Kirjamessuliput on arvottu

 

Kirjamessuliput (2 kpl) on arvottu. 

Liput saivat Anomyymi (ms.ketola) ja Between.

Onnea voittajille! 

Liput on lähetetty voittajille s-postitse. 

Jeffrey Archer: Kruunuakin kalliimpi

Jeffrey Archer: Kruunuakin kalliimpi. William Warwick, osa 5. Sitruuna. 2023. Englanninkielinen alkuteos Next in Line. Suomentanuut Suvi Koskiniemi. Kannen suunnittelu Susanna Appel. 466 sivua.

Kruunuakin kalliimpi on viides osa Archerin William Warwick -sarjassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1988. Pääroolissa on aiemmista osista tuttu rikosylikomisario William Warwick ja hänen tiiminsä.

Kirjan alkutapahtumissa William Warwick ja Ross Hogan ovat laittomasti luovuttaneet tutun rikollisen Miles Faulknerin Espanjasta Englantiin. Faulkner odottaa Englannissa oikeudenkäyntiä  Belmarshin vankilassa, paikassa missä kirjailija itsekin vietti vuonna 2001 väärästä valasta saadun tuomion alkujakson. Faulknerin ollessa vankilassa hänen läpimätä ja kiero asianajajansa Booth Watson yrittää varastaa asiakkaansa rahat ja laajan taidekokoelman. Samaan aikaan Faulknerin entinen vaimo Christina juonittelee entiseen tapaan takavarikoidakseen Faulknerin arvokkaita maalauksia ja miljoonaomaisuuksia. 

Toisessa juonikuviossa poliisikomentaja Hawksby kutsuu luokseen William Warwickin kollegoidensa Ross Hoganin, Paul Adajan, Jacki Roycroftin ja Rebecca Pankhurstin kanssa ja kertoo tiimin uudesta tehtävästä. Hawksby sanoo: "Poliisijohtaja on viisaudessaan päättänyt siirtää yksikkömme pois murhatutkimusten parista ja osoittaa meille vielä suuremman haasteen." Kuninkaallisen henkilösuojausyksikön päällikkö, poliisitarkastaja Brian Milner on kiero mies ja on jo vuosia toiminut vastuuttomasti. Lisäksi M16 on varoittanut, että "terroristien seuraava kohde saattaisi hyvinkin olla joku kuninkaallisen perheen jäsenistä. Heidät nähdään aivan liian usein helppoina kohteina, ja mukaan lukeutuu myös kuningatar." Hoganin tehtäväksi tulee suojella prinsessa Dianaa. 

Terroristiuhasta tuleekin totta, kun Faulkner saa tiedon libyalaisesta terroristista. Kun Faulkner epäilee, että kuninkaallinen perhekin saattaa olla vaarassa, hän kertoo epäilyksensä Williamille. Tästä alkavat vauhdikkaat tapahtumat, jotka saavat elokuvamaisen lopun. Käänteet ovat varsin jännittäviä, suorastaan piinaavia. Se voitaneen sanoa, että lopputapahtumiin asti mukana on prinsessa Diana, joka kirjassa seurustelee rikkaan dubailaisen Jamil Chalabin kanssa, joka muistuttaa hämmentävästi Dianan rakastajaa Dodi Fayediä.

Kruunuakin kalliimpi on hyvä valinta, kun kaipaa hyvää ja sujuvasti kirjoitettua tarinaa, jossa mukana on melkoisen hurja annos jännitystä. Archerilla on laaja tiedot politiikasta, armeijasta, poliiseista, historiasta ja taiteesta. Kirjailijan asiantuntemus näkyy ja yhdistyy taitavaan kirjoittamiseen. Kruunuakin kalliimpi on arvokas lisä Archerin bestsellereihin. Sarjan kuudetta osaa ei tarvitse kauaa odotella, sen odotetaan ilmestyvän lokakuussa 2024. Eli Falknerin jahti jatkuu.

Aiemmat osat:

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021. 
Jeffrey Archer: Näkymätön ansa. William Warwick, osa 2. Sitruuna. 2022. 
Jeffrey Archer: Sokea piste. William Warwick, osa 3. Sitruuna. 2022. 
Jeffrey Archer: Kuolleen ruumiini yli. William Warwick, osa 4. Sitruuna. 2023.

PS. Muistuttelen vielä, että blogissani on kahden Helsingin kirjamessulipun arvonta. Arvonta päättyy huomenna 19.10.2024 eli vielä ennättää. Tässä linkki arvontaan. 

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

 

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarja, osa 2. Otava. 2024. Kannen suunnittelu: Piia Aho ja Päivi Puustinen. 315 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Myöhäinen kevät on Synnyinmaa-sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa Sarastus elettiin 1850-lukua Päijät-Hämeessä. Torppari ja puusepän oppipoika Erik ihastui Briittaan, rikkaan Iso-Osolan tilan kauniiseen tyttäreen. Mutta säätyrajat olivat kovin tiukat eikä ollut sopivaa, että ison talon tytär ja torppari seurustelivat. Erik laitettiin lukio-oppiin Helsingforssiin ja Briitta naitettiin naapuritilan Laurille.

Nyt eletään 1860-lukua. Erik on ollut onnekas. Eteenpäin pyrkivänä liikemiehenä hänellä oli ollut jo avioon mennessään sievoinen omaisuus, jonka hän oli pystynyt kokoamaan ilman perintöä. Nyt Erikillä on pääomistajuus kohtuullisen hyvin menestyvässä Porvoon Järnböles til- och keramikfabrikissa. Ja olipa Erikillä ollut varaa ostaa talo Kronhagesta Nikolainkatu 19:stä. Sivurakennukseen sijoitettiin Erikin konttuuri. Ja mikä tärkeintä, Erik oli löytänyt ihastuttavan vaimon. Marianne on Erikille hyvin rakas. "Hänen rakkautensa Marianneen oli avioliiton myötä entisestään syventynyt. Kenenkään muun seura ei ollut hänelle yhtä mieluista." Heidän pieni Henrik-poikansa on molempien silmäterä. Erikille on tärkeää, että hänestä - köyhästä torpparista - oli tullut varakas liikemies. "Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Erikin perheen ohella kirjassa seurataan edellisestä osasta tuttua Iso-Osolan tilan Briittaa. Briitta emännöi nyt Iso-Osolan tilaa. Hänet naitettiin vastointahtoisesti Laurille, lähitilan pojalle. Avioliitto ei ole onnellinen. Briitta kaipaa Erikiä. Briitan kylmäkiskoinen suhtautuminen aviomieheensä saa Laurin avaamaan pullon korkin yhä useammin. Briitta on avarakatseinen ja ennakkoluuloton ison talon emäntä, jolla on mielessä tilan laajentaminen. Ennakkoluulottomasti Briitta kokeilee leivän tekoon vaikkapa kauraa, jota muissa taloissa pidetään rehukasvina. Sieniä kerätään Briitan taloudessa, vaikka yleensä sienet kelpaavat vain sioille. 

Onneksi lapset Johan Mikael ja Ester tuovat iloa Briitan elämään. Mutta monta huolenaihetta Briitalla on. Ison talon emännöinti asettaa omat haasteensa, velipuoli Taavi jatkuvine rahavaatimuksineen, Laurin vakava sairastuminen ja yhä huononevat sadot luovat tummia varjojaan Briitan arkeen. 

Kolmas kirjan päähenkilö on Oulussa asuva Erikin opettaja Martti Wikander. Martti sekä köyhistä oloista tullut vaimo Hulda ovat ihastuttavia ja hyväsydämellisiä ihmisiä.

Kirjan tapahtumien aikakausi 1865-1868 on raskasta aikaa koko Suomelle. Nälkävuodet koettelevat Suomea. Kesät ovat sateisia ja pilaavat sadon monin paikoin. Juurekset mätänevät peltoon. Talvet ovat ankaria, eiivätkä kesätkään tuota satoa. Kesät tulevat myöhään, jolloin kevätkylvöt myöhästyvät. Ihmisiä lähtee kerjuulle, heitä kuolee suorastaan nälkään tai ympärillä riehuviin sairauksiin, kuten lavantautiin, punatautiin tai rintakuumeeseen. Kuolemilta eivät välty myöskään kirjan päähenkilöitten Erikin, Briitan ja Martin perheet. Murhe ja huoli on käsinkosketeltavaa. Miten päästä tästä eteenpäin, pohditaan näissäkin perheissä.

Kirjan päähenkilöt Erik ja Marianne, Briitta ja Lauri sekä Martti ja Hulda edustavat varakkaita perheitä. Heilläkään ei ole helppoa, mutta nälässä he eivät joudu olemaan. Jokainen heistä kokee tärkeäksi auttaa köyhempää kansaa selviämään ankarista vuosista. Huldan aloitteesta Ouluun perustetaan porvarirouvien konsertteja ja teatteriesityksiä järjestävä hyväntekeväisyysyhdistys. Tilaisuuksien tuotto menee puutetta kärsiville. Mikään apu ei ole riittävää, hätä on hirvittävä. Ankarat vuodet palauttavat mieleeni Aki Ollikaisen koruttoman esikoisteoksen Nälkävuosi. 

Vaikka aikakausi on synkkä, kirjan pohjavire on positiivisen toiveikas. Kirjan lopussa syntyy Erikille ja Mariannelle tytär, joka saa nimekseen Amanda Evelina. Marianne uskoo ja toivoo, että tytär saa elää paremmassa maailmassa. 

Hämeen-Anttila taitaa autenttisten tilanteiden kuvaamisen. Lukijan on helppo solahtaa 1860-luvulle. Kuvaukset ihmisten arjesta, tavoista, ruokailuista ja pukeutumisesta sekä ympäröivästä yhteiskunnasta osoittavat kirjailijan perehtyneisyyttä 1800-luvun sekä maaseudun että kaupunkien elinolosuhteisiin. Erik haaveilee pääsystä valtiopäivämieheksi, jotta voisi vaikuttaa asioihin, kuten esimerkiksi kielipolitiikkaan. Ruotsilla on valta-asema Helsingforssissa aatelin johtavan aseman johdosta. Se harmittaa Erikiä. Itse hän puhuu paljon ruotsia arkielämässä ja kotona, onhan ruotsi Mariannen äidinkieli. Mutta pojalleen Henrikille Erik opettaisi suomea.

Pidin kirjasta, pidin huolellisesta ajankuvauksesta, hyvin rakennetusta juonesta, Erikistä, Briitasta ja Martista ja myös muista henkilöhahmoista. Hämeen-Anttilan sujuva teksti on vaivatonta luettavaa. 

Jatko-osaa odotellen. 

