Sarah Lark: Tulivuoren taru

 

Sarah Lark: Tulivuoren taru. Bazar. 2025. Alkuteos Die Legende des Feuerberges. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Kansi: Timo Numminen. 879 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tulivuoren taru on Tulikukka-trilogian viimeinen osa. Kirja kietoo yhteen kahden suvun dramaattiset kohtalot 1800-luvun Uudessa-Seelannissa. Tarinan yksi keskeisistä hahmoista on Lindan tytär Aroha, joka 14-vuotiaana palaa kotiinsa yhdessä Matiun ja neljän maorilapsen kanssa. Lapset joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa myös Aroha käy lähellä kuolemaa. Arohaa jää painamaan syyllisyys ja suunnaton suru. 

Aroha lähetetään toipumaan surusta äitinsä ja isoäitinsä maille Eteläsaarelle Rata Stationin lammasfarmille. Siellä Aroha tutustuu mm. March-serkkuun, yritteliääseen nuoreen naiseen, sekä Robiniin, herkkään nuoreen mieheen, jonka mielen täyttävät unelmat teatterista. Robin tekeekin ratkaisunsa ja jättää perheensä liittyäkseen kiertelevään teatteriseurueeseen. Aroha puolestaan kiinnostuu Uuden-Seelannin matkailun edistämisestä, mutta joutuu toteamaan, että luonnonvoimat ovat voittamattomia. Tulivuoren purkauksella on kauaskantoiset seuraukset alueen turismille. 

Kiinnostavaksi koin kirjan osion, jossa käsiteltiin kaupunkien kehitystä ja tehdastyötä. Työskentelyolosuhteet tehtaissa olivat epäinhimillisiä, mutta ajan mittaan saatiin parannuksia aikaiseksi sekä myös korotuksia palkkoihin, vaikkakaan vapaaehtoisesti tehtaanjohtajat eivät parannuksiin suostuneet. Mielenkiintoinen aihealue oli myös rotusorto. Aiemmissa osissa olimme saaneet nähdä, miten maoreja kohtaan koettiin ennakkoluuloja. Se jatkuu yhä edelleen, ja nyt rotusorron kohteena ovat myös kiinalaiset, mm. Arohan kiinalainen miesystävä Duong Bao. 

Lopuksi Lark kietoo yhteen aiempien osien juonilankoja ja antaa suuntaa henkilöhahmojen tulevaisuudelle. 

Kirja, samoin kuin koko sarja, kietoi minut monitahoisiin pauloihinsa todella tehokkaasti. Uuden-Seelannin 1800-luvun miljöö herää kirjassa eloon. Kirja kuvaa nuoren sukupolven unelmia, menetyksiä ja toipumista sekä sitä, miten ympäristö ja luonto asettavat rajoituksia tulevaisuuden suunnitelmille. Larkin teksti on hyvin visuaalista, ja lukija pystyykin mielessään ihailemaan Uuden-Seelannin kauniita maisemia. Arvostan kirjailijan laajaa sarjaa varten tehtyä taustatyötä. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten yhdistäminen antaa tarinalle syvyyttä ja herättää ajatuksia. Ihastuttava sarja, kiitos Sarah Lark. Sarjasta nauttii enemmän, kun lukee sarjan osat järjestyksessä. 

Ainakaan minua kirjan paksuus (879 sivua) ei haitannut. Jos kirja on hyvä, se ei ole koskaan liian paksu. 

Terveiset Turun Kirjamessuilta

 

Terveiset Turun Kirjamessuilta. Minulla oli mahdollisuus osallistua messuille vain sunnuntaina, mutta totesin, että kyllä sitä ehtii kokea paljon yhtenäkin päivänä. Messupaikka on uusi: Logomo, jonne on helppo tulla joko bussilla tai junalla. Muutenkin tila vaikutti hyvin toimivalta.

Tässä päiväni kulku lyhyesti. Päivään mahtui monia todella kiinnostavia haastatteluja. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua.

Halusin mennä kuuntelemaan Iida Turpeista, vaikka olenkin lukenut Elolliset. Turpeinen on todella kiinnostava henkilö, hyvä puhumaan ja ilmaisemaan mielipiteitään. Turpeinen kertoi, että kirjassa on tärkeää toivon ylläpitäminen, koska toiveikkaiden näköalojen puute on yhteiskunnallisesti iso riski. Uusi kirja on tekeillä, mutta Turpeinen ei ota paineita, koska on jo kirjoittanut yhden suuren teoksen. Haastattelijana oli Laura Friman.

