Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia

 

Jöel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016. Ranskankielinen alkuteos: Le livre des Baltimore (2015). Suomentanut Kira Poutanen. 556 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Yön salaisessa pimeydessä laitoimme kätemme yhteen ja vannoimme Goldmanin jengin nimeen, ettemme enää koskaan olisi toistemme kilpailijoita ja että luopuisimme kaikki Alexandrasta." (s. 287)

Viimeiset kolme lukukokemustani ovat liittyneet toiseen maailmansotaan: yksi Stalinin vainoihin (Anna Soudakov: Mitä männyt näkevät. Atena, 2020 ),  toinen natsismiin (Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Herman Göring - Nousu ja tuho. Minerva, 2020) ja kolmas Auschwitziin (Annette Hess: Tulkki. WSOY, 2020). Kaikki ovat olleet hyviä, tasokkaita kirjoja, mutta ovat olleet myös melko raskasta luettavaa. Siksipä nappasin kirjahyllystä useamman vuoden "hyllynlämmittäjänä" toimineen  Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian. Peruste valinnalle oli se, että pidin paljon aiemmin lukemastani Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) (linkki). Odotukset olivat korkealla tämän kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen kirjan suhteen. Kirjailija Marcus Goldman on molempien kirjojen minä-kertoja, mutta mikään jatko-osa Totuus Harry Quebeckin tapaukselle tämä ei ole. 

"Haluan olla jalkapallon supertähti." (s. 141)

Marcuksen Goldman-sukuhaara Montclairessa ei yllä samalle tasolle kuin hänen Sam-setänsä ja Anita-tätinsä Baltimoren suku. Baltimoressa kaikki on vauraampaa, suurempaa, mukavampaa. Monesti Marcus huomaa kadehtivansa Baltimoren Goldmaneja. "..olin vain kiltti Montclairin Goldman ja pidin mieltäni polttavan kysymyksen omana tietonani: miksi me emme voineet olla Baltimoren Goldmanit?" (s. 166) Mutta toki Marcuksella on onnekseen mahdollisuus viettää paljon aikaa, itse asiassa kaikki lomansa, Baltimoressa Sam-sedän ja Anita-tädin kodissa. Siellä ovat Marcuksen parhaat ystävät, Hillel ja Woody. Hillel on Samin ja Anitan poika, kun taas Woodysta, koulukodin kasvatista, tulee ottopoika Samin ja Anitan perheeseen. Hillel perheen ainoana lapsena iloitsee Woodyn muutosta heidän olohuoneeseensa. Saul ja Anita toteavat, etteivät he koskaan ole nähneet poikaansa niin onnellisena. Woodylle ja Hillelille kaikki on yhteistä, kaikki tehdään yhdessä olipa sitten kyseessä koulu, koripallo, jalkapallo tai vapaa-aika. "Siitä alkoi täydellisen rauhan ja onnen aika." (s. 116)

A-lex-and-ra

Kun Marcus on Hillelin ja Woodyn kanssa, he muodostavat tiiviin kolmikon, Goldmanin jengin. "Olemme kuin veljiä", toteaa Woody. Eräänä kesänä he kohtaavat Alexandran, kauniin ja viehättävän nuoren naisen. "...me rakastimme häntä valtavasti. A-lex-and-ra. Muutama hassu kirjain ja neljä pientä tavua mullistivat koko maailmamme." (s. 177)

Baltimoren sukuhaaran tragedia on kirja rakkaudesta, ystävyydestä sekä USA:sta ja sen ihmisistä. Sen lisäksi kirja on rikosromaani, sellainen pehmeäksi rikosromaaniksi luokiteltava. Alkusivuilta alkaen kirjassa viitataan vuoteen 2004, suuren Tragedian vuoteen. Tragedia avautuu lukijalle vasta liki 600-sivuisen kirjan loppumetreillä. Tragedia on todellakin kauhistuttava tragedia, mutta oliko tarpeen jemmata sitä kirjan loppuun saakka tai oliko tarpeellista viitata tuon tuosta tuohon tapahtumaan. Odotukseni todellakin olivat suuret tämän kirjan suhteen, mutta niin innostunut en kuitenkaan ollut kirjan luettuani kuin mitä olivat ennakko-odotukseni. Suuresta tragediasta huolimatta kirjasta puuttui juonta ylläpitävä jännite. Lisäksi kirjan rakenne monine aikatasoineen oli minulle hieman liian haasteellista. 

