keskiviikko 30. syyskuuta 2020

JP Koskinen: Hukkuva maa

 


JP Koskinen: Hukkuva maa. Like. 2020. 232 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olemme tänään keskustelleet jälleen kerran ihmiskunnan kannalta tärkeistä asioista. Jokainen, joka osaa lukea ja laskea, päätyy siihen samaan lopputulokseen, jonka teille esitin. Toisin kuin kiivaimmat kollegani, haluan muistuttaa, ettei ilmaston lämpeneminen ole maailmanloppu, eikä se ole ikävä kyllä edes ihmiskunnan loppu. Ihminen on sitkeämpi kuin torakka, sen ovat monet koettelemukset osoittaneet. Mutta sen voin teille taata, että edessä on länsimaisen elämäntavan loppu. Jatkuvan talouskasvun jumala kaatuu ja sen alle murskautuu miljardeja ihmisiä." (s. 86)

JP Koskinen on tuottelias kirjailija ja monen genren taitaja. Minulle Koskinen on tullut tutuksi historiallisten tapahtumien tulkitsijana. Tulisiipi (Like 2019), Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) ja Ystäväni Rasputin (WSOY 2015) ovat kirjoja, joiden lukemisesta olen nauttinut, sekä kirjan tapahtumista että Koskisen kielestä. Tulisiipi oli niin vaikuttava, että valitsin sen vuoden 2019 parhaimmaksi kotimaiseksi kirjaksi. 

Uusimman Koskisen kirjan Hukkuva maa teemana ei ole historia, vaan kyseessä on lukuromaani, jossa selvitetään varakkaan Vaaterin teollisuussuvun salaisuuksia sekä puhutaan ja pohditaan ilmastonmuutosta. Suvun salaisuuksien purkaminen tuo juoneen dekkarimaisuutta ja ilmastonmuutos puolestaan ekodystopian piirteitä.  

 "Niklas Vaateri aiheuttaa aina hämmennystä." (s. 154)

Kirjan minä-kertoja on Niklas, Vaaterin perheen esikoispoika. Hän on ilmastotutkimuksen asiantuntija, joka tuntee menetelmät sekä tilastot ja on haluttu asiantuntijavieras olipa kyseessä sitten tv-tentti, kansainvälinen konferenssi tai vihreiden keskustelutilaisuus. Henkilönä Niklas on kärkäs, aggressivinen, jopa ivallinen puolustaessaan omia näkökulmiaan. Niklasta ei voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän rohkenisi tuoda omia mielipiteitään julki. Monesti puheenvuorojensa loppukaneetissa hän tylyttää kuulijoita. "Te uskotte jumalaan, jota ette ole koskaan nähneet, mutta ette mittaustuloksiin, joita esittelin teille kolmen tunnin ajan. Se ei yllätä minua, sillä viimeinen ehtymätön luonnonvara on ihmisten tyhmyys. Arrogantti karvaton apina on yhä apina, vaikka se pukeutuisi räätälillä teetettyyn pukuun." (s. 87)

Niklas uskoo ydinvoimaan. Näin Niklas tiivistää sanomansa Vihreän Gaian keskustelutilaisuudessa. "Lyhyenä yhteenvetona voin sanoa, että nykyisessä tilanteessa ydinvoiman kehittämiseen ja kapasiteetin kasvattamiseen kannattaa panostaa. Voimaloiden turvallisuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa ja fuusiovoimaloiden tutkimukseen ja kehitykseen pitäisi ohjata enemmän rahaa. Ydinjätteen käsittely on erillinen ongelma, joka pitää myös ratkaista erikseen. Jos haluatte nopeasti leikata hiilidioksidipäästöjä, tämä on paras vaihtoehtonne." (s. 154)

"Jukka Elias Vaaterin katoaminen oli jymyuutinen." (s. 35)

Jukka Vaateri, Niklaksen isä ja ison perheyrityksen perustaja, on ollut kadoksissa yli viisi vuotta.  Hän oli tuolloin viisi vuotta sitten kansanedustaja ja oli lähtenyt eduskunnasta, noussut Mersuunsa Arkadiankadulla ja kytkenyt virran pois puhelimesta. Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu mitään. Jukka Vaateri ei ollut halunnut, että häntä seurataan ja oli siksi kytkenyt virran pois puhelimestaan. Miksi, ihmettelevät suku ja poliisi. Jukka Vaaterilla ja vaimollaan Amandalla on kolme lasta: Niklas, Sandra ja Mikko. Sandra on nimetty perheyrityksen  johtoon. Nyt kun isä on ollut kadoksissa niinkin kauan, Sandran mielestä isä tulisi julistaa kuolleeksi. Kuolleeksi julistamisessa on iso este, tietää Sandra. Se on äiti. Siksi Sandra kääntyy Niklasin puoleen ja pyytää häntä puhumaan äidille. Näin Niklas joutuu palaamaan vuosien takaisiin muistoihin, lapsuuden yhdessäolohetkiin vanhempiensa ja sisarustensa kanssa sekä erilaisiin ilmastotilaisuuksiin, joihin isä osallistui kansanedustajana ja hän itse asiantuntijana. Isän mielestä Niklasin kärkäs esiintyminen ei vienyt ilmastoasiaa eteenpäin. "Sinä kierrät ympäri maailmaa haukkumassa ihmisiä tyhmiksi ja ahneiksi, ei sillä tavalla saavuteta mitään, paitsi vastarintaa ja vihamiehiä." (s. 105) Isä puolestaan uskoi, että ainoa tapa vaikuttaa asioihin oli kompromissien etsiminen.

"Sorakallio ja Luonto olivat perässäni, se oli ilmiselvää." (s. 143)

Vaaterin perhe yllättyy, kun poliisi ottaa Jukka Vaaterin katoamisen uudelleen käsittelyyn, vaikka se on jo kertaalleen haudattu ratkaisemattomana. Jutun tutkija Santeri Sorakallio on kiinnostunut erityisesti Niklasin tekemisistä Vaaterin katoamisen aikoihin. Sorakallio nostaa esille useitakin kysymyksiä, joihin Niklas ei pysty vastaamaan. 

Kun  isän katoamiseen liittyvät tapahtumat alkavat aueta, kirja saa jännittäviä dekkarimaisia piirteitä. Koskinen on kutonut kiinnostavan  ja yllättävän juonen tämän riitaisan suvun ympärille. Vaikka ilmastonmuutosteema on ollut jo vuosien ajan suosittu aihe kirjallisuudessa, se osuu yhä ajankohtaisuudellaan tähän aikaan. Niklaksen ekodystopia saa lukijan pohtimaan maapallon tulevaisuutta ja  ihmisen tekojen merkitystä luonnolle. Ajatukset jäävät kytemään mieleen kirjan kansien sulkeuduttua.    

Hukkuva maa on taitavasti kirjoitettu. Koskisen kerronnassa on vetoa. Hän tarjoaa lukijalle jännitystä, Vaaterin riitaisan suvun ihmissuhteita, Niklaksen kaltaisia kiinnostavia henkilöhahmoja ja asiantuntevaa ilmastotietoutta. Tekstin napakkuus ja selkeys pitävät juonen yhtenäisenä läpi kirjan.  

Hukkuva maa on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa.

perjantai 25. syyskuuta 2020

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

 


Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. Myllylahti. 2020. 310 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ruumisauton kuljettaja saapui kävellen luoksemme juuri, kun Niiles veti ruumispussin vetoketjun kiinni. Niiles jäi vielä irrottamaan köyttä puusta, ja minä kannoin ruumiin kuljettajan kanssa tienvarteen, jonne Kehäkoski oli ruumisauton tilannut. Tyttö oli niin kovin kevyt kantaa. Kuin Edith, tulin ajatelleeksi ja sydäntäni kylmäsi. Tämän tytön vanhemmille oli vietävänä hirvittävä viesti. Ja se oli meidän seuraava tehtävä." (s. 58)

"Voiko enkelitkin kuolla?" (s. 11)

On talvi. Pikkupoika kulkee metsässä ja näkee puussa roikkuvan enkelin. Hahmo ei voi olla kuollut, koska enkelit eivät kuole, päättelee poika. Tästä enkelistä ei Savonlinnan poliisi vielä tiedä mitään. Poliisin taukotuvassa on lounastunnin leppoisa tunnelma. Esimies Pentti Kehäkoski opettelee käyttämään uutta iPhoneaan muiden jutellessa kevyeen sävyyn päivän tapahtumista. Mutta pian tulee poliisille käsky lähteä tapahtumapaikalle. Puussa ei roiku enkeli. Siellä roikkuu morsiuspukuun puettu nuori nainen. Poliisin ensimmäinen arvio on, että kyseessä on itsemurha. Mutta kuollut morsian on vasta alkusoittoa tuleville tapahtumille. Nyt ei ole kyse itsemurhasta, vaan suuremmista kuvioista, todetaan poliisissa.  

