Tuire Malmstedt: Jehki

 

Tuire Malmstedt: Jehki. Aula & Co. 2026. Kansi: Mika Tuominen. 282 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Miten upeasti Malmstedt aloittaakaan Jehkin: "Minä muistan meidän viimeisen yhteisen päivämme paremmin kuin ensimmäisen. Tutun tundramaiseman. Aavat vihreät nurmet, matalat varvikot, ruskeat hiekkaläiskät. Maasta kohoavat kivikot. Jäämerestä jylhinä nousevat kallioseinämät ja hyisenä puhaltavan tuulen." Jo näistä muutamista riveistä pystyin päättelemään, että tämä kirja ei tule olemaan pettymys. Eikä se totisesti ollut, päinvastoin, kirja kuuluu ehdottomasti Malmstedtin parhaimmistoon. 

Prologin minä-kertoja on Nina Nordbø, joka on utsjokelaisen miehensä Jehki Vallen kanssa retkellä Jäämeren rannalla Tanahornissa. Sytytetään nuotio ja ihaillaan maisemia. Jehkin puhelin soi, ja hän menee autolle puhumaan. Nina odottaa ja odottaa, mutta Jehki ei palaa. Jehkiä ei koskaan löydetä.

Menee kymmenen vuotta. Ninan suru on saanut monia muotoja, suru on tuntunut mielessä ja kehossa. Nyt vasta - kymmenen vuoden jälkeen - Nina tuntee itsensä niin vahvaksi, että uskaltautuu avaamaan Jehkin työhuoneen. Jehki oli ollut teologi ja kirjailija. Teologiaa opiskellessaan hän oli kiinnostunut muinaisuskonnoista ja oli julkaissut niihin liittyen kolme kirjaa. Jehkin työhuoneesta Nina löytää Jehkin julkaisemattoman käsikirjoituksen Kuolleiden sielujen valtakunta.

Nina tekee rohkean päätöksen. Hän irtisanoutuu oikeuspsykologin virasta KRP:ssä, myy asunnon ja ostaa pakettiauton, joka palvelee asuntona. Nina lähtee ajamaan kohti Berlevågia Jäämeren rannalle ja ryhtyy heti selvittämään Jehkin katoamista.

Isa Karos ja Metso & Vauramo -sarjojen myötä Malmstedtista tuli yksi suosikkidekkareistani. Jehki aloittaa uuden Jäämeri-sarjan. Teos poikkeaa aiemmista sarjoista siinä, ettei kirjassa ole poliisia ratkomassa rikosta. On vain oikeuspsykologi Nina. Vaikka tosin ei tiedetä, liittyykö Jehkin katoamiseen lainkaan rikosta.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: vuodessa 2015, jolloin Jehki katosi ja vuodessa 2025, jolloin Nina palaa Berlevågiin. Toimivien aikatasojen rinnalla liikutaan myyttien maailmassa Jehkin Kuolleiden sielujen valtakunta -käsikirjoituksen tekstein. Muinaissaamelaisten kuoleman maa tulee lukijalle tutuksi, ja samalla käy ilmi, että teksteistä löytyy vihjeitä Jehkin katoamiselle.

Jehki on Malmstedtia parhaimmillaan. Psykologisesti tarkka ja monikerroksinen teos kietoutuu kiehtovasti pohjoiseen tarustoon. Taitavasti punottu juoni pitää otteessaan, ja Malmstedt onnistuu jymäyttämään ensivaikutelmiinsa jumiutunutta lukijaa - ainakin minua - moneen kertaan ennen kuin yllättävä totuus paljastuu. Kirja käynnistää lupaavasti uuden Jäämeri-sarjan.

Lisäplussa tulee Mika Tuomisen onnistuneelle kannelle.

Tuire Malmstedt: Lintusielu

 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula & Co. 2025. Kansi: Laura Noponen. 284 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Lintusielu on viides osa Metso & Vauramo -dekkarisarjassa. Alusta pitäen sarja on ollut kiinnostava ja tasokas, aivan kuten Malmstedtin aiempikin Isa Karos -sarja. 

Eri puolilta Jyväskylän kaupunkia löytyy yksinäisiä, tuntemattomia lapsia, jotka ovat langanlaihoja, huonosti puettuja ja puhumattomia. Lapset ovat mysteeri, koska heihin ei saada mitään kontaktia. Käy ilmi, että kaikkien lasten kaulassa on nimilaatta. Nimet herättävät ihmetystä. Poliisi joutuu miettimään, pilaileeko joku heidän kanssaan. 

