Kalle Päätalon klassikko Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Kalle Päätalo 100 vuotta -juhlapainos. Gummerus. 2019. Ensimmäinen painos 1958. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 517 sivua.

Omasta hyllystä

"Työmaa elää voimakasta muotoutumisvaihetta. Muurarit huutavat tiiliä ja kuraa. Tiili sujahtaa toisen viereen ja päälle, ja seinää kasvaa nopeasti. Iida repsikkatovereineen huhtoo laastipaljujen kimpussa ja miehet saavat kuulla hänen karmeita sanavuodatuksiaan. Ääniin sekoittuvat koneiden rouskutukset ja työntekijöiden huudot saaden aikaan melun, joka on ominaista runkovaiheessa olevalle rakennukselle." (s. 151)

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa Gummeruksen Kalle Päätalo 100 vuotta -sessiota. Keskustelemassa olivat Antti Heikkinen, joka oli kirjoittanut juhlavuoden julkaisun Kallio-poika sekä Karolina Timonen, jonka kirja Kirjeitä Iijoelle nostaa esille Iijoki-sarjan naishahmoja. Haastattelijana toimi Esa Lilja.

Vasemmalta: Antti Heikkinen, Esa Lilja ja Karolina Timonen Helsingin kirjamessuilla 25.10.2019.

Pidin Antti Heikkisen Kallio-poika kirjasta. (linkki) Heikkisen kirjaa lukiessani mietin, että Ihmiset telineillä saattaisi olla minua kiinnostava kirja. Tästä kirjasta ilmestyi Kalle Päätalo 100 vuotta -juhlapainos vuonna 2019. Kirjassa on mukana kiinnostava kuvaliite, Päätalon pienoiselämänkerta ja katkelma alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Kirjan tapahtumat ovat sidoksissa löyhästi Päätalon omaan elämään. 

Eletään sodan jälkeisiä 50-luvun jälleenrakentamisen vuosia. Suomi maksaa sotakorvauksia Neuvostoliitolle, asuntopulaan vastataan puolitoistakerroksisilla rintamamiestaloilla ja kaupunkeihin rakennetaan korkeita kerrostaloja kaupunkien väestömäärän kasvaessa voimakkaasti. 

Myös rakennusmestari Mauno Joensivu on osallisena uuden rakentamisessa. Hän on vastaavana mestarina Mammonalinnan kerrostalotyömaalla Tampereella. Joensivu on kolmekymppinen pohjoisesta Tampereelle muuttanut mies. Hän asuu vaimonsa Eilan kanssa Maunon rakentamassa omakotitalossa. Joensivu on käynyt teknisen koulun ja saanut hyvän työpaikan Rakennusliike Rantanen Oy:n palveluksessa. 

"Kesällä töitä teki maalari. Kesällä töitä teki muurari. Kesällä töitä teki hanslankari ja holvilla timpuri." (s. 151)

Kirjan pääroolissa on työ ja sen tekeminen. Joensivu viihtyy työssään Mammonalinnassa. Niin tekee lukijakin. Päätalo kuvaa elävästi kerrostalon rakentamista vaihe vaiheelta ja tutustuttaa lukijan rakennustyömaan työntekijöihin. Työmaalla on parhaimpina aikoina jopa parisataa työntekijää, joten on selvää, että ihmistyyppien kirjo on laaja. 

Rakennustyömaan arki avautuu lukijalle. Työntekijät saapuvat naulareppujensa kanssa työmaalle ennen seitsemää, jolloin jaetaan päivän työt, sitten seitsemältä soi pimpparauta ja työ voi alkaa. Ammattimiesten apuna ovat repsikat ja lautapojat. Palkkapussit jaetaan perjantaisin. Irtisanomisaika on yksi päivä. Näin mennään päivä päivältä. Mutta on päiviä, jolloin kaikkien työntekijöiden työteho ei ole parhaimmillaan. Syy siihen on lähes aina sama: alkoholi. Joensivu tuntee huolta työntekijöistään, hän pyrkii ymmärtämään ja ohjeistamaan. Sementtimies Oskari Heinosesta Joensivu toteaa: "Lisäksi hän on rehellinen, eikä myöskään ole parempaa työmiestä kuin Heinonen juoppotuuriensa välisenä aikana". (s. 71) Mutta viina vie Heinosen. Liian monen työntekijän tilipussista viinaan kuluu melkoisen suuri markkamäärä. Luvan kanssa viinaa saa juoda harjannostajaisissa, joka on tärkeä tilaisuus sekä työnantajalle että työntekijöille.

