Stig Hansén: Birgitta Ulfsson - Mikä ettei?

Stig Hansèn: Birgitta Ulfsson - Mikä ettei? Teos & Förlaget. 2017. Birgitta Ulfsson - med och mot min vilja. Suomentanut Liisa Ryömä. 194 sivua. Kannen kuvat: Sanna Liimatainen

Arvostelukappale kustantajalta

Minulla on ollut rikas elämä. Ja pitkä elämä. (s. 40)

Kauan odotettu Birgitta Ulfssonin muistelmateos ilmestyi maaliskuussa 2017. Voidaan sanoa, että onneksi, sillä melko pian kirjan julkaisemisen jälkeen saimme kuulla suru-uutisen Birgitta Ulfssonin kuolemasta 8.10.2017. 

Tämä muistelmateos syntyi lähes vahingossa. Stig Hansénin tarkoituksena oli haastatella Birgitta Ulfssonia Göteborgin kaupunginteatterin nettisivuja varten, mutta keskustelujen myötä aiheet laajenivat, nauhuri otettiin käyttöön, ja lopputuloksena syntyi tämä käsillä oleva kirja. Hansén kartoittaa haastatteluissa näyttelijän lapsuutta ja nuoruutta, komean uran vaiheita ja elämää mm Lasse Pöystin ja Tove Janssonin kanssa. Birgitta Ulfsson asui Ruotsissa viimeiset vuotensa, mutta Helsinki säilyi  hänelle hyvin tärkeänä paikkana. Tammisaaren saaristossa vietetyt kesäkuukaudet olivat välttämättömyys hänen hyvinvoinnilleen. Birgitta oli naimisissa näyttelijä Iwar Wiklanderin kanssa.

Hansénin Birgitta Ulfsson -kirja oli seniorilukupiirimme kevään viimeinen kirja. Meitä oli paikalla kahdeksan lukijanaista. Me seniorit muistamme Birgitan eli Bissen niin hyvin. Eräs lukijoistamme totesikin, että kirjaa lukiessa hän pystyi kuulemaan Birgitan tutun äänen. Birgitta on tullut meille tutuksi lähinnä television kautta. Monet meistä ovat nähneet Birgitan Lillanin näytelmissä, mm Dario Fon näytelmässä Ei makseta, ei makseta. 

Keskustelimme aluksi kirjan rakenteesta. Mielestämme Birgitta Ulfssonin ja Stig Hansénin dialogi on ihastuttavaa luettavaa. Hansénilla ei ole valmiita kysymyksiä, hän kysyy jotakin, Birgitta vastaa siihen kysymykseen tai sanoo jotakin ihan muuta. Hansén pysyy koko ajan mukana ja pystyy ammattimaisesti viemään polveilevaa keskustelua joustavasti eteenpäin, kuten taitavan journalistin tuleekin tehdä. Mielestämme Hansénin ja Birgitan välinen yhteistyö antaa Birgitan upeasta elämäntyöstä monipuolisemman kuvan kuin mihin perinteinen kronologinen kuvaus olisi kyennyt. Dialogirakenne tekee oikeutta Birgitan persoonallisuudelle. Eräs lukijamme totesi, että kirjan rakenne, joka ei ole niin tavanomainen, vaati aluksi normaalia enemmän keskittymistä, mutta pian alun jälkeen Birgitan räiskyvä persoonallisuus vei mukanaan.

Kirja koostuu kolmesta osiosta: 1) Minä olen terveesti onneton, 2) Saaressa puhutaan totuuksia ja 3) Minä halusin oikeastaan tanssi-ihmiseksi. Lukujen otsikoilla ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon merkitystä, koska haastattelujen aihealueet liikkuvat mitä erilaisimmissa aihepiireissä riippuen Birgitan mielialasta ja kiinnostuksen kohteista.

Keskustelimme Birgitta Ulfssonin elämäntyöstä. Monet asiat olivat meille seniori-ikäisille tuttuja televisiosta ja lukuisista lehtiartikkeleista, mutta kyllä kirjassa tuli esille uusiakin asioita, mm Birgitan lapsista, Tammisaaren saariston merkityksestä ja Ruotsissa vietetyistä vuosista. Birgitan upea näyttelijäura on vertaansa vailla. Totesimme, kuten Birgitta itsekin totesi, että Birgitan sujuva kaksikielisyys oli hänelle merkittävä etu näyttelijän työssään. Avioliitto Lasse Pöystin kanssa innoitti ja kehitti Birgittaa ammatissaan. 

Muutin kotoa suoraan Pöystin yksiöön, kun me myrskyisen intohimon jälkeen päätettiin mennä naimisiin. Se sijaitsi Pohjoisrannassa, lähellä Jörn Donnerin asumusta. Sisäpihalla. Keittiötä ei ollut, ja käsistään kätevä Pöysti veti kaasuhellan johdot kylpyhuoneeseen. Hän sijoitti lieden kylpyhuoneeseen ja me laitettiin ruoka siellä. (s. 150)

Avioliitto päättyi kuitenkin eroon avioliiton intohimoisesta alusta huolimatta. Ilmeisesti hyvin erilaisten taustojen vuoksi Lasse Pöysti ja Birgitta olivat aika kaukana toisistaan. 

Birgitta oli nimenomaisesti näyttelijä. Suosituiksi tulleita näytelmiä esitettiin kerta kerran jälkeen. Esitin näytelmää Ei makseta, ei makseta Lillanissa kolmesataa kertaa. Ei, kaksisataayhdeksänkymmentäkahdeksan! (s. 113) Samuel Becketin Leikin loppu vuodelta 1992 oli Birgitan mielestä  hänen näyttelijäuransa tärkein rooli.

Kiinnitimme huomiota myös Birgitan kommentteihin liittyen näyttelijöiden ammattitaitoon. Birgitta toteaa: Mutta huomaan miten on vähitellen alettu vaatia yhä vähemmän näyttelijöiden puhetekniikalta. (s. 35) Totesimme, että monilla meistä oli vastaavanlaisia kokemuksia teatteri- ja elokuvaesityksistä. Itsekin huomasin tämän, kun olin katsomassa Täällä Pohjantähden alla -näytelmää Joensuun kaupunginteatterissa. Istuin 11. rivillä, ja oli  monia kohtia, joita en joko kuullut tai en saanut selvää heikon artikuloinnin vuoksi. Mielenkiintoista oli myös kuulla Birgitan teatterikoulukokemuksista. Opit olivat aika lailla erilaisia kuin vaikkapa Turkan aikana! 

Oli miten oli, en minä ollut nätti tyttö, ja teatterikoululaiset olivat soreita ja osasivat kulkea kauniisti portaissa. Vielä tänä päivänä osaan kulkea kauniisti portaissa, sen opin siellä. Siinä olen hyvä, joten pystyn esiintymään kuningatarmaisesti. (s. 8)

Hansén kysyy Birgitalta, onko ruotsalaisissa teatterilaisissa eroja suomalaisiin verrattuna. Birgitta vastaa:

Täällä (Ruotsissa) jotenkin teeskennellään, ehkä liian vahva sana, mutta pelätään jotenkin paljastaa itseään. En minä tarkoita että pitäisi repiä itsensä auki, mutta kummallista arastelua kyllä on, sitä vanhaa, yksinkertaista maalaisvilpittömyyttä ei ole. (s. 33)

Kirjan mielenkiintoa lisäsivät valokuvat, jotka hienosti tukivat ja täydensivät tekstiä. Lukupiirimme vietti miellyttävän puolitoistatuntisen Birgitta Ulfssonin leppoisassa seurassa. Totesimme, että on hienoa päättää lukupiirikevät tällaiseen positiiviseen lukukokemukseen.

