Näytetään tekstit, joissa on tunniste Soiluva Maire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Soiluva Maire. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 19. huhtikuuta 2020
Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille
Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinko Kustannus. 2020. Kansi: Iiris Kallunki. 191 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Isovanhemmilla ja erityisesti mummoilla on ollut kautta aikojen tärkeä rooli lastenlasten hoitamisessa. Vanhoissa maatalousyhdyskunnissa miniät muuttivat miehen kotitaloon, jolloin hoitoapua saatiin anopilta. Erityisen keskeinen mummojen rooli on esimerkiksi Afrikan maissa. Mummot hoitavat lastenlapsiaan, jos äiti lähtee siirtotyöläiseksi tai menehtyy vaikkapa aidsiin.
Maire Soiluva kiinnostui isovanhemmuudesta ja haastatteli ison joukon isovanhempia. Tuoreessa kirjassa äänessä ovat mummot, papat, mummit, vaarit, isoäidit, isoisät, mummat ja mamat. Heti kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että tarinat isovanhemmista edustavat erilaisia ihmiskohtaloita. Niin varmasti onkin, vaikkakin niin mukavaa olisi todeta, että isovanhemmuus on kaikille mummoille ja papoille upeaa aikaa, peräti elämän onnellisinta aikaa. Monille se sitä onkin.
Kirjassa isovanhemmuutta käsitellään teemoittain. Kirjailija lähtee liikkeelle lapsenlapsen syntymästä.
"Lapsenlapset ovat ihana ilo." (s. 14)
Lapsenlapsen syntymä on yleensä suuri onnenhetki isovanhemmille. Sitä tunnetta, joka jokaisella mummolla ja papalla on saadessaan lapsenlapsi ensimmäistä kertaa syliinsä, ei voi verrata mihinkään. Sen onnen ja kiitollisuuden tunteen haluaa aina säilyttää itsessään. Monilla isovanhemmilla on ilo olla mukana vauvan arjessa ja olla apuna nuorelle perheelle. "Herään joka päivä ajatellen, että mikään ei ole itsestään selvää, olemme etuoikeutettuja ja tämä on suurin rikkaus, mitä olemme voineet elämässämme saada." (s. 16) Lapsi kasvaa. Jos mummo ja pappa ovat hyväkuntoisia, he jaksavat touhuta lasten kanssa, leikkiä nukeilla ja autoilla sekä ulkoilla luonnossa. Sekä isovanhemmat että lapset nauttivat. Eräs isoäiti toteaakin viisaasti. "Anna lapsellesi ne ihan tavalliset arkiset asiat." (s. 39)
"Mitä me teimmekään lapsillemme, kun aloitimme kiinteän ruuan antamisen perunasta!" (s. 39)
Lasten kasvaessa haasteet lisääntyvät. Monesti isovanhempien on vaikea ymmärtää nuoren perheen kasvatusperiaatteita. Eräs isoäiti toteaa, että tuntuu peräti kummalliselta, miten lapsistamme on voinut yleensäkään tulla vanhempia, kun kasvatus ennen "perustui silkkaan tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen." (s. 39) Suuri haaste isovanhemmille tänä päivänä on sosiaalinen media. Älykännykät ovat tainneet kasvaa käteen kiinni. "Kun he tulevat älykännyköidensä kanssa, he istuvat sohvalla kumartuneena laitteidensa puoleen. He puhuvat meille tuntematonta kieltä whatsapeista ja juutuubeista, apseista ja sovelluksista. Me katselemme heitä kuin astronautti uutta kuuta - tavoittamattomissa on." (s. 50) Tämän ajan ilmiöt - ruokarajoitukset, ekologinen ajattelu, sateenkaariperheet - ovat isovanhemmille usein vierasta todellisuutta, mutta lastenlapsille tavallista arkea.
Niin mukava kuin olisikin todeta, että isovanhemmuus on ihanaa aikaa, se ei sitä ole kaikille isovanhemmille. On isovanhempia, jotka omasta halustaan eivät halua olla kanssakäymisissä lastenlasten kanssa ja on isovanhempia, joiden kanssakäymisen lastenlasten kanssa kieltävät lasten vanhemmat. Esteeksi saattaa tulla vaikkapa perinteinen anoppi-miniä -suhde.
Koskettavia ovat kirjan tarinat, kun isovanhemmat menettävät lapsenlapsensa. Varmaankin yleisin syy on lasten vanhempien avioero, jonka myötä yhteydet lapsenlapsiin vähenevät tai peräti katkeavat. Eräs mummi kertoo, että avioeron myötä 4- ja 6-vuotiaat lapset saivat tavata isäänsä joka toinen viikonvaihde, mutta mummi ei saanut tavata heitä koskaan. Eikä hän ole saanut tavata heitä lainkaan menneen seitsemän vuoden aikana. Joskus syy välien katkeamiseen on myös isovanhemmissa, esimerkiksi alkoholismissa.
Pidin tästä kirjasta. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Kirja on helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa yhdentekevä. On hyvä, kun kirjailija ei ole lähtenyt kikkailemaan isovanhemmuus-analyyseillä, vaan antaa aidon äänen isovanhemmille. Lukemisen jälkeen lukija jää miettimään kirjan tarinoita ja peilaa niihin omia kokemuksiaan. Tämä on monen mielialan kirja, välillä naurattaa ja välillä itkettää, niin koskettavia monet isovanhempien ovat.