Yhteiskunnan muutokset näkyvät myös rakennustyömaalla. Eräänä päivänä Joensivulle ilmoitetaan, että Mammonalinnan työmaalle on valittu luottamusmies. Ja edelleen Joensivulle tulee luottamusmies ilmoittamaan: "Olen tässä meidän työntekijöiden yhteisellä asialla. Oli tuolla ruokailuhuoneessa kokouksen tapainen ja päätimme esittää, että rappareille tuntia kohti maksettavaa urakan ennakkomaksua - ulosantia - olisi korotettava." (s. 377) Kun työnantaja ei suostu vaatimukseen, on seurauksena istumalakko.

Ymmärtäväinen toveruus

Maunon ja Eilan avioliitto kariutuu. Mauno on ollut uskoton, eikä Eila voi antaa sitä anteeksi. Haikein mielin Mauno muuttaa pois yhteisestä talosta. Murhe ja suru valtaavat mielen, näinkö yksinäisiä päivät ovat. Sitten elämään tulee Liisa. Ilomielin Mauno ottaa Eilan elämäänsä, vaikkei mitään roihuavaa rakkautta sytykään heidän välilleen. "Liisa Lahti ja Mauno Joensivu olivat vieraiden ihmisten taholta katseltuina kaksi päinvastaista luonnetta. Liisa oli iloinen ja jutteli mielellään vähemmän tutussakin seurassa. Hän oli myös reipas ja välitön, vailla sitä teeskentelyä, jolla rakkauskertomusten kirjoittajat kertovat naisten saavuttavan heille tarpeellisen salaperäisyyden ja  vaikeasti valloitettavuuden tunteen." (s. 472)

Mauno puolestaan on vaatimaton ja hieman syrjäänvetäytyvä perisuomalainen mies. Mauno arvostaa ennen kaikkea rehellistä työtä. Kiitoksen Joensivu antaa äidilleen: "Äiti, noiden vuosien keskeisin henkilö, oli opettanut hänelle, että köyhän mökin penikka ei voi saavuttaa kultaista omenaa eikä paratiisia, mutta sitkeä, rehellinen työ voi nostaa parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, kuin minkä vanhemmat ovat koskaan saavuttaneet." (s. 91)  

Pidin kirjasta. Pidin realistisesta 1950-luvun ajankuvasta, pidin siitä, että Päätalo ei saarnaa eikä paasaa. Ideologisten näkemysten sijaan Päätalolle on tärkeämpää kuvata ihmisiä, työtä ja ihmissuhteita. Henkilöhahmojen rikkaus sekä värikäs ja elävä kieli ovat Ihmisiä telineillä -kirjan vahvuuksia. 

Antti Heikkinen: "Päätalon vertaista ei ainuttakaan."

Päätalo on ollut ja on vieläkin yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista, voidaan puhua jopa vertaansa vailla olevasta ilmiöstä. Monet Päätalon 44 teoksesta ovat olleet kautta vuosikymmenten myyntilistojen kärkipäässä. Monet, monet suomalaiset miehet saivat joka joulu odotetun joululahjan: Päätalon uusimman kirjan. Köyhistä oloista lähteneenä Päätalolla riitti ymmärrystä vaatimattomista oloista ponnistaville ihmisille. 

Osuvasti Heikkinen kirjoittaa Kallio-poika -kirjassaan, että Päätalo jätti meille perinnön. "Perinnön, jonka kautta voimme ymmärtää maatamme, historiaamme, itseämme ja muita ihmisiä."

Katkelma alkuperäisestä käsikirjoituksesta

Huhtikuun kuulumiset

Kirjat kuuluivat huhtikuun koronakuukauteeni. Loppupuolella huhtikuuta pääsin onneksi pihatöihin. Siinäpä se huhtikuu olikin. 

Viikolla kävimme tarkkailemassa kevään merkkejä Tuupovaaran Öllölässä. Paljon oli vielä lunta, mutta kevättä kohti toki mennään.

Tuupovaaran Öllölästä Koskenniskan myllyltä

Huhtikuussa tuli luettua/kuunneltua peräti 15 kirjaa. Se on ennätykseni. Siihen on yksi syy: korona. Eli onneksi on kirjat!

Kotimainen kauno:

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen.  Otava. 2019.
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. Äänikirja.
Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2012. (ei postausta)

Kotimaiset dekkarit:

Outi Hongisto: Veljet Amir. Myllylahti. 2020.
Tero Somppi: Katedraalimurhat. Myllylahti. 2019.
Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019.

Ulkomainen kauno:

John Grisham: Tilinteko. WSOY. 2019. 
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020.
Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6. Sitruuna. 2020.
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta. Siltala. 2019. Äänikirja.
Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co. 2018. Äänikirja. (ei postausta)

Ulkomaiset dekkarit:

Pascal Engman: Polttava maa. WSOY. 2020.
Camilla Sten: Kadonnut kylä. Bazar. 2020.

