Lars Kepler: Lazarus

Lars Kepler: Lazarus. 2018. Tammi. Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus. Suomentaneet Kari Koski ja Maija Kauhanen. Kannen kuva Love Lannér. 552 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kuollut mies, hautarauhan rikkoja, löydetään asunnostaan Oslosta. Kun asuntoa tutkitaan, poliisi tekee kauhistuttavan löydön avatessaan miehen pakastimen. Sieltä löytyy haudoista kaivettuja ruumiinosia, on jalkoja, kalloja, hampaita, kokonainen vauva, käsivarsia, ihmisen vartalo ja jotakin, joka kauhistuttaa Joona Linnaa ja samalla herättää hänen epäilynsä. Pari päivää myöhemmin Joona Linnaan ottaa yhteyttä saksalainen komisario ja pyytää Joonan apua Rostockin lähellä tapahtuneessa murhassa. Murhatun miehen selän iho on luonnottomasti uurteilla. Tämän löydöksen Joona Linna yhdistää Jurek Walteriin, jonka kollega Saga on tappanut ampumalla ja joka on julistettu kuolleeksi.  "Saga on kaiken aikaa uskonut varmasti tappaneensa Jurekin." (s. 233)

Nyt Joona tietää: viesti on suunnattu hänelle. Joonan aistit heräävät ja hän tietää, että hänellä on vain yksi mahdollisuus. Hänen pitää suojella Pariisissa opiskelevaa Lumi-tytärtään. Joona on aiemmin opettanut Lumille mm aseiden käyttöä. Nyt on tullut aika toteuttaa yhdessä Lumi-tytön kanssa laadittu katastrofisuunnitelma. Matka Lumin kanssa salaiseen kohteeseen voi alkaa. Lumi kuitenkin pohtii pakotilannetta. "Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo." (s. 369)

Rikostutkimusta jää jatkamaan Saga, kaunis, sympaattinen ja täysin työlleen omistautuva nuori poliisi. Joona olisi halunnut Sagankin pakenevan Jurekia, mutta Saga ei jaksa uskoa tilanteen vakavuuteen kunnes sitten käy ilmi, että tilanne on kaikkine murhineen ja ruumisarkkuineen todellakin pelottava. Vasta kun Joona Linna palaa takaisin Ruotsiin tavoitteenaan saada Jurek pysähtetyksi, Joona saa Sagan ymmärtämään, mitä kaikkea Jurek on oveluudellaan ja älykkyydellään saanut selville Sagan puheenvuoroista. 
 

Norrtäljen kunnassa sijaitseva Högmarsö on yksi kirjan tapahtumapaikoista

Jurek on todella vaarallinen rikollinen. Hän on hyvin älykäs, ehkä poikkeuksellisenkin älykäs, hän pystyy hallitsemaan suuria kokonaisuuksia sekä ennakoimaan tilanteita ja vaaroja. Tällaisiin tekoihin eivät tyhmät pystyisi. "Selostaessaan operatiivista suunnitelmaa hän ajattelee Joona Linnan sanoja siitä, että kun kyse on Jurek Walterista, kaikki kunnioitus ja kaikki säännöt pitää unohtaa." (s. 342) Mietin, miten yhteiskunta voisi hyötyä Jurekin kaltaisen ihmisen älykkyydestä, jos sitä osaamista ja älykkyyttä,  joka nyt suuntautuu ihmisten surmaamiseen ja ihmisten minuuden mustaamiseen, voisi hyödyntää jossakin tavallisessa tehtävässä.

Helmikorvakoruilla on iso rooli kirjan tapahtumissa.

Suomalaistaustainen Joona Linna oli aiemmin sotilas. Hän toimi armeijan erikoisjoukoissa ja osallistui Alankomaissa järjestettyyn alan huippukoulutukseen. Sittemmin Joona opiskeli poliisikorkeakoulussa ja aloitti työskentelyn keskusrikospoliisin komisariona. Hän on hyvä ja taitava, sanotaan että kukaan ei ole Skandinaviassa päässyt Joonan tasolle haastavien murhajuttujen ratkaisemisissa.Taitava ja älykäs komisario kohtaa vertaisensa: älykkään ja taitavan rikollisen.

Oslon hautarauhan rikkojasta lähdetään liikkelle ja sitten mennään kovaa ja paikka paikoin tosi kovaa. Jännitys alkaa heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta, pakastimesta löydetyistä ihmisten osista, eikä vauhti hiljene missään vaiheessa. Kepler vie lukijaa mukanaan kuin pässiä narussa kohtauksesta toiseen suoraan pimeyden sydämeen. Kirjassa on erinomainen juoni, jossa on uskomattomia koukkuja koko kirjan ajan. Rakenne on tarkkaan pohdittu ja on todella toimiva: erillisistä tapahtumista muodostuu täydellinen kokonaisuus, synkkä fiktiivinen maailma. Taidokasta juonen kehittelyä tukee Keplerin vetävä ja dynaaminen kerronta.

Lars Kepler -nimimerkin takana on ruotsalainen aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kirjaa lukiessa voi aistia, että kirjailijat ovat nauttineet kirjan kirjoittamisesta ja juonen kehittelystä. Nyt seitsenosainen Joona Linna -dekkari on useissa maissa bestsellerlistojen kärkipaikoilla. 

Hyvää uutta vuotta ja antoisaa lukuvuotta myös vuonna 2019. Seuraavaa Joona Linna -sarjaa odotellen!

