Lukupiirikirjana Liisa Seppäsen Poika joka unohtui

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019. Kannen suunnittelu: Timo Numminen. 202 sivua.

Lainattu kirjastosta

Liisa Seppäsen Poika joka unohtui oli meillä maaliskuun lukupiirikirjana. Koska emme koronatilanteen vuoksi voineet pitää lukupiirikokoontumista päätimme, että kirjasta tehdään kooste lukupiiriläisten sähköpostipalautteiden pohjalta. Hyvin tämä onnistui näinkin!

Kirjan päähenkilö Reijo Salme on todellinen henkilö, jonka lapsuutta ja nuoruutta kirja kuvaa. Reijo, nyt 77-vuotias, palaa lapsuutensa muistoihin. Reijo käy lapsuuden ja nuoruuden tutuilla paikoilla, tutkii arkistoja, tapaa Kaarina-serkun ja ennen kaikkea antaa tilaisuuden ja aikaa muisteluille. Kirja on rankkaa, mutta myös lohdullista luettavaa.

Hoidokki N:o 186

Reijon isä oli kirvesmies ja äiti tarjoilija. Perhe asui Mikkelissä. Perheellä oli tiukkaa monin tavoin ja niin Reijo päätettiin laittaa lastenkotiin. Vuosi oli 1944 ja Reijo oli silloin 3-vuotias. Sosiaalilautakunnan arkistosta löytyy seuraava päätös.
"Isä oli luovuttanut pojan sosiaalilautakunnan huostaan. Ehdotus:
Luovutussopimus hyväksyttäneen ja Reijo Salme otettaneen sosiaalilautakunnan huostaan.
Päätös: Hyväksyttiin.
Sosiaalilautakunnan yleisen osaston pöytäkirja. Päivämäärä epäselvä." (s. 42)

Elämä mikkeliläisessä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkodissa oli monin tavoin rankkaa, mutta luonnollisesti myös monin tavoin turvattua. Lastenkoti antoi ruoan, yöpaikan ja vaatteet. Mutta ei juuri muuta, rakkautta Reijo ei saanut eikä hänellä ollut ystäviä eikä turvallisia aikuissuhteita. Ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jutella ja kertoa omasta olostaan. Reijo, hoidokkinumero 186, sai tehdä melkeinpä mitä tahtoi ja liikkua vapaasti ympäri kaupunkia. Ehkä tällainen vapaus ja Reijon oma aktiivisuus vaikuttivat siihen, että Reijo pelastui ja pääsi elämässä eteenpäin, nyt jo eläkeikään asti. Reijo oli hyvin kiinnostunut kaikesta tekniikasta, mutta harrastus vaati rahaa. Lastenkodista rahaa ei saanut. Reijo ei jäänyt neuvottomaksi, hän sai tienestejä mm. myymällä kastematoja, kieloja ja kangasvuokkoja sekä kenkiä kiillottamalla.

"Reijon lapsuuteen ei liittynyt fyysistä uhkaa, mutta psyykkisen trauman aiheita oli sitäkin enemmän." (s. 151)

Onneksi hyviäkin ihmissuhteita löytyi. Veistonopettajasta tuli Reijolle hyvä tuki ja jotkut lastenkodin harjoittelijat veivät hänet silloin tällöin kotiinsa. Kotia Reijolla oli ikävä. Vanhemmistaan hän ei ollut kuullut mitään, vaikka he asuivat samalla paikkakunnalla. Reijo selvitti, missä isä asui ja meni vierailulle. Isällä oli uusi perhe. Vierailu jäi lyhyeksi, kun isän uusi vaimo jyrähti isälle: "Reppusi ja työkalusi saat tuoda tullessasi, mutta sitä kakaraa et tänne tuo. Piste." (s. 116) Äiti oli Reijolle ihan tyhjä sana.

Omalla nokkeluudellaan ja taidoillaan Reijo pääsi Strömbergin konepajakouluun Helsinkiin ja sitä myötä Helsingin tekniseen opistoon. "Elämä oli turvattua, ei ollut mitään hätää. Mutta menneisyys varjosti Reijon huoletonta nuoruutta ainakin ajatusten tasolla. Oli oltava varuillaan." (s. 142)

Reijon koskettava elämäntarina

Totesimme, että kysymyksessä on tärkeä ja ajatuksia herättävä kirja. Kirja antaa yhden näkökulman 40- ja 50-lukujen lasten huoltoon. Läheskään kaikki vanhemmat eivät eri syistä sopeutuneet sodan jälkeisiin olosuhteisiin. Kärsijöiksi joutuivat valitettavan usein lapset. Nyt eläkeläisenä Reijo pohtii naapurin Villen kanssa, että ehkä lastenkoti oli kuitenkin hänelle turvallisempi paikka kuin rikkinäinen koti. 

Kyllä kirja kannatti lukea ja ihmetellä, miten asiat ovat olleet sodan jälkeen.

Kirjan jälkisanat Tämän päivän Reijot on kirjoittanut YTT Tuija Eronen. Eräs lukijoistamme pohti, miten paljon asiat ovat muuttuneet tuolta 50-luvulta. Ovatko suurestikaan? Huostaanotettujen lasten määrä kasvaa ja sijaisperheitä tarvitaan yhä enemmän. Opintie vastuulliseen vanhemmuuteen olisi tarpeen monille perhettä perustaville. 

Pidimme Reijosta, ihailemme ja kunnioitamme häntä. "Sitkeä hän on kuin kataja!" Liisa Seppänen on piirtänyt taitavasti ja vakuuttavasti Reijon henkilökuvan. Kirja on kirjoittu tietokirjaksi. Mietin, millainen Reijon tarinasta olisi tullut, jos kirja olisi romaanimuotoinen.

Nyt toivotamme lukupiiriläisillemme hyvää kevättä ja kesää. Jatkamme syksyllä huhti- ja toukokuun kirjoilla: Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019) ja Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018).