Kolmen puutarhakirjan arvonta

Hei. Puutarhablogissani Pihakuiskaajan matkassa on kolmen puutarhakirjan arvonta. Jos täällä kirjablogissa on puutarhakirjoista innostuneita, niin olette tervetulleita osallistumaan.

1) Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn. 2017. Minerva. Kuvat: Saila Routio. 205 sivua.

Saila Routio on kirjoittanut ihastuttavan kirjan. Kirja, joka varmasti antaa iloa ja tarpeellista tietoa kaikille puutarhureille. Varmasti jokaisen puutarhurin unelmana on saada puutarha kukoistamaan keväästä syksyyn. Harva meistä tähän pystyy, mutta olen varma, että saamme hyviä vinkkejä Sailan kirjasta. Kirjan esittelyn löydät täältä. 

2) Heidi Haapalahti, Teija Tuisku & Gunilla Törnroos: Kukkiva kasvimaa potager. 2018. Tammi. Kovakantinen. Valokuvat: Teija Tuisku. Graafinen suunnittelu ja piirrokset: Emmi Kyytsönen. 193 sivua.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa ja kaunista katseltavaa. Idea potagerista konkretisoituu ja lukijalle tulee väistämättä halu perustaa potager - vaikkapa aluksi vain pieni. Perustamista helpottaa ja innoittaa jo sekin, että jokainen voi tehdä potagerista ihan omanäköisensä. Kirjan plussana on myös se, että kirja on suomalaisten tekijöiden tekemä. Kirjan esittelyn löydät täältä.

3) Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena. Valokuvat: Hannimari Heino, paitsi s. 16-17 Kristiina Wallin. Päällys: Satu Kontinen. 149 sivua.

Tässä kirjassa nautitaan puutarhatunnelmasta, mietitään puutarhan olemusta ja jaetaan puutarhamuistoja. Kysymyksessä on kahden runoilijan kahden vuoden pituinen kirjeenvaihto. Kirjeissä seurataan puutarhan vuodenkiertoa sekä pohditaan puutarhan ohella myös ihmisyyttä, omia voimavaroja ja kokemuksia kirjoittamisesta. Kirjan esittelyn löydät täältä..

Voit osallistua näiden puutarhakirjojen arvontaan:  

 

·        * yhdellä arvalla olemalla tai liittymällä Pihakuiskaajan matkassa tai Kirjojen kuisketta -blogieni lukijaksi (sivupalkissa kohta ”lue”) ja jättämällä kommentin tähän postaukseen.

       * kahdella arvalla, jos seuraat Pihakuiskaajan matkassa tai Kirjojen kuisketta -blogia blogit.fi:ssa.

 

Arvontaan voi osallistua myös Facebookissa: Pihakuiskaajan puutarha.

Osallistumisaika päättyy tiistaina 5.6.2018 klo 18.

Tervetuloa osallistumaan mielenkiintoisten puutarhakirjojen arvontaan! Jos jokin kirjoista on sinulle erityisen mieluisa, mainitsethan siitä kommentissa.  – Onnea arvontaan!

Angie Thomas: Viha jonka kylvät - Vaikuttavaa slummikuvausta

 
Angie Thomas: Viha jonka kylvät. 2017. Otava. The Hate U Give. Suomentanut Kaijamari Sivill. 397 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Kasvakaa ruusuina betonin raoissa (s. 397)

Naisten Pankin Lukevien Leidien kevään viimeisessä tapaamisessa käsittelimme Thomasin Viha jonka kylvät -kirjaa. Irja oli kutsunut meidät siirtolapuutarhamökilleen. Sää oli kesäisen kaunis, mökki oli viihtyisä ja mökin pieni pihapiiri oli pietiitillä suunniteltu eli saimme nauttia kertakaikkisen ihasta kesäisestä illasta. Meitä oli paikalla kymmenen innokasta lukijaa.


Viha jonka kylvät -kirjan tapahtumat sijoittuvat Georgetownin mustaan Garden Heights -slummiin, mutta kuten kirjailija kiitoksissaan toteaa, tapahtumat voisivat sijoittua minkä tahansa suurkaupungin mustaan slummiin. 16-vuotias Starr pakenee autolla Khalilin kanssa Ison D:n kutsuilta, kun siellä puhkeaa jengitappelu. Khalil ajaa, poliisi pysäyttää auton ja lopputuloksena poliisi, jota Starr kutsuu nimellä Sataviistoista, ampuu Khalilin. 

Khalilin kuolema saa aikaiseksi tapahtumaketjun, jota seurataan laajasti koko USA:ssa. Media syyllistää Khalilia aggressiivisesta ja uhkaavasta käyttäytymisestä pysäytystilanteessa ja  huumekauppiaana toimimisesta sekä puolustaa Khalilin ampunutta poliisia. Starr ymmärtää pian, että hänen ainoana silminnäkijänä pitää kertoa totuus. Ja niin  hän tekeekin. Hän käy poliisikuulusteluissa poliisiasemalla, hän suostuu televisiohaastatteluun ja hän uskaltautuu jopa suuren valamiehistön kuulusteltavaksi. 

Kaiken aikaa kirjan pääteemana on Khalilin kuolema, jota seurataan 3 kuukauden ja viikon ajan, mutta kirjassa on paljon muutakin. Lukija pääsee seuraamaan mustan gheton arkea, joka täyttyy jengisodista ja huumekaupasta. Huumekauppa on osa arkea ja koskettaa niin monia slummin asukkaita.

"Kama tulee jostain ja se tuhoaa meidän yhteisön", faija sanoo. "Täällä on Brendan kaltaisia, jotka luulee ettei ne pärjää ilman huumeita, ja sitten on Khalileita, jotka luulee ettei ne pärjää, jos ne ei myy huumeita. Brendat ei saa töitä, jos ne ei ole kuivilla, eikä ne pysty maksamaan vierotushoidosta, jos niillä ei oo töitä." (s. 153)

Starrin vanhemmat toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta ja ovat sen tähden laittaneet kolme lastaan Williamsin valkoiseen kouluun. Koulun käynti valkoisten koulussa tuo Starrin elämään ristiriitoja. Silloin mä tajusin, että Williamson on oma maailmansa, Garden Heights omansa, ja  mä joutuisin pitämään ne erillään. (s. 37) Starrilla on mustia ja valkoisia tyttöystäviä sekä valkoinen poikaystävä Chris, jota Starrin mustien ystävien on vaikea hyväksyä. 

DeVante tulee keittiöön. "Älytöntä että sä hengaat valkosen jätkän kanssa." Se istuu mun viereen ja nappaa voidellun keksin. "Ja vielä tollasen wannabe-mustan kans." (s. 209)

OMG - Oh my God! 

