keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Femi Kayode: Pimeän jäljillä


Femi Kayode: Pimeän jäljillä. Bazar. 2022. Englanninkielinen alkuteos Lightseekers. Suomentanut Kristiina Vaara. Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen. 461 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan. Okrikassa, paikallisessa yliopistokaupungissa, on murhattu kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa. Nämä nuoret miehet - Winston, Bona ja Kevin - oli surmattu harvinaisen raa'alla tavalla. Väkijoukko oli hakannut nämä nuoret miehet ja sitten heidät oli poltettu. Murhat saatiin kuvatuksi ja myös videoiduksi, ja pian kuvat ja videot levisivät sosiaaliseen mediaan kaikkialla maailmassa. Nyt siis tiedetään, kuka murhasi opiskelijat, mutta kukaan ei tiedä, miksi heidät murhattiin. Eräs murhatun pojan isistä kääntyy Philip Taiwon puoleen ja pyytää häntä selvittämään, mitä todella tapahtui ja miksi pojat surmattiin. Philip ei ole etsivä eikä poliisi, vaan psykologi, joka tutkii rikoksia ja pyrkii määrittelemään, miksi ja miten rikokset tapahtuivat.

Pitkän harkinnan jälkeen Philip Taiwo ottaa tehtävän vastaan. Ensin Philip matkustaa monien vaiheiden jälkeen Lagosista Port Harcourtiin, joka aiemmin tunnettiin "Puutarhakaupunkina", mutta siitä kauneudesta ei ole enää mitään jäljellä. Philip joutuu hämmästelemään montaa asiaa kotimaassaan, koska hän on ollut monta vuotta pois Nigeriasta, ensin opiskelemassa ja sitten työskentelemässä USA:ssa.

"Ja Philip, en tiedä, onko minun asiani sanoa tätä, mutta olethan varovainen." (s. 254)

Heti Okrikaan saavuttuaan Philip huomaa, että hän ei ole tervetullut kaupunkiin. Philipille käy pian selväksi, että annetun tehtävän selvittäminen ei ole helppo. Joka puolella tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta hän on tyytyväinen, koska on saanut autonkuljettajaksi Chikan, miehen joka tuntee paikalliset tavat. Chika tuntee Philipiä paremmin nigerialaisen yhteiskunnan vaarat. Tapahtuu monia asioita, joita ei voi jättää huomiotta, vaikka ne eivät suoranaisesti liity Philipin tutkimukseen, mutta varmasti vaikuttavat siihen. Joudutaan epäilemään, onko poliisillakin jokin rooli murhissa tai niiden salailussa. Käy mm. ilmi, että Nigerian kaikissa  yliopistoissa tapahtuu enemmän tai vähemmän kulttiväkivaltaa. Philip joutuu pohtimaan, onko kulttitoiminnalla ollut jokin rooli nuorten murhissa. 

Jo lentokoneessa matkalla Port Harcourtiin Philip tapaa Salomen, kiinnostavan naisen, joka yllättää Philipin joka käänteessä olemuksellaan, tietämyksellään ja naisellisuudellaan. Salome haluaa auttaa Philipiä tutkimuksissa. Hän selittää syyn Philipille: "Mutta olet ollut täällä niin kauan, että näet kyllä jo, että tässä maailmankolkassa hyvin harvassa asiassa pätee järki. Varsinkin viime aikoina. Mutta minä haluaisin tietää, miksi se, jonka takia me kaikki olemme täällä, tapahtui. Jos voit löytää sille hulluudelle jonkin selityksen, kykenen ehkä taas katsomaan omaa kansaani häpeämättä. Siksi minä autan sinua." (s. 260) 

Philipin tehtävä ei ole helppo, ja juonen kiihtyvä syke pitääkin lukijan otteessaan loppusivuille asti. Kirjoittaja on valinnut kiinnostavan rikosteeman, hän ei pyri selvittämään murhan tekijöitä, vain ainoastaan syitä, miksi murhat on tehty. Tämä sekä myös se, että Kayode on ilmiömaisen taitava kirjoittaja, tekevät mielestäni tästä psykologisesta trilleristä erinomaisen lukukokemuksen. Näin ovat todenneet mm. The Times, Sunday Times, Independent ja Guardian, jotka valitsivat kirjan kuukauden parhaaksi rikosromaaniksi. Luen kirjan liepeestä, että kirjailija on kirjoittamassa jatko-osaa teokselle. Takuuvarmasti haluan lukea sen.

