tiistai 23. heinäkuuta 2024

Mikko J. Kiviluoto: Tomusta tuhkaksi

 

Mikko J. Kiviluoto: Tomusta tuhkaksi. Lector Kustannus Oy. 2024. Kansi Jyri Alanne. 208 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Sarjan kahdessa aikaisemmassa osassa Kiviluoto on kuvannut luksushoitokodin Casa Dementerian perustamista Algarven kauniisiin maisemiin Portugaliin. Korkean profiilin hoitokodin olivat perustaneet suomalaiset Carlos Mäkinen, entinen hipsteri-ravintoloitsija Helsingin Kalliosta, ja korkeasti koulutettu Vilna Ägras. Hoitokodin mainoslause lupaa paljon: Casa Dementeria - vain parasta ennen. Meillä sekä dementikot että lääkitys ovat parasta laatua.

Carlos on istuttamassa tammen tainta Casa Dementerian maille. Istutettuaan taimen hän toteaa: "Kasva isoksi, elä pitkään." Mutta eipä hän tiennyt eikä sitä voi arvata lukijakaan, millaisiin suuriin tapahtumiin ja mullistuksiin tämä istutustoimenpide johtaa. Tätä tapahtumien kokonaisuutta Kiviluoto kuvaa leikkimielisesti suurella antaumuksella ja huumorin pilke silmäkulmassaan pitäen lukijan koko ajan tiiviisti mukana tapahtumien pyörteissä. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun upporikas oligarkki Oleg Maxim Gorki haluaa perustaa sanatorion, jonka kohderyhmänä olisivat nykyiset ja entiset erittäin maksukykyiset oligarkit, poliitikot ja ammattitappajat. Suunnitelma on siis olemassa, paikka vain puuttuu. Omaisuutta on 10 miljoonan euron verran, harmi vaan, kun suurin osa omaisuudesta on kultaharkkoina. Mutta hätä keinot keksii. Olegin apuri on kardinaali Sergei, jonka suhteet ja diplomaattistatukset ovat Olegille äärettömän tärkeitä. Konttilaiva Siriuksen lastissa tulee Olegille kahdeksan WC-pönttöjä sisältävää konttia. Eivätkä ne olekaan mitä tahansa WC-pönttöjä. Pönttömallit ovat luonnollisesti nimetty, on Perestroika, Navalny, Breznew, Gulak ja huippuna vielä sähkölämmitettävällä istuimella varustettu Tsar-bomba. Ja kaiken kukkaraksi pöntöt ovat täyttä kultaa. 

Carloksen ja Olegin suunnitelmat menevät ristiin, kun Carlos haluaa perustaa istuttamansa tammen ympäristöön luonnonsuojelualueen, ehkäpä myöhemmin myös voimalan ja puhdistamon, mutta tätä samaa maa-aluetta hamuaa myös Oleg. Sillä välin Vilna lähtee apureineen etsimään maanalaisesta luolastosta korsikalaisorjan Theresan hautaa. Vilna haluaa järjestää hänelle kunnon hautajaiset. "Historia voi vaipua unhoon, mutta se ei katoa. Historia löytyy maan alta, ja joskus se työntyy sieltä takaisin maan pinnalle." Ja kuinka ollakaan, Vilna apureineen löytää katakombeista hautakammion. Aloitetaan kaivaukset ja muutaman metrin alta löytyy kammio. Ja millainen aarre sieltä löytyykään! "420 amforaa mädätetystä kalasta valmistettua garum-kastiketta."

Koetaan vielä monta monimutkaista kiemuraa, kunnes ollaan tilanteessa, jolloin Vilna voi huokaista."Carlos kultaseni. Me taisimme taas selvitä. Olisipa joskus vuosi tai pari, ettei kukaan kiinnostuisi Casasta tai meistä. Me hoitaisimme omat asiamme, he eli kaikki muut omansa."  

Kirjan genre lienee veijariromaani tai seikkailuromaani, mutta olipa genre mikä tahansa, teksti osui ja upposi. Kiviluodon teksti on riemullista luettavaa. On leikkimielisyyttä, mustaa huumoria, herkullisia romaanihenkilöitä, kauniita maisemia ja hulvattomia juonen tapahtumia.

Jyri Alanteen kansi on tyylikäs. 

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Karin Härjegård: Tuntureita, vohveleita ja sydämenasioita #naistenviikko2024

 

Karin Härjegård: Tuntureita, vohveleita ja sydämenasioita. Sitruuna. 2024. Ruotsinkielinen alkuteos Kallbaderskan bland fjällen. Suomentanut Suvi Koskiniemi. 429 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Niin, mitä oikeastaan haluan? Pidemmällä tähtäimellä? Tästä lähin ja tulevaisuudessa? En tiedä enää mitään. Tulevaisuuteni, joka aina ennen on ollut etukäteen määritelty, suunniteltu, jäsennelty, järjestetty, on nyt täysi sekamelska. Tuntuu kuin elämäni arpakuutiota olisi heitetty ja sen antama numero ja koko muoto olisivat muuttuneet joksikin aivan muuksi kuin aiemmin."

Helena, nelikymppinen opettaja, valmistaa päivällistä ja odottaa miestänsä Martinia kotiin. Heidän on määrä juhlistaa Martinin 48-vuotissyntymäpäivää. Mutta Martinia ei kuulu. Sitten puhelin soi, mutta soittaja ei ole Martin, vaan Pia, Helenan opettajakollega. Kollegan viesti romahduttaa Helenan. Pia kertoo, että Martinilla ja hänellä on ollut suhde jo pari vuotta. Helena ei saata uskoa tätä todeksi. "Onko Martin ollut uskoton? Martin, minun turvani, kallioni. Maailman ainoa ihminen, johon olen luottanut täysin ja kokonaan. En kykene ymmärtämään sitä. Sitä on mahdotonta käsittää."

Avioliiton aikana Helena on tukeutunut täysin Martiniin. Yhdessä he - Helenan ymmärryksen mukaan - ovat tehneet kaiken, sisustaneet talon, teettäneet ison remontin, matkustelleet, päättäneet olla hankkimatta lapsia. Helena on ollut ymmärtäväinen, mm. Martinin kuntosalikäynnit ovat olleet välttämättömiä urheilevalle miehelle. Kaikki saa nyt selityksensä. Mitä tästä eteenpäin? Koulun kevätlukukausi on päättymässä, mutta yhteiseen kotiin Helena ei voi jäädä. Sopivasti vanhempi kollega Sonja kertoo, että hän haluaa vuokrata Tänndalenissa olevan mökkinsä kesäksi. Helena tarttuu tarjoukseen jo siksikin, että seutu on hänelle tuttua lapsuudesta, jolloin hänen perheensä vietti lomia näissä maisemissa. 

Sonjan pienessä ja vaatimattomassa mökissä Helena potee masennusta ja on epätoivoinen. Pettymys Martinia kohtaan on niin valtava, ettei hän jaksa uskoa huomiseen. Pikkuhiljaa hän heräilee synkistä ajatuksistaan ja pohtii omia elämänvalintojaan. Mieleen nousevat myös isosisko Kattiksen kuolema ja kireät suhteet isään ja äitiin. Muistojen myötä tulee suru, joka tuntuu olevan liian suuri kohdattavaksi. Olisiko mahdollista saada suhteet vanhempiin vielä korjatuiksi? Entä onko hän omimmillaan opettajana? Miksi hän on siirtänyt syrjään oman haaveensa vaikkapa ravintolan perustamisesta, koska hänelle ruoanlaitto on harrastuksista rakkain?

Helena tuntee, että kävelyt luonnossa ja tunturipoluilla selventävät ajatuksia. Muuta ajateltavaa Helena saa kohdatessaan vohvelikahvion Louisen, nuoren ja energisen naisen, joka antaa Helenalle mahdollisuuden tuurata vohvelikahviossa. Helena huomaa pitävänsä tästä työstä. Lohtua ja  ymmärrystä antaa myös viisas ja paljon elämää nähnyt Sonja. 

Tässä on mitä mainioin feelgood-kesäkirja. Kirja on viihdyttävä ja sydäntä lämmittävä. Tarina pitää sisällään monenlaisia tunteita, ystävyyttä, surua, tuskaa, lämpöä ja rakkautta. Kyse on itsensä ja uusien alkujen löytämisestä, jolloin ei voi välttyä menneisyyden kipeiden asioiden kohtaamiselta. Helenan tulevaisuus jäi kiinnostamaan, eli jos kirjalle tulee jatko-osa, se menee ilman muuta lukulistalleni. 

Kirja on voittanut Ruotsissa Vuoden feelgood-palkinnon vuonna 2022. Näin tuomaristo sanoi kirjasta:

"Syvästi koskettava tarina, joka täyttää lukijan toivolla ja uskolla uusiin mahdollisuuksiin."

Karin Härjegård asuu tunturimaisemissa Duvedin kylässä Ruotsissa. Kirjoittamisen ohella Härjegård toimii pappina Åressä.


lauantai 20. heinäkuuta 2024

Vaseem Khan: Kuolema koittaa keskiyöllä



Vaseem Khan: Kuolema koittaa keskiyöllä. Persis Wadia ratkoo 1. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos Midnight at Malabar House. Suomentanut Inka Parpola. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On uudenvuodenaatto Bombayssa vuonna 1949. Britit olivat luovuttaneet vallan Intialle vuonna 1947. Nyt Intia on vapaa maa ja siitä on tulossa maailman suurin tasavalta. Kaikki ovat valmiita hyväksymään perustuslain vajaan kuukauden kuluttua.  