Elmo Vauramolla on edelleen vaikeuksia keskittyä työhönsä tai oikeastaan mihinkään. Inarin kuolemasta on vähän yli vuosi, mutta suru on edelleen voimakkaana läsnä. Inari on läsnä jokaisessa Elmon päivässä. Elmosta tuntuu, että lohtua antaa vain Reino-koira. "Kuolema on pahin eläville, isoisällä oli ollut tapana sanoa. Elmo tajusi vasta nyt, mitä se tarkoitti." Ujosta Matilda Metsosta on kuoriutunut älykäs rikostutkija. Adoptoitu tytär Silja pitää äidin vakaasti arkipäivässä kiinni, kun äidin ajatukset tahtovat ajautua pohtimaan kadonneiden lasten mysteeriä. Natalia Linnainmaa on uusi vahvistus, samoin kuin Isa Karos -sarjasta tuttu poliisi Niiles Aarnikoski. Yksikköä johtaa Selma Lahtinen. 

Tällä porukalla lähdetään selvittämään lasten mysteeriä. Elmo ja Matilda selvittävät kadonneiden arkistoja sekä myös rikosarkistoja, mutta sopivia osumia ei löydy. Kun vielä Tuomiojärven rannalta löytyy kuollut mies, Jyväskylän poliisi on täystyöllistetty. Tuntuu, ettei mikään lähde aukeamaan. Ja kaiken lisäksi poliisit vuorotellen saavat konekirjoitettuja viestejä, joissa on otteita Veljeni Leijonanmieli -kirjasta.

Kuten Malmstedtin dekkareissa aiemminkin, myös Lintusielussa seurataan kahta aikatasoa. Heti kirjan alkupuolella on sydäntäsärkevä kuvaus Laukaan Pernasaaren koulukodin suljetulta osastolta, jossa 15-vuotias Myrtsi kertoo omista ja pikkuveljensä Lintan rankoista kokemuksista koulukodissa. Lisäksi avautuvat sisarusten lapsuuden lohduttomat kokemukset. "Ja mikä meidän rikos on? Se ettei meidän vanhemmat, opettajat ja ohjaajat enää jaksanut meitä." Onneksi lapsilla on ihana, välittävä ja rakastava mummo, joka kutsuu pikkuveljeä Lintusieluksi. Mutta mummo kuolee. "Mun hommaksi jäi pysytellä hengissä ja pitää myös Lintta ja pikkusisko elävien kirjoissa."

On selvää, että lopussa erilliset aikatasot sidotaan yhteen. Yllättävää loppuratkaisua tuskin kukaan pystyy arvaamaan. 

Malmstedtin Lintusielu on älykäs ja monikerroksinen dekkari, joka tempaa mukaansa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Juoni on rakennettu taitavasti ja se pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Kirjan uskottavat ja huolella työstetyt henkilöhahmot tekevät lukukokemuksesta entistäkin nautittavamman. Lintusielu on Metso & Vauramo -dekkarisarjan viides ja viimeinen osa. Sarjan kiinnostavuus on kasvanut kirja kirjalta, ja sen osien nimet ovat erittäin onnistuneita. Kaikki ovat lyhyitä nimiä ja alkavat samalla kirjaimella: Lasitarha (2021), Lumihauta (2022), Lyijysydän (2023), Luusaari (2024) ja Lintusielu (2025). Suosittelen vahvasti koko sarjaa, ja se kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä.

Tuire Malmstedt: Luusaari

 

Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula & Co. 2024. Metso & Vauramo -sarja. Kansi: Tuomo Parikka. 304 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lappalainen katosi maanantaiaamuna 7.6. palatessaan kotiin yövuorosta Mukkulan palvelutalossa. Vuoro oli loppunut seitsemältä, minkä jälkeen hän oli lähtenyt kävellen kotiin. Hän oli laittanut äidilleen viimeisen tekstiviestin matkalta kello 7:18 ja sanonut tulevansa kotiin vasta aamupäivällä, koska tapaisi vanhan tutun."

Jyväskylästä tihkuu huolestuttavia uutisia. Kaupungissa on tapahtunut useita salaperäisiä katoamisia, nuoria aikuisia - sekä poikia että tyttöjä - on kadonnut. Minkäänlaisia vinkkejä ei löydy, pankkikortteja ei ole käytetty eikä puhelimiin vastata. Myös kadonneiden omaiset ovat ymmällä eivätkä pysty millään tavalla olemaan avuksi. Katoamistapauksia selvittävät vanhat tutut rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso Jyväskylän poliisista. 

