäisellä maailmansodalla on kirjan tapahtumissa merkittävä rooli. Glorian lapsuuden ystävän Jackin vaimo Charlotte on kuollut. Jackin elämältä putoaa pohja pois. Äidilleen hän sanoo: "Äiti, olen värväytynyt ANZACiin." Äitinsä vastustuksesta huolimatta Jack lähtee ja on pian sotilaana Gallipolin taistelussa, joka on ensimmäisen maailmansodan kuuluisimpia Euroopan ulkopuolella tapahtuneita verilöylyjä. 

Tällaiset sukusaagat ovat parhaimmillaan kerrassaan ihastuttavia. Larkin sukusaagassa on paljon, mikä kiinnosti minua suuresti. Pidin paljon jo pelkästään Uuden-Seelannin kuvauksesta. Uuden-Seelannin historia valottuu kirjassa, samoin kuin alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset. Kirjassa näkyy kirjailijan eläinrakkaus, erityisesti koirilla ja hevosilla on kirjassa iso rooli. Tapahtumiin liittyy paljon draamaa ja myös romantiikkaa, kuten sukusaagoissa kuuluukin olla.

Vaikkakin tämä kolmas osa säilytti mielenkiintonsa alusta loppuun saakka, olisi kirja mielestäni kaivannut tiivistämistä. Jo kirjan fyysinen käsittely oli hieman haasteellista laajan sivumäärän takia (894 sivua). 

Iso plussa Uuden-Seelannin kartoista sekä sukutaulusta, jonka avulla oli helppo palauttaa mieleen aiempien osien tapahtumia. Kiitokset saavat myös kirjan kaunis kansi sekä osuva nimi. 

Lämmin kiitos Bazar-kustantamolle tämän kiinnostavan sukusaagan julkaisemisesta. Aiemmat osat ovat Valkoisen pilven maa ja Maorien laulu. Päätösosa Toivoa maailman äärissä on jo ilmestynyt. Ihanaa, että se odottaa hyllyssäni. 

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki

 

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki. Icasos. 2022. Kansi: T. P. Kekäläinen. 260 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Jenny kirjoittaa kotiinsa. "Niin vaihtui vuosi täälläkin, valitettavasti ei niinkään hyvissä merkeissä noin yleisesti. Lama jatkuu ja näkyy kaikessa, vaikka täällä sentään riittää vielä töitä. Kaupunkiin on tullut paljon väkeä, jotka yrittävät löytää työtä, aika huonolla menestyksellä kylläkin, sillä kaivoksiin ei liiemmin palkata lisää väkeä. Minulla ei ole mitään hätää, laittelen ruokaa kaivosmiehille ja poortitalon vuokralaisille ja töitä riittää, sillä syömättä ei ihminen elä."

Kaivosten kaupunki on suoraa jatkoa Lempisen teokselle Naisten taivas (Icasos 2021) (linkki). Vuonna 1927 suomalaiset Jenny ja Hanna olivat lähteneet Kanadaan etsimään parempaa tulevaisuutta. Naisten taivas keskittyi kuvaamaan Jennyn työtä sisäkön apulaisena varakkaassa pankkiiriperheessä Torontossa. Kirja päättyi vuoteen 1929, jolloin suuren laman seuraukset alkoivat näkyä. 

Jenny päättää lähteä pohjoiseen Timminsin kaivoskaupunkiin. Jenny tietää, että kaivoskaupungeissa on turvallisempaa asua, koska kaivokset yleensä tarjoavat vakaita työpaikkoja. Ja onhan Jennyn velikin siellä päin, samoin kuin rakas ystävä Hanna. Hanna ja Veikko viljelevät pientä farmia. Talossa on tupa ja kaksi pikkukamaria, navetta ja muutama ulkorakennus. Heidän kanssaan Jenny viettääkin paljon aikaa. On hyvä nähdä, että Hanna on onnellinen Veikkonsa kanssa. Tällaisesta elämästä Hanna oli unelmoinut.

