tiistai 30. marraskuuta 2021

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11.

                        

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11. Tilaisuuden teemana oli Luonto osana minua. Kytömäkeä haastatteli Kristiina Haavisto.  

Anni Kytömäki on julkaisut kolme romaania. Kultarinta (Gummerus 2014) oli ehdolla Finlandia- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Teos sai Kaarlen-palkinnon, Tulenkantajat-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kivitasku (Gummerus 2017) sai myös Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Margarita (Gummerus 2020) palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. 

Luonto, todelliset ihmiset ja oliot tarjoavat ideoita kirjoihin 

Anni Kytömäki on todellinen luonnon ystävä. Hän kirjoittaa ja puhuu mielellään ihmisen ja luonnon suhteesta. Rauman tilaisuudessa kirjailija kertoi kirjojensa synnystä. Joskus kirjan juoni alkaa hahmottua liittyen johonkin luonnonilmiöön, kuten esimerkiksi Kivitaskun idea syntyi, kun Kytömäki ihaili Astuvansalmen mahtavia kalliomaalauksia. Erityisesti kallioon piirtynyt ihmiskasvojen profiili lumosi Kytömäen. Joskus kirjojen ja tarinoiden pohjalla on todellinen ihminen tai olio. Kivitaskun syntyyn vaikutti myös kirjailijan vierailu Iisakin kirkossa Pietarissa. Häneen teki suuren vaikutuksen kirkon pienoismalli, jota säilytetään kirkon vitriinissä. Sen oli tehnyt orja, joka käytti pienoismallin tekemiseen yksitoista vuotta. Sen jälkeen orja vapautettiin. Näin sinnikäs voi ihminen olla! 

Margaritan päähenkilö on jokihelmisimpukka. Tämä lajike oli tullut kirjailijalle tutuksi jo nuoruudessa, kun hänellä oli tapana käydä Hämeenkyrössä ihailemassa Suomessa harvinaisia jokihelmisimpukoita. Margarita onkin omistettu maan ja veden hiljaisille. Kaikilla ihmisillä ja eläimillä, jotka haluavat olla kuoressaan, tulee olla siihen oikeus. Kirjoitusprosessin aikana Kytömäki näkee tapahtumat mielessään visuaalisesti. Hän näkisi mielellään kirjansa vaikkapa elokuvina. Vaikka oikeat henkilöt löytyisivätkin elokuvan tekemiseen, tarvittava rahoitus on liian suuri haaste. Kytömäki iloitsee, että hänen kirjoistaan on tehty kolme teatteriversiota. Ja onpa Margarita käännetty viroksi ja Kultarintaa ollaan kääntämässä ranskaksi. 

Luonnolla on tärkeä rooli Kytömäen kaikissa kirjoissa. Teksteissä voi aistia kirjailijan kunnioituksen ja arvostuksen luontoa kohtaan sekä halun elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonto ja erityisesti metsä ovat nuoresta alkaen merkinneet hänelle paljon. Metsät olivat hänelle jo nuorena romanttisia paikkoja, joissa tapahtui jännittäviä asioita. Kytömäen kirjoissa luonnon kuvaukset liittyvät juonen kulkuun, eivätkä toimi pelkkinä visuaalisina efekteinä.  

Kytömäki on ollut nuoresta alkaen ahkera kirjoittaja. Tarinat kiehtoivat häntä, ja jo 12-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen historiallisen kertomuksensa. Kirjoittaminen on jatkunut siitä lähtien, joskus tiiviimmässä, joskus hitaammassa tahdissa. Tänä vuonna hän on kirjoittanut vain vähän, eli hän ei vielä paljasta mitään seuraavasta kirjastaan. Finlandia-palkinto toi mukanaan runsaasti kirjoitus- ja esiintymispyyntöjä. Ja mielellään Kytömäki pitää luentoja ja tapaa lukijoitaan eri puolilla Suomea. 

Tilaisuus oli mielenkiintoinen. On kiva, kun saamme tunnettuja kirjailijoita tänne Raumallekin. Paikalla Rauman lyseon auditoriossa oli viitisenkymmentä kuuntelijaa. Kiitokset järjestäjille: Rauman kansalaisopisto, Rauman kirjasto, Selkämeren kansallispuiston ystävät ry sekä Rauman merimuseo. 


sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Lukupiirikirjana Palviaisen Kaikella kunnioituksella

           
Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. Kansi: Emmi Kyytsönen. 205 sivua.

Jukka-Pekka Palviainen on monipuolinen kirjailija. Parhaiten hänet tunnetaan lasten ja nuorten kirjoistaan. Lisäksi hän on kirjoittanut myös aikuisten kirjoja. Tuorein hänen kirjansa on aikuisille suunnattu Kaikella kunnioituksella. Raumalla toimivaa lukupiiriämme Palviaisen kirja kiinnosti jo siksikin, että Palviainen on aiemmin asunut Raumalla. Seitsemän lukupiiriläisen kanssa kokoonnuimme vaihtamaan ajatuksia tästä Palviaisen kirjasta. 

Kirjan tapahtumat alkavat Tuomaksen ja Kaisan isän kuolemasta. Tuomas ja Kaisa ovat molemmat jo aikuisia, Tuomas vuokraa kirpputoripöytiä ja pitää pientä kahvilaa, Kaisa puolestaan pyörittää hoitokotia. Isän kuolema antaa pohdinnan aihetta heille molemmille, vaikkakaan kummankaan välit isän kanssa eivät olleet kovin läheiset. Merikapteenina työskennellyt isä oli paljon poissa kotoa jo ammattinsa vuoksi. Hautajaisissa Tuomas miettii Helena-papin sanoja. "Helena puhuu kauniisti. Välillä en tiedä, kenestä. En tunnista hänen sanoistaan aina isääni. Ehkä minä en tuntenut oikeasti koko miestä." (s. 21) 


Kaisa on naimisissa Markuksen kanssa ja heillä on 3-vuotias Siiri-tyttönen. Kaisa tekee pitkää päivää hoitokodissaan. Sen lisäksi aikaa täytyy järjestyä salarakkaan tapaamisiin. Ja järjestyyhän sitä, kun Markus hoitaa kodin ja lapsen. 

Hautajaisista Tuomaksen mieleen jää miellyttävän oloinen Helena-pappi. Pian Tuomas saakin tilaisuuden pyytää Helenaa illalliselle, kun hän tarvitsee ammatillisia vinkkejä hautajaispuheen pitämiseen. Tuomasta on nimittäin pyydetty pitämään hautajaispuhe uskonnottoman hautajaisissa. 

Kaikella kunnioituksella oli mielestämme kokonaisuutena mukava ja viihdyttävä lukukokemus. Hieman vaisun alun jälkeen kirjailija pääsee vauhtiin, henkilöt heräävät elämään ja tapahtumiin tulee vauhtia ja yllättäviä käänteitä. Tapahtumat nivoutuvat yhteen ja kirjan loppukäänne tulee täydellisenä yllätyksenä. 

"Realistista kuvausta tästä päivästä."

Kirja tarjoaa kurkistuksen tavallisten ihmisten arkeen. Monesti, kuten tässä kirjassa, perheiden jokapäiväinen elämä pitää sisällään mitä moninaisimpia salaisuuksia, jotka halutaan hinnalla millä hyvänsä pitää tiukasti omien seinien sisällä. Moni lukija löytää kirjan tapahtumista liittymäkohtia omaan elämäänsä. Mm. vanhempien kuolema ja ikääntyminen koskettavat varmasti monia lukijoita. Oli ilo lukea, millaisella vakavuudella ja kunnioituksella Kaisa suhtautui hoitokotinsa vanhuksiin. Hän kuunteli mielellään vanhuksia. "Vanhojen ihmisten muisteluiden kuuntelu voi olla tämän työn suola. Toisaalta dementoituneet ihmiset toistavat itseään, ja joskus vanhat ihmiset puhuvat vain siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu juuri nyt. Koska elinpiiri on pieni ja elämä täyttyy kivuista ja säryistä, se on usein raskasta kuunneltavaa. Yritän kuitenkin keskittyä, sillä asiakkaiden kanssa keskustelu on osa tätä työtä. Minusta se on, ellei tärkein, niin ainakin yksi tärkeimmistä asioista." (s. 153).

"Ammattilaisen kirjoittama"

Kirja oli helppolukuinen ja henkilöhahmot olivat uskottavia. Lyhyet, napakat kappaleet, jouhevasti kirjoitettu teksti sekä onnistunut dialogi kuljettavat juonta sujuvasti eteenpäin. Kirjan sarkastinen huumori saa hymyn huulille. Huumoria voisi kuvata vaikka raumalaiseksi huumoriksi, kuten eräs lukijoistamme totesi. Toinen lukijoistamme kommentoi, että Palviainen on onnistunut kirjoittamaan todella hauskan kirjan tämän päivän arkipäivän todellisuudesta.    

Emmi Kyytsöselle kiitos onnistuneesta kannesta.

Kirja sai meiltä arvion 3,6 (asteikko 1-5).

Seuraavan kerran kokoonnumme joulukuussa vaihtamaan ajatuksia Jari Tervon kirjasta Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava 2021).



tiistai 23. marraskuuta 2021

Meri Valkaman Sinun, Margot voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon

 Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. Lukija Krista Kosonen. 15 h 37 min. BookBeat.

"Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatellut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata, kuinka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi. Vääntävät eletyn elämän ja tapahtumat muotoon, joka ei vastaa todellisuutta. Niin meidän historiamme osalta on käynyt."

On vuosi 1983. Markus ja Rosa Siltanen sekä heidän lapsensa, 4-vuotias Matias ja 2-vuotias Vilja, muuttavat Berliiniin, DDR:ään. Markus työskentelee Kansan Voiman ulkomaankirjeenvaihtajana. Siltasten on helppo muuttaa sosialistiseen maahan, sillä DDR on heidän ihannemaansa, ainakin Markuksen. Vilja-pikkuinenkin on saanut nimensä DDR:n lipun viljasta. DDR näyttäytyy ihannevaltiona Markuksen kirjoittamissa lehtiartikkeleissa. Ja miksipä ei? DDR:ään on rakennettu tehokkaasti toimiva terveydenhoitojärjestelmä samoin kuin kattava lastentarhaverkosto ja onhan DDR:ssä maailman suurin ruskohiilivoimala Schwarze Pumpe, DDR:n todellinen aarre. Rosakin haluaa sopeutua uuteen maahan. Joskus hän kaivaa kirjoituskoneensa esille ja haaveilee kirjoittamisesta. "Täällä he asuisivat ja eläisivät, täällä hän kirjoittaisi, täällä heidän lapsensa kasvaisivat." Rosan unelma kirjoittamisesta varmasti toteutuu, kun lapset menevät päivähoitoon. Onneksi he asuvat sellaisessa yhteiskunnassa, jossa lähes kaikille lapsille on taattu hoitopaikka. 

