sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Tanja Railo: Muovilusikkalapset

 

Tanja Railo: Muovilusikkalapset. Basam Books. 2022. Kansi: Tiia Javanainen / Purotie Design. 205 sivua.                                                                                                                                                      

Arvostelukappale kustantajalta

Luen mielelläni kirjailijoiden esikoisteoksia. Pidän siitä, että kirjaa aloittaessa ei ole mitään ennakko-odotuksia kirjailijaa tai kirjaa kohtaan, ei tekstin laadun eikä sisällön suhteen. Joka kerta huomaan toivovani, että esikoiskirja lunastaisi odotukseni eikä kirjailijan usein jo monivuotinen työ valuisi hukkaan. 

Niinpä ilman odotuksia tartuin Muovilusikkalapsiin. Jo ennen lukemisen aloittamista mietin, mihin kirjan nimi viittaa. Se selvisi varsin pian, joillakin on onni syntyä kultalusikka suussa, kun taas joidenkin osana on muovilusikka. Kirsi, kirjan päähenkilö, on muovilusikkalapsi, vaikkakaan sitä ei paljasteta kirjan ensilehdillä. Tarinan alkuosassa 45-vuotias Kirsi kuvataan melko tavalliseksi naiseksi, naiseksi joka pitää huolen ulkonäöstään, vaatetuksestaan ja kunnostaan. Kuntosalitreenit ovat olennainen osa Kirsin työviikkoa. Kirsi asuu omistusasunnossa ja  työskentelee asiantuntijatehtävissä mediayhtiössä. Hän on sinkku, on aina ollut.  

Päivät ja viikot kuluvat melko samalla rytmillä, Kirsi käy töissä, käy kuntosalilla ja välillä juoksulenkillä, käy kaupassa ja silloin tällöin olutlasillisella. Ystäviä hänellä ei juuri ole. Kirsin on ollut aina vaikea luottaa kehenkään. Kirsi tuntee, ettei hän työpaikallakaan osaa kuulua joukkoon. Aluksi uudessa työpaikassa hän aina päätti yrittää, mutta hiljalleen hän erkani muista. "Työpaikat muuttuivat ahdistaviksi, umpikujaisiksi, tylsiksi ja epäoikeudenmukaisiksi. Joku läheisyysongelma asiassa oli oltava, joku valmiiksi muhinut pettymys, ettei häntä kuitenkaan ymmärretä, aina joku muu ajaa ohi. Oli miten oli, aina tuli hetki, jolloin hän lakkasi yrittämästä." (s. 41) Kuntosaliakin Kirsi vaihtoi vuosittain, koska "noin vuoden verran hän saattoi pysyä näkymättömänä." (s. 48) Näin elämä on mennyt jo vuosia. 

Kunnes sitten eräänä päivänä kaikki muuttuu. Lapsuus purkautuu muistoista esiin. Vaikka Kirsi kuinka pyrkii työntämään pois ikävät lapsuuden tapahtumat, ne vyöryvät yltiöpäisesti päälle. Kaiken kukkuraksi veli löytää hänet, vaikka hän vaihtoi sukunimeäkin kauan aikaa sitten ettei häntä löydettäisi eikä voitaisiin yhdistää perheeseensä. Veljen tapaamisen jälkeen Kirsin on vaikea rauhoittua. Lapsuuden muistot, joita hän on koko aikuisikänsä ajan pyrkinyt työntämään pois näkyvistä, eivät jätä rauhaa. Sitten Kirsi ei enää pysty hallitsemaan itseään.  

Yli kaksikymmentävuotta Kirsi eli vain tätä päivää. Menneisyys ja pahat muistot olivat mennyttä eikä niitä saanut palauttaa mieleen. Kirsi päätti jo varhain laittaa opinnot ja työn etusijalle elämässään. Siihen kuvioon kuului myös kehon aktiivinen kontrollointi. "Kirsin elämän traagisuus piili siinä, että hän oli ensisijaisesti kaikkea sitä mikä ei näkynyt, mutta hän panosti näkyvään. Hän huolehti kehostaan, vaatteistaan ja ulkonäöstään. Sisimpänsä näkymättömyys teki hänelle ihmissuhteet vaikeiksi, sillä miehet ensisijaisesti näkivät hänet, eivät kuulleet." (s. 167)

Kirsin rankan lapsuuden kuvaus löytyy kirjasta, mutta en halua avata sitä sen enempää. Kirjailija kirjoittaa auki lapsuuden tapahtumat, joilla varmasti on ollut merkitystä aikuisiän tapahtumiin. Muovilusikkalapsilla on paljon kurottavaa kultalusikkalapsiin verrattuna. 

Luin mielelläni tätä sujuvasti kirjoitettua kirjaa, vaikka tapahtumat monin osin ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Kirjan selkeää rakennetta on helppo seurata. Kyseessä on yksi viikko Kirsin elämästä ja luvut on nimetty viikonpäivien mukaan. 

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Jeanine Cummins: Amerikan maa


Jeanine Cummins: Amerikan maa. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos American Dirt. Suomentanut Elina Salonen. 444 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

"Silloin Luca ymmärtää, mikä on kaikille siirtolaisille yhteistä ja mikä saa heidät tuntemaan toisiaan kohtaan solidaarisuutta, vaikka he ovat kaupunkilaisia, maalaisia, keskiluokkaisia, köyhiä, koulutettuja, lukutaidottomia, salvadorilaisia, hondurasilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia tai intiaaneja: jokaisella junassa matkaavalla siirtolaisella on taustallaan kärsimysten täyttämä tarina." (s. 201)

Lydia Quixano Perez asuu perheineen Meksikon Acapulcossa. Acapulco on ollut suosittu turistikohde, mutta nyt kaupungista on tullut äärimmäisen väkivaltainen huumekartellien otettua vallan kaupungissa. Lydian aviomies Sebastian on toimittaja, joka on ottanut tehtäväkseen raportoida huumekartelleista, vaikkakin tietää, että se on hyvin riskialtista. Avioparilla on yksi lapsi, kahdeksanvuotias Luca.

"La reina de mi alma. Sieluni kuningatar." (s. 47)

Lydia pitää kirjakauppaa. Eräs asiakkaista on Javier Crespo Fuentes, jonka kanssa Lydia löytää paljon yhteistä ja syvällistä keskusteltavaa, kirjoista ja kaikesta muustakin. Heistä tulee läheiset ystävät. Tässä vaiheessa Lydia ei vielä tiedä, että Javier on maan vaarallisimman huumekartellin johtaja. Kun totuus Javierin henkilöllisyydestä selviää, Lydia ei halua katkaista tätä ystävyys- tai peräti rakkaussuhdetta.

Sebastian jatkaa huumekarteilleista kirjoittamista ja kirjoittaa artikkelin nimenomaisesti Javierista, kartellin johtajasta. Artikkeli ei ole Javierin mieleen. Javier raivostuu ja kostaa raa'alla tavalla. Kostotoimien seurauksena Lydia ja pieni Luca joutuvat lähtemään pakoon Javieria. Lydia tietää, että hän itse on seuraavana Javierin koston kohteena. Lydia näkee, että hänellä ja Lucalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä USA:han, jos hän haluaa rakentaa uutta tulevaisuutta itselleen ja pojalleen. Mistä tahansa Meksikosta Javier varmasti löytäisi hänet, koska kartellin lonkerot yltävät kaikkialle Meksikoon.

"Kulje pohjoiseen. Hakeudu rajalle. Etsi kojootti. Ylitä raja. Matkusta bussilla Denveriin." (s. 162)

Lukija viedään pakomatkalle yhdessä Lydian, Lucan ja muiden siirtolaisten kanssa kohti Pohjois-Amerikkaa. Lydia päättää jo matkalle lähtiessä, että heidän määränpäänsä on Denver, jossa hänen enonsa asuu tai on ainakin joskus asunut. Matka on pitkä ja uuvuttava, ja se taittuu milloin kävellen, milloin junalla. Lydia ja Luca oppivat muilta siirtolaisilta vaarallisen tavan hypätä vauhdissa olevan junan katolle ja hypätä myös sieltä pois. Matkaaminen on hidasta, tuskallista ja vaarallista. Junissakin vaanivat huumekartellit, joita eivät lait rajoita ja joiden uhriksi monet siirtolaiset joutuvat. Kaiken tämän keskellä Lydia ja Luca surevat omia menetettyjä sukulaisiaan. Mutta eteenpäin on mentävä, päättää Lydia. Äiti ja poika ystävystyvät muutamien siirtolaisten kanssa. Jokaisella siirtolaisella on oma kamppailunsa ja oma surullinen taustatarinansa. Pakomatkalle ei ole lähdetty huvin vuoksi. 

Rajan läheisyyttä hallitsevat valtavia rahasummia rahastavat kojootit, jotka johdattavat siirtolaiset autiomaiden halki kohti uutta maata. 

Lydia on voimakas tahtonainen, jolle oma poika Luca on tällä hetkellä tärkeintä maailmassa. Lydialla on halu auttaa kanssapakolaisia, mutta hän on äärimmäisen varovainen, koska Javierin palkkaamat vakoojat saattavat varjostaa häntä. Lucasta ei kukaan voi olla pitämättä. Luca on kypsä ikäisekseen. Hänellä on ilmiömainen karttamuisti, hän muistaa kaupunkien nimet, nähtävyydet ja etäisyydet. Pakomatkan edetessä nämä tiedot ovat monesti tärkeitä, jotta osataan matkata oikeaan suuntaan ja hypätä oikean junan kyytiin. Luca kuuntelee, kun jotkut siirtolaisista kertovat omista synkistä taustoistaan ja syistä, mitkä ovat ajaneet heidät pakomatkalle. Luca ei pysty avautumaan. "Tuska pysyy kuitenkin toistaiseksi piilossa hänen sisimmässään, sokka tiukasti kiinni." (s. 201)

Amerikan maan aloitusluku on varmaankin voimakkain ja dramaattisin, jonka olen koskaan lukenut. Se vie lukijan heti Meksikon vaaralliseen todellisuuteen, jossa valtaa käyttää huumemaailma ja jossa väkivaltaisuudet ja joukkomurhat ovat arkipäivää. Lydian ja Lucan tarina pitää otteessaan läpi kirjan, aivan viimeisille sivuille saakka. Lydian elämää avataan pala palalta ja ei voi muuta kuin ihailla, kuinka saumattomasti nykyisyys ja menneisyys sulautuvat yhteen. Pakomatkan edetessä lukija tuntee jännitystä, huolestumista, järkytystä ja myös nöyryytystä. Mukaan mahtuu tapahtumia, joiden ei soisi oikeasti tapahtuvan. Mutta lukija tietää, että tapahtumat ovat tämän päivän todellisuutta. Vaikka pakomatka, joka on pituudeltaan tuhat kuusisataa mailia ja kestää kahdeksantoista päivää, on vaarallinen ja täynnä epävarmuutta, kirjailija on taitavasti tasapainottanut pahuutta ja hyvyyttä. Vastapainon pahuudelle muodostavat ystävälliset kanssasiirtolaiset ja myös mahtavat maisemat, joiden läpi pakomatka etenee.