Lars Kepler -kirjailijanimen takana olevat Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril vuonna 2012. (Wikipedia)

Kirjasta ovat aiemmin postanneet mm Kirjasähkökäyrä 
ja Annika.

Vuoden 2018 parhaita lukukokemuksia

Vuoden lopussa on mukava katsastaa menneen vuoden lukukokemuksia ja miettiä, millaiset kirjat ovat olleet parhaita lukukokemuksia.  Kuluneena vuonna tuli luetuksi noin 80 kirjaa tai liki 100, jos ottaa mukaan myös lastenkirjat ja puutarhakirjat. Neljästä kategoriasta, kotimainen kauno, käännetty kauno, dekkarit ja tietokirjat, valitsin viisi mieluisinta.

Kotimainen kauno:

Heidi Köngäs: Sandra. 2017. Otava.

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja. 2018. WSOY.

Krista Launonen: Ofelian suru. 2018. Avain. 

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. 2017. Stresa.

 
Käännetty kauno:

Ayobami Adebayo: Älä mene pois. 2018. Atena.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. 2017. Otava.

Elizabeth Strout: Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat. 2017. WSOY.

Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. 2017. Sitruuna.

Dekkarit:

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanenkeli.. 2018. Crime Time.

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa.  2018. Tammi.

Lars Kepler: Lazarus. 2018. Tammi. (ei vielä postausta)

Jussi Adler-Olsen: Selfiet. 2018. Gummerus.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää. 2018. Myllylahti. 

Tietokirjat:
 

Kari Hotakainen: Tuntematon Kim Räikkönen. 2018. Siltala.

Stig Hansèn: Birgitta Ulfsson – Mikä ettei? 2017.Teos & Förlaget.

Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja – Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet. 2017. Tammi.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. 2018. Reuna.

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie. 2017. Siltala.

Ensi vuonna sitten uusiin haasteisiin. Mukavia loppuvuoden päiviä!

Hannu Mäkelän Krimiturkkisessa karhussa matkataan Venäjälle

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön. 2018. Kirjapaja. Kansi Mika Tuominen. 187 sivua.

"Krimiturkki on vanha ja kauhtunut ja maksaa joka suhteessa aivan liikaa sen todelliseen arvoon nähden, mutta se yllään Venäjän karhu nyt saapastelee." (s. 57) 

Lukupiirimme vuoden viimeisenä kirjana oli Hannu Mäkelän novellikokoelma Krimiturkkinen karhu. Kirjaa valitessamme päädyimme tähän kirjaan, koska  olemme lukeneet lukupiirissämme hyvin vähän novellikokoelmia. Paikalla joulukuun tapaamisessa oli seitsemän uskollista lukijaa; lähestyvällä joululla oli varmaankin vaikutusta läsnäolijoiden määrään. Pirkko P toimi lukupiirin vetäjänä.

Tässä novellikokoelmassa Hannu Mäkelä vie lukijansa tutustumaan elämään Venäjällä: venäläiseen arkeen, ihmisiin, politiikkaan ja kulttuuriin. Mäkelälle Venäjä on tullut tutuksi jo nuoruuden matkoilla, mutta venäläisen vaimon ja vaimon perheen myötä venäläisestä arjesta tuli kiinteä ja tärkeä osa Mäkelän omaa elämää. Mäkelä hallitsee venäjän kielen, mikä luonnollisesti helpottaa kanssakäymistä paikallisten kanssa ja on tärkeä tekijä, kun krimiturkin liepeitä avataan lukijalle. 

Kirja koostuu 24 novellista. Novellit ovat enimmäkseen lyhyitä, koska kirjassa on sivuja vain vajaat 200. Kirjaa on helppo lukea välipalakirjana - yksi novelli silloin ja toinen tällöin. Moni lukijoistamme totesi, että novellien lukeminen osoittautui tämän kirjan myötä melko mukavaksi lukukokemukseksi. 

"Pieni on ihminen, suuri luonto, ihmeitä kummatkin." (s. 152)

Mäkelän novelleissa käsitellään hyvin monia Venäjään liittyviä aihealueita. Lukupiiriläisemme totesivat, että omat asenteemme Venäjää ja venäläisiä kohtaan vaikuttivat aluksi negatiivisesti, mutta vähitellen - novelli novellilta - tavallisen kansan tapoihin ja elämään tutustuminen miellytti lukijoitamme. Mäkelän jouhea kerronta ja sympaattisuus venäläisiä kohtaan sopii erinomaisesti kuvaamaan tavallisen venäläisen elämää. Kirjan vahvuus mielestämme onkin Mäkelän kieli. Hän kirjoittaa elävästi, älykkäästi ja monia asioita - nykyaikaa ja historiaa - yhdistellen. Viehättävillä luontokuvauksilla ja osuvalla huumorin käytöllä Mäkelä saa kirjan kuvaukset elämään. Venäjänkieliset sanat ovat hauskoja yksityiskohtia.  

Novelleista erityisen hyviä lukukokemuksia olivat  mielestämme nuoren tytön kokemuksista kertova novelli Kolmio, vaimon ikonin katsojakokemuksia kuvaava novelli Ikoni sekä elämän virtaa käsittelevä novelli Elämän virta. Novellissa Saisiko olla kupillinen teetä? Mäkelä pohtii teekulttuurin katoamista Venäjällä. "Äkkiä kävi jopa niin, että vaikka menit minne tahansa parhaimpaan ravintolaan ja tilasit teetä, sait eteesi ison lasillisen kuumaa vettä ja sen viereen Lipton-pussin." (s. 80) Tsehov-novelli on Mäkelän ylistys rakastamalleen kirjailijalle.