Ps. Haluatko osallistua Helsingin Kirjamessujen lippujen arvontaan? Arvonnassa on kaksi lippua. Tästä linkistä voit osallistua Arvonta.

Arvottavana kaksi lippua Helsingin Kirjamessuille

 

Helsingin Kirjamessut ovat vajaan kahden viikon päästä: 24.-27.10.2024. Messujen teemana on tänä vuonna Tulevaisuus. Kirjamessut mainostaa tapahtumaa näin:

Helsingin Kirjamessut torstaista sunnuntaihin 24. – 27.10.2024 Helsingin Messukeskuksessa tarjoaa ohjelmaa 17 lavalla. Uusia lavoja on kaksi - käsityö- ja harrastuskirjallisuuteen keskittyvä Arabia-lava ja ruotsinkielisen lasten ohjelman Busholmen. Suomalaisten vuoden 2024 tähtikirjailijoiden lisäksi messuilla esiintyy yli 30 kansainvälistä kirjailijavierasta. ”Ohjelman tajuton monipuolisuus on Helsingin Kirjamessujen vahvuus”, toteaa ohjelmajohtaja Ville Blåfield.

Blogissani Kirjojen kuisketta on arvottavana kaksi messulippua. Osallistuminen ainoastaan blogin kautta, ei Instagrammissa eikä Facebookissa. Liput ovat sähköisiä ja oikeuttavat yhteen messukäyntiin. Arvontaan voit osallistua jättämällä sähköpostiosoitteesi blogin kommenttikenttään. Laitan liput voittajille sähköisesti. Kiva, jos olet blogini lukijana (oikealla "lukijat") tai seuraajana Blogit.fi:ssä.

Arvonta-aika päättyy 19.10.2024. Laitan liput voittajille 20.10.2024. Jos voittajat eivät reagoi sähköpostiin kahden päivän kuluessa, arvon uudet voittajat.

Onnea arvontaan! Tästä voit tutustua messutarjontaan. 

 

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa lukupiirikirjana

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa. WSOY. 2023. Kannen suunnittelu Mika Wist. 320 sivua.

Rauman Naisten Pankin lukupiirin Päi avara mailma lokakuun kirjana oli Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa. Meitä oli kymmenen naistenpankkilaista vaihtamassa mielipiteitä tästä kiinnostavasta kirjasta. Vaikkakin Maritta Lintusella on entuudestaan laaja tuotanto (noin 15 runo-, novelli- ja kaunokirjallista teosta), kirjailija oli meille kaikille uusi tuttavuus. Minulle entisenä pohjoiskarjalaisena oli ilo huomata, että Lintunen on viettänyt kouluvuotensa Nurmeksessa. Ja niille seuduille - tarkemmin sanoen Lieksaan - sijoittuvat myös kirjan tapahtumat.

Muuttoliike Suomesta Ruotsiin alkoi 1960-luvun lopulla. Sotikoffien perhe Ylä-Karjalan Loukkuvaaran kylästä lähtee Göteborgiin työn perässä vuonna 1975. Lähtö ei ole mikään hetken mielijohde, vaan yksinkertainen totuus on, että elämä pienviljelijänä Ylä-Karjalassa ei enää elätä. Isälle järjestyy helposti työpaikka Volvolta. 

Perheen lapsista Leena sopeutuu nopeasti uuteen ympäristöön ja löytää ystäväkseen Sofian, kun sen sijaan isoveli Seppo kokee uuden ympäristön vieraaksi ja ikävöi Loukkuvaaraan. Perheen ensimmäisellä Suomeen suuntautuvalla kesälomamatkalla 18-vuotias Seppo päättää jäädä Loukkuvaaraan tuttuun ympäristöön ja tutun murteen pariin. 

Siirtolaisuus onkin yksi Lintusen kirjan keskeisimmistä teemoista, johon luontevasti liittyvät maaseudun tyhjeneminen sekä myös kielikysymys. Keskustelimme vilkkaasti siirtolaisuudesta, vaikkakaan kirja ei juuri tarjonnut teemaan uusia näkökulmia. Siirtolaisuutta oli ollut myös Rauman seudulla. On helppo ymmärtää siirtolaisten ikävä kotiseudulle. Mitä vanhempana muutto tapahtuu, sitä vaikeampaa sopeutuminen yleensä on. Ruotsalaisten ylivertainen asenne suomalaisia kohtaan ei helpottanut sopeutumista. Kirjailija on pyrkinyt linkittämään siirtolaisuuden tähän päivään tuomalla juoneen mukaan työtä etsivän irakilaismiehen, jota Seppo ei tohdi ottaa töihin puuttuvan ammattitaidon takia. Tämä tuntui monista meistä hieman päälle liimatulta juonikuviolta.

Edelleen siirtolaisuuteen liittyen keskustelimme Matti Pulkkisen kirjasta Ja pesäpuu itki sekä Finlandia-ehdokkaana olleesta teoksesta Romaanihenkilön kuolema. Myös Heikki Turusen teos Kivenpyörittäjän kylä ja Markku Pölösen kirjan pohjalta ohjaama elokuva on loistava kuvaus suomalaisen maaseudun tyhjentymisestä.  

Parasta kirjassa monen lukijamme mielestä oli perheen pojan Sepon tarina. Se oli "koskettava ja hienosti kuvattu kehitystarina", kuten eräs lukijoistamme totesi. Seppo oli rohkea nuori, "ajalleen epätyypillinen pohdiskelija". Seppo pohti viisaasti köyhyyttä ja maalaisuuden häpeää. "Se, kun nykyisin jankutettaan koko ajan, että kehitysalue. Kehitysalue ja muu Suomi. Kun pittää hävetä omia sanomisen tapoja. Ja siltä miltä näyttää. Ja mistä on kotoisin. Ja että nauraako kaupunkilaisen mittapuulla väärässä kohassa. Ja ossaako estellä iloaan, ettei näytä muihen silimässä tuiki järettömältä." Sepon mukana juoneen tulee mukaan todellinen kirjailija, Nurmeksessa syntynyt Matti Pulkkinen (1944-2011). Vaati ainakin minulta muutaman silmänräpäytyksen verran tajuta, että tässä on kyse todellisesta Matti Pulkkisesta.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että kirja on todella taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu. Lintusen kieli on elävää, soljuvaa ja vivahteikasta. "Juoneltaan kirja ei ole niin ihmeellinen, mutta tekstin myötä lukija jää koukkuun," kuten eräs lukijamme totesi. Ihastuttavan elämänmakuisesti kirjailija kuvaa arkisia tapahtumia. "En ilkeä tunnustaa, että muki on sama, jossa Taila liotti öisin tekohampaitaan. Kellertyneet proteesit likosivat mukin pohjalla väkevässä Illodin-nesteessä. On ihme, jos kahvi ei maistu omituiselle." Erästä lukijaamme ihastuttivat erityisesti kirjan kauniit luontokuvaukset. Murre, jossa yhdistyy Pohjois-Karjalan ja Kainuun murre, ei haitannut lukijoitamme. Päinvastoin, se antoi mukavaa lisämaustetta tekstille. "Juo kahvisi eläkä kuihistele siinä niinku kuovi suolla, mokomaki tuihake, äiti äyskäisi tiskien keskeltä." 

Osa lukijoistamme koki, että alkuunpääsy kirjassa tuotti hankaluuksia, kun ei tiennyt, kenestä milloinkin oli kysymys. Juoni kyllä selkeni tarinan edetessä. Eeron tarinan merkitys jäi kysymysmerkiksi. Mielestämme se jäi hieman irralliseksi. Lukujen nimet piti lukea kaksikin kertaa, kunnes yht'äkkiä tajuaa, että nämähän ovat Hassisen koneen lyriikkaa. 

Lähes yhtä mieltä olimme kirjan lopusta. Loppu hyvin, kaikki hyvin -päätös oli mielestämme epäuskottava. Kiinnitämme aina huomiota myös kirjan kanteen. Kansi on tärkeä, se houkuttelee tai ei houkuttele tarttumaan kirjaan. Tämä kansi ei saanut meiltä kiitosta, se ei kerro mitään kirjan teemoista.

Annoimme kirjalle hyvän arvosanan 4,2 (asteikko 1-5). Kiitokset menevät Sepon tarinalle, taidokkaalle kielelle ja kauniille luontokuvauksille.

Marraskuun lukupiirin kirjana on Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. 

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä

 

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä. Bazar. 2024. Englanninkielinen alkuteos The Dressmaker's Secret. Suomentanut Nina Mäki-Kihniä. Kansi Timo Numminen. 428 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa, toinen maailmansodan aikaisessa Pariisissa ja toinen nykyajassa.

Pariisi, 1941. Adèle tuntee tyytyväisyyttä, kun saa pitää työpaikkansa Coco Chanelin assistenttina vielä sotavuosienkin aikana. Assistentin tehtävänä on vastata Chanelin kirjeenvaihdosta, pakata matkatavarat ja järjestää tapaamiset. Adéle omistautuu täysin työllensä ollen Coco Chanelin käytettävissä läpi vuorokaudet. Mutta ei Adéle valita, hän muistaa vuotensa orpokodissa ja tuntee olevansa onnekas saadessaan olla Coco Chanelin huostassa. Adéle asuu työnantajansa kanssa Pariisin loisteliaassa Ritz-hotellissa. Siellä majoittuvat myös saksalaiset upseerit, joihin Coco Chanelilla on läheiset ja ystävälliset suhteet. Pitkäaikainen rakkaussuhde syntyy Coco Chanelin ja paroni Hans Günther von Dicklangen välille.

Kun Pariisi on miehitetty, elämä muuttuu päivä päivältä arvaamattomammaksi ja myös vaarallisemmaksi. Chanel toteaa: "Tämä ei ole satua, Adéle. Elämä ei ole satua. Sinä tiedät sen. Minä tiedän sen." Adèle kohtaa amerikkalaisen lääkärin Theon, joka toimii vastarintaliikkeessä vaarantamalla oman ammattinsa sekä oman ja muiden vastarintaliikkeessä toimivien elämät. Adélen on tehtävä päätös siitä, mille puolelle hän asettuu.  

Nykyään: Adélen tyttärentytär nelikymppinen Chloé haluaa ottaa hengähdystauon avioeron jälkeen. Hän lähtee Pariisiin ja toimii myyjänä ystävän vintage-vaatteiden liikkeessä. Chloén isoäiti Adéle ei ole koskaan puhunut sodasta ja välttelee kysymyksiä legendaarisesta suunnittelijasta, jonka palveluksessa hän oli työskennellyt. Pariisissa Chloé tuntee halua selvittää syyt siihen, miksi isoäiti on ollut niin vaitelias sotavuosien tapahtumista. Miksi isoäiti muutti Englantiin sodan jälkeen? Mutta onko Chloé valmistautunut siihen, mitä hän saa selville?