Runnariksi ruuminkihausin kitsiin 

Itseellinen Jenny haluaa elää omaa elämäänsä ja tehdä itsenäisesti päätöksiä. Mutta ensin on löydettävä työpaikka. Ja löytyyhän se. Emännöitsijän paikka poortihaussissa, osuuskunnan omistamassa täysihoitolassa. Jenny vakuuttaa työnantajalleen, että hän pystyy hoitamaan emännöitsijän tehtävät, onhan hän tehnyt keittiötöitä pankkiirin taloudessa. Mutta aikamoisen haasteen eteen Jenny kyllä joutuu. Näin Jenni kirjoittaa kotiin: "Laitan ruokaa viidellekymmenelle miehelle, joista osa asuu täällä. Apuna on Tyyne, nuori tyttö, joka on kyllä osaava ja reipas ihminen. Hän opasti minua alkuun, kun pitää tunnustaa, että meinasi mennä sormi suuhun, kun en ole tällaista taloutta ennen hoitanut." Mutta ei aikaakaan, kun Jenny saa asiat sujumaan. Miehet ovat Jennyn ruokiin tyytyväisiä, saapa Jenny muutaman miehen maistamaan salaattiakin. 

Karjala-kuume iskee

Timminsin kaivoskaupungissa on melko runsaasti suomalaisia siirtolaisia. Onkin luonnollista, että he ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Tuntuu hyvältä, kun saa käyttää omaa kieltään. Poliittiset näkemykset aiheuttavat kuitenkin ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Yksi jos toinenkin haaveilee muuttamisesta Neuvosto-Karjalaan, työläisten omaan paratiisiin. Agitaattorit tekevät työtään ja saavatkin monen perheen pakkaamaan tavaransa ja astuvan laivaan. 

Jenny tapaa Aarnen, miellyttävän suomalaismiehen. Mitään intohimoista rakkaussuhdetta siitä ei synny, mutta toimiva kumppanuus kylläkin. Suhde on "arkinen, turvallinen ja lämmin, ja me molemmat tiesimme, että se kestäisi. Emme odottaneet kumppanuudelta liikaa, meille riitti yhteinen arki ja muutamat pienet juhlahetket".

Viihdyin hyvin Jennyn ja Hannan seurassa. Kirja oli mukavaa, kevyttä ja sujuvasti kirjoitettua joululukemista. Jos kirja saa vielä jatko-osan, jatkan mielelläni matkaa Jennyn ja Hannan kanssa. Plussana fingelskan sanasto-osio kirjan lopussa, miinuksena Kanadan kartan puuttuminen. 

Jos kiinnostuit tästä kirjasta, suosittelen lukemaan ensin ykkösosan Naisten taivas. Sillä tavalla pääset paremmin tutustumaan Jennyyn ja Hannaan. 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. 2022. Kansi Laura Noponen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti ja MAMA, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain MAMA, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein äidiksi, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. Äitinä hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin - sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko."

Ensimmäisessä kirjassaan Mitä männyt näkevät (Atena 2020) Soudakova kuvaa isoisänsä elämää Stalinin vainojen aikaisessa Neuvostoliitossa  (linkki). Kirja oli taitavasti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu. Esikoiskirjaksi se oli harvinaisen kypsä teos. Ajattelin, että kirja ansaitsisi paikan Finlandia-ehdokkaiden listalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Minun listauksessani Mitä männyt näkevät sijoittui ykkössijalle kotimaisen kaunon sarjassa vuonna 2020. 

Kiinnostuneena odotin Soudakovin uutuutta Varjele varjoani. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvun Leningradista ja päättyvät 1990-luvun Turkuun. Todennäköisesti kirjailija kertoo kirjassa oman tarinansa. 

"Eikä tämä ole mikä tahansa kommunalka, lapsi rakas, tämä on koti."

