"Dalian kertomus herätti kuitenkin hänen omankin tuskansa. Ingemar veti keuhkoihinsa ilmaa ja terästi itsensä, jotta tunteet eivät ottaisi valtaa. Kuvat kiisivät hänen silmiensä editse. Kauhu vastaantulevan auton kuljettajan silmissä, rattia tavoittelevat kädet, särkyvä tuulilasi. Hän kuitenkin onnistui torjumaan ne puhtaalla tahdonvoimalla. Hän halusi keskittyä kokonaan Daliaan, sillä Dalia tarvitsi nyt häntä." (s. 155)
Ingemar Modig on yksinäinen, lähes eristyksessä elävä 62-vuotias eläkeläinen. Hän asuu vaatimattomassa asunnossa pohjakerroksen vetoisessa kaksiossa Borstaforsissa, lähellä Storköpingin kaupunkia. Liki kymmenen vuotta sitten Ingemar oli ollut vaikeassa auto-onnettomuudessa. "Hän käsitti heti, että se oli siinä. Auto luisui tieltä hallitsemattomasti, vaikka hän miten käänsi rattia." (s. 5) Pakkoliikkeet, ontuminen ja kumarainen käynti muistuttavat Ingemaria joka päivä tuhoisasta onnettomuudesta. Ja kaiken lisäksi koko ajan on läsnä maaginen numero kolme. Siitä luvusta Ingemar haluaa pitää kiinni. Kädet pitää pestä kolme kertaa, kengissä tulee olla kolminkertaiset rusetit, Dalialle tulee antaa kolme vaahtokarkkiautoa, on tarkistettava kolme kertaa ovatko pistokkeet vedetty pois seinästä, omaa reittä pitää lyödä kolme kertaa ja olohuoneen seinätapetin kolmekymmentäkolme koivua on laskettava useita kertoja päivässä.
Ingemarin päivärytmi on vakio. Aamu alkaa siivoamisella. Ingemar laittaa Elvis Presleyn lempi-CD:n soittimeen ja aloittaa. Siivous on perusteellinen, normaalien siivoustehtävien lisäksi Ingemar pyyhkii olohuoneen lattianraot vanupuikolla, pesee ikkunat joka päivä ja vaihtaa lakanat päivittäin. Kun Suspicious Minds soi kolmatta kertaa, Ingemar tietää, että päivän siivousurakka on ohi. Elvis-CD kolme kertaa, ei koskaan enempää. Sen jälkeen puoli kahdelta Ingemar menee Clarissan grillille syömään, tekee kävelylenkin ja palaa kotiinsa. Sellaista elämä on päivästä päivään. Eräänä päivänä Ingemar huomaa seuraavansa koululaisten jalkapallo-ottelua läheisellä kentällä. Entisenä jalkapallon harrastajana Ingemarin huomio kiinnittyy nuoren tytön loistavaan pelaamiseen. Tyttö on Syyriasta Ruotsiin tullut Dalia. Dalia on reipas 10-vuotias tyttö, jolle jalkapallo on kaikki kaikessa. Jalkapallon kautta Ingemar ja Dalia tutustuvat. Pian Ingemar huomaa, että Daliaan tutustuminen tuo hänen elämäänsä uutta rytmiä. Joskus hän havahtuu ja huomaa hymyilevänsä. Ingemar voi puhua Dalialle asioista, joista hän ei ole puhunut kenellekään, esimerkiksi auto-onnettomuuden mukanaan tuomasta suunnattomasta surusta.
Dalian hijab muuttaa kaiken. Sisko Meryam on 14-vuotias ja oli käyttänyt hijabia kolme vuotta, siitä lähtien kun he pakenivat Alepposta. Meryam pitää huivia mielellään, "se päässään hän tunsi itsensä aidommaksi syyrialaiseksi." (s. 55) Nyt isä pakottaa myös Dalian käyttämään huivia. Miten Dalia vihasikaan huivia. Hän ei suostunut pelaamaan jalkapalloa huivi päässä. Isä määräsi, että huivitta voi kulkea vain kotona.
Storköpings Allehandan toimittaja Ludvig Nilsson on turhautunut työssään. Hän kokee, että hänet on laitettu sivuraiteille, kun hänet on siirretty Storköpingin pääkonttorista Borstaforsiin. Ludvig haluaisi takaisin pääkonttoriin, mutta hän tietää, että hän tarvitsisi kunnon juttuja kiinnittääkseen päätoimittaja Wallénin huomiota. Ja kunnon jutut edellyttävät kunnon aiheita. Sellaisista on pienessä ja rauhallisessa Borstaforsissa puutetta, pitää kirjoittaa vain kotiseutuyhdistyksen tapahtumista ja paikallisen amatööriteatteriryhmän esityksistä. Edes "koko helvetin pakolaiskylässä ei ollut jälkeäkään riidasta, josta olisi voinut saada jutun juurta." (s. 203) Kunnes sitten tulee tapahtuma, josta Ludvigin mielestä voisi saada vaikkapa etusivun uutisen.
Pidin kirjasta. Tällaisia elämänmyönteisiä kirjoja tarvitaan, kirjoja jotka tuovat arkipäiväämme iloa, lohtua ja toivoa. Kirja on lämminhenkinen tarina vanhan miehen ja nuoren tytön epätavallisesta ystävyydestä, jossa molemmat saavat apua ja tukea toinen toisiltaan. Ystävyysteeman lisäksi suuren roolin kirjassa saa Ingemarin sairaus. Sairauden kuvaus on suoraa ja kaunistelematonta, ei säälipisteiden keräämistä. Luen kirjan liepeestä, että kirjailija itse kärsii pakko-oireisesta häiriöstä tai OCD:stä (obsessive-compulsive disorder). Kirjan liepeessä on myös tieto, että romaanista on tekeillä tv-sarja. Sitä sarjaa katsoisin todella mielelläni.Elina Warsta: Kiitos onnistuneesta kannesta.