Maarianvaaran kesäteatteri Kätkäläinen lunastaa odotukset

Maarianvaaran kesäteatteri: Kätkäläinen. Utran uittoareena 28.7. klo 15.

Kätkäläisen näyttelijät. Kuva Pentti Sormunen.

Minun suo

Kesäteatteriesitys Kätkäläinen alkaa suoalueesta ja päättyy suoalueeseen. Naapurukset Kätkäläinen ja Hurskainen riitelevät tarpeettoman tuntuisesta suoalueesta, joka riitelyn päätteeksi jää Hurskaiselle. Yht'äkkiä Kätkäläinen onkin kiinnostunut maapalasesta, koska käy ilmi, että tuolle poloiselle suoalueelle on tulossa loistava lakkasato, vaikka lakkoja ei muualla juuri näy. Hurskainen luovuttaa maapalasen Kätkäiselle ja siitä alkavat Kätkäläisen unelmat rikastumisesta. Näytelmän lopussa voidaan vaan todeta, että Kätkäläinen melkein rikastui.

Se valehtelee niin, että se on melkein totta.

Alun ja lopun suoteeman väliin mahtuu paljon. Näytelmässä kuvataan Pietu Aholaisen eli Kätkäläisen arkea, hänen työtä vieroksuvaa asennettaan, Iitamaria-vaimon ahkeruutta, naapuruussuhteita Hurskaisen kanssa sekä Kaisan ja Leenan juhannuksen viettoa. Yksi herkullisimmista kohtauksista on se, kun Pietu vie Warren katsastukseen. Warre joudutaan lähes työntämään  katsastukseen, mutta siitä huolimatta Pietu on vilpittömän hämmästynyt, kun katsastusmies toteaa: Ei voi ajaa. Pissapoika on kunnossa, kaikki muu on epäkunnossa. Säännöllisen epäsäännöllisesti poliisi Kolehti-Kolehmainen vierailee Kätkäläisen luona ulosottopäätökset mukanaan.

Lähes täysi katsomo seurasi mielenkiinnolla Kätkäläisen edesottamuksia Utran Uittoareenalla. Näytelmä pohjautuu Simo Hämäläisen Kätkäläinen-kirjoihin. Oivallisen dramatisoinnin on laatinut Juhani Joensuu, joka on myös ohjannut näytelmän. Näytelmässä on sopivassa suhteessa maalaiskomedian aineksia, mukaansatempaavaa musiikkia sekä hilpeää ja oivaltavaa huumoria.  Minuun teki vahvan vaikutuksen koreografia, joka on Sakari Saikkosen käsialaa. Voi vaan ihmetellä, miten niukalla rekvisiitalla saatiin paljon aikaiseksi, Warren korjaaminen ja käynnistämisyritykset olivat vertaansa vailla, samoin oranssien sateenvarjojen rooli lakkasuon kuvaamisessa. 
  
Loistavat näyttelijät ja viihdyttävä esitys

Niin oivallista, taitavaa, roolinsa hallitsevaa näyttelemistä on kertakaikkisen upeaa seurata. Mikko Lauronen Kätkäläisenä on kerrassaan loistava: hänen fysiikkansa, ketkuilunsa  ja puhetapansa ovat juuri sellaista kuin pitääkin. Muut roolisuoritukset saavat yhtälailla kiitosta. Näytelmässä on vain kuusi näyttelijää, joilla kaikilla Mikko Laurosta lukuunottamatta on useita rooleja. Pidin erityisesti Anu-Riikka Vilhusen onnistuneesta roolista Pietun vaimona. Tero Sarkkinen taipuu oivallisesti naapurin, katsastusmiehen, kauppiaan ja kyläläisen rooliin. Myös Henna Leppänen, Liisa Hytti ja Valtteri Haliseva ansaitsevat kiitokset hienoista roolisuorituksista. Musiikilla on tärkeä sija näytelmässä ja hienosti Erkki Räsäsen laulut sopivatkin näytelmään. Saatiinpa kuulla Pietu Aholaisen räppäämistäkin. 

Joka kerta, kun istuu Utran uittoareenan katsomossa, ei voi olla ihailematta kaunista ympäristöä, Pielisjoen liplattavaa pintaa ja lokkien lentoa. Utran saarille menijöitä riittää koko ajan. 

Utran uittoareena Utran saarilta kuvattuna

Kiitos Maarianvaaran kesäteatteri! Ensi kesää jo odotellen.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - Tarinoita Irlannin länsirannikolta

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. 2018. Reuna. 228 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Leena-Kaisa Laakso aloittaa Irlanti-kirjansa näin:

Tämä kirja on omistettu niille,

jotka menevät meren rantaan,

keräävät kiviä ja

näkevät horisontissa unelmia. 

Jo näissä alkusanoissa käy ilmi, että Laakson kirja ei ole perinteinen Irlannin matkaopas, mutta kyllä se matkaopas kuitenkin on. Kirjassa ei esitellä maamerkkejä perinteisten matkaoppaiden tavoin, mutta sen sijaan Laakso vie lukijansa mukanaan kokemaan Irlannin ainutlaatuista - jopa sadunomaista - tunnelmaa, johon kuuluvat olennaisina osina meri, tuuli ja hiekka sekä kävelyt irlantilaisten kaupunkien kaduilla, vanhojen talojen ihaileminen, ihmisiin tutustuminen sekä luonnollisesti irlantilainen kulttuuri. Lukija todellakin solahtaa mukaan irlantilaiseen tunnelmaan Laakson kauniin ja runollisen tekstin myötä. 

Leena-Kaisa Laakso kävi ensimmäisen kerran Irlannissa 90-luvun alussa opiskellessaan Manchesterin yliopistossa. Jo silloin syntyi ihastus Irlantiin. Sittemmin Leena-Kaisa palasi Irlantiin ja vuosien myötä ihastus Irlantiin muuttui rakkaudeksi Irlantia ja erityisesti länsirannikkoa kohtaan.