Persis Wadia, komisario Intian poliisivoimissa, tekee työvuoroaan Malabar Housen kellarihuoneessa uudenvuodenaattona. Keskiyöllä tulee puhelu ja ilmoitus murhasta. Brittipoliitikko Sir James Herriot on murhattu raa'asti omassa kodissaan Laburnum Housen kartanossa, jossa oli meneillään uudenvuodenaaton suuret naamiaisjuhlat. Vaikka Persis ei vielä tiedä murhasta yhtään sen enempää, hän päättää, että hän ratkaisee murhan, vaikka tietää jo etukäteen, että tulee kohtaamaan monenlaisia ongelmia. Persisin pitää näyttää, että hän pystyy tähän. Hän on nimittäin kuullut niin paljon vähättelyä itsestään. Varmasti ennakkoluuloihin on syynsäkin, koska Persis on ensimmäinen naispuolinen rikosetsivä koko Intiassa. Persisin työpaikaksi on määrätty Malabar House, "kelvottomien kolonna", jonne tungetaan syystä tai toisesta epäonnistuneita poliiseja.

Murhapaikka Laburnum House on Persisin mielestä "kaksikerroksinen kubistinen hirvitys". Käy ilmi, että Sir James oli ammuttu ja jätetty alastomaksi vyötäröstä alaspäin. Asetta ei löydy eikä löydy alushousujakaan, ja kassakaappikin on tyhjä. Persis haluaa haastatella naamiaisiin osallistuneet vieraat, mutta sitä pidetään ennenkuulumattomana. "Sir Jamesin vieraslista koostuu kaupungin, ellei peräti koko valtion, vauraimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Heitä ei voi kohdella murhatutkinnan epäiltyinä.

Alkaa johtolankojen etsintä. Käy ilmi, että Sir James oli mies, joka pyrki kohti yleistä hyvää ja sitä tehdessään otti mielellään hyödyn myös itselleen. Persis haastattelee lukemattomia tärkeitä ja korkea-arvoisia virkamiehiä, mutta hän on varma, että moni jättää totuuden kertomatta. Monet kerrat Persis tutkii Sir Jamesin huoneesta löytynyttä paperilappua, jossa on nimi ja omituinen merkkijono. Persis tietää, että siinä on avain johonkin tärkeään. Käy ilmi, että Sir James oli työskennellyt hallituksen toimeksiannosta ja tutkinut jaon aikana suoritettuja hirmutekoja. "Siirtyäksemme tulevaisuuteen meidän on ensin haudattava menneisyys. Sitä Sir James meidän puolestamme teki." Ei riitä, että Persis kartoittaa Sir Jamesin tekoja Bombayssa, vaan hänen on tehtävä eksoottinen junamatka Amsitsariin ja Pandialaan selvittääkseen Sir Jamesin talousasioita. Ennen kuin murha selviää, kirjailija on punonut tarinan loppuun aikamoisia twistejä.

Persis on mahtava nainen, älykäs, sinnikäs, itsepintainen, kunnianhimoinen, tarmokas, mutta myös hyvin äkkipikainen. Tällaistä rikosetsivää harvoin tapaa. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monet heistä jäävätkin melko kaukaisiksi. Parhaiten tutustuin Persisin ohella erikoiseen ja kiinnostavaan Archie Blackfinchiin, Suur-Lontoon poliisitoimen kriminalistiin, jonka tehtävänä on toimia virkamiesten neuvonantajana itsenäisyyden alkuaikoina. 

Monikasvoinen Intia näkyy ja kuuluu kirjassa. On helppo aistia intialainen tunnelma, väen paljous, uskontojen moninaisuus, kerjäläiset, köyhyys, lehmät kaduilla, lannan tuoksu, tungettelevat kaupustelijat, täpötäydet junat, ihmisten tuijottelu, valtava liikenne polkupyöräriksoineen ja toisaalta limusiinit ja kalliit kaupat sekä myös ökyrikkaat talot ja kartanot, joiden asukkaat, mm. yritysmogulit ja julkkikset, halusivat eristäytyä kuohuvista mullistuksista. Bombay, nykyinen Mumbai, on kiinnostava valinta tapahtumapaikaksi. Persis kuvasi kaupunkia hyvin kosmopoliittisena, siellä näkyi monia eri kansallisuuksia ja monia eri uskontoja. Historia näyttäytyi mm. rakennuksissa, joissa brittiläinen arkkitehtuuri yhdistyi portugalilaisiin juuriin. 

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ote. Pidin tavasta, jolla Khan vie lukijan läpi Intian monimutkaisen historian. Brittihallinnon lähteminen aiheuttaa monenlaisia tunteita. "...taloudelliset välttämättömyydet sitoivat Intian Britanniaan ja sitoisivat vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ja sitten olivat vielä muistot, yhteiset muistot, joista monet olivat tuskallisia mutta eivät kuitenkaan kaikki." Vuonna 1947 toteutettiin melko tuskallinen ja väkivaltainen Intian jako, jolloin muodostettiin Pakistanin valtio pääosin muslimeja varten. Kukaan ei voinut aavistaa, millaista yhteisöväkivaltaa seurasi, kun Radcliffe-linja julkistettiin. Kirjasta muodostuikin yhtä lailla rikoskertomus kuin historian oppitunti. Luonnollisesti kohta taaksejäävä brittihallinto puhututti intialaisia. Eikä kaikki ollut niin yksinkertaista kuin olisi voinut ajatella. 

Joskus rikoskirjassa kuvatut historialliset tapahtumat uhkaavat jarruttaa juonen kulkua, mutta tässä kirjassa ei niin tapahtunut. Päinvastoin, kirjailija kutoo Intian kannalta tärkeitä tapahtumia taitavasti tarinaan. Teksti on elävää, ja lukijan onkin helppo visualisoida mielessään juonen tapahtumat.

Kirja on ensimmäinen osa Khanin historiallisessa mysteerisarjassa Persis Wadia -ratkoo. Toivon, että jatko-osatkin suomennetaan. Jos näin käy, ne päätynyt takuuvarmasti lukulistalleni. Suosittelen kirjaa monenlaisille lukijoille, Bombayn ja Intian ystäville, Intian lähiajan historiasta kiinnostuneille ja luonnollisesti myös dekkareiden ystäville. Plussaa kartasta, joka kuvaa Intian jakoa vuonna 1947.

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Mark Sullivan: The Last Green Valley (Kohti vihreää laaksoa)

 


Mark Sullivan: The Last Green Valley. Lake Union. 2021. 445 sivua. (Kohti vihreää laaksoa)

Eletään toisen maailmansodan aikaa vuonna 1944 pienessä Freidenstalin kylässä Ukrainassa. Stalinin joukot tunkeutuvat maahan jättäen jälkeensä tuhoa, pelkoa ja kauhua. Emil ja Adeline Martellilla on kaksi mahdollisuutta, joko jäädä neuvostoarmeijan armoille tai lähteä saksalaisjoukkojen mukaan. Saksalaiset lupaavat turvaa puhdasverisille saksalaisille, joita mm. Martellit ovat, koska heidän esivanhempansa tulivat aikoinaan viljelemään maata Ukrainaan. Martellit pakkaavat vaatimattoman omaisuutensa hevosvaunuihin. Mukaan pakomatkalle lähtevät perheen kaksi poikaa Will ja Walt sekä Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat.

Vastoinkäymisten täyttämä matka on äärimmäisen rankka. Martellit kärsivät, he pelkäävät ja he surevat. Heidän on luovutettava omaisuutensa ja hevosensa, heidän on matkustettava täpötäysissä junavaunuissa, riisuuduttava alasti, käytettävä tapettujen juutalaisten vaatteita ja asuttava Puolassa taloissa, joissa juutalaiset aikoinaan olivat asuneet. Mutta he kestävät. Jollakin tavoin he onnistuvat löytämään pieniä ilon hetkiä ja toivon kipinöitä, joita he vaalivat yrittäessään pysyä hengissä. Yksi toivon kipinöistä on Adelinen haave päästä kauniiseen vihreään laaksoon, jossa virtaa mutkitteleva joki. Ei edes Adeline tiedä, missä sellainen paikka on, mutta se ei ole oleellista. Tärkeintä on, että he tarvitsevat unelman, johon voi tarttua. 

Kun liittolaiset lähestyvät, Emil erotetaan perheestään ja viedään vankileirille hävittämään ruumiita ja sittemmin jälleenrakennustöihin. Hänen rakkautensa Adelinia kohtaan pitää hänet elossa. 

"If you must look back, try to find the beauty and the benefit in every cruelty done to you. If you must think about the future, try to have no expectations about it."

Martellin perheen tarina on osoitus, millainen voima rakkaudella ja päättäväisyydellä on. Mikään ei ole yksinkertaista eikä helppoa, mutta monen vuoden jälkeen perhe on jälleen yhdessä ja pääsee matkaamaan kohti vihreää laaksoa, joka löytyy meren tuolta puolen, USA:n Montanasta. 

The Last Green Valley perustuu tositapahtumiin. Kirjailija kuuli tämän tarinan vuonna 2017, kiinnostui tästä, matkusti Eurooppaan ja kulki Martellien matkan nykyisen Moldovan, Romanian, Unkarin, Tšekin ja Puolan halki. Kuulemaansa ja kokemaansa pohjautuen kirjailija rakensi historiallisiin tositapahtumiin pohjautuvan fiktiivisen tarinan täyttäen aukot kiehtovilla, mutta kuvitelluilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla. Kirjailija toteaakin: "What you are about to read, then, is not narrative nonfiction, but historical fiction based on an extraordinary tale of World War II and its aftermath."

Huolellisesti luodut henkilöhahmot heräävät eloon kirjan sivuilla. Lukija pystyy tuntemaan ja kokemaan kaikki epätoivon, kauhun ja myös onnellisuuden tunteet, joita Emil ja Adeline tunsivat. Kukaan ei voi olla ihailematta Adelinen uskoa ja ehdotonta rakkautta perhettään kohtaan. Suosikkihahmokseni tuli rakastettava ja viisas korpraali Gheorghe. Todellisesta korpraali Gheorghesta kirjailija toteaa: "The real Corporal Gheorghe was, without a doubt, one of the more remarkable and enlightened individuals I have ever had the privilege of meeting."
 
"What you seek is what you will find, but only if you hunt it with all your heart and mind." 
"Not always," Emil said. 
"Always," Corporal Gheorghe insisted.

