lauantai 23. lokakuuta 2021

Raija Orasen Kaikki tämä valo äänikirjana

Raija Oranen: Kaikki tämä valo. Otava. 2021. Lukija Krista Putkonen-Örn. 9 h 26 min. Storytel.

Anita Välkki (1926-2011) viettää kesää Kiteen mökillään Pohjois-Karjalassa. On vuosi 1992 ja Välkillä on ikää 66 vuotta. Rakas aviomies Usko Aro (1922-1992) on kuollut neljä kuukautta aiemmin sairastettuaan useita vuosia. Kaikki ne vuodet Anita hoiti miestään eikä halunnut uskoa keuhkoahtaumaa sairastavaa miestään laitoshoitoon. Siksi on mennyt vuosia, ettei Anita ole päässyt nauttimaan kesäisistä päivistä Kiteellä. Nyt hän on siellä tyttärensä Rapsun perheen kanssa. Vaikea Anitan on uskoa, että hän on nyt leski. Anita kaipaa miestään suunnattomasti ja kyynelsilmin muistelee onnellisia vuosia Uskon kanssa. Kirjan sivuilta voi aistia avioparin keskinäisen rakkauden ja keskinäisen arvostuksen.

Kesäpäivien kiireetön tunnelma kuljettaa Anitaa kauas lapsuuteen. Anita tuli köyhistä oloista Valkeakoskelta. Kansakoulun opettaja kiinnitti huomiota Anitan ilmiömäisen kauniiseen lauluääneen. Hän kehotti Anitan vanhempia hankkimaan lapselle laulunopettajan. Ilokseen Anita rallatteli kirkon mäellä ja ansaitsi sillä tavalla jäätelörahoja.

Jo nuorena Anita tunsi vetoa näyttelemiseen ja laulamiseen. Sotavuosien jälkeen hän hakeutui ensin Kokkolan työväen näyttämölle ja sitten Vaasan Suomalaiseen Teatteriin. Seuraava vaihe oli Kansallisooppera. Päästä Kansallisoopperaan oli todella jotakin, siitä Anita vilpittömästi iloitsi. Mutta kun jotakin saa, jostakin pitää luopuakin. Anitan piti antaa pika-avioliitossa syntynyt pieni tyttärensä Raija vanhempiensa hoidettavaksi. Se tuntui vaikealta, mutta yksinhuoltajan arkea ja laulajan uraa ei voinut yhdistää.

Pian kaikki oopperan ystävät tunsivat sopraano Anita Välkin, joka tuli ensin tunnetuksi roolistaan kreivitär Marizana. Maine vaan kasvoi, kun hän halusi laulaa ja kun hän sai laulaa nimiroolin Puccinin oopperassa Tosca. Siitä roolista tuli Anitan uran loistorooli. Samoihin aikoihin, kun Anitan maine lähti kasvuun, hän tapasi elämänsä miehen, viulisti Usko Aron. Mutta avioliitto ei ollut mikään läpihuutojuttu, sillä Usko oli tahollaan naimisissa F. E. Sillanpään tyttären kanssa. ”Ja minä tiesin ensimmäisestä sekunnista lähtien, että siinä hän oli, se ihminen, se mies, jota kohti olin kulkenut. Me tiesimme molemmat. Meitä ei pidätellyt mikään.” Avioliitto solmittiin vuonna 1960.

Pian Välkin upea ääni huomattiin maailmallakin. Tukholman kautta Anitan tie kävi Lontooseen, missä hän debytoi Wagnerin Valkyyrioiden Brünnhildenä. Ja sitten olikin vuorossa New Yorkin Metropolitan ooppera. Maineikkaat vuodet seurasivat toinen toistaan. Esiintymisiä kertyi ympäri maailmaa, mm. Espanjassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Seuraavaksi oli vuorossa kolmen vuoden kiinnitys Wienin valtionoopperaan. Wienin jälkeen Anita palasi Suomeen. Oli vuosi 1969 ja Anita oli 43-vuotias. Palattuaan Kansallisoopperaan Anita lauloi Turandotin, mutta sitten kaikki loppui. Sattui erimielisyys pääkapellimestari Jussi Jalaksen kanssa. Silloin harjoittelun alla oli raskas ja vaativa Elektra-ooppera. Se, että Anita ei väsymykseltään jaksanut jatkaa harjoituksia Jussi Jalaksen kanssa, ei kelvannut Jalakselle, ja siinä se oli, valmis riita. Sen jälkeen ei Anitalle enää rooleja tarjottu. Oliko siinä aikansa metoo-tapaus?

Anita Välkki, joka oli maailmanluokan laulaja ja nainen parhaassa iässä, hyllytettiin. Hän sai vielä muutamia rooleja Kansallisteatterissa ja Savonlinnan Oopperajuhlilla, mutta siihen päättyi hänen oopperauransa. Siitä huolimatta laulu oli hänen intohimonsa ja laulaa hän totisesti halusi. Anita ja Usko järjestivät yhdessä esiintymisiä eri ympäristöissä ravintoloista alkaen ympäri Suomea. Anitasta tuli vuonna 1982 Sibelius-Akatemian laulunopettaja. 

Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan nimeen: Kaikki tämä valo. Eittämättä nimi tuo mieleen kirjan, jolla on hyvin samankaltainen nimi: Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015). Aloitin kirjan kuuntelun kiinnostuneena, koska tietoni tästä maailmankuulusta taiteilijasta olivat hyvin hatarat. Kuuntelun jälkeen tiedän Anita Välkin elämästä paljon enemmän. Kirja lienee sitä paljon puhuttua biofiktiota eli kyseessä on Anita Välkistä kertova elämäkerrallinen romaani, jossa yhdistyvät fakta ja fiktio. Orasen kirjoittamistyylistä olen aina pitänyt, nytkin teksti soljuu sujuvasti eteenpäin. Krista Putkonen-Örn ansaitsee kiitokset jälleen kerran erinomaisesta luennasta. 

Anitan lukuisat ruoanvalmistukset tuntuivat hieman puuduttavilta ja kuuntelinkin ne nopeutetulla tempolla. Kirjailija lienee sisällyttänyt kirjan sivuille niin paljon ruoanlaittoa, koska sekä Anita että Usko rakastivat hyvää ruokaa ja nauttivat kutsujen järjestämisestä sekä hyvän ruoan tarjoamisesta. Anitan Kansallisooppera-muisteluissa oli mukana paljon katkeruutta. Ehkä valo kuitenkin voitti, siihen viittasi ainakin kirjan nimi Kaikki tämä valo. Tuo Jalas-tapaus jäi mieleeni ja mietinkin, että olisi kiinnostavaa, jos Välkistä kirjoitettaisiin elämäkerta, jossa mm. tälle tapaukselle saataisiin useampia näkökulmia. Kuvaliite olisi ollut kirjassa tervetullut. 

Raija Oranen on vuosien mittaan tehnyt arvokasta työtä kirjoittaessaan elämäkertaromaaneita historiallisista merkkihenkilöistä. Erityisesti mieleeni on jäänyt Aurora Karamzinista kertova kirja Aurora (Teos 2014). Blogiaikana olen lukenut seuraavat Orasen kirjat, joista pidin erityisesti Manusta.

Raija Oranen: Manu. (Otava 2019) (linkki)
Raija Oranen: Bolero. (Tammi 2003) (linkki)
Raija Oranen: Marsalkan ruusu. (Otava 2018) (linkki)

Kirja on luettu myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa.

torstai 21. lokakuuta 2021

Arvonta: Johanna Venhon Syyskirja

    
Hei kaikki. Syysiltojen iloksi haluan tarjota jollekulle onnekkaalle kauniita lukuhetkiä. Arvonnassa oleva kirja on syyskuussa ilmestynyt Johanna Venhon Syyskirja, joka kertoo Tove Janssonin ja Tootin (Tuulikki Pietilä) viimeisistä päivistä Klovharun saarella Pellingissä. Kirjassa eletään nykypäivää saaressa meren ja luonnon keskellä, mutta lukija saa kulkea Toven kanssa pitkän matkan, aina 1940-luvulta 1990-luvulle. Pidin kirjasta todella paljon, Venhon kaunis kieli vie mukanaan. Kirjassa voi aistia tovemaisen tunnelman, jossa meri ja luonto ovat voimakkaina läsnä. Venhon edellinen kirja Ensimmäinen nainen oli Finlandia-ehdokkaana.

Tässä linkki postaukseeni tästä kirjasta. 


Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Kiva, jos olet lukijana (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy sunnuntaina 31.10.2021 klo 18. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Jos voittaja ei reagoi sähköpostiin kolmen päivän kuluessa, arvon uuden voittajan. Postitus vain Suomeen.