Tietokirjat:

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019.
Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinko Kustannus. 2020.

Oli ilo lukea todella hyviä kirjoja. Jos otan joka ryhmästä yhden tosi hyvän, niin lista olisi tällainen:

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. Äänikirja.
Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019.
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020.
Pascal Engman: Polttava maa. WSOY. 2020.
Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019.

Puutarhatyöt jatkuvat kera äänikirjojen. 

Hyvää vappua!

Lena Andersson puutarhatöitä vauhdittamassa

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta. Siltala. 2019. (kirja 2014).  Suomentanut Sanna Manninen. Lukija Anna Saksman. 4:57:55.

Vaara-kirjastot

Anderssonin Omavaltaista menettelyä sai Ruotsissa August-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2015. Siitä tuli menestys myös Suomessa, ainakin päätellen tuon vuoden ylistävistä arvosteluista ja blogipostauksista. Itseltäni tämä kirja oli mennyt aivan ohitse. Siksipä otin Anderssonin seurakseni ruusupensaiden leikkaamiseen. 

Pääosassa on Ester Nilsson, 31-vuotias esseisti ja runoilija. Ester elää ihan tavallista elämää turvallisessa parisuhteessa. Hän on freelancer ja kun hänelle tarjotaan seminaariesitelmän pitämistä kuvataiteilija Hugo Raskin taiteesta, hän ottaa tehtävän ilomielin vastaan. Jo esitelmää tekiessään Esteristä tuntuu, että hän on rakastunut tai ainakin ihastunut Hugoon. Ester pitää esitelmän, ja Hugo kertoo pitäneensä esitelmästä. Esterin ilo on suuri, kun Hugo pyytää häntä ravintolaillalliselle. Seuraa uusia ravintolaillallisia älykkäine keskusteluineen. Sitten se onkin menoa - Ester tuntee suurta rakkautta Hugoa kohtaan. Tunne on niin voimakas, että hän katsoo, ettei voi enää elää parisuhteessa. Hän irrottautuu suhteestaan, muuttaa äidin luo ja myöhemmin kaupungin vuokra-asuntoon. 

Ester kaipaa fyysistä läheisyyttä Hugon kanssa. Koska Hugon työhuoneella on jatkuvasti apulaisia ja hännystelijöitä, Ester kutsuu Hugon omaan asuntoonsa. Kasvissyöjä Ester valmistaa kana-aterian, Hugo tuo tullessaan tuolin ja polttaa viisi savuketta. Sitten he rakastelevat. Seuraa vielä pari yhteistä yötä. Nyt kaikki onkin selvää. Heillä on rakkaussuhde, niin Ester ajattelee. Esterin maailmassa ei enää ole mitään muuta kuin Hugo, hän ei pysty keskittymään työhönsä, hän vain odottaa Hugon yhteydenottoa. Ester päättää, että hän itse ei soita, ei soita, ei soita. Mutta kuitenkin hän soittaa. Kerran, toisen ja kolmannenkin kerran. Mutta Hugo ei vastaa. Joskus Hugo vastaa ja selittää. Esterille pienikin myönteinen vihje merkitsee lupausta. Mutta yhteisiä öitä ei enää tule, ravintolaillallisetkin harvenevat. 

Järki katoaa

Kirja on otsikon mukaisesti romaani rakkaudesta. Kyllä, mutta rakkaus on vain Esterin rakkautta Hugoa kohtaan. Esterille rakkaus on mieletöntä ja huumaavaa, Ester on valmis mihin vain saadakseen huomiota Hugolta. Hugosta tulee Esterille pakkomielle. Ester pettää itseään tullakseen rakastetuksi ja yhä uudestaan ja uudestaan jaksaa ylläpitää toivoa. Näinkö sokeaa on rakkaus?

Tällainen oli tämä "rakkaustarina". Mikään nautinto tämä kirja ei minulle ollut. Minua tämä tarina ei satuttanut, ei herkistänyt, ei ihastuttanut, vaikkakin Andersson osaa kirjoittaa todella taitavasti. En ymmärtänyt Esteriä, olin raivoissani hänelle, ärsyynnyin hänen käyttäytymisestään. Teki mieli läpsäistä ja todeta, että tule toki järkiisi tyttö-kulta. Mutta vei kauan aikaa - yli vuoden - kunnes Ester tuli järkiinsä.

En jaksanut myöskään innostua Esterin filosofisista pohdinnoista, joita en aina edes ymmärtänyt. Ester pohtii ihmisen dilemmaa hieman vaikeatajuisesti. Tässä kohtaa piti pysäyttää piikikkäiden ruusupensaan oksien leikkaaminen, etsiä kiireesti kynä ja lehtiö esille ja kirjoittaa muistiin.”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma." 