Kirja on arvokas lisä toisen maailmansodan kirjallisuuteen. Kirjan lopussa on kiinnostava valokuvaliite sekä havainnollistava kartta perheen pakomatkasta.

Pidin paljon tästä kirjasta. Lukukokemustani vahvisti se, että luin kirjan alkuperäiskielellä. Tosin vielä vahvempana ja koskettavampana tarinana minulle avautui Pino Lellan uskomaton tarina kirjassa Palavan taivaan alla (Sitruuna 2019). (linkki) The Last Green Valley ilmestyi suomeksi vuonna 2022 nimellä Kohti vihreää laaksoa (Sitruuna) Arto Konttisen suomentamana.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

JP Koskinen: Ukkoslintu

 

JP Koskinen: Ukkoslintu. Like. 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen. 400 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

"Sodassa on aina monta totuutta. Ensinnäkin, kaikki osapuolet ovat oikeassa. Kaikki puolustavat vain oikeuksiaan, kukaan ei halua mitään sellaista, mikä ei kuulu heille. Jos joku on rikkonut sopimuksia, sen on tehnyt vastustaja. Tai sitten on käynyt niin, että on ollut pakko rikkoa sopimuksia, koska vastustaja olisi pian rikkonut niitä ja saanut siitä etua. Kaikkea tätä kuunneltuani luulen, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Se joko ammutaan tai se pakenee tavoittamattomiin."

JP Koskisen Haukansilmässä (Like 2021) Kuuran perhe oli jättänyt Suomen suuriruhtinaskunnan 1860-luvulla ja lähtenyt etsimään parempaa tulevaisuutta meren takaa Amerikasta. Ensin perhe asettautui New Yorkiin, sittemmin suunnattiin kohti länttä aina Kansasiin asti vielä paremman elämän toivossa. 

Nyt eletään vuotta 1915. Kuuran perhe asuu Duluthissa Minnesotassa. Perheen veljeksistä nuorempi 16-vuotias Janne eli amerikkalaisittain James Frost kirjoittaa juttuja Duluth News Tribuneen, isoveli Timo on kiinnostunut automobiileista, kun taas isä uskoo vielä hevosvoimaan. Jannen mieli tekee maailmalle. Niinpä nuoren miehen tie käy kohti New Yorkia taskussaan suositus Tribunen päätoimittajalta sekä isältä saatu rahakirjekuori ja mielessään The New York Timesiltä saatu kutsu tulla paikalle. "Olin kuusitoista ja omillani," toteaa Janne ja lähtee luottavaisena kohti suurta maailmaa. 

Paikka The New York Timesin toimittajana tarjoutuukin Jannelle, mutta nuorta toimittajaa kiinnostaa enemmän Euroopassa riehuva maailmansota. Lehden toimitukselle Janne sanoo: "Haluan lähteä Eurooppaan. Kun Yhdysvaltain joukot saapuvat sinne, olen jo tutustunut olosuhteisiin ja pystyn tekemään juttuja, joista on meille kaikille apua". Niin Jannesta tulee The New York Timesin sotakirjeenvaihtaja. 

Ranskan rintamalle Jannen kaveriksi tulee chiricahua-apassi Nuori Hirvi, jolta Janne saa intiaaninimen Ukkoslintu. Joka paikassa näkyy sodan aiheuttamaa sekasortoa. "Paljon miehiä, paljon tykkejä, paljon aseita ja ammuksia. Paljon kuolleita." Itärintamalla, missä näkyy jo alkavan vallankumouksen merkkejä, Janne matkaa Punaisen Ristin ambulanssikyydissä. Epätoivoissaan Janne hakkaa kirjoituskonettaan milloin vain saa siihen mahdollisuuden.  

Mutta The New York Times ei ole tyytyväinen Jannen reportaaseihin. Lehti olisi halunnut rintamakuvauksia, eikä Jannen filosofisia pamfletinomaisia pohdintoja. Janne kutsutaan kotiin ja sotakirjeenvaihtajan pesti muuttuu rikostoimittajan tehtäväksi. Janne saa kokea, että myös amerikkalaisen yhteiskunnan pinnan alla kuohuu. Ay-liikkeen aktivisteja uhataan tai jopa tapetaan. Lopulta Janne joutuu tekemään oman ratkaisunsa tulevaisuuden suhteen. 

Ukkoslintu on kolmas osa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Tulisiipi, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana sekä Haukansilmä. Olen viihtynyt kaikkien näiden parissa. Kirjoissa yhdistyy laaja taustatyö sekä elävä ajan ja paikan kuvaus. Koskinen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa 1920-luvun USA:sta, jolloin Janne oli todistamassa mm. ay-liikkeen heräämistä, New Yorkin kaupunkikuvan muuttumista, automarkkinoiden kasvua ja Charles Lindberghin lentoa yli Atlantin. Tarinassa on sopivassa suhteessa yhteiskunnallisia ilmiöitä, historiallisia faktoja, kiinnostavia henkilösuhteita ja hieman myös romantiikkaa. Kirjan päähenkilöstä Jannesta tuli ystäväni. Pidin hänestä, hän on sympaattinen, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon uskova, yksin viihtyvä pohdiskelija.

Koskinen hallitsee mukaansatempaavan tarinankerronnan. Sujuva ja kaunis kieli kantaa ja kirjaa on helppo lukea. Kirjan teemat ovat ajankohtaisia yhä tänäkin päivänä. Ukkoslintu tarjoaa tasaisen varman jatko-osan Tulisiivelle ja Haukansilmälle.


tiistai 9. heinäkuuta 2024

Nita Prose: Huonesiivooja

 

Nita Prose: Huonesiivooja. Bazar. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Maid. Suomentanut Katariina Kallio. 335 sivua.

Molly Gray on perusteellinen ja huolellinen siivooja, varmasti kaikkien työnantajien ihannetyöntekijä. Hänen työpaikkansa on ylellinen Regency Grand -hotelli. Miten onnellinen Molly onkaan tästä työpaikasta. "...jokainen työpäivä on minulle ilo. Synnyin tekemään tätä työtä. Rakastan siivoamista. Rakastan siistijän kärryäni ja työasuani." Kun Molly tulee aamulla töihin ja pukee ylleen työasunsa - häikäisevän valkoisen, tärkätyn paitapuseron ja hyvin istuvan, kyykistymistä helpottavan stretchistä tehdyn mustan kynähameen - hän tuntee olevansa kokonainen. Riisuttuaan työvaatteet yltään päivän päätteeksi Molly on "alaston, suojaton, suttuinen".

Molly on kiitollinen mummilleen kaikesta siitä, mitä hän on mummilta oppinut. Molly tuntee olevansa epävarma ja haavoittuvainen sosiaalisissa tilanteissa. Hän tuntee tekevänsä keskusteluissa etikettivirheitä, tulkitsee väärin keskustelukumppaneiden kehonkieltä eikä löydä oikeita sanoja. Mummin ansiota on, että Molly oli selvästi kehittynyt toimimaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta nyt mummi on kuollut. Heidän yhteinen asuntonsa tuntuu "ontolta, elottomalta ja tyhjältä"

Molly suree mummiaan, mutta on onnellinen, että hänellä on ihanteellinen työ ja työpaikka, jossa hänen ammattitaitoaan arvostetaan. Mutta eräänä aamuna kaikki muuttuu. Molly menee herra ja rouva Blackin sviittiin. Siellä on aina ilo käydä siivoamassa. Rouva Black vaihtaa mielellään muutaman sanan Mollyn kanssa ja ison tipin saaminen on enemmän kuin tervetullutta, koska mummin kuoltua Mollyn talous on todella tiukalla. Tällä kertaa käynti sviitissä ei ole tavanomainen, herra Black nimittäin löytyy kuolleena sängystään. Seuraa normaalit toimenpiteet, kutsutaan poliisi ja aloitetaan kuulustelut. Molly kutsutaan kuulusteluihin, totta kai, koska olihan hän se, joka löysi herra Blackin kuolleena. Käy ilmi, että kuolema ei ollut luonnollinen. Rouva Giselle Blackia, herra Blackin nuorta toista vaimoa epäillään, mutta yht'äkkiä Molly ymmärtää, että hänkin on epäilyksenalainen. 

Kirjan juoni ei juuri hetkauta suuntaan eikä toiseen. Lukijalla on vahva aavistus lopputuloksesta jo melko varhaisessa vaiheessa. Juoni ei todellakaan ole tämän kirjan juttu, mutta murhamysteeeriltä olisin odottanut enemmän. Kirjasta muodostui kuitenkin melko viihdyttävä lukukokemus. Mollyn persoona on kirjan juju. On todennäköistä, että Mollyn käyttäytymisessä on autistisia piirteitä, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Tuskin kukaan voi olla pitämättä tästä sympaattisesta ja ihastuttavasta nuoresta naisesta.

Huonesiivooja on Prosen esikoisteos. Teksti on sujuvaa ja helppoa luettavaa. Kiitokset myös Katariina Kalliolle oivallisesta käännöksestä. Elokuvakin on tulossa tästä kirjasta. Päähenkilöä esittää Florence Pugh.

torstai 4. heinäkuuta 2024

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

 

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Stresa. 2024. Kannen kuva Timo Kanerva Für Maritta 2012. 235 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Pari vuotta sitten luin Maritta Hirvosen esikoisromaanin Komediantit (Stresa 2020) (linkki). Pidin kirjasta paljon ja totesinkin, että kirja oli mielestäni yksi syksyn 2020 parhaista esikoiskirjoista. Odotukseni uuden kirjan suhteen olivat korkealla. Enkä pettynyt, päinvastoin, pystyin vain toteamaan, että Maritta Hirvonen on varmaotteinen ja taitava kirjailija, joka luo tarinaan otteessaan pitävää intensiteettiä, joka ei jätä lukijaa edes kansien sulkeuduttua.

Allegro barbarossa on runsaasti yhtymäkohtia Komediantteihin, vaikka kyseessä ei olekaan jatkoteos. Komedianteissa kuvataan Schreierin sirkuksessa työskentelevien elämää ja työtä. Myös tämän kirjan päähenkilö Péter Szigeti työskenteli Schreierin sirkuksessa, mutta sirkuksen toiminta piti lopettaa pandemian seurauksena.

