Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat. 2019. Stresa. Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Amelia Nyman. 305 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
"Ei meistä rikottujen vanhempien mykkäkoulusta kasvaneista lapsista ollut tähän. Rakkaudeton koti tarjoaa vain seinät, ei lämpöä. En suostu toistamaan vaikenemisen ja pakenemisen kaavaa. Se on äärettömän surullista mutta vääjämätöntä." (s. 299)
Pirjo Puukolta on aiemmin ilmestynyt novellikokoelma Mutkanlukutaito (Stresa 2017). Pidin siitä kovasti. Siksipä odotukset olivat suuret aloittaessani tätä kirjaa. Enkä pettynyt, en todellakaan. Hyvä tarina kirjoitettuna viisaalla ja kauniilla kielellä vei mukanaan.
Saamme seurata kahden naisen - Ellin ja Anitan - taivalta lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Tapahtumat sijoittuvat lähes koko itsenäisyytemme ajalle: 1927 - 2019. Tarina alkaa Ellin lapsuudesta. Pieni Elli asuu Hallanmökissä mummolassa, koska lentävä keuhkokuume oli vienyt Ellin äidin. Ellin isoisä Ukko on aina vihainen Ellille, niin myös talon lapset Mirjami ja Taimi ovat hyvin tylyjä Ellille. Onneksi on lempeä ja ystävällinen Emilia-mummo. Mutta mummo kuolee. Elli tuntee olevansa ihan yksin.
Ellin elämä helpottuu, kun Ukko kuolee ja Elli pääsee aloittamaan koulun. Elli saa viettää elämänsä parhaimman kesän kummitätinsä luona Viipurissa, jonne hänen on tarkoitus mennä jatkossakin. Mutta kaikki suunnitelmat menevät uusiksi, kun tulee sota. Koulua ei käydä, töitä pitää tehdä, jokaisen velvollisuus on auttaa. Ellikin hentona tyttönä joutuu monenlaisiin raskaisiin tehtäviin. Iloa tuo sotakirjeenvaihtokaveri Oiva, joka käy lomillaan Elliä tanssittamassa. Oivasta tulee Ellin suuri rakkaus. Mutta Oiva lopettaa kirjoittamisen eikä palaa sodasta Ellin luo.
Sodan jälkeen Elli tapaa tansseissa Taunon. "Vähitellen hän tottui ajatukseen, että Taunosta tulee puoliso. Kun kerran säännöllisesti tavattiin tansseissa eikä se osoittanut minkäänlaisia ketkun tai juopon piirteitä, piti olla ainoastaan tyytyväinen että sellainen mies kohdalle osui." (s. 187) Elli ja Tauno menevät naimisiin ja he saavat kolme lasta, Anitan, Markun ja Ullan. Mikään raskauksista ei ole toivottu.
Ellin tarinan rinnalla kulkee hänen esikoistyttärensä Anitan tarina. Anita, syntynyt v. 1950, kertoo samaa tarinaa kuin Elli, mutta lapsen näkökulmasta. Isä-Taunon työpaikan myötä muutetaan Savonlinnasta ensin Mikkeliin ja sitten Helsinkiin. Vuodet vierivät, Helsingissä asumiseen tottuu, Anitasta tulee ylioppilas, yliopisto-opintojen jälkeen löytyy työpaikka ja sieltä löytyy rakas Ola.
Kirjan rakenne on selkeä ja sopii hyvin tällaiseen juonivetoiseen tarinaan. Lukujen alussa on aina henkilön nimi, joko Elli tai Anita sekä vuosiluku. Vuosiluvut otsikoissa ovat paikallaan, koska perhe-elämää ei pyritäkään sitomaan laajemmin yhteiskunnallisiin ilmiöihin sotaa lukuunottamatta. Ei tainnut tulla Kekkonenkaan missään mainituksi. Tehokkaana ratkaisuna toimii myös se, että tapahtumia tarkastellaan sekä äidin että tyttären näkökulmasta. Tätä kerrontatapaa on käyttänyt mm Andre Brink kirjassaan Myrskyinen hiljaisuus. Kaksi kertojaa kokevat pienetkin tapahtumat erilaisina, esimerkkinä vaikkapa perheen muutto Helsinkiin. Anitasta muutto oli pelkkää plussaa, oli hienoa, että koulu oli lähellä, kauppa oli lähellä, löytyi kavereita ja uusia leikkejä. Ellin mielestä Helsingissä moni asia oli huonosti. "Vesi loppui kesällä kaivosta ja sitä oli haettava polkupyörällä parin mäen takaa vesipostista." (s. 223) Ja saunaankin joutui menemään linjurilla Helsingin keskustaan.
"Ei äidille annettu evääksi elämään kuin tähteitä. Niillä ei ruokita lapsen tarpeita." (s. 302)
Kirja on kuvausta äiti-tytär suhteesta. Äidin ja tyttären suhde ei varmaankaan koskaan ole täysin mutkaton. Kysymyksessä on erittäin tärkeä suhde, jolla on vaikutusta tyttären omaan kasvuun sekä ihmissuhteisiin. Anita oli kokenut olevansa äidin oma lapsi, kunnes veli Markku syntyi. Sitten ei äidin syliin enää päässyt. Ellin kasvatusperiaate 1950-luvun malliin oli hyvin autoritaarinen, äidin sana määräsi mitä tehdään ja mitä ei tehdä. Välillä äiti oli hyväntuulinen ja kertoili tarinoita lapsuudestaan Anitalle ja hänen kavereilleen. Äiti innostui Singerillä polkemisesta niin, että tilasi kirjekurssina ompeluopin. Mutta kun lapset kasvoivat eivätkä olleet enää äidin tiukan valvonnan alaisina, äidistä tuli Anitan mielestä tiukka, ärtyisä ja usein mykkäkoulua pitävä. Ellin mielestä syyt olivat Taunossa. Anitan jo asuessa omillaan Elli sai kerrotuksi, että hänellä on ollut oikeus tyytymättömyyteensä, koska siellä syvällä on kalvanut ikävä kolmenkymmenen vuoden ajan. Miksi Oiva ei tullut takaisin? Elli oli katkeroitunut.
Hyvin kuljettaa kirjailija kahden naisen tarinaa. Tarina on uskottava ja sujuvasti kirjoitettu. Lukijan on helppo eläytyä naisten tunne-elämään. Pidin siitä, että kerronta on vahvaa ajankuvaa.
Henkilöiden käyttämä kieli, asunto-olot, pukeutuminen ja arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on panostettu. Mieluista minulle oli myös se, että liikuttiin minulle tutuissa maisemissa. Savonlinnan Schaumanin vaneritehdas on tuttu. Putikon sahan vanhoja rakennuksia kävimme katsomassa viime kesänä. Iso plussa kirjan kauniille kannelle!
Lopussa kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, ehkä vähän liiankin arvattavalla tavalla. Mielenkiintoista on, miten kirja ei päästä otteestaan. Nämä naiset jäävät elämään mieleeni. Ja samalla, kun pohdin Ellin ja Anitan elämää, tein nostalgista aikamatkaani omaan lapsuuteeni, joka ajallisesti sattuu lähes yksiyhteen Anitan lapsuuden kanssa.
Kirjan julkaissut Stresa on melko pieni kustantamo. Tällaisten pienten kustantamojen hyville kirjoille soisi enemmän julkisuutta. Tein meidän kirjastollemme hankintaehdotuksen kirjasta.