Lorna Cookin Pariisin kohtalon päivät on mukaansatempaava historiallinen lukuromaani. Historiallisessa fiktiossa kirjailija yhdistää taitavasti menneisyyden ja nykyajan. Teksti on sujuvaa, selkeäsanaista eikä huumoriakaan ole unohdettu. "Mukana on aitoa historiaa, jalat alta vievää romantiikkaa ja valtavasti vehkeilyä", kuten kirjailija toteaa jälkisanoissaan. Kirjan fiktiiviset tapahtumat pohjautuvat historiallisiin faktoihin. Coco Chanelin tiedetään tehneen tiivistä yhteistyötä natsien kanssa. Onko hän ollut natsien vakooja, se on jäänyt ilman näyttöä.

Elämä Pariisissa sodan aikana herää henkiin Adelén silmien kautta. Juonittelun taustalla romanssi kukoistaa kaikkein epätodennäköisimmissä paikoissa. Oli ilo tutustua Adéleen ja hänen legendaariseen työnantajaansa. Adéle oli rohkea nainen erittäin vaikeassa tilanteessa. Adélen myötä Chloé tietää kuuluvansa vahvojen naisten joukkoon. Viihdyin kirjan seurassa erittäin hyvin, kuten viihdyin myös Cookin ensimmäisen suomennetun teoksen Ystävät, rakastavaiset, viholliset (Bazar 2024) parissa. (linkki)

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena. 2024. Laura Noponen. 335 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Valko-Venäjälle, pieneen Ljubanin kylään vuoteen 1995. Kymmenvuotias Andréi saa pikkusiskon, jolle annetaan nimi Sveta. Andréin velvollisuutena on pitää huolta Svetasta, koska vanhemmista eikä mummosta ole siihen. Elämä on köyhää, ja kun isäkin joutuu vankilaan tappelun seurauksena, perheen tulot vähenevät entisestään. Andréi pitää perhettä pystyssä. Hän vie isälle keittoa vankilaan ja hoitaa Svetaa. Mutta rahaa löytyy tärkeimpään: alkoholiin, johon äiti ja Stepanida-mummo turvautuvat.

Mummo oli ollut poikkeuksellisen urhoollinen sodan aikana. Natsimiehityksen aikana hän oli vienyt salaa ruokaa ja ampumatarvikkeita metsän pimentoon partisaaneille, joista yksi oli ollut hänen isänsä. Miten ylpeä hän olikaan rohkeudestaan. "Hän oli partisaaneista pelottomin", sanoivat kyläläiset. Mutta sitten mummo koki nähneensä niin paljon pahaa, että halusi unohtaa kaiken. Hän vaihtoi kielen venäjään ja myi ansiomerkkinsä. Viimeisinä vuosina vain alkoholi tuo lohtua. Veteraanit arvostavat yhä mummon rohkeaa toimintaa fasistihallinnon aikana. "Veteraanit vaativat saavansa maksaa auton ja soittajat, haluavat siten kunnioittaa taistelutoverinsa muistoa", kuiskaa eno Andréille mummon hautajaisissa. 

Eno ottaa kuusivuotiaan Svetan asumaan perheensä luo Minskiin. Andréi jatkaa vielä koulua yhdeksännen luokan jälkeen, kun ei muutakaan ole. Mutta sen jälkeen Andréi jättää kotimaansa ja lähtee, ensin Saksaan ja sitten Norjaan. "Asylum. I need help." Poliisille hän kertoo hakevansa turvapaikkaa poliittisista syistä. Ulkomuistista hän kertoo, mitä eno oli hänelle opettanut Valko-Venäjän oppositiopuolueen tavoitteista. Mutta turvapaikkaa ei tule, ja Andréi siirtyy Suomeen.

Sveta ikävöi veljeään eikä voi antaa hänelle anteeksi kotimaansa jättämistä. Veli oli valinnut pakenemisen, mutta sellaista Sveta ei edes mieti. "Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa." Svetan yhteiskunnallinen tietoisuus kasvaa ja opiskellessaan yliopistossa journalistiikkaa, hänestä ystävineen tulee todellisia aktivisteja. "He haluavat muuttaa maailman ympärillään. He haluavat puhua totta ja kirjoittaa niin, että kaikki kuulevat ja ymmärtävät." 

Vuonna 2020 tilanne kiristyy. Vallanpitäjät pidättävät mielenosoittajia, Svetan ystäviä loukkaantuu ja jopa kuolee. Kun presidentti jälleen kerran ilmoittaa saaneensa murskavoiton epärehellisissä vaaleissa, se on kansalle liikaa. "Silloin kansa vyöryi kaduille ennennäkemättömän valtavalla voimalla ja määrällä. Kaikki Svetan aiemmin kokemat suuret mielenosoitusmarssit olivat olleet pieniä tähän vyöryyn verrattuna."

Kirjan tapahtumien myötä Soudakova tutustuttaa lukijan Valko-Venäjän historiaan, maan tapoihin ja slaavilaiseen kulttuuriin. Valko-Venäjän historia herää eloon. Soudakova ripottelee säästeliäästi takaumien kautta historiallisia faktoja Valko-Venäjästä, maasta, joka on ollut alistettuna milloin bolsevikkien, natsien, puolalaisten ja kommunistien vallan alle. Eikä tämän päivän tilanne näytä yhtään paremmalta. Jo vuodesta 1994 alkaen maata on hallinnut diktaattorina presidentti Aljaksandr Lukašenka, jota kuitenkaan ei mainita kirjassa nimeltä. Maan symboli, johon kirjan nimikin viittaa, on haikara, joka suojelee kansaa suurilla valkoisilla siivillään ja joilla se samalla kantaa ikuista mustaa murhetta. Sympaattisen valkovenäjän ja historian opettaja Margarita Serafimovnan kautta valottuu Valko-Venäjän kielitilanne. Opettaja haluaisi valkovenäjän kielen eli movan säilyvän, mutta yhä enemmän ihmiset puhuvat venäjää ja trasjánkaa eli sekakieltä.

Luulen, että moni kirjan lukenut voi todeta, että näinkö vähän tiesin Valko-Venäjästä. Tähän yhdyn minäkin. Kirjailija kietoo historialliset tapahtumat koskettavasti Andréin ja Svetan, heidän sukulaistensa ja tuttaviensa ympärille. Kirja on samalla kuvaus sisko-veli -suhteesta, jossa vuorottelevat rakkaus, välinpitämättömyys ja jopa viha.   

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja on yksi syksyn parhaimmista lukukokemuksistani. Miten kauniisti ja koskettavasti Soudakova kirjoittaakaan. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostattivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä, puhutteleva ja tärkeä kirja. Laura Noposelle kiitos upeasta kannesta.   

Delta-sarjan dekkarikävelyllä Porissa

        

                    Dekkarikävely: Delta-sarjan Pori 21.9.

Arttu Tuomisen Delta-sarja on ollut yksi suosikkidekkarisarjoistani. Nyt sarja on saanut päätöksensä. Kuudes osa Lavastaja ilmestyi elokuussa 2024.

Porin kaupunki on järjestänyt Delta-sarjan kävelyitä kesän 2024 aikana. Eilen toteutettu kävely oli kesän viimeinen. Arttu itse on ollut mukana ensimmäisellä kerralla ja nyt kauden viimeisellä kävelyllä. 

Opas Pirjo Tuomi ja Arttu Tuominen

Kävelykierros kesti pari tuntia. Kilometrejä kertyi kolme ja puoli kilometriä. Tutustuimme Delta-sarjan tapahtumapaikkoihin, joita oli valittu sarjan eri osista. 

Sarjan keskeisiä tapahtumapaikkoja: Vapahtaja istui Rumpalipoika-patsaan läheisyydessä. Ratsulan kauppa tulee esille useammassakin yhteydessä. Kirjastossa Linda kävi hakemassa tietoja.

                                                                         

Kirjasarja on saanut nimensä Kokemäenjoen suistosta. Joki näyttäytyy sarjassa useissakin yhteyksissä. Mm. Vapahtajassa Oksman pukeutui laitapuolen kulkijaksi ja käveli rantoja pitkin. Kulttuuritalo Annis tulee tutuksi Lavastajassa, samoin kuin Porin kaunis teatteri. Teatterissa sarja saa päätöksensä, kun esirippu laskeutuu. 

Tämä oli kiinnostava kävely. Ja luonnollisesti oli hienoa, että kirjailija itse oli mukana. Tuominen ei paljastanut, minkälainen dekkari on seuraavaksi tulossa, mutta sen hän kertoi, että jotakin uutta on odotettavissa ehkä jo vuoden päästä.

Kiitos Porin kaupunki ja Arttu Tuominen. 

Louis Ferrante: Borgata. Amerikkalaisen mafian nousu

 

Louis Ferrante: Borgata. Amerikkalaisen mafian nousu. Bazar. 2024. Englanninkielinen alkuteos Borgata. Rise of Empire: A History of the American Mafia. Suomentanut Tero Valkonen. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Amerikkalaisen mafian nousu on ensimmäinen osa Borgata-trilogiassa, joka tarkastelee mafiaa - yhtä rikollisuuden kestoaihetta - sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kirjan on kirjoittanut entinen newyorkilaisen Gambino-rikollisperheen jäsen Louis Ferrante, joka tuomittiin ryöstöistä ja erilaisista kaappauksista kahdeksaksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan. Tuolloin hän kiinnostui historiasta ja kirjoittamisesta. Ferrante toteaa: "Tämä trilogia on ensimmäinen mafiahistoria, jonka kirjoittaja on elänyt mafian sisällä ja tietää intuitiivisesti, mitkä tarinat ovat järkeviä ja mitkä eivät, mitä saattoi tapahtua ja miten asiat eivät olisi missään tapauksessa menneet."

Aluksi kirjassa selvitetään mafian sisilialaista alkuperää, eli miten ja miksi mafia syntyi vuosisatojen kuluessa juuri Sisiliassa. Ferrante ei lukeudu vaatimattomiin kirjailijoihin. "Uskon että perinpohjainen tutkimustyöni ja siihen perustuvat johtopäätökseni ovat tässä kohtaa ensiarvoisen tärkeitä ja tuottavat uutta ymmärrystä mafian varhaisvaiheista." Sitten kirjailija lähtee seuraamaan pakolaisina Amerikkaan saapuvia sisilialaisia. Legendaaristen gangstereiden mm. Lucky Lucianon, Frank Costellon, Vito Genovesen, Meyer Lanskyn ja Bugsy Seigelin Amerikan vuosien kautta Ferrante kuvaa poikkeuksellista tarinaa mafian noususta Amerikassa. 