Kirja on mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Kiitos Iiris Kallungille kauniista kannesta. Maire Soiluva on porilainen toimittaja ja kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut teokset Rakkautta ruudun takaa. Kumppani verkosta. (2017), Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. (2017) ja Autotallimies ja keittiön kuningatar sekä muita tarinoita puhumattomuudesta. (2018).
keskiviikko 17. tammikuuta 2018
Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi
Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. Aurinko Kustannus. Kannet, typografia ja taitto Iiris Kallunki. 223 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Sitä, mitä elämä on nyt, emme osanneet koskaan kuvitella. Onneksi. (s. 145)
Porilainen toimittaja ja kirjailija Maire Soiluva, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Rakkautta ruudun takaa, kuvaa uusimmassa kirjassaan vanhenemista.
Maire, 60 vuotta, pohtii omaa vanhenemistaan, muistelee omaa nuoruuttaan ja miettii, mitä kaikkea ikä tuo tullessaan. Mistä virastosta lupa? koostuu pienistä eri teemoja käsittelevistä luvuista. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Ihastuin hänen nerokkaaseen ja napakkaan taitoonsa käyttää huumoria kirjassaan. Myös oivaltavat sananlaskut lisäävät lauserakenteiden elävyyttä. Kirja on helppolukuinen, mutta ei yhdentekevä. Lukija jää miettimään asioita vielä lukemisen jälkeen.
Kirjan pääteemana on siis vanheneminen. Kaikki vanhenevat, se on tosiasia, mutta nykyisen asenteen mukaan emme saisi vanhentua emmekä saisi näyttää vanhoilta. Ikä ei saa näkyä. (s. 164) Tämä johtaa helposti vanhojen ihmisten eristäytymiseen kaikesta sosiaalisesta elämästä, koska he kokevat, etteivät kelpaa. On niin helppo sanoa, että mene ihmisten ilmoille. Ala vain jutella ihmisille, ota kontaktia. Kutsu kylään, mene jonnekin. (s. 174)
Toisaalta ikääntymiseen liittyy mukaviakin asioita. Ikääntyneenä voimme antaa itsellemme luvan ottaa elämästä kaikki ilo irti, enää ei tarvitse välittää, mitä muut meistä ajattelevat. Enää en jaksa olla vaatimaton, vaitelias ja ahkera. Näytän mitä osaan, sanon mitä ajattelen ja voipi olla, että pesen ikkunat vain kerran vuodessa, unohdan joulusiivouksen enkä edes mankeloi lakanoita. (s. 58) - Tähän voi varmasti yhtyä monikin ikääntynyt, minäkin, vaikka tosin siihen minusta ei ole, että jättäisin joulusiivouksen väliin.
Hymyilemään pisti sekin oivallus, että Maire bussissa matkustaessaan kehottaa nuorta naista, jonka laukku täyttää viereisen penkin, ottamaan laukun pois, jotta penkille voi istua. Näin olen itsekin halunnut tehdä monestikin, en vain ole saanut sitä tehdyksi.
Kirjan viehätysvoima on oivallisessa huumorin käytössä. Tässä otteessa Maire ystävineen pohtii elämän loppumista ja hautajaisia sekä sopivan uurnan valintaa. Ja lukija ei voi muuta kuin hymyillä.
Se oli Mailan näköinen, sellainen suoralinjainen ja neutraali, huomiota herättämätön. Mutta ilmoitus samalla sivulla kiinnitti huomiotani. - Muna uurna, erikoistarjouksessa. - Herranen aika, Anna totesi, tarvitaanko nyt niillekin omansa? Entä erikseen? En ole kuullutkaan, näytä. (s. 71). Kuolema tavoitti Annan, Mairen ystävän. Anna halusi, että minä puen. Ettei kukaan muu näe. Puhtaat alusvaatteet. Ehjät sukkahousut. Liivit. Hame. Kengät, käsilaukku. (s. 88) Käsilaukku, siellä oli virsikirja ja nenäliina. (s. 87)
Kuolemaa pohditaan kirjassa paljon, ehkä liikaakin, mutta onneksi huumorin sävyttämänä. Kuolema on yksi niistä asioista, joille on keksitty eniten kiertoilmaisuja. Joku heittää lusikan nurkkaan, toinen vaihtaa hiippakuntaa, joku siirtyy ilmavoimiin ja kolmas vain delaa. Voi myös siirtyä ajasta ikuisuuteen, kasvaa koiranputkea, palauttaa pizzan tai syödä porkkanaa alapuolelta. (S. 182)
Kaikkea kirjassa vanhenemiseen liittyvää en kuitenkaan täysin allekirjoita. Ensinnäkin, Maire on vain 60-vuotias. Hän on ulkonäöltään ränsistynyt - ainakin omasta mielestään, niin muistamaton - ainakin omasta mielestään. Tosiasiahan on, että 60-vuotias ei ole vielä vanha. Sehän on vielä parasta työssäoloaikaa. Kirjassa tulee esille myös usein vanhenemiseen liitettäviä kliseitä, mm se että vanhuksen elämään mahtuu vain yksi tapahtuma viikossa. Keskiviikon parturiin meno edellyttää kahden päivän valmistautumista ja loppuviikko menee ihmetellessä. Siinä se Mairen viikko meni.
Kirja oli mainiota luettavaa, mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Olisin kuitenkin toivonut kirjaan selkeämpää rakennetta, samoihin teemoihin (mm kuolema) palataan useissa luvuissa. Kiitos kirjan hyvästä kuvituksesta ja kuvaavasta kannesta.
Nyt sen uskaltaa sanoa, kun on tarpeeksi vanha. Että ennen moni asia oli myös oikeasti paremmin. (s. 153)
![]() |
| Maire Soiluva (kuva Leena Koivisto) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