Kahden kuukauden aikana on tapahtunut jo neljä katoamistapausta. Sitten katoamisissa on pieni tauko, mutta nyt tulee jälleen ilmoitus: Henna Lappalainen, 19-vuotta, on kadonnut palatessaan töistä kotiin. Poliisit tutkivat tapauksia, vertailevat katoamisia, tutustuvat nuorten taustoihin ja tutkivat nuorten sometilit, mutta mitään yhteistä nuorten välillä ei tunnu olevan. Onko kyseessä mahdollisesti jokin järjestö, joka löytää uhrinsa sosiaalisen median kautta? Juuri kun Elmo ja Matilda kokevat olevansa kertakaikkisessa umpikujassa, tilanne menee yhä huonommaksi, kun poliisille tuttuja ihmisiä katoaa. 

Pian käy ilmi, että kadonneet henkilöt on todella kaapattu. Kaappaaja lähettää kirjeitä, joissa on käsittämättömiä numerosarjoja. Poliisit katselevat numerosarjoja ihmeissään, vaikka ovat varmoja, että numerosarjat sisältävät jonkin viestin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Utøya saarelta Norjasta 22.7.2011, jolloin saarella tapahtui joukkomurha, jossa kuoli 69 ihmistä. Tekijä oli Anders Behring Breivik. Ensin hämmennyin, miten Norjan joukkomurha voi liittyä juonen kulkuun. Kyllä se voi. Tosin mukana on monia muitakin juonen kuvioita, esille nousevat mm. äärijärjestö Sinivalkoinen haarniska ja satu Prinsessa Ruususesta. Malmstedtille tutulla tavalla lukijaa harhautetaan nerokkaasti mennen tullen. Lopussa erilliset sivutarinat sidotaan taitavasti yhteen. Yllättävää loppuratkaisua tuskin kukaan pystyy arvaamaan. Edellisessä kirjassa Lyijysydän Malmstedt vei lukijan Ravensbrückin keskitysleirille ja tässä kirjassa yksi juonikuvioista on Norjan joukkosurma vuonna 2011. Malmstedt näyttää, että dekkareissakin voi käsitellä vakavia, traumaattisia ja todellisia tragedioita, tragedioita, joita ihmiskunnan ei koskaan soisi unohtavan.

Luusaari on neljäs osa Metso & Vauramo -sarjassa. Aiemmin ilmestyneet osat ovat Lasitarha (2021), Lumihauta (2022) ja Lyijysydän (2023). Pidän Malmstedtin kirjojen nimistä, ytimekkäät, lyhyet kirjan nimet ovat mielestäni parhaita. Pikkuhiljaa lukija on päässyt tutustumaan tähän mainioon rikostutkijakaksikkoon. He ovat molemmat sympaattisia, työteliäitä ja ammattitaitoisia poliiseja. Hiljaisesta ja ujosta Matildasta on kuoriutunut sanavalmis ja älykäs rikostutkija sekä rakastava äiti adoptoidulle Siljalle. Elmosta ei voi olla pitämättä. Elmon kosinta on kerrassaan ihastuttava episodi. Ihmissuhteet nousevat kirjassa niin merkityksellisiksi, että välillä unohdin lukevani rikosromaania, jopa niin, että kyynelehtien luin kirjan viimeisiä lukuja.

On ilo nähdä, että suomalaisten naisdekkaristien rikosromaaneiden taso nousee koko ajan. Yksi kärkinimistä on ehdottomasti Tuire Malmstedt. Malmstedtin kirjoitustyyli on sujuvaa, selkeää ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on intensiivinen ja monikerroksinen psykologinen trilleri.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Tuire Malmstedt: Lyijysydän. Aula & Co. 2023. Kansi: Tuomo Parikka. 303 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Yhtäkkiä luurangon leuat lonksahtivat sijoiltaan kuin Vanhan Pappilan uhrilla, koko luuranko hajosi pienempiin osiin, luut alkoivat putoilla yksi kerrallaan ja lopulta valuivat Matildan sormien välistä kuin hiekka. Yksi hiekkanoro jäi roikkumaan sormien väliin, Matilda tarkasteli sitä ihmeissään. Se olikin ketju. Kaulaketju, jossa roikkui sydänriipus."

Tuire Malmstedtin Metso & Vauramo -dekkarisarjassa on aiemmin ilmestynyt kaksi osaa: Lasitarha (2021) ja Lumihauta (2022). Olen pitänyt Malmstedtin tavasta rakentaa ja kuljettaa juonta, samoin kuin olen pitänyt elävistä henkilöhahmoista ja arvoituksellisista loppuratkaisuista. Siksi odotinkin innolla Metso & Vauramo -sarjan kolmatta osaa. Enkä pettynyt, en todellakaan.

"...surma vaikuttaa intohimorikokselta."