Todella mielenkiintoinen oli Tuula Karjalaisen haastattelu kirjasta Tove Jansson ja maailman lapset. Haastattelijana oli Jenni Haukio. Kirja perustuu Tove Janssonin lukijakirjeenvaihtoon. Tove Jansson tunnetaan siitä, että hän vastasi kaikkiin lukijakirjeisiin. Tove Janssonin kirjeitä on löytynyt eri puolilta maailmaa. Karjalainen analysoi kirjeitä rakkauden teemalla.

Taattua historiallista viihdettä: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjan kolmas osa Kultaiset vuodet. Sarjan tapahtumat alkavat 1850-luvulta ja päättyvät 1950-luvulle. Kyseessä on sukusaaga. Hämeen-Anttila kirjoittaa kahta sarjaa, Synnyinmaa-sarjan ohella Björk-sarjaa.

Riikka Maria Rosenbergin Amelie päättää sarjan, jonka aikajana on 1750-luvulta aina 1900-luvun alkuun. Kaikki osat ovat itsenäisiä teoksia. Sarja kuvaa Hakoisten kartanossa asuneiden todellisten ihmisten elämää. Kiinnostavaa on, että nykyisin kartanon omistaa kirjailijan aviomies. 

Molemmat kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että jokaiseen osaan pitää syntyä draaman kaari. 

Haastattelijana oli Laura Friman.

Aivan mahtavaa oli katsoa ja kuunnella, kun arkkipiispa Tapio Luoma haastatteli Seela Sellaa. Keskustelun aiheena oli tarinan kerronta. Se on tärkeää Seela Sellalle, koska tarinat yhdistävät ihmisiä. Tavoitamme toisiamme tarinoiden kautta. Hyvä tarina koskettaa aina. 

Urmas Vadin kirja Kuun toinen puoli tuntui todella kiinnostavalta kirjalta, ja se tarttuikin mukaani messuilta. Vadi on virolainen kirjailija. Kirjan tapahtumat ovat autofiktiota ja kertoo kirjailijan elämästä aina lapsuudesta lähtien. Kirjailijaa haastatteli aina vauhdikas Heli Laaksonen, jonka mielestä kirja on vitsikäs, suorastaan absurdi. Kirja liioittelee, mikä tekee kirjasta hauskan, totesi Laaksonen. 

Katja Jalkasen haastateltavana oli Tiina Tuppurainen kirjallaan Jossain on aina San Francisco. Kaupunki on Tuppuraiselle tuttu, hän on käynyt siellä useita kertoja. Kirjassa seurataan Emmia ja Airaa, kun he matkustavat San Franciscoon. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvulta, joka oli AIDS-aikaa San Franciscossa. Nykyisin San Francisco on tunnettu sateenkaari-ihmisten runsaudesta. Laitoin kirjan lukulistalle.

Maria Petterssonin teos Anna Kontula. Leipää ja ruusuja on yksi syksyn puhutuimmista kirjoista. Mediaa on kiinnostanut suunnattomasti Kontulan tapa ansaita elantoa opiskeluaikanaan. En tiedä, oliko se vai jokin muu syy siihen, että kuulijoita tässä sessiossa oli todella paljon. Jos kuulija tuli kuulemaan yksityiskohtia Kontulan seksiseikkailuista, hän sai todella pettyä, sillä tähän teemaan ei kajottu sanallakaan. Haastattelija Mia Halonen sai olla rauhassa, sillä session otti haltuunsa kirjan kirjoittaja Maria Pettersson. Kontula oli antanut kirjailijalle vapauden kirjoittaa sitä, minkä parhaaksi näki, mutta missään tapauksessa tavoitteena ei ollut rakentaa Kontulasta poliitikon kuvaa. Suuri osa sessiosta kului siihen, että Pettersson kehui Kontulaa kaikin tavoin. Kontula oli ollut jo lapsena hyvin oikeudenmukainen. Se linja jatkuu edelleen, ja se on huomattu myös eduskunnassa, samoin kuin se, että Kontula on hyvin älykäs ja asioihin perehtyvä. Tätä henkilöä monet jäävät eduskunnassa kaipaamaan, kun Kontula ei enää asetu ehdokkaaksi, totesi Pettersson. 

Lisäksi kävin kuuntelemassa, kun Olli Bäckströmiä haastateltiin Suursodan unohdetut kasvot: naiset 30-vuotisessa sodassa -kirjasta. Samoin kuuntelin, kun Sara al Husainia haastateltiin Kenelle maa kuuluu -kirjasta.

Yleisöä oli paljon. Hyvä messupäivä oli. Kiitos lipusta Turun Kirjamessut! Monta uutta lukuvinkkiä sain.