Anton Tsehov (Wikipedia)

Keskustelimme myös kirjan nimen saaneesta novellista Krimiturkkinen karhu. Novellissa pohditaan Krimin kysymystä, samoin kuin Irakin ja Syyrian ongelmia. Mielestämme se voisi symboloida myös koko Venäjää: päällisin puolin komea, mutta kulunut ja paikoin raihnainen. Joskus kuuluu karhun murinaa. 

Summa summarum: Ennakkoasenteista huolimatta kirja oli lukijoillemme miellyttävä lukukokemus, mikä antoi aihetta tarkastella uudesta näkökulmasta naapurimaamme ihmisiä ja heidän elämäänsä. Mäkelä itse toteaa näin: "Kirjailijan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja  herättää kysymyksiä."

Hannu Mäkelän venäläinen Sveta-vaimo kuoli elokuussa v. 2017. Kirjassaan Valo – kertomus rakkaudesta (2018, Kirjapaja) Mäkelä muistelee yhteistä kahdeksan vuoden onnen aikaa. 

Nyt on lukupiiriläisten aika nauttia joulusta, uudesta vuodesta ja talvesta.  Tapaamme jälleen tammikuun loppupuolella Antti Heikkisen Mummo-kirjan parissa.

Rauhallista ja tunnelmallista joulun aikaa

Ihanaa joulun aikaa kaikille! Me matkaamme Raumalle. Siellä saamme nauttia joulusta suloisen 3-vuotiaan Minjan kanssa.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My Name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Lucyn lapsuuden  ja nuoruuden aika on ollut rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista ja oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla eikä pystynyt tekemään mitään auttaakseen lapsia. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Lucyn paras ystävä oli monet vuodet maissipeltojen keskellä kasvava mahtava puu. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja ja kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. "Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä." (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen." (s. 58)  

Lucy pelastui kirjojen ansiosta. Kolmannella luokalla hän luki koulusta saamansa kirjan Tillystä, joka oli likainen ja köyhä. Kirjojen myötä Lucy ei ollut enää yksin. "En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin." (s. 24) Lucy irtautui perheestään saadessaan stipendin collegeen. Niukan lapsuuden myötä Lucyllä oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

1980-luvulla Lucy joutuu viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Lucy on yksinäinen, mies inhoaa sairaaloita, lapset voivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tulee Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istuu Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. Lucy on hämmästynyt, hämillään, mutta ennen kaikkea onnellinen: hänen kaipaamansa, hänen rakastamansa äiti tuli. Kommunikointi äidin ja tyttären välillä on niukkaa. Liikutaan turvallisilla vesillä, puhutaan ja juorutaan kotikaupungin tutuista ihmisistä, keksitään hoitajille kutsumanimiä, mutta tärkeisiin asioihin, perheeseen, isään, Lucyn nykyiseen elämään, ei kajota. Gordionin solmu ei avaudu. Siitäkin huolimatta, että tärkeät asiat jäävät käsittelemättä, nuo viisi päivää eivät erota äitiä ja Lucya, vaan pikemminkin päinvastoin.

Äidin tapaamisesta, josta tuli Lucylle hyvin merkityksellinen tapahtuma, Lucy kertoo kirjassaan useita vuosia myöhemmin, kun äiti on jo kuollut. Strout on taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Hyvä niin. Näin jää lukijalle pohdittavaa. Pidin erityisesti Lucyn lapsuuden kuvauksesta, niin surkeaa kuin Lucylla olikin, Strout ei millään tavalla mässäile ankeudella. Kirjaa leimaa tunteiden laaja kirjo, synkkien sävyjen rinnalla koetaan myös voimakkaita ilon tunteita. 

Chrysler Building

Mielestäni New York on yksi maailman hienoimmista kaupungeista. Siksi luen mielelläni New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. Tässä kirjassa New York muodostaa vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille.  Sairaalan ikkunasta näkyy Chrysler Building, joka on mielestäni yksi maailman kauneimmista pilvenpiirtäjistä. Kiitos Laura Lyytiselle siitä, että tämä kaunis rakennus on kuvattu myös kirjan kannessa. Kääntäjä Kristiina Rikman on tehnyt jälleen kerran erinomaisen käännöksen. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)

Sabine Forsblom: Betinka

Sabine Forsblom: Betinka. S&S. 2018. Ruotsinkielinen alkuteos: Betinkan. Suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala. Kansi: Fredrik Bäck. 227 s.

Helsingin kirjamessuilla kustantajalta saatu arvostelukappale

I, I will be king
And you, you will be queen
Though nothing will drive them away
We can be Heroes, just for one day
We can be us, just for one day
DAVID BOWIE, "Heroes" (s. 5)

Betinka-Tina-Tinkan kanssa lukija lähtee aikamatkalle 70-luvun suomalaiseen pikkukaupunkiin. Vaikka paikkakuntaa ei mainita nimeltä, käy ilmi, että se on kaupunki, jossa on öljynjalostamo, joten Porvoossa siis ollaan. Luokkaerot näkyvät, ruotsalaiset ovat parempaa väkeä, heillä on omat asuinalueensa ja paremmat lähtökohdat elämässä menestymiseen.