Oli kirjassa paljon hyvääkin. Dicker taitaa sujuvan ja vaivattoman kirjoitustyylin. Pidin juonesta ja amerikkalaisuudesta. Pidin siitä, että USA:n politiikka kulkee kirjan tapahtumien kehyksenä. Goldmanin jengi tekee vaalityötä Bill Clintonin hyväksi presidentinvaaleissa vuonna 1992. Kirjassa kuvataan myös Rodney Kingin tapausta vuodelta 1992, tapausta, joka muistuttaa meitä George Floydin kuolemasta tänä vuonna. Tuolloin vuonna 1992 poliisit olivat hakanneet mustaihoisen miehen takaa-ajon päätteeksi. Hakkaajapoliisit vapautettiin syytteistä ja seurauksena oli mellakoita ja mielenosoituksia ympäri maata. Pidin myös henkilökuvauksista ja myös henkilöistä. Paitsi, että Alexandran henkilöhahmo oli kyllä epäuskottava ja meni yli ymmärrykseni, miten ihminen voi olla koko ajan, läpi kaikkien vuosien, itse täydellisyys. Missä oli Alexandran inhimillisyys? Voiko ihminen olla jatkuvasti "ystävällinen, ihastuttava ja lempeä?" (s. 176)

Kiitokset menevät Kira Poutaselle erinomaisesta käännöstyöstä.

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. 2014. Ranskankielinen alkuteos:  La vérité sur l’affaire Harry Quebert. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 809 sivua

Lainattu vävyltä

Olen ottanut tavakseni lukea joka kesä jonkun paksun kirjan, sellaisen joka syystä tai toisesta on jäänyt aikoinaan lukematta. Tämä kirja Totuus Henry Quebertin tapauksesta sopi siihen tarkoitukseen erittäin hyvin, sivujakin on 809. Sveitsiläisestä kirjailijasta Joel Dickeristä tuli kirjallinen ihmelapsi 28-vuotiaana. Hänen kirjastaan Totuus Henry Quebertin tapauksesta, joka  ilmestyi vuonna 2012, tuli ilmiömäinen myyntimenestys. Ensimmäisen vuoden aikana sitä myytiin Ranskassa lähes miljoona kappaletta. Se on käännetty yli 30 kielelle ja julkaistu 45 maassa. Maailmanlaajuisesti kirjaa on myyty yli kolme miljoonaa kappaletta. Aikamoinen saavutus! Innolla ja mielenkiinnolla tartuin kirjaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirjoitettu toisen kirjallisen ihmelapsen, Marcus Goldmanin, äänellä. Goldmanin kirja, jonka hänkin julkaisi 28-vuotiaana, sai runsaasti kiitosta, ylistystä ja menestystä. Ja luonnollisesti se toi mukanaan myös rahaa. Niinpä Marcus saattoi asustaa New Yorkin Villagessa ja omistaa Range Roverin. Mutta oli menestyksellä kääntöpuolensakin. Odotukset olivat kovat. Marcukselta odotettiin uutta kirjaa, määräaikakin oli sovittu kustantajan kanssa. Mutta kirjoittaminen ei sujunut, ei sitten millään.

Marcuksen yliopistoaikainen opettaja Harry Quebert tulee avuksi. Harry pyytää Marcuksen luokseen Auroraan, New Hampshireen. Marcus ottaa kutsun vastaan, ihastuu rauhalliseen pikkukaupunkiin ja istuu kirjoittamaan. Mutta edessä on vain valkoinen paperi, päiväkaudet ja viikkokaudet. Harry pyrkii rohkaisemaan Marcusta. "Ei kannata murehtia, jokainen hyvä kirjailija käy läpi vaikeita vaiheita." (s. 39)  Hyvät neuvotkaan eivät auta Marcusta. Hän palaa New Yorkiin ja päättää luovuttaa ja jättää määräajat sikseen. Mutta sitten tapahtuu jotakin. Agentti soittaa.
"- Voi herrajumala, Marc, oletko kuullut? hän kailotti.
- Kuullut mitä?
- Avaa hitto vie telkkari! Siellä puhutaan Harry Quebertista! Harry Quebertista!" (s. 46)