On vuosi 1981, kun Vera ja Georgi kohtaavat ja rakastuvat. Georgi tunsi jännitystä, kun hän ensimmäisen kerran vei Veran kommunalkaan. Se oli seitsemän asukkaan yhteisasunto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma pieni huoneensa. Kaiken keskus oli keittiö, jota kutsuttiin Omenatarhaksi. Vaikka yhteisasumisessa oli huonoja puolia, esimerkiksi se, että toisten elämää ei voinut olla kuulematta, talo teki vaikutuksen Veraan. "Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusia kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille." Pikku hiljaa Vera tutustui muihin kommunalkan asukkaisiin. Erityisesti Maria Orlovan seura miellytti Veraa. Parin vuoden päästä syntyi Nina. 

"Ei ollut aikaa tottua."

Mutta kommunalka ei ollut ikuinen, kuten ei moni muukaan asia vanhassa Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto hajosi. Se näkyi ja kuului. "Kaikki alkoi murentua kommunalkan ympärillä. Se tuntui hitaasti päällekäyvältä maanvyöryltä. Huonosta tuli kestämätöntä, hyvästä yhä harvinaisempaa." Palkkoja ei maksettu, ruokakupongeilla ei ollut vastinetta. Vaikeuksien keskellä Vera huomasi kuuntelevansa, miten yhä useampi inkeriläinen oli päässyt muuttamaan Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto oli mahdollistanut inkeriläistaustaisten henkilöiden muuton Suomeen.

Niin lähtivät Vera, Georgi ja Nina matkaan kohti Suomea. Vuosi oli 1995, kun uusi elämä alkoi Turun Varissuolla. Ensin kaikki oli hyvin. Tavallinen suomalainen kerrostaloasunto tuntui luksukselta. Mutta pian tuli arki, oisi pitänyt saada työpaikka, mutta se edellytti kielen osaamista. Georgi masentui, kun ei saanut korkeakoulutustaan vastaavaa työtä. Kaikkein nöyryyttävintä Verasta oli käynnit sosiaalitoimistossa. Ainoastaan Nina sujahti suomalaiseen yhteiskuntaan ihan suitsait. Koulussa hän oppi kielen, sai kavereita ja viihtyi koulussa. 

Vera yritti pitää kiinni neuvostoliittolaisista perinteistä ja venäjän kielestä. Mutta hänestä tuntui, että hän oli kadottamassa Ninan, koska Ninalle kaikki suomalainen oli tärkeämpää kuin Veran vanhat neukkulaiset jutut. Kirjan loppuosassa keskitytään Ninan elämään.   

Inkeriläisiä muutti Suomeen noin 30 000. Varjele varjoani tuo hyvin esille maahanmuuttajien haasteet uudessa maassa sekä huonoine että hyvine puolineen. Lapsien oli helppo sopeutua, mutta aikuisille muutto uuteen maahan oli haasteellisempaa. Pian opittiin hyödyntämään suomalaista sosiaaliturvaa. "Julia puolestaan kertoo, että Nikolain on pakko kieltäytyä tarjotusta mekaanikon työstä. Ei ole mitään järkeä olla palkkatyössä, kun puoliso on työttömänä, koska silloin tuet leikataan minimiin. Kieltäytymisestä seuraa myös joku rangaistus. Muut nyökkäilevät, ihan tyhmää, ei mitään järkeä." 

Varmasti samanlaisia haasteita kohtaavat mm. ukrainalaiset Suomeen tullessaan. Vastaavanlaisia ongelmia kohtasi myös Soudakovan isoisä perheineen Suomeen muuttaessaan. Pariin otteeseen tuli tunne, että luen samaa kirjaa uudelleen, niin samantyyppisiä kuvauksia oli molemmissa kirjoissa Suomeen muutosta. 

