Anna Kortelainen: Uusi Viipuri

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. Kuvitukset: Ville Tietäväinen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Ville Tietäväinen. 264 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä takaan teille, että vaikka talot ovat uusia, ne avaimet, jotka talvisodan lopulla luovutitte suojeluskunnalle joka ei teitä suojellut, ne avaimet sopivat uusiin lukkoihin. Ja kun menette ovesta sisälle, kaikki on tallella. Perhealbumit piironginlaatikossa, Pikku jättiläinen kirjahyllyssä, sohvatyynyt seslongilla, sukset liiterissä." (s. 245)

Tammikuussa 1940 Viipuri näytti surkealta. Tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui lähes 80 000 asukasta, oli muutamassa viikossa kärsinyt mittaamattomia vaurioita talvisodan pommituksissa niin, että vain joitakin kivitaloja oli säästynyt vaurioilta. Viipurin kaupunginvaltuusto kaupunginjohtaja Arno Tuurnan johdolla kokoontui väliaikaisissa tiloissa Viipurin osuusliikkeen toisen kerroksen ravintolasalissa päättämässä kaupunkilaisten evakuoinnista.  

"Tällä operaatiolla saataisiin Viipuri tyhjennetyksi kivuttomasti." (s. 42)

Kaupunginhallitus halusi antaa lohtua epätoivoisille kaupunkilaisille ja lupasi toimittaa asukkaiden irtaimiston heidän evakuointipaikkakunnilleen. Piti vain täyttää lomake ja luetteloida lähetettäviksi toivotut tavarat, viedä lomake viranomaisille ja luovuttaa heille asunnon avaimet. Näin kaupunkilaiset lähtisivät kaupungista vapaaehtoisesti eivätkä jäisi odottamaan pakkoevakuointia, järkeili kaupunginhallitus. Kaupunkilaiset tarttuivatkin oitis tähän mahdollisuuteen. Tarkkaa harkintaa tarvittiin, kun valittiin lähetettäviksi tarkoitetut tavarat. Tavaroiden painoraja oli 75 kiloa. Suuri joukko viipurilaisia olikin kerääntynyt Torkkeli Knuutinpojan torille odottamaan suojeluskunnan huoltotoimiston avautumista. Heidän joukossaan oli mm. kuuluisa näyttelijätär Viena L., konekirjoittajatar, kymmensormijärjestelmän paikallismestari Aino H., vaatturi Adolf A., Julija A. ja yksityinen vuokraisäntä Mihail P. Kun Vienan vuoro tuli, hän antoi tavaraluettelonsa lotalle.

"Ruskeassa paperissa oleva ulsterikangaspaketti (ruokasalin ison astiakaapin alla), neljä kappaletta vanupeitteitä + yksi filtti (sängyissä eri huoneissa, myös palvelijattaren huoneessa), palvelijattaren varusteita (keittiössä keskimmäisessä piironginlaatikossa), kolme kappaletta kylpytakkeja (vannahuoneessa), kaksi kappaletta karvalankamattoja ja kookosmatto (rullalla seinäinvierillä), tyynyjä ja verhoja." (s. 66)

"Laitatte minut ulkorakennukseen kuin minkäkin elukan." (s. 91)

Seuraavaksi tapaamme konekirjoittajatar Ainon Luopioisissa, jonne osa viipurilaisista oli sijoitettu. Oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen, paikalliset suhtautuivat epäluuloisesti tulijoihin eivätkä viipurilaiset olleet tyytyväisiä tilapäisiin majoituksiin koulujen lattioilla. Kotiin, kolmensadan kilometrin päähän Viipuriin, oli kova ikävä. Kävipä viipurilaisten delegaatio näyttelijätär Viena L:n johdolla Suomen Huollon Keskuksessa johtaja Urho Kekkosen pakeilla. Heidän viestinsä oli, että he haluavat kaupunkiin, koska he ovat kaupunkilaisia. Kekkonen lupasi tehdä parhaansa.

"Isäntäväen mukaan he ovat työtä vieroksuvia." (s. 131)

Toukokuussa 1941 rauhan jo vallitessa ilmassa oli kevään tuomaa optimismia. Toukokuun 2. päivänä 1941 valtioneuvosto kokoontui pääministeri Rangellin johdolla pohtimaan viipurilaisten sijoittamista. Tulijat olivat suomalaisten mielestä liian ylpeitä eivätkä edes halunneet sopeutua uusiin olosuhteisiin. 