Kun huomasin, että ollaan Porvoossa, päässäni kuului Matti Heinivahon ääni, kun hän lauloi Pikku neiti porvoolaisesta. Heinivahon pikku neiti porvoolainen ei ollut Betinka, vaan hän oli 60-luvun Miss Suomi Virpi Miettinen. Betinka kuuluu 70-luvun porvoolaisten nuorten joukkoon, iältään 13-25 vuotiaita, jotka kokoontuvat ilta illan jälkeen Guntan kotiin kuuntelemaan musiikkia, sitä parasta 70-luvun musiikkia, puhumaan Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta ja ennen kaikkea hakemaan huomiota ja hyväksyntää omalle itselleen. Guntan luona ollaan viikolla, viikonloppuisin lähdetään bussilla tansseihin. Tupakka, alkoholi ja myös huumeet kuuluvat viikonlopun tanssi-iltoihin. 

Ja luonnollisesti  käydään koulua. Herkullisia ja niin autenttisen oloisia ovat Forsblomin koulukuvaukset. Kirjailija kuvaa värikkäästi kaikkea kouluun liittyvää, mm oppilaiden välinpitämättömyyttä koulua kohtaan ja opettajien ivaamista."On ymmärrettävää, että koulussa pinnattiin ja tunnilla läheteltiin lappuja. Että heiteltiin paperitolloja ja pyyhekumeja, että kaiverreltiin nimiä pulpettiin niin kuin vangit sellien seiniin Alcatrazissa. Ja että ajanviete oli hukkaan heitettyä ja turhaa, koska pakomahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan ollut. Tuomio oli yhdeksän vuotta." (s. 70)  Koulukiusaamisen uhri on Lolan. Kiusaamista ei ihmetellä eikä siihen puututa. Se vain on osa arkipäivää. 

Mutta ei Betinkan elämä ole pelkkää koulua, Guntan luona istumista tai tanssi-iltoja. Betinkalle perhe ja lähisuku merkitsevät paljon. Betinka tulee työläisperheestä. Rahaa on vähän, isä on työtön, äiti kalanpakkaaja, Betinkan eno on saanut ehdonalaisen tuomion. Betinkan lähisuku on melko laaja, enkä välillä pysynyt perässä, kuka on kuka. Ajattelin, että perhesuhteita on varmaankin kuvattu jo aiemmissa Betinka-kirjoissa. Kirjan luettuani huomasin, että kirjan lopussa ollut sukutaulu olisi selvittänyt asiaa.

Suomenruotsalainen Sabine Forsblom on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Forsblomilta on aiemmin ilmestynyt kaksi Betinka-aiheista kirjaa, joita ei ole suomennettu. Tässä kirjassa on tavoitettu Betinkan kautta 70-luvun nuoruus, tyttöjen unelmat ja kaipuu, kiinnostus poikiin sekä heräävä seksuaalisuus. Hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen on niin tärkeää. Kun Betinkasta tuntuu oikein pahalta, pimeydessä odottaa susi. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija itse on ollut nuori 70-luvulla, niin tarkkaa ajankuvaus kaikkine yksityiskohtineen on. Levylistalta löytyvät mm David Bowie, Nazareth ja Edith Piaf. Suomalaisista Hurriganesin Roadrunner ja Get On kuuluvat ehdottomiin suosikkeihin samoin kuin Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen. Tytöt juovat minttuchokoa. Homous on kauheinta, mitä voi olla. "Homo oli likimain pahinta mitä olla saattoi. Oot sä homo, vai? kysyivät Daltonit, siis varsinkin Daltonit, jos joku poikkesi normista. Jos ei esimerkiksi halunnut juoda Koskenkorvaa pullon suusta kun juoma kiersi. Homo. Se oli pahinta mitä kukaan tiesi." (s. 106)

 

Forsblomin teksti on nautittavaa luettavaa. Niin värikästä ja kuvaavaa. Betinkan tunne-elämän kuvaus on eläytyvää. Kirjan halusi lukea hitaasti, ihan siksi ettei mikään mehukas yksityiskohta jäisi huomaamatta. Esimerkiksi näin: "Mikä tarttuu saunassa uuteen muoviseen pesuvatiin? Ei mikään. Kaikki huuhtoutuu reunan yli. Mutta mikä tarttuu vanhaan vatiin, kun muovi on jo naarmujen himmentämää? Aivan kaikki. Kaikki tarttuu kiinni eikä lähde enää irti. Mitä enemmän hangataan, sitä lujemmin kaikki tarttuu, ja jokainen joka on yrittänyt puhdistaa sellaista vatia tietää, että parempi olisi vain antaa olla. Vatia käytetään saunassa niin kauan kuin pystytään ja alennetaan sitten sianruoka-astiaksi. Jos ei satu olemaan sikoja, vadissa voi mainiosti säilyttää vääntyneitä  nauloja. Eipä juuri muuta." (s. 11) Kääntäjät ovat onnistuneet erinomaisesti tämän haasteellisen tekstin kääntämisessä.

Andy Warhol ja Martin Luther King -näyttelyt Tukholmassa

Pistäydymme monesti tässä loppuvuodesta ennen joulua Tukholmassa. Niin nytkin. Helsingissä ennen laivan lähtöä oli kiva piipahtaa Oodissa, joka oli meille ihan uusi tuttavuus. On se vaan niin upea, kertakaikkisen hieno rakennus, yhteinen tila.

Oodi

Siljan kannelta kuvattua

Tukholmassa kohteenamme oli Moderna museet, koska siellä oli Andy Warholin näyttely. Se oli mielenkiintoinen, vaikkakin Warholin teoksia oli aika vähän, enimmäkseen oli tekstiä. Sieltä puuttuivat mm Campbellin tomaattikeittopurkit. Mutta onneksi oli  Marilyn.