Kirjan myötä tutustutaan amerikkalaisten nuorten harrastuksiin ja vapaa-ajan viettoon, johon kuuluu aktiivinen sometus (twitter, Tum blr), Bel-Airin prinssin katsominen ja rap-musiikin kuunteleminen. Kirjan nimi tulee Tupackin rapista "The Hate U Give Little Infants F-s Everybody." (s. 151) Kalliit merkkikoriskengät ovat ihan must.

Myös perhe ja sukulaiset ovat Starrin elämässä keskeisessä asemassa.  Starrin perheessä ja sukulaisperheissä muistetaan 60-luvun mustat johtajat, mm Malcolm X, Martin Luther King, Mustien Pantterien perustaja Huey Percy Newton sekä rukoillaan Mustaa Jeesusta. Nämä henkilöt olivat minulle tuttuja, koska olin vaihto-oppilaana USA:ssa v. 1964, jolloin Martin Luther King ammuttiin. Malcolm X sen sijaan tuntui sen verran vieraalta, että ostin Malcolm X -dvd;n ja sainkin selville, että Malcom X valmisti tietä Mustien Panttereiden syntymiselle. Malcolm X ammuttiin v. 1965.

Martin Luther King, Jr. ja Malcolm X maaliskuussa 1964 (Wikipedia)

Totesimme, että Thomasin kirja on hieno kuvaus amerikkalaisen mustan gheton elämästä. Löysimme kirjasta paljon hyvää. Tapahtumien todentuntuisuus ja autenttisuus pitävät otteessaan kirjan loppuun saakka. Välillä kirjaa lukee kuin parasta jännityskirjaa ja välillä taas autenttisena dokumenttina tämän päivän mustien ghetosta. Kirjailija kuvaa mustien asemaa tämän päivän USA:ssa neutraalin toteavalla otteella mitenkään alleviivaamatta yhteiskunnallisia epäkohtia. Lukijalle annetaan mahdollisuus omien johtopäätöstensä tekemiseen.

Erot mustien ja valkoisten välillä ovat edelleen olemassa.  Eräs lukijamme totesikin, että väistämättä tulevat mieleen Tuulen viemää -tapahtumat. Kirjassa kuvatut tapahtumat eivät ole kirjailijan fantasiaa.  Lehtien Poliisi ampui mustan USA:ssa -otsikot eivät ole harvinaisia, eivätkä myöskään tuomiot: Mustan nuorukaisen ampunut poliisi välttyi syytteiltä.  

 "Kaikki on vihasia siksi, että Sataviittätoista ei oo pantu syytteeseen", mä sanon, "mutta myös siksi, että se ei ole ensimmäinen joka tällasta on tehnyt ja päässyt ku koira veräjästä. Sitä on sattunut ennenkin ja ihmiset mellakoi niin kauan, että asiat muuttuu." (s. 154)

Teini-ikä on mielestämme kuvattu kirjassa hyvin todentuntuisesti ja elämänmyönteisesti. Pohdimme perhe-elämän kuvausta; voiko perhe-elämä olla niin seesteistä ja ongelmatonta kuin Starrin perheessä. Eräs lukijamme totesi, että kirjailija on tehnyt viisaan valinnan tarjotessaan nuorille jotakin lohdullista, koossapysyvää ja kaunista näin rankkasisältöisessä kirjassa. Kirjan tapahtumien kronologinen kerronta on hyvä ratkaisu nuorempien lukijoiden näkökulmasta; kronologisuuden myötä kirjasta muodostuu eheä kokonaisuus.

Kirja on luokiteltu nuorten aikuisten kirjaksi, mutta kirja sopii ajankohtaisuutensa vuoksi erinomaisen hyvin myös aikuisille. Suosittelemme tätä tärkeää kirjaa teini-ikäisille lapsillemme ja lastenlapsillemme - sekä tytöille että pojille.
   
Erityismaininnan saa Kaijamari Sivillin loistava käännös.

Arvioimme lukemamme kirjat asteikolla 1-5. Tämä kirja sai erinomaisen arvion 4,6. Oli hienoa päättää lukupiirin kevätkausi hyvään kirjaan Irjan viihtyisällä mökillä.

Angie Thomas

Pertti Laine: Pisto sydämeen - Uuden dekkarisarjan aloitus

Pertti Laine: Pisto sydämeen. 2018. Myllylahti. 308 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pertti Laine on taloustieteen maisteri, joka on tehnyt pitkän uran liike-elämässä. Kirjoittaminen on ollut hänelle rakas harrastus läpi työuran. Hänen esikoisromaaninsa Perheenisä ilmestyi v. 2016 (Warelia).

Pisto sydämeen -dekkarilla Laine aloittaa uuden dekkarisarjan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lempäälän Ideaparkkiin. Pysäköintialueelta löytyy nuoren naisen ruumis. Ja sitten löytyy toinen ruumis. Yhteistä näille surmatuille naisille on nuoruus, kauneus ja perhostatuointi. Tatuoitu perhonen on molemmilla sama: kalliosinisiipi. Tatuointi oli taitavaa työtä, se miehen oli tunnustettava. Sinisiipi oli juuri lähdössä lentoon, sen siivet eivät olleet ihan levällään. (s. 5) Mitä tekemistä perhosella on kuolemien kanssa? Löytyykö vielä kolmas uhri?

Ideaparkin parkkipaikka (Wikipedia)

Tapausta ryhtyy selvittämään poliisien työryhmä, jota vetää rikoskomisario Simba, tuttavallisemmin Simppa. Simppa on toisen polven suomalainen, jolla on nigerialainen äiti. Kiinniotetut rikolliset purkivat usein kiukkuaan poliiseille ja Simppaa he nimittivät milloin milläkin halventavalla nimityksellä. Monien mielestä hän saisi palata sinne mistä on tullutkin eli Afrikkaan. (s. 52) Simpan isä oli tullut vaimonsa kanssa Suomeen USA:sta koripallon pelaajaksi. Simppa syntyi Suomessa ja sai nimen Simba, leijona, koska äiti halusi kunnioittaa afrikkalaisia perinteitä. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin Simpan nuoruudesta ja opiskeluajoista. Ehkäpä kuulemme niistä seuraavissa osissa? Tämä täysin nuhteeton poliisi juo vihreää teetä, vapaa-aikanaan ihailee ruusuja ja liikkuu luonnossa. 

Simppa nousi ylös ja asteli rauhallisesti ruusupenkkejä kiertävää käytävää pitkin. Välillä hän pysähtyi joidenkin erityisen kauniiden  ja väriltään oudompien ruusujen luokse ja tankkasi niiden nimiä. (s. 25)

Simpan alaisuudessa toimii iso joukko poliiseja, siellä on ainakin Kruuti, Riihimäki, Peltonen, Rantanen, Laakso, Tryykäri ja Määttä.  Poliisien myötä kirjaan on pyritty tuomaan inhimillisiä piirteitä.  Kun murhia selvitetään, kiire on hirmuinen, mutta kiireestä huolimatta Simppa vapauttaa Kruutin työtehtävistä, kun hänen dementikkoisänsä katoaa. Samoin kaiken kiireen keskellä Määtän edellytetään jäävän sairauslomalle, kun hän on nyrjäyttää jalkansa. 