"Uusi kaupunki siirtoväelle." (s. 158)

Urho Kekkonen, joka halusi kompensoida viipurilaisten menetystä, teki esityksen uudesta Viipurista, sellaisesta Viipurista joka olisi entisen näköinen samoine taloineen ja samoine asukkaineen. Kaupunki olisi hyvä sijoittaa jonnekin meren rantaan tasaiselle maalle. Ja paikkakin löytyi: Hanhikivi Pyhäjoen kunnassa Pohjanmaalla. Kekkonen oli jo ajatellut kaikkea, myös rahoitusta. Amerikkalaiset olivat lupautuneet rahoittamaan hanketta. Kekkosen aloitteesta Viipuri-hankkeeseen otettiin mukaan arkkitehti Alvar Aalto. Hanke sai Aallon myötä tuulta purjeisiin ja edistyi hyvää vauhtia, vaikkakin Aalto hautasi Kekkosen idean näköiskaupungista. Sen sijaan Aallon uudesta Viipurista tulisi komea, kaunis ja moderni funkkiskaupunki. Kekkonen uumoili, että viipurilaiset eivät ilahtuisi funkkiskaupungista. Näin hän suunnitteli puolustautuvansa: "Uudesta Viipurista teidän ei tarvitse enää koskaan lähteä. Ei koskaan enää ilmahyökkäyksiä, ei palopommeja, ei pakomatkoja. Saatte olla uudessa kaupungissa koko lopun ikänne." (s. 243)

Uutta Viipuria ei koskaan rakennettu. Sen sijaan syttyi jatkosota.

Arkkitehtitoimisto A. A. & Co: Uusi Viipuri, Pyöreä torni. (kirjan kuvitusta) 

Kirjassa on sekä faktaa että fiktiota. Kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että kirjan henkilöt ammatteineen ja kotiosoitteineen ovat todellisia, samoin kuin suuri osa kirjan tapahtumista. Lukijan ei tarvitse arvailla, onko kyseessä todellinen vai kuvitteellinen tapahtuma, koska marginaaliin on merkitty lähde, jos kyseessä on tositapahtuma.

Kirja tarjosi kiinnostavan lukukokemuksen. Kirjassa on paljon faktaa, jota on höystetty viipurilaisten kuvitteellisilla keskusteluilla. Monelle - minut mukaanlukien - tieto suunnitelmista perustaa Uusi Viipuri välirauhan aikana on uusi ja yllättävä. Mutta näin tapahtui, ja suunnitelman toimeenpanijana oli todellakin Urho Kekkonen. Uuden Viipurin perustamisesta kyllä tiedotettiin lehdistössä toukokuussa 1941, mutta sotauutisten ottaessa tilaa uutinen Uudesta Viipurista lienee painunut unohduksiin. Kortelainen pohtii, miten asiat olisivat menneet, jos Kekkosen aloite olisikin tullut hieman aiemmin. Mitä jos Suomen toiseksi suurin kaupunki olisi sijainnutkin Pohjanmaalla? Tätä sopii vain arvailla, mutta joka tapauksessa Kortelainen on löytänyt uuden, kertomattoman tarinan, joka ansaitsee esilletulonsa.    

Kirja on, kuten kaikki Kortelaisen kirjat, äärettömän sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Kirjan tapahtumat tekee eläviksi kirjailijan tekemä perusteellinen taustatyö, mikä saa Viipurin ja viipurilaiset elämään. Ken tuntee Viipurin, hänelle Viipurin autenttinen kuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Kirjan tekstiä täydentävät Viipurin kartta ja kattava lähdeluettelo. Ville Tietäväiselle kiitos kauniista taitosta ja taidokkaasta kannesta.

Marraskuussa luettua

Nyt alkaa joulun odotus. Sitä ennen yhteenvetoa marraskuussa luetuista kirjoista. Saldo on kymmenen kirjaa, joista yksi oli äänikirja. Marraskuu oli todella poikkeuksellisen hyvä kirjakuukausi. Mukaan mahtui muutama todellinen helmi. Pääpaino oli kotimaisessa kaunossa (6 kirjaa), käännettyä kaunoa oli yksi ja tietokirjoja kolme.

Kotimainen kauno:

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. Äänikirja. 

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty. Tammi. 2021.

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021.

Jenna Kostet: Margaretan synti. Aula & Co. 2021.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen. Like. 2021.

Käännetty kaunokirjallisuus: 

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021.