Kynttilöitä syysiltojen iloksi

Mukavia syyspäiviä ja onnea arvontaan! 

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Johanna Venho: Syyskirja

 

Johanna Venho: Syyskirja. WSOY. 2021. Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä. Päällys: Martti Ruokonen. 280 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Muistot ovat kaikkialla. Milloin tahansa ne voi ottaa esiin ja käännellä. Mikään tästäkään ei katoa, hän ajattelee ja katsoo lokkia, joka räpistelee poukamassa, saari jää tänne ja joku toinen tulee ja kävelee kallioilla ja istuu avoterassilla särpimässä kahvia ja meri on hänellekin yhtä raju ja hellä, ja tyynellä säällä hän näkee oman naamansa samettilammen pinnasta." (s. 151)

"Kolme päivää jäljellä: sunnuntai, maanantai, tiistai." (s. 15)

On vuosi 1991 ja Tove Jansson on 77 vuotta. Hän on juuri julkaissut uuden novellikokoelmansa Seuraleikki (WSOY). Nyt hän viettää viimeisiä päiviään rakkaalla Klovharun saarella Pellingissä yhdessä Tootin (Tuulikki Pietilä) kanssa. Kirjassa eletään nykypäivää saaressa meren ja luonnon keskellä, mutta lukija saa kulkea Toven kanssa pitkän matkan, aina 1940-luvulta 1990-luvulle. 

"Tove Jansson näyttää yksinkertaisen asian ja sen mitä kaikkea on sisällä." (s. 145)

Kirjassa saa roolin myös Maria, nuori biologian opiskelija. Jo lukioaikana Maria oli hyvin ympäristötietoinen. "Ihailin Koijärvi-liikkeen tyyppejä ja halusin olla samanlainen, sivussa maailmasta mutta kuitenkin sitä pelastamassa, tärkeimmässä asiassa kiinni." (s. 34) Maria on Toven ihailija ja tänä kesänä hän ei muuta halua kuin tavata Toven, suuren idolinsa. Poikaystävä Atte, fanaattinen Linkolan ihailija, on nyt pois kuvioista. Maria on yksin mantereen puolella ja katselee Toven saareen. "Valo sammui äsken Klovharun mökin ikkunasta. Meri hengittää suurena ja mustana, ei näy valonpilkahdustakaan." (s. 170)

"Tee työtä ja rakasta." (s. 86)

Tovelle työ oli kaiken perusta ja hänen intohimonsa. Työn kautta hän löysi itselleen ja elämälleen sisällön sekä tärkeät ja läheiset ihmiset. Taiteilijana hän kulki omia teitään, juuri siksi hänestä tuli suuri taiteilija. Hän oli rohkea ja uskalsi olla oma itsensä. Kirjoittaessaan ensimmäistä muumikirjaansa Suuri tuhotulva Tove ei totisesti tiennyt, millainen ilmiö muumibuumista onkaan tulossa. "Muumibusiness oli todellisuutta ja se henkilöityi häneen, se voiteli itsetuntoa mutta myös määritti häntä taiteilijana." (s. 93)  Mutta rohkea Tove oli, hän lopetti Muumi-kirjojen tekemisen silloin, kun niiden suosio oli valtava.

"Kun tekee työtä, pysyy voimissaan." (s. 114)

Koti antoi Tovelle hyvät lähtökohdat taiteilijuudelle. Kiinnostavaa oli lukea Toven ja Hamin äiti-lapsi -suhteesta. Äiti, joka korosti aina työn merkitystä, oli Tovelle hyvin tärkeä. Kirjan sivuilta voi aistia, että Ham on ollut ihana ihminen, aina niin kannustava äiti, jolta Tove sai tukea kaikissa toimissaan. Ham toimi Tovelle mentorina ja myös kriitikkona. Viimeisinä vuosinaan äiti jaksoi vielä lukea Kuvanveistäjän tyttären käsikirjoitusta. "Ham nauroi välillä ääneen lukiessaan, ja siitä tiesi, että hyvää oli tulossa." (s. 116)

"Tämä saari on raju ja vaatelias." (s. 22)

Tämän Toven päivistä kertovan kirjan ei soisi loppuvan. Hidastelen lukemisen kanssa, luen sivuja uudelleen ja uudelleen. Uppoan Venhon kauniiseen kieleen ja yksinkertaisesti vain nautin. Ihastun harkittuihin ja loppuun asti mietittyihin lauseisiin. Venhon rauhoittava kieli kantaa upeasti läpi kirjan. Kirjassa voi aistia tovemaisen tunnelman, jossa meri ja luonto ovat voimakkaina läsnä. Ensimmäisenä kesänä Klovharun saarella Tove kirjoitti, että "meri on noidankattila, ukkosen jyrähdykset kuin tykinlaukauksia, luoto suurenmoisen kaunis!" (s. 66) 

Kirjan aihetta pohtiessaan Venho mietti, voiko Toven kaltaisesta tunnetusta henkilöstä kirjoittaa kirjaa, koska hänestä tiedetään jo niin paljon. Mutta Tove aiheena piti pintansa Venhon mielessä. Turun Kirjamessuilla Venho kertoi, että hän on ollut pienestä pitäen Tove Janssonin ihailija. Aikuisiällä häntä on viehättänyt erityisesti Toven aikuisille suunnattu tuotanto, josta hän nostaa suosikkikirjakseen novellikokoelman Kuuntelija.  Kirjaa varten Venho luki paljon Toven tuotantoa ja pyrki ymmärtämään hänen elämäänsä. Näkökulmaksi kirjaan valikoitui taiteilijuus yhdistettynä Tovelle tärkeisiin mereen ja luontoon. Se oli hyvä valinta. Kirja on biofiktiota, eli kyseessä on Tove Janssonista kertova elämäkerrallinen romaani, jossa yhdistyvät fakta ja fiktio. 

Kirjan kannessa on Rauha Mäkilän kaunis maalaus. 

Johanna Venho ja haastattelija Anna-Riikka Carlson Turun Kirjamessuilla 1.10.2021.

Myös Tuija on lukenut kirjan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
                                                                     

maanantai 18. lokakuuta 2021

Adébáyòn Älä mene pois lukupiirikirjana

                                                 
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois. 2018. Atena. Englanninkielinen alkuteos Stay with me. Suomentanut Heli Naski. 300 s.

Rauman Naisten Pankin lukupiiri aloitti toimintansa tänä syksynä. Tapasimme toisen kerran viime viikon keskiviikkoiltana Salmen kotona ja vaihdoimme ajatuksia Ayòbámi Adébáyòn kirjasta Älä mene pois. Kirja on nigerialaissyntyisen, nyt Englannissa asuvan Adébáyòn esikoisteos ja toistaiseksi hänen ainoa teoksensa. Kirjailijan sivuilta käy ilmi, että häneltä on tulossa ensi vuonna uusi kirja A Spell of Good Things. Adébáyò on suomalaisille tuttu vuoden 2018 Helsinki Lit -tapahtumasta, jossa Adébáyòta haastatteli Laura Lindstedt.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, Ilesan kaupunkiin, vuoteen 1985. Akin ja Yejide ovat naimisissa. Akin rakastaa ja arvostaa kaunista vaimoaan. "Yejide luotiin lauantaina. Silloin Jumalalla oli runsaasti aikaa maalata hänet täydellisen mustaksi kuin eebenpuu. Siitä ei ollut epäilystäkään. Valmis työ on elävä todiste." Avioparin ongelma on lapsettomuus, josta tulee myös Akinin suvun ongelma. Tilanteen kokee vaikeimmaksi Akinin äiti, koska kyllä perheen vanhimmalla pojalla täytyy olla lapsi. Mennyt ja nykyisyys törmäävät, kun etsitään ratkaisua lapsettomuuden ongelmaan. Epätoivoinen Yejide yrittää kaikkea mahdollista, jopa poppatohtorilla käyntiä. Kun mistään ei ole apua, Akinin äiti ryhtyy toimeen ja järjestelee Akinille kakkosvaimoa. Akin kertoo: "Kun olin ollut kaksi vuotta naimisissa Yejiden kanssa, äitini alkoi vierailla työpaikallani joka kuun ensimmäisenä maanantaina. Hän ei tullut yksin. Hän toi aina mukanaan uuden naisen, mahdollisen kakkosvaimon.". 