Tässä Laineen esikoisdekkarissa on mielenkiintoinen juoni, joka pitää otteessaan kirjan loppuun saakka.  Perhosista muodostuu hieno juonenkulku. Kirja etenee paljolti dialogien pohjalta, mikä on hyvä ratkaisu. Mielenkiinnolla odotan jatko-osia tälle kirjalle. Poliisien joukko jää tässä kirjassa hieman etäiseksi ja vaisuksi. Ehkä se johtuu siitä,  että poliisien joukko on niin suuri. Henkilöistä minua kiinnosti eniten Simppa, vaikka vaikea on uskoa, että näin nuhteetonta poliisia löytyy keskuudestamme. Kirjan osuva nimi sekä kansikuva saavat erityiskiitoksen.

Kalliosinisiipi

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanenkeli

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanenkeli. 2018. Crime Time. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi. 393 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta  

Marko Kilpi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisten dekkarikirjailijoiden kärkijoukossa. Undertaker-sarja osoittaa, että sinne kärkijoukkoon Kilpi todellakin kuuluu. Kuolemanenkeli on Undertaker-sarjan toinen osa, joka jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi.  

Pidän tämän kuopiolaisen konstaapelin lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä. Se pitää otteessaan kirjan alusta alkaen ihan loppusivuille saakka. Vaikka kirjassa on paljon vauhdikkuutta, on kuolemaa,  on ammuntaa, on takaa-ajoja ja on huumeita, siinä on myös paljon muuta. Ja se muuta tekee mielestäni Kilven tekstin niin vetovoimaiseksi. Kilvellä on oivaltavaa tilanteen tajua ja hän on hyvä tunnelman kuvaaja, olipa sitten kyse lähiökapakan kuvauksesta tai surevien omaisten lohduttamisesta. Kilpi pohdiskelee eri henkilöiden näkökulmista elämän ja kuoleman sekä hyvän ja pahan rajaa. Mikä tässä elämässä on väärin ja mikä oikein?

Kilven luoma päähenkilö on hautausurakoitsija undertaker Jarmo Kivi. Kivellä on ulkokuori kunnossa, hän osaa pukeutua, osaa käyttäytyä, osaa olla miellyttävä ja lohduttava surevia omaisia kohtaan, aivan kuten hautausurakoitsijan odotetaankin olevan. Mutta moitteettoman ulkokuoren alta löytyy ihan toisenlainen Kivi. Häikäilemätön Kivi pelaa monilla korteilla ja kaivaa taskustaan esiin peltisen Leijonaterva-rasian ja poimii pastillin kielensä päälle sulamaan. (s. 198)

Kiveä ei pelota. Hän ei kaihda vaaraa. Tuhoa. Riskejä. Hän elää niistä. Ne ravitsevat häntä ja pitävät liikkeessä. Elossa. (s. 180) 

Ruumisauton turvin on helppo suorittaa monenlaisia toimia, jotka ovat kaukana hautausurakoitsijan normaalista työnkuvasta. Vaimo Leena pyrkii kirkkoherraksi, mutta vaalin voittaminen ei ole helppoa. Leena on mm. ottanut kantaa sateenkaariparien vihkimiseen, ja sen vuoksi tuomiokapituli on häntä ojentanut.

Ruumisauto, mutta ei Kiven auto. Tätä autoa on käytetty Yhdysvaltain entisen presidentin Ronald Reaganin hautaukseen. (Wikipedia)

Kivi tarvitsee uuden kilpipojan, koska edellinen luottomies Jouni Pietilä on löydetty kuolleena. Kivi ottaa koulutettavaksi Tuomaksen, nuoren miehen, jonka veli Markus on kuollut. Tuomasta askarruttaa, onko kysymyksessä itsemurha vai tappo. Kivi vie Tuomaksen askel askeleelta yhä syvemmälle omaan maailmaansa.
Jälleen kerran Tuomas ei tiedä, mitä hänen pitäisi ajatella. Ei osaa enää vertailla kumpi on vastenmielisempää - vakavat rikokset vai kunniallinen, hyväksytty työ kuoleman maailmassa, paikassa, jossa vainajia silvotaan ja piestään? (s. 279)

Kiven ja Tuomaksen lisäksi lukija tulee tutuksi Haidarin ja vaimonsa Rashan kanssa, vankilasta paenneen Rundin kanssa ja epätoivoisen alkoholin ja huumeiden kanssa taistelevan Tiinan kanssa. Tiinan juominen on pakkotahtista, mahdollisimman nopeasti päihdyttävää. Rajua. Sellainen on kokeneemmallekin kavahduttavaa seurata. (s. 133) Poliiseista tutuimmaksi tulevat Saari, jonka talon seinään on spreijattu TÄÄLLÄ ASUU KUOLLUT SIKA! (s. 142), Laakso, jonka koira hirtetään ja Juutila, jonka piha-alueella sytytetään tulipalo. Lukija tulee tutuksi myös kuoleman kanssa. Kuolemalla on tärkeä rooli kirjassa. Olen kirjoittanut romaanisarjaa viitisen vuotta, jossa kuolema on merkittävässä roolissa. Sitä voisi pitää jopa yhtenä tarinan hahmoista. (Yle1:n haastattelu 23.1.2018)

Kilpi on tehnyt paljon taustatyötä kirjaa varten. Yle1:n radiohaastattelussa hän kertoo: Kuljin sairaalan ruumishuoneella, tein jopa työvuoroa hauturin apurina, sukkapoikana mustan auton vänkärin paikalla. Koska poliisin työssä kuolema on tullut tutuksi Marko Kilvelle, hän oli vakaasti sitä mieltä, että hän tiesi kuolemasta kaiken. Toisin kävi: hänen äitinsä kuoli 68-vuotiaana viime vuoden lopussa ja Kilvestä tuntui, että hän joutui kohtaamaan kuoleman ihan uudella tavalla. Kuolemasta Kilpi sanoo Yle1:n haastattelussa: Silloin kaikki loppuu hyvin tyhjentävällä tavalla ja sen ymmärtää vasta sitten, kun riittävän läheinen ihminen kuolee. Onneksi kuitenkin muistot jäävät. Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme. Miten samaa mieltä olenkaan Kilven kanssa; tyttäremme elää muistoissamme. 

Erityisplussana kirjassa on kirjan nimi. Undertaker viittaa sopivasti kansainvälisyyteen, koska sitäkin kirjasta löytyy. Entisenä kuopiolaisena toivotan Marko Kilvelle hyviä kirjoitushetkiä ja odotan seuraavaa Undertakeria. 

Marko Kilpi Helsingin kirjamessuilla 2009. (Wikipedia)

Aequat omnis cinis. Tuhka tekee kaikista samanlaisia. (s. 386)

Tervetuloa lukijoiksi Piia Lilja-Poukka, Kirjarakkautta ja Katja.

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. 2018. Nemo. Frågor jag fått om förintelsen. Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen. Kansi Sanna Mander. Kannen kuva Hèdi Friedin kotialbumi. 144 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hèdi Fried syntyi ja kasvoi Romaniassa Transilvanian pohjoisosassa. Alue liitettiin Unkariin vuonna 1940. Kun juutalaisten vainot alkoivat Romaniassa, Hèdi oli iloinen, että perhe asui Unkarissa. Mutta Hèdin ilo oli lyhytaikaista: saksalaiset joukot marssivat Unkariin maaliskuussa 1944. Nyt Hèdi olisi halunnut olla Romaniassa, koska romanialaiset eivät luovuttaneet juutalaisia saksalaisille, vaan kävivät kauppaa juutalaisista USA:n kanssa. Hinta oli 100 dollaria/juutalainen. 

