perjantai 28. lokakuuta 2022

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY. 2022. 274 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olen nähnyt satojen rikoksiin syyllistyneiden ihmisten tulevan vankilaan ja olen toivottanut hyvää jatkoa sadoille vankilasta vapautuneille. Vanki on uskoutunut minulle, mutta myös valehdellut minulle. Olen ollut lukuisissa tilanteissa, joissa vanki on itkenyt, raivonnut tai seonnut. Minuun on pyritty vaikuttamaan niin monella eri tavalla ja niin usein, etten lähtökohtaisesti enää osaa luottaa kenenkään puheisiin."

Kaisa Tammi on tehnyt koko työuransa vankiloissa. Suurimman osan työvuosistaan hän on ollut tekemisissä naisvankien kanssa. Se, mitä hän kertoo naisrikollisuudesta ja naisvankilan olosuhteista, pohjautuu hänen pitkään kokemukseensa.  

Kun Kaisa meni kolmannelle luokalle, perhe muutti Matinkylään. Pian Matinkylä tuli tunnetuksi ongelmalähiönä, suorastaan lähiöhelvettinä, kuten Tammi sanoo. Oli paljon päihteitä, huumeita ja väkivaltaa. Oma kerrostalo kantoi nimeä Rosvolinna. Kavereita ei juuri kehdannut kutsua kotiin, kun ei koskaan tiennyt, millainen meno ja montako hälytysajoneuvoa pihalla oli.

Tammi pääsi opiskelemaan psykologiaa. Kesätyöpaikkaa etsiessä kesällä 1991 Tammi huomasi yliopiston ilmoitustaululla ilmoituksen, jossa Helsingin lääninvankilaan haettiin kesävartijan tehtäviin "reippaita nuoria miehiä". Vaikka Tammi ei ollut "reipas nuori mies", hän pääsi kesätöihin Katajanokalle. Tammi toimi naisten osaston vartijana tai vankilan kirjevartijana. Työkokemus oli kiinnostava, ja siksi Tammi jatkoi opintojensa ohella vankien ohjaustyötä Katajanokalla.

Valmistuttuaan psykologiksi Tammi sai psykologin paikan Pelson vankilasta Vaalasta. Pelsolla oli tuolloin vajaa kaksisataa vankipaikkaa, kaikki miehille. Työ psykologina ei ollut helppoa, jo Tammen nuoruus ja kokemattomuus sekä myös sukupuoli asettivat työlle omat haasteensa. Mutta kyllä psykologin työssä sai kokea tähtihetkiäkin, muistelee Tammi. Hän muistaa, miten paljon iloa ja elinvoimaa sekä ripauksen toivoa eräs elinkautinen vanki sai, kun hän pääsi siskonsa lapsen ristiäisiin.

Psykologin pesti muuttui Pelson vankilanjohtajan viraksi vuonna 1998 ja sitä myötä Tammi pääsi perustamaan Pelsolle kuusipaikkaista naisvankiosastoa. Tammen tie vei edelleen Vanajan avovankilan osastonjohtajaksi. Vanaja oli tunnettu hyvistä käytänteistä, mutta Tammi huomasi pian, että seka-avovankila ei ollut toimiva ratkaisu.    

Rikollisuus ei ole tasavertainen laji.     

Tilastot puhuvat karua kieltä naisvankien taustoista. Yli puolella naisvangeista ei ollut mitään ammatillista koulutusta, lähes joka kolmas naisvanki oli ollut alle 16-vuotiaana seksisuhteessa aikuisen kanssa ja fyysistä väkivaltaa kumppanin taholta oli kokenut 70 %. Edelleen 70 % naisvangeista oli ollut ennen vankilaa psykiatrian avohoidon piirissä ja 42 % oli ollut osastohoidossa. Vastaavat prosenttiluvut olivat miehillä selkeästi alemmat, vaikkakin on selvää, että nais- ja miesvangeilla on paljon yhteistä, mutta on asioita, jolloin on tehtävä ero nais- ja miesvankien kohtelussa. Yhden selkeän eroavuuden muodostavat lapset.   

Onko vankila oikea paikka lapselle?