Marilyn Monroe in Black and White (1962)

Mao

Tätä mieltä on Warhol.

Katsoimme myös Modernan laajan vakionäyttelyn. Paljon siellä oli katsottavaa. Museon alakerrassa oli nähtävillä toinen toistaan upeampia piparkakkutaloja. Näitä oli mahdollisuus äänestää.  

Tässä yksi esimerkki upeista piparkakkutaloista.

Sitten lähdimme Gamla Staniin katsomaan joulutoria ja siellä huomasimme, että Nobel-museossa oli Martin Luther Kingin näyttely. Se olikin todella hyvä. Olin USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1968, jolloin Martin Luther King murhattiin. Paljon muistoja tuli mieleen.

Tulimme junalla Helsingistä Joensuuhun. Junassa oli yllätysmatkustajana Riku Rantala. Hän hoiteli kuulutuksia, toimi ravintolavaunussa tarjoilijana ja viihdytti matkustajia. Koko ajan kamera kintereillä. Minullekin hän tarjoili maittavan lihapulla-aterian. Ja saatiinhan siinä samalla sitten selfiekin.

Riku Rantala ja minä toivotamme mukavaa viikonlopun jatkoa ja hyvää joulun odotusta.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. 2018. Bazar. Englanninkielinen alkuteos Beauty for Ashes. Suomentanut Kristiina Vaara. Kannen suunnittelu Eija Vaarala. 316 sivua.

Helsingin kirjamessuilla kustantajalta saatu arvostelukappale

Cecilia Samartin on aiemmin kirjoittanut viihdyttäviä ja elämänläheisiä kirjoja, jotka ovat saaneet hyvän vastaanoton myös Suomessa. Näistä kirjoista on suomennettu kuusi, mm Senor Peregrino, Nora & Alicia ja Kaunis sydän. Haastattelussa Helsingin kirjamessuilla Samartin kertoi, että hän halusi tarttua uuteen haasteeseen. Hän kiinnostui ihmiskaupasta, teki laajaa taustatyötä ja huomasi jo pian, että ihmiskauppa on vakava, maailmanlaajuinen ongelma. Aihe ja laaja tutkimustyö suorastaan pakottivat Samartinia kirjoittamaan. Kirottu kauneus ilmestyi suomeksi syksyllä 2018. 

Kirjan kaunista kantta koristaa kolme perhosta. Perhoset symboloivat kirjan päähenkilöitä Sammya, Karlaa ja Inesaa. Sammy, 9 vuotta, asuu Ohiossa. Hänen äitinsä miesystävä hyväksikäyttää häntä. Sammyn tarinaa lukiessa tulee pakostakin mieleen, miten lapsi, pienikään lapsi, ei pysty kertomaan totuutta pelätessään itselle tai perheenjäsenille tulevia seuraamuksia. Sammy pakenee insestin mukanaan tuomia seuraamuksia, pettyy ihmisiin, pelkää ihmisiä, pakenee jälleen ja on lopulta Las Vegasissa, Sin Cityssä. Hän elää roskalaatikkoelämää, helppoa sekään ei ole, mutta prostituution kohtalolta hän säästyy.

Las Vegas (Wikipedia)

Sitten on moldovalainen 19-vuotias Inesa, jonka hääpäivä Zaimin kanssa oli jo sovittu. Mutta toisin kävi. Inesa kaapataan ja kuljetetaan aina Las Vegasiin saakka, lähes koko kuljetuksen ajan huumattuna. Hän ei halua sopeutua. "Sitten, lyhyen neuvottelun jälkeen, he johdattivat Billyn käytävän päähän huoneeseen, missä tyttö jolla oli pitkät punaiset hiukset oli sidottu alastomana tuoliin. Hänen suunsa oli teipattu kiinni ja hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat mustelmilla. "Me pidetään se aisoissa sen omaksi parhaaksi, ja myös meidän", vanhempi veli sanoi hekotellen. "Se on villi, mutta ei kauan." (s. 108-109)  Mutta villi ei voi olla, sopeutua täytyy, muuta mahdollisuutta ei ole. Inesasta tulee suuren Osamun luksushuora. 

Karla, tuo kaunissilmäinen 15-vuotias meksikolainen tyttö, joka elää huumeita käyttävän äidin ja ihanan pikkusiskon kanssa. Karla uskoo vääriin ihmisiin ja myös hänen kohtalonaan on Las Vegasin huorakadut. Kokeempi Tiina neuvoo ensimmäiselle keikalle lähtevää Karlaa: "Ne ovat vanhoja ja rumia ja jotkut niistä haisee pierulle. Mutta henki voittaa lihan, tyttö. Sillä samalla hetkellä kun ne iskevät näppinsä sinuun, siirryt vain mielessäsi jonnekin muualle." (s. 193) Tytöt Sammy, Karla ja Inesa kohtavaat Las Vegasissa ja alkaa hurjan pakomatkan suunnittelu. Tytöt tietävät, että pakeneminen ei ole helppoa, koska silmiä on kaikkialla.

Kirjan aihe on rankka, tärkeä ja ajankohtainen. Tytöt tulevat lähelle ja elävät ajatuksissa varmasti senkin jälkeen, kun kirja kannet sulkeutuvat. Aihe on tärkeä. Ihmiskaupan uhrit ovat tämän päivän orjia. Yli puolet ihmiskaupan uhreista on naisia ja heistä yli puolet on seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Merkittävä osa ihmiskaupan  uhreista on kotoisin Kaukoidästä, mutta ihmiskauppa Afrikan maista on lisääntymässä hälyttävästi.  