Yejide on tyrmistynyt tajutessaan, että kotiin on tulossa kakkosvaimo. Ilmeisesti nuoremmalle, varsinkin koulutetulle nigerialaiselle sukupolvelle moniavioisuus on vierasta, niin aidolta Yejiden hämmentyneisyys tuntuu. "Se oli tuomio, joka leimasi minut: en riittänyt naisena aviomiehelleni." Mutta muu ei auta, vanhoihin traditioihin on taivuttava. Kotona vierailee usein Lagosista käsin Akinin veli Dotun, ja tapahtumat saavat yllättävän suunnan. Joskus tuntuu kuin lukisi dekkaria, niin paljon yllättäviä käänteitä kirjassa on. Juuri kun on yhdestä selvinnyt ja saanut huokaistuksi, uusi käänne on jo tulossa.

Vahvat perinteet määrittävät elämää

Koimme, että kirjassa on useitakin kiinnostavia teemoja. Nostimme esille kolme: perinteet, lapsettomuuden ja petoksen. Yejiden ja Akinin avioliiton kehyksenä on nigerialainen yhteiskunta, jossa vastakkain ovat moderni Nigeria sekä vanhat perinteet. Kirjassa tulee hyvin esille nimenomaisesti uniikki nigerialainen kulttuuri, jota ei voi yleistää kaikkiin Afrikan maihin. Moniavioisuus on Nigeriassa ilmeisesti enemmän sääntö kuin poikkeus. Sekä Yejide että Akin olivat eläneet moniavioisessa perheessä. Usein vaimon aseman perheessä ja yhteiskunnassa määrittää se, kuinka mones vaimo hän on. Esille tulee hauskojakin perinteitä, vaikkapa Olamiden, ensimmäisen lapsen syntymä. Nimenantotilaisuus on vertaansa vaille, kyseessä on iso juhla. Tyttö saa nimekseen Olamide plus kaksikymmentä muuta nimeä.  

Jääkö vanhemmuus haaveeksi?

Nigerialaiseen kulttuuriin kuuluu runsas lapsiluku. Lapsettomuus ajaa Yejiden ja Akinin epätoivoon. Yhteiskunnasta riippumatta lapsettomuus aiheuttaa surua ja huolta, kuten Yejiden ja Akinin avioliitossa. Myös meillä Suomessa samoin kuin monessa muussakin maassa lapsettomuus on iso teema. Kyseessä on yksityinen asia, mutta lapsettomuudella on myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, vaikkapa lapsikaupan lisääntyminen. Jos ei lasta tule, voidaan ongelma ratkaista ostamalla lapsi mustasta pörssistä.

Lopputuloksena petos

Avioliitto ilman lapsia ei jaksa pitää Yejiden ja Akinin rakkautta yllä, varsinkin kun yhteiskunnalliset paineet lapsen saamiseksi ovat suuret. Asioiden mutkistumisen seurauksena on katkeruus ja epätoivo. Viimeinen keino yrittää pelastaa avioliitto on petos.

Totesimme, että kirjan rakenne toimi hyvin, kunhan siihen ja henkilöihin pääsi kiinni. Nimien hahmottaminen hidastutti alussa lukemista. Kirjassa nykyisyys ja menneisyys vuorottelevat. Kirjailija on itse todennut, että kun asioita katsotaan taaksepäin, on mahdollisuus tarkastella tapahtumia kokonaisvaltaisesti ja monipuolisesti. Näin näkökulmiin tulee syvyyttä. Kiitosta meiltä saa kirjan sujuva ja kuvaileva kieli. Suomentaja Heli Naski on tehnyt erinomaista työtä.

Intensiivinen kertomus perinteistä ja petoksesta

Mietimme, jättääkö kirja muistijälkeä mieleemme eli jos mietimme vuoden päästä tätä kirjaa, lieneekö kirjasta jäänyt mitään mieleen. Kyllä, olemme siitä varmoja, teemoista nimenomaan lapsettomuus ja vanhan ja uuden kulttuurin kohtaaminen ovat asioita, jotka jäävät mieleen. Varmasti otamme myös Adébáyòn tulevan kirjan lukulistalle. Pidimme kirjasta. Kirja sai meiltä arvosanan 3,9 asteikolla 1-5. Totesimme, että juoni on yllätyksellinen, puhutteleva ja uteliaisuutta herättävä. Kyseessä on harvinaisen kypsä esikoisteos. Positiivista on myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, eikä kirjassa kaipailla USA:han tai Englantiin, kuten yleensä afrikkalaisissa kirjoissa. Tässä kirjassa Nigeria on kotimaa.

Lukupiirimme seuraava tapaaminen on 24.11.2021 Sinin luona. Kirjana on Mark Sullivanin Palavan taivaan alla (Sitruuna 2019).

lauantai 16. lokakuuta 2021

Saana Jaakkola & John Swallow: Aaveiden Rauma - Kummitustarinoita pitsikaupungista

Saana Jaakkola & John Swallow: Aaveiden Rauma -  Kummitustarinoita pitsikaupungista. Haamu. 2021. Kuvitus Suvi Kari. 137 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Läntisen Suomen rannikolla sijaitseva Rauma on yksi Suomen vanhimmista kaupungeista. Kaupunki tunnetaan viehättävästä Vanhasta Raumasta, joka on yksi Suomen seitsemästä UNESCOn maailmanperintökohteesta. Tunnettavuutta Rauma saa myös pitseistään ja omanlaisesta giälestään. Ja kun Raumalla ollaan, merta ei voi unohtaa. Rauma oli kuuluisa merenkulkukaupunki purjelaivojen aikaan aina1800-luvun lopulle saakka. Kaipuu merelle elää yhä raumalaisten mielissä. Ylistys merelle purkautuu entisajan sananparressa: ’Ko maa on kööh, ni meri o rikas’.

Aaveiden Rauma ei odota yötä.

Ja onhan niitä aaveita tässä kaupungissa. On sellaisia, jotka liikkuvat vain öisin ja on myös sellaisia, joita voi nähdä päivälläkin. On kilttejä aaveita, on pelottavia aaveita ja onpa aaveiden joukossa tunnettuja edesmenneitä raumalaisiakin. Tärkeää on tietää aaveiden olinpaikat. Nyt tuore matkailuopas Aaveiden Rauma opastaa sekä raumalaisia että turisteja kummituskohteisiin. Turun Kirjamessuilla Aaveiden Rauma -sessiossa Saana kertoi, että hän teki opaskurssille osallistuessaan kurssityönsä raumalaisista kummituksista. Ja siitä se lähti, se innostus kummituksiin. Nyt Saana on tutkinut raumalaisia kummituksia kolme vuotta ja vetää kesäisin Vanhan Rauman opastettuja kummituskierroksia. 

Vaateliikkeistä teollisuusrakennuksiin

Aaveiden Rauma -kirjaan kirjoittajat ovat valinneet kymmenen kohdetta, ne joissa kaikkein varmimmin kohtaa kummituksia. Valitut kohteet ovat Pyhän Ristin kirkko, Vanha kaupungintalo, Iso-Tolwane, Merimuseo, Villa Tallbo, Kaivopuisto, Rustilan kartano, Strandenin talo, Rauman taidemuseo ja Sairaalan alue. Olisi helppo kuvitella, että Vanha Rauma olisi todellinen aaveiden pesä. Toki sielläkin heitä on, mutta kyllä heihin voi törmätä missä tahansa päin Raumaa, jopa keskellä maalaismaisemaa. Olen valinnut tähän kaksi minua itseäni kiinnostavaa kummituskohdetta.

Meriperinnön vartijat

Yksi kiinnostavimmista aavekohteista on Merimuseo. Vuonna 1900 valmistuneessa rakennuksessa toimi Rauman merikoulu.  Merenkulkuopetus oli alkanut Raumalla jo vuonna 1880, ja nyt oli ilo saada koululle oma rakennus. Rehtorina toimi Fredrik "Meri-Fretu" Groundstroem, joka tunnettiin tiukkana ja vaativana rehtorina. Tammikuussa vuonna 1915 rehtori yllättäen sai sairauskohtauksen ja menehtyi. Mutta kuoliko rehtori liian aikaisin? Eikö hän saanut kaikkea valmiiksi? Ovatko ne hänen askeleensa, jotka kopisevat yläkerran lankkulattiaa vasten? Onko se hän, joka kolistelee yläkerrassa ja availee ovia? Epäilykset kohdistuvat myös koulun vahtimestariin, joka ehkä vieläkin haluaa huolehtia rakennuksesta.  Ja onpa rakennuksen ullakolta löytynyt irti leikattu ihmisen käsi. - Kävin viime viikolla museossa opastetulla museokierroksella. Itse en nähnyt enkä kuullut aaveita, mutta oppaamme kertoi, että kyllä niitä aaveita liikkuu, juuri viime viikolla museon kirjastosta oli salaperäisellä tavalla kadonnut kirja.  