Lapset tekevät vankilatyöstä tavanomaista monimutkaisempaa, toteaa Tammi. Vaikka pieniä lapsia on ollut äitiensä kanssa vankiloissa yli sadan vuoden ajan, lainsäädännöstä löytyi ainoastaan yksi lause  koskien lapsia. "Vangin pieni lapsi voidaan ottaa vankilaan, jos se on lapsen edun mukaista ja vanki sitä haluaa." Onko vankila koskaan pienen lapsen edun mukainen? Onneksi asiat muuttuivat. Vankiloihin perustettiin perheosastoja. "Enää lapsi ei lähde vankilaan, vaan vankilan perheosastolle." Paljon muutakin edistystä on vuosien mittaan tapahtunut. Iso asia oli, kun lakiin saatiin mahdollisuus valvotusta koevapaudesta. On järjestetty voimapäiviä ja naisvankien teatteriesityksiä sekä on edesautettu romaninaisvankien asemaa. Kuten muussakin yhteiskunnassa, vankilassa törmää uusiin haasteisiin, mm. rasismiin ja ihmiskauppaan. 

"Häpeä on läsnä kaikkialla naisvankilassa."

Lähes kaikilla naisvangeilla on yhteinen piirre: häpeä. Se on eri asia kuin syyllisyys. "Syyllisyys liittyy kuitenkin tekoihin ja valintoihin, kun taas häpeä on yksilön kokemus kelpaamattomuudestaan." Yleistä on, että vankilaan päätyvät naiset häpeävät elämänsä ongelmia. Mm. väkivallasta puhuminen on naisille hyvin vaikeaa. Häpeän tunteeseen liittyy usein mm. päihteiden käyttö. Häpeän tunne onkin Tammen mukaan yleisempää naisvankien kuin miesvankien kohdalla. 

Aina on toivoa.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa ja tarjonnee monille lukijoille uutta tietoja naisvankiloista ja vankiloista yleensäkin. Tammi rytmittää tekstiä esimerkeillä naisvankien rikoksista ja niiden seuraamuksista.  Tammen vankilauran ohella avautuu myös Tammen yksityiselämä, johon on kuulunut hyvinkin rankkoja tapahtumia. Kirja on helppolukuinen, mutta kirjan rakenne on aavistuksen sekava. Napakka yhteenveto naisvankien erityisyydestä olisi ollut tarpeen.      

Naisvankilan pomo on Tammen esikoisteos. Toimittaja Jeanette Björkqvist on toiminut kirjan taustatoimittajana. Kirja on yksi syksyn myydyimmistä kirjoista.                                                                    

tiistai 25. lokakuuta 2022

Lukupiirikirjana Satu Rämön Talo maailman reunalla

 

Satu Rämö: Talo maailman reunalla. WSOY. 2021. Kuvaliitteen kuvat Björnvin Hilmarsson. 294 s.

Lainattu kirjastosta

Lokakuun lukupiirikirjanamme oli Satu Rämön Islantiin sijoittuva Talo maailman reunalla. Satu Rämö oli kirjailijana meille kaikille uusi tuttavuus. Islannissa ryhmästämme oli käynyt vain yksi. Monet meistä olivat kyllä harkinneet Islantiin tutustumista, mutta etelän lämpö oli houkutellut Islantia enemmän. 

Nojatuolimatkalle maailman reunalle

Rämön kirjan myötä oli mukava lähteä tutustumaan Islantiin. Rämö on asunut Islannissa viisitoista vuotta ja on naimisissa islantilaisen kanssa. Avioparilla on kaksi tytärtä. He asuivat Reykjavikissä, mutta halusivat muuttaa jonnekin rauhallisempaan luonnonläheiseen paikkaan. Uusi koti löytyi pienestä kylästä Islannin Länsivuonoilta. 

"Vaatii rohkeutta elää tällaisissä luonnonolosuhteissa."

Huomiota kiinnitti kylän asukkaiden yhteisöllisyys. Kaikista pidettiin huolta, ketään ei jätetty yksin. Varmasti ankarat luonnonolosuhteet edesauttavat yhteisöllisyyttä, luonto on kaikille yhtä armoton. Luonto äärettömän kauniine maisemineen on Länsivuonoilla ehdotus plussa, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Talvisin lumen määrä saattaa estää autolla ajamisen, samoin lentoyhteydet voivat olla poikki. Lumivyöryjen vaara on jokatalvista todellisuutta. Eräs lukijoistamme totesi, että Myrskyluodon Maijasta löytyy yhtäläisyyksia kirjassa kuvattujen ankarien luonnonolosuhteiden suhteen. 