Yhdysvalloissa oli kielletty orjuus ja siellä tarvittiin kiireesti matalapalkkatyövoimaa orjien tilalle. Amerikkaan matkasi vuosina 1880-1930 yli viisi miljoonaa italialaista. Italialaisia pilkattiin ja syrjittiin, ja pian he tunsivat, että he selviävät vain pysyttelemällä yhdessä tiiviinä joukkona. Päinvastoin kuin yleensä luullaan, mafia ei saanut alkuaan New Yorkista vaan New Orleansista. Myös New Orleansissa runsaaseen sisilialaisten joukkoon kohdistui syrjintää. Sitten tuli kieltolaki, joka pelasti sisilialaisten maineen ja mahdollisti mafian todellisen nousun. Ihmiset halusivat alkoholia ja lähistöllä toimiva alamaailman ryhmä eli sisilialainen mafia pystyi toimittamaan sitä heille. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä.

"Kohtalo oli suonut heille kieltolain, ja lokakuussa 1929 se tarjosi uuden lahjan, pörssiromahduksen. Kokonaiset omaisuudet katosivat minuuteissa ja epätoivoiset miehet hyppäsivät rakennusten katoilta, mutta mafia sen kuin hymyili: vuosikausien salaviinamyynti oli tuottanut valtavasti käteistä, joten se oli valmis ottamaan vastaan toisen onnenpotkun kymmenen vuoden sisään." 

Kun alkoholi lakkasi olemasta kiellettyä vuonna 1933, mafia monipuolisti rahantekorikollisuuttaan kattamaan mm. laittomat rahapelit, biljardisalit, kiristyksen, suojelutoiminnan, huumekaupan sekä ammattiliittoihin ja rakennusteollisuuteen soluttautumisen. Las Vegasin uhkapelimekasta muodostui mafian kultakaivos. Eikä voida unohtaa Kuubaa, jossa mafia omisti suuren osan kasinoista. Kiinnostavaa on, että mukana mafiassa oli myös naisia, tosin vain muutamia. Yksi heistä oli Madame Queenie, joka oli rakentanut melkoisen pelioperaation ja halusi saada muut liittoon hollantilaista Schultzia vastaan, jota kukaan ei ollut rohjennut uhmata. Queenie yritti sitä, mutta Schultz oli voimakkaampi ja Madame Queenie päätyi vankilaan.

FBI:n ensimmäisen johtajan J. Edgar Hooverin myötämielinen suhtautuminen mafiaan tulee kirjassa esille useammassa yhteydessä. 1930-luvulla Hoover kiisti mafian olemassaolon eikä käyttänyt FBI:n kaikkia voimia mafian rikosten tutkimiseen. Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa mahdollisista syistä, miksi Hoover ei aktiivisesti jahdannut mafiaa.  

1940-luvun loppupuolella mafia voimisti otettaan Amerikan taloudessa. Rikkauksien pohjana olivat uhkapelit, koronkiskonta, uhkailu, lahjonta ja murhaaminen. Mafia laajensi toimintaansa maan teollisuuden joka haaraan. Itse mafiosot - ainakin suurin osa heistä - pysyttelivät varjoissa. "Julkisuus on mafiosolle aina ongelmien alkusoittoa." 

Louis Ferrante, joka on kokenut järjestäytyneen rikollisuuden omakohtaisesti, on mitä sopivin ja luotettavin kuvaamaan mafian nousua ja vallassaoloa Amerikassa. Kun tutustuu kirjan lopussa olevaan laajaan lähdeluetteloon, huomaa että kirjailija on historiansa lukenut. Kun hän liittää historian omiin henkilökohtaisiin mafiakokemuksiinsa, lukijalla on luettavana laaja kattaus amerikkalaisen mafian 1930-luvun kultakaudesta aina 1960-luvulle. Kirja on kiinnostavaa vaikkakin paikoitellen raskasta luettavaa. Uusia mafianimiä putkahtelee esille ja välillä tuottaakin vaikeuksia pysyä mukana juonen kulussa. Nimet ovat suurimmaksi osaksi vieraita ainakin minulle, jonka ainoat mafiatuttavuudet kytkeytyvät Kummisetä-elokuviin. Kirja on takuuvarmasti palkitsevaa luettavaa mafian historiasta sekä järjestäytyneestä rikollisuudesta kiinnostuneille.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos

 

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Aula & Co. 2024. Englanninkielinen alkuteos Eudora Honeysett Is Quite Well, Thank You. Suomentanut Anna-Mari Raaska. Kansi Laura Noponen. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Eudora Honeysett on 85-vuotias. Hän on nähnyt paljon elämänsä aikana, omasta mielestään ihan riittävästi. Hän on jo väsynyt. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä, on vain pahankurinen Montgomery-kissa. Päivittäin Eudora näkee, miten vanhuksia nöyryytetään. Nyt on korkea aika ottaa elämä omiin käsiin, miettii Eudora. Eudoran motoksi tulee: "Pako ilman paluulippua, loppu tälle kaikelle." Eikä siihen tarvita kuin yksi soitto Sveitsiin. "Klinik Lebenswahl. Wie kann ich Ihnen helfen?" Eudora kertoo: "Olen vanha, väsynyt ja yksin tässä maailmassa. Ei ole enää mitään, mitä haluaisin tehdä, eikä ketään, ketä haluaisin nähdä. En ole masentunut, ainoastaan saanut tarpeekseni elämästä."

Kirjassa valotetaan takaumin Eudoran menneisyyttä. Elämä ei ole ollut helppoa. Surulliset ja traagisetkin tapahtumat lapsuudessa ja nuoruudessa ovat vaikuttaneet siihen, että nyt 85-vuotiaana Eudora on yksin, ilman aviomiestä ja ilman sukulaisia.

Eudoran jäädessä odottamaan prosessin etenemistä Sveitsissä hän tutustuu naapuriin muuttaneen perheen vauhdikkaaseen ja ihastuttavaan 10-vuotiaaseen Roseen. Samoin hän tekee tuttavuutta Stanleyn kanssa, joka ikävöi kuollutta vaimoaan. Kaikilla heillä kolmella on omat surunsa, Rose on ollut edellisessä koulussa koulukiusattu, Stanley ikävöi vaimoaan ja Eudora haluaisi jättää tämän maailman. Nämä kolme viihtyvät erinomaisesti toistensa seurassa. He nauravat, iloitsevat, puhuvat myös vakavista asioista ja huomaamattaan tukevat toinen toisiaan. Eudora huomaa, ettei enää koko ajan ajattele elämän loppumista.

Tässä ihastuttavassa kirjassa on useita teemoja. Kirja kuvaa yksinäisyyttä, ystävyyttä, rakkautta, pettymyksiä, luopumista ja kuolemaa. Tapahtumiin liittyy tunteiden kirjoa, mikä saa lukijan välillä nauramaan ja välillä jopa itkemään - näin ainakin minun kohdallani. Taitavasti kirjailija sitoo yhteen kaksi aikatasoa. Takaumia on selkeä seurata ja ne antavat ymmärrystä Eudoran tämänhetkiselle elämälle. Kokonaisuudesta muodostuu uskottava ja koskettava lukukokemus.

Kirjan alussa Eudora oli piikikäs ja ärtyisä vanha nainen, mutta kirjan lopussa tapaamme ihastuttavan ja sympaattisen Eudoran. Kirjan tapahtumien edetessä Eudorasta tuli minulle läheinen ihminen, jolle toivoin kaikkea hyvää.

Pidin paljon tästä lämminhenkisestä kirjasta. Kannen perusteella odotin mukavaa ja viihdyttävää feel good -lukukokemusta, mutta kirja on paljon enemmän. Kirja viihdyttää, hauskuuttaa, koskettaa ja saa ajattelemaan. Kirja herättää lukijan pohtimaan vanhenemista ja kuolemaa. Eikä pelkästään kuolemaa, vaan myös sitä, saako/voiko kuolemaan itse vaikuttaa.

Pidin myös Annie Lyonsin kirjasta Pommisuojan lukupiiri (Aula & Co 2023) (linkki).

Claire Keeganin Nämä pienet asiat lukupiirikirjana

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat. Tammi. 2023. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Kääntäjä: Kristiina Rikman. 124 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme Päi avara mailma kokoontui syyskuun tapaamiseen yhdentoista naistenpankkilaisen voimin vaihtamaan ajatuksia Claire Keeganin romaanista Nämä pienet asiat.

Keeganin kirjan tapahtumat sijoittuvat Irlantiin New Rossin kaupunkiin kaakkois-Irlannissa vuonna 1985. Joulu lähestyy. Bill Furlong on hiili- ja puutavarakauppias, joka tunnetaan leppoisana ja hyväntahtoisena miehenä. Kaikki tuntevat hänet ja hän tuntee kaikki. Bill on ahkera työssään, ja hänen täytyykin olla, jotta saa elannon isolle perheelleen, vaimolleen Eileenille ja viidelle tyttärelleen. Leipä ei ole leveää, mutta toimeen tullaan ja tyttärille saadaan hankituksi heidän toiveittensa mukaisia joululahjoja.

Kirjan rakenne on toimiva. Ensin kirjailija kuvaa pikkukaupungin elämää ja kaupunkilaisten valmistautumista jouluun. Sitten avataan pikku hiljaa kylän salaisuuksia sekä myös Billin lapsuutta ja nuoruutta. Bill tuntee ja tietää, että asiat hänen elämässään ovat hyvällä tolalla, mutta kuitenkin jonkinlainen levottomuus on saanut Billistä otteen. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi, ystäviä ei juuri ole eikä vaimoonkaan saa keskusteluyhteyttä. Oma menneisyys, äidin aikainen kuolema ja isätön lapsuus mietityttävät Billiä.

Kun Bill vie eräänä päivänä hiiliä paikalliseen Hyvän Paimenen nunnaluostariin, hän löytää kylmissään palelevan nuoren tytön teljettynä hiilivarastoon. Bill tietää, että "Koulukodista ei paljoa tiedetty, mutta pesulalla oli hyvä maine: ravintolat ja hotellit, parantola ja sairaala ja kaikki papit ja varakkaammat taloudet lähettivät pyykkinsä sinne." Mutta olipa kyse mistä tahansa, kaikki kaupunkilaiset ovat hiljaa, tietää Bill. Kotona Eileen käskee Billiä unohtamaan koko tytön ja luostarin asiat. "Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta", toteaa Eileen. Hän jatkaa vielä: "Kaipa sinä osaat pitää omana tietonasi, mitä siellä tapahtui?"