Muutamia ikäviä asumiseen liittyviä juttuja tulee esille, inhottava Müllraumin haju talon rappukäytävässä ja yöaikaan juoksentelevat torakat asunnon nurkissa. Isompiakin asioita ilmaantuu. Oma lapsi sairastuu vakavaan hengitystiesairauteen, kuten niin monet muutkin suuren ruskohiililouhoksen lähellä. Markuksen usko ei horju. Erimielisyyksiin hän joutuu illanistujaisissa joidenkin derkkujen kanssa, jotka rohkenevat kritisoida omaa yhteiskuntaansa. Rosa katsoo, että hänen on lähdettävä Suomeen sairaan poikansa kanssa. Vilja-tyttönen jää isänsä kanssa Berliiniin. Tällaista järjestelyä suosittelee myös Viljan lastentarhaopettaja. Suomessa Matias paranee, mutta kun Rosa palaa takaisin Berliiniin, jotakin on tapahtunut. Mitä, se selviää Rosalle ajan myötä.

"Kiirehdi, rakkaani!

Kirjan toisessa aikatasossa eletään vuotta 2011. Viljan isä Markus on kuollut, ja siivotessaan isänsä asuntoa Vilja löytää kirjeitä vuodelta 1989. Kirjeet ovat Erichille Margotilta. Äidiltään Vilja saa tietää, että Erich on Markus, Viljan isä. Mutta kuka on Margot, nainen joka oli kaivannut ja odottanut isää takaisin Berliiniin usean vuoden ajan? Mikä hänen oma roolinsa oli Margotin ja Erichin suhteessa, siitä Vilja ei muista mitään. Miksi isä ja nainen olivat ottaneet salanimiksiin Honeckerin pariskunnan nimet? Vilja haluaa ottaa asioista selvää ja matkustaa Berliiniin etsimään omaa menneisyyttään.  

"Luulivat saavansa jotakin parempaa."

Maailmanpolitiikassa oli monenlaisia jännitteitä 1980-luvun loppupuolella, kuten Mihail Gorbatsovin perestroika ja glasnost, lännen ja idän tulenarat suhteet, Tshernobylin voimalaonnettomuus  sekä Berliinin muurin murtuminen. Kansannousu mursi muurin vuonna 1989. Vielä hetkeä ennen Erich Honecker oli julistanut: "Olemme ikuisia! Sosialismi loistaa DDR:n väreissä uljaammin kuin koskaan." - Saivatko he jotakin parempaa? Jotkut saivat, kaikki eivät, osa halusi jäädä entiseen kotiinsa. DDR:n sosialismiin uskoville muurin murtuminen oli kriisin paikka. Päiväkodin rouva Nowak ei varmaankaan ollut ainoa, joka itki, kun muuri murtui.

Kirja piti minut otteessaan ensisivuista alkaen. Kirjassa on niin paljon kaikkea. Kirja kuvaa yhden sosialistisen maan alasajoa, jota ei ole kuvattu pelkästään historiallisten tapahtumien kautta, vaan ennen kaikkea sosialistisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten, kauniiden rakkaustarinoiden ja myös lasten kautta. Lopputuloksena on lukemattomista, hyvin taustoitetuista palasista koostuva loppuun asti hiottu kokonaisuus. Valkaman kieli ihastuttaa elävyydellään ja ilmaisuvoimallaan. Kirjan tapahtumat herkistivät minut useammankin kerran, paikoitellen jopa kyyneliin asti.

Kaikesta näkee, että Valkama tuntee Berliinin. Hän onkin asunut useita vuosia Berliinissä perheensä kanssa 1980-luvulla. Valkaman isä oli Tiedonantajan DDR:n ulkomaankirjeenvaihtajana. Aikuisena Valkama on opiskellut politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freieyliopistossa. 

Meri Valkaman Sinun, Margot voitti parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle myönnettävän Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Toiseksi sijoittui Sanna Puutosen novellikokoelma Sydänmuuri (Otava) ja kolmanneksi Niko Hallikaisen romaani Kanjoni (Otava).

Sinun, Margot on luettu mm. seuraavissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön ja Annelin lukuvinkit.


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty. Tammi. 2021. Päällyksen suunnittelu: Eevaliina Rusanen. 394 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nainen on huolissaan miehen terveydestä ja kantaa syyllisyyttä siitä, ettei pysty pitämään kiinni siveydestään kuten kunniallisen naisen tulee. Jos nainen olisi tyytynyt hyveelliseen rakkauteen ja rakastanut miestä vain etäältä, hän olisi pelastanut heidät molemmat huoruudelta. Vaan ihmisissä versoo syvälle juurtunut synti ja se vaatii pelottavan vähän sadetta puhjetakseen täyteen kukkaansa." (s. 221)

Tuomio tiedetään jo etukäteen: mestauspölkky.

Tapahtumapaikka on Turku 1640-luvulla. Aurajoesta löytyy purppuranväriseen samettiin kiedottu mytty. Ja mitä paljastuukaan mytyn sisältä? Siellä on vauva, hyvin pieni, ihan vastasyntynyt. Kuka on tämän teon tehnyt? Syyllinen täytyy löytää. 

Yksi Turun kätilöistä on Margareta Perintytär, nuorena leskeksi jäänyt nainen. Ikää hänellä on vasta "tuskin kolmeakymmentä ajastaikaa". Margareta viihtyy kätilön työssään ja viihtyy hyvin Turussa. Mutta hänellä on menneisyyteensä liittyvä salaisuus. Onneksi Turussa hän pystyy katoamaan ihmisjoukkoon niin, että pystyy kätkemään salaisuuden. Nyt viranomaisten on selvitettävä Aurajoesta löytyneen vauvan salaisuus eli löydettävä syyllinen. Synti on suuri. "Murhata nyt vastasyntynyt ja ryöstää omalta lapselta kasteen sakramentti, portti ikuiseen elämään. Se on hirmuinen teko, rikos lapsen sielua kohtaan." 

Margareta ja neljä muuta kaupungin kätilöä saavat toimeksiannon pormestarilta. Heidän tehtävänään on löytää rikoksen tekijä. Jäljitystoimenpiteenä on piikojen, naimattomien äitien ja huonomaineisten leskinaisten rintojen lypsäminen. Kaikki ne, joiden rinnoissa on maitoa, on ilmoitettava pormestarille, ja he joutuvat oikeuskollegion eteen. "Pormestarin ilme jää hänen muhkeiden vitivalkoisten viiksiensä peittoon enkä osaa sanoa, mitä hän tuumaa määräämästään lypsykierroksesta. Ehkä hän ei tuumaa mitään, lypsetäänhän lehmiäkin." Jäljitystoimenpide on epämiellyttävä sekä kätilöille että lypsettäville naisille. Mutta ei auta, se on viranomaisten käskystä tehtävä. 

Kaunis mies

Margareta tapaa kauniin miehen, skotlantilaisen Alexander Gerrin. He rakastuvat tai ainakin Margareta rakastuu. Mies lupaa Margaretalle hyvän tulevaisuuden ja ilmoittaa haluavansa jäädä Margaretan luo. Tulevaa elantoa varten mies käy katsastamassa puotipaikkaa torilta sekä maatiloja Kaarinasta ja Maariasta. Mutta mies lähtee takaisin Skotlantiin. Ennen lähtöään mies kihlaa Margaretan, mutta "kihlaustamme pitäisi olla näkemässä kaksi miespuolista todistajaa, yksi meidän kummankin puolelta, jotta se olisi pätevä. Vaan todistajia ei ole eikä heitä haeta paikalle..." Alex lupaa palata Margaretan luo, Margareta odottaa häntä tai edes kirjettä häneltä.

Olipa sitten kyse rahvaasta tai porvaristosta, naisen oikeudet omaan elämään ja omaan kehoon olivat 1640-luvulla vähäiset. Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat piikatyttöset. Miehet - ensin isät ja sitten aviomiehet - ikäänkuin omistivat naisensa. Kun nainen rikkoi miesten luomia käyttäytymissääntöjä, sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet rankaisivat "rikollista". Häpeärangaistuksina käytettiin mm. joutumista kirkon häpeäpenkkiin, jalkapuuhun tai julkirippiin. Myös torille sijoitettu häpeäpaalu oli yleisesti käytetty rangaistuskeino. Häpeäpaalu odotti myös Margaretaa.

"Pelotukseksi ja varoitukseksi Turun kansalle Margareta Perintyttären rikos, tuomio ja rangaistus tullaan tulevana pyhänä kuuluttamaan etukäteen tuomiokirkossa. Sitä seuraavana keskiviikkona Margareta Perintytär viedään torille, missä hänet kytketään paaluun kaularaudasta ja seisotetaan kahden tiiman ajan kahtena päivänä peräkkäin. Paaluun naulataan kyltti, josta kukin voi lukea, mitkä rikokset Margareta Perintytär on tehnyt."

Kätilön ammatissa yhdistyvät tunne ja järki.

Turun Kirjamessuilla Vuori kertoi, että kirja Samettiin kätketty sai alkunsa kätilöteemasta. Aihe kiinnosti häntä, ja Veli-Pekka Toropaisen kirjasta Vuori löysi idean kirjalleen. Kätilön ammatti 1600-luvulla oli arvostettu ammatti. Kätilön ammattiin kouluttautuminen edellytti neljän vuoden koulutusta Tukholmassa. Koulutettavien piti olla synnyttäneitä naisia.

Kristiina Vuori tunnetaan kirjailijana, joka tekee perusteellista taustatyötä kirjojaan varten. Sen huomaa myös tästä kirjasta. 1640-luvun yhteiskunta ja Turun kaupunki heräävät eloon. Pienistä faktan aineksista kirjailija on luonut kiinnostavan elämäntarinan Margaretasta. Ajan tavat ja myös kieli ovat oleellinen osa ajankuvaa. Turun kartta olisi ollut kiva lisä.

