Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Siltala. 2023. Kansi Jenni Saari. 267 sivua.

 Arvostelukappale kustantajalta

"Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollut." Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Sirpa Kähkönen muistelee äitiänsä Riittaa, joka kuoli vuonna 2022 elettyään pitkän, monia vaiheita sisältäneen elämän. Äiti kuoli Kuopiossa Harjulan sairaalassa, paikassa jonka muistamme Minna Canthin kirjasta Köyhää kansaa. Vuosi kuolemansa jälkeen äiti tulee vierailulle tyttärensä luo Tuonen tytön kanssa. Nyt on tyttären aika kurkistaa äidin elämään ja pyrkiä ymmärtämään, miksi äiti oli sellainen kuin oli. 

Äiti Riitta syntyi Kuopion Mölymäellä vuonna 1941. Tuo talvi muistetaan nälkätalvena, jolloin oli pulaa kaikesta. Eivät olleet miehet palanneet sodasta elonkorjuuseen, vaikka se oli ollut vahva toive. Riitan Anna Heleena -äiti oli tullut Kaavilta Kuopioon. Tällä kolmikymppisellä naisella oli kaksi pientä lasta, oma koti ja elossa oleva mies rintamalla eli elämän piti olla kunnossa. Mutta raskasta kaikki oli. "Ullakkokamari, kantovesi, kantopuut, ulkohuusi. Lämmitä hella, pese kapalot, likavedet ulos, puhtaat sisään. Anna Heleena oli kokopäiväinen kantaja." 

"Perkele periks ei anneta."

Sota loppui aikanaan. Isä tuli rintamalta kotiin. Riitta oli silloin vasta kolmen vanha. Isä oli aatteen mies, kommunisti joka oli saanut seitsemän vuoden tuomion Tammisaareen vuonna 1932. Vapauduttuaan isä oli 27-vuotias. Sitten tuli sotaan lähtö. Ei ihme, että rankat vuodet olivat jättäneet jälkensä, mutta aatteen mies isä oli loppuun asti. Siitä sai Riittakin osansa, kun pihan lapset haukkuivat häntä punikin kakaraksi. 

"Meijän pikku vahinko"

Riitan lapsuus ei ollut helppo, se oli kaukana rakastetun, hellyyttä kaipaavan lapsen elämästä. Riitta sai kokea olevansa liikaa. Riittaa ei jaksettu, hän oli vanhempien mielestä oikukas ja ärhäkäs, kun taas hiljainen veli oli vanhemmille mieluinen lapsi. "Lopen uupunut Anna Heleena ei jaksanut sinua, äitini, joka olit temperamentiltasi herkkä ja tulinen. Levoton lapsi, oikeudenmukaisuutta jatkuvasti penäävä, takiaismainen, ärhäkkä. Hän kolhi sinua niin fyysisesti kuin henkisestikin." 

"Me ajamme suoraan junan eteen."

Riitan kuoltua tytär luki äitinsä päiväkirjat. Mutta vasta äidin kuoltua. Kaksi Jaana-päiväkirjaa, kuten äiti niitä kutsui, olivat olleet kotona vartioimattomina, mutta tytär oli antanut niiden olla, vaikka Riitta oli lukenut hänen päiväkirjojaan ja Riitan äiti oli lukenut Riitan päiväkirjoja. Tyttärestä tuntui, että äidin elämä avautui päiväkirjoista, äidin, joka oli haaveillut näyttelijän ja kirjailijan urasta ja joka aina tahtoi, että hänet nähdään. Raskaat jäljet ja ehkäpä todellisen aivovamman äidin elämään jätti junaonnettomuus, jossa äiti 15-vuotiaana oli ollut mukana.

Kirjassa on kysymys surusta ja tyttären halusta ymmärtää äitiään. Läpi kirjan on selvää, että Kähköselle on ollut äärettömän tärkeää sukeltaa muistojen verkkoon. On upeaa, että tyttären muistelut äidistään ovat taittuneet kirjaksi. Näin lukija saa olla osallisena Kähkösen syvälle luotaavissa ja tunnerikkaissa muisteluissa. Samalla kun Kähkönen purkaa omaa suruaan, lukijalla on mahdollisuus muistella mielessään oman äitinsä tai muun läheisensä kuolemaan. 