"Kirja imaisi mukaansa ensi sivuista alken."

Rämö kuvaa elävästi ja avoimesti kylän arkielämää. Kirjaa oli helppo lukea, kiitos selkeän rakenteen ja elävän tekstin. Arjen kuvauksen ohella Rämö avaa Islannin historiaa, joka ainakin minulle oli uutta tietoa. Islantilaisten nimien arvoituksellisuus avautui. Lukupiiriläisinä meistä oli mukava lukea, että kylässä toimi kirjallisuuspiiri.  Kiinnostavia olivat myös reseptit. Ehkä kokeilemme niitä vielä jokin päivä. Huomiota kiinnitti kalakeitto, johon ei tule lainkaan perunaa. Miksiköhön? Mietimme, lieneekö se paikallinen tapa vai eikö Islannissa kasvateta lainkaan perunaa.  

Kaikki järjestyy

Kirjan luettuamme ymmärrämme, miksi islantilaisten elämän asenteena on slogan Kaikki järjestyy. Sellaista asennetta tarvitaan maassa, jossa arki ei välttämättä toimi ihan vaivattomasti. Keniassa vastaava termi on Hakuna matata, jota turistit saavat kuulla paikassa kuin paikassa.  

Talo maailman reunalla on luokiteltu matkailukirjaksi. Meidän mielestämme se on enemmänkin kaunokirjallinen teos. Olipa se sitten kumpi vaan, niin kaipasimme kovasti kirjaan Islannin ja mielellään myös kylän karttaa. Monille Islanti on aika tuntematon maa, joten paikkakunnan sijaintia oli vaikea hahmottaa ilman karttaa. Onneksi yksi lukupiiriläisistämme oli tulostanut Islannin kartan. 

Keskustelemme lukupiirissämme myös kirjojen kansista. Tämän kirjan kansi ei mielestämme ollut kovin onnistunut, vaikkakin kirjassa selitettiin kuvan merkitystä. Kuva on kuvana erittäin onnistunut, mutta ei juuri viittaa nimenomaisesti Islantiin.  

Kyllä, kirja herätti matkahaluja. Ehkäpä jokin päivä matkamme suuntautuu Islantiin.

Kirja sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5).

lauantai 22. lokakuuta 2022

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY. 2022. Päällys: Martti Ruokonen. 285 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Istahdan hetkeksi vuoteelle katselemaan oppilaiden työtä. Yhä useammin mietin, mitä olen sitten, kun tämä kaikki on ohi. Mitä minusta jää, kun kaikkien työvuosien jälkeen riisun opettajuuden yltäni? En minä muuta ole, ei minuun voi yhdistää määreitä kuten äiti tai vaimo tai enää edes tytär. Sisko olen, mutta sille sanalle ei taida enää käyttöä olla."

Turkulaisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys oli vuoden 2014 kirjatapaus. Kinnusesta tuli hetkessä tunnettu ja arvostettu kirjailija. Pimeät kuut on Kinnusen viides romaani. Kirjan tapahtumien myötä Kinnunen palaa Neljäntienristeyksen maisemiin Kainuun selkosille.

Toinen maailmansota on ohi. Nyt on sopeuduttava uuteen poliittiseen tilanteeseen ja keskityttävä jälleen- ja uudisrakentamiseen. Lasten tulee saada jatkaa koulunkäyntiään. Niemen koululla Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa on avoinna opettajan paikka. Paikan saa kuusikymppinen Elna Suorajärvi. Matka koululle taittuu veneellä, koska maantietä koululle ei ole. 

Sitten Elna näkee koulun. Elna on pitkän elämänsä aikana kokenut ja nähnyt paljon, mutta tällaista koulutaloa - puolilahoa parakkia - hän ei ole ennen nähnyt. Kyseessä on ilmeisesti polttamatta jäänyt saksalaisten rakentama parakki jatkosodan ajalta. Homeinen parakki on pienen pieni, kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Parakki pitää sisällään yhden luokkahuoneen ja pikkuruisen opettajan asunnon. Käy ilmi, että koululaisille ei ole koulukirjoja eikä juuri muitakaan tarvikkeita. Mutta voivottelu ei auta, kouluvuosi on aloitetta. 