Tietokirjallisuus:

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021.

Linda Rantanen: Rikosten Rauma. Deadline Kustannus. 2021.

Asko Tanhuanpää: Risto Leino - Sinikultainen ääni.   IhoMedia Oy & HOCKEYROCK´N ROLL Oy. 2021. (ei postausta)

Top kolmen valinta oli tällä kertaa erityisen hankalaa, koska hyviä kirjoja oli niin monta. Tällaiseksi muodostui kolmen kärki: 

Rosa Liksom: Väylä 

Meri Valkama: Sinun, Margot  

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri.

Marraskuussa kävin kuuntelemassa Minna Lindgreniä Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -tilaisuudessa Porissa (linkki). Kävin kuuntelemassa myös Anni Kytömäkeä, kun hän vieraili Raumalla (linkki).

Vanhan Rauman joulunavaus oli mukava tapahtuma. 

Eilen avautui ensimmäinen joulukalenteri-ikkuna Vanhassa Raumassa.

Kerttu Horilan joulukalenteri-ikkuna

Ja olihan meillä 40-vuotishääpäivä. Jos ei olisi ollut tällaista pandemia-aikaa, olisimme varmaankin olleet kaukana täältä. Nyt ei oltu, muisteltiin vaan menneitä reissuja. Tässä Itävallassa pari vuotta sitten.

Ihanaa joulun odotusta kaikille! 

Vuoden 2021 parhaat lukukokemukset

 

Kerttu Horilan Marilyn istuu Rauman kirjaston lehtisalissa.

On vuoden 2022 toinen päivä ja on aika tehdä yhteenveto menneen vuoden parhaista lukukokemuksista. 

Luin viime vuonna 111 kirjaa. Olen valinnut viisi mieluisinta lukukokemusta näistä ryhmistä: kotimainen kauno, käännetty kauno ja tietokirjat. Valinta ei ollut helppo, monta hyvää kirjaa jäi listojen ulkopuolelle. Mielestäni viime syksy oli todella upea kirjauutuuksien osalta. 

Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kyseisestä kirjasta. Kannet ovat goodreads-kuvia, jos sellainen on ollut saatavilla.

Kotimainen kauno. Yhteensä 57 kirjaa, joista 17 dekkaria

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. 

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021.

JP Koskinen: Haukansilmä. Like. 2021.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Joona Keskitalo: Tottelemattomat. Bazar. 2021. (dekkari)

Käännetty kauno. Yhteensä 32 kirjaa, joista 7 dekkaria.

Kate Quinn: Ruusukoodi. HarperCollins. 2021. 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula & Co. 2021.

Leila Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa. WSOY. 2021.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula & Co. 2021. 

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021.

Tietokirjat. Yhteensä 22 kirjaa.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. 

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021. 

Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021. 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo. HS-kirjat. 2021. 

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. 

Kaikki vuonna 2021 lukemani kirjat löytyvät tämän linkin takaa. (linkki)

Syksyn huippujuttu oli kirjamessut, se että messut ylipäätänsä pystyttiin järjestämään. Osallistuin eka kertaa Turun messuille. Mukava kokemus! 

Toinen syksyn huippujuttu oli, että päästiin jatkamaan lukupiirejä. Olen mukana kahdessa lukupiirissä ja niin mukavia ja virkistäviä ovat olleet syksyn tapaamisemme. Tarkoitus on jatkaa molempien kanssa tammikuussa, mutta saa nähdä, miten tässä käy.

Olen huono osallistumaan haasteisiin. Taisin osallistua viime vuonna vain yhteen haasteeseen: Kirjan kannet auki. Osallistuin siihen siksi, koska kirjan kansilla on minulle suuri merkitys. Kansi vaikuttaa kirjan valintaan, viehättävä kansi antaa kirjasta kiinnostavan ensivaikutelman. Jos taas kansi ei puhuttele lukijaa, kirja saattaa jäädä sen vuoksi valitsematta.  Tässä linkki haastepostaukseeni (linkki).

Mukavaa lukuvuotta 2022!

Raumalla on kaunis ja toimiva kirjasto.