Ylen kuva-arkisto

Kirottua kauneutta lukee ajoittain kuin parastakin jännityskirjaa, ajoittain taas kirja näyttäytyy ajankohtaisena dokumenttina, jossa kolme ihanaa tyttöä ovat raa'an, epäinhimillisen, rahaa tekevän ihmiskaupan uhreja. Rankasta aiheesta huolimatta kirjasta tulee hyvä lukukokemus, kiitos Samartinin kauniin kielen sekä ansiokkaan ja selkeän rakenteen. Kirottu kaunes muistuttaa minua järkyttävästä Maragnanien & Aikpitanyin kirjasta Musta, kaunis ja kaupan - Euroopan uudet orjat (Into, 2007) sekä elokuvasta Lilja 4-ever. 

Cecilia Samartin© A T Mesina

Leon Uris kuvaa Kolmiyhteydessä Irlannin kuohuvaa historiaa

Leon Uris: Kolmiyhteys. 1996. Gummerus. Amerikkalainen alkuteosTrinity. Suomentanut Kaija Kauppi. Kannen suunnittelu Jorma Luotio. 841 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Olimme alkusyksystä Irlannin kiertomatkalla, joka suuntautui Dubliniin, Kerryyn, Galwayhin, Connemaraan ja Tullamoreen. Pohjois-Irlanti jäi näkemättä. Ihastuimme maahan, sen kauneuteen, sen vihreyteen, ystävällisiin ihmisiin ja kiinnostavaan historiaan. Matkalla jo päätin, että kotona otan lukuprojektiksi Leon Urisin Irlantia käsittelevän suureepoksen Kolmiyhteys.

Upeita maisemia Kerryn kierroksella

Kolmiyhteydessä Leon Uris (1924-2003) paneutuu Irlannin historiaan alkaen 1840-luvun suurista nälkävuosista vuoden 1916 pääsiäiskapinaan asti. Kirja muotoutuu Conor Larkinin ja hänen perheensä ympärille. Isä Tomas on vahva ja ylpeä, äiti Finola pakotetaan ehkäisemään seksuaaliset halunsa kirkon käskystä, lapsia on neljä: Conor, Liam, Dary ja Brigid. Perhe on katolinen. Larkinin perhe on fiktiota, mutta kirjassa kuvattu historian kulku ei ole. Larkineille, kuten muillekin irlantilaisille, 1840-luvun nälänhätä (The Great Hunger)  oli elävä muisto. 

Perunarutto oli totista totta. "Täpötäysistä laareista nousi pistävä haju. Kilty kahmaisi perunoita kouraansa ja katseli niitä puolipimeässä. Perunat litistyivät mustaksi vetiseksi sohjoksi jota valui hänen sormiensa välitse. Kilty kouraisi syvemmältä. Mätiä taas." (s. 73) Nälänhätä oli suuri ja vaikutukset olivat tuhoisat, koska Irlannissa ei juuri muuta kasvatettu kuin perunaa. Alituisen nälän liittolaisena olivat tappavat kulkutaudit. On puhuttu jopa kansanmurhasta, koska Britannia ei tehnyt mitään pelastaakseen kansan, jonka se oli valloittanut; päinvastoin Irlannista vietiin ruokaa Britanniaan.

Irlantilaiset rakastavat värejä

Nälkävuosien seurauksena Irlannin väkiluku putosi 8 miljoonasta 5 miljoonaan. Yksi miljoona kuoli nälkään ja kaksi miljoonaa lähti siirtolaisiksi. Larkinin perheelle heidän 20 hehtaarin maatilansa oli kaikkein tärkeintä mitä maailmassa oli, mutta se ei pystynyt elättämään koko perhettä. Niinpä Liam lähtee siirtolaiseksi Uuteen-Seelantiin ja Dary uhrautuu pappisuralle. Brigid jää kotiin suremaan rakastettunsa menetystä, kun taas Conor lähtee työn hakuun Londonderryyn. Koska työtä ei löydy, hän käyttää aikansa perehtymällä Irlannin historiaan. Conor, monen muun katolisen tavoin, lähtee mukaan kamppailuun itsenäisyyden saavuttamiseksi ja Englannista vapautumiseksi. Perustetaan Irlannin tasavaltalaisveljeskunta IRB (Irish Republican Brotherhood) johtamaan toimintaa ja myöhemmin 1900-luvun alussa uusi Sinn Fein -puolue. 

Dublin on tänä päivänä viehättävä ja viihtyisä kaupunki.

Mukaan kirjaan tulevat Weedit ja Hubblet, jotka edustavat Londonderryn vallassäätyä. He muodostavat avioliitolla sinetöidyn kyynisen liittoutuman. Hubblet ovat tulleet Irlantiin 300 vuotta sitten valloittamaan ja englannistamaan maata. Hubblen suvun vaikuttajana oli mm Sidney 1600-luvulla. "Hän oli Cromwellin mies länsi-Ulsterissa ja siinä ominaisuudessa hän pani toimeen kolme Irlannin historian kuuluinta verilöylyä. Koska katolilaisilla ei ollut varaa maksaa Cromwellin mielettömyyksistä, heidät karkotettiin Shannonjoen länsipuolelle - niin kuin tiedät - ja heidän maitaan varastettiin yli miljoona hehtaaria." (s. 221) Edelleen, "Perimmäisenä tavoitteena, tyrannian huippuna, onkin, että ensin steriloidaan Irlannin kansa ja sitten se muokataan englantilaiseksi..." (s. 598) 

Irlantilaista maalaismaisemaa. Connemaran poneja.