Jälleenrakentaminen heijastuu myös koulunkäyntiin.

Elna on ainoa opettaja tässä supistetussa kansakoulussa, jota "nuoremmat lapset käyvät vain kuusi viikkoa syksyllä ja kuusi keväällä, lopun aikaa vain puoli päivää lauantaisin. Sen aikaa vanhemmat lapset ovat kotona auttamassa syksyn elonkorjuussa ja kevään toukotöissä. Sydäntalven isot istuvat koulussa ja pienet poikkeavat vain lauantaisin".

"Ympäri viikon täytyy työtä tehdä, se on opettajan osa."

Elma oli tottunut tunnollisuuteen. Nytkin hän suunnittelee tunteja ja korjaa vihkoja pitkälle yön tunteihin. Ensin kaikki tuntuu liian haasteelliselta, mutta ajan kanssa tämä ammattitaitoinen, luova opettaja keksii uusia opetusmetodeja, jollaisia ei Raahen seminaarissa opetettu. Esimerkiksi vaikkapa se, kun Elna laittaa oppilaat leikkaamaan kahden cm:n paksuisia paloja poron lavasta, jonka jälkeen oppilaat naulaavat naulat talot pohjoisseinälle ja ripustavat lihat nauloihin. 

Talven mittaan Elnan terveydentila heikkenee. Hätä keksii keinot, tuumaa Elna ja siirtää sänkynsä luokkahuoneen puolelle ja opettaa sängystä käsin. Illat hän on yksin. Yksin hän haluaakin olla. Välillä mieleen tulevat muistot, ikävä riita Salli-sisaren kanssa sekä ennen kaikkea Niilo. Arvoituksellisen Niilon henkilöllisyys avautuu lukijalle pala palalta. 

Kirjan rakenne on selkeä ja näppärästi rakennettu. Elnan tarina etenee kuukausittain elokuusta kesäkuuhun. Tekstiä elävöittävät Elnan opettajavuotta määrittävät asiakirjat, mm. kansakoulun tarkastajan raportit, Elnan palkkakuitti, opettajien työpaikkailmoitukset ja kansakoulun opetusuunnitelma. 

Vahvaa ajankuvaa

Monille Kinnusen kirjoille on leimallista sodanjälkeinen jälleenrakennus. Kinnusen vahvuus onkin ajankuvauksessa sekä myös vahvassa eläytymiskyvyssä. Miten taitavasti Kinnunen onkaan tavoittanut opettaja-Elnan maailman. Elna on tehnyt pitkän työuran ja oppinut, että kannattaa olla oma itsensä ja tuoda omat mielipiteet esille, vaikka ne eivät aina miellytä vaikkapa koulun johtokuntaa. Lasten kanssa Elna pärjää hyvin, vaikkakaan ei päästä heitä lähelleen. Lapsille hän on opettaja, ei mitään muuta.   

Pimeät kuut on herkkävireinen ja koskettava kuvaus opettajan yhdestä lukuvuodesta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Kari Hotakainen: Opetuslapsi


Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala. 2022. Kansi: Elina Warsta. 271 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan. Anna minulle voimaa kestää ihmisten ylenkatse, vaikka hermostorakenteeni ei ole vankka. Anna minulle sorkkarauta silloin kun en avaimia löydä. Älä anna toivoa, jos sitä ei ole, älä armoa, jos en sitä ansaitse. Älä puhu pehmoisia, jos kovaa on tarjolla."

Kari Hotakainen julkaisi esikoisteoksensa, runokokoelman Harmittavat takaiskut (1982) neljäkymmentä vuotta sitten. Sittemmin hänestä on tullut yksi suomalaisen kirjallisuuden kärkinimistä. Palkintojakin on tullut tasaiseen tahtiin, mm. Finlandia- ja Runeberg -palkinnot sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Pro Finlandia -mitali myönnettiin hänelle vuonna 2013. Hotakainen on taipunut moneen, hänen teoksensa - romaanit, runot, aforismit, käsikirjoitukset, kuunnelmat - ovat ilahduttaneet niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Vuonna 2018 julkaistusta Kimi Räikkösen elämäkerrasta (Tuntematon Kimi Räikkönen) tuli Suomen kaikkien aikojen myydyin urheilukirja.