Toukokuussa vuonna 1944 juna, joiden vaunujen kyljessä oli teksti "kahdeksalle hevoselle", kuljetti 3007 unkarinjuutalaista pois Transilvaniasta kohti Auschwitzin keskitysleiriä. Schnell, schnell -huutojen lomassa Hèdin isä sai kysytyksi eräältä raitapukuiselta vangilta, missä he nyt olivat. Raitapukuinen kuiskasi: "Vernichtungslager," tuhoamisleiri. Kukapas muu kuin itse Josef Mengele oli vastaanottamassa junasta astuvia juutalaisia. Hän passitti Hèdin isän ja äidin "suihkuhuoneeseen". Tämän jälkeen Hèdi ei enää nähnyt vanhempiaan. 

Auschwitz (Wikipedia)

Hèdi ja hänen sisarensa Livi jäivät leirille. Leirielämä oli jatkuvaa taistelua ruoasta ja olemassaolosta.  Leirissä elämää ohjasi silkka sattuma (s. 41) Tytöillä oli onneksi toisensa. Emme päästäneet irti toistemme kädestä, kumpikaan ei liikahtanut minnekään ilman toista, nukuimme toisiamme vasten painautuineita. (s. 40)

Auschwitz (Widipedia)

Sisarukset selvisivät kuin selvisivätkin Auschwitzin epäinhimillisistä olosuhteista.Vuonna 1945 Hèdi ja Liv vietiin Bergen-Belsenin työleirille. Leipää ei ollut eikä ollut vettäkään. Juutalaiset makasivat lavereillaan täysin apaattisina odottaen kuolemaa, kunnes sitten brittisotilaat vapauttivat heidät 15.4.1945. Ruotsi oli luvannut ottaa 10000 juutalaista Ruotsiin toipumaan kuudeksi kuukaudeksi. Hèdi ja Liv olivat Ruotsiin päässeiden joukossa. 
 

Bergen-Belsen (Wikipedia)

Sisarukset asuvat edelleen Ruotsissa, Hèdi on nyt 93-vuotias. Kun Hèdi jäi eläkkeelle 80-luvun alussa, hän ryhtyi kirjoittamaan kirjoja näistä ihmiskuntaa järkyttäneistä asioista. Tajusin lopulta, että olin säästynyt hengissä, jotta olisi joku, joka voisi kertoa siitä, mitä holokaustissa tapahtui. (s. 98) Hèdi on myös kiertänyt pitämässä esitelmiä mm kouluissa ja kouluvierailuista tämäkin kirja on syntynyt. Oppilaat ovat niin vilpittömiä kysymyksissään. He haluavat tietää mm, pelkäsivätkö vangit kuolemaa, näkivätkö he unia, raiskattiinko heidät, oliko heillä koko ajan nälkä ja oliko myös kilttejä SS-miehiä. Koululaiset haluavat myös tietää, miksi Hitler vihasi juutalaisia. Hèdi vastaa: Hitlerin juutalaisviha oli niin hillitöntä, että olisi voinut kuvitella hänen sotivan nimenomaan juutalaisia eikä liittoutuneita vastaan. (s. 24)

Kirjaa on helppo lukea, siinä on lyhyet luvut ja luvuilla on selkeät otsikot. Mietin, olisiko lukemista vielä helpottanut se, jos luvut olisi jaoteltu kokonaisuuksiksi. Lukujen otsikot on hyvin valittu eli ne ovat varmasti niitä kysymyksiä, joita koululaiset ovat Hèdiltä kysyneet. Kirja ei varmaankaan tuo lukijalle mitään uutta tietoa holokaustista, mutta kirjan tarpeellisuudesta voimme kaikki olla samaa mieltä. Jokaisen koululaisen olisi hyvä lukea tämä kirja. Kirja oli ehdolla August-palkinnon saajaksi 2017, ja samana vuonna Hèdille myönnettiin Olof Palme -palkinto kirjallisista ansioista. 

Erityiskiitos kirjan napakasta nimestä ja kirjan puhuttelevasta kannesta. Kirjassa on Sofi Oksasen saatesanat.

Hèdi Fried (Wikipedia)

Pauliina Rauhala: Synninkantajat - taidokasta ja kaunista kerrontaa

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. 2018. Gummerus. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Kun me katsomme aikain merkkejä oman kansamme keskuudessa, pappa saarnaa, huomaamme hätkähdyttävän yhtäläisyyden Nooan aikoihin. Tapain turmelus, lihanvapaus, väkivaltaisuus, tottelemattomuus ja suuri luopumus kaikkivaltiaasta Jumalasta ovat lisääntyneet. Tämän maailman menossa ja hengessä elävät ihmiset ovat paaduttaneet korvansa ja sydämensä Jumalan sanalle. (s. 47)

Suurin osa Synninkantajien lukijoista on lukenut Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneen  esikoisteoksen Taivaslaulu, jossa kuvataan kauniisti ja väkevästi nuoren lestadiolaispariskunnan Viljan ja Aleksin avioliittoa lestadiolaisyhteisön valvonnassa. Monien muiden lukijoiden tavoin koin Taivaslaulun todella pysäyttävänä ja uusia maailmoita avaavana lukukokemuksena.

Aaron, Taisto, Aliisa ja Aurora 
Synninkantajat on Rauhalan toinen odotettu kirja. Teemana tässäkin kirjassa on vanhoillislestadiolaisuus, jota kuvataan pohjoispohjanmaalaisen uskovaisyhteisön kokemana. Ajankohta on 1970-luvun loppu. Lestadiolaisyhteisön elämää kuvaa neljä samaan sukuun kuuluvaa henkilöä. Aaron on 8-vuotias uskovainen koululaispoika, joka sokeasti ihailee pappaansa, isänisä Taistoa. Taisto on pappi, jonka tehtävänä on normaalien papintehtävien lisäksi huolehtia siitä, että kaikki kulkevat oikealla tiellä. Taiston tehtävänä on määritellä, mikä on syntiä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Taistolla on myös herkkä puolensa, hän rakastaa luontoa, kalastamista, lintuja ja puutarhanhoitoa. 
Mikä ilo nähdä, villiorvokki ja päivänkakkara! Teitä tervehtiessä tunnen itseni aina nuoreksi. (s. 53) 

Aaronin äidinäiti Aliisa haluaa olla mukana lestadiolaisyhteisössä, mutta haluaa elää myös omaa elämäänsä. Aurora, Aliisan tyttö, on rakastunut vääräuskoiseen mieheen, mitä yhteisö ei hyväksy.