"Tässä maassa missään ei ole mitään järkeä." (s. 134)

Nigerialainen yhteiskunta herää kirjassa eloon. Sota ja vallan jatkuva vaihtuminen ovat hallinneet Nigeriaa aina itsenäistymisestä alkaen. "Muistan täsmälleen sen päivän, kun sota alkoi. Valkoinen mies oli lähtenyt, mutta kansat, jotka hän oli pakottanut olemaan yhtä, eivät enää halunneet olla yhtä. Igbot kulkivat kylästä toiseen Omagasta Aluuhun ja pyysivät miehiä liittymään taistoon, jonka tarkoitus oli erkaantua ja muodostaa Biafra." (s. 187) Kaunistelematta kotimaansa oloja kirjailija tuo esille Nigerian lukuisia epäkohtia ja vääryyksiä, mm. äärimmäisyyksiin menneen byrokratian. Autollakaan ei pääse ajamaan, ellei maksa korruptiomaksuja. Kidnappaukset ovat arkipäivää, aina taistellaan jostakin, kristittyjen ja muslimien yhteenotot ovat tavanomaisia. Lennot eivät kulje ajallaan, maantiet ovat ala-arvoisessa kunnossa, kansalaiset eivät voi luottaa kehenkään.

Vahva suositukseni tälle kiinnostavalle rikosromaanille!

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

 


Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena. 2022.  Kansi: Anna Makkonen. 256 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Tämäkin hämärä katoaa on Anna-Maria Eilittän toinen romaani. Kirja kuvaa ihmisten tavallista arkea kaikkine huolineen, murheineen ja onneksi myös iloineen. Päähenkilöiden arjen ilot ja murheet voisivat sijoittua mille ajalle tahansa, mutta kun pandemia ottaa vallan, lukija tietää, että nyt liikutaan tässä päivässä. 

Pörssimeklarina työskentelevä Lotta ja miehensä Riku ovat edenneet urallaan nopeaa tahtia. Näin on mahdollistunut mm. loistoasunnon ostaminen Helsingistä. Tosin upeasta asunnosta nauttimiseen ei juuri jää aikaa, koska hektiset työpaivät tahtovat venyä usein pitkälle iltaan. Pariskunnalla on kaksi lasta, Aatos ja Alma. Lotan ja Rikun avioliitto on arkipäiväistynyt, läheisyyden tunne puuttuu eikä alkuaikojen hekumointia enää ole. Ainakin Lotasta tuntuu, että juuri muita puheenaiheita kuin lapset ei ole. 

Lotan kaukana pohjoisessa asuville vanhemmille Vuokolle ja Einolle tulee kutsu lähteä Helsinkiin lastenvahdeiksi. Lotta ilmoittaa, että aviopari tarvitsee parisuhdeviikonlopun Roomassa. Vaikka junamatka on pitkä ja vaivalloinen, vanhemmat lähtevät pyyteettömästi Helsinkiin. He tuntevat itsensä vieraiksi loistoasunnossa, josta heidän mielestään puuttuu kodinomaisuus. Mutta he haluavat olla avuksi tyttärelleen, koska vanhempien vaistolla he ymmärtävät, että Lotan elämässä kaikki ei ole kohdallaan. Tosin käy niin, että parisuhdeviikonloppua ei tule eikä ollut edes suunnitteilla. Lotta matkustaa Roomaan ja Riku Berliiniin. 