Samettiin kätketty on Kristiina Vuoren 10. romaani. Vuori kuuluu eittämättä historiallisten viihdekirjailijoiden kärkijoukkoon. Kirja on todella kiinnostavaa luettavaa ja Vuoren luoma jännite syntyy heti kirjan ensisivuilla. Kirjamessuilla Vuori totesi, että hänen tavoitteenaan on tehdä historia helposti lähestyttäväksi.
Turun Kirjamessuilla Kristiina Vuorta haastatteli Taija Tuominen.

torstai 18. marraskuuta 2021

Linda Rantanen: Rikosten Rauma

Linda Rantanen: Rikosten Rauma. Deadline Kustannus. 2021. 211 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ol niingon gotonas, ny mennä Raumam rikoste joukkoho!" (s. 6)

Linda Rantanen avaa uutuuskirjassaan Rikosten Rauma pitsikaupunkina tunnetun Rauman pimeää ja rikollista puolta. Rantanen kertoo Raumalla tapahtuneista rikoksista, rikosten tekijöistä, mukana olleista poliiseista ja myös langetetuista tuomioista. Onneksi Raumaa ei ole valittu rikoskirjan kohteeksi siksi, että kaupunki olisi poikkeuksellisen väkivaltainen asuinympäristö tai vaikkapa huumeitten pääjakelupiste. Ei suinkaan. Rikosten Rauma aloittaa Rikoksia kaupungeittain -kirjasarjan. Raumalaistaustainen toimittaja Linda Rantanen halusi aloittaa sarjan hänelle tutusta kaupungista.  

Rikosten Rauma kuvaa Rauman rikoshistoriaa noin 45 vuoden ajalta. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1966 ja viimeinen kirjassa kuvattu rikos on vuodelta 2011. Kirjassa on kuvattu 16 rikostapausta. Kun tutustuu näihin raumalaisiin rikoskuvauksiin, huomaa että lähes kaikissa rikoksissa on ollut mukana alkoholi tai muut piristävät aineet. Tämä lienee tilanne muillakin suomalaisilla paikkakunnilla. Liika alkoholi on saanut ihmiset, monesti jo aiemmin poliisien tutut miehet tai naiset, tarttumaan aseisiin tai muihin tappoaseisiin. Lopputuloksena pahimmassa tapauksessa on ollut tappo tai murha. Mutta on Raumalla yksi tapaus, johon ei liity alkoholia. Se on Suomen ensimmäinen koulusurma. Oli vuosi 1989. Raumanmeren yläasteella oli alkamassa ihan tavallinen koulupäivä. Yht'äkkiä eturivissä istunut Eero kiskaisi laukustaan Mauser-merkkisen pistoolin ja ampui kaksi luokkatoveriaan. Kuolonuhrit olivat 14- ja 15-vuotiaita. Kävi ilmi, että teko oli tarkoin etukäteen suunniteltu. Eero kuitenkin saatiin kiinni, mutta koska hän oli alle 15-vuotias, hän ei joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Varasvuaren tylkki sunnunta ja Pikimust vappu 

Kuolemaan johtavat tappelunujakat käydään yleensä keski-ikäisten tai vanhempien miesten kesken, mutta mukaan mahtuu myös hyvin nuoriakin uhreja. Lasten ja nuorten surmat ovat aina niin surullista luettavaa. Raumalainen 28-vuotias Mari vietti sunnuntaipäivää 6-vuotiaan tyttärensä kanssa Varasvuorella. Lapsi löydettiin kuolleena ja äiti loukkaantuneena. Äiti selitti tuntemattoman miehen hyökänneen heitä kohti. Poliisi epäili äidin selityksiä ja lopuksi kävi ilmi, että äiti oli ollut lapsen surmaaja. 

Toinen nuoren ihmisen väkivaltainen kuolema sattui vappuna 1966, jolloin tapahtui yksi surmanteko ja yksi yritys. Nuoren 18-vuotiaan Sulon ruumis löydettiin ratapihalta rautaromun alta. Samoihin aikoihin opiskelijanuorukaista Mattia yritettiin surmata asunnossaan, mutta Matti onnistui pakenemaan ja jäi henkiin. Oliko asialla sama tappaja? Nyt 55 vuotta myöhemmin Sulon surma on edelleen selvittämättä.

Nyrkkeilymestarist Kirves-Kaleks

Kirjailija on kiitettävällä tavalla paneutunut rikollisten taustoihin. Mm. Kalevi Suojasen elämäntarina on surullista luettavaa. Kirjailija kuvaa Kalevin ja Reino-veljen rankkaa lapsuutta. Lapset eivät saaneet kovinkaan hyviä eväitä elämäntielleen. Varhaisteinivuosinaan Kalevi löysi kiinnostavan harrastuksen, nyrkkeilyn. Mutta isän kuoleman jälkeen pojat jäivät heitteille. Siitä alkoi alamäki. Ensin Kirves-Kale surmasi naapurin myllärin, tutun miehen. Kärsittyään vähän yli vuoden rangaistuksen Kalevi asteli vapauteen. Hän oli silloin vain 16-vuotias. Rikollinen ura jatkui, matkalle mahtui muutama vankilareissu ja yksi kirvesmurha, kunnes Suojanen kuoli sairaalassa vajaan neljänkymmenen ikäisenä. 

Kanal-Koskine ja verempunane yä

Jarmo Koskinen, joka sittemmin sai lempinimen Kanal-Koskine, oli syyllistynyt rikoksiin jo 15-vuotiaana. Seurasi vankilareissu ja sen jälkeen uusia pikkurikoksia. Sitten Raumalla tutun viinaporukan kanssa tuli erimielisyyksiä, joita kirjailija kuvaa varsin yksityiskohtaisesti. Sen seurauksena Rauman raastuvanoikeus antoi tuomion. "Jarmo Koskinen tuomittiin yhteensä kahdentoista vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen kahdesta pahoinpitelystä, törkeästä ryöstöstä, murhapoltosta, törkeästä varkaudesta, kahdesta omaisuuden vanhingoittamisesta sekä taposta." (s. 78) Turun Kakolassa hän puukotti sellitoverinsa kuoliaaksi ja päästyään vapaaksi hän surmasi porilaismiehen ampumalla. 

Lisäksi Rantanen on haastatellut kolmea jo eläköitynyttä raumalaista poliisia. Heidän nimensä vilahtelevatkin rikosten kuvauksissa ja näin rikosmaailmaa tarkastellaan myös virkavallan silmin. Rauman poliisilaitos toimi Valtakatu 7:n kauniissa rakennuksessa vuodesta 1922 vuoteen 1991. Nykyisin rakennuksessa toimii oluthuone Wanha Kyttis.

Entinen poliisilaitos, nykyinen oluthuone. (kuva KA)

Rantanen on kokenut kirjan kirjoittamisen mielenkiintoisena ja avartavana kokemuksena. Kirjan lopussa hän toteaa, että "rikoshistoria on myös osa kaupungin historiaa siinä, missä mitkä tahansa muutkin merkittävät tapahtumat". (s. 210) Kirjailija kertoo, että rikostapausten tiedot on "kansallisarkiston kätköistä, poliisin esitutkintamateriaaleista, oikeuden pöytäkirjoista, lehtileikkeistä sekä tapahtumien ytimessä olleiden henkilöiden muistoista." (s. 5) Se ei käy ilmi, millä perusteella kirjassa kuvatut 16 tapausta on valittu kirjaan. Vai liekö niin, että tässä oli kaikki noina vuosina Raumalla tehdyt vakammat rikokset?  

Uskon, että Raumassa pitkään asuneille kirjan lukeminen on jo tapahtumapaikkojen suhteen kiinnostavaa, koska tämän päivän katukuvasta ovat kadonneet monet rikosten maamerkeistä.

Kirja on sujuvasti ja ammattitaitoisesti kirjoitettu. Pidin siitä, miten Rauman murretta on käytetty kirjassa. Lukujen otsikot ovat Rauman kielellä, mutta kaikki muu teksti on kirjoitettu yleiskielellä. Seuraaviin Rikoksia kaupungeittain -kirjoihin toivoisin valokuvia keskeisimmistä tapahtumapaikoista sekä sisällysluetteloa.

Seuraava Rikoksia kaupungeittain -osa sijoittuu Turkuun.  

tiistai 16. marraskuuta 2021

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hirvas nuuhki ilmaa, sen sieraimet liikahtelit ja sitte se jatko matkaa. Aattelin meän karjaa, joka märehti unisena tien toisela puolela: Ilonaa ja sen viissaita silmiä, jokka olit lohuttahneet minua monesti, Liinan heltyvää katsetta ko mie harjasin sitä, Kerttua ko se huiskuttaa pääthään, Siskoa, kuinka se höristellee ko mie rapsutan sen korvia, Sommaa ja Kieloa, kun net nukuit aina yhessä ja haassaki söit vierekkäin." (s. 219)

Rosa Liksomin uusin kirja Väylä, joka on yksi kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta, kuvaa Lapin sotaa vuonna 1944, kun tuhannet ja tuhannet suomalaiset pakenevat sotaa kohti länttä. Pakomatkalle Tornionjokilaakson järvikylästä lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Näiden lasten tehtäväksi on annettu karjan kuljetus. Lähtö pakomatkalle tapahtui kiireellä, arvotavarat, padat ja kattilat piti jättää kotiin tai haudata maahan. Sinne jäivät myös koirat ja kissat. Mutta lehmät ja hevoset otettiin mukaan. Oli luontevaa, että karjan kuljetus annettiin isommille lapsille äitien huolehtiessa pienokaisista. Vanhukset jaksoivat juuri ja juuri matkustaa, ja miehet olivat rintamalla. Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Samalla tavalla kuin ihmisetkin, nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. 

"Takana oli se minkä mie tiesin, mutta mitä oli eessä?" (s. 39)

Jotta Ruotsiin päästään, pitää ylittää Väylä eli Tornionjoki. Väylän ylitys tapahtuu lautalla, koska siltaa ei ole. Väylä ei ole vain joki, vaan se on raja-aita, jonka itäpuolella vallitsee kaaos, hävitys ja köyhyys, kun taas länsipuolella on odotettavissa pelastus ja rauha. Odotukset ovat suuret. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." (s. 53) Mutta eivät onni ja autuus sieltä lännestäkään löydy. Päinvastoin, siellä ovat vastassa vastaanottopisteet, karanteenileirit ja täydet pakolaisleirit. Leirien olot ovat kurjat ja kulkutaudit jylläävät. 

Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu lännen puolelle. Kirjan takakannen piirroksen perusteella voi suurinpiirtein seurata, missäpäin Tornionjokilaaksoa ja Norrbottenia pakolaiset liikkuvat. Pakomatkalle lähtiessä isä oli antanut karjakkotytölle tehtäväksi huolehtia karjasta ja raskaana olevasta äidistä. Mutta tytär ja äiti joutuvat eroon. Lännessä tytär etsii äitiään ja löytää hänet pakolaisleiristä. Sairas äiti on synnyttänyt leirillä pojan, joka jää tyttären huolehdittavaksi.  