Mutta niin tulivat ruusupensaat leikatuiksi. 

Kirjasta on postattu hyvin monissa blogeissa ja lähes poikkeuksetta kirjasta on pidetty.

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään kuuntelukirjana

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. (kirja 2015.) Lukija Jukka Peltola. 8:54:00.

Vaara-kirjastot

Puutarhakausi on alkanut! Lumet ovat lähestulkoon sulaneet pihastamme, aurinko paistaa ja maa alkaa kuivua. Kevätkukat kukkivat. Siispä kuokka käteen, luurit korville ja sitten töihin. 🌷

Pidin JP Koskisen kirjasta Tulisiipi (Like, 2019) (linkki) todella paljon, jopa niin, että Tulisiipi sijoittui listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi teokseksi. Ja olihan Tulisiipi myös viime vuoden Finlandia-ehdokkaana. Samoin pidin Koskisen kirjasta Ystäväni Rasputin (WSOY, 2013).

Kuinka sydän pysäytetään julkistettiin talvisodan päättymisen 75-vuotispäivänä 13.3.2015. Kirja kuvaa ajanjaksoa sisällissodan jälkimainingeista talvisotaan asti eli julkistamispäivä oli ajatuksella valittu.

Valdemar Viktor Stendahl oli sotinut tsaarin sotavoimissa yhdessä Mannerheimin kanssa. Tsaarin kukistuttua Stendahl haluaa jatkaa sotimista. Hän siirtyy punaisten riveihin neuvostovallan palvelukseen. Samalla hän hylkää perheensä, Helsingissä asuvat äidin ja neljä lasta. Perhe joutuu Suomenlinnan punavankileirille, mutta heidät kuitenkin vapautetaan Mannerheimin käskyllä.  Juholle, perheen vanhimmalle lapselle, lankeaa iso vastuu perheen toimeentulosta. Juhoa, isänsä tavoin, kiinnostaa sotilasura. Muistissa ovat isän spartalaiskertomukset, jotka ovat juurtuneet voimakkaasti Juhon mieleen.

Juhon sukunimi muuttuu Kivilaaksoksi. Hän on 30-luvulla Mannerheimin palveluksessa diplomaattina ja apulaisena, joka lähetetään sinne, missä tarvitaan korvia kuuntelemaan. Kielitaitoisena Juho sopii tehtävään hyvin. Neuvottelemaankin Juho pystyy. Hän osaa olla ovela, jopa häikäilemätön, hän osaa muuntautua tilanteen mukaan. Rohkeasti hän astuu suuriin saappaisiin, kun Mannerheim lähettää hänet neuvottelumatkoille Berliiniin ja Moskovaan. Juho uskoo rauhaan viimeiseen asti. Mutta talvisota syttyy. On itsestään selvää, että Juho lähtee sotimaan. Sotaa ja rintamaolosuhteita kuvataan kirjassa hyvin realistisella otteella. Sodan järjettömyys ja raakuus heijastuvat taistelujen kuvauksissa. 

Tiedämme ja tunnemme 30-luvun historian tapahtumat. Koskinen on yhdistänyt taitavasti fiktiivista aineistoa historialliseen todellisuuteen. Tapaamme useita henkilöitä, jotka ovat tunnettuja historiallisia henkilöitä. Mainittakoon heistä vaikkapa Pontus Artti, Artturi Vuorimaa, Aimo L. Lahti, A.F. Airo ja Arvo Poika Tuominen. Ja onpa mukana myös legendaarinen "Marokon kauhu" Aarne Juutilainen. Välillä tuli tunne, että olen lukemassa tietokirjaa ja pitipä kerran googlettaa jopa Juho Kivilaakso. 

Tämä kirja osoittaa, kuten aiemmat lukemani Tulisiipi ja Ystäväni Rasputin, että Koskinen on historiallisten tapahtumien taidokas tulkitsija. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kuvauksen mukaan kyseessä on sota- ja rakkausromaani. Sotakirja tämä ilman muuta on. Rakkausromaanikin kyllä, mutta Juhon rakkauden kohde ei ole pelkästään lapsuudenystävä Laura, joka touhuaa asekaupan parissa ja jonka tavoitteena on saada yhä vain lisää rahaa, eikä myöskään amerikkalainen reportteriführeriksi itseään kutsuva Vera. Yhtä lailla Juhon rakkaus suuntautuu isään, tuohon punaisten puolelle loikanneeseen sotilaaseen. Suurin Juhon rakkauksista lienee sota.    