Péter lähtee Unkariin, yksin, ilman rakkaiden sirkuslaisten tukea. Mutta onneksi Unkarissa asuu ihana ja sydämellinen isotäti Márta, jonka luo Peter pääsee asumaan. Péter kulkee ympäri Budapestia, katselee maisemia, katselee rakennuksia, katselee ja tarkkailee ihmisiä sekä kuvaa. Ottaa tuhansia valokuvia, kelpuuttaa niistä muutaman, mutta onko niihin vieläkään saatu vangituksi todellisen tilanteen tunnelma? Péterin tavoitteena on pyrkiä valokuvaopintoihin Berliinissä. Onko tavoite liian utopistinen, pohtii Péter. Mutta, hän palauttaa mieleensä, on pidettävä kiinni sirkusasenteesta. "Sen, että ei kysellä osataanko ja uskalletaanko, vaan mennään ja harjoitellaan. Harjoitellaan, harjoitellaan. Astutaan esiin."

Kuvaamisen ohella Péter tutkii ja tutustuu sukunsa historiaan. Myös Péterin isoisä oli työskennellyt Schreierin sirkuksessa. Miten isoisä oli päätynyt sinne? Péter tietää, että isoisä oli lähtenyt Unkarista kansannousun vuonna 1956, mutta miten hän oli päätynyt sirkukseen? Isoisän ystävältä Péter saa kuulla: "Isoisäsi oli vähän kuumakalle, ja puoluetta hän halveksi. Kun hän ei saanut järjestää näyttelyitä eikä muutakaan tukea tullut, hän ryhtyi harjoittelemaan sitä telinevoimisteluaan kuin hullu. Suunnitteli kai länteen muuttamista jo silloin."

Yksi Komedienttien päähenkilöistä oli Arabella, juutalaistyttö, joka löysi kodin Schreierin sirkuksesta. Tässä kirjassa tapaamme Arabellan, mutta vain kirjeiden kautta. Kirjeissä hän kertoo elämästään ja juuristaan. Kukaan ei tiennyt mitään Arabellan juutalaisuudesta. Arabella oli ikuisesti kiitollinen, että sirkus otti hänet luokseen - kyselemättä tai utelematta. Yhtymäkohtia löytyy Budapestissa tänä päivänä toimivaan sirkukseen, joka ottaa vastaan ukrainalaisia pakolaisia. 

Tärkeä elementti kirjassa on taide, jolla on ollut lohdutusta ja voimaa antava merkitys kautta aikojen - olipa sitten kysymys maalaamisesta, kirjallisuudesta, valokuvauksesta, runoudesta tai musiikista. Musiikista tulee kirjan nimikin.  

Se, mikä tekee kirjasta koskettavan ja erityisen lukukokemuksen, on tapa, jolla Hirvonen käsittelee ihmissuhteita. Läheiset ihmissuhteet  antavat iloa elämään sekä tuovat turvaa, rakkautta ja energiaa. Vaikeina aikoina läheisistä ihmissuhteista saa lohdutusta ja voimaa. 

Lämmin suositukseni tälle kirjalle. 

Kirja on luettu myös blogeissa Hemulin kirjahylly ja Ja taas kirja kädessä.

tiistai 2. heinäkuuta 2024

Matti Reinikka: G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto

                                                                    
                                                    
                                                                  

 Matti Reinikka: G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Momentum Kirjat. 2024. 291 sivua

Arvostelukappale kirjailijalta

"Kuten todettua, on kertomuksemme päähenkilö Gunnar Ryynänen ja hänen ratkaisutoimistonsa kantaa G. B. Ryynäsen nimeä. Mistä siis tulee tuo B? Voisiko se olla Benjamin? Ei voisi. Entä sitten Bradley? Ei osu sekään veikkaus oikeaan. No miten olisi Björn? Nyt osuvat arvaukset niin kauas, että lienee syytä paljastaa asian todellinen laita. B:n taustalla väijyy niinkin juhlava nimi kuin Beowulf. Mistä lienee moinen nimi keksitty Gunnarille, sitä ei taida muistaa enää kukaan. Mutta komea ja melko jylhäkin se kieltämättä on."

Neljäkymmentäkolmevuotias yläkoulun matematiikanopettaja Gunnar Ryynänen osallistuu koulun auditoriossa muiden opettajien lailla opettajien koulutuspäivään. Opetushallituksen asiantuntija on koulutuspäivän pääpuhuja. Gunnarilla on jo valmiiksi tunteet pinnassa alkuviikon oppilaskahnausten vuoksi. Kouluttaja maalailee trendikkäitä mielikuvia tulevaisuuden koulusta, johon eivät kuulu liitutaulut eikä perinteinen opetus. Mutta Gunnar on toista mieltä. "Sinähän taidatkin olla sellainen luolamiesopettaja", hänelle sanotaan. Se on Gunnarille liikaa. Työsuhde loppuu siihen. Nyt on aika miettiä jotakin ihan uutta ja erilaista.

Vaihtoehto löytyy ilman sen kummempia etsiskelyjä. Mökki järven rannalla Pahkaputaalla jossakin Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon seutuvilla on täydellinen löytö. Laiskottelu uudessa mökissä viehättää aikansa, mutta joutilaisuus ei kuitenkaan ole Gunnarin juttu. Gunnar päättää perustaa ratkaisutoimiston. Hän laittaa ilmoituksen paikalliseen lehteen: "Onko sinulla ongelmia? Hyvä! Anna Ryynäsen ratkaista ne! G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto hoitaa arkaluontoisetkin tapaukset asiaankuuluvalla hienotunteisuudella." 

Sitten vaan odottamaan toimeksiantoja. Ja niitähän tulee, ihan laidasta laitaan. Lukion lehtorilta Eeva-Kaisa Batistinilta tulee ensimmäinen toimeksianto, mutta se osoittautuu leikkisäksi pilaksi. Seuraavaksi kirkkoherra Magnus Magnusen haluaa piiloutua, kun kiihkeät Westendin uusheränneet tulevat vierailulle. Päätetään haudata kirkkoherra maahan. Seuraavaksi Gunnarin kutsuu apuun terveyskeskuslääkäri Lisbe Lautuma, joka on varma, että hänen potilaansa inhoavat häntä, kun taas kunnanjohtaja Helene Uhlenbeckin ja hänen miehensä kanssa Gunnar suunnittelee jalkapallopelin uusilla säännöillä. Gunnarin suunniteltavaksi tulee myös hanke, jossa vanhemmille annetaan tukea ennen synnytystä ja synnyksen jälkeen. Kaikista toimeksiannoista Gunnar on selviytynyt, mutta kun tulee eteen haaste opettaa koiria puhumaan, se on jo liikaa. Ja vielä ennätetään vihkiä Magnusenille rakennettu luolasto, ja siinä ohella tehdään pieni ryöstökin. 

En osaa sanoa, mitä genreä kirja edustaa. Veijariromaani, seikkailuromaani vai jotakin muuta? Olipa genre mikä tahansa, teksti osui ja upposi. Vetävät ja hulvattomat juonen tapahtumat sekä naseva, osuva ja humoristinen tilannekomiikka olivat kirjan ehdottomia vahvuuksia. Vaikkakin  juttu meni välillä ihan överiksi, ei se haitannut. Yhtä kaikki, viihdyin Ryynäsen seurassa. Romaani on ihastuttavan hilpeää ja humoristista luettavaa, juuri sopivaa kesälukemista. 

G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto osoittaa, että Reinikka on jo kokenut kirjoittaja, vaikkakin tämä teos on hänen esikoisromaaninsa. Reinikka on aiemmin julkaissut novellikokoelman Paleosynnyttäjät, mutta varmaankin romaanin kirjoittaminen on ollut hänen tavoitteenaan. Nyt ensimmäinen romaani on ilmestynyt, onnea siitä! Toivon, että Reinikka jatkaa kirjoittamista, niin mieluinen lukukokemus tämä kirja oli.  





sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia. WSOY. 2024. Päällys Martti Ruokonen. 

Arvostelukappale kustantajalta

Sinikka Vuolan Myrskyn anatomia on ihastuttavan kaunis teos. Kirja on asettelultaan ilmava, sillä on tilaa hengittää. Kirjan kansi voimakkaine väreineen on kutsuva. Kaunis punainen kirjanmerkkinauha viimeistelee kauniin ulkonäön. Tällaiseen kirjaan tarttuu mielellään.

Tekstin asettelu - eri pituiset rivit, ei isoja alkukirjaimia, ei pisteitä, ei sivunumeroita, tekstin epäsymmetrinen asettelu sivuille - viittaa runoteokseen. Vuolan teksti on kyllä runollisen kaunista, mutta kyseessä ei ole runoteos, vaan takakannen tekstiä lainatakseni kyseessä on mosaiikkiromaani. 

Seitsemäntoistavuotiaat kaksostytöt asuvat erakoituneen isänsä kanssa. Isä on ollut sodassa sotakirjastonhoitajana ja on edelleen kiinni sota-ajassa. "toisina öinä isä huusi, valitti kovaan ääneen  minä ja isosisko emme aina ehtineet omia uniamme näkemään, kun korvatulpista huolimatta me kuultiin, miten isäukko painajaispäissään vaikeroi: yön hahmot imivät jälleen hänen sydäntään" Tällaisten öiden jälkeen koulu tuntuu mahdottomalta, ei millään pysty syventymään eläinoppiin tai kasvioppiin. Rehtori soittelee kotiin, isä lyö luurin rehtorin korvaan ja irrottaa töpselin seinästä. Mutta tytöt huolehtivat isästä, laittavat ruoan ja pitävät isän kiinni elämässä- onhan hän heidän isänsä. 