"Aurinko ja Kuu kattoit toisihaan taivaala." (s. 97)

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150) Väylä on aina läsnä - sekä hyvässä että pahassa. Väylän myrskyt rytmittävät lauttojen kulkua, ja Väylän rannasta saattaa nähdä, kuinka kotiseudun asutusta ja luontoa tuhotaan. "Laskin, että toistakymmentä rakenusta oli tulessa ja lissää sytytethiin. Kirkonkylän uninen väki ryntäsi joen törmäle kattohmaan saksalaisten järjestämmää esitystä. Vähänen konekiväärin raksutus kulki kaikuna rantoja pitkin. Taloitten jälkheen oli mettän vuoro. Vaaran rintheet olit yhtenä liekkimerenä, sitä ympäröivät laaksot mustina." (s. 95) 

Karjakkotytön ja lehmien pakolaistaivalta Liksom kuvaa eleettömästi ja uskottavasti. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Tuon ajan agraariyhteiskunnassa lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä. Miten surulliseksi lukija tuleekaan, kun tyttö saa kuulla, että vanhat kantturat pannaan teuraaksi ja tilalle ostetaan "Amerikassa jalostettua lypsykarjaa". Ruotsista on tilattu lypsykone. Mihin tyttöä enää tarvitaan? Ei mihinkään. On otettava vastuu omasta elämästä. Siihen tämä nuori, vuodessa paljon kasvanut tyttö tuntee olevansa valmis. 

Tässä kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja merkittävää. Ensinnäkin kirjan aihe on tärkeä ja hyvin valittu. Lapin sota on olennainen osa Suomen historiaa. Liksomin ohella sitä ovat ansiokkaasti kuvanneet mm. Petra Rautiainen, Katja Kettu, Tommi Kinnunen ja Johanna Laitila. Liksomin valitsema näkökulma Lapin sotaan tekee kirjasta tärkeän ajankohtaisuudessaan. Samanlaisia vaikeuksia kohtaavat tämän päivän pakolaiset pyrkiessään kohti Eurooppaa kuin suomalaiset matkalla länteen.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Yllättävän nopeasti pääsin kiinni murteeseen jopa niin, että ajattelin, että ei tämä kirjakielellä kirjoitettuna olisi lainkaan sama kirja. Liksomin kieli on tiivistä ja vahvaa. Kaunis kieli pehmentää tapahtumien rankkuutta.

Kaikenkaikkiaan, Väylä muodostui minulle todella koskettavaksi ja upeaksi lukukokemukseksi. Eittämättä kirja lukeutuu parhaimpiin syksyn uutuuskirjoihin.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Lue Naiselle Ammatti -tilaisuus Porissa 10.11.2021

 

Minna Lindgren ja haastattelija Taru Saine

Naisten Pankin viime vuoden lokakuussa alkanut kirjallisuuskiertue Lue Naiselle Ammatti -kampanja jatkuu vielä marraskuun loppuun asti. Mukana varainhankintakampanjassa ovat kirjailija-toimittaja Minna Lindgren kirjallaan Aina on Toivoa (Teos 2020) sekä kustannusosakeyhtiö Teos. Kampanja kiertää kaikkiaan 18 paikkakunnalla, joista yksi oli Dubrovnik Kroatiassa. Minna Lindgrenin kera toteutettu Lue Naiselle Ammatti -kiertue on järjestyksessä neljäs. Aiemmat mukana olleet kirjailijat ovat Sofi Oksanen, Sirpa Kähkönen ja Rosa Liksom. Tällä kertaa kampanjan avustuskohde on Keski-Afrikan tasavalta, jossa vain neljännes naisista osaa lukea.  

Porin Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma pidettiin Porin pääkirjastossa. Tilaisuuden avasi Miia Virtanen. Minna Lindgreniä haastatteli Taru Saine Porin radiosta. Minna Lindgren on kirjoittanut seitsemän romaania ja on tullut tunnetuksi erityisesti Ehtoolehto-trilogiasta, jota on käännetty jo viidelletoista kielelle. Kirjailija totesikin, että häntä pidetään "vanhuuskirjallisuuden" asiantuntijana. Lue Naiselle Ammatti -kiertuekirja Aina on Toivoa sijoittuu tulevaisuuden koulumaailmaan. Silloin peruskoulu on yksityistetty ja opiskelu tapahtuu asiakkaiden (=oppilaiden) ehdoilla. Opettajat kokevat koulumaailman kuluttavana ja  hermoja raastavana työympäristönä. Ennen sentään oli opetussuunnitelmat, joista sai jotakin vinkkiä, mitä tulisi opettaa. Nykyisessä opsissa painotetaan vain talk-menetelmien yhdistämistä digitaalisuuteen ja luovuuteen. 

Lindgren kertoi valinneensa koulumaailman kirjan aiheeksi siksi, että koulu kiinnostaa kaikkia niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjassa valottuu koulumaailman historia. Koulu ei ole irrallinen saarekkeensa, vaan se heijastaa aina ympäröivää yhteiskuntaa - sekin niin hyvässä kuin pahassa. Kirjailija toi esille muutamia kouluun liittyviä seikkoja, joitten soisi saavan enemmän huomiota, mm.  luokattoman lukion mukanaan tuoma turvattomuus, taideaineiden jatkuva vähentäminen sekä liian varhainen vastuu valita "oikeita" kursseja, koska harva oppilas vielä kouluvaiheessa tietää, miksikä hän haluaa isona. Toisaalta Suomen koululaitos on ulkomailla hyvin tunnettu ja arvostettu. Sen Lindgren on saanut kokea matkustaessaan kirjojensa markkinointimatkoilla Euroopassa jaAasiassa.

Lämmin huumori, kepeys ja hauskuus ovat vahvoina mukana kaikissa Lindgrenin kirjoissa. Lukija viihtyy kirjojen värikkäiden henkilöhahmojen seurassa. Kirjailija totesi, että jos kirjoittaa kepeästi, pitää kirjassa olla jokin vakavampi viesti, jolla herätellä keskustelua. Esimerkiksi Armon Annelissa otetaan kantaa moneen ajankohtaiseen asiaan. Kirjan ydin on eutanasia, ja sen lisäksi esille nousevat maaseudun autioituminen ja palvelujen loppuminen syrjäkyliltä. 

Kysymykseen, millaista luettavaa kirjailijalta on tulossa suraavaksi, Lindgren vastasi, että romaani on kyllä tulossa, mutta sitä ennen ilmestyy oopperaa käsittelevä tietokirja. 

Minna Lindgrenin tuotantoa

Haastattelun jälkeen oli yleisön vuoro kysyä. Kävi ilmi, että Lindgren lukee paljon sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta, mutta hänellä ei ole yhtä kirjailijaa yli kaiken. Muutaman arvostamansa kirjan ja kirjailijan hän mainitsee: Günter Grassin Peltirummun, pakinoitsija Ollin teokset sekä Elizabeth Stroutin teokset. Lindgren on jo pienestä pitäen tykännyt kirjoittamisesta. Isä osti hänelle kirjoituskoneen, kun hän oli vasta 10-vuotias.  

Kahvittelin ennen tilaisuutta Minnan kanssa. Juttelimme mm. huomisesta (11.11.2021) kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamisesta. Minnan toiveena on, että ehdokkaissa ei olisi aiemmin Finlandia-palkinnon saaneita, vaan että raadilla olisi riittävästi rohkeutta tehdä tuoreita valintoja, jolloin uudet ja taitavat kirjailijat saisivat julkisuutta. - Nyt kun ehdokkuudet on julkistettu, huomaan, että Minnan toive ei toteutunut. Kuudesta ehdokkaasta peräti kolme on jo aiemmin palkittu Finlandialla

Puhuimme myös kustantamotoiminnasta, siitä miten paljon se on muuttunut 80-luvulta. Muistimme molemmat tuon ajan kirjakerhot, joihin oli suorastaan velvollisuus kuulua. Kirjakerhojen puitteissa kustantamot tekivät yhteistyötä, mm. Suuren Suomalaisen Kirjakerhon olivat perustaneet Otava, Tammi ja WSOY. Tänä päivänä kustantamotoiminnassa on tapahtunut suurta keskittymistä. Toisaalta kuitenkin viime vuosina syntyneet pienet kustantamot ovat positiivinen ilmiö. Pienkustantamot ovat monelle kirjailijalle ja runoilijalle ainoa vaihtoehto saada kirjansa julkaistuksi. 

Kirjabloggarina halusin kuulla Minnan mielipiteen kirjablogeista. Oli kiva kuulla, että Minna kertoi arvostavansa kirjabloggareiden työtä. Valtamedian kirja-arvosteluilla on hyvin suuri merkitys kirjojen myynnissä, ja monesti bloggarit ovat hyvä vastavoima valtamedian arvosteluille.

Suuri kiitos Minna Lindgrenille sekä Porin Naisten Pankille tämän mukavan ja lämminhenkisen tilaisuuden järjestämisestä. 

Villasukkien myyntiä

torstai 11. marraskuuta 2021

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus

 

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021. Englanninkielinen alkuteos Nothing Ventured. Suomentanut Suvi Koskiniemi. Kannen suunnittelu Susanna Appel. 462 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun konstaapeli Warwick tuli ulos St James's Parkin metroaseman uumenista, hänen huomionsa kiinnittyi ensimmäisenä kadun toisella puolella pyörivään New Scotland Yardin ikoniseen kolmionmalliseen tunnukseen. Sitä katsoessaan hän tunsi sekä kunnioitusta että levottomuutta - niin kuin tavoitteeseensa tähtäävä näyttelijä, joka lähestyi kansallisteatteria, tai taiteilija, joka ensi kertaa oli astelemassa kuninkaallisen taideakatemian sisäpihalle." (s. 41)

Jeffrey Archerin sukusaaga Clifton-kronikka oli vahva ja kiehtova seitsenosainen historiallinen sarja. Pidin todella paljon tästä sarjasta, jossa mukana oli niin jännitystä ja mutkikkaita juonikuvioita kuin myös romantiikkaa ja aimo annos yllätyksellisyyttä. Kirjasarja osoitti, että Jeffrey Archer on todellinen mestarikertoja. Nyt Archerin uusimmalla teoksella Oikeus ja kohtuus on yhtymäkohtansa Clifton-kronikkaan. Harry Clifton, yksi kronikan keskushenkilöistä, oli kirjailija. Hän kirjoitti dekkarisarjaa, jonka päähenkilönä oli William Warwick. Nyt Archer aloittaa sarjan, jossa päähenkilönä on tuo Harry Cliftonin luoma William Warwick. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle.