Arkkitehti Otto F. Holmin suunnittelema Merimuseo
Sisaret hennot, hirmuiset

Rauman kaupungin terveyspalvelut sijaitsevat Blåsbackan eli Ploospakkan mäellä. Alueella on synkkä historia. Mäki toimi ruttoon ja koleraan kuolleiden kaupunkilaisten sekä myös rikollisten hautausmaana. Kulkutautien - tulirokon, kurkkumädän ja isorokon - riehuessa 1800-luvulla ymmärrettiin, että sairaalaa tarvittiin kipeästi. Niinpä vuonna 1910 saatiin sairaalan mäelle kuumesairaala. Kulkutautipotilaita hoidettiin karanteeniolosuhteissa rakennuksen alakerrassa ja yläkerrassa sijaitsivat hoitajien asuintilat. Nykyisin rakennuksessa toimii päihdeklinikka. Päihdeklinikan työntekijöiden mukaan rakennuksessa ei voi yöpyä eikä oikein uskalla olla ylitöissäkään, sillä niin kovaa menoa menneisyyden hoitajat pitävät. Monenlaisia ääniä kuuluu rakennuksessa, askelia yläkerrassa, valurautaisen avainnipun kalskahtelua ja vanhan lankapuhelimen pirinää. Ikkunatkin avautuvat itsestään. 

Arkkitehti Otto von Zansenin suunnittelema judendtyylinen kuumesairaala toimii nykyisin päihdeklinikkana.

Kirjaa on mukava lukea, teksti on sujuvaa eikä huumoria ole unohdettu. Jo lukujen otsikot nostattavat hymyn huulille. Esimerkiksi Villa Tallbo otsikoidaan Pahan onnen pitsihuvilana, Iso-Tolwane on Painajaismainen putiikki ja Kaivopuistoa vartioi Levoton tehtailija. Suvi Karin kuvitus on oivallisessa synkronissa tekstin kanssa. Aaveet on helppo löytää kirjassa olevan kartan perusteella. Lisäksi kirjan lopusta löytyy laaja lähdeluettelo. John Swallow on kirjoittanut aavekirjan englanninkielisen version, jossa on huomioitu kansainvälisyys mm. selventämällä joitakin paikkoja ja käsitteitä. Raumalaisten aaveiden suuri määrä oli yllättänyt Johnin. Kun Saanalta kysyttiin karmeinta kummitusvinkkiä, Saanan vastaus on selvä: Taidemuseo. John puolestaan välttäisi liikkumista yöaikaan Pyhän Ristin kirkon alueella.  

Nyt kun Saana Jaakkola ja John Swallow ovat kuljeskelleet ympäri Raumaa ja ovat onnistuneet löytämään raumalaiset aaveet - tai ainakin ne, jotka haluavat tulla löydetyiksi - voimmekin toivottaa turistit tervetulleiksi Raumalle vaikkapa näin: Tervtulo Raumall merem barttal - merikarhujen, pitsin ja kummitustalojen kaupunkiin.

torstai 14. lokakuuta 2021

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

                                                

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa. Karisto. 2021. Kansi: Mika Kettunen. 239 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Tutustuin Timo Saarron tuotantoon Helsingin kirjamessuilla vuonna 2019. Kävin tuolloin kuuntelemassa, kun Jone Nikula keskusteli kirjailijan kanssa rikosromaanista Kivikalmisto (Karisto 2019). Pidin kirjasta, erityisesti rikostarinan historiallinen kehys oli taitavasti rakennettu. (linkki)

"Eräällä ystävättärelläni saattaa olla tietoa Ruusutyttöjen talosta", Betty sanoi. "Kysyn siitä häneltä, kun seuraavan kerran tapaamme. Etpä muuten ennen ole kertonut näin paljon tutkittavanasi olevasta jutusta. Sääliksi käy neitiä, mutta toki myös sitä henkensä heittänyttä miestä, olkoonkin että hänen aikeensa taisivat olla pahat." (s. 98)

"Kuka oli Ruusumies?" (s. 12)

Saarron tuoreessa rikosromaanissa Pimenevässä kaupungissa eletään vuoden 1939 syksyä. Helsingissä sodan uhkaa on jo ilmassa, tai ainakin levottomuutta on jo aistittavissa. Heti kirjan alkusivuilla tutustumme Helena Leppäseen, yhteen kirjan päähenkilöistä. Helena on nuori kaunis nainen, mutta on saanut kokea surullisen kesän. Hänen kihlauksensa Einon kanssa oli purkautunut. Eino oli lähtenyt  linnoitustöihin Kannakselle ja oli löytänyt sieltä toisen naisen. Nyt Helena kuulee kovaa melua kadulta ja kiiruhtaa katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Katutyöntekijöiden kaivaman montun pohjalta oli löytynyt hauta. Helena huomaa, että haudassa olevan arkun kantta peittää jokin kohokuvio. Kuvio on niin sammaleen peittämä, ettei siitä pysty saamaan selvää. Yht'äkkiä tummanruskeaan popliinitakkiin pukeutunut nainen tarrautuu Helenan käsivarteen ja puuskahtaa terävästi: "Ruusumies kostaa teille!" (s. 12)

Ruusut kummittelevat Helenan mielessä. Olihan outo nainen puhunut Ruusumiehestä, ja onhan hänellä ruusukaulakoru ja vieläpä nukkekoti, jossa on ruusutapetit. Nyt Helena haluaa nukkekodin ruusukuvioisen tapetin pois silmistään ja lähtee viemään nukkekotia kellariin. Mutta kellarissa Helena joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Helena puolustautuu lyömällä hyökkäävää miestä metallisella kynttilänjalalla. Kovan iskun seurauksena mies kuolee.  

"Teillä on nyt tilaisuus näyttää, mihin pystytte." (s. 39)

Etsivät Vaara ja Okkola menevät rikospaikalle. Kukaan ei tunnista kellarista löytynyttä miehen ruumista. Helena voisi antaa lisäselvitystä, mutta tyttöä ei voi haastatella, koska hänet on määrätty valvottuun lepoon Kammion sairaalaan. Sitten etsivät matkaavat Kammion sairaalaan, mutta siellä Okkola käyttää kovaa kieltä vaatiessaan Helenan kuulemista, niin kovaa kieltä, että asia kantautuu esimiehen, komisario Öhmanin korviin. Ja niin Okkolalle ilmoitetaan, että hän ei voi toistaiseksi jatkaa etsivän tehtävässä. Vaara tajuaa, että nyt se on hän, joka on vastuussa veriteon tutkinnasta. Vastuu rasittaa Vaaran mieltä, koska hänelle ei ole annettu isoja asioita tutkittavaksi, vaikka hän oli työskennellyt etsivässä osastossa jo vuoden. "Komisario ei tainnut oikein luottaa häneen. Nyt näytti kuitenkin siltä, että asiaan oli tulossa muutos.(s. 50) 

Eli ei sitten muuta kuin työhön. Vaara tekee haastatteluja, käy monissa paikoissa, joista mahdollisesti voisi saada lisää vinkkejä, kuten ruumishuoneella oikeuslääketieteen laitoksella, Helsingin yliopiston kirjastossa ja Pääkaupunkilaisen valokuvaajan luona tutkimassa tiettyä valokuvaa ja käypä hän vielä putkassakin. Kiinnostavan ja lisää tietoa antavan vierailun hän tekee Villa Kinnekullan entisen emännän rouva Erikssonin luo. Myös Helenan kanssa Vaara käy monet keskustelut. Pientä romantiikkaakin näyttää olevan ilmassa, kun Vaara aistii Helenan viehättävyyden.

"Helena vei kahvikupin huulilleen ja maistoi siitä. Sen jälkeen hän käänsi päänsä hieman kallelleen, nuolaisi huuliaan ja katsoi Vaaraa väsyneillä silmillään, jotka hohtivat merenvihreinä kalpeaa norsunluuihoa vasten. Hän näytti samaan aikaan paheelliselta ja viattomalta, kaiken kaikkiaan varsin puoleensavetävältä. Vaaran täytyi muistuttaa itseään siitä, ettei hän istunut tässä treffeillä vaan puhutti neitiä, joka hetkeä aikaisemmin oli kertonut tappaneensa häntä ahdistelleen miehen." (s. 83)

Vaara tuntee olevansa umpikujassa, mitään valoa ei ole näkyvissä. Hän kaipaa Okkolan kumppanuutta ja ammattitaitoa. Viimein kun tilanne tuntuu olevan ihan jumissa, Vaara kolkuttelee Okkolan ovikelloa mukanaan lehtileike, joka surmatulla oli ollut lompakossaan. Vaaran helpotukseksi Okkola on valmis auttamaan. Tutkimukset kuljettavat Vaaraa kauas historiaan. Ruusukuvio on avain moneen kysymykseen. 