Galway on mielentila (s. 53)

Tämän maailman reunalla -kirja keskittyy kuvaamaan Irlannin länsirannikkoa, tai oikeampaa on sanoa Leena-Kaisan sanoin: kirja sisältää tarinoita Irlannin länsirannikolta. Kirjan ensimmäisen osion keskiössä on Galway, joka on läntisen Irlannin suurin kaupunki. Asukkaita on noin 80 000. Galwaysta tulee Euroopan kulttuuripääkaupunki v. 2020. Leena-Kaisa toteaa, että Galway on erityinen, omalaatuinen: Se jää osaksi itseä, seuraa mukana, sinne on pakko palata. (s. 53) Galway tunnetaan luovien ihmisten ja taiteilijoiden kaupunkina.  

Taide, meri ja boheemius ovat Galwayn juttu. Ihan pelkkää runoutta ei kaupunki kuitenkaan ole. Viime aikoina myös ruokakulttuuri on saanut uutta ytyä, ja Galwayn alue on valittu vuoden 2018 eurooppalaiseksi ruokakulttuurialueeksi. (s. 78) 

Maisema ei jätä rauhaan. Se, mikä näkyy, ja se, mitä näkyvän takana on. (s. 125)

Galwayn jälkeen siirrytään rannikolle Connemaraan. Länsirannikolta löytyvät kuuluisat Moherin kalliot, Cliffs of Moher. Ne ovat yhdet Irlannin korkeimmista, yli satametriset, maan suosituin turistinähtävyys ja Harry Potter -elokuvan tummanpuhuva näyttämö. (s. 96) 

J.R.R. Tolkien vietti Galwayssa viisi kesää ja vieraili usein Burrenin maaseudulla. Moni onkin sitä mieltä, että viimeinen kappale Taru Sormusten Herrasta on saanut paljon vaikutteita Burrenista. (s. 104)

Tolkienin maisemissa

Irlantilaiset ovat mahtavia tarinankertojia ja taitavia kielenkäyttäjiä (s. 146)

Löytöretkiä kirjallisuuteen -osiossa tutustutaan mielenkiintoisiin irlantilaisiin kirjailijoihin. Tutuiksi tulevat mm Lisa McInerney, Sara Baume, Alan McMonagle ja Elizabeth Reapy. Yhdenkään teoksia ei ole käännetty suomeksi - ainakaan vielä. Tähän osioon olisi ollut mielenkiintoista saada myös vanhempia, suomalaisillekin tuttuja kirjailijoita, koska Irlannista todellakin on tullut paljon tunnettuja kirjailijoita. Itse olen lukenut Maeve Binchyn ja Colm Toibinin teoksia. Erityisen mieluisa lukukokemus minulle oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli (Otava, 1997). Leon Uris, vaikkei olekaan irlantilainen, on kirjoittanut loistavan Irlannin historiaa käsittelevän Kolmiyhteys-kirjan (Gummerus, 1976), jossa käsitellään Irlannin historiaa katolisten ja protestanttisten perheiden näkökulmasta. 

Eniten iiriä kuulee Galwayssa Headford Roadin Lidlin parkkipaikalla. (s. 162)

Viimeisessä osiossa ollaan kadonneen kielen, ts. iirin kielen, jäljillä. Iiri on vanha kieli: sitä on puhuttu yli 2500 vuotta ja kirjoitettu jo 600-luvulla. Nykyisin iiri on Irlannin ensimmäinen kansallinen kieli ja Irlannin toinen virallinen EU-kieli. Tänä päivänä iirin puhujien määrä laskee koko ajan. Ei ole enää monia, joiden kotikieli on iiri. On ennustettu, että iiri katoaa arkikäytöstä vuoteen 2025 mennessä.

On irlantilaisia, jotka haluavat pitää iirin kieltä yllä. O Scolain kustantamossa painetaan iirinkielistä kirjallisuutta, Ni Ghadhra tuottaa iirinkielistä saippuasarjaa ja An Taibhdhearc pyörittää iirinkielistä teatteria. Voidaankin todeta hollantilaisen Hijmansin sanoin, että iiri on mystinen kieli, joka on lähes kuollut, mutta ei aivan kuitenkaan. 

Lopuksi pistäydytään vielä West Corkissa. Sen jälkeen on aika lähteä. Sumu on nousemassa ja aallot vetäytyvät, yksi kerrallaan. (s. 228) 

Laakson kirja on mainio lisä perinteisten Irlanti-matkaoppaiden joukossa. Kiinnostuin kirjasta jo siksi, että olemme lähdössä Irlannin kiertomatkalle syyskuussa. Uskon, että kirja antoi minulle paljon tulevaa matkaa ajatellen. Kirjan tunnelma on iso plussa; tällaista kuvittelen voivani kokea Irlannissa, kunhan sinne menemme. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, muutaman värikuvan olisin toivonut joukkoon, mm Galwayn värikkäistä taloista ja vihreästä maisemasta. 

Kirjankansibingohaasteen päivitystilanne

Oksan hyllyltä -blogista tuli kesän alussa mukava haaste: kirjankansibingo. 

Laitanpa tähän oman kirjankansitilanteeni päivityksen. - Joihinkin ruutuihin tuli useampi merkintä ja muutama kirja jäi merkitsemättä, kun ei ollut sopivaa ruutua.

1) Valokuva:  Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja - Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet. 2017. Tammi. 

2) Rakkaus: Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret. Otava. 2018.

 

 3) Maaseutu: Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa. 2018. Tammi.

 4) Maaseutu: Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. 2009. Otava.

 5) Nostalgia: Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. 2011 (ensimmäinen painos 2005). Tammen keltainen pokkari.

6) Hieno fontti: Soininen, Pirkko: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018.

7) Kesä: Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat. Reuhurinne. 2015. Otava.

8) Veden olomuoto: Martta Jääskeläinen: Ripples of the Past. Books on Demand. 2018.