Kuten esikoisteoskin, tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas

 

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas. Icasos. 2021. 231 sivua.  Kansi: T. P. Kekäläinen. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. - Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla (Jenny) oli onni päästä työhön hyvään perheeseen, mutta Kanada pitää sisällään tuhansia toisenlaisia tarinoita. Olen nähnyt ja kuullut todella järkyttäviä elämänkohtaloita, enkä hätkähdä enää mistään."  

Marja-Leena Lempinen on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja. Hänen ensimmäinen aikuisromaaninsa on historiallista viihdettä edustava Naisten taivas. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun lopun Kanadaan, jonne kaksi suomalaistyttöä lähtevät etsimään parempaa elämää. 

Lempinen teki matkan Kanadaan 1980-luvulla. Matkansa aikana hän haastatteli Kanadaan muuttaneita suomalaisia. Näistä haastatteluista lähti piirtymään Jennyn ja Hannan tarina. 

On vuosi 1927. Jenny, 21 vuotta, ja Hanna, 20 vuotta, tekevät rohkean päätöksen. He päättävät lähteä etsimään parempaa tulevaisuutta. Elämä 1920-luvun Suomessa on ankaraa ja köyhää. Sisällissodan jännitteet ovat edelleen tunnistettavissa. Tytöt ovat varmoja, että Kanadasta he löytävät naisten taivaan, ei edes kielitaidottomuus pohdituta heitä. Niin alkaa pitkä laivamatka. Perillä Torontossa Jenny kirjoittaa äidilleen: "Täällä sitä ollaan nyt Amerikan mantereella Kanadan suuressa kaupungissa, johon pieni maalaiskylän tyttö pelkää eksyvänsä, kun ei kieltäkään osaa. Hattua täytyy nostaa niille tuhansille suomalaisille, jotka ovat ennen minua tämän reissun tänne tehneet."  

Suomalaisilla on Kanadassa hyvä maine ahkerina ja sopeutuvina työntekijöinä, ja niinpä tytöt pääsevätkin heti töihin. Jennyä onnistaa, hän pääsee sisäkön apulaiseksi pankkiiri Carletonin varakkaaseen  perheeseen. Onneksi talossa on suomalainen sisäkkö Elsa, joka opastaa englantia taitamatonta Jennyä talon tavoille. Pian Jenny oppii kieltäkin, ainakin kyökkienglanti sujuu jo aika mukavasti. Sen sijaan Hanna ei oikein löydä itseään tyydyttävää työtä. Onnekseen hän tapaa Veikon, suomalaisen rakennusmiehen, joka tuntuu mieheltä, jonka kanssa saattaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Veikko muuttaa Timminsin seuduille kaivosmieheksi. Hanna päättää lähteä Veikon luo. Jenny ihmettelee Hannan päätöstä. "Olin ihmeissäni Hannan äkkilähdöstä. Hänellä oli ollut poortitalossa hyvä työpaikka, enkä jaksanut käsittää, miten joku voi jättää Toronton ja lähteä miehen perässä ties minne jumalan selän taakse." 

Kotiapulaisten ja keittiötyöntekijöiden ankaria työolosuhteita kanadalaisissa perheissä kuvataan Jennyn työn kautta. Helpolla ei palvelusväki pääse. Työpäivät ovat pitkiä, vapaa-aikaa on vähän ja palkka on pieni. Misteriä ja misistä on toteltava niskoittelematta. On yläkerran ja alakerran väki aivan kuten Downton Abbeyssa. Mutta soraääniäkin kuuluu eikä kaikkeen ala-arvoiseen kohteluun haluta sopeutua. Sosialismi nostaa päätään. Suomesta muuttaneiden punaisten agiteeraus saa hyvää vastakaikua. Sitten tulee 1930-luvun lama, jonka vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Jennyn pankkiirin perhe saa konkreettisesti tuntea laman seuraukset. 

Pidin paljon Jennystä. Hän on rehellinen, oikeudenmukainen ja ahkera. Hän säästää rahaa pienestä palkastaan lähetettäväksi koti-Suomeen. Jenny rakastaa kaikkea kaunista ja ostaa mielellään tyylikkäitä ja muodikkaita vaatteita. 