Lukijan on helppo aistia helsinkiläisten levottomuus syksyllä 1939. Tiedetään, että Suomi käy neuvotteluja Moskovan kanssa. Helsinkiläiset näkevät, kun Paasikivi, Paasonen ja Nykopp matkaavat Maamme-laulun soidessa kohti Moskovaa. Kun tulee tieto liikekannallepanosta eli ylimääräisestä kertausharjoituksesta, tiedetään jo, että nyt ovat sotavalmistelut käynnissä. Kertausharjoituksiin jokaisen asianomaisen tulee saada kutsu henkilökohtaisesti. Kutsujen toimittaminen annetaan etsivien tehtäväksi. Etsivät eivät osallistu kertausharjoituksiin, vaan sen sijaan heidän tehtävänään on mm. pimennysharjoitusten valvonta. Sisäministeri Kekkonen pitää radiossa puheen. Helsingin evakuointi aloitetaan. 

Iso kuppi kahvia ja hevosenlihavoileipä

Ajankuvaus on Saarron jokaisen kirjan vahvuus. Lukija elää mukana vuoden 1939 syksyssä ja kulkee Vaaran mukana Helsingin kaduilla. Vaaran matkaa on helppo seurata Helsinkiä tuntemattomankin, koska lukija voi paikantaa keskeiset tapahtumapaikat kirjan kartoista. Kirjan lopussa on vielä selventävä luettelo kadunnimistä, paikoista ja paikannimistä vuonna 1939 ja nykyään. Myös helsinkiläisten arkielämä pienine yksityiskohtineen avautuu lukijalle autenttisina. Pidin paljon esimerkiksi liikenteen ja autojen kuvauksista. "Liikennepoliisi seisoi risteyksessä ohjailemassa verkkaan kulkevaa liikennettä. Autoja näkyi nyt vähemmän kuin ennen polttoaineen säännöstelyn aloittamista. Vaara vilkaisi risteykseen tulevia ajoneuvoja. Ostoluvan saaneen auton tuulilasiin oli kiinnitetty keltainen kolmio. Mikäli ajoneuvo oli vapautettu säännöstelystä, sen tuulilasissa komeili valkoinen neliö. Vaara mietti, kuinka moni oli hankkinut bensiininsä väärennetyn luvan avulla." (s. 20) Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu.

Myös kielellisesti Saarto on tavoittanut 30-luvun Helsingin. Saarron levollinen kirjoitustyyli ja vanhat ilmaisut antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kauas historiaan vievää rikosjuonta on kiinnostavaa, vaikkakin aika ajoin hieman haasteellistakin, seurata. Kirjan upea kansi sopii erinomaisesti kirjan tunnelmaan, kiitos siitä Mika Kettuselle. 

Pimenevässä kaupungissa on Saarron kuudes rikosromaani. Esikoisdekkari Vaitelias poika ilmestyi vuonna 2011. Vuonna 2018 Saarto sai kirjallaan Kuoleman kuukausi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Toivottavasti matka etsivä Vaaran kanssa vielä jatkuu.

tiistai 12. lokakuuta 2021

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän äänikirjana

 


Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava. 2021. Lukija Alina Tomnikov. 7 h 21 min. Nextory.

Vuonna 1940 Hanko luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhansopimuksen mukaisesti. Hankolaisten piti poistua kaupungista kymmenen päivän kuluessa. Evakkoon joutui muiden hankolaisten lailla Beatan perhe, johon kuuluivat tytär Agnes, siskot Sylva ja Harriet sekä äiti ja isä. Veli Cyrus sekä Harrietin mies Johan olivat täyttämässä velvollisuuttaan eli he olivat rintamalla. Joulukuussa 1941 Neuvostoliitto vei joukkonsa pois Hangosta, ja niin pääsivät evakot palaamaan takaisin koteihinsa. Myös Beatan perhe palasi vanhaan kotiin. Vaikka kotona oltiin, kaikki ei ollut kuten ennen. Koti tuntui vieraalta, ja varovainen piti olla. Ulkona liikkuessa varovaisuutta tarvittiin piikkilankojen ja miinojen varalta. Puhuessa piti varoa sanojaan jopa omassa perheessä. 

Sota ei kirjassa näyttäydy taisteluina eikä rintamalinjoina, mutta sota on kuitenkin läsnä. Kaupungin leirit - venäläisten vankileiri ja saksalaisten Lager - muistuttavat jatkuvasti sodan läsnäolosta. Monet hankolaisista olivat tavalla tai toisella tekemisissä leiriläisten kanssa. Venäläisten vankien työpanoksesta hyötyivät monet. Heitä käytettiin monenlaisiin raskaisiin töihin, koska omat miehet olivat sotimassa. Tulliniemessä sijaitsi myös saksalaisten suuri kauttakulkuleiri Lager. Saksalaiset olivat yhteistyökumppaneita, ja heidän kanssaan oli helppo tehdä kauppaa. Heiltä ostettiin kahvia ja tupakkaa. Samoja tarvikkeita lisättynä silkkisukilla ja hajuvesillä saivat paikalliset naiset, jotka hyvin helpostikin lankesivat komeiden ja hyvin käyttäytyvien saksalaisten seuralaisiksi. 

Beata tuntee itsensä yksinäiseksi ja katkeraksikin. Hän kokee, että häntä syrjitään ja karsastetaan aviottoman lapsen, 5-vuotiaan Agnesin, vuoksi. Suuressa ihmisen ja rakkauden kaipuussaan Beata ihastuu ja rakastuu. Ihastumisen kohde on komea tummasilmäinen neuvostovanki Ivan Ivanovits Grinin, ehkä venäläinen tai ehkä ukrainalainen. Nälkäinen Ivan tulee pyytämään Beatalta leipää, Ljebää. Jotakin niin kohtalokasta miehen kauniissa silmissä on, että Beata ihastuu mieheen välittömästi. Beatalla ja Ivanilla ei ole mahdollisuutta jatkuviin tapaamisiin, koska leiristä ei niin vaan pysty poistumaan. Kyllä Beata tietää, että suhde on luvaton, jopa maanpetokseksi luokiteltava. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta rakkauden nälkä on riittävä. Beatan hitaissa päivissä ei juuri ole tapahtumia. Päivät täyttyvät Ivanin kaipuusta. Beata käy ilta illan jälkeen kurkistelemassa leirin ulkopuolella, näkyykö Ivania. Joskus onnistaa, ja silloin tapaamisen muisto säilyy kirkkaana ja säihkyvänä viikkoja Beatan mielessä. Niiden muistojen avulla hän jaksaa elää jälleen seuraavaan päivään. Lukija tietää alusta pitäen, että suhteella ei voi olla onnellista loppua.

Sisarukset Beata, Sylva ja Harriet ovat varovaisia sanoissaan jopa kotona, mutta sodan edetessä sisarukset pystyvät avautumaan toisilleen ja paljastamaan vaikeitakin asioita. Rakkaus elää myös keskellä sotaa. Poikkeuksellisissa oloissa halutaan takertua elämään, etsitään läheisyyttä ja toista ihmistä. Kaikki kolme sisarusta kohtaavat rakkauden. Sisarusten ihastumisen kohteet ovat varsin erilaisia. Beata rakastuu venäläiseen sotavankiin, Sylva saksalaiseen sotilaaseen ja Harriet toiseen naiseen. 

Taitavasti Kallio kutoo rakkauden teeman mukaan tapahtumien kulkuun. Yhdessä nämä kaksi teemaa - sota ja rakkaus - muodostavat romaanin juonen. Kuvaukset sisarusten välisistä suhteista sekä Beatan ja Agnes-tyttären suhteesta kytkeytyvät luontevasti kirjan pääjuoneen. Kirjailijan herkkä, runollinen ja rikas kieli on omiaan kuvaamaan Beatan ja Ivanin intiimiä suhdetta. Henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kirjan loputtua lukija voi vain todeta, että tällaista olisi todella saattanut tapahtua. Ja ehkä on tapahtunutkin. Jos ei Hangossa, niin jollakin toisella paikkakunnalla. Historialliset kirjat edellyttävät tarkkaa taustatyötä, jotta kirjan tapahtumat saadaan eläviksi. Arvostan Kallion perusteellista taustatyötä, jota hän on tehnyt selvittäessään Hangon alueen sodanaikaisia tapahtumia. 

Olen lukenut aiemmin Kallion Yön kantajan (Otava 2017) (linkki), josta pidin todella paljon. Sen sijaan Säkenöivät hetket -kirjaa (Otava 2013) en ole lukenut. Kirja edeltää Tämä läpinäkyvä sydän -kirjan tapahtumia ja siinä kerrotaan sisarusten äidin tarina.