Amerikan maa on varmuudella yksi syksyn luetuimmista kirjoista Suomessakin. Se on suuri romaani maahanmuutosta, väkivallasta ja menetyksistä, mutta myös rakkaudesta ja empatiasta.

Kirjailija Jeanine Cummins on puertoricolaista syntyperää oleva valkoinen amerikkalainen. Kirja on herättänyt keskustelua USA:ssa erityisesti sen jälkeen, kun Oprah valitsi Amerikan maan kirjakerhonsa kirjaksi. Twitter kuohui ja Oprahille raivottiin, koska hän oli valinnut kirjakerhonsa kirjaksi kirjan, joka edustaa "kulttuurista omimista". Miten valkoinen nainen kehtaa kertoa ruskeiden siirtolaisten tarinan, raivottiin Twitterissä. Oprah ei antanut periksi, hänestä kirja oli hieno lukukokemus riippumatta siitä, minkä värinen kirjoittaja on. "Amerikan maa meni suoraan luihin ja ytimiin", totesi Oprah. Minä olen Oprahin kanssa täysin samaa mieltä.

Kartta olisi ollut kiva lisä. Olisi ollut kiinnostavaa seurata pakomatkan kulkua.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Femi Kayode: Pimeän jäljillä


Femi Kayode: Pimeän jäljillä. Bazar. 2022. Englanninkielinen alkuteos Lightseekers. Suomentanut Kristiina Vaara. Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan. Okrikassa, paikallisessa yliopistokaupungissa, on murhattu kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa. Nämä nuoret miehet - Winston, Bona ja Kevin - oli surmattu harvinaisen raa'alla tavalla. Väkijoukko oli hakannut nämä nuoret miehet ja sitten heidät oli poltettu. Murhat saatiin kuvatuksi ja myös videoiduksi, ja pian kuvat ja videot levisivät sosiaaliseen mediaan kaikkialla maailmassa. Nyt siis tiedetään, kuka murhasi opiskelijat, mutta kukaan ei tiedä, miksi heidät murhattiin. Eräs murhatun pojan isistä kääntyy Philip Taiwon puoleen ja pyytää häntä selvittämään, mitä todella tapahtui ja miksi pojat surmattiin. Philip ei ole etsivä eikä poliisi, vaan psykologi, joka tutkii rikoksia ja pyrkii määrittelemään, miksi ja miten rikokset tapahtuivat.

Pitkän harkinnan jälkeen Philip Taiwo ottaa tehtävän vastaan. Ensin Philip matkustaa monien vaiheiden jälkeen Lagosista Port Harcourtiin, joka aiemmin tunnettiin "Puutarhakaupunkina", mutta siitä kauneudesta ei ole enää mitään jäljellä. Philip joutuu hämmästelemään montaa asiaa kotimaassaan, koska hän on ollut monta vuotta pois Nigeriasta, ensin opiskelemassa ja sitten työskentelemässä USA:ssa.

"Ja Philip, en tiedä, onko minun asiani sanoa tätä, mutta olethan varovainen." (s. 254)

Heti Okrikaan saavuttuaan Philip huomaa, että hän ei ole tervetullut kaupunkiin. Philipille käy pian selväksi, että annetun tehtävän selvittäminen ei ole helppo. Joka puolella tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta hän on tyytyväinen, koska on saanut autonkuljettajaksi Chikan, miehen joka tuntee paikalliset tavat. Chika tuntee Philipiä paremmin nigerialaisen yhteiskunnan vaarat. Tapahtuu monia asioita, joita ei voi jättää huomiotta, vaikka ne eivät suoranaisesti liity Philipin tutkimukseen, mutta varmasti vaikuttavat siihen. Joudutaan epäilemään, onko poliisillakin jokin rooli murhissa tai niiden salailussa. Käy mm. ilmi, että Nigerian kaikissa  yliopistoissa tapahtuu enemmän tai vähemmän kulttiväkivaltaa. Philip joutuu pohtimaan, onko kulttitoiminnalla ollut jokin rooli nuorten murhissa. 

Jo lentokoneessa matkalla Port Harcourtiin Philip tapaa Salomen, kiinnostavan naisen, joka yllättää Philipin joka käänteessä olemuksellaan, tietämyksellään ja naisellisuudellaan. Salome haluaa auttaa Philipiä tutkimuksissa. Hän selittää syyn Philipille: "Mutta olet ollut täällä niin kauan, että näet kyllä jo, että tässä maailmankolkassa hyvin harvassa asiassa pätee järki. Varsinkin viime aikoina. Mutta minä haluaisin tietää, miksi se, jonka takia me kaikki olemme täällä, tapahtui. Jos voit löytää sille hulluudelle jonkin selityksen, kykenen ehkä taas katsomaan omaa kansaani häpeämättä. Siksi minä autan sinua." (s. 260) 

Philipin tehtävä ei ole helppo, ja juonen kiihtyvä syke pitääkin lukijan otteessaan loppusivuille asti. Kirjoittaja on valinnut kiinnostavan rikosteeman, hän ei pyri selvittämään murhan tekijöitä, vain ainoastaan syitä, miksi murhat on tehty. Tämä sekä myös se, että Kayode on ilmiömaisen taitava kirjoittaja, tekevät mielestäni tästä psykologisesta trilleristä erinomaisen lukukokemuksen. Näin ovat todenneet mm. The Times, Sunday Times, Independent ja Guardian, jotka valitsivat kirjan kuukauden parhaaksi rikosromaaniksi. Luen kirjan liepeestä, että kirjailija on kirjoittamassa jatko-osaa teokselle. Takuuvarmasti haluan lukea sen.

"Tässä maassa missään ei ole mitään järkeä." (s. 134)

Nigerialainen yhteiskunta herää kirjassa eloon. Sota ja vallan jatkuva vaihtuminen ovat hallinneet Nigeriaa aina itsenäistymisestä alkaen. "Muistan täsmälleen sen päivän, kun sota alkoi. Valkoinen mies oli lähtenyt, mutta kansat, jotka hän oli pakottanut olemaan yhtä, eivät enää halunneet olla yhtä. Igbot kulkivat kylästä toiseen Omagasta Aluuhun ja pyysivät miehiä liittymään taistoon, jonka tarkoitus oli erkaantua ja muodostaa Biafra." (s. 187) Kaunistelematta kotimaansa oloja kirjailija tuo esille Nigerian lukuisia epäkohtia ja vääryyksiä, mm. äärimmäisyyksiin menneen byrokratian. Autollakaan ei pääse ajamaan, ellei maksa korruptiomaksuja. Kidnappaukset ovat arkipäivää, aina taistellaan jostakin, kristittyjen ja muslimien yhteenotot ovat tavanomaisia. Lennot eivät kulje ajallaan, maantiet ovat ala-arvoisessa kunnossa, kansalaiset eivät voi luottaa kehenkään.

Vahva suositukseni tälle kiinnostavalle rikosromaanille!

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

 


Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena. 2022.  Kansi: Anna Makkonen. 256 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Tämäkin hämärä katoaa on Anna-Maria Eilittän toinen romaani. Kirja kuvaa ihmisten tavallista arkea kaikkine huolineen, murheineen ja onneksi myös iloineen. Päähenkilöiden arjen ilot ja murheet voisivat sijoittua mille ajalle tahansa, mutta kun pandemia ottaa vallan, lukija tietää, että nyt liikutaan tässä päivässä. 

Pörssimeklarina työskentelevä Lotta ja miehensä Riku ovat edenneet urallaan nopeaa tahtia. Näin on mahdollistunut mm. loistoasunnon ostaminen Helsingistä. Tosin upeasta asunnosta nauttimiseen ei juuri jää aikaa, koska hektiset työpaivät tahtovat venyä usein pitkälle iltaan. Pariskunnalla on kaksi lasta, Aatos ja Alma. Lotan ja Rikun avioliitto on arkipäiväistynyt, läheisyyden tunne puuttuu eikä alkuaikojen hekumointia enää ole. Ainakin Lotasta tuntuu, että juuri muita puheenaiheita kuin lapset ei ole. 

Lotan kaukana pohjoisessa asuville vanhemmille Vuokolle ja Einolle tulee kutsu lähteä Helsinkiin lastenvahdeiksi. Lotta ilmoittaa, että aviopari tarvitsee parisuhdeviikonlopun Roomassa. Vaikka junamatka on pitkä ja vaivalloinen, vanhemmat lähtevät pyyteettömästi Helsinkiin. He tuntevat itsensä vieraiksi loistoasunnossa, josta heidän mielestään puuttuu kodinomaisuus. Mutta he haluavat olla avuksi tyttärelleen, koska vanhempien vaistolla he ymmärtävät, että Lotan elämässä kaikki ei ole kohdallaan. Tosin käy niin, että parisuhdeviikonloppua ei tule eikä ollut edes suunnitteilla. Lotta matkustaa Roomaan ja Riku Berliiniin. 

Vuokko ja Eino ovat tyytyväisiä palatessaan takaisin pohjoiseen. Siellä on heidän kotinsa, tuttu ja ja turvallinen tupanen, siellä on heidän koiransa Tuhma sekä läheinen ja rakas vast'ikään leskeksi jäänyt naapuri Valo. Ikä painaa jo kahdeksankymppisiä Vuokkoa ja Einoa. Sairaus varjostaa heidän molempien elämää, Vuokolla on syöpä ja Einolla reuma. Lisäksi pandemia kurittaa omaa, kyläläisten ja koko maailman elämää. Kun naapurin Valo sairastuu, tuntuu että suru ja taakka ovat liian raskaita kantaa. Onneksi heillä on toisensa. Takana on pitkä yhdessäolo. Rakkaus ja toisen arvostaminen leimaavat vanhusten arkea. Kun Vuokko vaipuu omaan maailmaansa kotisohvalla, Eino ei moiti häntä, vaan pyrkii huonosta voinnistaan huolimatta hoitamaan jokapäiväisiä asioita.  

Tämäkin hämärä katoaa on pienoisromaani, johon mahtuu hyvin paljon. Ajattelin kirjan alussa, että tapahtumat keskittyvät Lotan ja Rikun elämään, mutta loppujen lopuksi suuremman roolin kirjan tapahtumissa saavat Vuokko ja Eino. Ja hyvä niin. Niin sympaattisesti, elämänmakuisesti ja eleettömästi kirjailija kuvaa tuon vanhan pariskunnan elämää. Minulle lukijana tuli tunne, että astelin siellä heidän tähtien kirkastamaa lumista polkua kohti saunarakennusta ja pujahdin saunomaan yhdessä Vuokon kanssa. Myös Lotta tuli minulle läheiseksi, samoin kuin sympaattinen pikku Alma. Kirjailija onkin hyvin taitava kuvatessaan naisten tunteita, iloja ja suruja. Lotan miehelle kirjailija ei anna suunvuoroa.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. Karisto. 2022.  375 sivua.