"Joka tapauksessa olimme melkoisessa umpikujassa." (s. 147)

Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja on Isa Karos, Savonlinnan poliisin ylikonstaapeli. Isa on ammattitaitoinen poliisi, mutta yksityiselämänsä kanssa hän joutuu kipuilemaan. Isan elämässä on onnea, on Niiles, jonka kanssa Isa on menossa naimisiin tulevana kesänä ja on Aida, Niilesin tytär. Mutta niin paljon on tapahtunut menneisyydessä. Tapahtumat vyöryvät Isan mieleen etenkin öisin. "Mustat laskokset ottivat ihmishahmojen muodon. Astuivat alas seinältä. Yksi kerrallaan, kevyesti kuin tanssijat. He kulkivat vuoteen ympärillä, kohina tiivistyi, he tuntuivat puhuvan toisilleen. Heidän mustat huppunsa lähenivät toisiaan, kun he keskustelivat. He puhuivat minusta." (s. 190) Täysillä Isa kuitenkin pystyy keskittymään morsiuspukuisen naisen kuoleman selvittämiseen. Kun yhä uusia rikoksia tulee esille, poliisi joutuu pohtimaan, ovatko rikosjuonet täysin erillisiä vai löytyykö jokin niitä yhdistävä punainen lanka. Asiat selviävät, mutta työtä, kärsivällisyyttä ja nerokasta ajattelu- ja tiimityötä se poliisilta vaatii. 

"Saavu luokseni taas, saavu luokseni taas talven kylmyyden karkottaen." (s. 175)

Yksi kirjan sivujuonista vie lukijan Marinmaahan vuoteen 1674. Siellä kylä elää luonnon ehdoilla, metsästetään ja kalastetaan, uskotaan taikavoimiin ja järjestetään uhrijuhlia. Kylän tietäjä on tärkeä henkilö, joka tietää kaikesta enemmän kuin kylän muut asukkaat. Hän osaa ennustaa ja lukee tulevat tapahtumat puista.  Marinmaan Enkelimetsään sijoittuu kahden nuoren äärettömän kaunis ja koskettava rakkaustarina. Luonto on läsnä kaikkialla, puut, metsä ja tuulet. 

"Et osaa edes kuolla." (s. 183)

Toinen sivujuonista "Lapsuudessani" kuvaa lapsen elämää perheessä, jossa isän juominen hallitsee perhe-elämää ja saa äidin ja lapsen pelkäämään viikonloppuja. "Isäni avaa pullon, jossa on hopeinen leijonan kuva ja juoma kirkasta. Hän juo suoraan pullon suusta." (s. 154) Lapsi kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Vielä vaikeammaksi elämä tulee, kun perheeseen syntyy vauva, "sikkupisko". Kuka tämä lapsi on, jonka lapsuutta kirjailija kuljettaa läpi kirjan, selviää lukijalle vasta kirjan loppusivuilla.

Tuire Malmstedtin ensimmäinen Isa Karos -dekkari Pimeä jää (Myllylahti 2018) (linkki) sai vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Mykkä taivas (Myllylahti 2019) (linkki) jatkoi samaa vahvaa linjaa. Enkelimetsä osoittaa, että Malmstedt vain paranee kirja kirjalta. Viimeistään tällä kolmannella kirjalla Malmstedt nousee eittämättä suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Enkä poissulkisi kansainvälistä menestystäkään. Juoni on rakennettu taitavasti ja nerokkaasti ja pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Yllättävä ratkaisu selviää vasta viimeisillä sivuilla. Kirjan sivutarinat, jotka kirjailija sitoo taitavasti yhteen, luovat jännitettä juonen kehittelyyn. Lukija voi vain todeta, että kaikella on tarkoituksensa. 

Ei pelkkä jännitys ja kauhu tee Enkelimetsästä mieleenjäävää lukukokemusta. Malmstedtin luoma kiinnostava, inhimillinen ja elävä henkilögalleria on tärkeä osa kirjan kokonaisuutta. Poliisien, erityisesti Isan, yksityiselämän limittäminen rikostapahtumien kulkuun pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Isa tulee lukijalle tutuksi ja läheiseksi. On helppo kulkea Isan mukana sekä hyvissä että huonoissa vaiheissa. Kirjailijan rakkaus luontoon, metsään ja puihin näkyy läpi kirjan. Ja luontoon ja puihin jo kirjan kaunis nimikin viittaa.  

Jos et ole vielä tutustunut Malmstedtin Isa Karos -sarjaan, suosittelen kirjojen järjestyksessä lukemista, koska tarinat linkittyvät läheisesti toisiinsa.

Enkelimetsä tarjoaa jännitystä, ennalta arvaamattomia yllätyksiä, inhimillisiä henkilöhahmoja ja kauniita luonnon kuvauksia. Vahva suositukseni tälle lahjakkaan kirjailijan uutuudelle.

Kirja on luettu myös Kirjarikas elämäni -blogissa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies"



Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Reinosta ei edelleenkään ollut kuulunut mitään, ei korttia lapselle, ei kirjettä vaimolle. "Etkö sinä enää muista meittiä ollenkaan, olen niin ikävissäni sinun kohtalostasi rakas, että en osaa muuta, kuin aina vaan ajattelen sinua ja kirjoitan sinulle yhtä mittaa", Kerttu aloitti viimeisen kirjeensä Reinolle. Hän kysyi syytä siihen, miksi Reino ei enää kirjoittanut kotiin, miksi hänestä ei kuulunut mitään ja miksi hän ei päässyt lomalle." (s. 107)

Raija Ylönen-Peltonen, joka työskentelee Kansallisarkiston ylitarkastajana, on tarttunut aiheeseen, jota sodan sankaritarinoissa ei tunneta. Ylönen-Peltosen kiinnostuksen kohteena on puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtalo talvisodan aikana. Tutkija tarkastelee aihetta yhden sotilaan kautta.

"Kaukana kotoa miesten mieliä kaiversi epätietoisuus tulevasta." (s. 23)

Vain sodassa kuollut mies kertoo Reinon tarinan. Reino oli tavallinen 24-vuotias suomalainen perheenisä, jonka sota alkoi lokakuussa 1939, kun hänet muiden reserviläisten tavoin kutsuttiin ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Kotiin jäi Kerttu-vaimo 4-vuotiaan pojan kanssa. Toinen lapsi oli tulossa. Reinon pataljoonan matka kävi Johanneksen kautta Kuolemajärvelle Kannakselle. Kuolemajärvellä pystytettiin jälleen leiri ja tehtiin kenttävarustustöitä samalla kun miehistön koulutusta jatkettiin. Mahdollinen sota ja Neuvostoliiton ylivoimaisuus olivat kaikkien mielessä, vaikkakin toivottiin, että sota olisi vielä vältettävissä. Mutta näin ei käynyt. Marraskuun lopussa tuli tieto sodan alkamisesta.