Vuokko ja Eino ovat tyytyväisiä palatessaan takaisin pohjoiseen. Siellä on heidän kotinsa, tuttu ja ja turvallinen tupanen, siellä on heidän koiransa Tuhma sekä läheinen ja rakas vast'ikään leskeksi jäänyt naapuri Valo. Ikä painaa jo kahdeksankymppisiä Vuokkoa ja Einoa. Sairaus varjostaa heidän molempien elämää, Vuokolla on syöpä ja Einolla reuma. Lisäksi pandemia kurittaa omaa, kyläläisten ja koko maailman elämää. Kun naapurin Valo sairastuu, tuntuu että suru ja taakka ovat liian raskaita kantaa. Onneksi heillä on toisensa. Takana on pitkä yhdessäolo. Rakkaus ja toisen arvostaminen leimaavat vanhusten arkea. Kun Vuokko vaipuu omaan maailmaansa kotisohvalla, Eino ei moiti häntä, vaan pyrkii huonosta voinnistaan huolimatta hoitamaan jokapäiväisiä asioita.  

Tämäkin hämärä katoaa on pienoisromaani, johon mahtuu hyvin paljon. Ajattelin kirjan alussa, että tapahtumat keskittyvät Lotan ja Rikun elämään, mutta loppujen lopuksi suuremman roolin kirjan tapahtumissa saavat Vuokko ja Eino. Ja hyvä niin. Niin sympaattisesti, elämänmakuisesti ja eleettömästi kirjailija kuvaa tuon vanhan pariskunnan elämää. Minulle lukijana tuli tunne, että astelin siellä heidän tähtien kirkastamaa lumista polkua kohti saunarakennusta ja pujahdin saunomaan yhdessä Vuokon kanssa. Myös Lotta tuli minulle läheiseksi, samoin kuin sympaattinen pikku Alma. Kirjailija onkin hyvin taitava kuvatessaan naisten tunteita, iloja ja suruja. Lotan miehelle kirjailija ei anna suunvuoroa.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. Karisto. 2022.  375 sivua.

"Toisessa setissä sali pölähti täydemmäs, ja palasin hyväksihavaittuun Beatlesiin ja Elton Johniin, Abbaan ja A-hahan. Ihmisten ilo tarttui, tunsin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Rauhoitin tunnelman Beethovenin Kuutamosonaattiin, josta muistelin alun adagio-osan toivoni mukaan suurempaa väkivaltaa sävellykselle tekemättä ja jonka katseellani omistin Jürgenille, joka oli ilmestynyt kantapöytäänsä. Hän tuli soiton loputtua kiittämään pianon luokse, muttei saanut sanaa suustaan, palasi pöytäänsä ja jäi puhdistamaan silmälasejaan kangasnenäliinalla."

Viisikymppinen Johan Johansson tekee sen, mistä moni ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä haaveilee. Jättää kaiken ja lähtee jonnekin kauas pois. Johan eli Jussi, joensuulainen perheenisä ja Savusauna-progeyhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä tekee niin, jättää kaiken, jättää bändin, jota hän on ollut perustamassa, myy levykokoelmansa, jättää Synnin pesänsä, perheen, kotinsa ja kissansa ja lähtee matkaan vanhalla Chevrolet Vanilla kohti pohjoista. Autoon on pakattu piano, musta Yamaha ja muutama kassillinen henkilökohtaisia tavaroita. Mielessä välkkyy tavoite: ravintolapianistiksi jonnekin maailman laidalle. Jussin maailman laita sijaitsee Norjassa. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjalla oli ollut suuri vaikutus maavalintaan.

Ennen tien päälle lähtöä Jussi ajaa nostalgiakierroksen Joensuussa minullekin, Joensuussa pitkään asuneena, tutuissa ympyröissä, Pekkalan sillalla, Suvantosilla ja monissa liikennympyröissä. Miten sääli onkaan, koska Joensuun, kuten muidenkin vastaavien kaupunkien palvelut ovat radikaalisti vähentyneet. Joensuustakin löytyy enää vain yksi kirjakauppa, ei lainkaan levykauppaa ja paras divarikin on joutunut lopettamaan. Mutta sitten matkaan ja Pink Floydin Ummagumma soimaan. Vaasassa auton päiväpeitteen alta kuoriutuu yllättäen Sami Kettunen, Savusauna-yhtyeen basisti ja Ramones-yhtyeen innokas fani. Niin sitten jatketaan matkaa ja hyvin matka taittuu, on letkeää jutustelua musiikista ja paljon muustakin, mukana huumoria sekä pientä ja suurempaakin vinoilua. Ja koko ajan soi musiikki taustalla. Savusauna-yhtyeeseen palataan matkan aikana useammankin kerran, onhan bändi ollut molemmille parasta mitä elämä on tarjonnut. Bändi on soittanut pari-kolmekymmentä vuotta ja nyt on tarkoitus soittaa viimeinen keikka Ilosaari-rockissa.