Sirpa Kähkönen kirjoittaa kauniisti. Teksti on kypsää, vahvaa ja myös suorasanaista, mitään ei yritetä peitellä eikä kaunistella. Lukijalle tulee tunne, että kirjassa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa. Jokainen lause ja sana on hiottu ja loppuun asti mietitty.

Mukava oli palata Kuopioon tutuille paikoille, mm. Kuopionlahden rannoille, Mölymäelle ja Tasavallankadulle, paikoille, joihin olin törmännyt Kähkösen Kuopio-sarjassa ja jotka ovat minulle Kuopiossa lapsuuteni asuneelle tuttuja. Iso-siskoni oli käynyt marskalla torin liepeillä, ja kukapa kuopiolainen ei muistaisi nailonsukkamurhia vuonna 1964-1965.

Tämän koskettavan ja upean lukukokemuksen jälkeen voin vain todeta: Kiitos Sirpa Kähkönen. Kirja on ehdottomasti kirjasyksyn parhaimmistoa.  

Lukupiirikirjana Sirpa Kähkösen Vihreä sali

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava. 2021. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 315 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Sen takia minä en voinut porukkaani jättää. Isät aina sanoivat: kaveria ei jätetä, ja katsoivat toisiinsa. Joku oli jätetty, pakosta, joku oli jäänyt ja sen jonkun jääminen, parku ja anelu, kalvoivat mieltä vielä vuosienkin päästä. Mietin  usein myöhemmin, kumpaako oli raskaampi kantaa, muistoja vai kunniaa." (s. 82)

Vihreä sali on yhdeksäs osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Lukupiirissämme on aiemmin luettu Kähkösen Kuopio-sarjan teoksia, mutta minulle Vihreä sali oli ensimmäinen tämän sarjan kirja. Lukupiiriläiset vakuuttelivat minulle, että kirjan voi lukea itsenäisenä. Ja niin sen voikin, totesin, vaikkakin varmasti edelliset osat olisivat antaneet hyvää taustatietoa kirjan henkilöistä. Kirjan tapahtumat vievät lukijan Kuopioon, sitten Pietariin ja Terijoelle ja jälleen Kuopioon. 

On vuosi 1964. Irene, Jaakko ja Leo on 17-vuotiaita nuoria aikuisia, joiden ystävyys on alkanut jo lapsuudessa heidän asuessaan samassa rapussa ja leikkiessään Kallanlinnan pihapiirissä. Vuodet ovat muovanneet heistä omanlaisensa, mutta keskinäinen ystävyyssuhde ja vankka tunneside ovat säilyneet. Vaikka sodan loppumisesta on jo yli kaksikymmentä vuotta, sillä on yhä vaikutuksensa ihmisten elämään. Vanhemmat siirtävät traumojaan - usein tiedostamattaan - eteenpäin omille lapsilleen. Lapsille se on iso taakka, ja siksi on hyvä, jos on ystävärinki ympärillä.

"Oletko sinä laiska vai tyhmä vai molempia!" (s. 87)

Jaakko on lopettanut oppikoulun ja mennyt parturioppiin. Hän asuu kahdestaan ankaran isänsä kanssa. Naapureille kerrotaan, että äiti on matkustanut sisarensa luo, mutta pian kaikille selviää, että hän on hoidettavana mielisairaalassa. Myös Irenen koulutaival on jäänyt kesken. Hän on työssä Linnea Juurisen Paratiisililja-kukkakaupassa. Irenen ei ole hyvä olla kotonaan. Isä on lähtenyt ja jättänyt kodin. Äidin mieli on arvaamaton kahtiajakautumisessaan. Leo on ystävyksistä se, joka tarvitsee eniten apua. Leo on hidas, on aina ollut ja on tarvinnut apua kaikissa toimissaan. Jaakko on ollut halukas auttamaan, mutta Jaakonkaan apu ei ole riittänyt. "Ja joittenkin kohdalla se toki on niin, että mikään ei riitä eikä koko maailman apukaan korjaa." (s. 92)

"Keppi on isäntäni lahja minulle. Vanhan isäntäni." (s. 128)

Kukkakaupan Linnean mies Santeri Juurinen matkaa Leningradiin etsimään Kuopiossa kohtaamaansa venäläistä tanssijatyttöä. Santeri oli nuorena miehenä 1900-luvun alussa mennyt puutarhaoppiin Pietariin. Niihin muistoihin hän palaa Leningradin matkallaan. Sodan ja vallankumouksen seurauksena Santeri oli siirtynyt Terijoelle, missä hän oli tavannut tulevan Linnea-vaimonsa. Koska heillä ei ollut tulevaisuutta Terijoella, he tulivat Kuopioon ja perustivat kukkakaupan.  