Harry Quebert oli pidätetty, koska hänen pihaltaan oli löytynyt ihmisen jäänteitä. Käy ilmi, että sinne oli haudattu paikallinen 15-vuotias tyttö Nola Kellergan, joka oli ollut kadoksissa kesästä 1975 asti. Sinä kesänä v. 1975 Harry tuli Auroraan ja sinä kesänä hän kirjoitti menestyskirjansa Pahan juurilla. Yksi asia on varmaa ruumiin löytymisen jälkeen: tilanne ei näytä hyvältä Harryn kannalta. Lisäksi käy ilmi, että Harryn kirjan Pahan juurella koneella kirjoitettu käsikirjoitus oli Nolan haudassa.

Marcus on niitä harvoja, jotka eivät usko Harryn syyllisyyteen. Marcus haluaa tutkia tapausta ja todistaa Harryn syyttömyyden. Hän asuu Harryn asunnossa ja pyrkii ratkaisemaan palapeliä, jonka palaset tuntuvat olevan ihan hukassa. Onneksi Auroran asukkaat ovat samoja kuin silloin vuonna 1975. Heitä voi haastatella ja palkkioksi haastattelusta he haluavat vain tulla mainituiksi kirjan kiitoksissa. Harryn kirjalla Pahan juurella on  monia yhteyksiä tapahtumiin. Nousee esiin kysymyksiä: Onko kirja kuvausta Harryn ja Nolan rakkaussuhteesta? Vai onko se kuvitteellinen kuvaus jostakin muusta suhteesta? Mihin kirjan puistattava nimi viittaa?

Asioilla on aina puolensa. Harry pidätetään ja häntä syytetään murhasta. Mutta tällä tavalla Marcus pääsee pälkähästä, koska Harry tuli tarjonneeksi Marcukselle idean kirjan käsikirjoitusta varten. "Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentä kolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä." (s. 12)

Aikamoisen tarinan Dicker on kirjoittanut. Juonen kehittely on äärimmäisen ovelaa. Lukija on varma, että tapaus on jo selvinnyt, mutta miksi kirjassa on vielä parisataa sivua jäljellä? Mutta eipä kaikki olekaan niin kuin sen olettaisi olevan, eli uusia kuvioita tulee jatkuvasti, aivan kirjan loppuun asti. 

Ovelaa, hieman kuivaakin huumoria on mukana. Esimerkkinä Tamaran puutarhakutsut, jonne Harry Quebertin odotetaan saapuvan yllätysvieraana. Mutta Harrya ei vaan näy. Aviomies Bobbo yrittää pelastaa tilanteen. 
"Bobbo rukka yritti pelastaa tilanteen ja vaimonsa kunnian, nousi seisomaan ja nosti juhlallisesti lasinsa ja ilmoitti ylpeästi vieraille: "Rakkaat ystävät, halusimme kertoa teille, että olemme ostaneet uuden television." Seurasi pitkä ällistynyt hiljaisuus. Tamarasta se oli niin sietämättömän noloa, että hän nousi vuorostaan ja ilmoitti: "Bobbolla on syöpä. Hän kuolee." Ja kaikki järkyttyivät, myös Bobbo itse, sillä hän ei tiennyt olevansa kuolemaisillaan ja mietti,  milloin lääkäri oli soittanut heille ja miksi vaimo ei ollut kertonut mitään. (s. 298) 

Tämä kirja kertoo monista asioista. Se on rikosromaani ja lisäksi se kertoo kirjoittamisesta, rakkaudesta, ystävyydestä sekä USA:sta ja sen ihmisistä. Vaikka kirja on paksu, se on nopealukuinen. Hankalinta kirjassa oli sen suuri koko, sänkykaverina se oli vaativa. Mutta niin innostunut en kuitenkaan ollut kirjan luettuani kuin mitä olivat ennakko-odotukseni. Kaiken kunnian annan kirjan oivalliselle juonen rakentamiselle, mutta kaipaamaan jäin sujuvampaa dialogia ja elävämpiä henkilöhahmoja.