Olisi ollut enemmän kuin luontevaa, että William olisi lähtenyt opiskelemaan lakia Oxfordiin. Tätä hänen isänsä asianajoneuvos Sir Julian Warwick olisi toivonut ja pitänyt sitä jo lähes itsestäänselvyytenä. Mutta Williamin mielenkiinto suuntautuu toisaalle. Hän haluaa olla etsivä, itse asiassa oli halunnut sitä jo pienestä pojasta saakka. Isän kanssa tehdään kompromissi: William menee London King's Collegeen opiskelemaan taidehistoriaa ja jos hän vielä kolmen vuoden jälkeen haluaa etsiväksi, isä lupaa antaa periksi. Ja niin William kolmen vuoden jälkeen astelee Hendonin poliisikouluun. Isä ei tästä ilahdu, mutta on toki tyytyväinen, että toinen sisaruksista - tytär Grace - on valinnut lakiuran.

Poliisikoulun jälkeen on vuorossa työ Lontoon Metropolitan Police Forcessa. Koeajalla työskentelevä William partioi Lambethin katuja yhdessä Fred Yatesin kanssa, jolta William oppii paljon. William näkee, kuinka taitava ja työlleen omistautunut Fred on. William tulee aina muistamaan Fredin sanat. "Olemme ehkä tulleet täysin vastakkaisista suunnista, Kuoropoika, mutta yksi asia meitä yhdistää: olemme hieman hulluja molemmat, mutta ainakin teemme sitä työtä, johon meidät on tarkoitettu." (s. 63)

Sattumalla on monesti suuri merkitys. Niin on Williaminkin kohdalla. Vain yksi sattumanvarainen huomautus ja mitä siitä seuraakaan - rikoskonstaapelin paikka Scotland Yardissa taide- ja antiikkiyksikössä. Aluksi William saa ratkaistavakseen melko helppoja tapauksia. Hän selvittää syitä, miksi joku väärentää kirjoihin kuuluisien kirjailijoiden signeerauksia sekä miksi joku ostaa hopeaholvista yli sata vuotta vanhaa hopeaa. Niistäkin William oppii paljon, mutta tositoimet alkavat, kun Williamin tehtävänä on löytää Fitzmolean-museosta Kensingtonista seitsemän vuotta sitten varastettu korvaamattoman arvokas Rembrandtin Kankaantekijöiden killan päälliköt -maalaus.

William tietää jo jutun alkuvaiheissa, että kyseessä ei ole mikään läpihuutojuttu. Sitä se ei todellakaan ole. William kohtaa Miles Falknerin, taitavan ja ovelan taidekeräilijan sekä Booth Watsonin, Falknerin vaikutusvaltaisen asianajajan. Ja sitten on Christina Falkner, Milesin vaimo, joka haluaa ystävystyä Williamin kanssa. Mikä lienee hänen tarkoituksensa? Tapausta tutkiessaan William tapaa Beth Rainsfordin, Fitzmolean-museon tutkimusassistentin. Syntyy romanssi. Sitten käy ilmi, että Bethilla on salaisuus, jota hän yrittää varjella viimeiseen saakka.

"Tämä ei ole rikosromaani, vaan romaani rikospoliisin elämästä."

Kyseinen rikospoliisi on luonnollisesti William Warwick, joka osoittautuu sympaattiseksi ja vilpittömäksi nuoreksi mieheksi. Williamin uralla etenemistä ja henkilökohtaista elämää on kiinnostavaa seurata. Kirjassa on muitakin kiinnostavia hahmoja, pidin Gracesta, Williamin sisaresta sekä Bethista, Williamin rakastetusta. Herkullisesti Archer kuvaa poliisien matkarahoista päättävää rouva Mavis Waltersia. Olen lukenut paljon Archerin tuotantoa ja vuosien myötä olen oppinut, että hänen suosikkiteemojaan ovat oikeussalidraamat, taide, huutokaupat ja kriketti. Nämä teemat nousevat esille myös Oikeus ja kohtuus -teoksessa. Pidin erityisesti kirjan loppupuolen pitkästä oikeudenkäyntikuvauksesta.

Archer on kirjoittanut mukaansatempaavan William Warwick -sarjan avausosan. Jo tämä avausosa osoittaa, että Archer on vertaansa vailla oleva tarinankertoja. Hänen tekstiään on helppo lukea. Tarina kantaa ja elävä dialogi kuljettaa juonta elokuvamaisesti eteenpäin. Ja sitten se kirjan lopun yllätyksellisyys - ei voi muuta, kuin toivoa, että jatko-osa tulee mahdollisimman pian.

Pyörivä kyltti New Scotland Yardin edustalla Victorian kaupunginosassa Lontoossa. (Wikipedia)

maanantai 8. marraskuuta 2021

Jenna Kostet: Margaretan synti

Jenna Kostet: Margaretan synti. Aula & Co. 2021. Kansi: Laura Noponen. 287 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"En ollut kuvitellut avioliittoa sellaiseksi. Olin ajatellut, että se olisi pitkiä ja lämpimiä katseita ruokapöydässä, sellaisia kuin ne, joita isän ja äidin välillä joskus oli ja joiden seurauksena vuodekaapin verhot vedettiin kiinni ja sisältä kuului ääniä, jotka samaan aikaan pelottivat ja kiinnostivat minua. Voihkaisuja, ynähdyksiä, huokaisuja, ähkäisyjä ja toisiaan vasten osuvien kosteiden vartaloiden synnyttämä ääni - sen merkitys minulle selvisi vasta paljon myöhemmin." (s. 162)

Eletään 1600-luvun puoltaväliä. Margareta Kitt asuu Turussa, mutta hänen mielensä kaihoaa kauas pois sinne, missä kasvaa taateleita ja missä maistellaan verenpunaista viiniä. Margareta kokee Turun hyvin pieneksi, niin pieneksi, että "lapsenjaloilla sen läpi ehtii taivaltaa helposti myöhästymättä puoliselta". (s. 12) 

Jenna Kostet kertoi Turun Kirjamessuilla, että hän kiinnostui tästä kaukokaipuuta tuntevasta Margaretasta, kun hän löysi Turun raadin vanhat oikeudenkäyntipöytäkirjat, joissa oli kirjattuna Margaretan tuomio ja tuomioon vaikuttaneet syyt. Heti kirjan alussa lukija tietää, millainen tuomio vankilassa istuvaa Margaretaa odotti. "Minä olen porvarisrouva enkä joudu Kerttulinmäelle roikkumaan, vaan minut mestataan miekalla tai kenties poltetaan. En tiedä, kumpi kuulostaa paremmalta, ja minun on ajateltava asiaa vakavasti. Ajateltava, miltä näytän silloin ja miten katselen väkijoukkoa, miten nostan leukani pystyyn. Miten hameeni helmat asettuvat ympärilleni sitten, kun astun ulos ja minut viedään mestattavaksi." (s. 13)  

Mitä oli tapahtunut ja miksi porvarisrouvaa odotti mestaustuomio? Kostet avaa hiljalleen tapahtumia ja lukijalle avautuu kuva 1600-luvun yhteiskunnasta, jossa raadin ja kirkonherrojen tehtävänä oli kontrolloida naisten kasvatusta, käytöstä, rakkautta ja avioliittoa.  Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe asui tuolloin vaimonsa kanssa Turun linnassa. Brahe oli arvostettu valtiomies, jonka tuttavuutta monet havittelivat. Oppineena miehenä Brahe arvosti koulutusta ja perusti Turun akatemian vuonna 1640. 

Margareta oli reipas ja iloluonteinen nuori nainen, vastentahtoisesti Mårten Hoenille naitettu. Mårten oli Margaretaa tuntuvasti vanhempi, töykeä ja hiljainen leskimies, joka ei pitänyt vaimonsa iloisesta lörpöttelystä. Mutta Margareta ei välittänyt, hänen sanansa olivat "kuin virtaava vesi". Hänen juttunsa naurattivat ja saivat hymyn kohoamaan ihmisten huulille. Häiden jälkeen turkulaiset mittailivat katseillaan Margaretan vyötäröä, mutta turhaan - raskaana hän ei ollut, eikä halunnutkaan olla raskaana jurolle Mårtenille. Margaretan katse hakeutui nuoriin ja komeisiin miehiin, jotka kaikki olivat kiinnostavampia kuin Mårten. Aviomiehen epäilyt Margaretan uskottomuudesta heräsivät, kun hän löysi Margaretan hallusta rakkauskirjeita ja näki hänen tapailevan nuorta miesta karjapihalla. Tällä kertaa Margareta todettiin oikeudessa syyttömäksi.

"Kaiken sinetiksi ukonhattu sopi hyvin." (s. 163)

Mutta ei mennyt kuin puoli vuotta, kun Mårten löydettiin kuolleena. Hänet oli myrkytetty. Eikä ollut yllätys, että katseet kääntyivät Margaretaan. Myrkky morttelissa kruunasi Margaretan kohtalon ja häntä odotti tyrmä. Kaupunkilaiset pitivät häntä murhaajana, huorana ja noitana, mutta niistä nimittelyistä Margareta oli tietämätön tyrmässään. Valtava puhumisen tarve hänellä oli. Hän sai kaksi kuuntelijaa. Toinen oli kaupunginpalvelija Jakob, vaatimaton mies, jonka tehtäviin kuului kaikkea mahdollista, kuten vaikkapa raatimiesten asioilla juoksemista, käymälöiden tyhjentämistä ja kaivojen pesemistä. Toinen kuuntelija oli pyöveli Henrik. Miehet antoivat Margaretalle erikoisvapauksia, kun huomasivat Margaretan olevan raskaana. 

Hyvää ajankuvaa

Historiallisen viihteen ystävänä Margaretan synti oli minulle mieluista luettavaa. Miten eläväksi ja autenttiseksi Kostet kuvaakaan 1600-luvun Turun. Kaupunki sananmukaisesti herää eloon. Pienistä faktan aineksista kirjailija on luonut kiinnostavan elämäntarinan Margaretasta. Nuoresta naisesta tulee elävä ja sympaattinen. Hän oli aikaansa edellä oleva nainen, oman aikansa feministi. 

Kirjan rakenne on toimiva. Joka toisen luvun kertojana on Margareta, kun hän kertoo elämäntarinaansa Jacobille ja Henrikille. Joka toinen luku omistetaan Jacobille ja Henrikille. Margaretan kaikkien lukujen alussa on kuvattu jollakin tavalla 1600-luvun vaatetusta, vaikkapa näin: "Hienoimmat turkikset tulevat Venäjältä. Vain hovi saa käyttää kärpännahkaisia asusteita. Pappi- ja porvarissääty saa käyttää soopelia vain asusteissa. Soopelia halvempi on näätä, mutta näätäturkiksen voi värjätä niin, että se muistuttaa soopelia." ( 159). - Erittäin hyvää ajankuvaa nämäkin asustekuvaukset.