"On vaikea kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee". Näin alkaa Hotakaisen uusin teos Opetuslapsi. Lause pysähdyttää lukijan. Mitä tämän jälkeen on odotettavissa? Siitä voi olla varma, että ei ainakaan mitään kevyttä ja viihdyttävää. 

Hotakainen kertoo tarinan kolmekymppisestä Mariasta, joka haluaa aloittaa uuden elämän. Jotta uuden elämän voi aloittaa, täytyy olla sujut kaiken entisen kanssa. Nyt Maria antaa tilaa vihalle ja vastarinnalle. Se merkitsee kostotoimenpiteitä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tavalla tai toisella ovat toimineet vastoin Marian oikeudenmukaisuusperiaatteita. Maria haluaa kostaa omasta ja Läskin puolesta. Läski on muiden halveksima Marian ainoa ystävä.

Sijoitusnarttu, Läski, Tyhmä

Ennen varsinaista suurta näytöstä Maria haluaa näpäyttää - mutta ei tappaa - maanviljelijää, jonka pelloilla hän on ollut mansikanpoimijana. Sijaisvanhemmiltaan hän haluaa anteeksipyyntöä. Sijaisvanhemmilleen hän oli vain Sijoitusnarttu, koska perhe halusi näyttäytyä armollisena hyväntekijänä. Mariasta huolehdittiin neljäntoista vuoden ajan, mutta ilman lämpöä ja rakkautta. "Olin vaivaksi ja taakaksi jo biologisille vanhemmilleni." Samoja tunteita hän koki sijoitusperheessä. Marian mieleen tulee muistoja. Mitään hän ei osannut tehdä sijaisvanhempien mieliksi. "Muistan, etten osannut syödä kauniisti enkä oikein. En osannut käyttää veistä ja haarukkaa yhtä aikaa. En ollut nähnyt kikherneitä enkä tofun palasia aiemmin, ne näyttivät mopon osilta. Mozzarella oli kumimaista liejua."

Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä ovat valittuja

Nyt Marialla on sijaisisältä varastettua rahaa, ase ja kumivasara. Maria on valmis. Hän putsaa hylätyn huoltoaseman, missä hän on ollut työssä ennen kuin hänet irtisanottiin. Maria ottaa kolme panttivankia. Ensin Purjehtijan, entisen vakuutusyhtiön lääkärin, jolla oli valta päättää ihmisten elämistä. Sitten Syöjän, joka nautiskelee jumalaisista ravintola-annoksista, ja lopuksi Näyttelijän, joka on aiheuttanut tuskaa Marialle sekä sille, joka on saanut Näyttelijän himoitsemat pääroolit. Näille kaapatuille vangeille pitää kostaa, koska he ovat väärintekijöitä, jotka ovat elämänsä ajan halveksineet köyhiä. Sen vuoksi he ovat valittuja ja ansaitsevat koston. Maria kuljettaa valitut pakettiautollaan huoltoaseman halliin. Asettaan hän ei vielä käytä, uhkailee kyllä, mutta kumivasarallakin saa aika paljon aikaiseksi.

Karhu-ryhmä saapuu

Mutta ei poliisi ole tyhmä. Poliisi Taktisen johdolla huoltoasema löydetään. Tähän asti Maria on hallinnut tilannetta, mutta nyt hän saa vastaansa kokeneen neuvottelijan, ammattitaitoisen poliisin, jonka kanssa käydään tiivissanaista keskustelua, jossa ei ole paikkaa turhille lätinöille. 

"...ja heidän muistolleen käärin sätkän Korkean veisun suloisiin säkeisiin."