Viimein saavutaan Norjan Vuoreijaan ja sieltä löytyy hotelli Strand. Hotelli on pieni, mutta jollakin tavalla se viehättää matkalaisia. Illalla he istuvat baaritiskille ja tilaavat viskit ja kaljat. "Tiesimme Samin kanssa, mitä paikasta puuttuisi, jotta tunnelma olisi vielä parempi. Se olisi piano ja joku soittamaan sitä." Seuraavaksi päiväksi järjestyy johtajan tapaaminen. Ja johtaja lupaa: "Olkaa hyvä, kantakaa piano ravintolaan. Voit illalla soittaa koesoiton". Niin Jussi jää hotellipianistiksi hotelli Strandiin Vuoreijan kylään. 

Jussi oppii viihtymään Vuoreijassa. Hän oppii arvostamaan pohjoisen omalaatuista luontoa, karuja olosuhteita, lyhyttä kasvukautta sekä talven jälkeen koittavaa kevättä. "Valo sai aikaan ihmeellisiä asioita. Se sai meren kimmeltämään sellaisissa sinisen sävyissä, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja ihmismielen avautumaan kuin krookuksennupun aurinkoisella, tuulensuojaisella eteläseinustalla." Hän oppii tuntemaan lintulajeja ja oppii paljon alueen historiasta. Ja kaikkein tärkeintä, Jussi löytää Trinen, todellisen sielunkumppanin.

Kirjasta jäi hyvä olo


Luin tätä sujuvasanaista kirjaa mielelläni, road trip vei mukanaan ja pystyin aistimaan road tripin tunnelman, vapauden ja kaipuun johonkin uuteen. Tässä musiikkipainotteisessa, kevyen kesäisessä lukukokemuksessa on mukana aimo annos huumoria, ironiaakin ja leppoisaa yhdessäoloa. Dialogi kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Vaikka Kononen on kirjoittanut paljon jo aiemmin, Tie päättyy meren rannalle on hänen ensimmäinen romaaninsa. Ja toivonkin, että Kononen jatkaa edelleen romaanilinjalla.

Kun pääsen jälkisanojen viimeiselle sivulle, kiinnitän huomiota päivämäärään: Helsingissä, koronaviruksesta toipumista yrittävässä maailmassa 23. helmikuuta 2022. Eli viimeisenä päivänä ennen Ukrainan sotaa. 

Ja tie päättyy meren rannalle,
ja siis - on puhe tiestä, joka on se tie.
Kun aallot hajoavat kivikkoon,
perillä oon.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart: Shuggie Bain. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sanottiin ettei Thatcher enää kaivannut rehellisiä työmiehiä, pääministerin mukaan tulevaisuutta olivat teknologia ja ydinvoima ja yksityinen terveydenhuolto. Teollisuuden päivät olivat luetut, ja Clyden varustamon ja Springburnin konepajan luurangot lojuivat kaupungin laitamilla kuin mädäntyneet dinosaurukset. Oli vuokrakasarmeittain nuoria miehiä, joille oli luvattu ammatti samalta alalta kuin isällään ja joilla ei nyt ollut mitään tulevaisuutta. Miehet olivat menettämässä miehuutensa." 

"Thatcher, liitto ja paskapää"

Shuggie Bain -romaanin tapahtumaympäristö on kiinnostava. Päähenkilö Hugh Shuggie Bain kasvaa teini-ikäiseksi nuoreksi mieheksi Glasgow'ssa Skotlannissa1980-luvulla, jolloin Glasgow oli monelle työikäiselle ankea paikka asua. Margaret Thatcherin politiikan rakennemuutos heijastui kaikkialle kaupunkiin. Tehtaita ja hiilikaivoksia oli suljettu, ja edessä oli massatyöttömyys.  Toivottomuus ja näköalattomuus hallitsivat ihmisten elämää. Huumeet olivat ilmestyneet kuin tyhjästä katukuvaan. Sosiaalitoimiston jakamat tuet olivat monille kaupunkilaisille elintärkeitä.