Upealla kirjalla on upea lukija. Kiitos Alina Tomnikov. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasähkökäyrä


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita. WSOY. 2021. Arabian kielestä suomentanut Sampsa Peltonen. Päällys: Martti Ruokonen. 219 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hassan Blasim on irakilaistaustainen elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, joka on asunut Suomessa liki kaksikymmentä vuotta. Suomessa asuessaan hän on kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa ja paljon julkisuutta saaneen Allah99-kirjan (WSOY 2019). Kelloja ja vieraita koostuu kahdesta novellista/kertomuksesta/pienoisromaanista. Turun Kirjamessujen haastattelussa Blasim kertoi, että ensimmäisen kertomuksen hän on kirjoittanut tv-käsikirjoitukseksi ja toisen elokuvakäsikirjoitukseksi.

"Islamilainen valtio miehitti kaupungin ja nosti sairaaloiden, koulujen, teattereiden ja kirkkojen ylle mustan lippunsa, joka julistaa la ilaha illa Allah, ei ole muuta jumalaa kuin Jumala. Elämä meni nurinkurin." (s. 55)

Ensimmäisen kertomuksen Eliaksen seikkailut Isis-maassa tapahtumat sijoittuvat Mosuliin. Mosul on väkiluvultaan Irakin toiseksi suurin kaupunki heti Bagdadin jälkeen. Mosulin keskustassa sijaitsee kuuluisa Kellokirkko, jossa vuonna 2000 dominikaaniveljeskunta juhli 250-vuotisläsnäoloaan Irakissa. Vuonna 2014 jihadistijärjestö Isis miehitti Mosulin. Kun Elias oli 12-vuotias, Isis sieppasi hänet jesidiperheestään. Nyt Elias työskentelee Mosulissa muonittamassa Isis-joukkoja kokki Abu Qatadan apupoikana. Kirkon katolla kokki tenttaa Eliasta Mosulin alueen perinneruoista, kun taas Elias kuulustelee Abu Qatadilta sarian läksyt. "Kabbagh-pyörykät?" "Niihin tulee bulguria, lampaanlihaa ja mausteita. Keitetään suolatussa vedessä ja täytetään korinteilla ja pistaasimanteleilla." (s. 47)  "Mitkä tuomiot saa varkaudesta ja alkoholin juomisesta?" "Varkaudesta katkaistaan käsi, alkoholin juomisesta saa kahdeksankymmentä raipaniskua." (s. 49). 

Kirjassa tutustutaan Eliaksen myötä moniin Isisin vankeina pitämiin henkilöihin. Espanjalaisen Antonio Manuelin Isis on ottanut panttivangiksi ja pitää häntä laatikossa, jonka rakoihin Elias ja Abu Qatada kuljettavat salaa ruokaa. Kiinnostava, sympaattinen hahmo on Isisin kaappaama runoja kirjoittava apteekkari Sara. Juuri ennen kuin Isis valtasi Mosulin, Saralta oli ilmestynyt omakustanteena runokokoelma. Sara halusi julkaista kirjansa, vaikka tiesikin, että kirja olisi häpeätahra miesten hallitsemassa maassa. Radiojuontaja olikin todennut: "Jossakin länsimaassako tuo femakko luulee elävänsä?" (s. 53) Sara on rohkea nainen ja tekee pakosuunnitelman. 

Toisessa kertomuksessa Sololand kuvataan Irakista Suomeen pakolaisena tulleen hyönteistutkijan elämää.

"Kulutat koko elämäsi kertomalla isännille, mikä heidän maassaan on sinulle mieluista ja mikä epämieluista. Kuin vankila, jossa kovaäänisestä kuuluvat yötä päivää samat kysymykset: Kuka sinä olet? Mistä olet kotoisin? Tykkäätkö talvesta? Mitä mieltä olet meidän kaupungeistamme? Miksi lähdit kotimaastasi? Mitä tykkäät meistä Pohjolan asukkaista? Ja lopulta nämä kaikki ovat vain vinoja variaatioita siitä yhdestä kysymyksestä, joka isäntiäsi oikeasti askarruttaa: Miksi sinä tulit tänne?" (s. 155)

Päähenkilö, 35-vuotias maahanmuuttaja, oli asunut Suomessa jo 11 vuotta. Hän oli leipääntynyt työhönsä helsinkiläisessä turisteille suunnatussa kalaravintolassa ja päätti lähteä Sololandiin, joka oman tulkintani mukaan viittaa johonkin Pohjois-Suomen kaupunkiin. Siellä oli vastaanottokeskus, ja päähenkilömme katsoi, että hän oppineena miehenä ja omakohtaisen kokemuksen perusteella voisi "toimia sekä tulkkina että sillanrakentajana paikallisväestön ja maahanmuuttajien välillä". (s. 133) Ensin hän asui hotellissa, mutta tapasi sitten Lauran, joka järjesti hänelle asunnon. Kertomuksen ydin on puhe, jonka päähenkilömme pitää kotoutumisillallisella. Ja millaisen puheen hän pitääkään. Siinä ei sanoja säästellä, siinä saavat suomalaiset kuulla kunniansa, siinä selviää, millaista on elää orjana ja linnunpelättimenä Suomessa.

"Teillä pakolaisilla on synniltä haiskahtavat nimet, synniltä haiskahtava ihonväri ja synniltä haiskahtavat vaatteet, ja siksi teidän tulee loppuelämänne sovittaa sitä pahaa tekoanne, että olette kerran tulleet tänne Pohjolaan. Kuka teille muka antoi luvan ylittää autiomaat, vuoristot ja valtameret tullaksenne polkemaan Pohjolan kuolemattomien legendojen maaperää?" (s. 156)

Päähenkilömme ryhtyy auttamaan vastaanottokeskuksen asukkaita. Hän toimii tulkkina, järjestää asukkaille hammaslääkäri- ja lääkäriaikoja ja ennen kaikkea pyrkii huolehtimaan siitä, että asukkaat saavat vastaanottokeskuksessa heille kuuluvat lailliset oikeudet. Velvollisuuksista hän ei puhu mitään, ei mitään vaikkapa kielitaidon tarpeellisuudesta. 

"He ovat herroja, te orjia." (s. 156)

Mitä sitten seuraa, onkin aika hurjaa luettavaa. Loppu nostattaa esiin monia kipeitä maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, joita lukija joutuu itsekseen pohtimaan. Suomi-viha pulppuaa syvältä hyönteistutkijan sielusta. Tällaisiä orjuuttajiako me olemme? Vai onko kirjailijan tavoitteena lähinnä herättää pohdintaa ja keskustelua maahanmuuttajien asemasta?

Eliaksen seikkailut Isis-maassa oli kiinnostavaa luettavaa. Tarinalla on totuudellista historiapohjaa. Henkilönä Elias oli ihastuttava nuori mies, jollaisen ei toivoisi joutuvan kohtaamaan kirjassa kuvattuja Isisin toimia. Sololandista on vaikea sanoa, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisuutta tai Blasimin omia kokemuksia suomalaisesta yhteiskunnasta. Turun Kirjamessujen haastattelussa Blasim kertoi, että yhä edelleen hän tuntee itsensä muukalaiseksi Suomessa. Hänen kokemuksensa mukaan rasismi on maahanmuuttajille jokapäiväistä todellisuutta.

Blasim kirjoittaa ilmaisuvoimaista, voimakasta ja raakaakin tekstiä, josta kyllä pidin, mutta tekstin sisällön puolesta olin lähinnä hämmentynyt. Minulle jäi tunne, että Sololand oli lähinnä hetkellinen purskahdus tai ryöpsähdys. Ehkä tarina olisi saanut erilaisen kaaren ja erilaista syvyyttä, jos koko kirja olisikin kirjoitettu tästä hyönteistutkijasta. Erilaisen näkökulman kirjaan saa, jos miettiikin kirjan sisältöä niin, että kertomukset liittyvät toisiinsa. Ensimmäinen tarina herättää eittämättä empatiaa Eliasta kohtaan, mutta kuvio pyörtyy ylösalaisin Sololand-kertomuksen myötä.

Turun Kirjamessuilla Hassan Blasimin haastattelu toteutettiin arabian kielellä. Haastattelijana ja tulkkina oli Sampsa Peltonen, joka on myös kääntänyt kirjan. Haastattelijan kysymykseen, miksi Blasim kirjoittaa niin rajuja asioita Suomesta, kirjailija vastasi, että 90 % hänen kirjallisista tuotoksistaan kritisoi Irakia, ei Suomea. Kelloja ja vieraita -kirjan kohdalla prosenttiluku on kyllä varsin eri suuruusluokkaa.