Ville Paajanen: Täällä kaukana jossain

Ville Paajanen: Täällä kaukana jossain. Books on Demand. 2021. 561 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään on meidän lohkolla ollut rauhallisempaa, mutta huomenna voi olla toisin. On nimittäin Stalinin syntymäpäivä, niin Heikki osasi kertoa ja arveli, että ryssä varmasti yrittäisi silloin. Olet ollut mielessäni monta kertaa, äiti. En ole aina ollut se kultainen lapsi ja huolta olen sinulle aiheuttanut välillä turhankin paljon. Anna anteeksi kaikki itsekkyyteni. Lupaan olla jatkossa mies, josta äitikin voi olla ylpeä. En tiedä kuinka huomenna käy. Minua vaan niin *******" (s. 124)

Eletään 1930-luvun lopun ihastuttavassa Viipurissa. Tuttuja paikannimiä vilahtelee tekstissä, mm. ravintola Espilä, Torkkelinpuisto, Kauppatori, Viipurin linna ja Monrepos'n puisto. Heikki ja Jaakko ovat koulukavereita. Jaakon mielenkiinnon kohde on autot, hän jopa aloitti automekaanikon opinnot, mutta ei saanut niitä loppuun. Silmissä siintää Fordin avoauto, mutta unelmaksi se taitaa jäädä, tuumii Jaakko. Heikkiä sen sijaan kiinnostavat yhteiskunnalliset asiat, tällä hetkellä erityisesti epävakaa maailmanpoliittinen tilanne. Yhdessä Heikki ja Jaakko rientävät illanviettoon ravintola Espilään, jossa "Harmony Sisters ja tanssiorkesteri Dallape esittivät juuri kappaletta "O Josef, Josef", joka oli heidän uusi hittinsä." (s. 24) Sieltä Heikki löytää Saaran ja kohta kirkonkellot soivat Viipurin tuomiokirkossa. Sitten tulee kutsu kertausharjoituksiin Terijoelle.  

"Maailma oli astumassa tuleen, joka polttaisi merkkinsä jokaiseen, eikä tulisi jättämään rauhaan edes yöllä." (s. 48) Heikin ja Jaakon, kuten niin monen muunkin suomalaisen miehen, talvisota alkaa. On sotimista, tiukkoja ja epätoivoisia tilanteita, välillä onnistumisen tunteitakin, pelkoa, unettomuutta, väsymystä. Talviolosuhteet ovat poikkeuksellisen vaikeita. Yhdessäolo sotilastovereiden kanssa lohduttaa ja antaa voimaa, toivoa tuovat vaimoilta, äideiltä ja tyttöystäviltä tulevat kirjeet ja paketit. Samanlaisissa tunnelatauksissa eletään myös Neuvostoliiton rintamalla. Sen rintaman sotapahtumia peilataan Antonin ja Aleksin kautta. Anton on taitava panssarivaunukomentaja ja Aleksi on vaunun radisti. Talvisota kestää 105 päivää ja päättyy Moskovan rauhansopimukseen. Suomi menettää Neuvostoliitolle mm. Viipurin. Jatkosota alkaa. "Suomalaiset tulivat hakemaan omaansa takaisin. Se, mikä oli vihan kylvämä, sen kuolema niittäisi." (s. 287) Viipuri vallataan takaisin. Sota on pitkä. Fyysinen, kuten myös henkinen, jaksaminen on koetuksella. Sodan päätyttyä Viipuri menetetään jälleen. Viipurin linnan torniin nostetaan punainen lippu.

Täällä kaukana jossain on fiktiivinen faktaan perustuva romaani talvisodasta ja jatkosodasta. Taustalla riehuu toinen maailmansota. Kirjailija haluaa linkittää Suomen sotatapahtumat muiden sodassa olevien maiden tapahtumiin. Maailmanpoliittiset tapahtumat saavat kirjassa välillä liikaakin tilaa, kun pääpainon olisi suonut olevan kotirintaman tapahtumissa. Välillä tulee tunne, että kirja on kuin historian oppitunti toisesta maailmansodasta. Kirjassa on sivuja 561. Täytyy kyllä myöntää, että olen yleensäkin hieman huono lukemaan paksuja kirjoja. Tämän kirjan lukemisessa meni viikko, ja useamman kerran putosin pois tapahtumien kyydistä. Kirja olisi mielestäni kaivannut tiivistämistä, karsimista ja muokkaamista, jotta tarina olisi pysynyt paremmin koossa.