Äiti on lähtenyt. Minne ja milloin, sitä ei kerrota. Jää vaikutelma, että ei edes minäkertoja, toinen kaksosista, ole tietoinen, mitä on tapahtunut. Se vain on totta, että tyttö tuntee voimakasta äiti-ikävää. Jo pienenä hän on istunut rappusilla äitiä odottamassa, koululaisena hän on toivonut, että olisi äiti, jolle voisi kertoa koulutapahtumista. Mutta äitiä ei ole. "äiti, hämärä muinainen sana  täynnä nimettömiä varjoja, tuulen pullistamaa tyhjyyttä"

Vaihtelua isän elämään tuo Josef, isän sotakaveri, joka tulee vierailulle aina torstaisin. Yhdessä miehet juovat luumuviinaa ja muistelevat sotaa. Josef on hyvä, hän on elävä ja lämmin tyttöjä kohtaan, juttelee heidän kanssaan, kuulustelee kertotaulut ja läksyt, pelaa sakkia heidän kanssaan. Kiinnostavaa on, että kirjan henkilöistä Josef on ainoa, joka mainitaan nimeltä.

Sitten tulee mies. Ihana, tummasilmäinen mies. Mies on ystävällinen kaikkia heitä kolmea kohtaan. Isä odottaa miehen vierailuja, samoin kuin minäkertojan sisar. Ja minäkertoja kaikkein eniten. "pakahtuisin, jos en saisi nähdä sinua uudestaan  pakahtuisin, jos vielä näkisin sinut"  Katsellaan sormuksia, rakastellaan. Mutta miehen käytös on vilpillistä. 

Kirjassa on tuulella merkittävä rooli. Tuuli kulkee mukana minäkertojan elämässä, näkee tytön sisään, kuulee kaiken, mitä puhutaan ja on aina läsnä eri tavalla eri tilanteissa. "tuuli on tuhatkasvoinen: ensin hyväilee, sitten kurittaa"

Luen, että Sinikka Vuola on kotoisin Raumalta. Ensin ajattelen, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Raumalle; puhutaan vanhasta kaupungista ja raatihuoneesta. Mutta ei tässä ole Raumasta kysymys. Takakannen tekstin mukaan liikutaan jossakin keskieurooppalaisessa kaupungissa, ehkäpä Prahassa.  

Vuola kirjoittaa taitavaa kieltä, jota on ilo lukea. Kun tarinan rytmiin pääsee kiinni, se vie mennessään eikä pisteettömyys tai sivujen numeroimattomuus haittaa yhtään. Kirjassa on montakin tarinaa, on minäkertojan tarina, isän tarina, Josefin tarina, tuntemattoman rakastetun tarina ja tuulen tarina, joita voi ajatella itsenäisinä osioina, mutta yhdessä ne muodostavat tunteikkaan, hyvin lähelle tulevan kokonaisuuden. 


lauantai 29. kesäkuuta 2024

Päivä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä

 


Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät viettää juhlavuotta: 40 vuotta. Se on todella merkittävä ikä kirjallisuustapahtumalle. Siksipä päivien teemaksi oli valittu juhla. Tapahtuma on maksuton ja se kerää vuosittain yli 10 000 kävijää.

Itselleni käynti Vanhan kirjallisuuden päivillä oli ensimmäinen, mutta ei varmaankaan viimeinen. Ohjelmaa oli mukavasti. Tapahtuman kivijalkana toimii antikvaarinen kirjamyynti, paikalla oli todella runsaasti antikvariaatteja. Lisäksi tapahtumasta löytyy yli 40 kirja-alan toimijaa, mm. uuden kirjan myyjiä, kustantajia sekä yhdistyksiä.

Ennen tapahtumaa kävin ystäväni kanssa tutustumassa Tyrvään kirjakauppaan, joka todennäköisesti on vanhin kirjakauppa Suomessa nyt, kun Uudenkaupungin kirjakauppa meni konkurssiin. Samoin vierailimme Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa.

Tyrvään kirjakaupan kirjakellari

                                           Pukstaavin kaunis rakennus



Kirjailijalavalla kirjojaan esitteli kuusi kirjailijaa, joista monet olivat paikalliskirjailijoita ja/tai esikoiskirjailijoita.

Vasemmalla Jani Hiltunen kertoo kirjastaan Teho-osasto, jossa hän käsittelee tyttärensä vakavaa sairastumista. Tämä tapahtui 12 vuotta sitten. Tytärtä hoidettiin kolme viikkoa Turun keskussairaalan teho-osastolla.

Keskellä Tuija Siltamäki, jonka kirja Ihan hyvä - pärjäilyä suorittamisyhteiskunnassa käsittelee nimensä mukaisesti erilaisia yhteiskunnan asettamispaineita. Kirjaan on haastateltu joukko ihmisiä, joiden taustat ovat hyvin erilaisia. Siltamäki totesi: "Helpompi on elää niin, ettei koko ajan tarvitse olla onnellinen."

Oikealla Maria Anttoora kertoo runoteoksestaan Jäkäläsydän. Kirja on hänen esikoisteoksensa. Hän toteaa, että opettajien kannustuus on ollut äärettömän tärkeää.

Vasemmalla Ilona Tomi, jonka kirja Huijari on "aikalaisdiagnoosi siitä, kuinka huonosti ihmiset voivat". Päähenkilö luo toivoa ja muuttaa jokaista kirjan henkilöä tavalla tai toisella.

Keskellä Vesa Vares, jonka dekkarin Luoti lehtitalossa tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Vares luonnehtii dekkarinsa edustavan cosy crimea, jossa on mukana yhteiskunnallisia teemoja.

Iltapäivän pääsessio päivien teeman mukaisesti oli Suomalaisen kirjallisuuden parhaat bileet. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Tommi Liimatta ja Peter Sandström sekä juontajana Päivi Jokitalo. Kertakaikkisen mukavaa, humoristista ja virkistävää kuunneltavaa. Käsiteltiin kyseisten kirjailijoiden kirjoissa kuvattua juhlintaa, kahvinjuontia ja ruokia, sukulaisten roolia juhlinnassa ja parasta mahdollista miljöötä juhlinnalle. Lopuksi kirjailijoilta kysyttiin, kenen kirjallisen henkilön kanssa he lähtisivät bilettämään. Peter Sandström valitsi Viivin ja Wagnerin, Ann-Christin Antell Juhani Ahon vaimonsa kera ja Tommi Liimatta yksityisetsivä Philip Marlowen.
Kenet sinä valitsisit?

Hieno päivä! Ensi vuonna uudelleen.


                                                  

keskiviikko 26. kesäkuuta 2024

Tuire Malmstedt: Luusaari

 

Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula & Co. 2024. Metso & Vauramo -sarja. Kansi: Tuomo Parikka. 304 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lappalainen katosi maanantaiaamuna 7.6. palatessaan kotiin yövuorosta Mukkulan palvelutalossa. Vuoro oli loppunut seitsemältä, minkä jälkeen hän oli lähtenyt kävellen kotiin. Hän oli laittanut äidilleen viimeisen tekstiviestin matkalta kello 7:18 ja sanonut tulevansa kotiin vasta aamupäivällä, koska tapaisi vanhan tutun."

Jyväskylästä tihkuu huolestuttavia uutisia. Kaupungissa on tapahtunut useita salaperäisiä katoamisia, nuoria aikuisia - sekä poikia että tyttöjä - on kadonnut. Minkäänlaisia vinkkejä ei löydy, pankkikortteja ei ole käytetty eikä puhelimiin vastata. Myös kadonneiden omaiset ovat ymmällä eivätkä pysty millään tavalla olemaan avuksi. Katoamistapauksia selvittävät vanhat tutut rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso Jyväskylän poliisista. 

Kahden kuukauden aikana on tapahtunut jo neljä katoamistapausta. Sitten katoamisissa on pieni tauko, mutta nyt tulee jälleen ilmoitus: Henna Lappalainen, 19-vuotta, on kadonnut palatessaan töistä kotiin. Poliisit tutkivat tapauksia, vertailevat katoamisia, tutustuvat nuorten taustoihin ja tutkivat nuorten sometilit, mutta mitään yhteistä nuorten välillä ei tunnu olevan. Onko kyseessä mahdollisesti jokin järjestö, joka löytää uhrinsa sosiaalisen median kautta? Juuri kun Elmo ja Matilda kokevat olevansa kertakaikkisessa umpikujassa, tilanne menee yhä huonommaksi, kun poliisille tuttuja ihmisiä katoaa. 

Pian käy ilmi, että kadonneet henkilöt on todella kaapattu. Kaappaaja lähettää kirjeitä, joissa on käsittämättömiä numerosarjoja. Poliisit katselevat numerosarjoja ihmeissään, vaikka ovat varmoja, että numerosarjat sisältävät jonkin viestin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Utøya saarelta Norjasta 22.7.2011, jolloin saarella tapahtui joukkomurha, jossa kuoli 69 ihmistä. Tekijä oli Anders Behring Breivik. Ensin hämmennyin, miten Norjan joukkomurha voi liittyä juonen kulkuun. Kyllä se voi. Tosin mukana on monia muitakin juonen kuvioita, esille nousevat mm. äärijärjestö Sinivalkoinen haarniska ja satu Prinsessa Ruususesta. Malmstedtille tutulla tavalla lukijaa harhautetaan nerokkaasti mennen tullen. Lopussa erilliset sivutarinat sidotaan taitavasti yhteen. Yllättävää loppuratkaisua tuskin kukaan pystyy arvaamaan. Edellisessä kirjassa Lyijysydän Malmstedt vei lukijan Ravensbrückin keskitysleirille ja tässä kirjassa yksi juonikuvioista on Norjan joukkosurma vuonna 2011. Malmstedt näyttää, että dekkareissakin voi käsitellä vakavia, traumaattisia ja todellisia tragedioita, tragedioita, joita ihmiskunnan ei koskaan soisi unohtavan.