9) Valokuva: Jussi Adler-Olsen: Selfiet. 2018. Gummerus.

10) Ilo: Karina Schaapman: Hiiritalon Sam ja Julia. 2018. Nemo.

11) Maaseutu: Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 

12) Metsä: Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat. WSOY. 2018. 

Haaste jatkuu vielä 15.8. saakka, joten bingoriviin on vielä mahdollisuuksia.

Mukavaa kesän jatkoa kaikille!

Auringonlasku Kuhasalossa Joensuussa

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat. WSOY. 2018. Tanskankielinen alkuteos De haengte hunde. Suomentanut Sanna Manninen. Päällys Stolzdesign. 402 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Yhteys oli koira. Tarkemmin sanottuna hirtetty koira. (s. 89)

Jensen aloittaa uuden Oxen-dekkarisarjan kirjalla Hirtetyt koirat. Niels Oxen on mielenkiintoinen tuttavuus, jonka persoonallisuutta ja taustaa valotetaan kirjassa vähitellen. Oxen on eliittisotilas, hän on työskennellyt poliisina ja taistellut menestyksellisesti Afganistanin ja Balkanin sodissa. Muistoina ovat arvokkaat kunniamerkit, mutta myös rankkojen kokemusten mukanaan tuoma posttraumaattinen stressireaktio (Post Traumatic Stress Disorder).  

Oxen asuu Kööpenhaminassa täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Oikeastaan koko ihmistä ei ole olemassakaan, hänellä ei ole osoitetta, yksikään viranomainen ei tiedä hänestä yhtään mitään. Näin ollen hän ei myöskään saa mistään rahaa, joten ruokarahaa hän saa keräämällä pulloja ja ruokaa tonkimalla kauppojen jäteastioita. Kaikki tapahtuu yhteistyössä Oxenin Mister White -koiran kanssa. 

Oxen haluaa itselleen täydellistä rauhaa ja siksi hän lähtee koiransa kanssa asumaan Jyllannin metsiin. Saatuaan leirinsä valmiiksi hän lähtee tutustumaan lähistöllä olevaan Norlundin linnaan. Linnan pihalla hän näkee hirtetyn koiran, joka kuuluu linnassa asuvalle diplomaatti Corfitzenille. Käy ilmi, että hirtetty koira ennakoi omistajansa kuolemaa. Sitten Oxenin oma koira Mister White surmataan. Onko Oxen seuraavana tapettavien listalla? Tiedustelupalvelun sympaattinen, leppoisa johtaja Alex Mossman esittää Oxenille pyynnön yhteistyöstä.

Well. Minä olen vähän miettinyt. Mitä jos tulisit minun hommiini selvittämään tätä niin sanottua Corfitzenin tapausta? Sinulla on erityistaitoja. Kaiken lisäksi sinulla on poliisikokemusta. Järjestely olisi tietenkin täysin epävirallinen. Saisit hyvän palkkion. Erittäin hyvän. (s. 78)

Oxen suostuu ja saa työparikseen Margrethe Franckin. Yksin eläneelle ja sotatraumoista kärsivälle Oxenille yhteistyö Franckin kanssa tuottaa aluksi vaikeuksia, mutta hän ymmärtää, että tavoitteisiin pääseminen edellyttää avoimuutta ja luottamuksellisuutta. Kaikki tapahtumat kulminoituvat lopuksi avainsanaan Danehof, joka on on satoja vuosia vanha salaseura. Käykin ilmi, että yhtä ainokaista tekijää ei löydy, vaan rikosten maailmassa ja myös rikosten selvittelyssä kaikilla on kahdet kasvot.

Niels Oxen on kiinnostava henkilö, joka sotatraumoineen herättää lukijan sympatiat. Oxenin yöt täyttyvät painajaisista, joita sotamuistojen Seitsikko tuo mukanaan. Oxenin toiminta on vertaansa vailla. Useimmiten hän ei ennätä suunnittelemaan toimintaansa, vaan hän toimii sotataustan antamalla varmuudella ja vaistonvaraisuudella. Sympaattisiksi henkilöiksi osoittautuivat myös Oxenin työpari Margrethe Franck sekä tiedustelupalvelun johtaja Axel Mossman - leppoisa well-mies, joka hänkin pelaa monilla korteilla. Mossman? PET:n johtaja, joka jakeli käyntikorttejaan ja salaista puhelinnumeroaan sotaveteraaneille ja entisille terrorismintorjuntapoliiseille. (s. 163)


Jensenin kirja vie mukanaan ja lukijan on aina vain päästävä eteenpäin saadakseen selville, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjan vahvuuksina pidän intensiivistä juonen punontaa sekä vetäviä henkilöhahmoja. Jensen on erinomainen kirjoittaja, jonka kirjoitustyyli samoin kuin jännittävä juoni koukuttavat lukijan. Lukijan on helppo nähdä tapahtumat mielessään elokuvamaisesti. Kirjan esittelytekstistä käykin ilmi, että sarjan TV- ja elokuvaoikeudet on jo myyty SF Studios -tuotantoyhtiölle.  

Kirjassa vilahtelee paljon paikannimiä. Olisinkin kaivannut Tanskan karttaa paikannimien paikantamiseen. Muutamia paikannimiä googlasin ja löysinkin mm hotellit Rold Storkron ja  Bramslevgaardin, joissa Oxen ja Franck asuivat työmatkoillaan.

Hotelli Bramslevgaard

Uskon, että kyllä Jensen taas löytää Oxenin jostakin maailman kolkasta ja niin pääsemme jälleen Oxenin vauhdikkaaseen kyytiin. 

Jens Henrik Jensen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. 379 sivua.