Kirjan vahvuus on kiinnostava henkilögalleria. Paajasella on taito rakentaa eläviä ja aitoja henkilöhahmoja. Suomalaispojat Jaakko ja Heikki tulevat minulle läheisiksi. Jaakon äiti Saija on huolenpidossaan ja surussaan kirjan suosikkihenkilöni. Kirjan toinen vahvuus on tarkassa ajankuvauksessa. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä selvittäessään tapahtumien historiallisia taustoja. Henkilöiden käyttämä kieli ja sota-ajan arkipäivä pienine yksityiskohtineen antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Viipuri on hyvä valinta tapahtumien keskipisteenä. Viipurin kartta olisi ollut kiva lisä. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on tanssimisen kieltäminen sodan aikana. Valtioneuvoston asetuksella 7.12.1939 tanssiminen kiellettiin. Piti vakavoitua taisteluun, ei saanut ilotella. Tanssiminen oli kevytmielistä, seksuaalisviritteistä ja sankarivainajia häpäisevää. Tätä mieltä oli mm. Suomen vaikutusvaltaisin naisjärjestö Lotta Svärd. Tanssikieltoa lievennettiin välirauhan aikana, mutta kielto astui uudelleen voimaan jatkosodan alkaessa kesäkuun lopulla 1941. Mutta siitä huolimatta tanssittiin, niin myös Viipurissa. Tanssittiin sellaisissa paikoissa, jotka olivat virkamiesten katseilta piilossa, esimerkiksi tasaisilla kankailla, kedoilla, heinäladoissa, tyhjissä parakeissa ja hylätyissä rakennuksissa. Kiellettyjä tansseja on erinomaisesti kuvattu Markon Tikan & Seija-Leena Nevalan kirjassa Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948 (Atena 2020).

Ville Paajasen esikoisteos Täällä kaukana jossain tarjoaa monipolvisen lukukokemuksen erityisesti historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Viipurin kauppahalli. Valmistunut vuonna 1906. Kesä 2018, kuva AA.

Viipurin Pyöreä torni. Kesä 2018, kuva AA.

Tikka & Nevala: Kielletyt leikit. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Atena. 2020. 260 sivua.

Omasta hyllystä 

"Suomen tanssikieltoa on pidetty poikkeuksellisena ilmiönä sotaakäyvässä maailmassa. Useassa yhteydessä esitetään, ettei vastaavaa täyskieltoa toteutettu missään muualla. Tanssimista kyllä rajoitettiin toisen maailmansodan aikana muun muassa Saksassa ja sen miehittämillä alueilla. Japani kielsi toisen maailmansodan aikana tanssimisen ilman tanssilupaa ravintoloilta ja tanssisaleilta, ja lisenssijärjestelmä oli voimassa aina 2010-luvulle saakka. Kirkollisina juhlapäivinä tanssia on rajoitettu myös rauhan aikana monissa maissa." (s. 9-10)

Sain joululahjaksi toivomani kirjan: Tikan ja Nevalan Kielletyt leikit, joka voitti Tieto-Finlandia-palkinnon viime vuonna. Kirjan aihe, tanssin kieltämisen historia Suomessa, on kiinnostava. Kirja lähtee liikkeelle jo viime vuosisadan lopusta, mutta pääpaino on toisen maailmansodan vuosissa. Tuolloin vuonna 1939 tanssitilaisuuksien järjestäminen kiellettiin Suomessa. On luonnollista, että tällaista suurta päätöstä ei tehdä hetken mielijohteesta eikä kieltoa voi laittaa vain sodan syyksi. Kyllä tanssin kieltämisen syntyhistoria juontaa juurensa jo 1800-luvun loppuvuosilta, jolloin tanssia vastustivat kiivaimmin raittiusliike ja kirkko. Uskonnollisissa kirjoituksissa tanssi luokiteltiin maallisiin paheisiin yhdessä korttipelien ja alkoholinkäytön kanssa. 

Kiinnostavaa on, että sisällissodan aikana tanssiin suhtautuminen vaihteli laidasta laitaan sekä punaisten että valkoisten keskuudessa. Molempien joukkojen keskuudessa oli niitä, jotka tanssivat ja yhtälailla myös niitä, jotka kielsivät tanssin. Sisällissodan jälkimainingeissa tanssista innostuttiin entistä enemmän ja 1920-luvun jälkipuoliskolla tanssitilaisuuksien määrä räjähti todelliseen kasvuun. Kaikkialla tanssittiin, niin ravintoloissa kuin urheiluseurojen, ammattiyhdistysten, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestämissä iltamissa. Yksi syy tanssiharrastuksen kasvuun oli uusi tanssikulttuuri, "jonka ilmentymäksi nousi termi jazz. Jazz merkitsi suomen kielessä 1920-luvulla monia asioita: tietyntyylistä tanssia ja tanssijoita, joskus jopa uusia paritansseja kokonaisuutena." (s. 51) 