"Pian merkintä muutettiin karkureiksi." (s. 50)

Sotatoimet alkoivat myös Kuolemajärvellä. Reino ja Kustaa, saman kylän poikia, laitettiin kuulovartioon. Kun vaihtomiehet menivät paikalle, vartiomiehistä ei näkynyt jälkeäkään. Vain maahan heitetyt kiväärit löydettiin. Joukko-osastossa oli epäselvyyttä, mitä oli tapahtunut. Muisteltiin Kustaan ilmoittaneen, ettei hän aio nostaa asettaan venäläisiä vastaan. Joku muisti, että Kustaa oli suunnitellut antautuvansa venäläisille heti tilaisuuden tullen. Epäilys loikkaamisesta vihollisen puolelle vahvistui ja muuttui pian varmuudeksi. Myöhemmin "Reino kertoi antautuneensa Kustaan kanssa viholliselle vapaaehtoisesti, heiluttaen ikkunaverhoista tekemäänsä valkoista lippua." (s. 36)

"Vähitellen ilmoittautuneiden lista piteni." (s. 74)

Reino ja Kustaa olivat vapaaehtoisesti antautuneet puna-armeijalle. Siitä huolimatta heitä kohdeltiin sotavankien tapaan. Eikä se kohtelu ollut mitään lempeää kohtelua. Vankeja löytiin ja tuupittiin, tyrkittiin kiväärinperillä, vartioitiin tiukasti ja luonnollisesti myös kuulusteltiin kerta kerran jälkeen. Sitten seurasi siirto Halilaan ja sieltä edelleen vastaanottoleirille Terijoen lähistölle. Kuulustelut jatkuivat sielläkin. Kiinnostava on vaihe, jolloin Terijoelle perustettu Otto Wille Kuusisen johtama Suomen kansanhallitus  aloitti vankien värväämisen Suomen kansanarmeijan riveihin. Sitten kun Neuvostoliitto voittaisi sodan Suomea vastaan, tämä armeija toimisi perustana Suomen tulevalle armeijalle. Moni värväytyi armeijaan, Reino muiden mukana.

Tänne Halilaan Reino vietiin kuulusteltavaksi pian sotavangiksi jäämisen jälkeen. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

"Sitoumus palvella neuvostoarmeijaa." (s. 78)

Reino lähetettiin vakoojaksi Suomen puolelle. Näin toimittiin monissa tapauksissa puna-armeijan riveihin antautuneiden kohdalla. Ajankohta Reinon kohdalla oli joulukuun loppu v. 1939. Hänen tehtävänään oli ottaa selvää ja raportoida suomalaisten joukko-osastojen toiminnasta. Hänellä oli peitetarina valmiina. Mutta puna-armeija ei saanut toivomiaan tietoja, koska Reino antautui suomalaiselle partiolle lähes heti rajan ylitettyään. Ensin Reinoa kuulusteltiin Imatralla ja sen jälkeen hänet siirrettiin Mikkeliin, missä sijaitsi Päämajan valvontaosaston pääosasto. Poliisiaseman sellissä oli viisi vankia Reino mukaanluettuna. Reinon syyte oli "karkaaminen vihollisen puolelle ja vakoilu". (s. 112) Tammikuun 4. päivänä 1940 tehtiin Mikkeliin suuri ilmapommitus. Pommituksessa tuhoutui myös poliisilaitos ja sen myötä siellä olleet vangit. 

Kotiseudulla oltiin luonnollisesti huolissaan kadoksissa olevista miehistä. Huhuja Reinonkin karkaamisesta vihollisen puolelle oli kiirinyt kotikylään asti. Reinon kuolemaan liittyvät tiedot eivät ole tutkijan mukaan yhteneviä. Aikanaan tieto Reinon kuolemasta saavutti Reinon vaimon. Ilmoituksen mukaan Reino oli ammuttu.


Sotavangiksi jäi runsaat 900 suomalaista talvisodan aikana. Tässä lotat muonittavat sotavankeudesta vapautettuja suomalaisia. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

Raija Ylönen-Peltosen tutkimusnäkökulma sotavankeihin on kiinnostava. Hän ottaa tarkasteltavaksi yhden miehen kohtalon. Yksilönäkökulma on onnistunut ratkaisu. Se pitää lukijan mielenkiinnon yllä läpi kirjan. Pala palalta tutkija edistyy ja saa avatuksi Reinon sotilaselämän vaiheita. Tutkijan mukaan tapahtumat pitänevät paikkaansa arkistomateriaaliin pohjautuen lukuunottamatta Reinon kuolemaa. Mistään ei ole löytynyt virallista tietoa ampumisesta. Arvailujen varaan jää myös se pohdinta, olisiko Reino mahdollisesti lähetetty tai lähtenyt takaisin Neuvostoliittoon. 

"Reinon kohtalo oli seurausta valinnoista, jotka johtivat lopulta siihen, että Reino ei ole sankarivainaja eikä hän ole kuolemaantuomittu. Hän on vain sodassa kuollut mies." (s. 184)

Vain sodassa kuollut mies on tasokas ja selkeä tietokirja. Reinon tarina on kiinnostava ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että Reinon tarina liitetään luontevasti talvisodan kulkuun. Myös kotirintaman tunnelmat välittyvät kirjassa. Tutkija on tavoittanut hyvin kuvattavien henkilöiden mielialat ja tunneilmiöt. Reinon tarinaa täydentää valokuvaliite. Kirjassa käytetyt viitteet sekä lähdeluettelo löytyvät kirjan loppuosasta. 

Syksyn kirjauutuuksissa on mukana kiinnostavia kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Ylönen-Peltosen kirjan lisäksi Tommi Kinnunen käsittelee kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) saksalaisten mukaan lähteneiden suomalaisnaisten kohtaloita ja Petra Rautiaisen kirjassa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) tarkastellaan Lapin jälleenrakennusta. 


maanantai 21. syyskuuta 2020

Christian Rönnbacka: Ruska

 


Christian Rönnbacka: Ruska. Bazar. 2020. 286 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Antti laski rinkkansa polun varteen ja lähti kävelemään koivujen väliin. Niitä lähestyessään hän näki korppien istuvan jonkinlaisen värikkään möykyn päällä. Se ei ollut ainakaan poro. Antti veti keuhkot täyteen karjaistakseen linnuille, mutta ne säikähtivätkin hänen tulemistaan ja nousivat siivilleen. Antti hidasti askeleitaan. Ei helvetti, hän ähkäisi mielessään tajutessaan maassa makaavan möykyn olevan ihminen." (s. 152)

Ruska alkaa kuvauksella Eritrean ja Etiopian rajaseudulta, jossa Antti Hautalehto oli YK:n tarkkailijana vuonna 2005. Antin komennus oli juuri päättymässä ja hänen viimeisiä tehtäviään oli toimia kuskina brittiläiselle tiedustelu-upseerille, ylivääpeli John Bakerille.

Ruska- ja kullankaivuuretkelle

Antti Hautalehdon Eritrean kokemus on takanapäin, ja nyt hän toimii rikoskomisariona Porvoossa. Antti on lähdössä vaellusretkelle Lappiin. Hänen tarkoituksensa oli lähteä matkaan avopuolisonsa Leenan kanssa. Sitä Antti olisi halunnut, koska parisuhde ei oikein toiminut, oli liikaa riitelyä ja omiin oloihin vetäytymistä. Mutta Antin toive ei toteudu, sillä Leenalle tulee konferenssikutsu Wieniin. Vanha ystävä Lars lupautuu Antin matkakumppaniksi, mutta yllätys on suuri, kun käy ilmi, että Larsin pitää perua matkansa pankissa suoritettavan "yllättävän" pankkitarkastuksen vuoksi.  

Matkaan tulee muutos

Esimies kutsuu Antin luokseen ja selittää, että kiinalainen miljardööri herra Che, joka on kiinnostunut mineraaleista ja kullankaivuusta, on tulossa vierailulle Suomeen ja haluaa tutustua Lappiin. On saatu vaikutelma, että herra Che olisi valmis sijoittamaan suuria summia kaivoshankkeisiin Suomessa. Esimies pyytää Anttia oppaaksi Chen seurueelle. Eihän siinä muukaan auta, matkaan vain. Chen henkivartijana toimii Antin Eritreassa kohtaama ylivääpeli John Baker. Toinen herra Chen henkivartijoista on rautainen ammattisotilas Yang. Mukana on myös herra Chen Lee-poika.

Palkkasoturit valmistautuvat

Toisaalla kirjassa seurataan Pohjois-Norjassa salaiseen tehtävään valmistautuvan kovanluokan kansainvälisen terroristiryhmän toimia.  Terroristiryhmää johtaa Afganistanissa taistellut Paul. Hän on valinnut työparikseen Vietnamissa taistelleen Lappia tuntevan Pekka Korhosen, jonka apurina toimii suomalainen Santeri. Terroristiryhmään on valittu monipuolista taistelukokemusta omaavia terroristeja ympäri maailmaa: Farzan Afganistanista, Samuel Djiboutista, Haakon Norjasta ja Won Koreasta. Kaikki tietävät, että heillä on suoritettavaan tuottoisa, vaikkakin vaarallinen, keikka. 