Lainattu ystävältä

Satu Vasantola kuvaa eteläpohjalaisen suvun tarinaa neljässä polvessa 1930-luvulta aina nykypäivään saakka. Sukusaagan Martta-emäntä on kovia kokenut, työteliäs pohjalaisnainen, joka omien emännän töittensä ohella hoitaa myös isännän työt aviomies-Topin viettäessä aikaansa alkoholin parissa. Martan elämää avataan kirjassa pikku hiljaa, mutta selväksi käy, että vaikka Martan elämä ei ole ollut helppoa, niin siitä huolimatta hänellä vielä 92-vuotiaana riittää aikaa ja ymmärrystä omille lapsilleen, lastenlapsilleen ja jopa lastenlastenlapsilleen. Uskon, että Martan voi yhdistää niskavuorelaisuuteen, niin vahva hänen persoonansa on. Martan syntymäpäiville tulee  koko lähisuku.

Ne tulisivat pitkästä aikaa kaikki, Susannakin Helsingistä asti. Martta nosti pöytään ohraleivät ja makkarat, tiikerikakun ja leipäjuuston, 23 lautasta, kahvikuppia ja lusikkaa. Kaksikymmentäkolme, se oli Martan väen määrä nyt, kun Topin oli keuhkosyöpä vienyt ja Shakir oli tainnut asettua pysyvästi taloksi Susannan luo. Eikä siinä mitään, asettukoon, kun tuntui tyttöä kauniisti kohtelevan. (s. 169)

Susanna on yksi Martan lastenlapsista, joka päättää lähteä opiskelemaan lakia Helsinkiin. Vaikka niin monet sukulaiset jäävät Pohjanmaalle, Susanna on tiennyt lähtevänsä jo kouluajoista saakka. Hän huolehtii koulustaan tunnollisesti, jotta lakiopinnot avautuisivat hänelle. Samalla hän pakenee vihaamaansa isää, jonka väkivaltaisuuksista Susanna pitää isäpäiväkirjaa. Mutta menneisyys seuraa mukana.  

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Tapio kuolee ja Martta-äiti joutuu hautaamaan oman lapsensa. Susanna tapaa irakilaisen Fatiman, jonka hän majoittaa oman olohuoneensa lattialle. Fatiman ja veljensä Tariqin tausta on mielenkiintoinen, mutta koin sen melko keinotekoisena lisänä. Kirjassa olisi ollut ihan riittävästi materiaalia ilman Fatimaakin. Kirjan toinen osa keskittyy Martan taustan kuvaamiseen ja 50-lukuun, kun taas kolmannessa luvussa eletään tätä päivää. 

Suvun henkilöistä Martan ja Kaarinan ohella pidin Martan vanhimmasta pojasta ja Martan suosikkipojasta Tapiosta, jonka hautajaisia vietetään kirjan ensimmäisessä luvussa. Tapio edustaa mielestäni periksiantamatonta pohjalaismiestä. Alkukantaiset tunteet, mm viha, leiskahtavat esiin, kun on tarve  puolustaa itselle tärkeitä asioita tai tärkeitä henkilöitä. Tapiolla on voimakas halu jäädä Pohjanmaalle.

Näistä näkymistä hän ei haluaisi luopua koskaan, avaruudesta ja kauas näkemisestä. Tapio ei muuttaisi täältä  ikinä. Ei Helsinkiin, ei takaisin Ruotsiin, ei edes Seinäjoelle. Ei mihinkään, missä katuvalot loistaisivat niin ettei tähti erottanut. (s. 85)

Etelä-Pohjanmaan avaruutta (Wikipedia)

Niinpä Tapio päättää perustaa rakennusliikkeen veljiensä kanssa - ihan noin vain, ilman mitään alan koulutusta. Mutta niin rakentuu talo toinen toisensa jälkeen - periksiantamattomuudella ja jääräpäisyydellä.

Siihen se on noussut, neljän perheen rivitalo, Tapion tahdosta. Näkisivätpä autotehtaan pomot Tapion nyt, oman firmansa johtajana, rakentamaansa rivitaloa myymässä. Vieläkö katsoisivat suomalaista miestä alaspäin? (s. 195)

Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään lähtemistä, paluuta ja jäämistä. Helsingissä asuva Susanna pohtii:

Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja. (s. 217)

Sukutarina on vahva ja samalla hyvin koskettava. Vasantola kuvaa hienosti ja uskottavasti Martan sukua sekä elettyä sotaa ja sodan jälkeisiä tiukkoja vuosia. Sukusaagan lomassa tulee vahvana esille eteläpohjalainen elämäntapa ja asenteet. Tällaiset vahvat sukutarinat ovat suosittuja, niistä moni löytää omia tarttumapintojaan. Uskon, että tästä kirjasta tulee suosittu lukupiirikirja. 

Vaikkakin voin kirjan luettuani todeta, että pidin kirjasta, niin samalla totean, että kirjan lukeminen oli melko työlästä, liiankin työlästä. Kirjan lukujen otsikkoina olevat vuosiluvut vievät lukijan milloin kauas historiaan, milloin tähän päivään. Jatkuva vuosilukujen tarkkaileminen vie osan kirjan lukemisen nautinnosta. Mietin, että kirjassa oli niin runsaasti teemoja, että tarinat olisivat riittäneet vaikkapa kahteenkin kirjaan. Kirjan ehdoton vahvuus on Vasantolan upea kieli, niin taitavasti ja sujuvasti hän kirjoittaa kuvausta Martan suvusta ja eteläpohjalaisuudesta. En palaa takaisin koskaan, luulen on Vasantolan esikoiskirja. Uskon ja toivon, että saamme Vasantolalta luettavaa jatkossakin. 

Satu Vasantola (kuva Tammen sivuilta)

 Tämä postaus on osa Tuijatan järjestämää Naistenviikkohaastetta.

Sikaihanaa jatkaa Utran kesäteatterin kevyttä linjaa

 Utran uusi teatteri: Sikaihanaa. Joensuu.