Palvelusväen asema 1920-luvun Kanadassa on kiinnostava aihealue. Kanadan siirtolaisista on kirjoitettu vain vähän, useimmat siirtolaisuutta käsittelevät kirjat sijoittuvat USA:han. Samaa aihepiiriä, palvelusväen asemaa, kuvaa Helena Steen kirjassaan Paikka hyvässä perheessä (Minerva 2020), jossa Anni lähtee kotiapulaiseksi Englantiin 1930-luvulla. (linkki)  

Kirjan rakenne on selkeä, tarina etenee kronologisesti kahden vuoden ajan alkaen vuodesta 1927. Viihdyin hyvin Jennyn ja Hannan seurassa. Onneksi voin jatkaa matkaa heidän kanssaan, sillä kirjan jatko-osa Kaivosten kaupunki on jo ilmestynyt. 

Kanadan kartta olisi ollut kiva lisä. T. P. Kekäläiselle kiitos kauniista kannesta. Arvelen, että kannen nainen kuvaa Jennyä. Kirjan kustantaja on kuopiolainen pienkustantaja Icasos. On hienoa, että olemme jälleen saaneet mieltä lämmittävää lukemista tältä maakunnalliselta kustantajalta.

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä

 

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä. Icasos. 2013. 255 sivua. Päällys: T. P. Kekäläinen

Arvostelukappale kustantajalta

"- Navetta, talli, tupa ja useita pirttejä siinä oli silloin ennen vanhaan. Järnefelteille oli varattu yksi kolmen huoneen rakennus pelkästään vieraita varten. Ruuhkaisinta oli suvijuhlien aikaan. Silloin oli paikalla paljon taiteilijaväkeä. Aitatkin täyttyivät. En oikein usko, että ihmiset lopulta edes ymmärsivät, kuinka merkittävästä tapahtumasta oli kyse. Ei siitä lehdissä kirjoitettu niin kuin nykyisin tehtäisiin. Se vain lipesi pois mielistä, ja ymmärtäähän sen, kun on arkiset askareet, huoli lapsista, ruoasta, karjasta, viljasta ja naapureiden toimista, niin mikä niitä muistamaan kaikenlaisia juhlia." 

Luettuani kirjan takakannen esittelytekstin tiesin heti, että tämä kirja kiinnostaa. Tekstissä oli maininta Eero Järnefeltistä, Jean Sibeliuksesta ja Minna Canthista. Minulle Järnefelt ja Sibelius ovat tulleet tutuiksi käydessäni useita kertoja Kolilla. Järnefeltin upeat Kolin maalaukset ovat vertaansa vailla. Näistä erityisesti Maisema Kolilta (1928)  on aina ollut yksi suosikkimaalauksistani. Sibelius puolestaan kävi ensimmäisen kerran Kolilla häämatkallaan vuonna 1892. Sibeliukset majoittuivat Pielisen rannalla sijainneessa Monolan talon hirsiaitassa, joka on säilynyt tähän päivään saakka yleisön nähtävänä. 

Tatu Kokon kirja Heinäkuun päivä kertoo Järnefeltistä ja myös Sibeliuksesta, mutta ei Kolin maisemissa. Kirjassa matkataan näiden taiteilijoiden seurassa Pohjois-Savon Muuruvedelle. Muuruvesi kuului 1800-luvulla Nilsiän kuntaan. Vuonna 1971 Muuruvesi yhdistettiin Juankoskeen, joka taas liittyi vuonna 2017 Kuopioon.  

