Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree. Gummerus. 2019. 281 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auringon noustessa minä kiipeäisin katselemaan sitä pariisilaiselle katolle. Olin kuullut, että kun sen kerran koki, ei auringonnousun aikaan halunnut enää milloinkaan nukkua." (s. 274)

Milja Kauniston kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1900 Pariisiin. Kaupunki on loistossaan, maailmannäyttelyä valmistellaan, vuonna 1889 valmistunut upea Eiffel-torni hohtaa uutuuttaan. Tällainen Eiffel-torni on: "Eiffel on vääntänyt raudasta monumentin, joka on samanaikaisesti siro ja uhkaava, feminiininen ja fallinen, ikiaikainen ja moderni". (s. 125) Taiteilijat rakastavat Pariisia, maailman taiteen pääkaupunkia. Niin myös suomalaiset taiteilijat. Monet Suomen taiteen kultakauden (1880 - 1910) merkittävistä suomalaisista taiteilijoista viettivät pitkiäkin aikoja Pariisissa. Näin teki myös Tulenpunaisen kabareen toinen minä-kertoja kuvanveistäjä Ville Vallgren. Vallgrenin merkittävimpiä veistoksia ovat Topeliuksen muistopatsas ja  Havis Amanda, molemmat Helsingissä. Pariisin vuosien aikana Vallgren oli naimisissa ruotsalaisen kuvanveistäjä Antoinette Råströmin kanssa. 

Can-can -tanssi, tanssijoitten sääripotkut ja hameen nostot

Toinen kirjan minä-kertoja on Albert S. Grosjean, joka työskentelee vartijakokelaana Saint-Lazaressa, Pariisin suurimmassa naistenvankilassa. Kirjassa on todella herkullinen alkukohtaus. Poliisit tuovat Vallgrenin hillittömän juhlinnan jälkeen vankilaan "alastonna, yltä päältä kuonassa, hallitsemattomasti sätkien ja käsittämättömiä rääkyen." (s. 12) Grosjean saa tehtäväksi vartioida Vallgrenia eristyssellissä. Tästä alkaa Vallgrenin ja Grosjeanin tuttavuus. Grosjeanille tulevat tutuiksi Pariisin alamaailma ja Montmartren kuuluisat ravintolat, seisottamot, ilotytöt, prostituoidut ja  kabareetanssijat. Vallgren on iloinen ja vallaton seuranpitäjä eikä koskaan kieltäydy absinttilasillisesta tai hyvästä seurasta. 

Vallgrenilla on täysi työ yrittäessään keksiä hyviä selityksiä yöllisille poissaoloilleen, sellaisia jotka vaimo hyväksyisi. "Katsahdin vaunujen mustaan kattoon ja suihkaisin nopean rukouksen. Herra, jos minut tästä pälkähästä vielä päästät, niin lupaan olla koskematta viiniputeliin pikkusormellakaan kokonaiseen kuukauteen! Pimeässä katossa näin Herramme vinkkaavan minulle silmää. Koeta nyt edes päiväkin, hän tuntui kuiskaavan." (s. 53) Sitten tulee raja vaimollekin ja hän heittää Vallgrenin ulos. Vallgren asettuu asumaan kylmään ateljeehensä, jossa hänelle pitää seuraa kabareetanssijatar Leonie Tavier eli Mariette. Kerrotaan, että Mariette toimi Vallgrenille mallina tämän suunnitellessa Havis Amandaa. Tutustuupa Grosjean Pablo Picassoonkin, joka maalasi Pariisissa mielellään mm. juoppoja ja syrjäytyneitä naisia.       
                         
Mutta sitten alkaa tapahtua. Montmartren kuuluisissa kabareissa sattuu tulipalo toinen toisensa jälkeen. Onko kyseessä tuhopoltto ja kuka on syyllinen, sitä Grosjean ryhtyy selvittämään. Sitten lukija huomaakin, että kirjassa on hyvät dekkarin ainekset, niin mielenkiintoisiksi ja myös jännittäviksi kirjan lopputapahtumat osoittautuvat. Tulipalojen ohella Grosjeanille selviää hänen oma menneisyytensä.  

Miten elävän kuvan vuoden 1900 Pariisista Kaunisto loihtiikaan. Ajankuvaus on kiinnostavaa ja kirja tarjoaa kutkuttavia kurkistuksia Montmartren juottoloihin, seisottamoihin ja kabareeravintoloihin, joista vuonna 1889 avattu Moulin Rouge on tunnetuin. Fiktiivisten tapahtumien taustalla on rutkasti faktaa niin suomalaisista taiteilijoista kuin naistenvankilastakin. Olen aina pitänyt Kauniston kirjoitustyylistä, se on konstailematonta, sujuvaa ja elävää. Upea kansikuva kuvaa hyvin kirjan sisältöä. 