Sikaihanaa (kuva Utran uuden teatterin facebook-sivustolta)

Maailma ilman sikoja - aika ikävä paikka
 
Utran uusi teatteri kutsuu seuraamaan ja nauttimaan kevyestä kesäteatterikomediasta Sikaihanaa. Jo näytelmän nimestä voi päätellä, että kysymyksessä on komedia. Aivan, Sikaihanaa on musiikkikomedia, jonka on käsikirjoittanut Leena Tamminen ja ohjannut Kari Paukkunen. Näyttelijäkaarti koostuu nimekkäistä näyttelijöistä: Ilmari Saarelainen, Riitta Elstelä, Mika Nuojua, Tuija Nuojua ja Pauliina Hukkanen.

Patalappuja on kolmanteen ja neljänteen polveen

Marko (Mika Nuojua) on sikafarmari, joka asuu peräkammarin poikana vanhempiensa talossa. Markon harrastuksena on virkkaus; patalappuja ja pöytäliinoja valmistuu vauhdilla.  Kylälle muuttaa kirjanpitäjänä toiminut, mutta nyt luomuviljelijäksi haluava Anna (Tuija Nuojua). Marko tuntee heti vetoa Annaa kohtaan, mutta monta mutkaa on vielä matkassa ennen kuin Marko pääsee virkkaamaan valkoista hääkolttua. Pakkaa tulee sekoittamaan Annan ystävätär Jessica (Pauliina Hukkanen). Jessica muistuttaa nimestään: Jessica c:llä.

Näytelmän kantavana voimana on talon vanha isäntä Toivo (Ilmari Saarelainen), jonka ääni on monelle tuttu sarjoista Tankki täyteen sekä Sisko ja sen veli. Toivon replikointi ja osuvat sanonnat sekä erinomaisen roolisuorituksen tekevä Toivon vaimo Lempi (Riitta Elstelä) pitävät tätä melko löysää esitystä koossa. Erityiskiitoksen ansaitsee Sikaihanaa-bändi Jaakkolas Pig Band.

Sanotaan, että huumori ja musiikki ovat tärkeässä roolissa kesäteattereissa. Niin tässäkin näytelmässä. Hauskaa oli ja nauratti, mutta kuitenkin sellainen olo jäi, että nämä näyttelijät olisivat pystyneet parempaankin. 

Olipa kesäteatteriesitys millainen tahansa, Utran teatteri on aina käymisen arvoinen. Niin kaunis on tuo paikka. Katos tarjoaa hyvän suojan sateelta ja auringolta. Katsojat voivat näytelmän aikana seurata lokkien lentoa sekä Pielisjoen ulpukoita ja veneliikennettä. 30 minuutin väliaika tuntuu vähän liioittelulta, kyllä sitä kauppaa ehtisi käydä vaikkapa 20 minuutissa.

Kaunis Pielisjoki

Karina Schaapman: Hiiritalon Sam ja Julia

Karina Schaapman: Hiiritalon Sam ja Julia. 2018. Nemo. Hollanninkielinen alkuteos Het Muizenhuis - Sam en Julia. Suomennos Oona Juutinen. 59 sivua. Ikäsuositus 3 - 7 vuotta.

Arvostelukappale kustantajalta

Lastenlapseni 3-vuotias tyttö ja 7-vuotias poika viettivät runsaan viikon mummolassa. Viikkoon kuului paljon uimista, ulkona oloa, leikkimistä ja myös lukemista. Yksi lukemistamme kirjoista oli Hiiritalon Sam ja Julia.  

Hiirulaiset Sam ja Julia ovat hiiritalon asukkaita. Julia asuu äitinsä kanssa kuudennessa kerroksessa ja Sam puolestaan keskikerroksessa suuren perheensä kanssa. Sam ja Julia ovat parhaita ystäviä. 

Sam on todella ujo ja kauhean kiltti. Julian seurassa hän tekee asioita, joita ei koskaan uskaltaisi tehdä yksin. Samilla on sitä, mitä Julialta puuttuu, ja toisinpäin. He ovat parhaat ystävykset ja tekevät kaiken yhdessä. (s. 7)

Sam ja Julia

Kirjassa seurataan ystävysten puuhia ja leikkejä. Hiiritalossa vietetään serkku-Sofien syntymäpäiviä, pidetään lettukestit, vietetään vinssausviikkoa, pidetään pyykkipäivä ja sairastetaan vesirokkoa. Samin perheeseen syntyy kolmoset, ja Julia on onnellinen saadessaan hoitaa heitä. 

Tässä ollaan kauppareissulla

"Minulla oli tosi kiva päivä", sanoo Sam.
"Niin minullakin!" sanoo Julia. "Tuletko taas aamulla salamajaan?" 
"Tietysti", Sam vastaa. "Nähdään huomenna" (s. 58)
 
Kirja koostuu lyhyistä vajaan sivun mittaisista tarinoista. Tällaisia lyhyitä tarinoita meidän 3-vuotiaskin jaksoi hyvin kuunnella. Myös 7-vuotias tuli mielellään vierelleni kuuntelemaan. Luimme kirjaa pitkälti 3-vuotiaan mieltymysten mukaisesti. Aloitimme ihastuttavien kuvien katsomisella ja sitten luimme tarinan kerrallaan. Ja sitten luimme samoja tarinoita yhä uudelleen. Lettukesteistä tuli 3-vuotiaan suosikkitarina ja se luettiinkin useita kertoja. 7-vuotias valitsi vinssausviikon suosikkitarinakseen.  

Kuvien katselua

Kirja on paras lukemani lastenkirja aikoihin. Tarinat ovat mukavia ja sopivan mittaisia pienillekin. Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea. Aikaa menee ihan kuvien katselussa ja kaikkien pienten yksityiskohtien tarkastelussa.

Kirjan tekijä Karina Schaapman lopetti työnsä pankkiirina ja ryhtyi rakentamaan Samin ja Julia kotia. Nukkekoti on kaksi metriä leveä ja kolme metriä korkea. Siinä on yli sata huonetta. Hiiritalon Sam ja Julia on kuvattu tässä ympäristössä. Nukketalo on nähtävillä Amsterdamin keskuskirjaston nuorten osastolla.  