Luusaari on neljäs osa Metso & Vauramo -sarjassa. Aiemmin ilmestyneet osat ovat Lasitarha (2021), Lumihauta (2022) ja Lyijysydän (2023). Pidän Malmstedtin kirjojen nimistä, ytimekkäät, lyhyet kirjan nimet ovat mielestäni parhaita. Pikkuhiljaa lukija on päässyt tutustumaan tähän mainioon rikostutkijakaksikkoon. He ovat molemmat sympaattisia, työteliäitä ja ammattitaitoisia poliiseja. Hiljaisesta ja ujosta Matildasta on kuoriutunut sanavalmis ja älykäs rikostutkija sekä rakastava äiti adoptoidulle Siljalle. Elmosta ei voi olla pitämättä. Elmon kosinta on kerrassaan ihastuttava episodi. Ihmissuhteet nousevat kirjassa niin merkityksellisiksi, että välillä unohdin lukevani rikosromaania, jopa niin, että kyynelehtien luin kirjan viimeisiä lukuja.

On ilo nähdä, että suomalaisten naisdekkaristien rikosromaaneiden taso nousee koko ajan. Yksi kärkinimistä on ehdottomasti Tuire Malmstedt. Malmstedtin kirjoitustyyli on sujuvaa, selkeää ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on intensiivinen ja monikerroksinen psykologinen trilleri.


lauantai 22. kesäkuuta 2024

Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

 


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Aula & Co. 2024. Espanjankielinen alkuteos Poeta chileno. Suomentanut Sari Selander. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 459 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Runoilijan urasta haaveileva Gonzalo tapaa santiagolaisessa yökerhossa Carlan, ensimmäisen rakkautensa. He tuntevat edelleen yhdeksän vuoden jälkeen vetovoimaa toisiaan kohtaan, mutta paljon on tapahtunut sitten seurusteluaikojen, vaikkapa se, että Carla on nyt kuusivuotiaan Vicenten yksinhuoltaja. Vicente on kiinnostavan oloinen herkkä lapsi. Oscuridad-kissa oli alkanut oudosti laihtua, ja pian selvisikin, mihin Whiskasit hävisivät. Vicentestä oli tullut kissanruoasta riippuvainen. 

Gonzalo ja Carla tapailevat ja ennen kaikkea rakastelevat. "Seuraavien viikkojen aikana alkoi jo perhetarinan luonnostelu puistokävelyjen ja pistaasijäätelöiden lomassa, mutta kumpikaan heistä ei vielä silloin osannut kuvitella, että tuosta luonnostelmasta syntyisi jonakin päivänä kirja." Kaikki tuntuu luontevalta, myös Gonzalon muutto Carlan luo. "Liikaa suunnittelematta. Liikoja miettimättä." Pian nämä kolme muodostavat perheen. Gonzalo ottaa vakavasti roolinsa isäpuolena. Vicenten kasvattaminen on hänelle "suurenmoinen haaste", ja lopulta hän onnistuukin nousemaan tehtävänsä tasalle. Näin kuluu kuusi vuotta.

Sitten kirjallisuutta opettava Gonzalo saa apurahan tohtoriopintoja varten New Yorkiin. Carla suuttuu, koska hänelle ei ole kerrottu mitään. Niinpä Gonzalo pakkaa kirjansa ja lähtee omille teilleen. Vicente perii isäpuolensa rakkauden runoutta kohtaan eikä halua lähteä opiskelemaan yliopistoon äitinsä Carlan ja isänsä Leonin suostutteluista huolimatta. Vicenten unelma isäpuolensa lailla on tulla runoilijaksi.

Kahdeksantoistavuotiaana Vicente tapaa Prun, 31-vuotiaan amerikkalaisen toimittajan, joka kirjaimellisesti on eksynyt Santiagoon. Kun Pru kertoo, että hänen tulee kirjoittaa juttu Chilestä lehteään varten, aihe löytyy helposti: chileläiset runoilijat, mutta eivät ne kuuluisat ja kuolleet kuten Neruda tai Mistral, vaan pikemminkin elävät, eteenpäin pyrkivät runoilijat. Pru ottaa haasteen vastaan. Haastateltaviksi runoilijoiksi valitaan yksitoista miestä ja yksi nainen. "Naisia on vähän, eivätkä he ole kovin hyviä, mutta se on patriarkaalisen kapitalismin vika, ei heidän." Eräs haastatelluista runoilijoista toteaa: "Se, että joku Chilessä kertoo olevansa runoilija, on yhtä yleistä kuin ilmoittaa olevansa huippukokki Perussa, ammattilaisjalkapalloilija Brasiliassa tai malli Venezuelassa." Tämä osio tarjoaa lukijalle kiinnostavaa tietoa chileläisistä runoilijoista sekä heidän tuotannostaan. Mukana on myös otteita heidän runoistaan.

Viimeisessä osiossa Vicente ja Gonzalo tapaavat monen vuoden jälkeen. Tämä monimutkaiseksi osoittautuva jälleennäkeminen on mielestäni yksi parhaimmista romaanien lopetuksista - niin paljon tunnetta latautuu isäpuolen ja pojan välisiin keskusteluihin. 

Chileläinen runoilija on kaunis, koskettava ja myös hauska rakkauden julistus runoudelle ja runoilijoille nostaen esille runouden lisäksi useita muitakin teemoja. Kirjassa pohditaan, mitä tarkoittaa olla mies eri rooleissa - isänä, isäpuolena, opettajana, runoilijana, rakastajana, puolisona. Esille nousevat myös perhesuhteet tai oikeammin perhesuhteiden toimimattomuus, kuinka valitsemme perheemme ja kuinka petämme heidät. Pienin oivalluksin Zambra kuvaa tapahtumia useista näkökulmista eri aikatasoilla. Lukeminen edellyttää lukijalta aktiivista otetta. Mutta Zambra palkitsee lukijansa. Kirjan ihmissuhteet, tapahtumat ja eri aikatasot yhdistyvät toisiinsa melko monimutkaisilla solmuilla, joiden päät kirjailija sitoo yhteen siististi ja tyylikkäästi.

Rakenteeltaan teos on jaettu neljään pitkään lukuun: "Varhaistuotanto", "Perhepuoli", Poetry in motion" ja "Muistojen puisto". Zambran kirja on ovela ja taitavasti kirjoitettu. Zambra taitaa tarinankerronnan monissa muodoissaan. Kielessä on voimaa, maagisuutta ja omaperäistä huumoria. Kiitoksen ansaitsee Sari Selander erinomaisesta käännöksestä. Sanna Meilahden kansi on onnistunut. Onpa Oscuridad-kissakin päässyt kanteen.

Alejandro Zambra on itse runoilija ja kirjallisuuden yliopisto-opettaja Santiago de Chilessä. Chileläisen kirjallisuuden, erityisesti runouden tuntemus, sekä myös hänen rakkautensa runoutta kohtaan, tulevat hyvin esille tässä kirjassa. Zambra kirjoittaa kauniisti runouden merkityksestä. "Sanat satuttavat, värähtelevät, parantavat, lohduttavat, resonoivat, pysyvät."


keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet. Tammi. 2022. 375 sivua.

Silja kasvaa vakaumuksellisessa todistajaperheessä. Isä, äiti ja veli Sami ovat vannoutuneita Jehovan todistajia. Perhe käy aktiivisesti kokouksissa valtakunnansalissa, lukee Raamattua, Vartiotornia ja Herätkää-lehteä sekä tekee kenttätyötä. Uskonto on läsnä kaikessa ja kaikkialla. Se määrittää, mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä, kenen kanssa saa olla kaveri, kenen kanssa taas ei. Äiti tuomitsee kaverisuhteet maallisten nuorten kanssa, koska turvallisinta on hankkia kaverit seurakunnan sisältä. 

Silja on jo koululaisena kuuliainen Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle tarjoamassa Vartiotornia ja saa kasteen jo teini-ikäisenä. Vahvasta uskosta huolimatta Silja kokee, että koulussa on vaikea olla, kun aina on erilainen. Ei voi olla uskonnan tunneilla eikä tunneilla, kun käsitellään joulua, äitienpäivää tai pääsiäistä. Aamunavauksen ajan Silja odottaa käytävässä. Kenenkään syntymäpäiville ei voi mennä, koska sellaisia ei vietetä jehovalaisissa perheissä. Äiti kehottaa tuomaan jehovalaiset näkökannat esille koulussa asiassa kuin asiassa, mutta on selvää, että se ei ole helppoa murrosikäiselle nuorelle.   

Kirjan toinen iso teema jehovalaisuuden ohella on syömishäiriöt. Jehovan todistajille ulkoinen olemus on tärkeä. Vaatetuksen tulee olla siistiä, joskin vaatimatonta, ulkonäön tulee olla huoliteltu. Lihavuus ei pue Jehovan todistajaa. Kuinka pahalta tuntuukaan, kun äiti ohjeistaa lukiolaista Siljaa pudottamaan painoaan. "Siinä vaan mässytät ja turpoat kuin sika". Ja kyllähän ne kilot lähtevät, mutta seuraukset ovat ankarat.

Lukion jälkeen Silja ei halua hakeutua yliopistoon, vaikka hänen todistusarvosanansa ovat aina olleet erinomaisia. "Aloitan tienraivauksen, sanon. - Aion keskittyä Jumalan tahdon tekemiseen." Silja muuttaa paikkakuntaa. Kalenteri on täynnä kenttäsopimuksia viikon jokaiselle päivälle ja lisäksi siivoamisella pitää hankkia rahaa elämiseen. Paineet ovat kovat. Silja sairastuu bulimiaan ja viettää puolitoista vuotta psykiatrisella osastolla. 

Kirja on autofiktiivinen kuvaus Nissisen kuulumisesta jehovalaiseen yhteisöön, hänen syömishäiriöstään ja lopuksi eroamisesta jehovalaisesta yhteisöstä. Nissinen oli 27-vuotias erotessaan Jehovan todistajista. Nuoresta iästään huolimatta Nissinen (s. 1988) on saanut etäisyyttä jehovalaisuuteen ja pystyy kuvaamaan uskonnon mukanaan tuomaa ahdasmielisyyttä kiihkoilematta. Jos jehovalaisuus ei ole lukijalle tuttua, kirja antaa luotettavaa perustietoa Jehovan todistajien opeista. Kyseessä ei ole aivan mitättömän pieni uskon järjestö, sillä Jehovan todistajien jäsenmäärä oli Wikipedian mukaan Suomessa vuoden 2016 lopussa 17 979. 