Oliko Jeanne D'arc noita?

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus. 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. 399 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Takakannesta luen, että Kalmantanssi on jatkoa Kauniston Synnintekijä-romaanille. En ole lukenut Synnintekijää. Se ei onneksi haitannut, Kalmantanssi toimi mainiosti itenäisenäkin tarinana. 

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Olavi Maununpoika, on todellinen historiallinen henkilö, joka saa kirkkoherran viran suomalaisesta Kyrkioslaethin kylästä. Vuosi on 1429. Mutta enemmän kuin  kirkkoherran virka, Olavia kiehtoo Eerikinkartanon Birgitta-rouva. Suhde alkaa, Birgitta-rouva ripittäytyy Olaville, joka edelleen ripittäytyy isälleen piispa Maunu Tavastille. "Rouva Birgitta kertoi osallistumisestaan mustaan messuun ja yhtymisestään Paholaiseen. Hän kertoi juoneensa lasten verta, isä! Ja minä kauhistuin, enkä voinut keskeyttää häntä. Ja isä..." minä niiskutin, "hän pyysi että auttaisin häntä pääsemään demoneistaan yhtymällä häneen. Lucifer käski minua, ja minä tottelin. Minä yhdyin Saatanan morsiameen." (s. 102) 

Tapahtuneen johdosta Olavi lähetetään Pariisiin Sorbonneen jatkamaan teologian opintojaan. Matkaseuraksi lähtee priori Johannes Suuripää. Pariisissa riehuu paisetauti, kaupunki haisee, kaupunki on täynnä sairaita ja nälkäisiä ihmisiä. Viattomien hautausmaa on täyttyy tuoreista hautakummuista. "Talvi ja sairaus olivat tulossa Pariisiin. Köyhät polttivat luita lämpimikseen." (s. 128) Olavi toivoo tapaavansa rakkaan ystävänsä Miraclen, johon oli tutustunut edellisellä Pariisin matkallaan. Mutta suunnitelmat muuttuvat. Olavin pitää matkustaa piispa Cauchon käskystä Rouaniin kuulustelemaan vankina olevaa Lorrainen neitoa, jota epäillään noituudesta.

Rouanissa Olavin huomiota kiinnitti ensimmäiseksi ihmeellinen katedraali, joka todellakin minunkin mielestäni on yksi kauneimmista kirkoista, missä olen käynyt.

Rouanin katedraali (Kuva AA)

Kauniin katedraalin lähistöllä on toinen kirkko: Jeanne D'Arcin kirkko. 

Jeanne D'Arcin kirkko valmistui v. 1979 (Kuva AA)

Kirjan historiallisena kehyksenä on satavuotinen sota (1337-1453). Englantilaiset ovat valloittaneet osan Ranskaa, Ranska on palasina, vallasta taistellaan. Siinä keskellä Lorrainen neito, Orleansin neitsyt eli Jeanne D'Arc on mukana taisteluissa kuninkaan viirin kantajana. Hän jää vangiksi Orleansissa ja on nyt vankityrmässä. Hän kertoo Olaville saaneensa tehtävän Herralta. "Minä sain Herrani armosta tehtäväkseni tuoda alistetun ja mollatun Kaarle VII:n kansansa tietoisuuteen, jotta he näkisivät, että heillä on vielä kuningas. Että he näkisivät, että tämä kuningas voitaisiin kruunata Pyhän Kirkon sakramenteilla Reimsin katedraalissa, niin kuin kuninkaalle kuuluu." (s. 195) 

Olimme muutama vuosi sitten Rouanissa ja silloin tutustuimme Jeanne D'arcin ja satavuotisen sodan historiaan. Tässä kirjassa Jeanne D'Arcin elämä ja taistelut on kuvattu eri tavalla kuin perinteisessä historiankirjoituksessa. Mikä on totta ja mikä on kuviteltua totuutta koskien tätä historian vaihetta, sitä ei kukaan tiedä.

 Perimätiedon mukaan Jeanne D'Arc poltettiin tällä paikalla. (Kuva AA)

 Lähistöllä on myös  Jeanne D'Archin patsas.

Jeanne D'Arcin patsas Rouanissa (Kuva AA)

Tapahtumien kulku vie Olavin vielä Pariisiin. Rutto riehuu edelleen. Olavin mielessä on edelleen Miracle-ystävä. Kirja päättyy niin, että lukija saa vaikutelman, että jatkoa on tulossa. Ja niin tapahtuikin -  trilogian päättää vuonna 2015 ilmestynyt Piispansormus.