Hiiritalo Amsterdamissa

Hauskaa kesäteatteriviihdettä Ilomantsin Möhkössä

Kesäteatterit kuuluvat kesään. Tarjonta on monipuolista ja kesäteattereita löytyy joka puolelta Suomea. Myös Pohjois-Karjalassa on kesäteatteriesityksiä lähes jokaisella paikkakunnalla.

Ilomantsin Möhkössä esitetään Koita-nimistä näytelmää. Möhköläiset ovat innokkaita kesäteatterin toteuttajia. Vuosien varrella he ovat esittäneet useita Möhkön historiaan liittyviä näytelmiä. Tämän kesän Koita-näytelmä sijoittuu vuosille 1935-1939. Näytelmän aiheena on leskirouva Linnean suvun tarina, joka alkaa siitä, kun Linnean tyttärentytär Tilda on menossa naimisiin Vasilin kanssa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin kylän keskeiseen kokoontumispaikkaan eli Möhkön majataloon. 

Kaunis Koita-joki

Näytelmä alkaa melkoisella tunteiden ylinäyttelemisellä, kun selvitetään leskirouvan ja hänen tyttärensä välisiä erimielisyyksiä. Riitaisuuksista huolimatta häävalmistelut etenevät ja häät vietetään. Sitten alkaakin tapahtua, ja katsojat temmataan mukaan vauhdikkaaseen ja välillä uskomattomaankin tapahtumaketjuun. 

Möhkö on aivan pöhkö

Linnean pojat Jussi ja Tarmo ottavat yhteen, suhteita sntyy, mm Jussin ruotsinkieliselle aviovaimolle Gunillalle samoin kuin Linnean Hilja-tyttärelle. Mutta sitten leskirouva Linnea kuolee. Alkaa perunkirjoitus, joka saakin yllätyksellisen lopun. Perunkirjoituksen lopputuloksesta tehtiin vedonlyönti, mutta niin kävi, että "taidettiin kaikki hävitä vedonlyönti."

Näytelmä on suurimmaksi osaksi hauskaa ja harmitonta kesäteatteria, jossa on mukana kesäteattereihin oleellisesti kuuluvaa huumoria. Näytelmässä käsitellään myös vakavia teemoja, tosin hyvin humoristisella otteella. Linnean  pojan Tarmon vaimo Irma on vankilassa lehtolehtisten levittämisen takia. Kylällä on vierailulla aikamoinen velikulta Saviniemi, jota Valtiollinen poliisi tulee etsimään vakoiluepäilyjen vuoksi. 

Väliajalla oli mahdollisuus nauttia vaikkapa nuotiokahvit.

  
Pelotti kun Kettusen kannoo pimmeessä

Möhkön teatteri sijaitsee upeassa luonnonkauniissa ympäristössä. Koita-joki virtaa teatterin sivu. Näytelmän nimi viittaakin tähän Koita-jokeen, johon Linnean pojan oletetaan hukkuneen. Kaiken kaikkiaan Koita-näytelmä on viihdyttävää kesäteatteria, joka paranee edetessään. Uskon, että näytelmän käsikirjoittajilla  (Lauri Jänis, Ella Eronen, Susa Reijonen ja Veli Vainikainen) on ollut hauskaa kirjoittaessaan lennokasta ja mielikuvituksellista juonta. Kielessä on mukana runsaasti  hauskoja murteeseen liittyviä sanontoja. Muutama roolisuoritus nousi mielestäni ylitse muiden, mm Jussi (Viljo Hurskainen), majatalon pitäjä Holger (Veli Vainikainen) ja Linnea (Arja Vesterinen). Petteri Peltoniemi tukkijätkän ja vakoojan roolissaan oli kertakaikkisen loistava. Erityiskiitos kuuluu erinomaisille lapsinäyttelijöille. Heidän luontevat roolisuorituksensa vetosivat syystäkin yleisöön. 

Näytelmän on ohjannut yksi käsikirjoittajista Lauri Jänis. Lavastus on Jorma Kärkkäisen käsialaa, puvustuksesta vastaa Noora Manu ja Joonas Nuutinen on toteuttanut sävellyksen ja äänisuunnittelun.

Näytelmässä oli mukana 19 näyttelijää. On loppukummarrusten aika. Ensi kesänä jälleen Möhköön!

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Jussi Adler-Olsen: Selfiet. 2018. Gummerus. Tanskankielinen alkuteos Selfies. Suomentanut Katriina Huttunen. Päällys: Mika Tuominen. 535 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Rikospoliisin apulaiskomisario Carl Morckin Osasto Q työskentelee Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellaritiloissa. Yläkerran poliisijohdon mielestä Osasto Q ei ole päässyt tavoitteisiinsa rikosten ratkaisemisessa. Kohta alkavassa rikosten sarjassa Osasto Q saa ansaitsemaansa tunnustusta taitavasta työskentelystään.

Kirja rakentuu kolmesta teemasta. Ensimmäisessä tapauksessa 67-vuotias Rigmor Kirschmeyer kuolee takaraivoon tulleen iskun johdosta. Käy selville, että Stephanie Gundersen on kuollut aivan samalla tavalla v. 2004. Onko näillä kahdella tapauksella yhteyttä toistensa kanssa?

Toinen teema käsittelee Michelia, Denisea ja Jazminaa. He ovat yhteiskunnan tuesta nauttivia nuoria naisia, jotka eivät halua tehdä työtä, vaan käyvät säännöllisesti sosiaalitoimistossa anomassa rahaa. Raha onkin heille tärkeää, sitä tarvitaan runsaasti asumisen ja ruoan lisäksi upeisiin muotivaatteisiin  ja meikkeihin. Eräs nuorista naisista hyödyntää rahan hankinnassa sugar daddyja, toinen taas hankkiutuu säännöllisesti raskaaksi ja luovuttaa syntyneen lapsensa pois rahaa vastaan, kolmas taas haaveilee kuuluisaksi ja rikkaaksi tulemisesta.