Tekstiä täydentävät Turun kartta ja lähdeluettelo. Laura Noposelle kiitos onnistuneesta kannesta.

lauantai 6. marraskuuta 2021

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. Kuvitukset: Ville Tietäväinen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Ville Tietäväinen. 264 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä takaan teille, että vaikka talot ovat uusia, ne avaimet, jotka talvisodan lopulla luovutitte suojeluskunnalle joka ei teitä suojellut, ne avaimet sopivat uusiin lukkoihin. Ja kun menette ovesta sisälle, kaikki on tallella. Perhealbumit piironginlaatikossa, Pikku jättiläinen kirjahyllyssä, sohvatyynyt seslongilla, sukset liiterissä." (s. 245)

Tammikuussa 1940 Viipuri näytti surkealta. Tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui lähes 80 000 asukasta, oli muutamassa viikossa kärsinyt mittaamattomia vaurioita talvisodan pommituksissa niin, että vain joitakin kivitaloja oli säästynyt vaurioilta. Viipurin kaupunginvaltuusto kaupunginjohtaja Arno Tuurnan johdolla kokoontui väliaikaisissa tiloissa Viipurin osuusliikkeen toisen kerroksen ravintolasalissa päättämässä kaupunkilaisten evakuoinnista.  

"Tällä operaatiolla saataisiin Viipuri tyhjennetyksi kivuttomasti." (s. 42)

Kaupunginhallitus halusi antaa lohtua epätoivoisille kaupunkilaisille ja lupasi toimittaa asukkaiden irtaimiston heidän evakuointipaikkakunnilleen. Piti vain täyttää lomake ja luetteloida lähetettäviksi toivotut tavarat, viedä lomake viranomaisille ja luovuttaa heille asunnon avaimet. Näin kaupunkilaiset lähtisivät kaupungista vapaaehtoisesti eivätkä jäisi odottamaan pakkoevakuointia, järkeili kaupunginhallitus. Kaupunkilaiset tarttuivatkin oitis tähän mahdollisuuteen. Tarkkaa harkintaa tarvittiin, kun valittiin lähetettäviksi tarkoitetut tavarat. Tavaroiden painoraja oli 75 kiloa. Suuri joukko viipurilaisia olikin kerääntynyt Torkkeli Knuutinpojan torille odottamaan suojeluskunnan huoltotoimiston avautumista. Heidän joukossaan oli mm. kuuluisa näyttelijätär Viena L., konekirjoittajatar, kymmensormijärjestelmän paikallismestari Aino H., vaatturi Adolf A., Julija A. ja yksityinen vuokraisäntä Mihail P. Kun Vienan vuoro tuli, hän antoi tavaraluettelonsa lotalle.

"Ruskeassa paperissa oleva ulsterikangaspaketti (ruokasalin ison astiakaapin alla), neljä kappaletta vanupeitteitä + yksi filtti (sängyissä eri huoneissa, myös palvelijattaren huoneessa), palvelijattaren varusteita (keittiössä keskimmäisessä piironginlaatikossa), kolme kappaletta kylpytakkeja (vannahuoneessa), kaksi kappaletta karvalankamattoja ja kookosmatto (rullalla seinäinvierillä), tyynyjä ja verhoja." (s. 66)

"Laitatte minut ulkorakennukseen kuin minkäkin elukan." (s. 91)

Seuraavaksi tapaamme konekirjoittajatar Ainon Luopioisissa, jonne osa viipurilaisista oli sijoitettu. Oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen, paikalliset suhtautuivat epäluuloisesti tulijoihin eivätkä viipurilaiset olleet tyytyväisiä tilapäisiin majoituksiin koulujen lattioilla. Kotiin, kolmensadan kilometrin päähän Viipuriin, oli kova ikävä. Kävipä viipurilaisten delegaatio näyttelijätär Viena L:n johdolla Suomen Huollon Keskuksessa johtaja Urho Kekkosen pakeilla. Heidän viestinsä oli, että he haluavat kaupunkiin, koska he ovat kaupunkilaisia. Kekkonen lupasi tehdä parhaansa.

"Isäntäväen mukaan he ovat työtä vieroksuvia." (s. 131)

Toukokuussa 1941 rauhan jo vallitessa ilmassa oli kevään tuomaa optimismia. Toukokuun 2. päivänä 1941 valtioneuvosto kokoontui pääministeri Rangellin johdolla pohtimaan viipurilaisten sijoittamista. Tulijat olivat suomalaisten mielestä liian ylpeitä eivätkä edes halunneet sopeutua uusiin olosuhteisiin. 

"Uusi kaupunki siirtoväelle." (s. 158)

Urho Kekkonen, joka halusi kompensoida viipurilaisten menetystä, teki esityksen uudesta Viipurista, sellaisesta Viipurista joka olisi entisen näköinen samoine taloineen ja samoine asukkaineen. Kaupunki olisi hyvä sijoittaa jonnekin meren rantaan tasaiselle maalle. Ja paikkakin löytyi: Hanhikivi Pyhäjoen kunnassa Pohjanmaalla. Kekkonen oli jo ajatellut kaikkea, myös rahoitusta. Amerikkalaiset olivat lupautuneet rahoittamaan hanketta. Kekkosen aloitteesta Viipuri-hankkeeseen otettiin mukaan arkkitehti Alvar Aalto. Hanke sai Aallon myötä tuulta purjeisiin ja edistyi hyvää vauhtia, vaikkakin Aalto hautasi Kekkosen idean näköiskaupungista. Sen sijaan Aallon uudesta Viipurista tulisi komea, kaunis ja moderni funkkiskaupunki. Kekkonen uumoili, että viipurilaiset eivät ilahtuisi funkkiskaupungista. Näin hän suunnitteli puolustautuvansa: "Uudesta Viipurista teidän ei tarvitse enää koskaan lähteä. Ei koskaan enää ilmahyökkäyksiä, ei palopommeja, ei pakomatkoja. Saatte olla uudessa kaupungissa koko lopun ikänne." (s. 243)

Uutta Viipuria ei koskaan rakennettu. Sen sijaan syttyi jatkosota.

Arkkitehtitoimisto A. A. & Co: Uusi Viipuri, Pyöreä torni. (kirjan kuvitusta) 


Kirjassa on sekä faktaa että fiktiota. Kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että kirjan henkilöt ammatteineen ja kotiosoitteineen ovat todellisia, samoin kuin suuri osa kirjan tapahtumista. Lukijan ei tarvitse arvailla, onko kyseessä todellinen vai kuvitteellinen tapahtuma, koska marginaaliin on merkitty lähde, jos kyseessä on tositapahtuma.

Kirja tarjosi kiinnostavan lukukokemuksen. Kirjassa on paljon faktaa, jota on höystetty viipurilaisten kuvitteellisilla keskusteluilla. Monelle - minut mukaanlukien - tieto suunnitelmista perustaa Uusi Viipuri välirauhan aikana on uusi ja yllättävä. Mutta näin tapahtui, ja suunnitelman toimeenpanijana oli todellakin Urho Kekkonen. Uuden Viipurin perustamisesta kyllä tiedotettiin lehdistössä toukokuussa 1941, mutta sotauutisten ottaessa tilaa uutinen Uudesta Viipurista lienee painunut unohduksiin. Kortelainen pohtii, miten asiat olisivat menneet, jos Kekkosen aloite olisikin tullut hieman aiemmin. Mitä jos Suomen toiseksi suurin kaupunki olisi sijainnutkin Pohjanmaalla? Tätä sopii vain arvailla, mutta joka tapauksessa Kortelainen on löytänyt uuden, kertomattoman tarinan, joka ansaitsee esilletulonsa.    

Kirja on, kuten kaikki Kortelaisen kirjat, äärettömän sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Kirjan tapahtumat tekee eläviksi kirjailijan tekemä perusteellinen taustatyö, mikä saa Viipurin ja viipurilaiset elämään. Ken tuntee Viipurin, hänelle Viipurin autenttinen kuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Kirjan tekstiä täydentävät Viipurin kartta ja kattava lähdeluettelo. Ville Tietäväiselle kiitos kauniista taitosta ja taidokkaasta kannesta.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen. Like. 2021. Kansi: Tommi Tukiainen. 288 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sitä paitsi en minä tätä ensisijaisesti itseni vuoksi tee. Haluan meidän saavan kaiken sen, mistä maidon- ja vaipantuoksuiset äitibloggarit vain unelmoivat. Lisää sponsorireissuja, hotelliviikonloppuja, viininmaistajaisia, kylpylälomia, kaukomatkoja, usean ruokalajin ravintolaillallisia ja biletystä aamuun asti jossakin eurooppalaisessa suurkaupungissa ex tempore, jos siltä tuntuu. Tahdon elämäni näyttävän siltä, mitä kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat ihannoivat. Sillä sitähän minäkin somessa olen. #vela #spontaanielämä #vapaus " (s. 27) 

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman kuudes kirja. Pidin paljon Kuisman edellisestä teoksesta Kerrostalo (Like 2019), joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. (linkki) Kerrostalo on vahva kantaaottava yhteiskunnallinen romaani. Molempien teosten - sekä Kerrostalon että #Syyllisen - aihepiiri on monella tapaa kiinni ajassa. #Syyllisen kehyksenä on sosiaalinen media, sen kiihkeä tempo ja somevaikuttajien tarve olla jatkuvasti esillä. Vaikka kuinka panostaa esilläoloon, se ei kuitenkaan takaa kaikille aktiivisimmillekään somevaikuttajille lehtijutuissa kuvattuja mojovia kuukausituloja. Päinvastoin, lopputuloksena monen kohdalla saattaa olla vaikeakin ahdistus, masennus tai loppuunpalaminen. Sitä ahdistusta kuvaa #Syyllinen.

Kirja alkaa pidätyssellikuvauksella. Sellissä istuu nelikymppinen nainen, jota epäillään henkirikoksesta. Henkirikoksen tekijä siis tiedetään, mutta mitä on tapahtunut? Kuka on uhri? Mikä on motiivi? Eletään syksyä 2020. Vielä vuotta aiemmin sellissä istuvan naisen elämä oli kunnossa, eikä pelkästään kunnossa vaan pikemminkin täydellistä. Oli ihana mies ja oli ihana työ. Työ sosiaalisessa mediassa oli kiehtovaa ja monipuolista. Luovuutta toivottiin ja sitä naisella totisesti oli. Naisen työ somevaikuttajana oli Felodese-ravintolisien kauppaaminen. 