Uskonto jakoi kaupungin jalkapalloa ja kouluja myöten. Skotlanti oli ja on yhä edelleen jalkapalloilun suurmaa. Jalkapalloa seurattiin, jokaisella oli oma suosikkijoukkueensa uskonnon mukaan. Tunteet olivat vahvasti mukana. Oli Celtic ja Rangers, Celtic katolilaisille ja Rangers protestanteille. 

Agnes, 39 vuotta, on eronnut. Ex-mies oli melko kunnollinen katolilainen. Myös Agnes itse on katolilainen.  Uusi aviomies taksikuski "Iso-Shug Bain oli vaikuttanut niin hohdokkaalta katolilaiseen verrattuna. Hän oli ollut turhamainen tavalla, joka oli sallittu vain protestanteille, näyttävä pinnallisessa vauraudessaan, punakka ahmimisesta ja tuhlailusta". Lapsia on kolme. Alexander ja Catherine ovat edellisestä avioliitosta. Shuggien isä on Iso-Shug. Asunnon puutteessa Agnes, lapset ja uusi aviomies muuttavat Agnesin vanhempien jo entuudestaan pieneen asuntoon, kaupungin vuokratalon 16. kerrokseen Sighthillin kaupunginosassa Clyde-joen pohjoispuolella. Agnes ja Shug menevät naimisiin, mutta Agnesin vanhemmat eivät hyväksy parin avioliittoa, koska on enemmän kuin väärin naida vääräuskoinen.   

"Kun liha irtosi luusta, Agnes huusi kivusta."

Mutta elämä ei asetu paikoilleen. Agnes saa aina olla huolissaan. Aviomies on öitä poissa, pitää yllä vieraita suhteita ja on kotona hyvin väkivaltainen. Agnes tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Agnesin pelastus on pullo.   

"Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että olisit ollu juomatta?"

Agnes on onnellinen, kun aviomies ilmoittaa, että hän on löytänyt perheelle uuden vuokra-asunnon. Paikka on Pitheadisssa, hylätyn hiilikaivoksen kyljessä tiettömien teiden takana. Kaikki alueen asukkaat tuntuvat olevan sukua toisilleen. Alue on varsin ankea, on turvesuo ja vaarallinen hylätty tehdasalue. Kun perhe pääsee matkalaukkuineen uudelle asunnolle, he voivat vain todeta, että asunto on surkea, huonosti rakennettu, homeinen ja hyvin pieni. Yht'äkkiä Shug tokaisee Agnesiin katsomatta: "Mä en voi jäädä tänne." Niin mies lähtee - noin vain - ja muuttaa naisystävänsä luo. Aluksi Shug käy öisin Agnesin luona, silloin kun lapset ovat jo nukkumassa. Muutaman hätäisen yhdynnän jälkeen Shug nousee ja lähtee. Vaikka lapset haluavat heidän muuttavan ankeista olosuhteista takaisin Agnesin vanhempien luo, Agnes ei halua, koska hän tuntee, että vain tänne Shug tulee. 

Mutta vaikka kuinka Agnes odottaa, Shugin käynnit harvenevat ja loppuvat kokonaan. Yhä useammin tiskialtaan salpa naksahtaa ja lapset pystyvät laskemaan, kuinka monta huikkaa Agnes on ottanut. Usein Agnes juo koko päivän. Mutta sekään ei tuo Shugia takaisin.

Rakkaudesta äitiin

Päivittäin alakouluikäinen Shuggie hoitaa äitiään, hoivaa tätä humalaista naista, pyyhkii oksennukset, riisuu hameen, sukkahousut, puseron, rintsikat ja laittaa nukkumaan. Shuggie pyytää ja anoo äitiään olemaan juomatta. Äitiä yritetään suojella, ettei hän tekisi mitään pahaa itselleen. Aamuisin Shuggie piilottaa pillerit kylppäristä ja veli ottaa partaterät mukaan töihin. Shuggie kyllä käy koulua, mutta hänellä on paljon poissaoloja, koska hän kokee tehtäväkseen olla kotona ja huolehtia humalaisesta äidistään. Silloin, kun hän menee kouluun, hän tuntee olonsa raskaaksi, koska koskaan ei tiedä, mitä kotona odottaa. Shuggie ottaa myös tehtäväkseen käydä hakemassa sosiaalitoimiston tuet, jotta äiti ei käytä kaikkia tukia alkoholiin. 