Kirjasta syntyi vilkasta keskustelua. Totesimme, että kirjassa on paljon kaikkea, eikä kuitenkaan mitään liikaa. Kähkönen on taitava ihmissuhteiden kuvaaja. Miten hienovaraisesti hän kuvaakaan Linnean ja Santerin pitkää avioliittoa sekä kolmen nuoren ystävyyssuhdetta. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjailijalla on varmasti omakohtaisia kokemuksia nuorten kohtaamisesta, niin uskottavasti teoksessa piirtyy Irenen, Jaakon ja Leon ystävyyssuhde. Eräs lukijoistamme olisi mielellään lukenut enemmänkin näistä kolmesta nuoresta, ja erityisesti Leo Tiilin taustat olisivat kiinnostaneet enemmän.

Pidimme paljon myös kirjan Leningrad-osuudesta. Monet meistä löysivät tuttuja paikkoja sekä Terijoelta että Pietarista. Venäjän vuoden 1917 vallankumousta on kuvattu paljon sekä kauno- että tietokirjallisuudessa. Kähkönen ei kuvaa vallankumouksen taisteluita, vaan keskittyy sen sijaan  kuvaamaan vallankumouksen vaikutuksia ihmisten elämään ja talouteen. Näissä tapahtumissa voimme nähdä yhtymäkohtia Kähkösen Graniittimieheen (Otava 2014).

"la la la laa, I wanna hold your hand, jee jee, totta kai, tartu kiinni vaan" (s. 184)

Kirjailijan välittämä ajankuva sai lukijoiltamme paljon kiitosta. Miten mukavalta tuntuikaan palata kirjan tapahtumien myötä 60-luvulle. Moni meistä löysi 60-luvun arkipäivän kuvauksista paljon tuttua. Itse olen asunut kahteenkin otteeseen Kuopiossa, myös 60-luvun alussa, ja olisinkin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän Kuopio-kuvausta. Jotakin tuttua sieltä löytyi, Taivaanpankolla olen minäkin asunut ja Valkeisenlammessa olen uinut.

Kähkönen on taitava kirjoittaja. Hänellä on silmää tapahtumien yksityiskohdille, joita hän kuvaa niin kauniin hienovaraisesti. Tästä kirjasta nauttii varmasti enemmän printtikirjana kuin äänikirjana. Itse aloitin kuuntelemaan kirjaa, mutta varsin pian totesin, että tämä ei toimi. Kähkösen kirjoitustyyliin kuuluu olennaisena osana se, että hän jättää asioita avoimiksi ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tällainen ei oikein toimi äänikirjassa. 

Keskustelimme myös kirjan kannesta. Ensivaikutelma Anna Lehtosen suunnittelemasta kannesta on hieman levoton, mutta kirjan lukemisen jälkeen on helppo todeta, että kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Kannen kukaksi olisin itse valinnut kärhön sijaan paratiisililjan viittaamaan Linnean kukkakauppaan.

Lopuksi totesimme, että  Vihreä sali on kypsän kirjailijan levollinen, syvällinen ja viisas teos. Annoimme kirjalle arvion 4,4 (asteikko 1-5).

Sirpa Kähkönen vietti viime vuonna 30-vuotisjuhlaansa kirjailijana. Hän on kirjoittanut Kuopio-sarjan lisäksi Graniittimiehen, kaksi nuortenkirjaa, muutaman tietokirjan ja muutaman näytelmän. Kähkönen on palkittu kirjailija. Savonia-palkinto viime syksyltä on tuorein Kähkösen palkinnoista. Savonia-palkinto oli hänelle jo toinen. Ensimmäinen tuli vuonna 1999 Mustat morsiamet -kirjasta. Kähkönen oli vuonna 2016 Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertueen kirjailija.