#täydellinenaamu #kahviasänkyyn #lakatutvarpaankynnet (s. 165)

Nyt aviopari on muuttanut pienemmälle paikkakunnalle. "On ollut haastavaa aloittaa alusta toisella paikkakunnalla, kun kontaktit muihin jälleenmyyjiin ja livetapaamiset asiakkaisiin puuttuvat." (s. 18) Mutta eihän tällaista voi sanoa ääneen. Nainen lähettää whatsapp-viestin tiimilleen: "Tää hyppy tuntemattomaan todella kannatti! Pikkukaupungeissa on oma suloinen puolensa, oli päässyt jo unohtumaan! (sydänemoji, aurinkoemoji)." (s. 19)

#olenkuollutsisältä (s. 165)

Mutta niin vaan käy, että seuraajamäärät pienenevät, vaikka kuinka yrittää. Yritystä naisella todellakin on. Kuitenkaan mikään ei tunnu auttavan, eivät säännölliset osallistumiset elämäntaito-ohjelman tehokkaisiin koulutuksiin eikä virkistävien power nappien ottaminen keskellä päivää eikä myöskään onnistuneen My day -videon toteuttaminen. Mutta pois negatiiviset ajatukset. "Pitää muistaa, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja timantit hioutuvat kovimmassa paineessa." (s. 18) 

"Jokaisella meillä taitaa olla omat salaisuutemme." (s. 51)

Salaisuudet kasautuvat, purkkien määrä komerossa kasvaa, kukaan ei auta, miehelle ei voi kertoa. Äiti asuu lähellä, ei hänellekään voi kertoa. Kaikilla on omat salaisuutensa, mies varmasti tupakoi salaa, liekö hänellä jokin toinen suhdekin. Ja äiti, ihana äiti joka haluaa vain auttaa. Äidin auttamisen kohteena ovat vankilassa olevat miehet. 

"He's so dreamy, because he's just a dream." (s. 130)

Sivu sivulta, lause lauseelta salaisuudet avautuvat. Teinivuodet olivat rankkoja. "En pelkästään harrastanut itsetuhoisia hätähuutoja, vaan olin pitkään viiltoineni ja syömishäiriöineni kävelevä hätähuuto." (s. 101) Nuoruusvuodet eivät olleet helppoja nekään. Luku luvulta lukija ymmärtää naista ja naisen valintoja yhä paremmin.

Valitettavan monen somevaikuttajan kulissit murtuvat. Niin kävi myös tämän kirjan somevaikuttajan kanssa. Tulee esille rankan luokan manipulointia ja jopa pyramidihuijausta. Kuisma on mestarillinen kirjoittaja. Taitavasti hän kuvaa someyhteisön armottomuutta ja sen varjopuolia, säälimätöntä kilpailua ja jopa kiusaamista. Kiusaajat nostavat esiin eri alustoilta naisen vanhoja postauksia, jotka eivät missään tapauksessa ole enää soveliaita. Huumoria kirjassa ei juuri ole. Nainen tulee eläväksi, myös minulle, vaikka en olekaan riittävän selvillä näistä somemaailman väännöistä ja säännöistä, ja en edes tiedä, olenko niistä edes kovin kiinnostunutkaan. Mutta minunkin on helppo kuvitella, että tällaista sitoutuneen somevaikuttajan elämä saattaa pahimmillaan olla.

Kirjassa pääroolin saa somevaikuttajanainen. Muita rooleja on vain muutama, mies ja lähellä asuva naisen äiti. Äiti on kiinnostava, joskin hieman erikoinen hahmo, entinen psykologi, joka aikoinaan oli auttanut erästä vankia pakenemaan ja joka nyt tarjoaa vapautuville vangeille asuntoaan väliaikaiseksi turvaksi. "Minähän nyt vain olen tällainen yhden naisen avustusjärjestö, hän naurahtaa." (s. 100) Sen sijaan naisen mies jää tapahtumien kulussa enemmän taustahenkilöksi.

#Syyllinen on ajankohtainen kannanotto sosiaalisen median mukanaan tuomista eettisistä kysymyksistä.

tiistai 2. marraskuuta 2021

Lokakuussa luettua ja koettua


On se vaan kiva, kun elämä alkaa palaamaan normaaliksi pitkän tauon jälkeen. Ensin lokakuun alussa oli Turun Kirjamessut, jonne osallistuin eka kertaa. Oli kiva kokemus, ja kaikkein tärkeintä oli se, että messutapahtuma ylipäätänsä järjestettiin.

Sitten mennään lokakuun lukukokemuksiin. Lokakuun saldo oli yksitoista kirjaa, joista kaksi äänikirjaa. Lukemiseni painottui kotimaiseen kirjallisuuteen, listalleni mahtui vain yksi käännetty kauno. Täytyy vaan todeta, että nyt on todella hyvä kirjasyksy. Monia hyviä uutuuksia olen jo lukenut ja moni yhä odottaa. 

Lokakuun luetuissa oli kaksi dekkaria, neljä kotimaista kaunoa, yksi käännetty kauno ja peräti neljä kotimaista tietokirjaa.

Kaksi hyvin tasokasta kotimaista dekkaria

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Otava. 2021.
Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa. Karisto. 2021.

Neljä kiinnostavaa kotimaista kaunokirjaa:


Raija Oranen: Kaikki tämä valo. Otava. 2021. Äänikirja.
Johanna Venho: Syyskirja. WSOY. 2021.
Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava. 2021. Äänikirja.
Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita. WSOY. 2021.

Yksi käännetty kauno, ehkä parhain lukemani afrikkalainen kirja.

Ayobami Adebayo: Älä mene pois. Atena. 2018.

Kotimaisia tietokirjoja:

Saana Jaakkola & John Swallow: Aaveiden Rauma - Kummitustarinoita pitsikaupungista. Haamu. 2021.
Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Nemo. 2021.
Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz - Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Into. 2021.
Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo. HS-kirjat. 2021.

Kuukauden kolmen kärki näyttää tältä: Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän, Ayobami Adebayo: Älä mene pois ja Johanna Venho: Syyskirja.

Lokakuun kaikkein paras tapahtuma oli se, kun minusta tuli triplamummo! 💗 Tyttäreni täällä Raumalla sai pojan viime viikon sunnuntaina. Näin Minja, 6 vuotta, sai pikkuveljen. 
Niin pieni ja niin suloinen.
Viime viikolla tein Itä-Suomi -kierroksen: Leppävirran Attendossa kävin katsomassa äitiäni, Joensuussa tapasin ystäviäni ja Savonlinnassa vietin viikonlopun tyttäreni perheessä. Ensimmäisen kerran korona-ajan alettua kävin teatterissa. Se oli juhlaa.

Ihanaa marraskuuta ja hyviä lukukokemuksia! 

maanantai 1. marraskuuta 2021

Johanna Venhon Syyskirjan arvonta suoritettu

 


Hei kaikki!

Johanna Venhon Syyskirjan arvonta on suoritettu. Arvontaan osallistui 20 lukijaa.

Arvonnan voitti AnneliPunneli.

Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistujille! 


Mukavaa alkanutta marraskuuta! 


keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Antti Tuomainen: Hirvikaava

 

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Otava. 2021. 303 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mansikkalabyrintti tömisee. Kilpikonnakilpa-autot kiertävät rataa, Varaanijuna puksuttaa eteenpäin polkijoidensa voimin. Liukuvuorella kiljutaan ja lasketaan, Käyrätorviampumaradalla töräytetään polkaisutorvia, jotka lähettävät palloja matkaan. Käyrästä Kakusta kantautuu yhä päivän ruokien tuoksuja: Hupsupulla ja Omenapommi, Trapetsileike ja Pellemuusi." (s. 248)

Minulle Hirvikaava oli ihan ensimmäinen Tuomaisen kirja. En oikein itsekään tiedä, miten näin on päässyt käymään. Olen kyllä ilokseni huomannut, miten tämä suomalaisen kirjallisuuden vientimies niittää dekkareillaan maailman mainetta. Jäniskertoimesta ollaan tekemässä Hollywood-elokuvaa ja Mies joka kuoli -dekkarista tulee kuusiosainen tv-sarja. Tuomaisen kirjoja on käännetty useille kielille. Turun Kirjamessujen sessiossa Tuomainen kertoi, että hän oli juuri palannut parin viikon Euroopan kiertueelta, jolloin hän kävi Englannissa, Skotlannissa ja Saksassa markkinoimassa kirjojaan. Jäniskerroin ilmestyy muutaman viikon päästä Englannissa ja siksi Tuomainen kävi signeeraamassa 1000 kpl kyseistä kirjaa.  
Antti Tuomainen Turun Kirjamessuilla
Minun tarvitsi lukea vain muutama kymmenen sivua Hirvikaavasta, kun huomasin olevani koukussa vakuutusvirkailija, matemaatikko Henri Koskisen persoonaan. Niin hillittömän analyyttistä miestä harvoin tapaa dekkareissa tai tuskinpa muuallakaan. Tuomainen kertoi messuilla, että Koskinen on tullut hänelle hyvin eläväksi ja läheiseksi. Useassa tilanteessa Tuomainen huomaa miettivänsä, mitä Koskinen tässä tilanteessa mahtaisi tuumia, esimerkiksi kirjamessuilla Koskinen varmaan pohtisi, paljonko ihmisiä osallistuu messuille ja minkä suuruinen on messubudjetti. 

Yllättävän hyvin pääsin juoneen mukaan, vaikka en ollut lukenut Jäniskerrointa. Uskon kyllä, että ensimmäisen osan lukeminen olisi antanut syvempää valaistusta henkilökuviin. Juhani-veljen kuoltua seikkailupuisto SunMunFunin vetäminen jää Henrin huoleksi. Kaikenlaisia ongelmia on, eikä vähiten rahaongelmia. Mutta matemaatikko näkee kokonaisuuden ja tietää, mistä rahahanoja voi kiristää. Tarvittiin "vanhaa kunnon laskemista, asioiden ja yhteyksien selkeyttämistä ja kirkastamista." (s. 10) Niinpä nyt näyttää jo siltä, että ahdingosta saatettaisiin selvitä. 

"Minä tuotan ihmisille iloa ja elämyksiä." (s. 62)

Sitten Juhani, tuo kuollut veli, tulee takaisin. Hän haluaa takaisin johtajan paikalle ja haluaa tähdätä korkealle, räväyttää kunnolla ja jättää ihmisille muistijälkiä, kun taas Henrin tavoitteena oli ollut saada huvipuisto taloudellisesti hyvään kuntoon. 