"Toisessa setissä sali pölähti täydemmäs, ja palasin hyväksihavaittuun Beatlesiin ja Elton Johniin, Abbaan ja A-hahan. Ihmisten ilo tarttui, tunsin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Rauhoitin tunnelman Beethovenin Kuutamosonaattiin, josta muistelin alun adagio-osan toivoni mukaan suurempaa väkivaltaa sävellykselle tekemättä ja jonka katseellani omistin Jürgenille, joka oli ilmestynyt kantapöytäänsä. Hän tuli soiton loputtua kiittämään pianon luokse, muttei saanut sanaa suustaan, palasi pöytäänsä ja jäi puhdistamaan silmälasejaan kangasnenäliinalla."

Viisikymppinen Johan Johansson tekee sen, mistä moni ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä haaveilee. Jättää kaiken ja lähtee jonnekin kauas pois. Johan eli Jussi, joensuulainen perheenisä ja Savusauna-progeyhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä tekee niin, jättää kaiken, jättää bändin, jota hän on ollut perustamassa, myy levykokoelmansa, jättää Synnin pesänsä, perheen, kotinsa ja kissansa ja lähtee matkaan vanhalla Chevrolet Vanilla kohti pohjoista. Autoon on pakattu piano, musta Yamaha ja muutama kassillinen henkilökohtaisia tavaroita. Mielessä välkkyy tavoite: ravintolapianistiksi jonnekin maailman laidalle. Jussin maailman laita sijaitsee Norjassa. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjalla oli ollut suuri vaikutus maavalintaan.

Ennen tien päälle lähtöä Jussi ajaa nostalgiakierroksen Joensuussa minullekin, Joensuussa pitkään asuneena, tutuissa ympyröissä, Pekkalan sillalla, Suvantosilla ja monissa liikennympyröissä. Miten sääli onkaan, koska Joensuun, kuten muidenkin vastaavien kaupunkien palvelut ovat radikaalisti vähentyneet. Joensuustakin löytyy enää vain yksi kirjakauppa, ei lainkaan levykauppaa ja paras divarikin on joutunut lopettamaan. Mutta sitten matkaan ja Pink Floydin Ummagumma soimaan. Vaasassa auton päiväpeitteen alta kuoriutuu yllättäen Sami Kettunen, Savusauna-yhtyeen basisti ja Ramones-yhtyeen innokas fani. Niin sitten jatketaan matkaa ja hyvin matka taittuu, on letkeää jutustelua musiikista ja paljon muustakin, mukana huumoria sekä pientä ja suurempaakin vinoilua. Ja koko ajan soi musiikki taustalla. Savusauna-yhtyeeseen palataan matkan aikana useammankin kerran, onhan bändi ollut molemmille parasta mitä elämä on tarjonnut. Bändi on soittanut pari-kolmekymmentä vuotta ja nyt on tarkoitus soittaa viimeinen keikka Ilosaari-rockissa.

Viimein saavutaan Norjan Vuoreijaan ja sieltä löytyy hotelli Strand. Hotelli on pieni, mutta jollakin tavalla se viehättää matkalaisia. Illalla he istuvat baaritiskille ja tilaavat viskit ja kaljat. "Tiesimme Samin kanssa, mitä paikasta puuttuisi, jotta tunnelma olisi vielä parempi. Se olisi piano ja joku soittamaan sitä." Seuraavaksi päiväksi järjestyy johtajan tapaaminen. Ja johtaja lupaa: "Olkaa hyvä, kantakaa piano ravintolaan. Voit illalla soittaa koesoiton". Niin Jussi jää hotellipianistiksi hotelli Strandiin Vuoreijan kylään. 

Jussi oppii viihtymään Vuoreijassa. Hän oppii arvostamaan pohjoisen omalaatuista luontoa, karuja olosuhteita, lyhyttä kasvukautta sekä talven jälkeen koittavaa kevättä. "Valo sai aikaan ihmeellisiä asioita. Se sai meren kimmeltämään sellaisissa sinisen sävyissä, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja ihmismielen avautumaan kuin krookuksennupun aurinkoisella, tuulensuojaisella eteläseinustalla." Hän oppii tuntemaan lintulajeja ja oppii paljon alueen historiasta. Ja kaikkein tärkeintä, Jussi löytää Trinen, todellisen sielunkumppanin.

Kirjasta jäi hyvä olo


Luin tätä sujuvasanaista kirjaa mielelläni, road trip vei mukanaan ja pystyin aistimaan road tripin tunnelman, vapauden ja kaipuun johonkin uuteen. Tässä musiikkipainotteisessa, kevyen kesäisessä lukukokemuksessa on mukana aimo annos huumoria, ironiaakin ja leppoisaa yhdessäoloa. Dialogi kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Vaikka Kononen on kirjoittanut paljon jo aiemmin, Tie päättyy meren rannalle on hänen ensimmäinen romaaninsa. Ja toivonkin, että Kononen jatkaa edelleen romaanilinjalla.

Kun pääsen jälkisanojen viimeiselle sivulle, kiinnitän huomiota päivämäärään: Helsingissä, koronaviruksesta toipumista yrittävässä maailmassa 23. helmikuuta 2022. Eli viimeisenä päivänä ennen Ukrainan sotaa. 

Ja tie päättyy meren rannalle,
ja siis - on puhe tiestä, joka on se tie.
Kun aallot hajoavat kivikkoon,
perillä oon.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart: Shuggie Bain. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sanottiin ettei Thatcher enää kaivannut rehellisiä työmiehiä, pääministerin mukaan tulevaisuutta olivat teknologia ja ydinvoima ja yksityinen terveydenhuolto. Teollisuuden päivät olivat luetut, ja Clyden varustamon ja Springburnin konepajan luurangot lojuivat kaupungin laitamilla kuin mädäntyneet dinosaurukset. Oli vuokrakasarmeittain nuoria miehiä, joille oli luvattu ammatti samalta alalta kuin isällään ja joilla ei nyt ollut mitään tulevaisuutta. Miehet olivat menettämässä miehuutensa." 

"Thatcher, liitto ja paskapää"

Shuggie Bain -romaanin tapahtumaympäristö on kiinnostava. Päähenkilö Hugh Shuggie Bain kasvaa teini-ikäiseksi nuoreksi mieheksi Glasgow'ssa Skotlannissa1980-luvulla, jolloin Glasgow oli monelle työikäiselle ankea paikka asua. Margaret Thatcherin politiikan rakennemuutos heijastui kaikkialle kaupunkiin. Tehtaita ja hiilikaivoksia oli suljettu, ja edessä oli massatyöttömyys.  Toivottomuus ja näköalattomuus hallitsivat ihmisten elämää. Huumeet olivat ilmestyneet kuin tyhjästä katukuvaan. Sosiaalitoimiston jakamat tuet olivat monille kaupunkilaisille elintärkeitä.

Uskonto jakoi kaupungin jalkapalloa ja kouluja myöten. Skotlanti oli ja on yhä edelleen jalkapalloilun suurmaa. Jalkapalloa seurattiin, jokaisella oli oma suosikkijoukkueensa uskonnon mukaan. Tunteet olivat vahvasti mukana. Oli Celtic ja Rangers, Celtic katolilaisille ja Rangers protestanteille. 

Agnes, 39 vuotta, on eronnut. Ex-mies oli melko kunnollinen katolilainen. Myös Agnes itse on katolilainen.  Uusi aviomies taksikuski "Iso-Shug Bain oli vaikuttanut niin hohdokkaalta katolilaiseen verrattuna. Hän oli ollut turhamainen tavalla, joka oli sallittu vain protestanteille, näyttävä pinnallisessa vauraudessaan, punakka ahmimisesta ja tuhlailusta". Lapsia on kolme. Alexander ja Catherine ovat edellisestä avioliitosta. Shuggien isä on Iso-Shug. Asunnon puutteessa Agnes, lapset ja uusi aviomies muuttavat Agnesin vanhempien jo entuudestaan pieneen asuntoon, kaupungin vuokratalon 16. kerrokseen Sighthillin kaupunginosassa Clyde-joen pohjoispuolella. Agnes ja Shug menevät naimisiin, mutta Agnesin vanhemmat eivät hyväksy parin avioliittoa, koska on enemmän kuin väärin naida vääräuskoinen.   

"Kun liha irtosi luusta, Agnes huusi kivusta."

Mutta elämä ei asetu paikoilleen. Agnes saa aina olla huolissaan. Aviomies on öitä poissa, pitää yllä vieraita suhteita ja on kotona hyvin väkivaltainen. Agnes tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Agnesin pelastus on pullo.   

"Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että olisit ollu juomatta?"

Agnes on onnellinen, kun aviomies ilmoittaa, että hän on löytänyt perheelle uuden vuokra-asunnon. Paikka on Pitheadisssa, hylätyn hiilikaivoksen kyljessä tiettömien teiden takana. Kaikki alueen asukkaat tuntuvat olevan sukua toisilleen. Alue on varsin ankea, on turvesuo ja vaarallinen hylätty tehdasalue. Kun perhe pääsee matkalaukkuineen uudelle asunnolle, he voivat vain todeta, että asunto on surkea, huonosti rakennettu, homeinen ja hyvin pieni. Yht'äkkiä Shug tokaisee Agnesiin katsomatta: "Mä en voi jäädä tänne." Niin mies lähtee - noin vain - ja muuttaa naisystävänsä luo. Aluksi Shug käy öisin Agnesin luona, silloin kun lapset ovat jo nukkumassa. Muutaman hätäisen yhdynnän jälkeen Shug nousee ja lähtee. Vaikka lapset haluavat heidän muuttavan ankeista olosuhteista takaisin Agnesin vanhempien luo, Agnes ei halua, koska hän tuntee, että vain tänne Shug tulee. 

Mutta vaikka kuinka Agnes odottaa, Shugin käynnit harvenevat ja loppuvat kokonaan. Yhä useammin tiskialtaan salpa naksahtaa ja lapset pystyvät laskemaan, kuinka monta huikkaa Agnes on ottanut. Usein Agnes juo koko päivän. Mutta sekään ei tuo Shugia takaisin.