Takakansitekstin luettuani mietin, miten yhteen kirjaan mahtuu kaksi isoa teemaa: jehovalaisuus ja syömishäiriöt. Mutta kyllä ne mahtuvat ja vieläpä erinomaisesti. Näin kirjasta tulee nuoren Siljan kasvukertomus ja samalla myös selviytymistarina. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu. On ilo huomata, miten selkää ja kikkailematonta kieltä esikoiskirjailija pystyy kirjoittamaan. Olen ollut Joensuussa Camilla Nissisen kanssa samalla luovan kirjoittamisen kurssilla. Muistan, että hän luki mielellään kirjoittamiaan tähän kirjaan tulevia tekstejä, emmekä voineet muuta kuin todeta, että tässähän on ihan valmista tekstiä.

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos This Time Tomorrow. Suomentanut Elina Salonen. 349 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

New Yorkissa asuva 40-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Alice on melko tyytyväinen elämäänsä. Hän rakastaa New Yorkia, erityisesti sen monimuotoisuutta ja -ilmeisyyttä. Kävelyt New Yorkin kaduilla ovat parasta, mitä Alice tietää. Alicella on ihan hyvä työ. Hän työskentelee Belvederen, kalliin yksityiskoulun, valintatoimistossa. Itse asiassa oppilaitos on sama, missä hän itse oli opiskellut. Seurustelusuhde Mattin kanssa johtaa Mattin kosintaan, mutta Alice tuntee, että avioliitto ei ole hänen juttunsa ja niinpä hän ei voi muuta kuin vastata kielteisesti. 

Yksi vakava huolenaihe Alicella on. Se on hänen isänsä terveys. Isä on nyt sairaalassa, ja vaikuttaa siltä, että elinpäiviä ei ole enää paljoa jäljellä. Isä Leonard on Alicelle hyvin tärkeä. Alicen ollessa lapsi isä oli kirjoittanut romaanin Ajan veljet, joka kertoi kahdesta aikamatkailijaveljeksestä. Kirja oli ollut menestys, ja siitä oli tehty myös TV-sarja. Toinen isän kirjoista Ajan aamu oli valittu vuoden 1998 parhaaksi kirjaksi.

Alice menee ravintolaan parhaan ystävänsä Samin kanssa juhlistamaan syntymäpäiväänsä. Samin lahjapaketista löytyy viehättävän tiaran lisäksi kehystetty valokuva. "Kuvassa hänellä ja Samilla oli kummallakin tiara, naruolkaiminen yöpaita ja tummaa huulipunaa. Sam piteli olutpulloa ja Alice tupakkaa, josta veti henkosia. He tuijottivat kameraa silmät viirulla." Silloinkin Alicella oli syntymäpäivä, hän oli täyttänyt 16 vuotta. Erottuaan Samista Alice menee ravintolaan, ottaa taksin, oksentaa katuojaan ja herää seuraavana aamuna isänsä asunnosta todetakseen, että hän viettää parhaillaan 16-vuotissyntymäpäiväänsä kotonaan yhdessä rakkaan isänsä ja Ursula-kissan kanssa.

Alice on lähtenyt aikamatkustamaan. Kyseessä on kiinnostava aikamatkailun muoto. Siinä Alice palaa aina 16-vuotissyntymäpäiväänsä ennen palaamista nykyisyyteen. Aikamatkatessaan Alice tekee arviota tähänastisesta elämästään ja pohtii, mitä hän tekisi toisin, jos se olisi mahdollista.   

Tähän aikaan huomenna on viihdyttävä ja myös koskettava rakkaustarina. Alice rakastaa yli kaiken boheemia yksinhuoltajaisäänsä. Straub kuvaa kauniisti tytär-isä -suhdetta, ja kirja antaakin ymmärrystä isä-tytär -suhteen erityisyydestä. Kirjassa New Yorkilla on iso rooli ja kirja onkin mieluista luettavaa kaikille New York -faneille. Myös aikamatkailun ystäville kirja tarjoaa taatusti kiinnostavan lukukokemuksen. Straub kutsuu lukijat mukaansa nostalgiselle aikamatkalle 1990-luvulle.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Ana Reyes: Talo puiden suojassa #dekkariviikko

 

Ana Reyes: Talo puiden suojassa. Sitruuna. 2024. Englanninkielinen alkuteos The House in the Pines. Suomentanut Arto Konttinen. Kansi: Laura Noponen. 361 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Lukioaikana kirjan päähenkilö Maya ja Frank, selvästi vanhempi salaperäinen mies, seurustelevat. Frank kiehtoo Mayaa salamyhkäisyydellään. Mies kertoo rakentavansa mökkiä ja kun se valmistuu, hän vie Mayan sinne tutustumiskäynnille. Maya ihastuu mökkiin, se on suoraan kuin satukirjasta. Se on lämmin ja kodikas, tuli rätisee takassa ja illallinen kiehuu liedellä. Aika kuluu nopeasti Frankin kanssa, mutta jälkeenpäin Maya joutuu toteamaan, ettei hän muista kaikkea, mitä on tapahtunut. Eräällä kerralla Frank pyytää Mayan parhaan ystävän Aubreyn puhelinnumeroa. 

Sitten Aubrey, rakas ystävä, täysin terve 17-vuotias nuori nainen, yht'äkkiä kaatuu kuolleena maahan. Aubrey oli silloin Frankin seurassa. Tapahtuma järkyttää Mayaa kovasti. Hän lähtee Bostoniin opiskelemaan ja pyrkii kaikin tavoin unohtamaan ystävänsä järkyttävän kuoleman. "Mayn elämä jakautui kahtia: aikaan ennen ja jälkeen Aubreyn kuoleman." Unohtamiseen ja tässä päivässä elämiseen Maya tarvitsee Klonopin-pillereitä. Ensin unilääkkeeksi, sittemmin myös päivisin. Annokset suurenevat ajan kuluessa. On selvää, että vieroitusoireet alkavat, kun ostoskanavien sulkeuduttua Mayan on lopetettava pillereiden syöminen. Eikä tästä voi puhua kenellekään, ei edes poikaystävä Danilla ole aavistustakaan Mayan pillereistä. 

Mutta menneisyyttä ei pääse pakoon. Asuttuaan seitsemän vuotta Bostonissa Maya näkee sosiaalisessa mediassa YouTube-videon, rakeisen kuuden minuutin pätkän valvontakamerakuvaa, joka oli kuvattu ravintolassa Pittsfieldissä Massachusettsissa, Mayan kotikaupungissa. Kamerakuvassa ravintolaan astuu kaksi ihmistä, "jotka vaikuttavat aivan tavanomaiselta parilta: iältään kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva mies ja hiukan tästä nuorempi nainen." Ei epäilystäkään, mies on Frank. Pian nainen heilahtaa ja rysähtää kasvoilleen päin pöydän pintaa. Nainen kuolee. Näin Maya on jälleen todistamassa, kuinka nuori nainen kuolee Frankin seurassa. Onko näiden naisten kuolemalla jokin yliluonnollinen perusta? Onko Frank jollain tavalla sidottu kuolemiin? Vai onko vain sattumaa, että Frank on läsnä, kun naiset kuolevat? 

Oman juonikuvionsa muodostaa Mayan isän kirja. Isä oli guatemaalainen, joka oli ammuttu kuoliaaksi vanhempiensa kotitalon ovensuussa Guetemalassa. Tämä tapahtui vuonna 1990 isän ollessa vain 22-vuotias. Maya menee Guatemalaan isoäitinsä hautajaisiin ja saa sillä matkalla ukiltaan manillakirjekuoren, jossa on Mayan isän ennen kuolemaansa kirjoittama dekkari Minä unohdin, että olin kuninkaan poika.

Lähtökohta kirjan juonelle on kiinnostava. Menneisyyttä ei voi paeta, mutta onko unohtaminen mahdollista tai ainakin helpompaa, jos menneisyyttä ei voi kunnolla nähdä eikä muistaa? Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, toinen aikajana johtaa Aubreyn kuolemaan ja toisessa Maya palaa kotikaupunkiinsa selvittämään Aubreyn kuolemaa. Lukijan päätettäväksi jää miettiä, kuinka luotettavaa Mayan kerronta on, koska hänellä on selkeästi aukkoja muistoissaan. Mayan isän kirjan mukaantulo kirjan juoneen tuntui aluksi päälle liimatulta, mutta kirjan lopussa kirjailijan sitoessa kaiken kauniisti yhteen, Mayn isän kirjakin saa merkityksensä.

Talo puiden suojassa on Reyesin esikoisteos. Pidin synkästä sadunomaisesta tunnelmasta, hyvin rakennetuista henkilöhahmoista ja ennen kaikkea yllätyksellisestä juonesta, joka piti otteessaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka koordinoi tempausta. 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.


maanantai 10. kesäkuuta 2024

Kaarina Griffiths: Lintumies

Kaarina Griffiths: Lintumies. Cornwall-mysteeri. Otava. 2024. Kansi Anna Väänänen. 384 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Meren syliin (Otava 2023) aloitti uuden Cornwall-mysteeri -dekkarisarjan. Pidin paljon kirjasta ja niin pidin myös tästä sarjan toisesta osasta Lintumies. Molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat Cornwallin kauniisiin maisemiin.