Sosiaalitoimistossa heidän virkailijansa on Anne-Line Svendsen eli Anneli. Anneli on yksinäinen, elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen. Hän on lihonut ja tuntee itsensä aina väsyneeksi. Kaikista eniten häntä kuitenkin riepoi hänen työnsä. (s. 46) Anneli inhoaa näitä yhteiskunnan tuella eläviä, työtä vieroksuvia nuoria naisia. Inho muuttuu vihaksi ja vihalla on kohtalokkaat seuraukset.

Kolmanneksi kirjassa seurataan Osasto Q:hun kuuluvan Rosen sairastumista. Rose on sairastunut mieleltään, on sairaalassa ja muistelee ja elää suhdetta ankaraan isäänsä. Rankat muistot purkautuvat mm päiväkirjamerkinnöissä ja seinäkirjoituksissa. Tässä Selfiet-kirjassa eletään vuotta 2016 ja Rose on mielisairaalassa. Jäin miettimään, että ainakin Suomessa käytetään tänä päivänä termiä psykiatrinen sairaala mielisairaalan sijasta.

Kirjan alkuosa käsittelee yhteiskunnasta pudonneiden tai pudotettujen nuorten naisten elämää. Lukija ennättääkin jo ihmetellä, milloin dekkarimaiset tapahtumat alkavat - ne kyllä alkavat ja alkavatkin sitten vauhdilla - mutta täytyy sanoa, että mielenkiintoisesti ja elävästi Adler-Olsen kuvaa tämän päivän yhteiskunnan ajankohtaisia varjopuolia, nuoria naisia, jotka eivät halua tehdä työtä ja haaveilevat paljosta rahasta.

Osasto Q on kiireinen, kun rikoksia alkaa tulla ilmi, tulee yliajo, tulee yökerhoryöstö ja jälleen yliajoja. Lukija pohtii, liittyvätkö nämä eri teemat toisiinsa. Sitä mietitään myös Osasto Q:ssa. Assad pohtii: En ymmärrä tätä, Carl. Alkaa tuntua siltä, että kaikki tapaukset liittyvät toisiinsa. (s. 407) Carl kyllä kuuli, mitä Assad sanoi, mutta ei kommentoinut sitä. He kaikki olivat ihmeissään. Tällaista Carl ei ollut koskaan ennen nähnyt poliisina ollessaan. Tämä tapaus on aivan omaa luokkaansa. (s. 407) 

Minua on koukuttanut Adler-Olsenin Osasto Q -dekkarissa nimenomaan Osasto Q ja sen mielenkiintoiset tyypit. Nyt Rose on pois ja se vaikuttaa kokonaisuuteen. Carl Morck ei ole oikein entisensä, Assad on ilmeisesti sopeutunut liiankin hyvin tanskalaiseen yhteiskuntaan ja Gordon puolestaan jää melko persoonattomaksi. Onneksi juoni vetää erinomaisesti, kirja on samalla jännittävä ja viihdyttävä. Adler-Olsenin tekstiä on ilo lukea, se on kirjoitettu elävästi humoristisella otteella. Tämäkin kirja on osoitus siitä, että  Adler-Olsen on mainio tarinankertoja ja juonen kehittäjä. Selfiet tarjoaa tasaisen varman jatko-osan Osasto Q -sarjaan.

 

Martta Jääskeläisen fantasiakirja Ripples of the Past

Martta Jääskeläinen: Ripples of the Past. Books on Demand. 2018. 395 sivua. Kieli englanti. Kirja ei ole tilattavissa.

Steiner-kouluissa oppilaat tekevät oman valintansa mukaisen päättötyön 9. luokan keväällä. Martta Jääskeläinen, keväällä 9. luokan päättänyt 15-vuotias nuori nainen Joensuusta, päätti tehdä juuri omanlaisensa päättötyön eli kirjoittaa kirjan englannin kielellä. Päättötyön aihe oli valikoitunut Martalle yläkoulun alkuvaiheissa. Jo alusta pitäen Martalle oli selvää, että kirjan lajityyppi on fantasia ja kieli on englanti. Ei ihan pieni  haaste 9-luokkalaiselle! Fantasia oli Martalle tuttua, Martta oli lukenut Harry Potterinsa. Narniansa ym sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjoittaminen tuntui hänestä luontevalta, koska englanninkielinen fantasiatermistö oli hänelle tuttua.

Minulle tarjoutui mahdollisuus lukea Martan päättötyö Ripples of  the Past. Jännittynein ja odottavin mielin tartuin kirjaan. Koin kirjan lukemisen mielenkiintoisena haasteena jo siksikin, että en ole koskaan lukenut yhtään Harry Potteria enkä muutakaan fantasiaa. Kirjan lukemisen jälkeen minulla oli mahdollisuus tavata Martta ja keskustella ja kysellä kirjan kirjoittamisen taustoista ja kirjoittamisprosessista.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen maailmaan, maailmaan, jossa kohdataan taikuutta, velhoja, ihmissusia ja vampyyreja. Nicholas, Michael, Hazel ja Ruby ovat kirjan päähenkilöt. Hazel lähtee pakomatkalle ja häntä lähtevät etsimään prinssi Nicholas ja hänen henkivartijansa Michael sekä Hazelin pikkusisko Ruby. Hazel tavoitetaan ja nyt nelivaljakko etenee kohti pohjoista. Ennen kuin määränpäähän päästään, nelikko joutuu moniin jännittäviin ja yllätyksellisiin kohtaamisiin, tapahtumiin ja taisteluihin. Kaikessa on mukana taikuutta ja mystiikkaa. On tilanteita, joissa taika toimii ja on tilanteita, joissa taikaa ei voi käyttää. Nelikko haavoittuu susilauman hyökätessä heidän kimppuunsa. He pääsevät toipumaan luostariin, mutta eivät voi käyttää taikaa itsensä parantamiseen.  