Hassan Blasim Turun Kirjamessuilla

torstai 7. lokakuuta 2021

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Nemo. 2021. 220 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lukupiiriläisyys edellyttää halua ja valmiutta jakaa omia ajatuksia. Kaikkea omasta elämästään ei tietenkään ole tarkoitus jakaa, mutta kirjaan liittyvät ajatukset kylläkin. Lukupiiri on vuorovaikutusta, joten jokaisen kommentti on tärkeä ja vie keskustelua eteenpäin. Toisten mielipiteiden kuuntelu on ihan yhtä tärkeää kuin omien ajatusten esilletuonti. Yksi lukupiirin rikkauksista onkin kuulla muiden kenties aivan erilaisia kommentteja samasta kirjasta. Lukupiiri on paikka, jossa kaikkien puheenvuoroja tulee kunnioittaa." (s. 28-29)

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne vaan pitää lukea heti kun ne vaan saa käsiinsä. Tähän kastiin kuului Kirsi Raninin tuore Lukupiiri-teos. Suurella mielenkiinnolla odotin tätä kirjaa, ja kun postilaatikko kolahti, tiesin tasan tarkkaan mikä on illan ohjelma. 

Minkä aarteen Kirsi onkaan kirjoittanut kaikille lukupiiriläisille ja yleensäkin kaikille kirjanystäville. Jos lukija haluaa sukeltaa lukupiirien maailmaan, kirja tarjoaa kiinnostavia ja hyödyllisiä neuvoja ja vinkkejä jo toimiville lukupiireille kuin myös niitä suunnitteleville. Varmasti on monia kirjanystäviä, jotka haluavat jakaa kokemuksiaan luetuista kirjoista. Mielipiteiden jakamiseen lukupiiri tarjoaa mitä parhaimman mahdollisuuden. Usein lukupiirit ovat ystäväporukan perustamia, jolloin etuna on, että osallistujat tuntevat toisensa jo entuudestaan. Yhdistysten ja järjestöjen lukupiirien osallistujat jakavat saman arvomaailman. Useimmilla paikkakunnilla on esimerkiksi kansalaisopistojen pyörittämiä lukupiirejä, joissa vetäjän iso haaste on saada entuudestaan toisilleen tuntemattomat ihmiset keskustelemaan keskenään. 

"Lukupiirissä kuulen erilaisia tulkintoja samasta tekstistä, ja se avartaa omaa lukukokemusta." (s. 63)

Kun tärkein askel on otettu eli lukupiiri on perustettu, kannattaa suunnitella jo seuraavia vaiheita, mm. lukupiirikirjojen valintaa, vetovastuuta, tiedottamista, kokoontumispaikkaa ja -aikaa, mahdollisia tarjoiluja ja mahdollisten vieraiden kutsumista. Näitä keskeisiä asioita Kirsi Ranin valottaa kirjassaan asiallisesti, innostuneesti ja riittävällä tarkkuudella. Tulee pitää huoli siitä, että pääasia lukupiireissä on kirjoista keskusteleminen, eikä esimerkiksi tarjoiluilla brassaileminen. Kirjoja luetaan hieman eri tavalla kun kyseessä on lukupiirikirja eli lukeminen on tarkempaa ja analyyttisempaa. Ajatusten vaihtaminen muiden lukijoiden kanssa täydentää lukukokemusta. Lukukokemus on monipuolisempi, kun se kohtaa toisia lukukokemuksia. Kirsin kirjassa onkin paljon konkreettisia kysymysesimerkkejä, joilla voidaan aloittaa kirjakeskustelu. Alkulämmittelyn jälkeen voidaan edetä kirjan yksityiskohtiin ja lukijoiden tuntemuksiin. Lukupiiri-illan jälkeen tulee tunne, että nyt voi rauhassa sulkea kirjan kannet ja laittaa kirjan hyllyyn. Usein lukupiirit laajentavat lukemistoa, koska tulee luetuksi sellaisia kirjoja, joihin tuskin itse tarttuisi.

Luin Kirsin kirjaa todella mielelläni. Kaikesta huomaa, että kirjan on kirjoittanut henkilö, joka rakastaa kirjoja. Minäkin olen lukupiiri-ihminen, jolle lukupiiri on merkinnyt kuukauden kohokohtaa jo vuosien ajan. Joensuussa asuessani vedin Naisten Pankin lukupiiriä seitsemän vuoden ajan. Minulla on ikävä monia asioita Joensuusta, eikä niistä vähäisin ole lukupiirimme. Kuinka kaiholla muistankaan ihania ihmisiä, kiinnostavia, joskus kärkkäitäkin, keskustelujamme ja ennen kaikkea lukupiirikokoontumisien mukavaa ilmapiiriä. Joskus tila täyttyi naurusta, joskus itkusta. Nyt olemme Raumalla aloittaneet Naisten Pankin lukupiirin. Kokemuksia on vielä vähän, eli vain yksi kokoontuminen on takanapäin.   

Kirsin lukupiirivinkeillä ja ideoilla on vankka kokemuspohja. Kirsi on koonnut vinkit suurimmaksi osaksi oman lukupiirinsä Kirsin Book Club -toiminnasta, joka on toiminut jo yli kymmenen vuotta. Lukupiirillä on ollut huimat 129 tapaamista. Lisäksi Kirsi on ollut mukana useissa muissakin lukupiireissä. Vaikka vierailen usein Kirsin Book Club -blogissa, oli kiinnostavaa lukea lukupiirin perustamisvaiheista ja hyväksi havaituista käytänteistä. Uskon, että Kirsin kirja antaa uusia näkökulmia ja ideoita jo toimiville lukupiireille. Suosittelenkin tämän kirjan ottamista käsiteltäväksi lukupiiritapaamisessa. Uskon myös, että kirja synnyttää uusia lukupiirejä. 

Kirjassa lukijat saavat hyviä lukuvinkkejä vaikkapa lukupiirikirjoiksi. Kirjavinkkejä on yli 200, joista monet on luettu Kirsin Book Club -lukupiirissä. Kirjat on kivasti jaoteltu 20 kategoriaan. Kirjan lopussa on vielä tilaa omille muistiinpanoille. 

Lukupiiri-kirja on persoonallisesti tekijänsä näköinen aina kirjan kantta myöten. Kiitos Kirsi!

Näin kauniisti Kirsi signeerasi kirjansa Turun kirjamessuilla.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Terveisiä Turun kirjamessuilta, osa 2

Lauantain ohjelman aloitin Hassan Blasimin sessiolla. Minulla on hänen kirjansa Kelloja ja vieraita (WSOY 2021), josta tulee postaus lähiaikoina. Irakista kotoisin oleva Blasim on asunut Suomessa 20 vuotta. Hän kirjoittaa arabiaksi ja haastattelu toteutettiin myös arabian kielellä. Haastattelijana oli Sampsa Peltonen, joka on myös kääntänyt kirjan. Blasimilta on aiemmin ilmestynyt suomeksi pari novellikokoelmaa ja vuonna 2019 Allah99, joka sai paljon julkisuutta. Kelloja ja vieraita koostuu kahdesta novellista, joista toisen Blasim on kirjoittanut tv-käsikirjoitukseksi ja toisen elokuvakäsikirjoitukseksi. Kirjan Elias on Isisin kaappaama, mutta poika pääsee pakenemaan ja päätyy Suomeen turvapaikanhakijaksi. Blasim kuvaa, miltä tuntuu olla maahanmuuttaja Suomessa. Rasismi on maahanmuuttajille jokapäiväistä todellisuutta. Blasim tuntee itsensä yhä vielä muukalaiseksi Suomessa.

Hassan Blasim

Anja Snellmanin Kaikki minun isäni (WSOY) ilmestyy lokakuussa. Haastattelija Reetta Miettinen johdatti ensin keskustelun Sonja O:hon, jonka julkaisemisesta on kulunut 40 vuotta. Kirjan vastaanotto megapöhinöineen yllätti niin kirjailijan kuin kustantamonkin. Uutuuskirjassaan Kaikki minun isäni Snellman kertoo isänsä tarinan. Isällä oli evakkotausta, mikä löi leimansa hänen ja koko perheen elämään. Isällä oli jatkuva kaipuu jonnekin. Vähitellen isä alkoholisoitui. Kirjassa kulkee mukana myös #metoo -teema. Snellman totesi, että nyt hän on käsitellyt kaikki perheenjäsenet.