Lapin olot hyvin tuntevana Hautalehto pystyy järjestämään ryhmälleen kiinnostavaa ohjelmaa. Moni piilopirtti avautuu Chenin rahojen voimalla, jopa kullanhuuhdontaan päästään. Kunhan lukija tulee tutuksi Antin ryhmäläisten ja terroristiryhmän kanssa sekä tutustuu toimintaympäristöön Lapin jängillä, on näyttämö valmis hurjille takaa-ajoille ja ampumisille. Onkin luvassa vauhtia ja aivan uskomattomia tapahtumia aivan kirjan loppuun saakka.

Ruska on kahdeksas osa Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjassa. Minulle Ruska oli Rönnbackan ensimmäinen dekkari. Kirja vei minut täysin mukanaaan ja mietinkin, miten löysin Antti Hautalehdon vasta nyt. Tai kyllähän sen tiedänkin, vavyni tätä minulle suositteli. Eikä todellakaan syyttä. 

Antti Hautalehto on sympaattinen poliisi. Antin myötä Rönnbacka saa kirjaan mukaan rentoa huulenheittoa ja huumoria. Antin ammattitaitoa voi vain ihailla. Pidin paljon siitä, että tapahtumaympäristöksi on valittu Lapin maisemat. Ympäristö on kirjailijalle tuttua ja Lapin jänkhien kuvaukset ovat hyvin autenttisia. Kirjan kartat havainnollistavat hyvin tapahtumaympäristöä. Luonnonkuvaukset ovat kaunista luettavaa. "Edessä häämöttävä Pellisenlaki melkein kosketti matalalla olevia ohuita pilviä. Kirpeä aamukeli oli muuttunut kosteammaksi, ja tuntureiden kupeita hivelevä tuuli yritti ujuttautua vaatteiden alle." (s. 106) 

Ruska on koukuttavasti kirjoitettu ja siinä on kiinnostavat henkilöhahmot. Tiukka  ja tiheätunnelmainen juoni on rakennettu ovelasti. Lukija saakin jännittää loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille. Ajankohtaisena teemana läpi kirjan kulkee kansainvälisyys.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa äänikirjana

 


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Lukija Krista Kosonen. Kesto 9 t 21 min. Supla.  

Tuoreimmassa kirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuljettaa viittä naista - Ireneä, Katria, Veeraa, Ailia ja Siiriä - Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja Kuusamoa. Matka on pitkä, useita satoja kilometrejä. Matka taitetaan kävellen. On kevät 1945. Naiset olivat tulleet pohjoiseen saksalaisten sotilaiden kanssa, työskennelleet sodan aikana kuka missäkin tehtävässä, sairaanhoitajana, konttoristina, ruumiiden pesijänä, keittiöapulaisena. Olot olivat poikkeukselliset, kaipuu ja pelko saivat hakemaan lohtua toisesta ihmisestä. Suhteita syntyi saksalaisten sotilaiden kanssa. Joillekin kyse oli kevyestä flirtistä, jotkut taas tunsivat kohdanneensa elämänsä rakkauden. Monet naisista olivat varmoja, että rakkaus jatkuu sodan jälkeen Saksassa. Raskaana oleville, riittävän arjalaisilta näyttäville naisille lähtö sotilaiden kanssa Saksaan onnistui. Loput naisista otettiin vangeiksi internointileirille. Viisi naisista teki ratkaisunsa ja lähti matkaan Narvikista kävellen kohti kotimaata.

Edessä on satojen kilometrien kävely kohti Rovaniemeä läpi autioituneen ja tuhoton Lapin. Sodan jäljet näkyvät, talot on poltettu, ihmiset eivät ole vielä palanneet, juoksuhautoja ja bunkkereita on runsaasti matkan varrella. Ruumiita ei onneksi ole jätetty kulkuteille. Edessä on vain tyhjä tie. Matkan teko on vaivalloista ja hidasta. Ei ole kunnon kenkiä, matkalaukku painaa hiertymiä käsiin ja olkapäihin, miinoja pitää varoa, ruoan saanti on satunnaista, samoin kuin yöpaikan löytyminen. Muistot menneestä ovat paljaina mielessä. Niitä on vaikea jakaa toisten kanssa, mutta pitkän matkan aikana naiset avaavat muistoistaan pienen palan kerrallaan. Menneiden tapahtumien jakaminen helpottaa  ja hetkeksi yhdistää naisia. Mutta paljon jää sanomatta, paljon jää jakamatta, kaikkea ei kehtaa tunnustaa edes itselle. Traumat ja muistot ovat liian lähellä. Pelko kotiseudulle palaamisesta polttaa kaikkien mieliä. Naisten matka jatkuu, osa naisista pääsee perille, osa ei koskaan. 

Kinnunen kirjoittaa tärkeästä aiheesta. Suomeen jääneiden "saksalaishuorien" kohtaloita ei juuri ole kirjallisuudessa käsitelty. Monet "saksalaishuorista" kärsivät tästä maineesta loppuelämänsä. Saksalaisten kanssa syntyneet aviottomat lapset leimattiin erilaisiksi. Isän kansallisuus leimasi lapset useiksi vuosiksi, joskus jopa loppuelämäksi. Sen sijaan Saksaan sotilaiden kanssa lähteneiden naisten kohtaloita on kuvattu monissakin kirjoissa. 

Tämän syksyn kirjauutuuksiin kuuluu Kinnusen kirjan ohella muitakin kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Mm. Petra Rautiainen käsittelee kirjassaan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) Lapin jälleenrakennusta ja Raija Ylönen-Peltosen kirjassa Vain sodassa kuollut mies (SKS 2020) käsitellään puna-armeijan vangeiksi jääneiden kohtaloa.   

Krista Kosonen on ollut hyvä valinta äänikirjan lukijaksi. Näin jälkikäteen kirjan kuunneltuani mietin, että ehkä olisi kuitenkin kannattanut lukea kirja kuuntelemisen sijaan. Kinnusen kieli on äärettömän kaunista, ja lukiessa kielestä olisi nauttinut enemmän. Tärkeästä aiheesta ja kauniista kielestä huolimatta tämä niin paljon ihastusta herättänyt kirja ei minua juuri sykähdyttänyt. Minusta ei tullut tuttu kenenkään matkaa taivaltavan naisen kanssa. Vaikka naisten matka Norjasta Suomeen oli hyvin vaivalloinen ja poikkeuksellinen, koin, että jotakin keinotekoista tässä taivaltamisessa oli. Odotin, että näin pitkän matkan aikana naisten välille syntyisi jonkinlaista yhteenkuuluvaisuuden tai läheisyyden tunnetta. Ajattelin myös, että huumorilla olisi jonkinlainen rooli vaikean matkan taittamisessa. Karskikin huumori on paikallaan monissa kriittisissä tilanteissa, kuten vaikkapa oli Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kinnusen kirjan tahti on hyvin verkkainen, yhtä verkkainen kuin naisten kävelyvauhti. Yksityiskohtia kuvataan tarkasti. Kirjassa on samaa verkkaisuutta ja tarkkaa yksityiskohtien kuvausta kuin Kalle Päätalon kirjoissa.


torstai 17. syyskuuta 2020

Raumalla asuntoa etsimässä

Palattiin eilen lähes viikon mittaiselta Rauman reissulta. Olemme tekemässä suurta elämänmuutosta, monessakin suhteessa. Ensinnäkin, muuttaisimme täältä Itä-Suomesta ihan toiselle puolen Suomea, eli sinne Raumalle. Ja toiseksi, asuttuamme yli 30 vuotta omakotitalossa muuttaisimme nyt kerrostaloon. 

Rauma on kaunis kaupunki. Kanaali antaa ilmettä kaupungille. Tuolla kanaalin takareunassa vasemmalla olisi meidän asuntomme. Alustava varaus on tehty, kauppakirjoja ei ole vielä allekirjoitettu.


Kanaalissa Kerttu Horilan Kolme sulotarta. 


Vanhaa Raumaa jaksaa aina ihailla. Vanhat, kunnostetut talot ovat ilo silmällä. 