Eräs mielenkiintoisimmista hahmoista päähenkilöiden lisäksi on mielestäni alkuperäiskansaan kuuluva Hunter, joka ennustaa luonnonvoimista. Hunter  toteaa kansansa ennustuskyvystä:
"I see further than most, that is true. But my skill alone would not give me prophecies. Our way of prophesying always needs a source of prophetic force." He turned to look at Hazel. "In our case that force is in nature." 

Taikaa voi käyttää myös taistelussa voiman sijasta. Michael toteaa taistellessaan Tylerin kanssa: To defeat a strong enemy, you must find the reason for his strength. Once you manage to eliminate the one factor that makes your opponent so powerful, he will lose his strength against you.

Nelikko tekee paljon hyvää matkallaan, Nicholas mm pelastaa noidaksi epäillyn naisen polttoroviolta. Myös itse päähenkilöt saavat kokea ilon hetkiä, kun menneisyyden salaisuudet paljastuvat Hazelille ja Michaelille.

Martan kirjan juoni vampyyreineen ja ihmissusineen piti minut otteessaan kirjan loppuun saakka. Juonta on  helppo seurata, kerronta etenee kronologisesti. Kirjan lyhyet luvut ja napakat kohtaukset takaavat elokuvamaisen lukukokemuksen. Näin siitäkin huolimatta, että kirja on varmasti suunnattu nuoremmalle lukijakunnalle ja että fantasia genrenä on minulle ihan tuntematonta. Pienempi henkilömäärä olisi pitänyt kirjan vielä paremmin kasassa, koska nyt lukija joutuu olemaan paikka paikoin hyvinkin tarkkana.  Päähenkilöt Nicholas, Michael, Hazel ja Ruby tulivat minulle hyvin läheisiksi. Annoin kiitosta Martalle mielenkiintoisen ja vauhdikkaan juonen lisäksi kronologiselle kerronnalle, kauniille kannelle ja erittäin hyvälle englannin kielelle. 

Tämä tarmokas ja haasteita pelkäämätön Martta on tehnyt kaiken kirjaan liittyvän itse. Hän on valokuvannut ja suunnitellut kannen ja hoitanut kirjan painotyön. Markkinointia hän ei hoida; sitä ei tarvitse, koska kirjaa ei ole myynnissä. Kirjoittaminen on ollut Martalle mieluinen ja rohkaiseva kokemus.  "Tästä voisi vielä jatkaakin. Ripples of the Past on kirjoitettu niin, että jatko ei ole välttämätön, mutta jatko-osa on mahdollinen. Tosin minulla on muitakin kirjoittamissuunnitelmia," toteaa Martta. 

Onnittelut Martalle tästä upeasta päättötyöstä. Oli hienoa, kun sain mahdollisuuden tutustua tähän kirjaan. Mielenkiinnolla kuuntelin, kun Martta kertoi kirjan syntyvaiheista, kirjoittamisprosessista ja fantasiakirjallisuuden yleisistä piirteistä. Uskon ja toivon, että kuulemme Martan kirjoittamisprojekteista jatkossakin.

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-kirjat

                             

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat. Reuhurinne. 2015. Otava. 40 sivua. Kuvitus Jii Roikonen.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset agentit. Reuhurinne, 2017. Otava. 40 sivua. Kuvitus Jii Roikonen. 

Lainattu kirjastosta

Tämä on ensimmäinen lastenkirjapostaukseni. Omien lasten kanssa luimme aikoinaan paljonkin, mutta niistä ajoista on yli 20 vuotta. Nyt on sitten koittanut uusi aika ja lukemisesta saa nauttia lastenlapsien kanssa. Kun vanhimman tyttäreni 7-vuotias poika oli hoidossa täällä mummolassa, luimme paljon, mm kaksi Tuula Kallioniemen Reuhurinne-kirjaa.

Ensiluokkaisissa kioskikauppiaissa ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö laittavat pystyyn kioskin ajatuksena kerätä rahaa Reuhurinteen alakoulun leirikouluun. Myyntitoiminnan ohella lapset tarjoavat myös palveluita, mm ulkoiluttamisapua ja haravointia. Kioskin mainoskylttiin kirjoitetaan: TERVETULOA KAKKI KIOSKILLE. Hauskoja väärinkäsityksiä syntyy, mutta hauskaa on kaikilla sekä kauppiailla että asiakkailla.

Ensiluokkaisissa agenteissa Fisu, Möly ja Verner ovat suunnittelemassa pankkiryöstöä. Pakkohan heidän suunnitelmansa on estää, ajattelevat Pikkis ja Tötterö. Niin agentit ryhtyvät työhön ja agenttityö saa kerrassaan mainion lopun. 

Olimme molemmat - sekä minä lukijana että 7-vuotias kuuntelijana - sitä mieltä, että Reuhurinne-kirjoissa on kerrassaan mainioita tarinoita, tarinoita joissa on mukava, helposti seurattava ja ennen kaikkea hauska juoni.  Tosin 7-vuotias, ekaluokan jo käynyt, osaa itsekin lukea, mutta ymmärrän, että joskus on mukava ottaa pelkästään kuuntelijan rooli. Reuhurinne-kirjoja markkinoidaankin juuri lukemaan oppineille, lukemista helpottaa mm pitkien sanojen tavutus. Agenttikirjassa 7-vuotiasta viehättivät heko heko, osta mopo -repliikit mukaansatempaavan juonen ohella. Kioskikauppiaissa mieleen jäivät erityisesti opettaja Aapeli Käki ja karannut koira. Jii Roikosen mustavalkoinen kuvitus saa kiitokset meiltä molemmilta. 

7-vuotiaan loppukommentti näistä Reuhurinne-kirjoista: Hyviä, hauskoja kirjoja.