Kuten aiemmissakin Malmstedtin dekkareissa, tässäkin kirjassa seurataan useampia juonikuvioita. Nykypäivään sijoittuvassa tarinassa tapaamme jo tutut rikostutkijat Elmo Vauramon ja Matilda Metson. Heidät hälytetään paikalle, kun varsin erikoinen löytö paljastuu Jyväskylän Vanhan Pappilan kellarin alta. Siellä on nuoren naisen ruumis. Nainen on mahdollisesti ollut raskaana ja on haudattu kellarin alle 1960-70 -luvuilla. Uhrilla on sydänriipus kaulassa. Mullan alta löytyy peltirasia, jonka sisällä on hapertunut vauvan pitsimekko.   

"Sisälläni kasvaa paholaisen siemen."

Toinen juonilinja vie lukijan vuoteen 1943, Ravensbrückin keskitysleirille. Leirillä Irenen salanimeä käyttävä ranskalainen näyttelijä tekee kaikkensa pelastaakseen Magdalenan, äitinsä leirillä menettäneen pienen tytön. 

"Se oli kuin salainen viesti, josta vain he kaksi tiesivät."     

Kolmannen  juonikuvion tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään vuoteen 1968. Nuoret lukiolaiset viettivät vapaa-aikaa Viitaniemen baarissa. Jukeboksissa soi Paul Anka: "May tomorrow be sunny and bright". Mutta huominen ei ollut valoisa neljälle tytölle, joista kolme hukkui ja yksi hävisi Pyhä-Häkin kansallispuistoon.

"Jokin tässä kuviossa vaivaa minua, mutta palaset eivät vain loksahtele kohdilleen."

Elmo ja Matilda joutuvat tositoimiin. Seuraa lukuisia haastatteluja, tutkimusraporttien lukemista ja johtolankojen etsimistä. Asioiden selvittämistä vaikeuttaa vielä se, että useakin henkilö, jolta oli tarkoitus saada lisätietoja, kuolee salaperäisesti. 

Matildan voimavaroja vie kotielämä. Hänen adoptoimansa pikkuisen Siljan on vaikea sopeutua. Kotona Matildan kanssa on vaikeuksia, samoin kuin päiväkodissa. Pikkutyttö ikävöi perhettään. Elmollakin on haasteita kotona, mutta haasteet ovat mukavia. Hän ja Inari ovat ottaneet pienen koiranpennun, joka osoittautuu varsin eloisaksi lemmikiksi, jonka harrastuksiin kuuluu huonekalujen jyrsintä.  

Lopulta palaset naksahtavat paikoilleen ja moniulotteinen kuvio saa päätöksensä. Hienosti Malmstedt jälleen kutoo yhteen kolme erillistä juonikuviota saaden aikaiseksi jännittävän, monikerroksisen ja ovelasti rakennetun psykologisen trillerin. Kirjan vahvuuksia ovat inhimilliset henkilöhahmot sekä luonteva ja ytimekäs dialogi. Sivutarinat luovat syvyyttä juonen kehittelyyn. Keskitysleirikuvaukset ovat karua ja ravisuttavaa luettavaa. Ravensbrückin leiri oli yksi rankimmista natsien keskitysleireistä. Leiri oli tarkoitettu pelkästään naisille. Myös vartijat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Leirillä arvioidaan kuolleen lähes 100 000 vankia.

Dekkarit kannattaa lukea järjestyksessä, koska tarinat linkittyvät toisiinsa. 

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Tuire Malmstedt: Lumihauta. Aula & Co. 2022. Kansi: Tuomo Parikka. 301 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kotona Matilda sulkeutui huoneeseensa kuin teinityttönä. Ihmisten tapaaminen ja jopa puhelinkeskustelu Elmon kansa uuvutti hänet. Hänestä tuntui kuin hän olisi porojen järsimä puunrunko, pinta oli nakerrettu rikki. Ensimmäistä kertaa hän tuli ajatelleeksi, ettei välttämättä pystyisi palaamaan poliisintyöhönsä koskaan. Jos hän väsyi iloisen Nilla-Aslakin seurassa, miten hän voisi kohdata rikollisia ja uhrien omaisia?" (s. 111)

On upea tunne, kun kirjan kansien sulkeuduttua voi yksinkertaisesti todeta, että tässä oli kirja, jossa kirjailija on todella onnistunut. Tämä tunne minulle tuli luettuani Tuire Malmstedtin uusimman teoksen Lumihauta. Miten taitava Malmstedt onkaan kutoessaan jännittävää ja jopa väkivaltaista dekkarijuonta, joka pitää lukijan otteessaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti. Samalla kirjassa on kuitenkin paljon lämpöä, hellyyttä ja välittämistä. Hienosti Malmstedt sitoo  jännittävään juoneen mukaan myös aimo annoksen yhteiskunnallisuutta ja saa lukijan miettimään saamelaisten kohtelua.   