Henrin asema on tukala. Ensinnäkin, hänen on vaikea saada puistoa toimimaan, koska veli on puhunut puistotyöntekijät - Johannan, Sampan, Kristianin, Esan ja Minttu K:n - puolelleen katteettomilla lupauksillaan. Mm. Sampalle on kehitetty uusi terapiamuoto "leikkimällä aikuiseksi". Työntekijät antavat Henrin ymmärtää, että tämä on ollut esteenä kaikelle puistotoimintojen kehittämiselle. Toinen ongelma on Suomen Leikki Oy uusine johtajineen. Toista johtajista Jeppe Sauvosta kirjailija kuvaa kertakaikkisen herkullisesti. "Jeppe Sauvonen on hänen (Kari Liitokankaan) vierellään kuin lyhyt jykevä tolppa, jonka tummat, yhdistyneet kulmakarvat ovat kuin pitkäksi vedetty kyy silmien yläpuolella ja jonka paidanrintamuksessa lukee FOLLOW ME. En ainakaan heti keksi mitä hän yrittää tekstipaidoillaan sanoa, kehen vedota, ketä vakuuttaa." (s. 235)  Suomen Leikki ei suostu myymään Hirvihyppy-laitetta, joka Henrin kaavailujen mukaan vetäisi paljon tulijoita puistoon. Sen sijaan Henrin pitäisi ostaa surkea ylihinnoiteltu Krotiilijuoksu. 

Vielä kuvioihin tulee pääomasijoittajaksi esittäytyvä Kuisma Lohi, joka tavoittelee yhtiökumppanuutta. Poliisia edustaa Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden ja talousrikosyksikön välisen yhteistoimintajaoston vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka "pyörähtää pienissä, ruskeissa kengissään, vavisuttaa lastaussiltaa kuin balettitossuihinsa vielä totutteleva hirvi, laskostaa itsensä sähköautoonsa ja ajaa pois." (s. 150)  Näistä elementeistä syntyy soppa, josta ei puutu jännitystä eikä myöskään huumoria. Turhaan ei the Times ole nimennyt Tuomaista Euroopan hauskimmaksi kirjoittajaksi.

Hirvikaava ei ole pelkästään dekkari, se on myös rakkausromaani. On kiinnostavaa seurata Henrin ja Lauran romanssia. Kun pari miettii tiiviimpää seurustelusuhdetta, Koskinen pohtii: "Minun puolestani voimme ajatella vaikkapa kolmekymmentävuotista asuntolainaa, tietysti käänteisesti korkomielessä, mutta sillä tavoin verrannollisesti, että myös alkuperäisen pääoman määrän voi odottaa kasvavan koronkertymisen lisäksi. Kun sanon että haluan kasvattaa sinun osuuttasi minun elämässäni, tarkoitan sitä erityisesti asian kumulatiivisessa merkityksessä." (s. 130) Voiko sitä sen selvemmin sanoa?

Upeasti Tuomainen kasaa kaiken yhteen ja kirja saa arvoisensa päätöksen. Tästä on hyvä jatkaa trilogian viimeiseen osaan. Kirjan lopettuani voin vain todeta, että tämän kirjan seurassa todella viihdyin. 

Messuilla Tuomainen kertoi pitävänsä crazy-jutuista. Siksipä hänelle on ollut ilo suunnitella SunMunFunin seikkailupuistoa. Vieläkin hän työmatkoja kävellessään pohtii, millaisia laitehankintoja hän seuraavaksi tekee puistoon.

maanantai 25. lokakuuta 2021

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo. HS-kirjat. 2021. 168 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Kaunein hetki Kongojoella koittaa auringon laskiessa. Taivas muuttuu syvän oranssiksi. Jokeen heijastuvat viidakon varjot pitenevät. Proomulla ihmiset hehkuvat kultaisessa valossa. Silloin on mukava istua jakkaralla, katsella tyyntä jokea ja kuunnella matkakumppaneiden tarinoita." (s. 63)

Sain vinkin Sami Sillanpään kirjasta Elinalta Paljon melua kirjoista -blogista. Kiitos tästä Elina. Kiinnostuin kirjasta, koska muistin, miten kiinnostavia Sillanpään Afrikkaa käsittelevät artikkelit Helsingin Sanomissa aikoinaan olivat. Sitten ne yht'äkkiä loppuivat, noin vain. Laitoin tästä palautettakin Hesarille. 

On lokakuu 2020 ja Sillanpää oli lähtenyt keskellä pahinta koronakautta jokimatkalle Kongoon, maahan jonne ei suositella matkustamista edes normaaliaikaan. "Maata pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista." (s. 8) Kongoja on kaksi. Tämä on Kongon demokraattinen tasavalta, ennen Zaire ja sitä ennen Belgian Kongo. Maan itäosissa riehuu yhä sota, jota on jatkunut 25 vuotta. Sodassa on pitkälti kyse Itä-Kongon mineraaleista. Pienempi Kongo on Kongon tasavalta. Kongojoella, joka on Afrikan toiseksi pisin joki, on pituutta 4700 kilometriä. Kongojoki on tärkein kulkureitti maassa, jossa tiet ovat ala-arvoisia ja lentää voivat vain kaikkein varakkaimmat. Onneksi on joki!

"Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy." (s. 18)

Matkaseurana Sillanpäällä on tulkki Victor Anasa, johon Sillanpää oli tutustunut Afrikassa työskennellessään sekä Nairobissa työskentelevä suomalainen freelance-toimittaja Liselott Lindström. Matkalle lähdetään kapteeni Henryn ohjaamalla M/B Virginie -proomulla, joka on tarkoitettu nimensä mukaisesti rahdin kuljettamiseen. Tilaa on vain rahdille. Matkustajien pitää majoittua kannella. Siitä huolimatta proomulla matkustaa parisataa ihmistä. Jotenkin ihmisten on liikuttava, ja joenvarren asukkaille joki on ainoa yhteys muuhun maailmaan. Matka alkaa Kisanganista, ja Samin seurueen määränpää on pääkaupunki Kinshasa. Matkan pituus on runsaat 1700 kilometriä. Molemmat kaupungit ovat historiallisesti merkittäviä paikkoja, jotka liittyvät kahteen tärkeään Kongon historiaan vaikuttaneeseen mieheen. He ovat tutkimusmatkailija Stanley ja Belgian kuningas Leopold II. Kisanganin aiempi nimi oli Stanleyville ja Kinshasan Leopoldville. 

"Omat edut menivät aatteiden edelle." (s. 93-94)

Kirjassa valottuu Kongon historia aina Stanleysta ja Leopold II:sta alkaen Mobuton valtakauden loppuvuosiin saakka. Mobuton diktaattorin kausi alkoi vuonna 1965, jolloin maan nimi muuttui Zaireksi. Mobuto hallitsi diktaattorina peräti 32 vuotta aina vuoden 1997 vallankumoukseen asti. Pr-mies Mobutolla oli eriskummallisia tempauksia tehdessään Zairea tunnetuksi maailmalla. Miss Suomi Leena Brusiin voitti Miss Europpa -kilpailun vuonna 1968 Kinshasassa. Kinshasassa järjestettiin vuonna 1974 nyrkkeilyottelu Muhammed Ali vastaan George Foreman. Samassa yhteydessä järjestettiin musiikkifestivaali, jonne kutsuttiin esiintymään mm. James Brown, B.B. King ja Miriam Makeba. Tavallisella kansalla oli rahaa yhä vähemmän. 

"Kongobongo, nyt mennään!" (s. 28)

Neljän laivalla vietetyn yön jälkeen päästään matkaan. Ei voi sanoa, että aikataulun mukaisesti, koska mitään aikatauluja ei ole. Laivalla näkyy koko kongolaisen yhteiskunnan kirjo. Laivamatkan kuluessa Sillanpää tutustuu mm. Marie Bembaan, joka tekee proomulla muuttomatkaa lapsiensa kanssa, arkaan 16-vuotiaaseen Tresoriin, joka isänsä kuoltua lähtee etsimään äitiään ja ammattijalkapalloilija Tegraan. Matkalla on myös Derick, joka sai komennuksen lähteä sotimaan itään. Hänelle annettiin lupaus, että hän saattaisi päästä mukaan mineraalikauppaan. Mutta mistään ei tullut mitään ja niin Derick on matkalla takaisin kotiin.

Bogatolagan pikkukylässä käy harvoin vieraita. Kyläläiset eivät ole kuulleetkaan koronasta.

"Huomisesta ei tiedä." (s. 34)

Illalla, kun aurinko on laskenut ja kun valo tulee taskulampuista ja hiiligrillin hehkusta, kongolainen rumba raikaa täysillä. Rumba raikaa vielä kahdelta ja vielä puoli neljältä. Tämä on matkustajien mieleen. Kongolaiset keskittyvät elämään tässä ja nyt, koska kuolema voi tulla milloin tahansa.

"Raha karkaa maailmalle." (s. 159)

Kongo on rikas maa. Kulta, kupari ja timantit ovat maan perinteisiä rikkauksia. Tänä päivänä Kongo on jälleen maailmankartalla koltaanin ja koboltin ansiosta, joita maailman suuryritykset kipeästi tarvitsevat. Mutta mineraalivoitoista ei pääse tavallinen kansa hyötymään. Kongossa on paljon ongelmia. "On heikko korruptoitunut hallinto, köyhä väestö, tappavia tauteja." (s. 9) Asukasluku on huimat 90 miljoonaa ja bruttokansantuote henkeä kohti on maailman pienimpiä.  

Suomalaisia on kulkenut Kongojoella jo useita vuosikymmeniä sitten. Mm. tamperelaiselle Saga Roosille tuli Kongojoki tutuksi 1930-luvulla, kun hän seilasi jokea miehensä Klas Roosin omistamalla Mongala-aluksella. Saga Roosin mukaan neekerit, mustiaiset ja villit olivat "epärehellisiä, likaisia, tyhmiä ja "täysiä lapsia", joten heitä on kohdeltava ankarasti." (s. 117) Konemestari Akseli Leppänen työskenteli Kongossa kahdeksantoista vuotta ja palasi Suomeen vuonna 1931.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Mukava oli matkata Kongojoella Sillanpään kanssa. Matkan edetessä Sillanpää tarjosi mielenkiintoisen tietopaketin Kongon historiasta ja olosuhteista. Tekstiä täydentävät valokuvaliitteet sekä erinomainen Kongojoen kartta. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo. 

Victor Anasa ja Sami Sillanpää