Opetuslapsi on säälimätön ja väkivaltainen tarina Marian kostosta. Kirja lienee synkin Hotakaisen teoksista, mutta kyllä sieltä väkivallan seasta pilkahtaa paljon tuttua edellisistä kirjoista, vaikkapa jotakin Juoksuhaudantien Matti Virtasesta. Kirjassa on sellaista kiihkoa, vimmaisuutta ja äärimmäisen taitavaa sanankäyttöä, jollaiseen pystyy vain todella osaava kirjailija. Tekstin kruunaa ironia ja nyrjähtänyt huumori. Tarinan finaali osoittaa, että Hotakainen hallitsee edelleen intensiteetin kehittämisen. Kirja on mitä parhain osoitus siitä, että Hotakaisen luovuus ei ole kadonnut neljänkymmenen vuoden aikana.

tiistai 11. lokakuuta 2022

Riikka Pulkkinen: Lumo

 

Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava. 2022. Kannen suunnittelu Piia Aho. 382 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olipa kerran tyttö ja toinenkin tyttö, oli kerran yö, joka jakoi onnen ja epäonnen. Ja niin, lopulta: olipa kerran kuolema."

Lumo on Riikka Pulkkisen kahdeksas teos. Esikoisromaani Raja (2006) herätti laajaa kiinnostusta. Vuonna 2010 ilmestynyt Totta sai laajaa kansainvälistä huomiota. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2010. 

Nyt syksyksi ilmestyneessä Lumossa Pulkkinen yhdistää monia teemoja, kuten kuoleman, surun, mielikuvituksen ja todellisuuden, tyttöyden, naiseuden ja äitiyden sekä tunteitten - raivon ja rakkauden - voiman. Haaste on melkoinen, teemoja on paljon, mutta Pulkkinen onnistuu siinä. Lopputuloksena on mukaansa tempaava, välillä hyvin vimmainen, välillä hauskakin, suuria teemoja sisällään pitävä teos.

"..Philippa oli yhtäkkiä kuollut - kuollut! - ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta."

Tarina alkaa ja päättyy 17-vuotiaaseen Philippa Laaksoon. Philippa löydetään kuolleena kotitalonsa pihalta. Kuolinsyytä ei tiedetä. Mitään väkivallan merkkejä ei ole. Itsemurhakaan se ei voi olla, sanovat läheiset. Aloitetaan kuolemansyyntutkinta. 

Vaikka heti tarinan alussa löytyy merkillisellä tavalla kuollut tyttö eikä kuolinsyytä tiedetä, dekkaria kirjasta ei kehity. Aloitetaan kyllä välittömästi kuolemansyyntutkinta, mutta tutkintaa ei peilata poliisin näkökulmasta, vaan sen sijaan ääneen pääsevät Philippan lähi- ja ystäväpiiriin kuuluneet. Lukija saa tutustua kuulusteluraportteihin samoin kuin oikeuslääkäri Henrik Saxellin laatimiin raportteihin ruumiinavauksesta. Läheisten henkilöiden kautta valottuu Philippan seitsemäntoistavuotinen elämä. 

Philippan ystävä- ja tuttavapiiri oli varsin kirjava. Oli samassa talossa asunut kiikareilla naapureiden toimia seurannut 86-vuotias Axel, jonka vaimo Helena oli juuri kuollut, oli myös samassa talossa asunut keski-ikäinen perheenäiti ja neurologian erikoislääkäri Alina ja oli poikaystävä Oliver. Ei pidä myöskään unohtaa miehiä, jotka tulivat Philippan deittisovelluksen matchien kautta. Näistä miehistä Philippa nostatti kaksi ylitse muiden: Porsche Carrera Cabrioletilla ajavan Sebastianin ja äidinkielen opettajan Antonin. Sitten oli vielä Saga, paras ystävä vuosien takaa. 

Philippa oli erityislaatuinen tyttö. Hän oli vastustamaton, hän veti itseensä ihmisiä magneetin tavoin, hän oli taitava manipuloimaan. Välillä hän oli epämiellyttävän ärsyttävä, sitten taas tuli esiin inhimillinen ja avulias Philippa, välillä seksikkäästi viettelevä nuori nainen, välillä taas Philippa oli niin itseriittoinen että se oli liikaa jopa Sagalle. "Hänestä on niin moneksi, ettette te voi lopulta sietää sellaista paljoutta."

"REC. Tyttö painaa kameran nappia, tomeraa pyörylää, jota hän rakastaa niin paljon."