Mutta rajoitteita oli tulossa. Evankelisluterilaisen kirkon yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1933 esitettiin huoli siveellisestä turmelusta ja rikollisuuden kasvusta. Tapainturmeluksesta käytiin kiivasta keskustelua, joka johti siihen, että tanssia alettiin rajoittaa 1930-luvun puolivälissä. Mentiin niin pitkälle, että jotkut kunnat määräsivät nurkkatanssikieltoja, kuten Viipuri, vaikka laulun sanojen mukaan Viipuri tunnettiin kaupunkina, "jossa tanssia sai siellä aina". (s. 105) Vain ensimmäiseen luokkaan kuuluville ravintoloille tanssi sallittiin kahdesti viikolla erillisluvalla. Myös Helsingissä lokakuun alusta alkaen 1935 tanssiminen kiellettiin kaikilta muilta paitsi neljältä ensimmäiseen luokkaan kuuluvalta ravintolalta (Grand, Kämp, Pörssiravintola ja Seurahuone) sekä yhdeltä kesäravintolalta (Kaisaniemi).

Toinen maailmansota toi tullessaan tanssikiellon. Valtioneuvoston asetuksella 7.12.1939 tanssiminen kiellettiin. Piti vakavoitua taisteluun, ei saanut ilotella. Tanssiminen oli kevytmielistä, seksuaalisviritteistä ja sankarivainajia häpäisevää. Tätä mieltä oli mm. Suomen vaikutusvaltaisin naisjärjestö Lotta Svärd. Lotat nousivatkin sota-aikana naisihanteeksi, "joka symboloi kansakunnan moraalista ryhtiä niin olemuksensa kuin työnsä kautta". (s. 74) Muita tilaisuuksia sai järjestää sotatoimialueen ulkopuolella. Tanssikieltoa lievennettiin välirauhan aikana, mutta kielto astui uudelleen voimaan jatkosodan alkaessa kesäkuun lopulla 1941. On kiinnostavaa verrata Suomen tanssikieltoa muihin sotaa käyviin maihin. Vastaava tanssikielto oli voimassa ainoastaan natsi-Saksassa, kun taas esimerkiksi Englannissa tanssimisessa ei nähty mitään pahaa. Päinvastoin. "Tanssimusiikki oli briteille yksi keino lisätä sotaakäyvän kansakunnan hyvinvointia, ja tämän hyvinvoinnin oleellinen osatekijä oli tanssiminen." (s. 128) Suomessa, missä tanssiminen ei ollut sallittua, tanssimisesta rangaistiin. On arvioitu, että noin 15 000 suomalaista rangaistiin tanssimisesta, suurin osa sakkoihin ja muutama peräti vankilaan. Kaksi henkilöä kuoli poliisiratsioissa. Mutta oli selvää, että kansa halusi tanssia kielloista huolimatta. Tanssittiin sellaisissa paikoissa, jotka olivat virkamiesten katseilta piilossa, esimerkiksi tasaisilla kankailla, kedoilla, heinäladoissa, tyhjissä parakeissa ja hylätyissä rakennuksissa. 

Vuodenvaihteessa 1944-1945 Sisäasiainministeriön asetus vapautti yleiset tanssit. Ja nyt suomalaiset tanssivat ja tanssivatkin toden teolla. Tanssitilaisuuksien määrän on arvioitu olleen vuosina 1945-1948 tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia.

Kirja oli kiinnostava lukukokemus. Tutkijat ovat löytäneet mielenkiintoisen aiheen, jota ei juuri ole aiemmin tutkittu.  Lähdeluettelo osoittaa, että kirjaa varten on tehty laajaa kartoitus- ja tutkimustyötä. Tutkittua tietoa elävöittävät harkitusti valitut valokuvat ja lehtien sitaatit, jotka lisäävät tekstin kiinnostavuutta ja luettavuutta. 

Finlandia-palkinnon tietokirjallisuuden esiraatiin vuonna 2020 kuuluivat Suomen musiikkikustantajat ry:n toiminnanjohtaja Jari Muikku, Aalto-yliopiston viestintäpäällikkö Riikka Haikarainen ja kirjallisuuden suomentaja Jaakko Kankaanpää. Voittajan valitsi Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Näin Razmyar kirjoitti: "Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena”.