Vanha Rauma ei ole mikään museokortteli, vaan siellä eletään täyttä elämää.

Taloja kunnostetaan jatkuvasti. 


Rauman komea kirkko


Tässä on se syy Raumalle muuttoon. Pikkuinen 5-vuotias lapsenlapsemme. - Tässä ihaillaan kauniita merimaisemia Maanpään ulkoilualueella.

Kaunista myrskyn jälkeistä viikonloppua kaikille! 

torstai 10. syyskuuta 2020

Ruth Hogan: Lauluja variksille

 


Ruth Hogan: Lauluja variksille. Bazar. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes. (2017) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Kansi Laura Noponen. 367 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun nostan katseeni, tajuan, että Sally tutkailee tarkasti kasvojani. "Sinä olet kadottanut ilon." Hän sanoo sen noin vain ikään kuin ilo olisi käsine tai mikä tahansa muu jokapäiväinen esine, mutta tunnen heti, kuinka kyyneleet alkavat kirveltää silmieni takana. Minä yritän niin kovasti muuttua, päästää irti rampauttavasta murheesta. Ja välillä onnistunkin. Mutta suru ei vähene suoraviivaisesti." (s. 211)

Pidin paljon Ruth Hoganin esikoisteoksesta Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020). (linkki) Hoganin elävä tarinankerrontataito ja kiinnostava juoni tekivät tästä kirjasta viihdyttävän lukukokemuksen. Odotukset olivatkin suuret, kun aloitin tätä Hoganin toista kirjaa Lauluja variksille. Ja enpä pettynyt, en todellakaan. Ihan päinvastoin. Tämän surun ja toivon kirja vei minut täysin mukanaan. 

Kirjan minä-kertoja Masha on nainen parhaassa iässä. Hän on kaunis, hyvävartaloinen, hänellä on hyvä työ psykoterapeuttina, hänellä on ihana Haizum-irlanninsusikoira, hänellä on Edith Piaf -rättisitikka, mutta kaikesta huolimatta hän ei voi hyvin. Hänen elämäänsä hallitsee suru. Näin on ollut jo kaksitoista vuotta. Silloin kaksitoista vuotta sitten Mashan pieni poika Gabriel hukkui. Tästä tapahtumasta Masha syyttää itseään. Hän ei omasta mielestään ollut riittävän tarkkaavainen, kun he - Gabriel ja hän - menivät rannalle. Aikamoinen alkuasetelma tarinalle. Siis tämä on surukirja, totean aloitettuani kirjan. Kyllä sitäkin, mutta paljon muutakin. 

"En pidä siitä ihmisestä, joka minusta on tullut." (s. 36)

Minä-kertojan oikea nimi ei ole Masha. Se on ystävän hänelle antama lempinimi. Ystävä "sanoo kastaneensa minut Tsehovin Lokin Masan mukaan, jonka ensimmäinen repliikki näytelmässä on: "Suren omaa elämääni." (s. 39) Niin Masha tekee. Surun vallassa Masha muistelee poikaansa ja vaalii hänen muistoaan. Hän tekee surutyötä jatkuvasti ja toteaa, että on selvinnyt hengissä kahdestatoista vuodesta, mutta vain niukin naukin. Vuosien mittaan hänen surunsa on muotoutunut, suru on löytänyt omat muotonsa. Hän tekee surutyötään kahdessa paikassa: Charlestonin uimalassa ja hautausmaalla. Uimalassa Masha käy joka viikko, hän ui pitkiä matkoja ja sen lisäksi hän tekee katumusharjoituksia eli hukuttautuu. Siis melkein. Hän on harjoitellut vuosikausia pidättämään hengitystään veden alla. Tavan ihminen pystyy olemaan sukelluksissa noin puoli minuuttia. "Minun henkilökohtainen ennätykseni on tällä hetkellä hiukan alle kaksi minuuttia. Se on itseaiheutettua vesikidutusta." (s. 16)   

"Varikset odottavat nurmikolla, ja Sally heittelee niille leipää kuin kylväisi siemeniä." (s. 97)

Hautausmaa on Mashalle turvapaikka. Siellä on kaunista, rauhallista ja siellä on enkeleitä. Siellä Masha viettää paljon aikaa kävellen ja nauttien hiljaisuudesta. Hän tuntee hautausmaan jo niin hyvin, että hän on päättänyt, että hänestä tulee hautausmaan opas. Eräänä päivänä hän näkee ja myös kuulee hautausmaan korkeimmalla kohdalla pienen hahmon, joka laulaa. Hahmo laulaa upeasti hautarivistö yleisönään. Nainen on Sally. Masha ja Sally tutustuvat. Masha huomaa pitävänsä tästä upeaäänisestä Sallysta, vaikkakin Sally "möykkää ja kiroilee, laulaa kuolleille, varastaa kukkia haudoilta ja on selvästikin seinähullu." (s. 97) 

"Tämä nainen uhoaa vanhanaikaista glamouria ja häpeilemätöntä iloa." (s. 191)

Toinen tärkeä Mashan tapaama naishahmo on Kitty Muriel, iloinen vanha rouva, joka osaa ottaa ilon irti pienistäkin hetkistä. Hän pukee Mashan kauniisiin vaatteisiin, vie Mashan rullaluistelemaan, tanssimaan ja juomaan samppaajaa. He juovat samppaajaa sille elämälle, jonka Gabriel ennätti elää. 

"Hän pelkäsi hirveästi, että äiti kuolisi ja hän jäisi yksin." (s. 229)

Mashan tarinan rinnalla saamme seurata yksinhuoltaja Alicen ja hänen poikansa Mattien elämää. Alicella on rankka menneisyys eikä tulevaisuus näytä lupaavan yhtään sen parempaa. Alicen syöpädiagnoosi on kova pala sekä hänelle itselleen että Mattielle. 

"Lopultakin minä tanssin Gabrielinkin puolesta." (s. 175)

Kirjan lähtöasetelmana on suru. Oman lapsen kuolema on suruista suurimpia. Itse lapseni poismenon kokeneena allekirjoitan sen, ettei lapsen kuolemasta koskaan pääse yli. Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Surevat omaiset löytävät pelastavia oljenkorsia kuka mistäkin. Onneksi Mashallekin löytyy oljenkorret, kaksi ihanaa naista, Sally ja Kitty. Ja kyllä uimahallin olympiauimarikin taitaa olla yksi tärkeä oljenkorsi. 

Lauluja variksille -teoksessa on samoja elementtejä kuin Hoganin  esikoisteoksessa. Molemmissa on kaksi tarinalinjaa, jotka yhtyvät kirjan lopussa. Tässä kirjassa yhtymäkohtaa sai odottaa ihan kirjan loppuun saakka, mutta kyllä se sieltä tulee ja siitä muodostuukin taatusti yllättävä juonenkäänne. Tämän kirjan suorapuheinen ja roisikin, mutta hyvin sydämellinen Sally tuo mieleen esikoiskirjan Päivänpaisteen. 

Pidän Hoganin kirjoitustyylistä. Se on nokkelaa, älykästä ja nautinnollista luettavaa. Näin oli jo ensimmäisessä kirjassa, mutta tässä kirjassa Hoganin nokkeluus nerokkaine sanavalintoineen ilahduttaa entistä enemmän. Tässäpä on mitä mainioin lukuromaani syksyn pimeneviin iltoihin. Kirjasta jäi hyvä olo. Suosittelen. Kiitokset menevät Susanna Tuomi-Giddingsille erinomaisesta käännöksestä sekä Laura Noposelle upeasta kannesta. 


tiistai 8. syyskuuta 2020

Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia

 


Jöel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016. Ranskankielinen alkuteos: Le livre des Baltimore (2015). Suomentanut Kira Poutanen. 556 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Yön salaisessa pimeydessä laitoimme kätemme yhteen ja vannoimme Goldmanin jengin nimeen, ettemme enää koskaan olisi toistemme kilpailijoita ja että luopuisimme kaikki Alexandrasta." (s. 287)

Viimeiset kolme lukukokemustani ovat liittyneet toiseen maailmansotaan: yksi Stalinin vainoihin (Anna Soudakov: Mitä männyt näkevätAtena, 2020 ),  toinen natsismiin (Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Herman Göring - Nousu ja tuho. Minerva, 2020) ja kolmas Auschwitziin (Annette Hess: Tulkki. WSOY, 2020). Kaikki ovat olleet hyviä, tasokkaita kirjoja, mutta ovat olleet myös melko raskasta luettavaa. Siksipä nappasin kirjahyllystä useamman vuoden "hyllynlämmittäjänä" toimineen  Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian. Peruste valinnalle oli se, että pidin paljon aiemmin lukemastani Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) (linkki). Odotukset olivat korkealla tämän kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen kirjan suhteen. Kirjailija Marcus Goldman on molempien kirjojen minä-kertoja, mutta mikään jatko-osa Totuus Harry Quebeckin tapaukselle tämä ei ole. 