Odotin paljon tältä kirjalta. Lukemisen jälkeen tuli tunne, että sain paljon enemmän. Kirja on taitava historiallinen kuvaus yhden miehen elämästä ja 30-luvun politiikasta. Koskinen todellakin näyttää, kuinka sydän pysäytetään. 

Hyvällä äänikirjalla on hyvä lukija. Kiitos Jukka Peltola.

Pekka Hiltusen Syvyys, Studio-sarjan neljäs osa

Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019. Kansi: Sami Saramäki. 374 sivua.

Omasta hyllystä

"Lia ei tiennyt, montako sataa kertaa oli astunut tähän paikkaan, mutta aina sillä oli samanlainen vaikutus. Studio oli suuri huoneisto korkean toimistotalon viidennessä kerroksessa Banksidessa, näköetäisyydellä Thamesista. Se sijaitsi Park Streetillä, aivan Lontoon ytimessä, ja silti sen sisällä tuntui kuin olisi suojassa kaikelta, hiukan irrallaan valtavan kaupungin humusta." (s. 20)

Pekka Hiltusen Syvyys jatkaa vuonna 2011 alkanutta Studio-sarjaa. Tätä ennen sarjassa on ilmestynyt kolme osaa: Vilpittömästi sinun (WSOY, 2011), Sysipimeä (WSOY, 2012) ja Varo minua (WSOY, 2015). Viaplayn tv-sarja Cold Courage, joka perustuu Studio-kirjoihin, saa ensi-iltansa toukokuussa 2020.

Syvyys-osan päähenkilöinä ovat edellisten kirjojen tavoin Lontoossa asuvat suomalaisnaiset Lia ja Mari. Lian varsinainen työ on Level-lehdessä. Hän pitää työstään, vaikkakin lehtityön haasteellisuus on vähentynyt aikakausilehdistön siirryttyä yhä enemmän internetin hyödyntämiseen. Oman työnsä ohella Lia on mukana Marin johtaman Studion toiminnassa. Studiossa toteutetaan Marin johdolla kulissien takaisia salaisia tehtäviä. Marin työporukkaan kuuluvat Lian ohella Rolo, Rico, Paddy, Maggie ja herra Vong, kaikki todellisia oman alansa ammattilaisia. Eikä sovi myöskään unohtaa suloista, kaikkien rakastamaa Gro-koiraa. 

Julmaa ja epäinhimillistä

Espanjan Extramadurassa toimii kaivos, jossa työskennellään epäinhimillisissä olosuhteissa. Tehtaan johto houkuttelee afrikkalaisia kaivokseen töihin. Työntekijöille ei makseta luvattuja palkkoja. Heidät pakotetaan epäinhimillisiin orjuutta muistuttaviin työolosuhteisiin. "Heillä ei ollut mitään oikeuksia, eikä heitä päästetä lähtemään pois. Työt tehdään vanhanaikaisilla menetelmillä, romukoneilla. Siellä ei ole työsuojelua. Heillä ei ole minkäänlaista sairausturvaa - jos he loukkaantuvat kaivoksissa, he jäävät vain toisten työläisten avun varaan." (s. 40) Nyt Studion toimesta kaivokselta salakuljetetaan Lontooseen neljä hengenvaarassa olevaa miestä. Mutta matka Espanjasta salaa Englantiin ei ole helppo, varsinkin kun heitä varjostaa El Pico, tappamisen ammattilainen. Haaste on suuri, ja siksi Mari pohtii: "Hän ja Studio ovat pystyneet vuosien varrella niin moneen operaatioon - mutta voi olla ratkaiseva virhe olettaa, että he kykenisivät niihin jatkuvasti." (s. 167)

"Mihin kaikkeen Mari oli heitä johdattamassa?" (s. 74)

Lukija joutuu mukaan jännittäviin tapahtumiin, kun vaihe vaiheelta selviää, keitä nämä Espanjasta tuodut miehet ovat ja miksi heidät halutaan tuoda Englantiin. Samalla avautuu tapahtumien yhteys Marin rankkaan lapsuuteen. Lia puolestaan huomaa ajattelevansa, että "Marin ja Studion ansiosta Liasta oli tullut vahvempi ihminen. Hän oli joutunut kokemaan ahdistavia asioita mutta oli kiistatta nyt myös voimakkaampi." (s. 74) Ja nyt Lia todellakin osoittaa rohkeutensa antamalla oman panoksensa kaivostyöläisten asian eteenpäin viemiseksi.