Lumihauta jatkaa Metso & Vauramo -sarja. Sarjan ensimmäisessä osassa Lasitarha (Aula & Co 2021) (linkki) rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso jäivät hieman vieraiksi, erityisesti hiljaisen oloinen Matilda. Nyt tässä osassa avautuu Matildan traaginen menneisyys, jonka kohtaaminen ei ole helppoa Matildalle. Mukaan tapahtumiin kirjailija kietoo myyttejä ja uhrimenoja harjoittavan kultin, jotka tuntuvat varsin luontevilta ilmiöiltä saamelaisympäristössä.

Elmo Vauramo ja Matilda Metso työskentelevät Jyväskylän poliisiasemalla. Heidät hälytetään paikalle, kun käy ilmi, että jyväskyläläisessä kerrostalossa on tapahtunut mitä raa'in teko. Asunnossa on surmattu viisihenkinen perhe hyvin väkivaltaisella tavalla. Mutta mikä erikoisinta, perheen pieni tytär löytyy pyykkikorista ja ihmeellistä kyllä, täysin vahingoittumattomana. Elmo ja Matilda saavat tehtäväksi murhien selvittämisen, mutta Elmo huomaa jäävänsä yksin, koska Matilda vain katoaa. Matildalle raa'at teot olivat liikaa, ja hän tuntee, että hänen on lähdettävä. Hän lähtee toipumaan lapsuudenmaisemiinsa pohjoiseen, Angelin kylään. Mutta lepoa Matildalle ei ole luvassa lapsuuden maisemissakaan. Hän tapaa vanhoja nuoruuden aikaisia tuttujaan ja naapureitaan. Käy ilmi, että Matildalla on yksi elossa oleva sukulainen. Hänet Matilda haluaa löytää. Mutta osoittautuu, että tehtävä ei ole helppo, Angelin kylä on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Matildan ei toivota kaivelevan menneisyyttään. "Älä etsi paikkaa, jota ei tässä hetkessä ole olemassa. Se on luonnotonta ja vain rikkoo sinut." (s. 135) Pelon vallassa kaikki tuntuvat vaikenevan. Matilda kohtaa myyttien maailman, johon vanha kansa on vakaasti uskonut. "Vanha kansa eli uskomusmaailmassa, jossa henget olivat kaikkialla. Puilla ja kivilläkin oli omat henkensä. Siinä heidän maailmassaan se oli ihan uskottavaa." (s. 92) 

Samaan aikaan Elmo työskentelee murhatutkimuksen kimpussa Jyväskylässä. Johtolankoja ei tunnu löytyvän, mutta erään valokuvan perusteella Elmo saa yhdistetyksi lankoja yhteen. Elmo ei saata uskoa johtopäätöksiään. Vaikuttaa, että jutulla olisi jotakin tekemistä Matildan menneisyyden kanssa. Paljon pitää vielä tapahtua ja monen salaisuuden tulee aueta ennen kuin tutkimus saadaan päätökseen. 

"Tämä on lumihauta, eikä me päästä täältä ikinä pois". (s. 75)

Pidin alun pitäen kirjan ytimekkäästä nimestä. Ja nimelle löytyikin luonteva selitys Matildan menneisyydestä. Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa tälle sarjalle. Viimeistään tällä viidennellä rikosromaanilla Malmstedt sijoittuu suomalaisten naisdekkaristien kärkijoukkoon.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha

                                        
Tuire Malmstedt: Lasitarha. 2021. Aula & Co. Kansi: Tuomo Parikka. 361 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hän muisti Elmon varoittavat sanat, ja omatunto, joka oli niitä harvoja asioita, jonka hän enää kuuli, piti sinnikästä ääntä taustalla. Lilja keskittyi ja sai äänen katoamaan. Hänellä oli oikeus tähän, suorastaan velvollisuus. Eikä kukaan voinut syyttää häntä tutkinnan häirinnästä, hänhän vain viestitteli vanhan työkaverinsa kanssa." (s. 228)