"Haluan olla jalkapallon supertähti." (s. 141)

Marcuksen Goldman-sukuhaara Montclairessa ei yllä samalle tasolle kuin hänen Sam-setänsä ja Anita-tätinsä Baltimoren suku. Baltimoressa kaikki on vauraampaa, suurempaa, mukavampaa. Monesti Marcus huomaa kadehtivansa Baltimoren Goldmaneja. "..olin vain kiltti Montclairin Goldman ja pidin mieltäni polttavan kysymyksen omana tietonani: miksi me emme voineet olla Baltimoren Goldmanit?" (s. 166) Mutta toki Marcuksella on onnekseen mahdollisuus viettää paljon aikaa, itse asiassa kaikki lomansa, Baltimoressa Sam-sedän ja Anita-tädin kodissa. Siellä ovat Marcuksen parhaat ystävät, Hillel ja Woody. Hillel on Samin ja Anitan poika, kun taas Woodysta, koulukodin kasvatista, tulee ottopoika Samin ja Anitan perheeseen. Hillel perheen ainoana lapsena iloitsee Woodyn muutosta heidän olohuoneeseensa. Saul ja Anita toteavat, etteivät he koskaan ole nähneet poikaansa niin onnellisena. Woodylle ja Hillelille kaikki on yhteistä, kaikki tehdään yhdessä olipa sitten kyseessä koulu, koripallo, jalkapallo tai vapaa-aika. "Siitä alkoi täydellisen rauhan ja onnen aika." (s. 116)

A-lex-and-ra

Kun Marcus on Hillelin ja Woodyn kanssa, he muodostavat tiiviin kolmikon, Goldmanin jengin. "Olemme kuin veljiä", toteaa Woody. Eräänä kesänä he kohtaavat Alexandran, kauniin ja viehättävän nuoren naisen. "...me rakastimme häntä valtavasti. A-lex-and-ra. Muutama hassu kirjain ja neljä pientä tavua mullistivat koko maailmamme." (s. 177)

Baltimoren sukuhaaran tragedia on kirja rakkaudesta, ystävyydestä sekä USA:sta ja sen ihmisistä. Sen lisäksi kirja on rikosromaani, sellainen pehmeäksi rikosromaaniksi luokiteltava. Alkusivuilta alkaen kirjassa viitataan vuoteen 2004, suuren Tragedian vuoteen. Tragedia avautuu lukijalle vasta liki 600-sivuisen kirjan loppumetreillä. Tragedia on todellakin kauhistuttava tragedia, mutta oliko tarpeen jemmata sitä kirjan loppuun saakka tai oliko tarpeellista viitata tuon tuosta tuohon tapahtumaan. Odotukseni todellakin olivat suuret tämän kirjan suhteen, mutta niin innostunut en kuitenkaan ollut kirjan luettuani kuin mitä olivat ennakko-odotukseni. Suuresta tragediasta huolimatta kirjasta puuttui juonta ylläpitävä jännite. Lisäksi kirjan rakenne monine aikatasoineen oli minulle hieman liian haasteellista. 

Oli kirjassa paljon hyvääkin. Dicker taitaa sujuvan ja vaivattoman kirjoitustyylin. Pidin juonesta ja amerikkalaisuudesta. Pidin siitä, että USA:n politiikka kulkee kirjan tapahtumien kehyksenä. Goldmanin jengi tekee vaalityötä Bill Clintonin hyväksi presidentinvaaleissa vuonna 1992. Kirjassa kuvataan myös Rodney Kingin tapausta vuodelta 1992, tapausta, joka muistuttaa meitä George Floydin kuolemasta tänä vuonna. Tuolloin vuonna 1992 poliisit olivat hakanneet mustaihoisen miehen takaa-ajon päätteeksi. Hakkaajapoliisit vapautettiin syytteistä ja seurauksena oli mellakoita ja mielenosoituksia ympäri maata. Pidin myös henkilökuvauksista ja myös henkilöistä. Paitsi, että Alexandran henkilöhahmo oli kyllä epäuskottava ja meni yli ymmärrykseni, miten ihminen voi olla koko ajan, läpi kaikkien vuosien, itse täydellisyys. Missä oli Alexandran inhimillisyys? Voiko ihminen olla jatkuvasti "ystävällinen, ihastuttava ja lempeä?" (s. 176)

Kiitokset menevät Kira Poutaselle erinomaisesta käännöstyöstä.

perjantai 4. syyskuuta 2020

Annette Hess: Tulkki

 


Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020. Saksankielinen alkuteos Deutsches Haus (2018). Suomentanut Pirkko Roinila. 361 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Cohn (todistaja) oli Evan mielestä kuin jokin raamatullinen hahmo. Kuin Jumala vihassaan. Jos Eva istuisi syytettyjen penkillä, hän olisi nyt peloissaan. Mutta nuo pukuihin ja hillittyihin solmioihin sonnustautuneet miehet vain katsoivat Cohnia joko halveksivasti, huvittuneesti tai välinpitämättömästi. Pedoksi kutsuttu syytetty numero neljä, jolla oli vanhan simpanssin kasvot, piteli jopa kättään nenän edessä kuin torjuakseen löyhkän." (s. 173)

Nuori nainen Eva Bruhns kutsutaan oikeudenkäyntiin tulkiksi tehtävänään kääntää puolasta saksaksi Auschwitzin keskitysleiristä selvinneiden puolalaisten todistajalausuntoja. On vuosi 1963, paikka on Frankfurt. Kyseessä on Frankfurtissa pidettävä oikeudenkäynti, jossa syytettyinä on 21 Auschwitzin leirin natsiupseeria, vartijaa ja muita työntekijöitä. Todistajiksi on kutsuttu 274 keskitysleiriltä selviytynyttä. Oikeudenkäynti alkaa joulukuussa 1963 ja päättyy elokuussa 1965.

"Syytettyinä ovat ne SS-upseerit, jotka olivat töissä siinä leirissä." (s. 47)

Eva ottaa tulkkaustehtävän vastaan. Oikeudenkäynnin alkaessa Eva on naiivi ja tietämätön kuolemanleiristä. Todellisuus alkaa valjeta oikeudenkäynnin jatkuessa. Tällaista on todellakin tapahtunut, tämä on ollut todellisuutta toisen maailmansodan aikana. Leirillä oli tapahtunut pahoinpitelyjä, kiduttamisia, valikointia, ruhjomisia, tappamista ja kaasuttamista. Eva pohtii, millaiset ihmiset ovat voineet toimia näin raaasti, näin julmasti. Nuo 21 syytettyä? Ei se siltä vaikuta, syytökset tuntuvat kaikuvan syytettyjen penkissä kuuroille korville. Tulkkauspäivät ovat Evalle raskaita, mutta onneksi hänellä on turvana rakastettunsa Jürgen. Eva rakastaa tätä hieman pidättyväistä, vakavaa Jürgeniä. Tosin Jürgenin vanhanaikaisuus yllättää Evan. Ei sukupuolisuhteita ennen avioliittoa, määrää Jürgen. Naisen on alistuttava miehen tahtoon, vaatii Jürgen. Yllätys Evalle on suuri, kun Jürgen on käynyt oikeustalolla ilmoittamassa, että Eva lopettaa tulkin työn. Yllätys Jürgenille on myös suuri, kun Eva jatkaa työtään, eikä alistu tämän tahtoon. Mutta suhde jatkuu, Eva ja Jürgen kihlautuvat ja Eva tutustuu Jürgenin perheen luksuselämään ja ylellisyyteen.