Vihurit puhaltavat Siionissakin. (s. 161)
Näiden neljän henkilön kautta Rauhala kuvaa tiukkaa, mutta voimakkaan yhteisöllistä lestadiolaisyhteisöä, jossa on enemmän kieltoja kuin myöntöjä. Kiellettyä eli syntiä ovat vaikkapa televisio, maatalousseurassa, metsästysseurassa tai kansalaisopiston piireissä toimiminen, kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, SMP ja romaanien, sarjakuvalehtien ja viikkolehtien lukeminen. Myös kososlaisuus, joilla oli suvaitsevaisempi suhtautuminen syntiin, on kiellettyä. Näiden kieltojen kanssa oletetaan yhteisön toimivan onnellisena Jumalan huomassa. Synnin pelko saa myös yltiömäisiä piirteitä. Aaron huomaa koulussa, että hänen oppikirjastaan on revitty melkoinen määrä sukupuolisuutta käsitteleviä sivuja. Aaronin äiti tunnustaa: Se ei ole Jumala eikä syksy joka on pudottanut lehdet kirjastasi. Sinun isäsi ne repi. Minä näin sen omin silmin. (s. 193)

Olin ajatellut, että lestadiolaisliikkeeseen kuuluvat olennaisena osana seurat, joissa tavataan muita yhteisöön kuuluvia, vaihdetaan kuulumisia ja rukoillaan. Tässä kylässä seuroja ei ole, vaan yhteisöön kuuluvien uskovaisten asioita käsitellään hoitokokouksissa, joissa katuvaisilla on mahdollisuus tunnustaa syntinsä.

Olen ollut kirkon rukouspiirissä mukana ja tervehtinyt Jumalan terveellä uskottomia mutta lopettanut. Olen myös katsellut televisiota. Saanko uskoa nämä anteeksi? (s. 67) 

Jos syntiä ei tunnustanut, kohtalona oli jääminen yhteisön  ulkopuolelle. Kirkkokuorossa laulava Aliisa uskoo, että hän kestää yhteisöstä erottamisen ja yhteisön sekä myös läheisten torjunnan. Mutta ei edes Aliisa, joka on vahva ihminen, kykene kestämään hylätyksi tulemista.

Aaron, papan poika, kannattaa pysyä uskomassa. (s. 111)
Rauhalan kuvaamat henkilöt tulevat eläviksi ja lukijalle  läheisiksi.  Henkilöt tulevat tykö, jopa Taistossakin löytyy inhimillisiä piirteitä. Kaikkein eniten minua mietitytti pikku Aaron. Hän on lapsen lailla sokea uskossaan. Taisto-papan johdattelemana Aaronin usko on liian intohimoista lapsen uskoksi. Vaikka Aaronilla on iso rooli kirjassa, hän kuitenkin jää jotenkin irralliseksi. Eikö 8-vuotiaalla pojalla ole elämässään mitään muuta kuin uskonto ja papan kanssa kalassa kulkeminen? Missä ovat lapsen leikit, koulukaverit, perhe, veljet ja siskot? Aaronin perheelle olisi suonut enemmän tilaa kirjassa. Aaronin äiti Raakel hylkää äitinsä Aliisan ja isä pakenee arkea töihinsä. 

Matkakertomus kuljettaa tarinaa
Neljän kertojan lisäksi mukana kulkee matkakertomus, jossa nimensä mukaisesti kertoja matkaa monissa eri paikoissa: Itkumuurilla, amisseja tapaamassa, maahanmuuttajia pelottelemassa. Matkakertomus on todennäköisesti jonkinlainen kehyskertomus kirjan tapahtumille. Epäselväksi  minulle jäi mm ketun rooli matkakertomuksissa. Itse olisin kokenut parempana ja myös tarpeellisempana kehyskertomusta, joka olisi kuvannut kirjan tapahtumien ajankohtaa Suomessa eli 1970-loppupuolta. On niin vaikeaa ymmärtää, että Suomessa on ollut tällainen yhteisö vasta noin 40 vuotta sitten. Ehkä muut yhteiskunnalliset tapahtumat, ilmiöt tai sitten lestadiolaisuusliikkeen historia olisivat selittäneet tätä äärimmäisyyksiin vietyä uskonnollista ilmiötä. 
 
Kirjan herkkyys kasvaa sitä mukaa kun kirja etenee. Itku silmissä luin kirjan todella koskettavaa loppuosaa. Lukemisen jälkeen mielessä liikkuu monenlaisia pohdintoja. Kun joku muu kuin sinä itse määrittelee toimintasi rajat, onko kysymyksessä rakkaus vai vallan käyttö? Jos et voi elää omien halujesi mukaisesti, voimmeko enää puhua demokraattisesta yhteiskunnasta tai yhteisöstä? 

Tähdet hehkuvat alastomien oksien läpi kutsuvina ikuisuuttaan. (s. 198)
Rauhalan kirjalla on monia vahvuuksia. Henkilökuvaukset ovat ehdoton vahvuus samoin kuin uskonnollisen yhteisön kuvaus. Näiden lisäksi kirjan kaunis kieli ihastuttaa. Luonnonkuvaukset ovat vertaansa vailla. Ehkä kaunista kieltä on käytetty tarkoituksellisesti vastapainona rankoille tapahtumille. Lopuksi vielä erityiskiitos kirjan hyvälle ja osuvalle nimelle sekä taidokkaalle kannelle. 

Se on aika, jonka olet ruusuun käyttänyt, joka tekee siitä ruususta niin tärkeän. (s. 327) 

Pauliina Rauhala (Gummeruksen sivuilta)

Tervetuloa lukijaksi Marika Oksa!

Leon Uris: QB VII - etsitään totuutta keskitysleirin tapahtumista

Leon Uris: QB VII. Gummerus. 1971. QB VII. Suomentanut Erkki Vainikkala ja Antero Virtanen. 479 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Leon Uris (1924-2003) on yhdysvaltalainen kirjailija. Uris syntyi puolanjuutalaisten siirtolaisten perheeseen Baltimoressa, Yhdysvalloissa. Hänen isänsä Wolf William Uris oli viettänyt 1910-luvulla vuoden Palestiinassa matkallaan Puolasta Yhdysvaltoihin. Leon Uris värväytyi armeijaan pari viikkoa Pearl Harborin iskun jälkeen ja palveli Uudessa Seelannissa. Ensimmäisessä teoksessaan Taisteluhuuto hän kertoo kokemuksistaan merijalkaväessä. Toista kirjaansa Exodusta varten hän teki kaksi vuotta tutkimustyötä Israelissa. Exoduksen ohella Kolmiyhteys (Trinity) on tehnyt Urisista maailmankuulun kirjailijan. Monet Urisin kirjoista käsittelevät juutalaisuutta, mm Mila 18, Harmagedon ja QB VII.


Olen kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja siihen liittyen Kansallissosialistinen Saksa jaksaa yhä edelleen kiinnostaa. Siksipä poimin omasta kirjahyllystämme vuonna 1971 ilmestyneen Urisin QB VII:n. Kirjassa on neljä osaa, joista ensimmäinen kuvaa Adam Kelnoa, kirjan päähenkilöä, joka on lääketieteen tohtori, sodan aikana Puolan nationalistisen maanalaisen liikkeen aktiivi ja Jadwigan keskitysleirin lääkäri. Hän istuu kaksi vuotta Brixtonin vankilassa syytettynä sotarikollisuudesta.  Kun hänet vapautetaan ja  hänen nimensä puhdistetaan, hän näkee poikansa ensimmäisen kerran.