Eikä koulussa muutenkaan ole kiva käydä, sillä siellä ja myös vapaa-aikana Shuggieta kiusataan. Shuggie on erilainen, hän tietää sen itsekin. Hän ei kävele kuin miehet ja Shuggien ääntä pilkataan naismaiseksi. Eivätkä tytötkään kiinnosta häntä.  

Huonosta kunnostaan huolimatta äiti haluaa pysyä kauniina, hyvin hoidettuna ja kauniisti vaatetettuna. "Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta.

On tapahtumien kulussa myös toivon hetkiä. Monen alkoholitäytteisen vuoden jälkeen Agnes menee AA-kerhoon ja pystyykin olemaan juomatta peräti vuoden. Mutta sitten taas mennään, ja lujaa mennäänkin. Satunnaisista miestuttavuuksista Agnes etsii lohtua, vaikkakin hän tietää, että miehet tulevat vain yhdessä tarkoituksessa. Uusi rakkauskin löytyy, kunnollinen, vakaa ja vilpitön Eugene, joka vie Agnesin uusiin, upeisiin paikkoihin, kuten kantrimusiikkipaikka GrandOleOpryyn. Mutta sekin suhde loppuu, kun Eugene toteaa: "En tykkää susta sillon kun oot päissäs." 

"Luvataanhan olla upouusia ihmisiä."

Kun vanhemmat sisarukset ovat jo muuttaneet pois kotoa, Agnes ja Shuggie muuttavat East Endiin aloittamaan uutta elämää, kuten he molemmat yrittävät uskotella. Mutta alkoholi on ottanut vallan eikä mikään pysty pelastamaan Agnesia, ei edes Shuggien rakkaus.

Niin kirjan tapahtumat kuin Glasgow veivät minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta saakka. Käytyäni pari kertaa Skotlannissa minusta on tullut todellinen Skotlannin ystävä ja niin mielelläni sujahdin Glasgow'n tunnelmiin tässäkin kirjassa. Glasgow'n 1980-luvun ankea kaupunkikuva ja ihmisten toivottomuus tulevat konkreettisesti esille etenkin kirjan alkuosassa. Olisinkin toivonut, että yhteiskunnallisilla teemoilla olisi ollut suurempi paino myös kirjan loppupuolen tapahtumissa.

On hellyttävää kokea pienen pojan loputon usko ja rakkaus äitiään kohtaan. Miten lukija toivookaan, että äiti paranisi ja parempi elämä voisi alkaa. On vaikea ymmärtää, että pojan rakkaus äitiä kohtaan on niin suurta, että poika ei pysty näkemään tulevaisuuden toivottomuutta. Kirjailija kertoo, että kirja on selviytymistarina, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Ehkä kirjailijan omista kokemuksista kumpuaa syvä ymmärrys lapsen ja päihteitä käyttävän äidin väliseen suhteeseen. Kirja on Stuartin esikoisromaani, jota hän oli työstänyt kymmenen vuotta. Kirja sai Booker-palkinnon vuonna 2020. Booker-palkinto, joka on arvoltaan 50 000 puntaa, on yksi englanninkielisen kirjallisuuden merkittävimpiä palkintoja. Kirja on todellakin palkintonsa ansainnut, niin tiheätunnelmainen, liikuttava ja mukaansatempaava tämä teos on. Kirjassa on paljon surua, mutta on myös toivoa, rakkautta ja ystävyyttä. Iso kiitos kuuluu suomentaja Laura Jänisniemelle, jolle käännöstehtävä ei ole ollut helppo, sillä Stuart on kirjoittanut kirjan Glasgow'n murteella.

Douglas Stuart osallistui Helsinki Lit -tapahtumaan  tänä keväänä.