Eva asuu perheensä kanssa. Evan vanhemmilla on ravintola Deutsches Haus Berger Strassella. Vanhempi sisar Annegret on hoitajana vastasyntyneiden osastolla ja Stefan on vallaton ja hemmoteltu pikkuveli. 

"Millaisiin rikoksiin ne miehet ovat syyllistyneet!" (s. 230)

Oikeudenkäynnin jatkuessa Eva alkaa ihmetellä omia tuntojaan. Jotkut todistajalausuntojen yksityiskohdista tuntuvat jollakin kaukaisella tavalla tutuilta. Mieleen tulee hataria muistoja lapsuudesta. Eva kääntyy vanhempiensa puoleen ja kyselee lapsuudestaan, mutta vastauksia ei tule. Hänen vanhempansa ja Annegret eivät halua kuulla sanaakaan oikeudenkäynnistä. Sen sijaan vanhemmat kehottavat Evaa lopettamaan tulkkaustyön, koska äidin mielestä Evan hermot eivät kestä kuulla leirillä sattuneista kauheuksista. Mutta Eva jatkaa työtään. 

"Joukossa ei enää ollut ainuttakaan, jota se kaikki ei olisi koskettanut." (s. 301)

Oikeuden tuomarit katsovat välttämättömäksi tutustua Auschwitziin nähdäkseen tapahtumien todellisen tapahtumaympäristön. Eva lähtee mukaan tulkiksi. Auschwitz järkyttää kaikkia. "Eva lähti parakista itkien. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään. Opas tuli hänen luokseen  ja sanoi: "Olen nähnyt tämän monta kertaa. Jotkut saattavat tietää Auschwitzista kaiken. Mutta on ihan eri asia käydä täällä." (s. 301) Varmasti kaikki Auschwitzissa käyneet ovat tästä samaa mieltä, niin myös minä. Omasta Auschwitz-käynnistäni on jo yli kymmenen vuotta. Yhä vieläkin muistan sen tunteen, miltä tuntui seisoa junalaiturilla, jolta alkoi niin monien reitti suoraan kuolemaan. 

"Ihmisenä oleminen on vaikeaa." (s. 345)

Muistot avautuvat Evalle, samoin kuin lukijalle, vasta tarinan loppuvaiheessa. Oikeudenkäynti päättyy kestettyään lähes kaksi vuotta. Syytettyjen tuomiot vaihtelevat elinkautisesta vankeusrangaistuksesta muutaman vuoden vankeuteen. Kolme syytetyistä vapautetaan. Olivatko tuomiot oikeita, olivatko ne riittävän ankaria vai liian lieviä, siitä oltiin monta mieltä. 

Annette Hess on kirjoittanut lähihistoriaa käsitteleviä televisiosarjoja, joista sarja Weissensee, suomeksi Rakkautta Berliinin muurin varjossa, on esitetty myös Suomessa. Myös Tulkissa käsitellään lähihistoriaa. Kyseessä on monitasoinen romaani. Kirja on oikeussalidraama, perhedraama sekä rakkausromaani. Kaikki tasot ovat sidoksissa tavalla tai toisella Auschwitziin. Kirja on taitavasti kirjoitettu. Kirjailija ei alleviivaa eikä mässäile Auschwitzin raakuuksilla, vaan jättää päätelmät lukijalle. Kirja pysyy hyvin koossa. Kaikella on merkityksensä ja kaikelle on selityksensä, niin isän hiusten leikkauksille kuin myös Annegreten toimille vastasyntyneiden osastolla, lastenvaunujen polttamiselle ja Jürgenin tekemällä tunnustukselle. Kaiken kaikkiaan, kirja on koskettava, vaikuttava ja vaivattomasti kirjoitettu kypsä esikoisteos.

Tulkki on faktan ja fiktion taitavaa yhdistämistä. Pohjana on Frankfurtin oikeudenkäynnin arkistoaineisto, mutta todistajat sen sijaan ovat fiktiivisiä. Kirjailija toteaa, että todistajien puheenvuoroissa on otteita alkuperäisistä todistajalausunnoista. Kirjallisuudessa Frankfurtin oikeudenkäyntiä on varsin vähän käsitelty, kun sen sijaan saatavilla on useita Auschwitzista selviytyneiden kirjoittamia muistelmia. Frankfurtin oikeudenkäyntiin liittyen mieleeni tulee Patricia Posnerin kirja Auschwitzin apteekkari. Victor Capesius, Mengelen proviisori (Minerva, 2019) (linkki). Capesius oli yksi tämän oikeudenkäynnin syytetyistä. 

Frankfurtin oikeudenkäynnin alkaessa oli kulunut jo 18 vuotta toisen maailmansodan loppumisesta. Saksaa jälleenrakennettiin eikä kolmannen valtakunnan rikoksia haluttu enää muistaa. Mutta kaikki eivät unohtaneet. Yksi heistä oli Hessenin osavaltion syyttäjäviraston johtaja Fritz Bauer, joka teki valtavan työn kootessaan tietoa ja todisteita oikeudenkäyntiä varten. Oikeudenkäynti sai paljon huomiota. Moni joutui kohtaamaan menneisyytensä. Moni Evan lailla sai huomata, että Auschwitz kosketti tavalla tai toisella hyvin monen läheisen elämää.  

torstai 3. syyskuuta 2020

Elokuussa luettua

Elokuu on sadonkorjuukuukausi.  Olen korjannut pienen pihani satoa, poiminut viini- ja karviaismarjoja ja ennen kaikkea sienestänyt. 

Kuitenkin ennätin kaiken keskellä lukea yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänirjaa. Olen ihan tyytyväinen. Nyt on ollut pääpaino kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kotimainen kauno: 

Nura Farah: Aurinkotyttö. Otava. 2019. (linkki)

Kristiina Vuori: Elinan surma. Tammi. 2018. Äänikirja (linkki)

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. (linkki)

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika. Iijoki 1. Gummerus. 2014. (1971). (linkki)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava. 2012. Äänikirja. (linkki)

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. (linkki)

Kotimaiset dekkarit:

Outi Pakkanen: Macbeth on kuollut. Otava. 1999. (linkki)

Metropoliitta Panteleimon: Toivon Ankkuri. Myllylahti. 2020 (linkki)

Ulkomainen kauno:

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. (linkki)

Kolmen kärki elokuun luetuista:

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika, Iijoki-sarjan aloitus

Hyvän lukukokemuksen takaavat kerronnan elävyys, rikas ja elävä kieli murreilmauksineen. Ehkä parasta mielestäni oli luonteva ja tarinaa eteenpäin kuljettava replikointi, jossa korostuivat puheen murteellisuuden lisäksi puhujien mielialat ja tunteet.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät.

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja kuuluu tämän vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä ja koskettava esikoisteos. Vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta.

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä.

Kirjan vahvuus on autenttisuus. Päiväkirjan muotoon kirjoitettu kirja on kuvausta Hansin jokapäiväisestä selviytymisestä natsien mielivallan alaisena Auschwitzin keskitysleirillä. Samalla päiväkirja on ainutlaatuinen ja ajaton kuvaus ihmismielen pahuudesta. Kirjasta muodostuukin arvokas lisä holokaustista kuvaavaan kirjallisuuteen.

Hyvää alkanutta syyskuuta. Kirjapino hyllyssä odottaa syksyn pimeneviä iltoja.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Fraenkel & Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho

 


Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020. Alkuperäisteos: Goering - The Rise and Fall of the Notorious Nazi Leader. Käännös: Tapio Kakko. 504 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Oikeudenkäynnin puheenjohtaja Geoffrey Lawrencen lukema tuomio Göringille Nürnbergin oikeudenkäynnissä: Lieventäviä asianhaaroja ei ole, sillä Göring oli usein, oikeastaan lähes aina, liikkeellepaneva voima, jolle veti vertaa vain hänen Johtajansa. Hän oli johtava hyökkäyssodan alulle panija niin poliittisen johtajan kuin sotilasjohtajan ominaisuudessa. Hän johti orjatyöohjelmaa ja käynnisti sortotoimet juutalaisia ja muiden rotujen edustajia vastaan sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän on myöntänyt kaikki nämä rikokset kiertelemättä." (s. 451)

Hermann Göring (1893-1946) oli yksi merkittävimmistä natsijohtajista. Tästä ensimmäisessä maailmansodassa ansioituneesta lentäjästä tuli Hitlerille tärkeä tuki. Göring oli monessa mukana, aina valmiina toteuttamaan Hitlerin hurjimmatkin päähänpistot. Natsipuolueeseen liityttyään Göringin ensimmäinen tehtävä oli organisoida SA, sittemmin hän oli valtiopäivien puhemies, hänestä tuli Preussin pääministeri, Luftwaffen komentaja, ilmailuministeri ja sotamarsalkka, valtakunnan riistapäällikkö ja Saksan ylimetsänhoitaja. Ja kaikkein tärkeintä, hän oli Hitlerin kakkosmies.