Olen pitänyt kaikista Studio-kirjoista ja niin pidin tästäkin. Tarina on yllätyksellinen ja jännitys tiivistyy loppua kohti. Pidän tavasta, kuinka Hiltunen valmistelee ratkaisevia lopputapahtumia, vaikkakin tässä kirjassa tapahtumia valmistellaan vähän turhankin pitkästi. Jokainen Hiltusen kirjoista käsittelee jotakin yhteiskunnallisesti tärkeää teemaa. Niin tämäkin. Orjatyövoiman käyttö ei suinkaan ole vierasta todellisuutta tänäkään päivänä. 

Pidän siitä, että kirjojen tapahtumat sijoittuvat konkreettisiin, todellisiin paikkoihin. Lukiessani ensimmäistä osaa Vilpittömästi sinun seurasin kirjan tapahtumia Lontoon kartalta. Samoin tässäkin kirjassa bongasin mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi ravintola Rochelle Canteen, jossa Lia ja Bengo ruokailivat.

"Ravintolalla oli omintakeinen juju: salaperäinen sisäänkäynti. Se sijaitsi entisessä koulussa, korkean tiilimuurin ympäröimänä Shoreditchin muodikkaalla alueella." (s. 144)

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa.

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Mummo matkalla ja Kirjakirjokansi.

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Everything I Never Told You. Suomentanut Sari Karhulahti. 285 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lydia on kuollut." 

Tämä hätkähdyttävä lause aloittaa kirjan. Lydian perhe ei vielä tiedä, että tyttö on kuollut. Lydiaa odotetaan aamiaiselle - turhaan. Muutaman päivän päästä hänet löydetään hukkuneena läheisestä Middlewoodjärvestä. Mitä on tapahtunut? Onko tämä 16-vuotias tyttö rikoksen uhri vai onko hän tehnyt itsemurhan, sitä joutuvat pohtimaan ja tutkimaan sekä Lydian perhe että poliisi. 

Suru ja epätietoisuus valtaavat Lydian perheen, isä Jamesin, äiti Marilynin, isoveli Nathin ja pikku-sisko Hannahin. Tämän hetken aikatasosta siirrytään vuoteen 1957, jolloin isä James ja äiti Marilyn tapasivat.

James P. Lee

James Lee on kiinalaistaustainen amerikkalainen, joka opettaa historiaa Harvardin yliopistossa. Kolmatta vuotta collegessa opiskeleva Marilyn osallistuu James Leen Karjapaimenet amerikkalaisessa kulttuurissa -kurssille. Marilyn yllättyy nähdessään opettajan. "Hän on Kaukoidästä, ajatteli Marilyn, joka ei ollut kohdannut koskaan aikaisemmin ketään aasialaissyntyistä." (s. 35-36)  Kaunis Marilyn ihastuu opettajaansa. Tapahtumat etenevät Marilynin ehdoilla.

"Omapahan on elämäni." (s. 58)

James ja Marilyn päättävät mennä naimisiin. Marilynin äiti tulee häihin, pettyy tavatessaan Jamesin ja haluaa Marilynin peruuttavan häänsä. "Ajattele lapsiasi", äiti sanoi. "Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikäsi." (s. 58) Mutta Marilyn pitää päänsä ja luopuu haaveistaan opiskella lääkäriksi - ainakin toistaiseksi. James on hakenut  historian lehtorin virkaa Harvardista. Hän ei saa paikkaa. James ei sovi laitoksen henkilökuntaan, niin hänelle ilmoitetaan. Syy on helppo arvata, mutta hän on kuitenkin tyytyväinen saadessaan paikan Ohiosta Middlewoodin vaatimattomasta collegesta. 

"Kadonnut aasialaistyttö löytyi järvestä hukkuneena." (s. 63)

James ja Marilyn saavat kolme lasta. Vanhin on Nath, sitten tulee Lydia ja viimeisenä Hannah. Sekä James että Marilyn lataavat toiveensa ja omat saavuttamattomat haaveensa Lydiaan. Lydia, jolla on äitinsä kirkkaan siniset silmät ja isänsä musta tukka, on lapsista aina etusijalla. Marilynista ei tullut lääkäriä, mutta Lydialle annetaan kaikki mahdollisuudet ja tuki opiskella nimenomaisesti lääkäriksi. Isä haluaa Lydian olevan suosittu ja kaikkien ystävä. Mutta miten erilaista Lydian todellisuus onkaan, sitä eivät vanhemmat tiedä. Ja sitten hänet löydetään hukkuneena. Paikallinen lehti kirjoittaa tapauksesta päivittäin, onhan "äkkikuolema kiehtova ja merkittävä tapaus." (s. 63) 