Tytön kohtalo ei jätä Billiä rauhaan. Hän ottaa riskin ja haluaa auttaa, aivan kuten rouva Wilson oli auttanut Billiä lapsena. Bill pohtii: "Mitä hyötyä kaikesta oli? Jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain uutta - mitä mieltä elämässä on?"

Miten paljon painavaa asiaa kirjailija onkaan saanut mahtumaan 124 sivuun. Totesimme, että kirjassa ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, tai "hiukka enemmänki olis kestäny", kuten eräs lukijamme totesi. Kieli on hiottua, jokainen sana on harkittu. Kirjailija luottaa lukijaan, monia asioita aloitetaan, mutta loppu jää lukijalle. Samoin on kirjan lopun kanssa. Mitä Bill tekee, jätetään avoimeksi. Mutta ehkä se lopputulos ei olekaan se keskeinen pointti, vaan keskeistä on se, että Bill tekee päätöksen tytön auttamisesta. 

Irlantilaisuus tulee kirjassa esille monin tavoin, jouluvalmisteluissa ja arkielämässä. Oli mukava kuunnella, kun eräs Englannissa paljon aikaa viettänyt lukijamme kertoi yksityiskohtaisesti leivonnaisten ja erityisesti joulukakun valmistuksesta. Moni muukin asia oli hänelle kirjasta tuttua, mm. kuumavesipullot.

Totesimme, että kirjailija on osannut valita kirjalleen oivallisen nimen. Nämä pienet asiat ovat vain pieniä arkea kannattelevia asioita, mutta niin tärkeitä. Billillekin oli tärkeää, että oli jotakin odotettavaa, vaikka vain niitä pieniä asioita. Ja miten monta pientä asiaa olisi voinut mennä toisin Billin ja hänen äitinsä kohdalla. Keskustelumme vei luonnollisesti myös Magdalene-pesuloihin, irlantilaisiin katolisen kirkon ja valtion ylläpitämiin orjatyöpajoihin. Orjatyöpajojen toiminta alkoi vuonna 1922 ja viimeinen pesula suljettiin vuonna 1996. Tuntuu uskomattomalta, miten tyttöjä ja naisia pystyttiin ja saatiin kohdella niin vihamielisesti ja kostonhimoisesti vielä 1990-luvulla. Mutta katolisen kirkon mahtia ei voinut kyseenalaistaa.

Muutamia lukijoittemme kommentteja:

- Tykkäsin, vaikka kirja oli omalla tavallaan ankea.
- Kun tarina vyörähti käyntiin, niin sitten se yllättäen loppuikin.
- Hyväsydämellisyys ja auttamisen halu kannattelevat kirjaa.  
- Hiottua kieltä. Kirjailija luottaa lukijaan. 
- Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.
- Kristiina Rikmania on kiittäminen taidokkaasta käännöksestä.

Keskustelu kirjasta oli vilkasta ja intensiivistä. Kaikesta huomasi, että lukijamme olivat todella keskittyneet kirjan lukemiseen ja pohtineet Keeganin esille tuomia ajatuksia. On kiinnostavaa huomata, miten kirja elää keskustelun mukana. Tulee esille asioita, joihin ei itse ole kiinnittänyt lainkaan huomiota tai jotka jotkut muut lukijat olivat kokeneet aivan eri tavalla. Tässä lieneekin lukupiirin vahvuus. Monesti vilkkaan keskustelun jälkeen voi todeta, että tämähän olikin oikein hyvä kirja, paljon parempi kuin olin ajatellut.

Kirja sai meiltä arvion 4,7 (asteikko 1-5). Taitaa olla paras koskaan antamamme arvio.

Lokakuun kirjana on Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa.

Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY. 2024. Päällys Mika Tuominen. 320 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tämä tarina on satu. Kuvittele, että se on näytelmä. Tai elokuva, jos se sopii sinulle paremmin. Ja kuten kaikissa näytelmissä, tämäkin tarina on jaettu osiin. Mutta aloitamme tietenkin alusta, tai ehkä lopusta, sekin selviää aikanaan. Parasta draamassa on, ettei katsoja voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sadussa emme ole kahlehdittuina todelliseen maailmaan vaan voimme taivuttaa sitä tahtoomme. Liikkua ajassa ja paikassa."

Arttu Tuominen on kirjoittanut kymmenen dekkaria. Muistilabyrintti -sarjaan (Myllylahti) kuului neljä teosta. Siirryttyään WSOY:lle Tuominen aloitti kuusiosaisen Delta-sarjan, jonka päätösosa on Lavastaja. Sarjassa - osa osalta - Tuominen avaa poliisien henkilökuvia. Nyt sarjan päättyessä lukija on tullut tutuksi porilaisten rikostutkijoiden Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin, Linda Toivosen ja Susanna Mannerin kanssa, joiden kaikkien elämä on tällä hetkellä melko hyvällä mallilla. Sarjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Poriin, kirjailijan kotikaupunkiin. Niin myös Lavastajan tapahtumat. Tuominen onkin todennut, että Pori on täydellinen dekkarikaupunki - riittävän suuri isoillekin rikoksille.

Susanna Mannerilta tulee kiireellinen puhelu Jari Paloviidalle. Porin Kuuminaistennieman Kuusinokasta on löytynyt "kolme kroppaa, ehkä neljä, en ole varma". Perhesurma, miettii Linda. Paloviita valmistautuu kohtaamaan neljä ruumista. Mutta missään ei näy veripisaraakaan. On vain sohvalla istuva televisiota katseleva kolmihenkinen perhe. "Silmät olivat auki, suut hymyssä. Isän käsi lepäsi äidin hartioilla, äidin pää nojasi isän olkapäähän. Heidän välissään istui arviolta seitsemänvuotias tyttö. Kaikilla oli yllään  kotoisat vaatteet." Lattialla makaa koira, televisiossa pyörii Kulkurin valssi -elokuva. "Tuossa ei ole mitään järkeä", pystyy poliisi vain toteamaan.

Murhaaja kutsuu itseään Harriksi. Käy ilmi, että Harri murhaa ihmisiä, palsamoi ruumiit ja asettaa uhrit viehättäviin asetelmiin, jotka huokuvat mennyttä maailmaa. Poliisi pohtii: "Jos minun pitää veikata, tekijä on halunnut luoda jonkinlaisen sommitelman. Ei pelkästään perheestä katsomassa televisiota, vaan kokonaisuuden. Piha, kukat, nurmikko. Koko talo ja kaikki sen esineet ovat yhtä isoa sommitelmaa." Kaikesta näkee, että Harri on todellinen lavastaja. Hän on taitava, hän on suunnitellut joka ainoan detaljin ja hän pitää huolen siitä, että poliisi löytää ruumiit, mutta hän on aina askeleen poliisia edellä. Poliisille selviää pian, että Harri on raaka sarjamurhaaja, jonka käsikirjoittamassa näytelmässä on varattu roolit myös poliiseille.  

Lavastaja on hyvä rikosromaani. Kirjassa on yllätyksellinen, äärimmäisen taitavasti rakennettu juoni. Mutta juoni on erilainen kuin odotin sen olevan. Odotin edellisten osien kaltaista rikosromaania, jossa yhteiskunnalliset teemat nousevat keskiöön, kuten mm. aiemmista osista tutut teemat yhteiskunnan huono-osaisten, kodittomien, alkoholistien, narkkareiden, moniongelmaisten nuorien ongelmista. Sen sijaan Arttu Tuominen räväyttää uuden puolen itsestään. Lavastajassa ollaan puhtaan nordic noirin synkeissä tunnelmissa. Ja tämänkin genren hän taitavana dekkaristina hallitsee. Fiktiiviset tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta sitähän ne eivät yleensä ole nordic noirissa.

Tuomisen taidokasta tekstiä on ilo lukea. Poliiseista Tuominen on rakentanut uskottavat ja inhimilliset henkilöhahmot, joita ainakin minä jään ikävöimään. Olen varma, että niin tekee kirjailija itsekin. 

Pidin Delta-sarjasta heti ensimmäisestä osasta alkaen. Osa osalta Tuominen on kehittynyt kirjoittajana ja juonen rakentajana. Tuomisen inhimillinen ja ymmärtävä ote on yltänyt niin kaduilla asuviin asunnottomiin kuin myös poliisien yksityiselämän kiemuroihin. Kirjoitin Vapahtajasta, että se oli paras sinä vuonna (2023) lukemani rikosromaani. Mielenkiinnolla odotan, millaisiin sfääreihin Tuominen vie lukijat seuraavaksi.

Porissa on kuluvan kesän aikana järjestetty fanikävelyitä Delta-sarjan tapahtumapaikoille. Itse osallistun fanikävelylle lauantaina 21.9.2024 . Olisi hienoa, jos kirjailija itse olisi oppaana. 

Mikko Malila: Kastanjasota

 

Mikko Malila: Kastanjasota. Otava. 2024. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tietyssä mielessä Teemu oli oikeassa. Se oli viimeinen kesä. Lapsuus loppuu kaksitoistavuotiaana. Siitä parhaat psykologit on yhtä mieltä. Se on todistettu. Rudolf Steiner sanoi niin."

1990-luvun lamakauden kuvaukset kiinnostavat minua, koska itsekin olen elänyt ja kokenut tuon ahdistavan ajanjakson seuraamukset. Kiinnostuin Malilan teoksesta, koska kirja kuvaa tuon lamakauden kesää vuonna 1994 Martin kaupunginosassa Turussa. 

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun kirjan - syksyllä kuudennelle luokalle siirtyvä minäkertoja - ryömii pitkin viemäreitä ja löytää sieltä ruumiin. Mutta ei siitä sitten enempää. Siirrytään kuvaamaan Santeria. "Santerin ongelma oli isot pojat. Ne näki kuinka kovasti se yritti. Sen luut ei kasvaneet. Se ei pystynyt puolustautumaan. Se suostui kaikkeen. Siinä mielessä se oli rohkea. Se hyppäsi muiden puolelle, itseään vastaan." Santerin pakokeino on ilmalaiva. Ilmalaivan kapteeni tulee hakemaan Santerin lennolle joka ilta. Isälle ei voi kertoa mitään, mutta kapteenille Santeri kertoo kaikki huolensa. Sitten on Teemu, jengin johtaja, jota pidetään suurena ja viisaana ja jonka sanoilla on painoarvoa. "Olisin seurannut Teemua mihin tahansa. Se osasi piirtääkin. Se luonnosteli kepillä hiekkaan. Sen kanssa minä opettelin kiusaamista." 