Salaliiton hankkeet oli tehty tyhjiksi, mutta ilman vankilan muurien suojaa Adam Kelno tunsi yhä suuremman pelon valtaavan itsensä. Hän oli nyt ulkopuolella, ja vihollinen oli heltymätön ja vaarallinen. Hän otti vaimonsa ja poikansa mukaansa ja pakeni. Hän pakeni maailman syrjäisimpään kolkkaan. (s. 42-43)

Vuonna 1949 Kelno matkustaa lääkärin tehtäviin mahdollisimman kauas: Sarawakiin, Borneon pohjoiskolkkaan. Hän palvelee pyyteettömästi kanta-asukkaita ja saa aikaan paljon uudistuksia. Palkinnoksi palveluistaan Kelno aateloidaan ja hän muuttaa takaisin Englantiin. 

Kirjan toinen osa käsittelee kirjailija Abraham Cadya, joka kirjoittaa kirjan the Holocaust, joka nimensä mukaisesti käsittelee natsismin hirmutekoja. Kirjassa mainitaan myös Adam Kelnon sotarikokset, vaikkakaan Cady ei ole varma Kelnon syyllisyydestä.  Kolmannessa osassa alkaa oikeudenkäynnin valmistelu ja neljäs osa käsittelee itse oikeudenkäyntiä. Oikeussalissa QB VII numero 7 etsitään totuutta keskitysleirin tapahtumista. Syytökset Kelnoa vastaan kohdistuvat hänen toimintaansa keskitysleirin lääkärinä. Keskitysleirillä tehdyissä sterilointikokeissa naisten munasarjat ja miesten kivekset saatettiin alttiiksi voimakkaalle röntgensäteilylle, jonka jälkeen elimet poistettiin leikkaamalla ilman nukutusta. Oikeudenäynnissä mikään ei viittaa Kelnon syyllisyyteen, päinvastoin, hän vakuuttaa pelastaneensa useita vankeja omalla henkilökohtaisella riskillään. Kunnes sitten saapuu todistaja, jolla on yksi kuudesta leikkauspäiväkirjasta.  Tämän todisteen johdosta asiat saavat uuden käänteen.

Uris tunnetaan kirjailijana, joka tekee perusteellista taustatyötä. Se näkyy tässäkin kirjassa. Erityisen ihastunut ja vaikuttunut olin englantilaisen oikeuslaitoksen menettelytapojen kuvauksista samoin kuin yksityiskohtaisesta ja mielenkiintoisesta The Royal Courts of Justicen kuvauksesta. Näin Uris kuvaa lordikanslerin asemaa:

Niin, perinnäisenä ´kuninkaan omantunnon vartijana´ hän  on peräisin suuruuden ajalta, joka ei tehnyt myönnytyksiä jännitykselle eikä tragedialle eikä esiintynyt suurellisesti julkisuudessa. Arvokkuus, siinä perussävel. Perinteen vartija. (s. 199)

The Royal Court of Justice (Wikipedia)

QB VII on miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Pidin kirjan rakenteesta, Kelnon toimintaa valotetaan pala palalta. Ensin Kelno tuodaan esille hyvänä, pyyteettömänä ihmiskunnan auttajana ja jopa pelastajana, mutta luku luvulta totuus alkaa paljastua. Uris kirjoittaa sujuvalla lehtimiestyylillä, mikä onkin ihastuttanut miljoonia lukijoita kautta vuosikymmenien. Sen sijaan arvostelijat ovat kritisoineet Urisin lehtimiestyyliä, koska se heidän mielestään oli kliseistä ja yleisöä kosiskelevaa. Kirjaa lukiessa oli helppo kuvitella, että tämä varmasti toimisi myös elokuvan käsikirjoituksena. Kirjasta on todellakin tehty tv-sarja vuonna 1974. Pääosissa ovat Ben Gazzara, Anthony Hopkins ja Leslie Caron. 

QB VII -tv-sarja

Uris kuvaa kuukauden kestävää oikeudenkäyntiä yli 200 sivun verran. Voin vilpittömästi todeta, että tämä oikeudenkäynnin kuvaus on todella intensiivistä luettavaa ja varmasti paras lukemani oikeudenkäynnin kuvaus. Kun luin Urisin taustatietoja, kävi ilmi, että tässä kirjassa Uris kirjoitti omasta kokemuksestaan, koska tohtori Wladislaw Dering, joka oli mainittu Exodus-kirjassa,  oli nostanut Urista vastaan oikeusjutun.

Joensuun kaupunginteatterissa Teetä Timofejevin kanssa

Teetä Timofejevin kanssa. Joensuun kaupunginteatterin kuva.

Päätin viime syksynä, että käyn katsomassa kaikki Joensuun kaupunginteatterin näytelmät. Niinpä sitten menin katsomaan - muutaman tuttavani varoituksesta huolimatta - pienellä näyttämöllä esitettävän kahden näyttelijän produktion Teetä Timofejevin kanssa.

Näytelmässä tutustumme Timofejeviin, vanhaan ja sairaaseen mieheen, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, runoutta ja slaavilaista musiikkia. Hänen seurassaan on Ljudmila, jolle Timofejev on ollut hyväntekijä ja suojelija koko Ljudmilan lapsuuden ja nuoruuden ajan. 

Joensuun kaupunginteatterin kuva

Timofejev: Taide on merkinnyt minulle hyvin, hyvin paljon. Taide on mielen keuhkot.

Näytelmä kulminoituu teen juomiseen, kuten näytelmän nimikin antaa ymmärtää. Näytelmä alkaa mukavasti: yleisöllekin tarjotaan teetä näytelmän alussa. Ljudmila on Timofejevin mielestä ainoa henkilö, joka osaa valmistaa gruusialaista teetä oikealla tavalla, vaikka välillä teetä haetaankin R-kioskilta. Esitystä on kulunut vain muutama kymmenen minuuttia, kun mieleen tulee väistämättä ajatus: Miksi tämä näytelmä on tehty? Miksi tehdä näytelmä, jossa Timofejev ja Ljudmila näyttelevät tai lukevat katkelmia venäläisten klassikkokirjailijoiden näytelmistä, mm. Tsehovin Vanja-enosta, Tolstoin Ylösnousemuksesta, Tsehovin Lokista, Tolstoin Anna Kareninasta ja jossa keveyttä näytelmään haetaan mm yleisöä kosiskelevalla Raa raa Rasputin -esityksellä. Oma arvaukseni on, että pirstaleisten klassikkokuvausten sijasta yleisö olisi mielummin kuullut näiden kahden henkilön taustoista ja muisteluita heidän elämästään tai vaikkapa valottanut niitä tekijöitä, mitkä liittävät nämä henkilöt niin tiiviisti venäläisiin klassikoihin. Kesken näytöksen pitikin kurkistaa käsiohjelmasta, kenen mitättömään teokseen tämä näytelmä pohjautuu. Käsiohjelma kertoo, että - kappas - kysymyksessä on Joensuun kaupunginteatterin työryhmän ihan ikioma käsikirjoitus! 