Hautajaisten jälkeen suru valtaa perheen. Marilyn hautautuu suruun, elää vain Lydian muistolle eikä kiinnitä juuri mitään huomiota muihin lapsiin. Isä uppoutuu työhön ja hakee seuraa muualta. Nath odottaa opintojen alkamista ja kotoa pois pääsyä. Pieni Hannah vain on ja tarkkailee kaikkea ja kaikkia. "Äiti on ollut Lydian huoneessa tuntikausia. Hannah kietoo kätensä tiukasti ympärilleen ja kuvittelee, että lohduttaa äitiä ja saa vuorostaan lohtua tämän syleilyssä."(s. 78) 

Olisi jotakin kerrottavaa laittaa lukijan pohtimaan lukemaansa. Tarinasta nousee esiin monta teemaa. Keskeisin on Jamesin ja Marilyn avioliitto. Itse olen mieltänyt seka-avioliitot mustien ja valkoisten liitoiksi, mutta Leen perheen tarina muistuttaa, että USA:ssa valkoinen rotu tuli pitää puhtaana yhtälailla keltaisista ja punaisista. Samaan aikaan vuonna 1958, kun James ja Marilyn avioituivat, Mildred ja Richard Loving, musta nainen ja valkoinen mies, menivät naimisiin Washingtonissa. Kun he matkasivat kotiinsa Virginiaan, heidät pidätettiin. Rotujen väliset avioliitot olivat vuonna 1958 kiellettyjä Virginiassa, kuten monessa muussakin osavaltiossa. Jamesin ja Marilynin onni oli, että he avioituivat Massachusettsin osavaltiossa, jossa seka-avioliitot olivat sallittuja. Alabamassa laki seka-avioliittojen kieltämisestä kumottiin vasta vuonna 2000. 

Mietin paljon myös Jamesin ja Marilynin suhtautumista lapsiinsa. Tuntui erikoiselta, että yksi lapsista - Lydia - otettiin kaiken huomion keskipisteeksi ja siirrettiin omat lapsuuden toteutumattomat haaveet ja odotukset häneen. Muita lapsia ei juuri huomioitu. Tilanne lienee ollut traumaattinen kaikille lapsille, sille joka sai kaiken huomion sekä niille, jotka jäivät huomiotta. 

Lapsen kuoleman jälkeinen suru on vaikea asia vanhemmille ja sisaruksille. Lapsen kuolema on suuri tuska. Kuolema tuo esiin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Marilynin ja Jamesin perheen jokainen perheenjäsen uppoutuu omaan puhumattomaan suruunsa, jopa niin, että vakavana vaarana on perheen hajoaminen. Jokainen perheenjäsen tietää, että entiseen elämään ei ole paluuta, koska entistä elämää ei enää ole. Onneksi kirjan lopussa toivoa on näkyvissä.  

Lukukokemus on kiehtova. Ng on onnistunut kirjoittamaan koskettavan tarinan perheestä, historiasta, kodin merkityksestä, rotuongelmista ja perheen suuresta surusta. Lopputuloksena on tiivistunnelmainen, tarkkanäköinen ja älykkäästi rakennettu esikoisromaani.

Olisi jotakin kerrottavaa on Ngn esikoisromaani. Häneltä on suomennettu jo aiemmin Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Sitä en ole lukenut. Lukulistalle se menee ilman muuta, niin vahva lukukokemus tämä oli.

Biologian kurssin jälkeen Marilyn oli ehdottanut muita. "Sinä voisit aloittaa fysiikan jo tänä syksynä", hän oli sanonut. "Collegen biologian jälkeen lukion fysiikka on takuulla sinulle ihan helppoa." Lydia oli suostunut, koska fysiikka oli ollut äidin lempiaine koulussa. "Tutustut sinua vanhempiin oppilaisiin", James oli sanonut. "Ja saat uusia ystäviä." (s. 158-159)

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinko Kustannus. 2020. Kansi: Iiris Kallunki. 191 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Isovanhemmilla ja erityisesti mummoilla on ollut kautta aikojen tärkeä rooli lastenlasten hoitamisessa. Vanhoissa maatalousyhdyskunnissa miniät muuttivat miehen kotitaloon, jolloin hoitoapua saatiin anopilta. Erityisen keskeinen mummojen rooli on esimerkiksi Afrikan maissa. Mummot hoitavat lastenlapsiaan, jos äiti lähtee siirtotyöläiseksi tai menehtyy vaikkapa aidsiin.

Maire Soiluva kiinnostui isovanhemmuudesta ja haastatteli ison joukon isovanhempia. Tuoreessa kirjassa äänessä ovat mummot, papat, mummit, vaarit, isoäidit, isoisät, mummat ja mamat. Heti kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että tarinat isovanhemmista edustavat erilaisia ihmiskohtaloita. Niin varmasti onkin, vaikkakin niin mukavaa olisi todeta, että isovanhemmuus on kaikille mummoille ja papoille upeaa aikaa, peräti elämän onnellisinta aikaa. Monille se sitä onkin.