Hubblet ja Weedit hallitsevat kaikkea teollisuutta: laivanvarustamoja, paitatehdasta ja rautateitä. Äärimmäisen tärkeää on pitää protestantit ja katoliset työntekijät mahdollisimman vihamielisissä väleissä. Belfastissa sen sijaan vaikuttaa Skotlannista muuttanut presbyteerinen MacLeodien perhe, joka uhraa elämänsä kiihkeälle uskonnollisuudelle ja kuuliaisuudelle Englannille. Hubblet, Weedit ja MacLeodiet ottavat kaiken irti katolilaisista. Palkat ja tehtaiden työolot ovat kymmenen vuotta Englantia jäljessä, mutta he eivät välitä. "Ikkunoista ei tule valoa, koska ne ovat aina koneiden synnyttämän höyryn peitossa, ja naiset työskentelee paljasjaloin märillä lattioilla kahdentoista tunnin vuoroissa...Ensin melu vaurioittaa heitä, pehmentää jotenkin aivoja ja huonontaa kuuloa. Sitten kosteus hiipii heidän niveliinsä ja tekee ne ryhmyisiksi." (s. 516) Tilanne kärjistyy paitatehtaan tulipaloon, jossa kuolee yli sata katolista.  

Irlannissa on paljon lampaita.

Kolmiyhteys valottaa Irlannin historiaa kolmiyhteyden näkökulmasta. Katolisilla Larkineilla, anglikaanisella Hubblen suvulla ja presbyteerisella MacLeodien suvulla on kaikilla erilainen näkemys Irlannin tulevaisuudesta. Kolmiyhteyttä voi olla sekin, että perspektiivinä on tarkastella Irlantia menneisyyden, silloisen nykyisyyden ja tulevaisuuden näkökulmasta. Lukija pääsee mukaan Irlannin historian tapahtumiin, kokee, miten häikäilemätön ja epäinhimillinen Britannia on ollut irlantilaisten kohtelussa ja pystyy aistimaan Irlannin todellisen tragedian, tragedian, jota Uris ei halvenna eikä toisaalta myöskään latista, vaan antaa sille sen arvon, joka sille kuuluu. Englantilaisten lisäksi on vielä uskonto, katolinen kirkko, joka saa ihmiset tekemään iljettäviä asioita itselleen ja muille. Kirjan luettua ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, että irlantilaiset, erityisesti vanhempi sukupolvi, vielä tänäkin päivänä sylkäisee, kun tulee puhe englantilaisista. 

Uris oli synnynnäinen tarinankertoja parhaimmasta päästä. Pelkästään hyvillä kirjallisilla taidoilla ei pysty kirjoittamaan 841-sivuista kirjaa, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tosiasiat ovat sanoja, mutta elävän tarinankerrontaidon myötä lukija saa kirjasta ikimuistettavan lukukokemuksen.  Lisäksi tarvitaan henkilöitä, joihin lukija tutustuu ja joihin lukija pystyy samaistumaan. Tähän pystyy Uris tässä teoksessa, samoin kuin monissa juutalaisuutta käsittelevissä kirjoissaan, mm Exoduksessa ja Mila 18:ssa. Kolmiyhteydessä päähenkilö Conor saa osakseen varmasti kaikkien lukijoiden sympatiat. Minuun tekivät vaikutuksen kirjan vahvat naiset, mm Seamusin äiti Mairead, Conorin äiti Finola, lady Caroline, Atty Fitzpatrick ja luonnollisesti Shelley. Nämä henkilöt kulkevat kanssani vielä kauan aikaa. 

Moherin kalliot

Isona plussana kirjassa ovat useat kartat, jotka auttoivat hahmottamaan kirjan tapahtumaympäristöjä ympäri Irlantia. Mieleen jäi myös se, että Conor oli lukenut Kalevalaa, Suomen kansalliseeposta, ja oli kirjoittanut runoja kalevalaiseen runomittaan. Tässä kunnianosoitus Parnellille, tasavaltalaiselle taistelijalle. 
  
Piispoilta sateli / kirousta, / hallitus voihki: / haureutta. / Hänet tuomita tahdottiin. / Hyvettä huusivat myrkkyhuulet, / vaativat uhrausta. 
Parnell on vainaa, / Parnell on vainaa. / Sielu Irlannin on hänen haudassaan. (s. 421)

Irlantilainen kulttuuri on tärkeää. Tässä erään hotellin kirjastohuone, jossa on esillä irlantilaisia kirjailijoita.

Kirjan lukemisen myötä vahvistui halu päästä käymään Pohjois-Irlannissa. Erityisesti Belfast kiinnostaa. 

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tammen keltainen kirjasto. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017. Venäjänkielisestä alkuteoksesta U voiny - ne zenskoje litso suomentanut Pauli Tapio. 417 sivua.

Lainattu kirjastosta

Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien marraskuun lukupiirikirjana oli Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja. Meitä oli paikalla yhdeksän lukevaa leidiä keskustelemassa tästä tärkeästä kirjasta. Leila toimi vetäjänä tällä kertaa. Olimme aiemmin lukeneet saman kirjailijan teoksen Tsernobylista nousee rukous, joka mielestämme oli vaikuttava ja erinomainen kirja. Aleksijevits sai Nobel-palkinnon v. 2015 ja todella syystäkin. Hänen kirjansa ovat merkittäviä kirjallisuuden kentässä. Hän kirjoittaa dokumentaarista fiktiota, tosiasioita kaunokirjallisuuden keinoin. Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu on ilmestynyt v. 2018.