Lilja on Henrin äiti. Lilja rakastaa Henriä yli kaiken. Mutta Henriä ei enää ole, on vain muistot, joita Lilja joutuu vaalimaan yksin. Dementoituneesta miehestä ei ole tukea. Yhä edelleen Lilja jaksaa toivoa saavansa Henrin takaisin, vaikka ymmärtääkin, että hänen toiveensa on täysin epärealistinen. Henri on nimittäin ollut kadoksissa jo vuosia, tarkasti ottaen kaksikymmentäseitsemän vuotta, yhdeksän kuukautta ja viisi päivää. Henri oli kadotessaan seitsemänvuotias ja nyt hän täyttäisi kolmekymmentäviisi vuotta. Henri katosi koulun metsäretkellä. "Lilja irrottaa kätensä poikansa kädestä bussipysäkillä ja antaa tämän juosta tien yli kouluun. Henri kääntyy vielä portilla katsomaan äitiään, hymyilee ja vilkuttaa. Poika on innoissaan tulevasta Hitonhaudan retkipäivästä. Poika katoaa värikkäiden takkien ja reppujen täplittämälle koulunpihalle. Katoaa." (s. 49)

"4-vuotias Lenni kadonnut leikkipuistossa." (s. 49)

Elmo Vauramo on äskettäin siirtynyt työskentelemään Jyväskylän poliisilaitokselle. Työympäristö on varsin erilainen kuin hänen edellinen työpaikkansa Helsingissä. Nyt hän työskentelee kuusihenkisessä rikostutkintayksikössä, jossa vallitsee mukava, leppoisa ja lähes perheenomainen tunnelma. Elmo saa työkaverikseen hiljaisen oloisen, mutta hyvin tarkkanäköisen Matilda Metson. Ensimmäiseksi yhteiseksi tapaukseksi he saavat pienen nelivuotiaan Lennin katoamisen. Lenni oli kadonnut äkkinäisesti puistossa. Hänestä jäi jälkeen vain kenkä. Tutkimukset aloitetaan. Mutta kukaan ei ole nähnyt mitään, ei ohikulkijoita, ei autoja, ei mitään. Jotenkin Lennin on täytynyt kadota. Miksi kenkä on jäänyt puistoon? Elmo ja Matilda tutkivat kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin johtolangat, he jopa avaavat vanhojen rikostapausten arkiston. Kun jotakin valoa alkaa näkyä, onko jo liian myöhäistä? 

"Pieniä lasihelmiä joka paikassa! Äiti, se on lasitarha." (s. 361)

Luettuaan lehdestä Lennistä Liljalle palautuu jälleen mieleen Henrin katoaminen. Hän päättää vielä kerran paneutua Henrin katoamiseen ja etsiä tällä tavalla lohtua suruunsa. Hän haluaa tavata kaikki mahdolliset henkilöt, jotka mahdollisesti muistaisivat jotakin Henrin kuolinpäivästä. Poliisi tekee tiukkaa tutkintaa Lennin katoamisen tiimoilta. Asiat monimutkaistuvat ja aina tuntuu ilmaantuvan yhä uusia tutkintaa vaikeuttavia tekijöitä. Jännitys tiivistyy koko ajan ja lukija joutuu jo monesti pohtimaan, selviääkö pahuus ja siihen johtavat syyt. Ennättävätkö Elmo ja Matilda ajoissa vai jääkö rikos selvittämättä? 

Inhimillisyyttä jännittävään juoneen tuo rikostutkijoiden Elmon ja Matildan yksityiselämän avaaminen. Pala palalta avautuu Elmon lapsuuden rankka tapahtuma, jolla on ollut vuosien mittaiset vaikutukset Elmon elämään. "Siitä oli jo vuosikymmeniä, mutta tapahtuma ei ollut jättänyt häntä rauhaan." (s. 126-127) Matildallakin tuntuu olevan joitakin luurankoja kaapissaan, mutta niiden avaaminen jää todennäköisesti seuraavaan osaan. 

Ruotsista on noussut lukuisia hyviä naisdekkaristeja, mutta on ilo huomata, että suomalaisten naisdekkaristien rikosromaaneiden taso nousee koko ajan. Yksi alan kärkinimistä on ehdottomasti Tuire Malmstedt, joka sai paljon tunnustusta jo Isa Karos -sarjastaan. Pimeä jää (Myllylahti 2018) sai Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Lasitarha aloittaa uuden Metso & Vauramo -sarjan. Lasitarha on jännittävä psykologinen trilleri. Kirjan juoni on älykkäästi rakennettu ja hyvin koukuttava. Sivut kääntyvät vauhdilla, kun kirjailija imaisee lukijan mukaansa jakamaan Liljan lohdutonta surua. Pidin siitä, että tapahtumia avataan pikkuhiljaa, vaihe vaiheelta. Musiikinopettajana työskennelleen Liljan kuurous saa selityksensä, samoin kuin Lennin kenkä ja jopa Henrin katoaminen. Kirjailija liittää juoneen yllätyksellisiä uskonnollisia kellarikohtauksia. 