Nämä pojat asuvat Martin köyhemmällä puolella. "Me oltiin aina oltu köyhiä. Meidän isät lähti merille. Meidän äidit joutui myymään persettä ostaakseen meille vaatteita."  Itäpuolella Marttia asuivat paremmat perheet. Näiden perheiden pojat haluavat Martin alueen kuninkuuden. Puolin ja toisin tarkkaillaan, tehdään yllätyksellisiä hyökkäyksiä, pelotellaan ja ollaan odotusmielellä. Jengisota, jota käydään kastanjoilla, on väistämätön.

Malilan teksti koostuu lyhyistä, tökkivistä lauseista. Tällä tavoin Malila on varmaankin pyrkinyt tavoittamaan kuvaamiensa poikien ajatusmaailmaa. Hieman haasteelliselta tuntui päästä mukaan tekstiin, mutta kyllä tyyliin tottui yllättävän nopeasti ja lukeminen etenikin ripeästi. Malila tavoittaa hyvin lamavuosien ahdingon samoin kuin kaksitoistavuotiaiden poikien viimeisen lapsuuden kesän tunnelman. Lähtökohdat yläasteen aloittamiselle ovat heikot, mutta voi vain toivoa, että pojat löytävät vähitellen oman paikkansa tässä maailmassa.

Kastanjasota on Malilan esikoisteos.

Anu Vidgren: Suojelusenkeli

 

Anu Vidgren: Suojelusenkeli. Momentum kirjat. 2024. Kansi Iiris Kallunki. 208 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Coco ja Frank ovat lähdössä lapsiensa Desiréen ja Thomasin kanssa lomamatkalle Dubaihin. Suomessa eletään keskitalven aikaa, ja siksi aurinkoista lomaa odotetaan innolla. Perheen isä Frank on työskennellyt aiemmin diplomaattina, jolloin myös perhe on asunut ulkomailla. Tuttuja asuinpaikkoja ovat Helsingin ohella Moskova ja Lontoo. Desirée ja Thomas ovat kahdeksanvuotiaat kaksoset. Ihastuttavia lapsia, terävä-älyisiä, sanavalmiita ja kohteliaita. 

Dubaissa perhe majoittuu tasokkaaseen hotelliin. Henkilökunta on yltäkylläisen ystävällistä, vaikkakin yllättävän paljon aikaa kuluu siihen, että perhe saa varaamansa neljän hengen huoneiston. Mutta kun se järjestyy, loman vietto voi alkaa. Perhe on aktiivinen, pääpaino on uimisessa ja rannalla olemisessa, mutta toki muutakin tehdään. Käydään kameliraveissa, pelataan lentopalloa ja tennistä sekä vieraillaan Burj Khalifassa, maailman korkeimmassa rakennuksessa, käydään moskeijassa ja tietysti käydään myös ostoksilla Dubai Mallissa. Pitkän päivän päälle on miellyttävää palata hotelliin hyvälle illalliselle.

Perhe nauttii lomastaan todenteolla, mutta esille tulee asioita, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Joka kerta rannalle mennessä vanhempien huomio kiinnittyy "viimeisen päälle sliipattuun aurinkolasimieheen, joka ei tyyliltään tunnu sopivan lomalaisten joukkoon, yrityksestään huolimatta." Rannalla mies asettaa aurinkotuolinsa perheen tuolien lähelle. Eräs nainen, jonka perhe näki kameliraveissa sekä nyt hotellissa, on kuin Cocon kaksoisolento. Siihen suhtaudutaan huumorilla - ainakin aluksi. "Joudumme nyt siis syömään pääruoat vain yhden Cocon seurassa", vitsailee Frank, mutta kyllä kaksoisolento mietityttää erityisesti Cocoa. Hotellihuoneessa pitää olla varuillaan, joskus makuuhuoneen ikkuna on aukaistu, joskus taas yöllä huoneessa kuuluu kummallista kolinaa,  ja joskus huoneessa haisee. Miten näihin pitäisi reagoida, miettivät vanhemmat. Viimeinen yllätys kohdataan, kun ollaan lähtemässä lentokentälle. Heidän huoneensa edustalla lilluu verilammikko.

Kummallisista sattumista huolimatta perhe nautti lomastaan. Suomessa odottaa kaunis talvinen sää. "Onpa silmiä hivelevän kaunista! Maisema on kuin upea taideteos", ihastelee Coco. Mutta Dubaissa sattuneet kummallisuudet jäivät salaisuuksiksi, mitään ei ratkennut, mitään ei kirjailija paljastanut. Esirippu laskeutui, mutta naamioita ei riisuttu. Kirjailija toteaa UutisRauman haastattelussa 7.8.2024: "Kirjan idea on siinä, että tarina etenee ja jokainen lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä mitä oikein tapahtui." 

Kaunokirjallisissa teoksissa annan plussapisteitä kirjalle, jos siinä ei aukikirjoiteta kaikkea, vaan annetaan tilaa lukijan omille tulkinnoille. Mutta Suojelusenkeli saattaa olla ensimmäinen lukemani rikosromaani, jossa väijytykset ja rikokset jäävät paljastumatta. Mietin, että tämä saattaisi toimia hyvänä lukupiirikirjana. Varmasti kirja herättäisi keskustelua ja esille tulisi mitä erilaisimpia päätelmiä.

Kirjan juonta on helppo seurata. Rakenne on selkeä, kirjassa on yksitoista lukua, yksi kullekin lomapäivälle. Vidgrenin teksti on sujuvaa, konstailematonta ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on mukava hyvän mielen dekkari, jossa on mukana huumoria ja lämpöä. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Missä tuhka kukkii

   

Nguyễn Phan Quế Mai: Missä tuhka kukkii. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos Dust Child. Suomentanut Elina Salonen. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Dan sulki silmänsä. "En ole aiemmin puhunut tästä sinulle. Matkustaessani Vietnamiin olin täysin tietämätön. Aivopesty. Koulutuksessamme oli väitetty, että taistelisimme epäinhimillisiä olentoja vastaan. Opettajat olivat nimitelleet vietnamilaisia vinosilmiksi, keltanaamoiksi, imbesilleiksi. Lentäessäni tänne vierustoverini sanoi, ettei minun tarvitsisi murehtia vietnamilaisten tappamista."

On vuosi 1969 ja Vietnamin sota on käynnissä. Sisarukset Trang ja Quynh lähtevät kotikylästään etsimään työtä Saigonista. Rahaa olisi saatava perheelle, sadot eivät tuota ja kaiken lisäksi isä sairastaa. Tytöt laittavat kotiin tietoa, että he viihtyvät hyvin toimistotöissä amerikkalaisessa yhtiössä. Totuus on erilainen. Monien muiden työttömien tyttöjen lailla tytöt ajautuvat viihdyttämään amerikkalaisia sotilaita Hollywood-baarissa. Baarissa sotilaat nauttivat drinkkejään ja ostavat tytöille Saigon-teetä. Siskoista Quyng sopeutuu hyvin ilotalon sääntöihin, mutta Trang on peloissaan. "Lupaa, ettei meidän tarvitse maaata heidän kanssaan. Lupaathan?" Mutta baarissa on takahuone, jonne mennään, kun Tiikerirouva niin käskee. Trangin pelot kuitenkin katoavat, kun hän tapaa amerikkalaisen helikopterilentäjän Danin. Dan on erilainen, hän on hauska ja  ystävällinen. Mutta kun Danin sotapaineet käyvät ylivoimaisiksi, Danista kuoriutuu väkivaltainen ja raaka mies.

On vuosi 2016. Phong on mustan amerikkalaisen sotilaan ja tuntemattoman vietnamilaisnaisen poika, jonka äiti on jättänyt vastasyntyneenä orpokodin portille. Phong on ollut koko elämänsä ajan kiusattu, häntä on haukuttu ameraasialaiseksi, jolla on kaksitoista persereikää. "Hei, musta amerikkalainen. Hävisitte sodan, joten painu vittuun!" Phongista tuli "kulkuri, pelkkää tomua." Nyt Phong tuntee, että hänen paikkansa olisi pikemmin USA:ssa kuin Vietnamissa, mutta hän ei onnistu saamaan viisumia. Phongin tarve löytää äiti ja isä on suuri.

Samaan aikaan amerikkalaisveteraani Dan tulee Amerikasta Vietnamiin hakemaan hyvitystä ja saadakseen lopulta rauhan itsensä kanssa. Vaimo Linda matkustaa Danin mukana, mutta Dan on jättänyt kertomatta Lindalle sodanajan tapahtumista. Niihin on ollut vaikea palata, ne ovat vaikeita ja raskaita muistoja, mutta Dan tuntee, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata muistot.

Kirjan neljä päähenkilöä ovat kaikki kärsineet sodasta eri tavoin. Kirjassa vuodet 1969 ja 2016 kietoutuvat yhteen, ja saamme kokea, miten paljon yhteistä onkaan Phongin, Danin ja sisarusten elämillä. Yhä edelleen viisikymmentä vuotta sodan jälkeen sodan tunnetaakka on läsnä sekä vietnamilaisten että amerikkalaisten sotilaiden muistoissa. Ameraasialaiset kipuilevat identiteettinsä kanssa ja jatkavat amerikkalaisten perheenjäsentensä etsimistä. Agent Orange -kasvimyrkyn tuhoisat seuraukset heijastuvat myös sodan jälkeisiin sukupolviin. 

Nguyễn Phan Quế Mai kirjoittaa kaunista ja lyyristä tekstiä, joka sopii erittäin hyvin tähän teokseen, jossa vietnamilaisten ja amerikkalaisten sotilaiden äänet, ameraasialaisten tuntema tuska sekä toisaalta kielen ja kulttuurin ylittävä rakkauden ilo ja anteeksiantaminen kietoutuvat yhteen. Elina Salosta on kiittäminen taitavasta suomennuksesta. Kirjan välittämä tarina ei perustu itse sotatoimiin, vaan kuvaa sodan vaikutuksia niihin, jotka tavalla tai toisella olivat osallisina sodassa. Tarinankerronta on koskettavaa ja mietiskelevää. Varmasti tarina pysäyttää lukijan miettimään päähenkilöiden kohtaloita ja sodan julmuutta.

Luimme Naisten Pankin lukupiirissä Nguyễn Phan Quế Main teoksen Vuorten laulu (Sitruuna 2022). Pidimme kirjasta paljon (linkki). Missä tuhka kukkii -teoksesta tuli minulle yhtä koskettava ja myös kiinnostava lukukokemus. 