"Yhdistin voimani Adolf Hitlerin kanssa." (s. 42)

Kirjassa kuvataan lyhyesti Göringin elämänvaiheita ennen vuotta 1922. Tuo vuosi oli merkityksellinen Göringin elämässä. Alkuvuodesta hän avioitui entisen paronittaren, hurmaavan ruotsalaisen Carinin kanssa. Loppuvuodesta Göring tapasi ensimmäistä kertaa Hitlerin. Karismaattinen Hitler teki välittömästi vaikutuksen Göringiin ja siitä hetkestä alkaen hänestä tuli täysverinen natsi. Göring oli tuolloin 29-vuotias. Hitler ja Göring löysivät välittömästi keskinäisen ymmärryksen. Hitler, jolla vielä tuolloin oli puutetta kyvykkäistä johtajista, tarjosi Göringille asemaa puolueessa. Göring kertoo: "Kerroin hänelle, että ei näyttäisi kovin hyvältä, jos minut nostettaisiin heti alkuunsa johtavaan asemaan, koska se saattaisi osoittaa minun liittyneen mukaan pelkästään tuohon asemaan pääsemiseksi. Pääsimme lopulta sopimukseen: pysyisin kuukauden tai pari virallisesti taka-alalla ja ottaisin vastaan johtotehtävän vasta sen jälkeen, mutta tosiasiassa ryhtyisin vaikuttamaan puolueessa välittömästi." (s. 42) 

"Hitler tervehti marssijoita käsi ojossa." (s. 98)

Tapahtui paljon ennen kuin Hitler sai diktaattorin vallan. Oli neuvotteluja neuvottelujen jälkeen, oli vaaleja ja oli mielenosoituksia. Hitlerin tavoitteena oli kuitenkin päästä valtaan demokraattisin keinoin. Göring auttoi häntä monin tavoin. Loistavana ja innostavana puhujana Göring kiersi vaalitilaisuuksissa ympäri valtakuntaa. Hän tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa, koska hän osasi esittää lupsakkaa kansanmiestä. Vuonna 1933 kaikki palkittiin ja Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri. Näin kirjoitti Goebbels. "Tuolla seisoo maailmanlaajuisessa sodassa mainetta ja kunniaa niittänyt sotamarsalkka vierellään Saksan nuori Johtaja, joka on valmis viemään kansalaiset ja valtakunnan uuteen, parempaan aikaan." (s. 98)

Göring Hitlerin kanssa 19.6.1934. Göring kiinnitti paljon huomiota asepukuihin. Hänellä oli monenlaisia asepukuja, joista muutamat hän oli suunnitellut itse. Kaikki puvut valmisti hänelle berliiniläinen räätäliliike.
 Hitlerin kakkosmies

Göring oli ja pysyi Hitlerin suosikkina. Toisen maailmansodan alkaessa Göringin asema oli vahvimmillaan. Hitler luotti Göringiin ja antoi tälle merkittäviä tehtäviä.  Göringillä oli vahva rooli natsivaltion hallitsemisessa, armeijan rakentamisessa, hyökkäyksien suunnittelussa ja juutalaisiin kohdistuvien julmuuksien suunnittelussa ja toteutuksessa. Kaikkeen uuteen Göring tarttui innolla, vaikkei hänellä olisikaan ollut minkäänlaista osaamista tehtävään. Sodan alkamisvaiheessa ja sodan aikana Göring todellakin oli Hitlerin kakkosmies, joka tiesi, mitä missäkin tapahtui ja mitä oli suunnitteilla. Kaikessa hän pyrki olemaan mukana. Tätä asemaansa Göring hyödynsi häikäilemättömästi, mm. lisäämällä omaisuuttaan monin hämärin keinoin ja kartuttamalla omaisuuttaan juutalaisilta ja vallatuista maista kaapatuilla taideteoksilla. 

Carin ja Emmy, Göringin naiset

Henkilökohtaisessa elämässään Göring sai kokea epäonnea. Kaunis Carin kuoli v 1931. Göring ikävöi häntä, ikävöi niin, että päätti rakentaa edesmenneelle vaimolleen ainutlaatuisen monumentin, jonka hän nimesi Carinin mukaan Carinhalliksi. Uuden avioliiton Göring solmi vuonna 1935 Emmy Sonnemannin kanssa. Häitä vietettiin keisarilliseen tyyliin. Berliinin Saksalaisessa oopperatalossa oli vastaanotto, sen jälkeen katsottiin Wagnerin Lohengrinia ja seuraavana päivänä oli vihkiminen. Pääsylippu kirkkoon maksoi 20 markkaa.Vuonna 1938 Emmy synnytti tytön, joka sai nimen Edna. Edna jäikin ainoaksi Göringin lapseksi. 

"Hänen syyllisyytensä valtavuus on ainutlaatuista." (s. 451)

Nürnbergin oikeudenkäynnissä, joka alkoi 20.11.1945 ja joka kesti 218 päivää, oli syytettynä 24 Kolmannen valtakunnan merkittävintä natsijohtajaa, joista kaksi - Martin Bormann ja Robert Ley - tuomittiin poissaolevina.  Korkea-arvoisin natsisyytetyistä oli Göring, joka oli päässyt irti huumeriippuvuudestaan ja oli laihtunut useita kymmeniä kiloja. Göring oli elementissään puolustaessaan itseään. Ja sen hän teki taitavasti koko maailman seuratessa herkeämättä hänen esiintymistään. Päinvastoin kuin muut syytetyt, Göring oli koko oikeudenkäynnin ajan uskollinen Hitlerille, omalle johtajalleen. Näin siitäkin huolimatta, että Hitler oli hylännyt hänet sodan loppuvaiheissa. Näin Göring kertoi: "Ainakin vuoden 1941 loppuun tai vuoden 1942 alkuun asti minulla oli Johtajaan suurin vaikutusvalta - jos vaikutusvallasta voidaan ylipäänsä puhua. Siitä lähtien vuoteen 1943 vaikutusvaltani heikkeni vähitellen ja sitten romahti lähes olemattomiin. Kaiken kaikkiaan, en usko kenelläkään olleen lähellekään sellaista vaikutusvaltaa Johtajaan kuin minulla." (s. 311)

"Tod durch den Strang." (s. 452)

Göring tuomittiin hirttokuolemaan. Tuomion täytäntöönpanoa edeltäneenä yönä hän tappoi itsensä syanidilla. Hän oli 53-vuotias.

Fraenkel ja Manvell ovat tehneet merkittävän työn Göringin elämänkerran kirjoittamisessa. Kirjailijat ovat perehtyneet natsismiin perusteellisesti. Lopputuloksena on intiimi muotokuva tästä mahtipontisesta natsijohtajasta. Samalla kirja on tarkkanäköinen kuvaus Kolmannen valtakunnan noususta ja tuhosta. Kirjailijoiden näkökulma Göringiä kohtaan on objektiivinen. Kirjassa tuodaan esille Göringin älykkyys, teräväpäisyys ja oveluus sekä toisaalta myös hänen lyhytjännitteisyytensä, mukavuudenhalunsa, ahneutensa sekä hänen intohimonsa ylenpalttisiin elämäntapoihin ja kalliisiin vaatteisiin. Suosittelen tätä runsassisältöistä tietokirjaa toisesta maailmansodasta ja natsismista kiinnostuneille sekä erityisesti niille, jotka haluavat lisätietoa Göringin ristiriitaisesta henkilöhahmosta.  

Tekstiä täydentävät kiinnostava kuvaliite ja kattava lähdeluettelo. Kirjailijat ovat kirjoittaneet Göringin lisäksi kirjan myös Goebbelsista (Minerva 2012) ja Himmleristä (Minerva 2019).