Kirjassa isovanhemmuutta käsitellään teemoittain. Kirjailija lähtee liikkeelle lapsenlapsen syntymästä.

"Lapsenlapset ovat ihana ilo." (s. 14)

Lapsenlapsen syntymä on yleensä suuri onnenhetki isovanhemmille. Sitä tunnetta, joka jokaisella mummolla ja papalla on saadessaan lapsenlapsi ensimmäistä kertaa syliinsä, ei voi verrata mihinkään. Sen onnen ja kiitollisuuden tunteen haluaa aina säilyttää itsessään.  Monilla isovanhemmilla on ilo olla mukana vauvan arjessa ja olla apuna nuorelle perheelle. "Herään joka päivä ajatellen, että mikään ei ole itsestään selvää, olemme etuoikeutettuja ja tämä on suurin rikkaus, mitä olemme voineet elämässämme saada." (s. 16) Lapsi kasvaa. Jos mummo ja pappa ovat hyväkuntoisia, he jaksavat touhuta lasten kanssa, leikkiä nukeilla ja autoilla sekä ulkoilla luonnossa. Sekä isovanhemmat että lapset nauttivat. Eräs isoäiti toteaakin viisaasti. "Anna lapsellesi ne ihan tavalliset arkiset asiat." (s. 39)

"Mitä me teimmekään lapsillemme, kun aloitimme kiinteän ruuan antamisen perunasta!" (s. 39)

Lasten kasvaessa haasteet lisääntyvät. Monesti isovanhempien on vaikea ymmärtää nuoren perheen kasvatusperiaatteita. Eräs  isoäiti toteaa, että tuntuu peräti kummalliselta, miten lapsistamme on voinut yleensäkään tulla vanhempia, kun kasvatus ennen "perustui silkkaan tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen." (s. 39) Suuri haaste isovanhemmille tänä päivänä on sosiaalinen media. Älykännykät ovat tainneet kasvaa käteen kiinni. "Kun he tulevat älykännyköidensä kanssa, he istuvat sohvalla kumartuneena laitteidensa puoleen. He puhuvat meille tuntematonta kieltä whatsapeista ja juutuubeista, apseista ja sovelluksista. Me katselemme heitä kuin astronautti uutta kuuta - tavoittamattomissa on." (s. 50) Tämän ajan ilmiöt - ruokarajoitukset, ekologinen ajattelu, sateenkaariperheet - ovat isovanhemmille usein vierasta todellisuutta, mutta lastenlapsille tavallista arkea.

Niin mukava kuin olisikin todeta, että isovanhemmuus on ihanaa aikaa, se ei sitä ole kaikille isovanhemmille. On isovanhempia, jotka omasta halustaan eivät halua olla kanssakäymisissä lastenlasten kanssa ja on isovanhempia, joiden kanssakäymisen lastenlasten kanssa kieltävät lasten vanhemmat. Esteeksi saattaa tulla vaikkapa perinteinen anoppi-miniä -suhde. 

Koskettavia ovat kirjan tarinat, kun isovanhemmat menettävät lapsenlapsensa. Varmaankin yleisin syy on lasten vanhempien avioero, jonka myötä yhteydet lapsenlapsiin vähenevät tai peräti katkeavat. Eräs mummi kertoo, että avioeron myötä 4- ja 6-vuotiaat lapset saivat tavata isäänsä joka toinen viikonvaihde, mutta mummi ei saanut tavata heitä koskaan. Eikä hän ole saanut tavata heitä lainkaan menneen seitsemän vuoden aikana. Joskus syy välien katkeamiseen on myös isovanhemmissa, esimerkiksi alkoholismissa. 

Pidin tästä kirjasta. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Kirja on helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa yhdentekevä. On hyvä, kun kirjailija ei ole lähtenyt kikkailemaan isovanhemmuus-analyyseillä, vaan antaa aidon äänen isovanhemmille. Lukemisen jälkeen lukija jää miettimään kirjan tarinoita ja peilaa niihin omia kokemuksiaan. Tämä on monen mielialan kirja, välillä naurattaa ja välillä itkettää, niin koskettavia monet isovanhempien ovat. 

Kirja on mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Kiitos Iiris Kallungille kauniista kannesta. Maire Soiluva on porilainen toimittaja ja kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut teokset Rakkautta ruudun takaa. Kumppani verkosta. (2017), Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. (2017) ja Autotallimies ja keittiön kuningatar sekä muita tarinoita puhumattomuudesta. (2018).