Rakkaudesta äitiin

Päivittäin alakouluikäinen Shuggie hoitaa äitiään, hoivaa tätä humalaista naista, pyyhkii oksennukset, riisuu hameen, sukkahousut, puseron, rintsikat ja laittaa nukkumaan. Shuggie pyytää ja anoo äitiään olemaan juomatta. Äitiä yritetään suojella, ettei hän tekisi mitään pahaa itselleen. Aamuisin Shuggie piilottaa pillerit kylppäristä ja veli ottaa partaterät mukaan töihin. Shuggie kyllä käy koulua, mutta hänellä on paljon poissaoloja, koska hän kokee tehtäväkseen olla kotona ja huolehtia humalaisesta äidistään. Silloin, kun hän menee kouluun, hän tuntee olonsa raskaaksi, koska koskaan ei tiedä, mitä kotona odottaa. Shuggie ottaa myös tehtäväkseen käydä hakemassa sosiaalitoimiston tuet, jotta äiti ei käytä kaikkia tukia alkoholiin. 

Eikä koulussa muutenkaan ole kiva käydä, sillä siellä ja myös vapaa-aikana Shuggieta kiusataan. Shuggie on erilainen, hän tietää sen itsekin. Hän ei kävele kuin miehet ja Shuggien ääntä pilkataan naismaiseksi. Eivätkä tytötkään kiinnosta häntä.  

Huonosta kunnostaan huolimatta äiti haluaa pysyä kauniina, hyvin hoidettuna ja kauniisti vaatetettuna. "Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

On tapahtumien kulussa myös toivon hetkiä. Monen alkoholitäytteisen vuoden jälkeen Agnes menee AA-kerhoon ja pystyykin olemaan juomatta peräti vuoden. Mutta sitten taas mennään, ja lujaa mennäänkin. Satunnaisista miestuttavuuksista Agnes etsii lohtua, vaikkakin hän tietää, että miehet tulevat vain yhdessä tarkoituksessa. Uusi rakkauskin löytyy, kunnollinen, vakaa ja vilpitön Eugene, joka vie Agnesin uusiin, upeisiin paikkoihin, kuten kantrimusiikkipaikka GrandOleOpryyn. Mutta sekin suhde loppuu, kun Eugene toteaa: "En tykkää susta sillon kun oot päissäs." 

"Luvataanhan olla upouusia ihmisiä."

Kun vanhemmat sisarukset ovat jo muuttaneet pois kotoa, Agnes ja Shuggie muuttavat East Endiin aloittamaan uutta elämää, kuten he molemmat yrittävät uskotella. Mutta alkoholi on ottanut vallan eikä mikään pysty pelastamaan Agnesia, ei edes Shuggien rakkaus.

Niin kirjan tapahtumat kuin Glasgow veivät minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta saakka. Käytyäni pari kertaa Skotlannissa minusta on tullut todellinen Skotlannin ystävä ja niin mielelläni sujahdin Glasgow'n tunnelmiin tässäkin kirjassa. Glasgow'n 1980-luvun ankea kaupunkikuva ja ihmisten toivottomuus tulevat konkreettisesti esille etenkin kirjan alkuosassa. Olisinkin toivonut, että yhteiskunnallisilla teemoilla olisi ollut suurempi paino myös kirjan loppupuolen tapahtumissa.

On hellyttävää kokea pienen pojan loputon usko ja rakkaus äitiään kohtaan. Miten lukija toivookaan, että äiti paranisi ja parempi elämä voisi alkaa. On vaikea ymmärtää, että pojan rakkaus äitiä kohtaan on niin suurta, että poika ei pysty näkemään tulevaisuuden toivottomuutta. Kirjailija kertoo, että kirja on selviytymistarina, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Ehkä kirjailijan omista kokemuksista kumpuaa syvä ymmärrys lapsen ja päihteitä käyttävän äidin väliseen suhteeseen. Kirja on Stuartin esikoisromaani, jota hän oli työstänyt kymmenen vuotta. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 2020. Booker-palkinto, joka on arvoltaan 50 000 puntaa, on yksi englanninkielisen kirjallisuuden merkittävimpiä palkintoja. Kirja on todellakin palkintonsa ansainnut, niin tiheätunnelmainen, liikuttava ja mukaansatempaava tämä teos on. Kirjassa on paljon surua, mutta on myös toivoa, rakkautta ja ystävyyttä. Iso kiitos kuuluu suomentaja Laura Jänisniemelle, jolle käännöstehtävä ei ole ollut helppo, sillä Stuart on kirjoittanut kirjan Glasgow'n murteella.

Douglas Stuart osallistui Helsinki Lit -tapahtumaan  tänä keväänä. 

tiistai 31. toukokuuta 2022

Matias Repo: Paskana?

 

Matias Repo: Paskana? "Kun ei vaan vittu jaksa enää." Books on Demand. 2022. 107 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjassaan Paskana? Matias Repo avaa elämäänsä ja ennen kaikkea kokemuksiaan työelämästä. Noissa kokemuksissa korostuu koko työelämän kirjo, on ollut hyviä kokemuksia, on ollut hyviä esimiehiä, on ollut motivoivaa työtä, mutta on ollut myös kyseenalaisia työnantajia, kaiken vapaa-ajan vievää työtä ja työntekijöistä piittaamattomia työnantajia. Kirjailijan viime vuosiin on kuormittunut paljon epämotivoivaa työtä ja jatkuvaa suorittamista. Työuupumus on kirjailijan kohdalla kehittynyt pikkuhiljaa, kuten se yleensäkin tekee. Ihminen tottuu tilanteeseen ja syyttää vain itseään. Mutta kun tilanne menee riittävän huonoksi, kun ihminen ei enää pysty palautumaan riittävästi, kun kaikki voimat ovat lopussa, silloin tilanne on jo paha, niin paha että siitä ei yleensä pääse irrottautumaan ilman ammattiapua. Onneksi tänä päivänä työuupumuksesta voidaan puhua avoimesti. Se, että suhtaudutaanko siihen riittävän vakavasti, onkin toinen asia.

"On pitänyt aina tehdä työtä minkä suinkin sai."

Repo kertoo työhistoriastaan. Mikään lukumies hän ei kouluaikana ollut, joten sinne piti mennä töihin, missä töitä oli. Repo teki töitä monella alalla, puusepänverstaassa, ruohonleikkaajana, urheilukentän hoitajana, puusepän tehtaalla, lasikuitutehtaalla, työttömien työpajassa, yrittäjänä huonekaluentisöijänä, konehuoltoliikkeessä, erilaisissa huoltohommissa, autokorjaamossa ja rautakaupassa. Lähes koko työura on ollut yhtä kouluttautumista töitten ohella, paljon eri alan kursseja ja merkonomin tutkinto.

"Muistikortti tyhjeni."

Monen, monen vuoden jälkeen löytyi mieluinen työ. Esimiehet olivat motivoivia, työntekijöitä kuunneltiin ja asioihin pystyi vaikuttamaan. Mutta jotakin tapahtui. Virta loppui. "Kaikki hiipi niskaan ääneti kuin pakkanen. Siihen havahtuu vasta kun kaikki on jo pitkällä. Minut tämä pakkanen jäädytti patsaaksi."

Jotta työuupumuksesta voi toipua tai torjua toistuvaa uupumusta, on tunnistettava uupumuksen syy, syy miksi ihminen polttaa itsensä loppuun. Syitä on moniakin, mm. huono johtaminen ja arvostuksen puute, mutta Revon mielestä yksi syy menee ylitse muiden: ylisuorittaminen. Tietenkään kenenkään ei pitäisi sortua ylisuorittamiseen, mutta "kun tässä maassa ei vaan saatana muuten pärjää." Masennusta käsittelevissä kirjoissa ohjeistetaan, mitä pitää muuttaa, jotta masennus voitetaan. Tavallisten duunareiden elämässä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Vaihtoehtoja ei ole monia.

"Kyllähän Jaatinen hoitaa."

Työnantajilla tulisi olla vastuu työntekijöistään. Erityisesti pienyrityksissä näkyy periaate "tuplataan tulostavoite, mutta ei palkata ketään". Aina löytyy jaatisia, jotka ovat valmiit antamaan itsestään 100 % työpaikan menettämisen pelossa. Oppaat opettavat, että työntekijän on otettava oma tilansa ja tuntea rajansa. Repo toteaa, että ajatus on kyllä kaunis, mutta miten esimerkiksi liukuhihnatyötä tekevä työntekijä ottaa tilansa?

"Luota jo saatana viimein itseesi."

Vaikka kirja ei olekaan opas masennuksen voittamiseen, Repo kirjaa omia ajatuksiaan siitä, kuinka selvitä tästä päivästä ja huomisesta. On tiedettävä oikeutensa ja pidettävä niistä kiinni. Vaikkapa niin, että on pidettävä vapaat ja loma-ajat, on uskallettava sanoa ja valittaa, jos sellaiseen on aihetta ja on keskityttävä perustyöhön. Ja kirjoittamaan Repo kehottaa. "Kun vituttaa, ahdistaa, tai jokin on jopa hyvin. Kirjoita!" Jos masennus kuitenkin valtaa mielen, on uskallettava hakea apua. Omin voimin harva jaksaa nousta.

Repo kirjoittaa kirjan takakannessa näin: "Tämä on ihan paska kirja. Tämä kirja on kirjoitettu vasten kaikkia kirjoitussääntöjä. Eli todennäköisesti päin persettä monen asiantuntijan mielestä. Vitut siitä! Tämä on minun tarinani uupumuksesta ja syistä. Elettyä ja koettua. En väitä mitään absoluuttiseksi faktaksi."

"Tämä on vain yksi tarina monista."

Juuri tällainen tämä kirja on. Elettyä ja koettua. Kirja ei ole selviytymistarina eikä myöskään opas selviytymiseen. Uskon, että kirjan lukeminen tuo helpotusta monille, jotka joutuvat tai ovat joutuneet taistelemaan masennusta vastaan.

lauantai 28. toukokuuta 2022

Marja Hiltunen: Kristiina Vehnätukka

Marja Hiltunen: Kristiina Vehnätukka. Atrain & Nord. 2022. Kannet: Sara Kalajanniska. 309 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vaikka olet tytär, osasi on ollut palvelijan. Isä ei ollut noussut vaimoaan vastaan, ei ollut pannut kuriin, vaikka hänellä olisi ollut valta siihen. Ei, hän vaan oli luovinut välillämme koettaen miellyttää molempia, mutta loppujen lopuksi aina enemmän Margarethaa."

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Eurajoelle 1300- ja 1400-lukujen taitteeseen. Kristiinan isä Joosef Simeoninpoika Euralainen on varakas kauppamies ja Juuselan talon isäntä. Joosefin vaimo Margaretha, joka on Kristiinan äitipuoli, ei pidä tytärpuolestaan.  Eipä Kristiinakaan kovin arvosta äitipuoltaan, joka Kristiinan mukaan rakastaa vain hienostelua, kauneutta ja laiskuutta. Perheyhteisöön kuuluvat myös Margarethan poika Tuomas, tämän vaimo Brita ja heidän Taneli-poikansa, aviopari Paulus ja Kirsti sekä Kristiinan veli Jaakob, jolle etsitään morsianta. Tällaisessa perheessä 22-vuotias Kristiina asuu. Kristiina rakastaa isäänsä, joka oli antanut hänen turvakseen ihanista ihanimman Hurtta-koiran.