Mielikuvitusmaailman ja todellisuuden, leikin ja elämän, nuoruuden ja aikuisuuden rajat hämärtyivät Philippan mielessä. Philippalla oli pakonomainen tarve tallentaa näkemänsä ja kokemansa. Siksi Olympos Pen kulki aina mukana. "Kameran linssi oli vilpitön ja lapsekas, se tallensi kaiken, muttei osannut tehdä eroa esityksen, toden, sepitteen ja valheen välillä." 

Alinan kautta purkautui raivo. Alinalla oli työnsä, aviomiehensä ja lapsensa. Aina hän ei jaksanut, mutta hän oli jaksavinaan, kun muutakaan ei voinut. "Alina ei halunnut raivota. Hän ei halunnut vihata. Mutta riitaviikkoina häntä usutti outo pakko". Philippa sai Alinan purkamaan raivoaan avoimesti ja ujostelematta.

Lumo lumoaa

Pulkkinen kirjoittaa rytmisesti iskevää tekstiä. Kieli on kepeää ja leikittelevää. Turun Kirjamessuilla Pulkkinen kertoi kirjoittaneensa kirjaa kuusi vuotta. Näkökulma oli vaihtunut useamman kerran. Ensimmäisessä versiossa Philippa oli tarinan kertoja haudan takaa. Hieman epätasaisuutta kirjassa mielestäni oli, vai oliko vaan niin, etteivät kaikki kirjan henkilöt miellyttäneet minua. Eniten pidin äidin ja Oliverin osuuksista.



maanantai 3. lokakuuta 2022

Terveisiä Turun Kirjamessuilta

 


Olipas mukava messupäivä. Olin messuilla lauantaina, enkä edes muistanut, miten mukavaa on kokea kirjamessutunnelmaa. Paljon hyvää ohjelmaa, paljon hyvää kirjatarjontaa ja paljon tuttuja, sekä uusia että vanhoja. Harmillista oli, etten tavannut yhtään bloggaria.

Yhteenvetona voi sanoa, että on jälleen hyvä kirjasyksy.

Muutamia bongauksia lauantain esityksistä.

Kristiina Vuorelta on ilmestynyt kiinnostava historiallinen teos Kesytön liekki. Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Fiskarsiin ja Turkuun. Kävin juttelemassa Kristiina Vuoren kanssa ja hän laittoi lämpimät terveiset lukupiirillemme. Olimme lukeneet ja paljon pitäneet hänen kirjastaan Samettiin kätketty.

Suurta kateuskeskustelua luotsasi aina pirteä ja energinen Heli Laaksonen.


Suuri kateuskeskustelu. Osallistujat Soili Pohjolainen, Heli Laaksonen, Tapio Koivukari ja Petri Tamminen. 

 
Tämä kirja kiinnostaa. Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. Tämä esikoisteos on myynyt jo nyt paljon. Kirjan teema on "Aina on toivoa."
 Olen parhaillaan lukemassa Riikka Pulkkisen Lumoa. Oli kiva kuulla kirjailijan näkemyksiä kirjasta. On uudenlaista Pulkkista. Pulkkinen on kirjoittanut kirjaa kuusi vuotta.   ´
 Raija Orasen Iso on fiktiinen tosiasioihin nojaava teos Gösta Serlachiuksesta. 

Pirkko Soininen ja Vappu Kannas keskustelivat siitä, millaista on kirjoittaa todellisesti eläneestä henkilöstä. Heitä haastatteli Tero Liukkonen. Soininen on kirjoittanut Wivi Lönnistä ja Vappu Kannas  Rosa Claysta.                                            
                                                          

Mart Sander aloitti esityksensä laululla. Hänen teoksensa on Ilolinnut, rouva Kukkin tytöt. Kirja on trilogian toinen osa ja kuvaa Viron yhteiskunnallista tilannetta v. 1939-1941. Taustalla haastattelija Sirpa Kähkönen.

Päivän viimeinen sessio oli Ville Hännisen esitys Kannet kritiikin  näkökulmasta. Oli todella mielenkiintoinen esitys, niin mielenkiintoinen etten muistanut ottaa edes valokuvaa. 

Sellainen päivä! Todella antoisa ja virkistävä. Kiitos Turun Kirjamessut hienosta tapahtumasta.