Usein on niin, että näytelmissä haetaan huumoria ja keveyttä nykyaikaan sijoittuvilla repliikeillä. Katsoja miettii, onko se kännykän esiin kaivaminen aina tarpeellista ja onko se edes huvittavaa. Varmasti käsikirjoittajia on huvittanut liittää näytelmään mukaeltu ote Haluatko miljonääriksi -ohjelmasta. Ljudmila saa vastattavaksi kysymyksen, mitä tulee kuoleman jälkeen. Ja luonnollisesti Ljudmilan käytössä ovat Haluatko miljönääriksi -ohjelman oljenkorret.

Joensuun kaupunginteatterin kuva

Pidin perinteisistä vanhanaikaisista lavasteista. Katsoja saa heti yhteyden siihen kontekstiin, mihin näytelmä sijoittuu. Tällaista perinteistä lavastusta olisin kaivannut myös Joensuun kaupunginteatterin Anna Kareninassa. Ljudmilan roolia näytteli Maria Karhapää ja Timofejevia Seppo Timonen. Karhapää on mielestäni välitön, osaava näyttelija. Tuntui, että Karhapäällä olisi osaamista paljon parempaan. 

Lähtökohta Teetä Timofejevin kanssa -näytelmälle on erinomainen: kunnon haudutettu gruusialainen tee. Sellaista teetä Ljudmila osaa valmistaa. Valitettavasti tällainen teekulttuuri on katoamassa myös Venäjällä. Hannu Mäkelä pohtii kirjassaan Krimiturkkinen karhu teekulttuurin katoamisa Venäjällä. Äkkiä kävi jopa niin, että vaikka menit minne tahansa parhaimpaan ravintolaan ja tilasit teetä, sait eteesi ison lasillisen kuumaa vettä ja sen viereen Lipton-pussin. (novelli Saisiko olla kupillinen teetä? s. 80) Tässä näytelmässä gruusialainen tee ei jaksanut kantaa näytelmää, vaan näytelmä muuttui pian alun jälkeen suorastaan pitkäveteiseksi.

En ole tutustunut Joensuun kaupunginteatterin strategisiin linjauksiin, mutta oletan, että slaavilaisuus on nostettu teatterin painopisteeksi. Miten muuten selittyy se, että tämän kevään näytelmistä kaksi liittyy slaavilaisuuteen: Anna Karenina ja Teetä Timofejevin kanssa? Ensi syksyllä teema jatkuu vielä voimakkaammin.  Ohjelmistossa on mm Sofi Oksasen Stalinin lehmät, näytelmä Iivana Julmasta ja Rouva Stroganova -näytelmä. Miten yleisö ottaa omakseen nämä näytelmät ja saadaanko näillä paikatuksi teatterin alijäämäistä budjettia, jää nähtäväksi. 

Teetä Timofejevin kanssa -näytelmä on valitettavasti käsikirjoitukseltaan mitäänsanomaton ja toteutukseltaan pitkäveteinen. Toiveena on, että ensi syksynä saamme  nauttia paremmista, osuvimmista, terävimmistä ja laadukkaimmista esityksistä.

Huhtikuussa luettua

Tässäpä huhtikuussa lukemani kirjat.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat. 2017. WSOY. 464 s.

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti. 2018. Myllylahti. 286 sivua.

Laila Hirvisaari: Grand Hotel. 2007. Otava. 557 sivua.

Ayobami Adebayo: Älä mene pois. 2018. Atena. 300 sivua.

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista. 2013. Gummerus. 279 sivua.

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. 380 sivua.

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat. 2017. Myllylahti. 433 sivua.

Kolme top-kirjaa näistä olivat Adebayon Älä mene pois, Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat ja dekkareista Patrakan Kuolet vain kahdesti.  
Pettymykseksi osoittautui vain Ndiayen Kolme vahvaa naista.

Kaunista ja keväistä toukokuuta!

 

Joensuun kaupunginteatterissa Shirley Valentine - koskettava ja naurattava komedia

Joensuun teatterin pressikuva

Joensuun kaupunginteatterissa esitetään näytelmää Naisen 11. käsky eli Shirley Valentine. Näytelmä on herkullinen monologi, jossa katsojat saavat nauttia teatteriesityksen monipuolisuudesta, välillä nauretaan, sitten itketään ja lopuksi ollaan onnellisia Shirleyn valintojen johdosta.

Miksi on niin paljon elämätöntä elämää?

Tom Jonesin laulujen soidessa 52-vuotias liverpoolilainen perheenäiti tilittää elämäänsä. Samalla kun hän tekee ruokaa miehelleen, hän pohtii elämäänsä, jota hän on elänyt kahden lapsensa ja aviomiehensä Joen ehdoilla. Shirley on yksinäinen, keskustelukumppanina toimii seinä. Ystävätär Jane tarjoaa Shirleylle kahden viikon lomamatkaa Kreikkaan ja niin Shirley pakkaa matkalaukkunsa, jättää lapun aviomiehelle ja astuu koneeseen.

Joensuun teatterin pressikuva

Olen alkanut pitää itsestäni. Olin vaimo, olin äiti, nyt olen Shirley Valentine.    

Jo lentokoneessa Jane löytää lomaseuraa ja niin Shirley aloittaa lomapäivien vieton yksin, kaverinaan iso kivi. Mutta yksinäisyys ei kestä kauan, viereisestä tavernasta löytyy Costas, jonka kanssa Shirley viettää aikaa, veneilee, on onnellinen ja myös yllättynyt siitä, että voi tuntea sellaista onnea.  Kun tulee kotiinlähdön aika, Shirley yht'äkkiä - varmaan pienoisena yllätyksenä itselleenkin - toteaa: En aio mennä takaisin kotiin. 

Riitta Piirosen takaisinpaluu    

Monologin esittää Joensuun kaupunginteatterista vuonna 2015 eläkkeelle jäänyt näyttelijä Riitta Piironen. Työssäoloaikanaan Piironen esitti Naisen 11. käskyä 160 kertaa yli 10 000 katsojalle. Näytelmä tuli Riitta Piiroselle kovin rakkaaksi, ja sen tähden näytelmä otettiin uudelleen näyttämölle. Suuri osa katsojista on todennäköisesti nähnyt näytelmän aiemminkin, mutta katsojat voivat vaan todeta, että teksti on kestänyt hyvin aikaa, eli hyvä komedia toimii aina. Riitta Piironen suoriutuu erinomaisesti roolistaan Shirley Valentinena. Monologi on vaativa laji ja kova urakka. Piirosen vähäeleinen monologi yhdistettynä Russellin humoristiseen ja välillä vakavaankiin tekstiin toimii. Plussana näytelmälle on Piirosen selkeä ja kuuluva puheääni. 

Kirjan Shirley Valentine on kirjoittanut englantilainen kirjailija, lyyrikko ja säveltävä Willy Russell (s. 1947). Englanninkielisen kirjan nimenä on Shirley Valentine - One for the Road. Miten One for the Road kääntyy Naisen 11. käskyksi, jää arvoitukseksi. Kirja on ilmestynyt vuonna 1975 ja elokuva, jonka ohjasi Lewis Gilbert, ilmestyi vuonna 1989.

Muutama näytös on vielä jäljellä, eli kannattaa kiirehtiä!

Unelmaa ei koskaan löydy sieltä mistä sitä etsii.

Shirley Valentine: Riitta Piironen, FIA
Ohjaus: Hannele Autti ja Anna Häyrinen