 "Pelkkä klenkku vanhapiika. Ikäloppu."

Mutta Kristiina tuntee itsensä ylimääräiseksi kotonaan ja kokee, että hänen tulevaisuutensa isänsä talossa on vain toimia palvelijan roolissa. Mitäpä muutakaan vanhapiikatytär voisi tehdä. Kaiken lisäksi Kristiina ontuu vasenta jalkaansa. Onpa Kristiinalla pieni salaisuus, josta hän ei hiisku kenellekään. Hänellä on musta avain, jonka hän kääntää piiloon vyön sisäpuolelle. Usein hän tunnustelee vyötään varmistuen, että avain on tallessa.

Kristiina kerää mielellään kasveja ja yrtteja. Hänestä onkin kehittynyt jo aikamoinen yrttien tuntija. Margaretha valittaa virtsavaivojaan ja laittaa Kristiinan hakemaan vaivoihinsa nokkosia. Kristiina lähtee ja ottaa Hurtan mukaansa, mutta tuntee, että Hurtta on kovin levoton ja epätavallisen hyökkäävä. Syy selviää pian, paikalle laukkaa naamioitujen ratsastajien joukko. Ja mitä he tekevätkään? Hurttaa isketään nuijalla päähän ja Kristiina tempaistaan mukaan ja nostetaan hevosen selkään. Pian Kristiina ymmärtää, että hänet on ryöstetty rosvoporukan mukaan. 

"Minua punnittiin ja mittailtiin kuin juhlapaistia."

Kristiina ei tunnista paikkaa, mihin hänet viedään, mutta arvelee, että he ovat jossakin Euran ja Lapin välimaastossa. Pian käy selväksi, että rosvoilla ei ole aikomustakaan päästää Kristiinaa vapaaksi eikä mitään pakomahdollisuutta ole. Kristiina saa kuulla, että ryöstön syynä oli se, että hänet oli tarkoitus myydä Novgorodin Mustalle. Mutta Kristiina osoittautuu vialliseksi kauppatavaraksi, koska hän ontuu. Rosvot tuntuvat tietävän lähes kaiken Kristiinan kotitalon asioista ja äitipuolen tavoista, mutta Kristiinan ontumisesta he eivät ole tienneet. 

Pikkuhiljaa rosvojoukko tulee Kristiinalle tutuksi ja hän oppii tulemaan toimeen heidän kanssaan. Talvikki, joka huolehtii porukan ruokinnasta, on aluksi tyly ja epäluuloinen Kristiinaa kohtaan, mutta aikaa myöten, kun naiset yhdessä huolehtivat ruoan laitosta ja pyykin pesusta, molemminpuolinen luottamus kasvaa. Kristiinan vastuulle lankeaa rosvojoukon lääkintä. Jos Talvikki on paikan sydän, niin Olavi eli Punainen on paikan järki. Olavi johtaa joukon toimintaa, suunnittelee rosvoretket ja määrää aikataulut. Sitten on Svante Maaton, Pärttyli Susi ja kaksoset Junni ja Penni. 

Juonen edetessä tapahtumiin tulee jopa dekkarinomaista jännitystä, kun Kristiinan kaappauksen yllättävät syyt ja taustat selviävät ja kun Kristiina joutuu tekemään vaikean valinnan. 

"Anoin Mielikiltä lohtua, rohkeutta ja viisautta."

Ajan tavan mukaan yrtteja ja kasveja kerättiin lääkinnällisiin tarkoituksiin. Tämä kaikki oli kiinnostavaa luettavaa, ja uskon, että kuvaukset ovat tuttuja monelle yrttien harrastajalle. Kiinnostavaa oli myös aikakauden ruokien kuvailut. Syötiin hirveä ja lammasta. Sienet eivät kuuluneet tuon ajan ruokapöytään. Kun Kristiina löysi isoja, paksujalkaisia ja ruskealakkisia tatteja, joita hän piti Mielikin lahjoina, muu joukko hymähteli, että madonlakkeja ei voi syödä edes äärimmäisessä nälänhädässä. Pahan paikan tullessa Kristiina anoi apua Mielikiltä tai Birgitalta."Pyhä Birgitta, ohjaa minua, näytä elämän tie."

Kristiina Vehnätukka on sujuvasanaisesti kirjoitettu historiallinen viihderomaani, jota voin suositella vaikkapa viihdyttäväksi kesäkirjaksi. Kronologisesti etenevää juonta on helppo seurata. Mielenkiintoani lisäsi se, että tapahtumat sijoittuvat Eurajoelle, nykyisen asuinpaikkamme Rauman lähistölle. 

Sara Kalajanniskalle kiitos kauniista kannesta.

Kristiina Vehnätukka on Hiltusen neljäs romaani ja on jatkoa Juusela-sarjalle. 

torstai 26. toukokuuta 2022

Christian Rönnbacka: Henna Björk: Isku


Christian Rönnbacka: Henna Björk: Isku. Bazar. 2022. 272 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Emmanuel oli saanut tilaisuuden paeta sisällissotaa yhdessä kahden ystävänsä, Abdulin ja Ismaelin kanssa, ja oli saanut alaikäisenä turvapaikan Ruotsista. Vaikka hän ei olisi halunnut muistella kotimaassa ja pakomatkalla kokemiaan asioita enää lainkaan, viime aikoina muistot olivat nousseet uudelleen pintaan, kun Suomessa asuva Abdul oli viesteissään ilmoittanut nähneensä Toojayn ja aikovansa kiristää tätä."

Poliisitaustainen Christian Rönnbacka on suosittu dekkarikirjailija. Komisario Antti Hautalehto -dekkareita on myyty yli 350 000 kappaletta. Sarjassa on ilmestynyt yhdeksän rikosromaania. Sarjan Kylmä syli -osasta on tehty kahdeksanosainen tv-sarja, joka pyörii suoratoistopalvelu C Moressa.

Nyt Rönnbacka aloittaa uuden Henna Björk -rikosromaanisarjan. Ensimmäinen osa Isku on juuri ilmestynyt.  Viimeisessä Hautalehto-dekkarissa Tulen aika (Bazar 2021) (linkki) lukijat saivat jo mahdollisuuden tutustua Henna Björkiin. Henna on Ruotsissa asuva irakilaissuomalainen poliisi, joka tunnetaan Göteborgissa jengiväkivallan asiantuntijana. Henna on innokas ja aktiivinen kamppailulajien harrastaja. Kun Helsingissä sattui poikkeuksellisen paljon maahanmuuttajien murhia, Hautalehto kutsui Hennan kaveriksi Helsinkiin selvittämään murhia. Palatessaan takaisin Ruotsiin Hennalle yllättäen kerrotaan, että hän ei toistaiseksi pääse palaamaan omaan ryhmäänsä. Sen sijaan hänet on siirretty poliisin neuvontapuhelimeen. Tehtävä ei houkuttele Hennaa. "Hän ei jaksaisi päivästä toiseen vastailla samoihin kysymyksiin, joista yli puoleen saisi vastauksen yksinkertaisella Google-haulla sen sijaan, että jonotti ties kuinka pitkään poliisin palvelulinjaan kysyäkseen ne ääneen." Niinpä Henna onkin utelias ja kiinnostunut, kun Suomen suojelupoliisin ylitarkastaja Jarmo Rautiainen tarjoaa hänelle hyvin palkattua työtehtävää. 

Rautiaisen toimeksiannosta selviää, että Helsingistä oli löytynyt pahoin runneltu miehen ruumis. Käy ilmi, että kuollut mies on Abdul, joka oli paennut Sierra Leonesta yhdessä Emmanuelin ja Ismaelin kanssa. Pojat olivat olleet tuskin kymmenen vanhoja, kun komentajana toiminut raakaotteinen Toojay oli pakottanut heidät lapsisotilaiksi. "Toojay oli heidän pahin painajaisensa - mies, joka oli vienyt heidät perheiltään ja pakottanut lapsisotilaiksi." Nyt Abdul oli Helsingissä tunnistanut Toojayn ja huomasi, että tässä olisi oiva tilaisuus kiristää suuria rahasummia Toojaylta. Toojay pääsi selville Abdulin suunnitelmasta, ja lopputuloksena oli raaka kosto. 

Samoihin aikoihin Göteborgista löytyy Emmanuelin runneltu ruumis. "Hänet löydettiin Långtjärnin rannasta kellumasta pahasti murjottuna ja viilleltynä." Hennan suru on suunnaton. Emmanuel oli lukion opettaja ja oli ollut Ellan, Hennan itsemurhan tehneen siskon, opettaja. Henna tehtävänä olisi tuoda Ismael Suomeen, koska aivan varmasti myös Ismael on Toojayn porukan tappolistalla. "Tee sinä se, mikä on oikein, Rautiainen sanoi vakavana. - Pelasta Ismael." 

Henna ottaa tehtävän vastaan. Alkuun päästäänkin hyvin. Lehdenjakajana työskentelevä Ismael löytyy, mutta valveilla on myös Ismaelin tappamista suunnitteleva rikollisjoukko. Hennalla ja Ismaelilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa Ismaelin tytär Onerah mukaan. 

Alkaa hurja ja vaarallinen takaa-ajo, josta ei vauhtia eikä jännitystä puutu. Isku on vetävä ja tiheätunnelmainen rikosromaani. Elokuvamainen, nopeakäänteinen pakomatka on täynnä uskomattomia toimintakohtauksia. Henna Björk on kiinnostava hahmo, jonka ammattitaitoa voi vain ihailla. Sarjan toinen osa julkaistaan vuonna 2023.

tiistai 24. toukokuuta 2022

Helena Ruuskan Mary Gallen-Kallela lukupiirikirjana

 

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. WSOY. 2021. 528 sivua.

Lainattu kirjastosta

Kevään viimeinen lukupiirikirjamme oli Helena Ruuskan teos Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. Kokoonnuimme poikkeuksellisesti Rauman Vesitornin ravintolaan. Kirjakeskustelun ohella juhlistimme erään lukupiiriläisen merkkipäivää. Päivä oli kaunis ja kesäinen. Tornista saattoi ihailla upeita näkymiä yli Rauman kaupungin.  

Helena Ruuska tarjoaa lukijalle tuhdin tietopaketin naisesta, joka on jäänyt merkittävän miehensä varjoon. Nainen on Mary Gallen-Kallela (1868 - 1947), jonka persoonaa Ruuska valottaa teoksessaan. Mutta ei Maryn elämää voi irrottaa miehensä elämästä tai taiteesta. Näin kirja avaa taustoja myös Akseli Gallen-Kallelan (1865 - 1931) taideteoksiin ja luo läpileikkauksen Suomen kultakauden taiteesta. 