Se mistä virallinen historiankirjoitus vaikenee

Svetlana Aleksijevits haastatteli yli 800:a suuressa isänmaallisessa sodassa (toisessa maailmansodassa) taistellutta  neuvostoliittolaista naista noin sadalla paikkakunnalla. Hän aloitti neljä vuotta kestäneet haastattelut v. 1975. Näistä haastatteluista syntyi vaikuttava ja ainutlaatuinen kirja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirjan julkaiseminen sallittiin Neuvostoliitossa vasta v. 1985 Gorbatsovin tultua valtaan. Sitä ennen Aleksijevits oli saanut kustantajilta hylkääviä vastauksia. "Hylkäykset olivat aina samanlaisia: sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. Kommunistista puoluetta ei ole esitetty johtavassa ja suuntaa näyttävässä roolissa."  Suomessa v. 2017 ilmestynyt painos on uudelleen muokattu ja sisältää aiemmin sensuroituja kohtia. 

Orvokkikimppu kiväärin piipussa

Kun lukee kirjan takakannen tekstin, tulee pakostakin mieleen, että kysymyksessä on äärimmäisen rankka kirja. Näin eivät lukupiiriläiset olleet kuitenkaan kokeneet, vaan rankkojen kuvausten lomassa oli useimmiten näkyvissä toivoa ja valoa. Ehkä se on sitä, että naiset näkevät rankoissakin asioissa lohtua antavaa kauneutta. Lohtua ja rohkeutta antoi vaikkapa kukkien tuoksun ja linnun laulun muisteleminen.

Rakkaus isänmaahan velvoitti

Neuvostoliiton armeijassa palveli lähes miljoona naista mitä erilaisimmissa tehtävissä. Vastuualueet vaihtelivat läheteistä sairaanhoitajiin ja aina etulinjan tehtäviin, pommittajiin, ampujiin, räjäyttäjiin, miinoittajiin ja partisaaneihin. Tällaista naisten laajamittaista osallistumista taisteluihin ei ollut missään muussa sotaa käyvässä maassa. Kaikissa maissa, kuten Suomessakin, naiset työskentelivät lähinnä lääkintätehtävissä, mutta ei etulinjan tehtävissä. Miksi tilanne oli toinen Neuvostoliitossa? Stalinin nostattama kansallishenki - sosialistinen patriotismi - velvoitti kansalaisia antamaan kaikkensa, jotta suuri isänmaallinen sota saadaan voittoisaan loppuun. Haastatteluissa tuli selkeästi esille naisten tai oikeastaan nuorten 16-18 vuotiaiden tyttöjen ääretön rakkaus isänmaahan, halu ja velvollisuudentunto osallistua sotatoimiin. 

Monet joutuivat anomaan pääsyä rintamalle useita kertoja ja kohtaamaan miesten vähättelyä ja joskus jopa halveksuntaa. Mutta tyttöjen moraali piti. Huolimatta siitä, ettei heille ollut sopivankokoisia vaatteita, ei jalkineita, ei alusvaatteita, rohkeutta ja sitkeyttä heistä löytyi jopa niin, että useat heistä palkittiin kunniamerkein. Kirjan nimikin viitannee siihen, että sota todellakin on miesten maailmaa, jonne naisilla ei ole asiaa. Pohdimmekin, onko naisten osallistuminen sotatoimiin uhka miehisyydelle.

"Omat kaatuneet me keräsimme, mutta saksalaisia jäi kaikkialle. Jäätyneitä...Jäykistyneitä...Minä olin ajuri ja kuljetin tykeille ammuslaatikoita. Kuulin heidän kallojensa rusahtelun rattaiden alla. Luiden murtumisen. Ja olin onnellinen..." 

"On pakko kertoa, jottei se unohtuisi."

Sota päättyi. Päättyi voittoon. Mitä sitten? "Voiton jälkeen ihmiset vaikenivat. Vaikenivat ja pelkäsivät aivan kuten ennen sotaa..." Vainot jatkuivat, sotilaat unohdettiin. Naisten odotettiin olevan vaimoja, naisia, äitejä, ei sotaa muistelevia sotilaita. Mutta kuitenkin sota seurasi  mukana. "Sodan jälkeen palasin kotiin Tulaan. Huusin yöt läpeensä. Äiti ja sisko istuivat vierelläni...Heräilin omaan huutooni..." Jotkut Aleksijevitsin haastattelemista naisista olivat haluttomia muistelemaan, sillä muistot ovat kipeitä. "En halua muistella sitä", sanoo minskiläinen 75 vihollista tappanut tarkka-ampuja, mutta kertoo silti tarinansa. Toinen taas tahtoo. "Tahdon sanoa sanottavani. Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin." Mietimme, millaisia haastattelujen sisällöt olisivat olleet, jos muistot olisi taltioitu heti sodan jälkeen. 

Kirjan suomennokselle annamme ison plussan. Arvioimme lukemamme kirjat asteikolla 1-5. Sodalla ei ole naisen kasvoja sai arvosanan 4,61. Ainoastaan Adebayon Älä mene pois on nokittanut tämän pistemäärän. Tämä olikin tämän vuoden viimeinen kokoontuminen. Tammikuun aloitamme Petina Gappahin Muistojen kirjalla.

Svetlana Aleksijevits
© Margarita Kabakova

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta. että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."