Tikka & Nevala: Kielletyt leikit. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Atena. 2020. 260 sivua.

Omasta hyllystä 

"Suomen tanssikieltoa on pidetty poikkeuksellisena ilmiönä sotaakäyvässä maailmassa. Useassa yhteydessä esitetään, ettei vastaavaa täyskieltoa toteutettu missään muualla. Tanssimista kyllä rajoitettiin toisen maailmansodan aikana muun muassa Saksassa ja sen miehittämillä alueilla. Japani kielsi toisen maailmansodan aikana tanssimisen ilman tanssilupaa ravintoloilta ja tanssisaleilta, ja lisenssijärjestelmä oli voimassa aina 2010-luvulle saakka. Kirkollisina juhlapäivinä tanssia on rajoitettu myös rauhan aikana monissa maissa." (s. 9-10)

Sain joululahjaksi toivomani kirjan: Tikan ja Nevalan Kielletyt leikit, joka voitti Tieto-Finlandia-palkinnon viime vuonna. Kirjan aihe, tanssin kieltämisen historia Suomessa, on kiinnostava. Kirja lähtee liikkeelle jo viime vuosisadan lopusta, mutta pääpaino on toisen maailmansodan vuosissa. Tuolloin vuonna 1939 tanssitilaisuuksien järjestäminen kiellettiin Suomessa. On luonnollista, että tällaista suurta päätöstä ei tehdä hetken mielijohteesta eikä kieltoa voi laittaa vain sodan syyksi. Kyllä tanssin kieltämisen syntyhistoria juontaa juurensa jo 1800-luvun loppuvuosilta, jolloin tanssia vastustivat kiivaimmin raittiusliike ja kirkko. Uskonnollisissa kirjoituksissa tanssi luokiteltiin maallisiin paheisiin yhdessä korttipelien ja alkoholinkäytön kanssa. 

Kiinnostavaa on, että sisällissodan aikana tanssiin suhtautuminen vaihteli laidasta laitaan sekä punaisten että valkoisten keskuudessa. Molempien joukkojen keskuudessa oli niitä, jotka tanssivat ja yhtälailla myös niitä, jotka kielsivät tanssin. Sisällissodan jälkimainingeissa tanssista innostuttiin entistä enemmän ja 1920-luvun jälkipuoliskolla tanssitilaisuuksien määrä räjähti todelliseen kasvuun. Kaikkialla tanssittiin, niin ravintoloissa kuin urheiluseurojen, ammattiyhdistysten, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestämissä iltamissa. Yksi syy tanssiharrastuksen kasvuun oli uusi tanssikulttuuri, "jonka ilmentymäksi nousi termi jazz. Jazz merkitsi suomen kielessä 1920-luvulla monia asioita: tietyntyylistä tanssia ja tanssijoita, joskus jopa uusia paritansseja kokonaisuutena." (s. 51) 

Mutta rajoitteita oli tulossa. Evankelisluterilaisen kirkon yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1933 esitettiin huoli siveellisestä turmelusta ja rikollisuuden kasvusta. Tapainturmeluksesta käytiin kiivasta keskustelua, joka johti siihen, että tanssia alettiin rajoittaa 1930-luvun puolivälissä. Mentiin niin pitkälle, että jotkut kunnat määräsivät nurkkatanssikieltoja, kuten Viipuri, vaikka laulun sanojen mukaan Viipuri tunnettiin kaupunkina, "jossa tanssia sai siellä aina". (s. 105) Vain ensimmäiseen luokkaan kuuluville ravintoloille tanssi sallittiin kahdesti viikolla erillisluvalla. Myös Helsingissä lokakuun alusta alkaen 1935 tanssiminen kiellettiin kaikilta muilta paitsi neljältä ensimmäiseen luokkaan kuuluvalta ravintolalta (Grand, Kämp, Pörssiravintola ja Seurahuone) sekä yhdeltä kesäravintolalta (Kaisaniemi).

Toinen maailmansota toi tullessaan tanssikiellon. Valtioneuvoston asetuksella 7.12.1939 tanssiminen kiellettiin. Piti vakavoitua taisteluun, ei saanut ilotella. Tanssiminen oli kevytmielistä, seksuaalisviritteistä ja sankarivainajia häpäisevää. Tätä mieltä oli mm. Suomen vaikutusvaltaisin naisjärjestö Lotta Svärd. Lotat nousivatkin sota-aikana naisihanteeksi, "joka symboloi kansakunnan moraalista ryhtiä niin olemuksensa kuin työnsä kautta". (s. 74) Muita tilaisuuksia sai järjestää sotatoimialueen ulkopuolella. Tanssikieltoa lievennettiin välirauhan aikana, mutta kielto astui uudelleen voimaan jatkosodan alkaessa kesäkuun lopulla 1941. On kiinnostavaa verrata Suomen tanssikieltoa muihin sotaa käyviin maihin. Vastaava tanssikielto oli voimassa ainoastaan natsi-Saksassa, kun taas esimerkiksi Englannissa tanssimisessa ei nähty mitään pahaa. Päinvastoin. "Tanssimusiikki oli briteille yksi keino lisätä sotaakäyvän kansakunnan hyvinvointia, ja tämän hyvinvoinnin oleellinen osatekijä oli tanssiminen." (s. 128) Suomessa, missä tanssiminen ei ollut sallittua, tanssimisesta rangaistiin. On arvioitu, että noin 15 000 suomalaista rangaistiin tanssimisesta, suurin osa sakkoihin ja muutama peräti vankilaan. Kaksi henkilöä kuoli poliisiratsioissa. Mutta oli selvää, että kansa halusi tanssia kielloista huolimatta. Tanssittiin sellaisissa paikoissa, jotka olivat virkamiesten katseilta piilossa, esimerkiksi tasaisilla kankailla, kedoilla, heinäladoissa, tyhjissä parakeissa ja hylätyissä rakennuksissa. 

Vuodenvaihteessa 1944-1945 Sisäasiainministeriön asetus vapautti yleiset tanssit. Ja nyt suomalaiset tanssivat ja tanssivatkin toden teolla. Tanssitilaisuuksien määrän on arvioitu olleen vuosina 1945-1948 tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia.

Kirja oli kiinnostava lukukokemus. Tutkijat ovat löytäneet mielenkiintoisen aiheen, jota ei juuri ole aiemmin tutkittu.  Lähdeluettelo osoittaa, että kirjaa varten on tehty laajaa kartoitus- ja tutkimustyötä. Tutkittua tietoa elävöittävät harkitusti valitut valokuvat ja lehtien sitaatit, jotka lisäävät tekstin kiinnostavuutta ja luettavuutta. 

Finlandia-palkinnon tietokirjallisuuden esiraatiin vuonna 2020 kuuluivat Suomen musiikkikustantajat ry:n toiminnanjohtaja Jari Muikku, Aalto-yliopiston viestintäpäällikkö Riikka Haikarainen ja kirjallisuuden suomentaja Jaakko Kankaanpää. Voittajan valitsi Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Näin Razmyar kirjoitti: "Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena”.