Mary oli yksi hovineuvos Karl Slöörin perheen seitsemästä lapsesta. Perhe oli sivistynyt ja vakavarainen. Kolme vuotta vanhempaan Akseliin Mary tutustui veljensä Arthurin kautta. Akseli lähti jo nuorena miehenä, 19-vuotiaana, opiskelemaan maalaamista Pariisiin. Hän vietti siellä muiden taiteilijoiden lailla iloista elämää. Mutta Suomeen palattuaan Akselin mieli halasi Maryn luo. Pari oli salakihloissa viisi vuotta, kunnes sitten avioliitto solmittiin vuonna 1890. Häämatka, joka suuntautui Kainuuseen ja Kalevalan kankahille, on sangen herkullista luettavaa. 

Lapsia Maryn ja Akselin perheeseen syntyi kolme. Vanhin lapsista vuonna 1891 syntynyt Impi Marjatta menehtyi 3-vuotiaana. Molemmat vanhemmat olivat suuren surun vallassa. Sitten syntyi Kirsti (1896-1980) ja sen jälkeen Jorma (1898-1939). Kirstistä tuli sellisti ja Jormasta taidemaalari, joka mm. maalasi uudestaan Juseliuksen mauseleumin tuhoutuneet freskot isänsä luonnosten perusteella. Jorma tuotti surua äidilleen ja sisarelleen Kirstille hoitaessaan Akselin jäämistöä omaksi edukseen. Jorma sai surmansa talvisodan ensimmäisinä päivinä.  

Akseli maalasi ja Mary hoiti kotia ja piti taloutta pystyssä. Ruovedelle syntyi erämaa-ateljee Kalela, jossa nähtiin kaiken aikaa paljon vieraita, myös Akselin matkoilla ollessa. Mary huolehti taloudesta piikojen kanssa, joista useimmat Maryn mielestä olivat osaamattomia ja laiskoja. Kultakauden taiteilijoiden piti hakea oppia  maailmalta, kun Suomi ei pystynyt tarjoamaan riittävän tasokasta taidekoulutusta. Haettiin apurahoja ja matkattiin eurooppalaisiin kaupunkeihin, kuka Pariisiin, kuka Firenzeen. Akseli tunsi, ettei hän halunnut jäädä paikalleen yhteen tiettyyn kaupunkiin, vaan halusi levottomana miehenä tutustua eri paikkoihin.  Akselin matkustellessa kirjeitä kirjoitettiin ahkerasti. Aviomiehen kirjeissä oli usein kiihkeä ja eroottinen sävy.  

Mutta kyllä perhekin pääsi usein mukaan Akselin matkoille. Matkattiin Euroopan eri maissa ja vietettiin runsas vuosi Keniassa. Kenian matka oli minulle mieluista luettavaa, koska olemme itse olleet safarimatkalla Keniassa. Akseli maalasi Afrikassa yli 150 teosta. Harrastuksena hänellä oli villieläinten metsästys. Hän tapasi Nairobissa Theodore Rooseveltin, joka vietti Keniassa vuoden. Kerrotaan, että Rooseveltin matkan aikana tapettiin tai vangittiin 23 000 eläintä. 

Suomeen paluun jälkeen alkoi Tarvaspään ateljeen rakentaminen. Projekti vei suunnattomasti rahaa. Rahapula oli jatkuvaa, ja Maryn pitikin tehdä suorastaan ihmeitä, että sai rahan riittämään. Tarvaspää valmistui vuonna 1913. Akseli Gallen-Kallela kuoli Tukholmassa 66-vuotiaana. Maryn elämä jatkui vielä monta vuotta Akselin kuoleman jälkeen. Mary nukkui pois 78-vuotiaana vuonna 1947. 

Tarvaspään ateljeelinna, nykyisin Gallen-Kallelan museo (kirjan kuvitusta)

Akselin ja Maryn avioliitto oli monella tapaa onnellinen. Aviopari on arvostanut toinen toistaan, Mary on ollut tärkeänä tukena ja myös apuna Akselille. Tätä Akseli on osannut arvostaa. Toki jokaiseen avioliittoon kuuluvat omat vastamäkensä, mutta suurempia välirikkoja perheessä ei liene ollut. Mary koki, että hänen tärkein tehtävänsä oli olla Akselin apuna ja hoitaa taloutta. Mutta oli hänellä oma rakas harrastus: pianonsoitto. Alkuaikoina hän soitti lähinnä perheen iloksi, mutta myöhemmin piti jopa konsertteja ja antoi pianonsoiton opetusta.

Akseli maalasi vaimostaan yli 30 maalausta. Mary Kuhmoniemen sillalla. 1890. (kirjan kuvitusta)

Koimme, että kirja kuvasi hyvin Gallen-Kalleloiden avioliittoa ja Maryn roolia Akselin vaimona. Samalla kirja kuvaa kiinnostavalla tavalla kultakauden taidemaailmaa ja erityisesti Akseli Gallen-Kallelan intohimoista taiteen tekemistä. Helena Ruuska on tehnyt suurenmoisen työn käydessään läpi Gallen-Kalleloiden jäljelle jääneitä arkistomateriaaleja. Lopputuloksena on näyttävä ja kaunis teos, jossa valokuvat tukevat tekstiä. Muutama meistä koki, että hienoisella karsinnalla kirja olisi vieläkin parempi lukukokemus.

Annoimme kirjalle hyvän arvosanan 4,3. Nyt vietämme kesää, ja palaamme lukupiiriasioihin syyskuussa. Syyskuun kirjana on Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021).  


sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Lukupiirikirjana Anna Kortelaisen Hyvä Sara!

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää. Gummerus. 2018. Kansi: Jenni Noponen. 447 sivua.

Lainattu kirjastosta

Naisten Pankin Päin avara mailma -lukupiiri kokoontui kevään viimeiseen sessioon keskustelemaan Anna Kortelaisen kirjasta Hyvä Sara! Paikalla oli seitsemän aktiivista lukijaa. Meillä on tapana käydä läpi Naisten Pankin ajankohtaisia asioita ennen kuin aloitamme käsillä olevan kirjan käsittelyn. Naisten Pankki järjesti yhdessä kirjaston kanssa Wivi Lönn -tilaisuuden, jossa Pirkko Soininen kertoi kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Tilaisuus oli onnistunut. Viime viikon leivontamyyjäisistä tuli hyvä tuotto. Nyt on kirpputorin vuoro.

"Avioliitossa kävisi joko niin, että miehen tahto pyrkisi kukistamaan minun tahtoni ja koko maailma olisi silloin miehen puolella. Tai sitten minä työlääntyisin ja turhautuisin saamattomaan mieheen jonka kautta olisin pakotettu elämään. Mieheen joka ei osaa arvostaa sitä, että maailma on tehty miehelle ja miehen pyrkimyksille. Minä en halua olla sivussa maailmasta ja toiminnasta." (s. 149)

Viime vuosina on kirjoitettu paljon kirjoja poikkeuksellisista naisista, jotka ovat tavalla tai toisella olleet merkittäviä omalla ajallaan. Moni kirjailija on valinnut fiktiivisen tosiasioihin nojaavan romaanimuodon kuvaamaan naisen elämää ja saavutuksia. Näistä tulevat mieleen vaikkapa Pirkko Soinisen Wivi Lönnistä kertova teos Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021), Maria Benedictin teokset Rouva Einstein (Sitruuna 2020) ja Lady Churchill (Sitruuna 2022), Johanna Venhon Tove Janssonista kertova teos Syyskirja (WSOY 2021) ja Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen (WSOY 2019), Raija Orasen Kaikki tämä valo (Otava 2021), jossa päähenkilönä Anita Välkki sekä Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021), joka kuvaa Mikael Agricolan elämää. Lukupiiriläisemme olivat yhtä mieltä siitä, että biofiktio on mieluista luettavaa. Fiktiivinen romaani saa henkilöt elämään ja näin henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. 


Myös varsinaisia elämäkertoja kirjoitetaan yhä edelleen. Anna Kortelaisen Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on tehty tietokirjaksi. Tietokirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista, koska Sara Hildén on jättänyt jälkeensä laajan arkiston. Sara Hildén (1905 - 1993) oli merkittävä nainen suomalaisessa kulttuurielämässä. Suurena taiteen ystävänä Hildén hankki eläessään laajan suomalaisen ja ulkomaisen taiteen kokoelman, jota voi käydä ihastelemassa Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa.

Mutta millainen nainen tämä Sara oli? Saraa ei ole aiemmin laajemmalti kuvattu kirjallisuudessa. Anna Kortelainen otti vastaan Sara Hildénin Säätiöltä saamansa haasteen ja ryhtyi kirjoittamaan elämäkertateosta naisesta, joka on tehnyt niin paljon suomalaisen taiteen hyväksi. Aineistoa oli paljon, etenkin Hildénin aikuisvuosista. Kirja noudattaa perinteistä elämäkerran rytmiä. Kolme osaa Tuntematon Saara, Tunnettu Sara ja  Onnellinen Sara johdattavat lukijan ensin Saran lapsuuteen, sitten aikuisuuteen ja erityisesti avioliitossa kohtaamiinsa haasteisiin ja viimeisessä luvussa Saran suurimpaan rakkauteen, taiteeseen. Aivan kuin parhaissa amerikkalaisissa unelmissa, Saran tarinassa on hohtoa. Köyhä tyttö nousee kaikkien ihailemaksi taidemesenaatiksi. Kuten monen muunkin köyhistä ja vaatimattomista oloista lähtevän, Sarankin täytyi tehdä lujasti töitä saadakseen menestystä. Ja niin Sara teki. Tosin valtakunnallista mainetta Hildén sai vasta 60-luvulla, mutta Tampereella hänet tunnettiin jo paljon aiemmin. Sara oli tiukan ja hieman tylyn, vaikkakin hyvin avuliaan, naisen maineessa. Luonteenomaista Saran toiminnalle koko hänen elämänsä ajan oli itsellisyys, hän teki mitä itse halusi eikä hän juuri kuunnellut muita. 

Saara syntyi aviottomana lapsena Lempäälässä. Äidin kuoltua Saara lähti nuorena tyttönä Tampereelle piikomaan ja sittemmin kauppa-apulaiseksi Puku-Aittaan. Siellä hän eteni myyjästä vaateliikkeen johtajaksi. Sittemmin Tampereella oli useita Saaran omistamia vaateliikkeitä. 1930-luvulla Saara lähti mukaan lottatoimintaan.  "Nainen vailla sitoumuksia ehti osallistua lottamenoihin paljon säännöllisemmin ja luotettavammin kuin perheenäiti. Saara oli siis tervetullut uusi jäsen, 28-vuotiaana itsellisenä napakkana naisena suorastaan ihannetapaus." (s. 109) Saara ei halunnut vakavia miessuhteita. Mielellään hän flirttaili miesten kanssa, ja kirjeenvaihto osoittaakin. että hänellä oli runsaasti miesystäviä. 