Kirjan aihe on rankka - aiheena aina yhtä puistattava. Lapsen katoaminen on jokaisen vanhemman painajainen. Millaista syyllisyyttä kantaisi opettaja, jonka valvomalta retkeltä katoaisi joku oppilaista? Lapsen katoaminen on ollut monien rikosromaaneiden aiheena. Mieleeni palautui Lasiavain-palkinnon saanut Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014) sekä Shari Lapenan Hyvä naapuri (Otava 2017). Ja varmasti lukijat väistämättä muistavat Natascha Kampuschin sieppausdraaman. Kirjan tapahtumat jäävät elämään mieleen. Pahuus, pahan olemus ja traumaattinen lapsuus mietityttävät. Miksi pimeää menneisyyttä ei vaan voi unohtaa?

Lasitarha ilmestyi 2.8.2021.

Lasihelmiä lasitarhassa. Kuva AA.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. Myllylahti. 2019. 341 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Silloin ymmärsin sen. Ihminen on paperia. Kerran rypistettyä ei saa koskaan suoristettua." (s. 334)

Tuire Malmstedtin Pimeä jää valittiin viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Eikä syyttä, dekkari todellakin ansaitsi palkintonsa. Mielenkiinnolla odotin uutta kirjaa enkä totisesti pettynyt.

Oravi on rauhallinen ja sympaattinen luontomatkailuun panostava pieni kylä Savonlinnassa. Kylän rauha järkkyy, kun metsästä löytyy pääkallo. Se on ihmisen pää. "Takaraivossa oli ammottava avohaava, ja sekä kasvoja että päälakea peitti rakkulainen, poimuinen ja mustunut kerros. Vaikutti siltä, että pää oli poltettu. Hiukset olivat palaneet." (s. 32) Poliisikaksikko Isa Karos ja Niiles Aarnikoski ovat ymmällään, muita ruumiinjäseniä ei löydy eikä ketään ilmoiteta kadonneeksi. 

Murhatutkinnan edetessä poliisi joutuu toteamaan, että heillä on vastassaan henkilö, jonka mielen on vallannut pimeys ja viha, henkilö, joka ampuu joutsenia ja kiskoo niistä sulat irti. Isa Karos on tiukoilla, hän joutuu murhaajan uhkauksien kohteeksi. Lisäksi häntä huolettavat omat yksityiselämänsä ongelmat. Lapsen kohtalo on avoinna, avioero on takana, edessä on lapsuudenkodin tyhjennys ja myynti. Onneksi on työkaverit! "Olin todella tyytyväinen, että minulla oli työyhteisönä juuri nämä ihmiset. He tekivät vaikeiden rikosten selvittämisestä mahdollista. He tekivät minun työssäolostani mahdollista." (s. 56) 

Kuten edellisessäkin kirjassa, Malmstedt kuljettaa kirjassa kahta muuta tarinaa, joista toinen sijoittuu Karjalaan, toinen Syyriaan.  Karjalaan sijoittuvassa tarinassa eletään vuotta 1944. Nadeshdan perhe on palannut evakkomatkan jälkeen takaisin Salmiin, mutta uusi evakkomatka odottaa jatkosodan alettua. Ortodoksisuus on vahvasti mukana perheen arjessa. Toinen sivujuonne kertoo Alepossa asuvasta Ayashasta. Vuosi on 2015. Ayasha joutuu pakenemaan ja tuskallisen pakomatkan jälkeen hän tulee Suomeen. Myös Ayshan tarinaan liittyy joutsen. Ayshan isä ohjeisti tytärtään: "Pyrkikää Pohjoismaihin, siellä loistaa pohjoisen valo. Ja pohjoisen puoliskon tähtitaivaalla, lapseni, siellä voit nähdä Joutsenen tähdistön." (s. 168) 

Malmstedt on jälleen  onnistunut luomaan otteessaan pitävän dekkarin. Kyseessä on vahva kirja vihasta, peloista ja ihmismielen pahuudesta. Moniulotteinen juoni on rakennettu ovelasti ja älykkäästi, lukija saakin jännittää loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille. Sivutarinat luovat uutta jännitettä ja syvyyttä juonen kehittelyyn. Uskon, että näistä sivujuonista olisi saanut vaikkapa omat kirjat. Pidän Malmstedtin kirjoitustyylistä, se on sujuvaa, selkeää ja vaivatonta lukea. Lopputuloksena on intensiivinen, monikerroksinen ja jännittävä psykologinen trilleri.  Odottelen mielenkiinnolla jatkoa-osaa ja toivotan Isalle kaikkea hyvää niin rikosten ratkaisemisessa kuin yksityiselämässä.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt: Pimeä jää. 2018. Myllylahti. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Minä olen Jumalan valittu. (s. 83)

Kun luin Pimeä jää -kirjan takakannen tekstin, tunsin oitis vetoa tähän kirjaan: kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle niin tuttuun  Savonlinnaan. Varsinainen tapahtumapaikka on parin sadan asukkaan Oravin kylä, joka nykyisin on osa Savonlinnaa.