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 

Deborah  Levy: Mies joka näki kaiken. S & S. 2024. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Saw Everything. Suomentanut Sari Karhulahti. Kansi Elina Warsta. 262 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Katsoin peiliin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Haista paska minä vihaan sinua, sanoin keski-ikäiselle miehelle, joka vastasi tuijotukseeni. Miehen pää oli ajeltu kaljuksi. Hän oli pelkkä kallo. Silmät erottuivat hätkähdyttävän sinisinä hänen kalpeista kasvoistaan. Poskipäät olivat korkeat. Poskessa ja huulessa oli haava. Kulmakarvat olivat harmaantueet. Minne olet mennyt, Saul? Kauneutesi on hajonnut sirpaleiksi. Kuka olit? Mitä kieliä puhut? Oletko poika, veli, isä? Oletko taidehankinta?"

Mikä ihastuttava tapahtumapaikka tällä kirjalla onkaan. Lontoon kuuluisa Abbey Road, paikka, missä The Beatlesin jäsenet ylittivät suojatien EMI-studion edustalla. Kuvasta tuli Abbey Road -albumin ikoninen kansi. Saman suojatien ylityksen tekee Lontoossa asuva 28-vuotias Saul Adler vuoden 1988 lopulla. The Beatlesit kuvasi Ian MacMillan ja Saulin kuvasi hänen tyttöystävänsä Jennifer Moreau. Ennen kuvan ottamista Saul joutuu auton tönäisemäksi ylittäessään katua. Mitään pahempaa onnettomuudessa ei satu, paitsi että Saulin matka ja ehkä koko hänen elämänsä saavat uuden suunnan. Niin myös The Beatles-yhtyeelle Abbey Road merkitsi muutosta, koska yhtye oli jo tuolloin vuonna 1969 hajoamispisteessä.

Saul on lähdössä DDR:ään. Hän menee Humboldt-yliopistoon tutkimaan "miten sivistyneistö oli vastustanut kansallissosialismin nousua 1930-luvulla". Saulin isä, fanaattinen sosialisti ja kommunismin suuri puolustaja, oli juuri kuollut. Isä oli paasannut: "DDR:ssä ei ollut asunnottomia, kaikilla oli katto pään päällä eikä kukaan nähnyt nälkää. Siksi maan rajaa oli pakko suojella." Saulin tulkiksi DDR:ssä on valittu Walter Müller, jonka perheen luona Saul saa asua. Walterin sisko Luna on The Beatlesin innokas ihailija, ja Lunalle Saul haluaa viedä tuliaiseksi Abbey Road -valokuvan. 

DDR:ssä Saulista tulee vainoharhainen Stasin suhteen. Hän etsii salakuuntelulaitteita, koputtelee seiniä ja epäilee kaikkea. Saul rakastuu tulkkiinsa Walteriin, vaikkakin epäilee tämän tarkkailevan häntä Stasin ilmiantajana. Myöhemmin Saul pettää Walterin rakastelemalla tämän siskon Lunan kanssa. Lähtiessään Berliinistä Saul huomaa Alexanderplatzilla  kypäräpäistä astronauttia esittävän korkokuvan, jonka nimenä on "Ihminen voittaa ajan ja avaruuden". Tämä voisi toimia tunnuslauseena tälle kirjalle. Onko tällainen voittaminen ylipäätään mahdollista?

Tähän asti kirja on edennyt melko suoraviivaisesti. Lukijalle on avautunut aika tavanomainen kuva narsistisesta nuoresta miehestä, joka pohtii rakkaussuhteitaan sekä Englannissa että DDR:ssä. Ja sitten, tasan romaanin puolivälissä, kaikki muuttuu. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin vuonna 2016, Brexit-äänestyksen kesään. Saul joutuu jälleen auto-onnettomuuteen Abbey Roadin suojatiella ja sen seurauksena ensihoitajat vievät Saulin Euston Roadin sairaalaan. "Yöt kuluivat aaveiden kanssa Yhdysvalloissa. Päivisin olin yleensä DDR:ssä, vaikka makasin selälläni sairaalassa Euston Roadilla." Eri hahmot vierailevat Saulin luona sairaalassa tai sitten Saulin aivoissa; lukija ei voi olla koskaan aivan varma. Tapahtumissa on konkreettisen realismin ja unelmien sekoitusta, eikä koskaan voi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Romaanissa pohditaan jakoa idän ja lännen, menneisyyden ja tulevaisuuden, tosiasioiden ja fiktion sekä elämän ja kuoleman välillä. Lukija ei pääse helpolla, on pysyttävä mukana takaumissa ja tulevaisuuden kuvailuissa. Mietin, miten kirja toimisi lukupiirikirjana. Ainakin tulisi keskustelua ja erilaisia tulkintoja kirjan tapahtumista. 

Vaikka kirjan tapahtumat välillä hämmensivät, syntyi lukukokemuksesta ehyt kokonaisuus. Luin kirjaa todella mielelläni ja kirja onkin yksi kesän kiinnostavimmista lukukokemuksista. 

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia. WSOY. 2024. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. 479 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Bostonissa asuva William Waters on poika, joka kasvoi yksin ja hiljaisuudessa ilman vanhempiensa rakkautta. Williamin sisko Caroline oli kuollut. Hänen vanhempansa eivät koskaan toipuneet suuresta menetyksestä eivätkä halunneet tai pystyneet muodostamaan suhdetta ainoaan elossa olevaan poikaansa. Kouluaikana William löysi koripallon. Hän antautui täysin tälle harrastukselle, hänestä tuli taitava ja hän sai stipendin Northwesternin yliopistoon Chicagoon.

Yliopistossa Williamin korinpallon pelaaminen jatkuu. Opiskeltuaan vasta neljä kuukautta hän kohtaa Julia Padavanon, josta tulee hänen tyttöystävänsä. William on onnellinen, hänellä on viehättävä tyttöystävä ja uusi perhe. "Kukaan ei ollut koskaan halunnut häntä", miettii William. Julia ja hänen kolme sisartaan Sylvie, Emeline ja Cecelia vanhempineen ovat tiivis ja läheinen perheyhteisö.

Ja onhan Williamilla lisäksi koripallo. Mutta vanha polvivamma muistuttaa itsestään, eikä pelaaminen enää onnistu. Williamin tukena on kuitenkin hänelle tärkeitä henkilöitä, on koripallokentältä tutut Kent ja Arash sekä Julian perhe. William oppii tuntemaan sisarukset. Julia on kunnianhimoinen ja hyvin määrätietoinen, Sylvia on omissa maailmoissaan elävä, romanttinen ja leikkisä. Hän työskentelee kirjastossa ja huvittelee suutelemalla poikia hyllyjen välissä. Emeline ja Cecelia ovat kaksoset, aina valmiita auttamaan ja tukemaan apua tarvitsevia. Sisarukset rakastavat yli kaiken isäänsä ja suru onkin suuri, kun isä kuolee.

Kirjan tapahtumat alkavat 1960-luvulta ja päättyvät vuoteen 2008. Tarinassa seurataan Padavanon sisarusten ja Williamin elämän eri vaiheita lapsuudesta vanhuuteen. Henkilöiden elämänvaiheisiin liittyy iloa, surua, kipuja, kyyneleitä, rakkautta, aivan kuten missä tahansa perheessä. Käy ilmi, että menetyksetkin voivat toimia yhdistävänä siteenä perheenjäsenten välillä. Napolitano käsittelee tapahtumia - iloisia ja surullisia - lämmöllä ja empaattisuudella. Minuun teki erityisen vaikutuksen tapa, millä kirjailija käsittelee mielenterveysongelmia.

Kirjan voi sanoa olevan kunnianosoitus Louisa May Alcottin Pikku naisille. Pidin paljon tästä kauniista ja koskettavasta sukusaagasta, joka sai minut välillä kyyneliin, välillä se rauhoitti ja välillä se toi hymyn huulille. Kirjasta voi sanoa, että se on todellinen lukuromaani, jota ei halua päästää käsistään. Padanovan sisaret ja William jäivät mieleeni useaksi päiväksi. En ihmettele, että kirja on mukana Oprahin lukupiirissä. Kirja kuuluu myös Barack Obaman vuoden 2023 kesäkirjalistaan. Itsekin mietin, että Kaunokaisia on varmasti mitä parhain lukupiirikirja. Ehkä ehdotan tätä Naisten Pankin lukupiirikirjaksemme. Kirjan luettuani totesin, että tällainen upea lukukokemus muistuttaa minua siitä, miksi rakastan kaunokirjallisuutta niin paljon.

Ja katsokaa, miten upea kansi kirjassa on. Tämä on alkuperäispäällys, jonka on suunnitellut Donna Cheng. Kannen maalauksen on tehnyt Jessica Miller.

Elizabeth Strout: Abide with Me & My Name is Lucy Barton

 

Elizabeth Strout: Abide with Me. Random House. 2007. 300 sivua.

Kirjan päähenkilö on Tyler Caskey, West Annettissa Mainessa työskentelevä pappi. Tylerin vaimo oli kuollut vuosi sitten. Avioparilla oli kaksi lasta, joista nuoremmasta - vielä vauvasta - huolehtii äidin kuoleman jälkeen Tylerin äiti ja vanhempi tytär 4-vuotias Katherine elää isänsä luona. Tyleria pyydetään Katherinen koululle ja hän saa yllätyksekseen kuulla, että tyttö on alkanut käyttäytyä aggressivisesti. Sen kyllä Tylerkin on saanut nähdä, että tyttö kastelee öisin sänkynsä. Eikä Katherine ole ainoa, joka kärsii äitinsä kuolemasta. Niin tekee myös Tyler. Hänestä tuntuu, että hän menettää itsensä ja sitä myötä seurakuntansa. Hänen saarnoistaan on aina pidetty, mutta nyt hänelle tulee tunne, ettei hän tiedä mitä sanoa. Ei hän ole menettänyt uskoaan, mutta hän on selvästi emotionaalisessa kriisissä, johon teologian opinnot eivät ole häntä valmistaneet. 

Strout avaa ikkunan Tylerin levottomaan sieluun, joka pyrkii löytämään ulospääsyn elämän hänelle asettamasta ahdingosta. Tyler pyrkii tukeutumaan uskoonsa ja hän saakin lohtua toisen maailmansodan aikana vaikuttaneen Dietrich Bonhoefferin kirjoituksista. Yhteiskunnallinen tilanne ei ole vakaa. 1950-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa on aistittavissa kylmän sodan uhka. Freudin teoriat ovat viimeisintä muotia. Lähtöasetelmasta huolimatta tarina ei ole synkkä, vaan hyvin inhimillinen. Se on tarina tavallisista ihmisistä normaaline puutteineen ja tapahtumista, joita voi sattua kenelle tahansa. 

Kirjaa ei ole suomennettu.

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton. Random House. 2017. 209 sivua.