Saara 1930-luvulla (kirjan kuvitusta)

Sodan jälkeen Saaran elämässä tapahtui suuria muutoksia. Hän adoptoi Kalevi-pojan ja tapasi suuren rakkauden, taiteilija Erik Enrothin. Avioliitto solmittiin v. 1949. Voi miten onnellinen Saara olikaan. Mutta sitten Erikin alkoholin käyttö muutti kaiken. Saara pyrki pelastamaan Erikin, mutta tuloksetta. Saara kirjoitti Erikille Amerikkaan: " Tervetuloa kotiin, huoneesi on kunnossa, tule selvänä, ole hyvä." (s. 310) Avioliitto päättyi eroon Erikin aloitteesta vuonna 1962. Saaran nimi sai uuden hienostuneen vivahteen parilla muutoksella. Saara Hildenistä tuli Sara Hildén. 

Sara ja Erik 1950-luvulla (kirjan kuvitusta)

Avioeron jälkeen taideharrastus vei Saran mukanaan. Sara matkasi yhä useammin Eurooppaan taidehankintoja tekemään. Nykyinen Sara Hildénin taidemuseo Tampereella avattiin vuonna 1979. 

Kirjassa on hyvin paljon tietoa. Kirja tutustuttaa lukijan Sara Hildénin persoonaan ja tarjoaa kiinnostavaa kuvausta suomalaisesta taidemaailmasta. Kortelainen ei tyydy kuvaamaan vain Saran elämää, vaan linkittää Saran elämänvaiheet Suomen historiaan. Saran pitkään elämään mahtuukin monta Suomen historian käännekohtaa, sisällissota, molemmat maailmansodat sekä sodan jälkeinen jälleenrakennusvaihe. Köyhän tytön nuoruudesta ei juuri ole löytynyt materiaalia. Sen vuoksi kirjassa on laajoja yleisiä historiakuvauksia noilta vuosilta. Historiakuvausten runsaus herätti keskustelua. Joidenkin mielestä niitä oli liikaa, kun taas osan mielestä ne olivat  tarpeellisia kehyksen antajia Saran lapsuudelle. 

Pohdimme biofiktion ja tietokirjan etuja ja haittoja. Biofiktiossa kirjailija voi käyttää mielikuvitustaan tilanteiden luomisessa ja tunteiden ilmaisemisessa. Tässä elämäkerrassa ponnahtivat silmiin Kortelaisen käyttämät "saattoi" ja "ehkä" -ilmaisut, kun hän kuvasi toimia, joita Sara oli saattanut tehdä samoin kuin lukujen alussa olevat Saran ja konservaattorin kuvitellut keskustelut. 

Kirjan kirjoittaminen on vaatinut paljon työtä. Lopputuloksena on kaunis teos, jossa on kaunis kuvitus ja kauniit kannet. Valokuvat täydentävät tekstiä kiinnostavalla tavalla. Vaikka kirja on ulkoasultaan kaunis, sen lukemista haittasi paikka paikoin käytetty punainen fontti. Mietimme myös, olisiko kirjan sisältö yhtään kärsinyt, jos sivumäärä olisi suppeampi. 

Kirja sai meiltä arvosanan 3,6. Eräs mukana olleista ei ollut lukenut kirjaa kokonaan, mutta antoi kirjan kauniille kannelle arvosanan 5. Nyt jäämme kesätauolle. Aloitamme elokuussa Marie Benedictin kirjalla Lady Churchill (Sitruuna 2022). 

Saran ajoittamaton ateljeekuva (kirjan kuvitusta)

perjantai 20. toukokuuta 2022

Laura Baldini: Uuden ajan opettaja


Laura Baldini: Uuden ajan opettaja. Bazar. 2022. Saksankielinen alkuteos Lehrerin einer neuen Zeit. Maria Montessori - Die schwerste Entscheidung ihres Lebens traf sie für das Wohl der Kinder. Suomentaneet Helinä Kangas ja Sari Ristolainen. 351 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"En usko, että kaikki lapsemme pärjäävät päättökokeessa", Maria myönsi. "Mutta muutama heistä pystyy siihen varmasti. Jos heidän lisäkseen vielä noudamme luoksemme viisaimmat ja lahjakkaimmat lapset Rooman muista laitoksista, meillä on tarpeeksi lapsia pystyäksemme suorittamaan havainnollisen kokeen. Jos olettamukseni pitää paikkansa, pystymme osoittamaan koko maailmalle, että myös heikkomieliset lapset kykenevät oikeanlaisen tuen avulla vaikka mihin."

Maria Montessorin elämästä kertovan elämäkertaromaanin on kirjoittanut itävaltalainen kirjailija Beate Maly salanimellä Laura Baldini. Maria Montessori (1870 - 1952) on tullut tunnetuksi nimensä mukaan nimetyn montessorikasvatusmenetelmän kehittäjänä. Kirja avaa Marian lapsuutta ja nuoruutta 1800-luvun lopun katolisessa Italiassa, jolloin naisten kouluttautuminen ei ollut yleistä, joskin se oli jo mahdollista. Maria oli lapsuudesta alkaen halunnut opiskella lääketiedettä. Hän pääsi kuin pääsikin lääketieteelliseen tiedekuntaan vuosikurssinsa ainoana naisena. Maria oli ahkera, tavoitteellinen ja kunnianhimoinen. Miespuolisten opiskelijatovereittensa väheksynnästä huolimatta Maria valmistui loistavin arvosanoin lääketieteen tohtoriksi 25-vuotiaana. Maria sai väitöskirjallaan paljon huomiota niin Italiassa kuin Italian ulkopuolellakin. Hän oli suosittu puhuja kansainvälisissä konferensseissa.

"Sitten lapsille teetettiin puisia kirjaimia."

Mariaa kiinnosti erityisesti psykiatria. Hän vieraili Ostian mielisairaalassa ja tutustui "heikkomielisiin" lapsipotilaisiin. Mariasta oli vaikea uskoa sitä, mitä hän näki. Lapsia hakattiin, haukuttiin, eristettiin, istutettiin kidutustuolissa ja annettiin sähköshokkeja. Jonkinlaisen intuition varassa Maria ymmärsi, että nämä lapset ovat ihan oikeita lapsia, jotka varmasti voivat oppia, jos heille annetaan siihen mahdollisuus. Édouard Séguinin kasvatusmenetelmistä Maria oppi, että lasten kasvatuksen tulee edetä kehitystasojen mukaan ja että kasvatuksessa voidaan käyttää mitä moninaisimpia esineitä motoriikan ja tuntoaistien kehittämiseksi. Marian mielestä leikkikaluilla oli tärkeä sija lasten kasvatuksessa. Mielisairaalan henkilökunta oli eri mieltä. "Näiltä lapsilta puuttuu järki. Mitä he leikkikaluilla tekisivät?" Mutta Maria halusi kokeilla. Hän toi säkeittäin erilaisia kovia ja pehmeitä, pyöreitä ja soikeita, pitkiä ja lyhyitä tavaroita. Jokainen lapsi sai koskettaa tavaroita. Näin hän stimuloi lasten aisteja. Puisten kirjainten avulla lapset pystyivät opettelemaan lukemista. Maria uskoi lapsiin. "Olemme herättäneet heidän kiinnostuksensa maailmaan ja he suorastaan janoavat tietoa ja haluavat oppia." Maria tunsi, että näitä lapsia hän halusi auttaa.


"Olemme edistyneet valtavasti."

Maria valitsi lapsista muutamia, joita hän harjoitutti niin, että he pääsivät osallistumaan Italian kansalliseen koulujen päättökokeeseen. Kukaan ei uskonut lasten onnistumiseen. Paitsi Maria. Maria oli oikeassa, lapset onnistuivat erinomaisesti. Lapsipotilaista erityisen huomion kohteena kirjassa on Luigi, nuori poika jota pidettiin vuoteessa, jonka ympärillä olivat kalterit. Hän sai sähköhoitoja ja joutui alinomaan pakkopaitaan. Marialle selitettiin, että Luigi oli "erityisen hankala tapaus". Hän ei puhunut, hän ei reagoinut mihinkään ja oli hyvin aggressivinen. Mutta mitä teki Maria? Maria oli kärsivällinen ja ystävällinen. Maria huomasi, että Luigi oli nokkela ja todella terävä. Luigista Maria sai elinikäisen, luotettavan ystävän, joka arvosti Mariaa yli kaiken.

"Giuseppe, tiedät, että en voi mennä naimisiin kanssasi. Minun pitäisi luopua työstäni."

Näin elämän piti mennä. Maria halusi työskennellä lasten kanssa ja kehittää heidän taitojaan. Mutta rakkaus kollegaan, tohtori Giuseppe Montesanoon muutti kaiken. Giuseppe olisi halunnut naimisiin, mutta Maria halusi jatkaa hyvin alkanutta työtään. Halusiko Guiseppe hänen luopuvan hyvin alkaneesta urastaan, mietti Maria. Rakkaudella oli seuraamuksensa. Raskauden vuoksi Marian piti vetäytyä useaksi kuukaudeksi maaseudulle, pois Roomasta, jotta hän saisi myöhemmin jatkaa uraansa.

"Auta minua tekemään se yksin."

Kirjassa käsitellään Marian nuoruutta ja uran alkuvaiheita. Olisin mielelläni lukenut tämän rohkean naisen myöhemmistäkin vaiheista, esimerkiksi ensimmäisestä Lasten talo - Casa dei Bambinista, joka perustettiin Italiassa vuonna 1907. Sittemmin montessoripedagogiikka on levinnyt ympäri maailmaa. Suomessa on noin nelisenkymmentä montessorileikkikoulua ja -päiväkotia. 

Uuden ajan opettaja on kepeää ja kiinnostavaa luettavaa. Kirjassa avataan yhtä lailla Marian ammatillista uraa kuin myös yksityiselämää. Eniten minua sykähdyttivät kuvaukset mielisairaalassa olevista lapsista, heidän kohtelustaan ja aidosta innostuksesta saada oppia uutta. Ajankuva välittyy kirjasta, mm. rikkaiden ja köyhien väliset kontrastit Rooman kaupunkikuvassa sekä myös italialaisen naisasialiikkeen herääminen. Myös kirjan kansi henkii 1800-lopun ajankuvaa. Henkilöhahmot ovat taitavasti rakennettuja, mm. Marian äiti on uskottava huolehtiessaan Marian siveellisyydestä ja maineesta.