Pieneen Mawnan Smithin kylään on tulossa taidefestivaali. Tapahtumaan, joka on rakennettu kolmekymmentäluvulla vaikuttaneen surrealistimaalari Max Ernstin taiteen ympärille, odotetaan paljon taiteen ystäviä. Mutta eivät kaikki ole innoissaan tapahtumasta. Osa kyläläisistä suhtautuu festivaaliin ehdottoman kielteisesti.  "Tässä kylässä ei mitään maailmanmainetta tarvita. Hyvin on tultu toimeen ilmankin. Sardiinin pyynnillä on eletty."  Kun kyläläiset vielä pubissa väittelevät tilaisuuden tarpeellisuudesta, kaksi teiniä rynnistää sisään pubiin ja huohottaa: "Kirkontornissa on Lintumies! Ihan helvetin pelottavaa!" Ensin nuorten kokemus tuntuu ihan huuhaalta, mutta vanhemmat kyläläiset muistavat, että Lintumies oli nähty kylässä "joskus seitsemänkymmenluvulla." 

Ei mene monta päivää, kun kyläläisiä järkyttää uusi tapahtuma. Paikallinen rakennuttaja Logan Denzell löydetään kuolleena makaamasta selällään hiekkapolulla kirkontornin vieressä. Miehen kummassakin sieraimessa on musta linnun sulka. Rikostarkastaja Paul Diggins kutsutaan paikalle. Onko nuorten näkemällä Lintumiehellä ja Loganin murhalla yhteyttä, pohtii Diggins. Sitä kysyy myös Evening Star otsikossaan "Tappoiko Lintumies paikallisen rakennuttajan?" Lisäksi uhrin suuhun oli laitettu paperirulla, jossa oli sanat keskiviikko, veri. Diggins on täysin ymmällä. "Täytyy totuuden nimessä sanoa, että en tiedä, mistä päästä aloittaa, Diggins myönsi. - On vaikea hahmottaa, mikä on tällä hetkellä tärkeintä, kun tutkinta elää koko ajan ja uutta tapahtuu, ennen kuin ehdimme selvittää vanhojakaan."

Diggins oli jo aiemmin tehnyt hyvää ja tuloksia tuottavaa yhteistyötä suomalaisen profiloijan Antti Honkasen kanssa. Diggins kutsuu Antin mukaan tutkintaan, koska tuntuu ilmeiseltä, että uhreja saattaisi tulla lisää. Antti osaa kertoa, että uhrin suusta löytynyt paperirulla liittyy Max Ernstin Seitsemän tappavaa elementtiä -taidekirjaan. 

Lisää järkyttäviä tapahtumia on tulossa. Syttyy tulipalo, ja uusi paperirulla löytyy: tiistai, tuli. Juttu on alituisesti Antin mielessä. "Koko keissi oli täynnä mystisiä elementtejä, mutta tunne vatsanpohjassa sanoi Antille, että tässä ei ollut kyse lintumiehistä, unien tulkinnasta tai surrealistisesta taiteesta. Tässä oli kyse jostain kouriintuntuvasta, henkilökohtaisesta motiivista."

Vielä tapahtuu paljon. Vielä löytyy yksi paperirulla, jossa on teksti tuntematon. Kyläläiset saadaan tehokkaasti peloteltua mystiikalla ja lintumiestarinoilla. Rikosvyyhti vain paisuu, kun vielä kaiken lisäksi tulee ilmi sodanaikainen natsiyhteys. Lopulta palaset naksahtavat paikoilleen ja moniulotteinen kuvio saa päätöksensä.  

Kirjassa on paljon sellaista, mistä pidin. Pidin Cornwallin maisemista, joita Griffiths kuvaa kauniisti ja tarkkanäköisesti. Eli kuten kirjan takakannessa todetaan, dekkari "on kuin nojatuolimatka Cornwallin jylhiin maisemiin." Kirjassa on autenttisuuden tuntua, eli lukija voi aistia, että kirjailijalle on tuttua sekä Cornwallin maaseutu että brittiläinen elämäntapa teehetkineen, pubeineen ja puutarhoineen. 

Pidin paljon jo Griffithsin ensimmäisestä dekkarista Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales 2018). Lintumiehestä näkee, miten kirjailijan kirjoitustaito on vuosien varrella kehittynyt. Lintumiehen sujuvasti kirjoitettua sekä huumorin ja sarkasmin värittämää tekstiä on ilo lukea. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja. Erityisesti Diggins ja Antti tulivat minulle läheisiksi. Kivasti kirjailija on saanut Cleo-korpin sijoitetuksi mukaan juoneen. Henkilöluettelo kirjan alussa oli apuna runsaan henkilömäärän hallinnassa. Kiitos myös Anna Väänäselle onnistuneesta kannesta.

Sarjan jatkoa mielenkiinnolla odottaen.


Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka koordinoi tempausta. 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.


tiistai 4. kesäkuuta 2024

Sarah Lark: Tulikukkien aika

 

Sarah Lark: Tulikukkien aika. Bazar. 2024. Alkuteos Die Zeit der Feuerblüten. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Kansi Timo Numminen. 973 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Tarinankerronnasta tuli pian jokailtainen tapa, jota pieni matkaseurue odotti innolla koko päivän. Rasittavan päivämatkan jälkeen oli mukava saada muuta ajateltavaa. Gibson kertoili värikkäästi englantilaisten näytelmien ja ritariseikkailujen tarinoita, ja Cat muisti aina jonkin maamerkin, vuoren, valtavan suuren kauripuun tai järven, jonka tarinan Te Ronga oli kertonut. Maorien uskon mukaan koko luonto oli elävä, jokaisessa vuoressa ja puussa eli jumala tai henki, joka oli onnellinen tai murheellinen, saattoi rakastua tulisesti, tuntea kateutta, mustasukkaisuutta tai kiukkua ja usein vihasi katkerasti vihollisiaan."

Sarah Lark tunnetaan Uudesta-Seelannista ja Karibiasta kertovista sarjoistaan. Larkin Uusi-Seelanti -sarjassa ilmestyi neljä osaa ja Jamaika-sarjassa kaksi osaa. Larkin historialliset romaanit ovat olleet myyntimenestyksiä kautta maailman. Tulikukkien aika aloittaa toisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan. Sarjan toinen osa Simpukoiden soitto julkaistaan suomeksi syksyllä 2024.

Palataan ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1837. Ida Langen Saksassa asuva perhe haluaa rakentaa uutta tulevaisuutta ja lähtee Uuteen-Seelantiin, jossa tulijoille on luvattu maata ja vapautta. Ida on tuntenut ihastusta koulukaveriinsa Jenschin Karliin, jonka kanssa hän luki kouluaikana samoja kirjoja. Eikä Idan tunne ole yksipuolinen. Karlista eroaminen tuntuu ikävältä, mutta perhettä on seurattava, tietää Ida. Idan vastahakoisuutta lisää vielä se, että hänet on luvattu vaimoksi Ottfriedille - Idan mielipidettä kuulematta. Tiukka uskonnollinen kasvatus ei anna Idalle voimaa vastustaa perheensä päätöstä.

Laivamatka Sankt Paulilla Uuteen-Seelantiin on pitkä ja uuvuttava. Matkaa tehdään puoli vuotta. Mutta luvassa on omat maat ja oma kylä heti, kun päästään maihin, sen voimalla kestetään laivamatkan kurjuus. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin heille on luvattu. Sitten ostetaan maata joen partaalta, mutta uudisasukkaat eivät voi tietää, mitä tapahtuu joen tulviessa.

Toisaalla Uudessa-Seelannissa samana vuonna 1837 nuori tyttö Kitten varttuu satamakaupungin bordellissa ja tietää hyvin, että kohta on myös hänen vuoronsa ansaita elantonsa ilotalossa. Se tuntuu Kittenistä täysin sietämättömältä ja hän tekee rohkean päätöksen. Hän karkaa, pakenee sisämaahan ja uskoo vahvasti löytävänsä elämälleen uuden suunnan. Yhteensattumien summana Kitten tulee adoptoiduksi maoriheimoon. Saksan- ja englanninkielentaitoisena hänestä on iso apu maoreille, kun he käyvät kauppaa saksalaisten ja englantilaisten uudisasukkaiden kanssa. Hän - nyt Cat tai Poti maorin kielellä - on onnellinen ja tyytyväinen, hänestä välitetään ja hänestä pidetään huolta.

Mutta jälleen kohtalo puuttuu peliin ja Catin on jätettävä maoriheimo. Taas hän on yksin ja hänen itsensä on tehtävä kaikki päätökset. Kuin kohtalon oikusta Ida ja Cat kohtaavat. Nuorten naisten välille muodostuu vahva ystävyys- ja luottamussuhde, jota eivät menneisyyden uhkaukset, perheiden koettelemukset eivätkä sydänsurut katkaise. Yhdessä he pääsevät lähemmäksi haluamaansa vapautta, vaikka joutuvatkin kokemaan ikäviä ja kauhistuttavia vastoinkäymisiä.

Olin heti täysillä mukana tarinassa. Ida ja Karl Saksassa sekä Kitten Uudessa-Seelannissa olivat sympaattisia nuoria, joihin juonen edetessä ennätti tutustua hyvin. Pidin paljon jo pelkästään Uuden-Seelannin kuvauksesta. Kauniit maisemat ja maan historia jättivät minuun jälkensä, erityisesti alkuperäiskansojen tapojen ja uskomusten kuvaukset. Samoin oli kiinnostavaa lukea saksalaisyhteisön sopeutumisesta uuteen ympäristöön ja uuteen kulttuuriin.

Larkin kirjoitustyyli on viihdyttävää, kevyttä ja tunnelmallista. Kirjaa oli miellyttävä lukea, vaikkakin kirjan laajuuden vuoksi (liki 1000 sivua) sen fyysinen käsittely oli haasteellista. Tapahtumiin liittyy paljon draamaa ja romantiikkaa, mitkä nekin pitävät yllä lukijan mielenkiintoa yllä ihan kirjan loppusivuille saakka.

Kirjan jälkisanoissa Lark kertoo tarinan faktoista ja fiktion osuudesta. Tapahtumat sijoittuvat todelliseen ympäristöön, ja kaikesta huomaa, että Lark on jälleen tehnyt laajaa taustatyötä. Se on kannattanut, sillä kirjan tarina todellakin kantaa. Koska kirjassa ei valitettavasti ollut karttaa, google oli kovassa käytössä. Mielenkiinnolla odotan sarjan toista osaa.