Oli kiinnostaa lukea kirja englanniksi, vaikka tarinan sisältö oli minulle entuudestaan tuttu, koska olimme lukeneet kirjan lukupiirissämme vuonna 2019. Tässä pienoisromaanissa Lucy muistelee aikaa, jolloin hän oli yhdeksän viikkoa sairaalassa toipumassa leikkauksen jälkeisestä tulehduksesta. Yllättäen äiti tuli istumaan Lucyn sängyn viereen. Yllättävää se oli siksi, että Lucy ja äiti eivät olleet pitäneet yhtä sen jälkeen, kun Lucy jätti Illinoisin köyhät kotiolot saatuaan stipendin collegeopintoihin. Selviydyttyään opinnoista hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

Stroutin rakentamiin henkilöhahmoihin ei voi olla ihastumatta. Henkilöt ovat eläviä persoonallisuuksia, mutta eivät ole mitään superpersoonia, vaan pikemmin ihan tavallisia ihmisiä, aivan kuten Abide with Me -kirjassakin. Ihmissuhteissa on iloa, kipua ja inhimillisyyttä. Tämä heijastuu Lucyn suhteissa äitiinsä, lapsiinsa, veljeensä, isäänsä ja mieheensä.

Strout on todella taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä, mikä näkyy näissä molemmissa kirjoissa. Strout ei pure kaikkea valmiiksi, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden omiin pohdintoihin.

Upeita kirjoja molemmat. 

Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä lukupiirikirjana

 

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä. Aula & Co. 2023. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 307 sivua.

Rauman Naisten Pankin Päi avara mailma -lukupiiri kokoontui kesätauon jälkeen jakamaan lukukokemuksia Jenna Kostetin teoksesta Kuuden Katariinan jäljillä. Mukana oli kymmenen naistenpankkilaista. 

Jenna Kostet on työskennellyt Turun linnassa museovalvojana ja museokaupan myyjänä. Työ oli inspiroinut häntä ottamaan selvää Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Kostet valitsi kuusi Katariinaa, teki mittavaa taustatyötä ja kirjoitti kiinnostavan kirjan, joka herättää eloon Turun linnan ja sen muurin sisällä eläneet Katariinat. Katariinoista on kirjoittanut myös Carl Jacob Gardberg kirjassaan Turun linnan kolme Katariinaa (Otava 1986). Kostet lisäsi Katariinojen määrää kolmella. 

Kostetin valitsemista Katariinoista useimmat ovat asuneet linnassa 1500-luvulla. Neljän Katariinan elämä kietoutuu Kustaa Vaasaan ja hänen poikiinsa Juhanaan ja Erikiin. Katariina Stenbock (1535-1621) oli kuningas Kustaa Vaasan kolmas vaimo ja vain parikymppinen emännöidessään Turun linnaa. Kaarina Hannuntytär (1539-1596) taas oli Kustaa Vaasan pojan Juhana-herttuan jalkavaimo, joka toimi linnanrouvana ennen kuin Juhana nai arvolleen sopivan prinsessan, Katariina Jagellonican (1526-1583).  Yksi Vaasa-suvun valtataistelun käänteistä aiheutti sen, että Juhanan veli Erik päätyi Turun linnaan vangiksi vaimonsa, alun perin tarjoilijattarena toimineen Kaarina Maununtyttären (1550-1612) kanssa. 

Kirjan viides Katariina on Kristiina Katariina Stenbock (1608-1650), Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen vaimo. Pariskunta asui Turun linnassa, jossa tuolloin vietettiin vilkasta hovielämää.

Carin Bryggman (1920-1993), kuudes Katariina, toimi Turun linnan sisustusarkkitehtina. Isänsä kanssa hän suunnitteli linnan restaurointia. Bryggmanin linnaan suunnittelemat valaisimet ovat yhä edelleen ihastuksen kohteina.

Kirjan kuusi Katariinaa eivät ole irrallisia hahmoja, vaan Kostet linkittää heidän elämänsä luontevasti kyseiseen historialliseen aikakauteen, ympäröivään yhteiskuntaan ja Turun linnaan. Ruotsin kruunun 1280-luvulla Aurajoen suulle perustetusta linnasta muodostuu Katariinojen ohella yksi kirjan päähahmoista. Linna herää eloon ja lukija saa seurata linnan eri vaiheita, hovielämää ja arkipäivän asumista sekä myös mittavia korjaustoimenpiteitä sodan pommitusten jälkeen.

Pidimme Kostetin Katariina-valintoja onnistuneina. Keskustelua herätti 1900-luvulla eläneen arkkitehti Carin Bryggmanin liittäminen 1500-luvun Katariinojen joukkoon. Kyllä, olimme sitä mieltä, että Bryggman kuuluu joukkoon, olihan hänen panoksensa Turun linnan restauroinnissa merkittävä. "Hieno veto ottaa Bryggman mukaan", totesi eräs lukijoistamme. 

Kirjan rakenne on kiinnostava. Katariinojen ohella kirjailija kertoo omista työprosesseistaan Katariinojen elämiä työstäessään. Tutuksi tulevat myös kirjailijan koira ja sen kujeet. Jotkut lukijoistamme katsoivat, että tällaiset kuvaukset ovat tarpeettomia historiallisessa romaanissa, kun taas osan mielestä kytkös Kostetin omaan elämään oli kiinnostava ja mukavalla tavalla elävöitti kirjaa. Keskustelimme myös siitä, onko kirjailijan omien ajatusten ja pohdintojen esille tuomisella vaikutusta tietokirjan uskottavuuteen ja objektiivisuuteen. 

Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että Kostet on taitava kirjoittaja. Kostetin teksti on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Eräs lukijoistamme kertoi, että hyvin kirja kesti toisenkin lukukerran. Katariinat heräävät eloon kirjan sivuilla. Kostet kertoo, että Katariinojen muotokuvat olivat hänelle erityisen tärkeitä. Ainoastaan Katariina Hannuntyttärestä ei ole olemassa maalausta. Niin mielellämme olisimme nähneet naisten muotokuvat myös kirjan sivuilla. Ja lopuksi vielä iso kiitos Sanna-Reeta Meilahdelle upeasta kannesta.  

Kirja sai meiltä hyvän arvion: 4,2 (asteikko 1-5).

Syyskuun lukupiirikirjana on Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammi 2023).

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

 

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä. Gummerus. 2024. Englanninkielinen alkuteos One True Loves. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Kansi Jenni Saari. 358 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Rakastaminen ei ole helppoa sen jälkeen, kun sydän on kerran särkynyt. Se on tuskallista ja pakottaa ihmisen olemaan itselleen rehellinen sen suhteen, kuka oikeasti on. Tunteiden sanoittaminen on työläämpää, koska ne eivät mahdu valmiisiin lokeroihin."

Kirjassa on kiinnostava ja uteliaisuutta herättävä avaus: "Olen illallisella perheeni ja kihlattuni kanssa, kun aviomieheni soittaa". Pian selviää, että Emman aviomies Jesse oli lentomatkallaan Alaskaan kolme ja puoli vuotta sitten joutunut onnettomuuteen, josta kenenkään ei uskottu selvinneen. Jessen poissaollessa Emman oli jatkettava elämäänsä, vaikka se niin vaikeaa olikin. 

Lyhyen intron jälkeen kirjassa siirrytään käsittelemään lukiolaisen Emman elämää. Perhe asuu Actonissa Massachusettsissa. Koulun ohella Emma työskentelee vanhempiensa kirjakaupassa, tosin hieman vastahakoisesti, kirjat eivät nimittäin kiinnosta häntä lainkaan. Emma viettää kaikin puolin tavallista lukiolaistytön elämää, mutta Jesseen tutustuminen muuttaa kaiken. He muuttavat Los Angelesiin, menevät naimisiin ja matkustavat paljon. Kunnes ensimmäisenä hääpäivänä Jesse lähtee kohtalokkaalle lennolle.

Emman suru on käsin kosketeltavaa. Menee paljon aikaa ennen kuin hän saa uuden otteen elämästä. Hän muuttaa takaisin itärannikolle, ottaa hoidettavakseen vanhempiensa kirjakaupan, innostuu lukemisesta ja haluaa viettää tavallista, hiljaista elämää. Soitinkaupassa Emma tapaa lukiolaisystävänsä Samin. Seurustellaan, rakastutaan ja mennään kihloihin.

Kun Jesse kolmen ja puolen vuoden jälkeen palaa, Emma joutuu vaikean tehtävän eteen. Jatkaako hän suhdetta edelleen Samin kanssa vaiko jatkaako yli kolme vuotta tauolla ollutta avioliittoaan? Tämän romaanin ydin lienee siinä, miten rakkaus ja suhde muuttuvat ajan myötä, koska kuitenkin on varmaa, että ihmisetkin muuttuvat. Jesse odottaa ilman muuta, että se Emma, jonka hän joutui jättämään yli kolme vuotta sitten ja jota hän oli kaivannut jokaisena päivänä tänä aikana, olisi samanlainen kuin silloin ennen. Mutta ei Emma ollut, Emma oli kasvanut ja aikuistunut. Hänen elämässään oli tapahtunut monia muutoksia, jotka näkyivät hänen persoonallisuudessaan. Emma tuntee, että hän rakastaa molempia miehiä ja tietää, että molemmat miehet rakastavat häntä, mutta valinta täytyy tehdä. Lukija kyllä ymmärtää, että tilanne on äärettömän vaikea, mutta pitemmän päälle Emman päättämättömyys ja kolmiodraama yli sadan sivun verran hieman puuduttivat. Olihan tässä jännitystäkin, koska en ainakaan minä pystynyt arvaamaan, kumpi miehistä on se onnellinen, jonka Emma valitsee.

"Mutta se on sen arvoista. 

Koska ajatella, mitä silloin saa:
Upeita rakkauksia.
Merkityksellisiä rakkauksia.
Tosirakkauksia."

Kirjan juoni on melko yksinkertainen. Kirja alkaa romanssina ja päättyy tarinaksi surusta, syyllisyydestä, selviytymisestä ja kasvusta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin Jessen kolmesta ja puolesta selviytymisen vuodesta lento-onnettomuden jälkeen. Liian vähälle huomiolle jäi mielestäni myös Emman sympaattinen sisko. Luen mielelläni romanttisia kirjoja silloin tällöin, mutta tämä kirja ei oikein napannut, todennäköisesti siksi, että eläkeläisenä en ole kirjan varsinaista kohderyhmää.

Kirjassa on ihastuttava kansi, joka jo sinällään kutsuu tarttumaan kirjaan. Kirjasta on tehty myös samanniminen elokuva One True Loves.

Minulle Vain kahdesti elämässä oli ensimmäinen Taylor Jenkins Reidin kirja. Kirjailijan teoksesta Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä on tullut hyvin suosittu myös Suomessa.