Maria Montessori (Wikipedia)

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen

            


Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen. Otava. 2022. Kansi: Tuuli Juusela. 207 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pirjo Hassinen on tuottelias kirjailija. Nyt tänä vuonna ilmestynyt teos Toisella tavalla onnellinen on hänen 18. teoksensa. Hassinen on ollut Finlandia-ehdokkaana peräti neljä kertaa. Hassisen tuotanto ei ole minulle tuttua, joten mielenkiinnolla tartuin tähän jo varsin hyviä arvosteluja saaneeseen kirjaan.

Kirjan alku on kiinnostava ja herättää heti uteliaisuutta. Nelikymppinen Sanna menee kultasepänliikkeeseen korjauttamaan miesystävänsä laatikosta löytämänsä kellon. Kello on peräisin miesystävän kuolleen isän jäämistöstä. Liikkeeseen mennessään Sanna huomaa joutuneensa keskelle ryöstöä. Sannan tullessa ryöstäjä pakenee liikkeestä ja lähtiessään tönäisee vahingossa Sannaa. Sanna ei loukkaannu fyysisesti, mutta jotakin tapahtuu - tuo varkaan tönäisy kuljettaa Sannan menneisiin tapahtumiin, aiempaan töytäisyyn kauan sitten Sannan ollessa 17-vuotias. Yhdessä Saran kanssa tytöt olivat lähteneet nuorten miesten autoon. Bon Jovin This Ain't A Love Song soi, kun Sanna ihastui lippalakkipoikaan. Mutta mitään romanssia ei syntynyt. Sanna lähes raiskattiin ja tuupattiin ulos autosta ja vielä toisenkin, kun Sanna ei halunnut luopua lippalakkipojasta. "Eikö jo saatanan horo usko." Mutta lippalakkipojan aikaansaama kiihko riivasi Sannaa monta päivää. "Olin saanut turpaani, ja silti paloin."

Eikä Sanna muistoissaan palaa vain lippalakkipoikaan, vaan muistot vievät hänet pohtimaan muitakin elämänsä käännekohtia. Muistoissaan hän matkaa kotiin isän ja äidin luo. Erityisesti isän itsemurha mietityttää. Isän jättämässä itsemurhaviestissä oli säe Kauko Käyhkön kappaleesta Rakastan elämää: "Jäänyt on päivän työ, ilta varjoja tielleni siirtää." Hautajaisissa veli oli kuiskannut tyttöystävälleen "Niin vittumainen mies viimeiseen asti." Olisiko Sanna omalla käyttäytymisellään voinut estää itsemurhan?

Sannalla on pitkäaikainen suhde miesystävänsä Y:n kanssa. Y:n mukana elämään tulee mukaan Y:n entinen naisystävä Miia ja hänen poikansa Elmeri. Miia on tiukka feministi ja lupaava "vuoden nuori taiteilija". Miian aikomuksena oli tehdä For our Don Juan -teos, jota varten hän ottaisi valokuvat viiden ystävänsä ja itsensä sukupuolielimistä. Elimien piti olla nimenomaisesti taiteilijalle tuttujen naisten oikeita elimiä. "Sillä olisi teokselle ja sen vastaanotolle mieletön lisäarvo".

Kirjaa aloittaessani mietin, onko tästä tulossa rikosromaani, koska kultasepänliikkeeseen korjattavaksi viedyn kellon tarina saa jatkoa, joka kantaa läpi koko kirjan. Käy ilmi, että kyseessä on arvokas Vacheron Constantin -kello. Poliisi saa selville, että se on osa vuosien takaisesta ryöstösaaliista, jota ei ole pystytty selvittämään. Mutta ei kirjasta rikosromaania kehkeytynyt, vaan pikemminkin rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Mitä kaikkea rakkaussuhde kestää? Kuinka paljon mustasukkaisuutta suhde kestää? Kuinka paljon saa totuutta vääristellä?

Kirja piti otteessaan aivan loppuun saakka. Taitava Hassisen kaltainen kirjailija pystyy kirjoittamaan viisaan ja älykkään kirjan ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka mietityttävät lukijaa kauan aikaa vielä kirjan kansien sulkeuduttua. Pidin Hassisen kirjoitustyylistä. Hänen ilmaisunsa on tarkkaa ja loppuun asti hiottua. Samoin henkilökuvaus on vertaansa vailla. Kirjaa voi kuvata kasvutarinana, jonka lopputuloksena on halu olla toisella tavalla onnellinen, koska mennyttä ei voi muuttaa.

perjantai 13. toukokuuta 2022

Pirkko Soininen vieraana Rauman Wivi Lönn -tilaisuudessa

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta arkkitehti Wivi Lönnin syntymästä. Wivi Lönn oli merkittävä arkkitehti. Hän oli ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti, jolla oli oma toimisto. Wivi Lönnin kädenjälki näkyy monissa merkittävissä rakennuksissa eri puolella Suomea.

Wivi Lönn (Wikipedia)
Wivi Lönn on ollut parin viime vuoden aikana monin tavoin esillä. Pirkko Soininen teki Wivi Lönniä tunnetuksi kirjallaan Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021), joka ilmestyi viime vuoden tammikuussa. Sen jälkeen on ilmestynyt pari muuta kirjaa ja nyt huhtikuun lopussa Helsingin arkkitehtuurimuseossa on avautunut Eläköön Wivi Lönn -näyttely. Myös Raumalla halusimme juhlistaa Wivi Lönnin juhlavuotta. Rauman kirjasto ja Naisten Pankki järjestivät yhteistyössä Wivi Lönn -tilaisuuden viime tiistaina 10.5. Vieraaksi kutsuimme Pirkko Soinisen kertomaan kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Minulla oli ilo saada haastatella Soinista.

Tilaisuus oli Rauman kirjastolla, joka on takuuvarmasti yksi Suomen kauneimmista kirjastoista.   

Rauman kirjastosta
Naisten Pankki järjesti tilaisuuden alussa arpajaiset, jonka tuotto meni Kirkon Ulkomaanavun kautta Ukrainan hyväksi. Olimme saaneet arpajaisiin hyviä palkintoja, mm. kirjoja sekä ravintoloiden ja kahviloiden lahjakortteja. Raija oli tehnyt hyvää työtä organisoidessaan arpajaiset. 

Raija ja arpajaisten palkintoja 

Naisen työ muuttaa maailmaa

Naisten Pankkia edustava Kristiina avasi tilaisuuden. Hän toivotti läsnäolijat sekä kirjailijan tervetulleiksi ajankohtaiseen Wivi Lönn -iltaan. Kristiina kiitti kirjastoa hyvästä yhteistyöstä tilaisuuden järjestämisessä. Lisäksi hän kertoi Naisten Pankin toiminnasta. Naisten Pankin toimijat keräävät varoja kehitysmaiden naisten hyväksi, jotta naisilla olisi koulutus ja mahdollisuus omaan toimeentuloon. 

"Eikä hän näytä Olivialta."

Pirkko Soininen kertoi innostuneesti Wivi Lönn -kirjastaan. Kirja on fiktiivinen elämäkerta tästä maineikkaasta arkkitehdistä. Soininen kuvasi Wivin lapsuutta onnellisena ja turvallisena. Jo pienestä pitäen Wivi oli ollut päättäväinen ja määrätietoinen. Hän mm. muutti Olivia-nimensä Wiviksi. Lapsesta saakka Wiville oli selvää, että hän halusi arkkitehdiksi. Kouluaikana hänen esikuvansa oli Signe Hornborg, ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti. Tampereen teollisuuskoulun kautta Wivi siirtyi Polyteknilliseen Helsinkiin. Hänet tunnettiin ahkerana opiskelijana. Erityisen lahjakas hän oli matematiikassa. Wivin  opiskelukavereina olivat mm. Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren. 

Pirkko Soininen

"Ei yhtään pimeää käytävää tähän tyttökouluun."

Valmistuttuaan Wiville oli selvää, että hän halusi työskennellä arkkitehtinä. Hänen ensimmäinen toimeksiantonsa oli Tampereen tyttökoulu. Stipendin turvin Wivi lähti Skotlantiin ja Englantiin tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin. Matkalla hän oppi valon merkityksen. Vasta valo ja varjo herättävät tilan esiin, totesi Wivi.

"Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina. Miten valo kiertää rakennuksessa, miten se mahdollistaa erilaiset tila- ja värikokemukset. Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä - sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina ja lyhyinä päivinä. Maksimoi valon määrä!"

Lasikattojen murtaja

Wivi tuli tunnetuksi erityisesti koulujen suunnittelijana. Hän suunnitteli noin 30 koulua, vaikkakaan kaikkia kouluja ei syystä tai toisesta toteutettu. Ainakin osa hänen suunnittelemistaan kouluista on vielä aktiivisessa käytössä ja osa niistä on kauniisti restauroitu. Myös Raumalle valmistui vuonna 1914 Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo, joka kuvien perusteella oli kaunis jugendtyylinen nelikerroksinen rakennus. Koulu purettiin 1970-luvun alussa. Tätä rakennusta on moni raumalainen ikävöinyt.

Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo Raumalla. Kuva Museovirasto. 

Kuulijoiden joukossa oli monia, joille monikin Lönnin suunnittelemista kouluista oli tuttu. Oli useita, jotka olivat käyneet yhteislyseota Raumalla, oli kuulija jolle Tampereen Lönnin suunnittelemat koulut olivat tuttuja. Lisäksi eräs kuulijoista kertoi koskettavasti Lönnin suunnitteleman Ebeneser-koulun kauneudesta.

Wivi Lönn ei koskaan perustanut perhettä. Hän tapasi Jyväskylässä iloisen ja elämänmyönteisen Hanna Parviaisen. Wivi ja Hanna matkustivat paljon ja asuivat yhdessä elämänsä viimeiset vuodet. Wivi Lönn kuoli vuonna 1966, jolloin hän oli 94 vuotta. Savonlinnan Hospitz oli viimeinen Lönnin suunnittelema rakennus. Wivi Lönn muistetaan hyvin tuotteliaana arkkitehtinä. Koulujen lisäksi hän suunnitteli mm. Tampereen keskuspaloaseman, Jyväskylän vanhan kaupunginkirjaston, Sodankylän observatorion ja lukuisia huviloita. 

Soininen kertoi, että hän haluaa olla romaanikirjailija. Siksi olikin selvää, että hän halusi kirjoittaa Wivistä fiktiivisen, mutta tosiasioihin nojaavan romaanin, eikä edes harkinnut tietokirjan kirjoittamista. On todennäköistä, että lukijat ovat löytäneet Wivin helpommin fiktiivisen romaanin kautta. Fiktiiviseen romaaniin on helpompi tarttua kuin tietokirjaan. 

Ilta oli onnistunut. Kuulijoita oli lähes neljäkymmentä. Arpajaisten tuotto oli 336 euroa. Kiitos kaikille kuulijoille, kiitos kirjastolle ja naistenpankkilaisille.