Eletään 1960-luvun puoliväliä. Nuori Hesarin toimittaja Jarmo Vitbrandt lähetetään haastattelumatkalle Savoon. Tehtävänä on haastatella Hannaa, joka oli asunut Muuruvedellä Eero Järnefeltin vieraillessa siellä vuonna 1891. Jarmo löytää Hannan, joka osoittautuu hyvin nuorekkaaksi ja kauniiksi 86-vuotiaaksi naiseksi. Jarmo selittää Hannalle tulonsa syyn. Kyse on Järnefeltin taulusta Heinäkuun päivä. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Järnefelt on myöhemmin maalannut toisinnon Heinäkuun päivästä, joka tunnetaan nimellä Ahomaisema. Helsingin Sanomissa halutaan tietää, missä Ahomaisema-teos on, tai että kumpi oli olemassa ensin, kadonnut vai jäljelle jäänyt. Ehkä Hanna muistaisi jotakin ratkaisevaa taulun maalaamisesta.

"Kuinka se kaikki nousikin pintaan niin elävänä?"

Jarmon tarkoituksena on ajella seuraavana päivänä takaisin Helsinkiin Hannalta saadut tiedot mukanaan. Mutta pian käy ilmi, että Hanna haluaa viedä Jarmon nuoruutensa tärkeille paikoille. Näin haastattelumatka venyy ja venyy, ja siitä muodostuu hyvin merkittävä episodi Jarmon elämässä. Hän saa kokea paljon Hannan kanssa, elää tämän päivän todellisuutta hänen kanssaan ja palata 1800-lopun kesäpäiviin suomalaisen taiteen merkkihenkilöiden kera. Samalla hänelle avautuu rakkaustarina, jolla on ollut suuri merkitys Hannan elämässä. 

Kesällä 1891 taiteilija Eero Järnefelt raskaana olevan Saimi-vaimonsa kanssa tuli maalaamaan Muuruvedelle. Järnefelt suunnitteli viettävänsä työntäyteisen kesän. He asuivat Kauniskankaan talossa, Hanna kotitalossa. Hannan paras ystävä oli Aku, jonka kanssa he tekivät kaiken yhdessä. 

"Se kesä. Kaikki ne päivät. Kaikki ne vuodet."

Hanna palaa muistoissaan tuohon kesään. Järnefelt maalasi realistisia kuvia maaseudun elämästä. Hanna kuvaa Järnefeltin maalaamistapaa. "Hän vain sanoi, että halusi kuvata maiseman, joka olisi totta. Myös oikea tunnelma oli hänelle tärkeä." Niin syntyi kaski- ja vaaramaisemaa kuvaava Heinäkuun päivä. Teoksen kiintopisteenä on poika, joka viitannee parempaan tulevaisuuteen. Muuruvedellä Järnefelt suunnitteli myös tunnetun Kaski-teoksensa.

"Luvassa oli laulua ja teatteria..."

Muuruveden kesän keskiössä on Järnefeltin maalaaminen. Järnefelt osoittautui miellyttäväksi, maalaiselämästä kiinnostuneeksi ja taitavaksi keskustelukumppaniksi. Myös huumorintajua ja rentoa otetta hänestä löytyi, joka näkyi, kun taiteilijakollegat tulivat vierailulle Muuruvedelle.  Taiteilijaystävät - Juhani Aho, Jean Sibelius, Venny Soldan, Kasimir Leino ja Pekka Halonen - osasivat pitää hauskaa. He esiintyivät myös kylän suvijuhlissa ja Kuopion laulujuhlilla Väinölänniemellä.  

Luin kirjaa hyvin mielelläni. Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Savosta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Kulttuurihenkilöiden kesään limittyy luontevasti Akun ja Hannan rakkaustarina, joka ainakin minun mielestäni olisi voinut olla ihan tositarina, niin uskottavasti se on kirjassa kuvattu. 

Hyvän tarinan lisäksi kirja saa pluspisteitä 1800-luvun lopun Kuopion ja Muuruveden kartoista. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Kekseliäs yllätys on kirjan lopusta löytyvä Erkki Räsäsen soundtrack-äänilevy Heinäkuun päivä.