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia

 

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia. Docendo. 2025. Englanninkielinen alkuteos I Was Anastasia. Suomentanut Päivi Rekiaro. Kansi: John Fontana. 460 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Venäjän historia on laaja, monivaiheinen ja konflikteja täynnä. Minua on vuosien varrella kiinnostanut erityisesti Romanovien dynastia, johon kuului mahtavia hallitsijoita, kuten esimerksi Venäjää uudistanut ja Pietarin perustanut Pietari Suuri. Viimeinen keisarikunnan hallitsija oli Nikolai II (hallitsi 1894–1917), joka joutui luopumaan vallastaan Venäjän vallankumouksen seurauksena vuonna 1917. Heinäkuussa 1918 bolsevikit teloittivat Nikolain ja hänen perheensä Jekaterinburgin vankitalon kellarissa.

Verityön jälkeen Jekaterinburgissa liikkui huhuja, että joku lapsista olisi mahdollisesti päässyt pakenemaan. Myöhemmin useat huijarit väittivät olevansa teloituksesta pelastunut suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna Romanova (s. 1901). Heistä tunnetuin on Anna Anderson, joka tuli julkisuuteen Berliinissä vuonna 1920.

Toki muistan Anastasian eli Annan, niin tunnettu hänen persoonansa oli ympäri maailmaa. Populaarikulttuuri otti kaiken hyödyn irti, Anastasiasta tehtiin mm. televisiosarja, piirrossarja ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva. Kirjan faktapohjaisuus kiinnosti minua sekä se, millä perusteilla Anastasian tapaus sai loppuratkaisunsa.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella aikajanalla. Toisella aikajanalla seurataan suuriruhtinatar Anastasian elämää lapsuudesta aina oletettuun teloitukseen saakka. Sen sijaan toinen aikajana, joka käsittää Anastasian elämän vuodesta 1920 aina hänen kuolemaansa saakka, on kuvattu käänteisesti.

Tsaarin perhe vangitaan maaliskuussa 1917. Perheeseen kuului isä, äiti ja lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia sekä pieni, sairas ja heikko Aleksei. Anastasia oli tuolloin 16-vuotias. Kerenski ilmoittaa perheelle: "Te olette palatsissa, joka kuuluu Venäjän kansalle. Tästä päivästä lähtien te ja perheenne olette vankeja. Teidän ei sallita lähteä eikä puhua kenellekään ulkopuoliselle." Elokuun alussa perhe siirretään Tobolskiin. Helmikuussa 1918 Kerenskin valta vaihtuu bolsevikkeihin. Kuri on tiukkaa ja valvonta on tarkkaa. Toukokuun alussa perhe siirretään Ipatjevin taloon Jekateringburgiin. "Nyt meillä on vain muutama huone ja pieni, rikkaruohojen valtaama piha, jolla saamme käydä kahdesti päivässä puoli tuntia kerrallaan. Elämämme on kutistunut neulanpiston kokoiseksi siitä mitä se aiemmin oli." 17.7.1918 perheelle ilmoitetaan: "Uralin alueneuvoston puhemiehistö on julistanut teille kaikille kuolemantuomion."

Annan tultua julkisuuteen hän kohtasi monia tsaari Nikolai II:n aikakautena eläneitä henkilöitä, joista monilla oli siteitä tsaarin perheeseen, mm. Maria Rasputina, tsaarin palvelukuntaan kuuluneita henkilöitä sekä Romanovien sukulaisia. Osa heistä oli valmiita tunnistamaan Annan suuriruhtinatar Anastasiaksi. Olisi viisasta olla Anastasian ystävä, jos ja kun tsaarin valta palautettaisiin Venäjällä, miettivät sukulaiset. Ensin Anna asui Saksassa ja sittemmin USA:ssa. Hän oli lähes rahaton, mutta aina löytyi hyväntekijöitä, jotka olivat valmiita auttamaan Nikolai II:n tytärtä.

Vaikka lukija tietääkin tapauksen lopputuloksen, kirjaa lukee mielellään. Kirjan vahvuus on Lawhonin elävä ja vaivaton kirjoitustyyli. Tsaarin perheen elämä teloituksineen pitää lukijan tiiviisti ottessaan, mutta sen sijaan Annan elämä lopusta alkuun kerrottuna on vaivolloista luettavaa. Ihmetyttää, miksi kirjailija on valinnut tällaisen lähestymistavan.

"Minä olen se, joka esti häntä jäämästä historian pieneksi, traagiseksi sivuseikaksi. Minä pidin Anastasia Romanovan hengissä vuosikymmenten ajan. Hän tarvitsi minua."