Oravin kylän rauha järkkyy, kun käy ilmi, että kylässä on tehty raaka murha. Saimaan rannalta löytyy katiska, johon on sullottu pieni tyttö, 9-vuotias Sofia. Sofian kaulaan asetetussa puukorussa on kirjaimia ja sudenkorennot siivet. Koru jäljittelee tlingit-intiaanien käsityöperinnettä. Onko korulla jokin viesti kerrottavana? Viestiikö koru uusista murhista? 

Oravin kanava (Wikipedia)

Isa Karos ja Niiles Aarnikoski Savonlinnan poliisista saavat tehtäväkseen tämän epäinhimillisen murhan tutkimisen. Isa tuntee, että tehtävä on lähes ylivoimainen, niin äärimmäisen pahalta tällainen lapsen murha tuntuu. Katselin tyttöä ja nieleksin; sisuskaluni kääntyivät ympäri, ja ruokatorvessani tuntui jokin nykivän edestakaisin. (s. 41) Mutta Isa pystyy sulkemaan tunteet sisälleen, saa kootuksi itsensä ja tutkinta voi alkaa. Mutta valitettavasti kaksikko joutuu liian vaativan tehtävän eteen, mitään johtolankoja ei tunnu löytyvän. Päinvastoin, murhatutkimukseen tulee yhä lisää jännitteitä.

Minä suojelen sinua. Aina. (s. 83)

Kirjan minä-kertoja ylikonstaapeli Isa Karos kirjaa tapahtuneen murhan palasia keltaisille Post-in -lappusille työhuoneensa seinälle. Tein uusia lappuja, joihin kirjoitin: Puukoru. Ei Sofian oma. Sofialla ei ollut takkia. Harjuniemen koulu. Ritva Rissanen. (s. 97) Työkaverit naureskelevat hyväntahtoisesti Isan "todelliselle digijärjestelmälle". Lappusien paikkoja vaihdetaan, vanhoja lappusia poistetaan, uusia tulee tilalle, mutta murhatutkimus ei etene. Murhatutkimuksen edetessä valottuu Isan menneisyys. Isan ilottoman lapsuuden ja nuoruuden jälkeen elämään tulee ilo: aviomies Samuel. Samuel oli itsevarma, hänellä oli leveä hymy ja pilke silmäkulmassaan, ja hän näytti minulle, että elämässä oli iloa. Samuel opetti. että voin päästää irti ja antaa vain mennä. (s. 85) Mutta avioliiton onni ei ollut ikuista, perheeseen syntyvä autistinen tytär muutti tilanteen. Isan siviilielämä monimutkaistuu edelleen, kun käy ilmi, ettei lapsuuden parhaimpaan kaveriinkaan voi luottaa. 

Kirja lähenee loppuaan, mutta Isalla eikä myöskään lukijalla ole pienintäkään aavistusta murhaajasta. Murhaaja selviää, totta kai, mutta  loppuratkaisu on aivan uskomaton. 

Haluaisinpa todistaa hentokeijukorennon tanssia. (s. 157) 

Kun tähän kirjaan tarttui, ei sitä juuri voinut jättää kesken, niin hyvin se piti otteessaan. Malmstedt kirjoittaa sujuvasti. Luonteva dialogi vie kerrontaa jouhevasti eteenpäin. Kirjan juoni, joka saattaa vaikuttaa lukijasta aluksi mutkalliselta, on hyvin moniulotteinen ja kunnianhimoinen. Lukija hämmästyy, kun Savonlinnasta yht'äkkiä siirrytäänkin 1880-luvun Alaskaan tai vuoden 1943 Naarajärven sotavankileirille. Kaiken tämän Malmstedt sitoo yhteen ja lukija huomaa, että kaikella on tarkoituksensa. Isan kollegoista sympaattinen Niiles Aida-tyttärineen tulee lukijalle tutuksi. Itse Isa on työssään varsin kunnianhimoinen ja erittäin työteliäs, mutta mietin lukiessani, miksi päähenkilöstä on tehty niin vakava ja itselleen ankara, vaikka ollaan iloisessa Itä-Suomessa.

Pimeä jää on Malmstedtin esikoiskirja. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että kirjalle on tulossa jatko-osa. Kiinnostuneena odotan jatko-osaa ja sillä välin toivotan Isalle iloa ja positiivisuutta siviilielämään, jotta voimavaroja riittää rikosten selvittämiseen.