Myllylahden Niina Within luotsaamassa esikoisdekkaristit-sessiossa oli mukana kolme kirjailijaa: Tommi Laiho kirjallaan Uhanalaiset (Myllylahti 2021), Saija Kuusela kirjallaan Katse (Tammi 2021) ja Mikko Kalajoki kirjallaan Velkakirja (Otava 2021). Kiinnostavia kirjoja kaikki. Näistä olen lukenut Uhanalaiset (linkki), joka on todella loistava dekkari. Jatkoa on onneksi tulossa. Kirjailijat  totesivat, että rikosromaani antaa mahdollisuuden niin moneen. Rikoksen ohella voidaan käsitellä yhteiskunnallisia tekijöitä, henkilösuhteita ja vaikkapa historiaa. - Tämä vuosi on ollut esikoisdekkaristien aikaa. Esille on noussut todella tasokkaita kirjailijoita, jotka eivät yhtään häviä naapurimaan dekkaristeille.  

Niina With (vasemmalla) ja esikoisdekkaristit vasemmalta oikealle: Tommi Laiho, Saija Kuusela ja Mikko Kalajoki. 

Yksi messujen suosituimmista lavoista oli Tietolava, kun sille nousi lauantai-iltapäivällä Rosa Liksom. Ihmiset rynnivät, mutta vain pieni osa onnistui saamaan istumapaikan. Minäkin juoduin jättäytymään takajoukkoihin ja huomasin, että paljon taisi jäädä kuulematta. Messuyleisö oli jo tavannut Rosa Liksomin, kun hän piti puheen messujen avajaisissa. Nyt Juha Hietanen haastatteli Liksomia hänen uudesta kirjastaan Väylä (Like 2021), joka käsittelee oman maamme historiaa, aikaa jolloin ihmisten, mukaanlukien 13-vuotias tytön, piti lähteä evakkomatkalle. Eletään syksyä 1944, kun ihmiset pakenevat Lapin sotaa kohti länttä. Väylä on kirjoitettu meänkielellä eli tornionjokilaakson murteella. Näin oli myös Everstinna (Like 1995). Everstinna oli meillä lukupiirikirjana (linkki) Olen varma, että Väylä tulee olemaan yksi syksyn suosituimmista kotimaisista kirjoista. Ihan ehdottomasti menee minunkin lukulistalleni. 

Viimeiseksi sessioksini jäi todellinen herkkupala. Palanen Raumaa, uusi näkökulma tähän uuteen kotikaupunkiimme. Kirja on Saana Jaakkolan ja John Swallowin tuore kirja Aaveiden Rauma - Kummitustarinoita pitsikaupungista (Haamu 2021). Tiina Hautala haastatteli kirjan kirjoittajia. Toimittaja Saana Jaakkola innostui käymään opaskurssin, käsitteli kurssityössään raumalaisia kummituksia ja on sen jälkeen kerännyt Rauman kummitustarinoita jo kolmen vuoden ajan. Samanaikaisesti hän on toiminut Raumalla kummituskierrosten oppaana. John Swallow on kotoisin Yorkshiresta ja on asunut Suomessa nyt 12 vuotta. Kirjailijat totesivat, että Raumalla on aaveita laidasta laitaan, on pelottavia, karmaisevia, kuuluisia, mutta myös kilttejä aaveita. Kyseessä on matkaopasmainen julkaisu, jonka englanninkielisen version on tehnyt John Swallow. Saanan ykkösvinkki kummitusten kohtaamiseksi on Taidemuseo. John sen sijaan ei suosittele Pyhän Ristin kirkon aluetta yöaikaan.
Tiina Hautala, Saana Jaakkola ja John Swallow
                                                                        
Kirjojen ostaminen ei ollut pääjuttu. Jotakin kuitenkin tuli hankituksi. Tärkeimmiksi koin tuliaiset lastenlapsille.
                                                                        
Sitten olikin jo kiire bussille. Yhteenvetona vielä kerran, että oli hyvä messutapahtuma. Turun messut ovat huomattavasti pienemmät kuin Helsingin, mutta on siinä pienuudessa omat hyvät puolensa. Tunnelma on tiiviimpi ja intiimimpi. Pieniä kustantamoja kaipasin, mm. Myllylahtea ja Sitruunaa. Mutta on selvää, että pienillä kustantamoilla ei ole rahkeita osallistua useisiin suuriin messutapahtumiin. Messujen tiedotteista luin, että messuilla vieraili yhteensä yli 11 500 kävijää.

”Suuri kiitos kaikille yhteistyökumppaneille, esiintyjille ja ennen kaikkea kävijöille mukanaolostanne! Yhdessä teimme näistä kirjamessuista elämykselliset ja ikimuistoiset”, iloitsee Turun Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jenni Haukio.

maanantai 4. lokakuuta 2021

Terveisiä Turun kirjamessuilta, osa 1

Kylläpä oli mukava olla kirjamessuilla! Turun kirjamessut oli ihan huippu tapahtuma. Parasta lienee se, että messut ylipäätänsä pystyttiin järjestämään. Messuilla huomasi, miten iloisia kirjailijatkin olivat, kun pääsivät puhumaan oikealla yleisölle, eikä vain tyhjille seinille tai tietokoneille.

Minulle Turun messuille osallistuminen oli ihan eka kerta. Aiemmin olen ollut jo vuosien ajan Helsingin messuilla, mutta nyt muutettuamme Raumalle välimatka ratkaisi. Täältä Raumalta on niin helppo pyörähtää Turussa. Turku on vain vajaan puolentoista tunnin bussimatkan päässä. 

Tässäpä hieman messutunnelmia. Olin messuilla perjantain ja lauantain. Messuterveiset tulevat kahdessa osassa. Toivottavasti löydätte postauksistani kirjavinkkejä syksylle tai vaikkapa joululahjoiksi. Nyt siis ensin perjantai, jolloin oli mukava kuljeskella messualueella ja tutustua rauhassa osastoihin ilman ruuhkia. Muistan, että Helsingin messuilla perjantai on yleensä koululaispäivä, mutta Turussa ei ainakaan tällä kertaa näkynyt lainkaan koululaisryhmiä.

Oli mukava aloittaa messutapahtuma bloggaaja-aamiaisella. Meidät toivotti tervetulleeksi ohjelmajohtaja Jenni Haukio. Aula & Co:n kirjailijat Jenna Kostet ja Rauno Lahtinen esittelivät uutuuskirjojaan. Jennan kirja on Margaretan synti, joka sijoittuu 1600-luvun Turkuun. Raunon kirjan nimi Murhia ja hirmutekoja Turussa kertoo, mistä kirjassa on kyse. Kiinnostavan tuntuisia kirjoja molemmat.

Jenni Haukio ja Kirsi Ranin. Kirsi esittelee tuoretta Lukupiiri-kirjaansa (Otava 2021). 
Jenna Kostet ja Rauno Lahtinen

Avajaisissa esiintyi mm. Turun Nuori Teatteri.
Perjantain rauhallista messutunnelmaa

Yleisö sai nauttia runsaasta ohjelmasta. Valinnan varaa todellakin oli. Lavoja oli kahdeksan, joilla pyöri ohjelmaa lähes koko ajan. Bloggaaja-aamiaisen jälkeen menin kuuntelemaan Kristiina Vuorta, kun hän esitteli uutuuskirjaansa Samettiin kätketty (Tammi 2021). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turkuun vuonna 1649, jolloin Aurajoesta löytyy vauvan ruumis. Kirja tarjoaa taatusti tasokasta historiallista viihdettä, eli ainakin minun lukulistalleni tämä kirja menee.   
Kristiina Vuorta haastatteli Taija Tuominen.

Kävin kuuntelemassa myös Antti Tuomaista, joka tunnetaan suomalaisen kirjallisuuden vientimiehenä. Tuomaisen dekkarista Jäniskerroin ollaan tekemässä kv-elokuvaa. Tuomainen oli juuri palannut parin viikon Euroopan markkinointimatkalta. Jäniskerroin ilmestyy Englannissa parin viikon päästä ja Tuomainen oli signeerannut Englannissa 1000 kpl Jäniskerroin-kirjaa. Hirvikaava (Otava 2021) jatkaa vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen seikkailuja. Haastattelija Juha Hietanen totesi, että Hirvikaava on samalla rakkausromaani kuin dekkarikin ja kaiken lisäksi merkillisellä tavalla uskottava. 

Johanna Venhon uutuuskirja Syyskirja (WSOY 2021) on romaani Tove Janssonista. Kirjan tapahtumat liikkuvat monella vuosikymmenellä 1940-luvusta 1990-lukuun. Janssonin tuotannon keskeinen sisältö oli meri ja saaristo. Siksi Venho valitsi nämä myös kirjansa keskeisiksi teemoiksi. Varmasti tutustumisen arvoinen kirja.

Johanna Venho ja haastattelija Anna-Riikka Carlson

Myös Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021) kiinnostaa minua. Viikilä on läpikäynyt sydänleikkauksen ja kertoi, että hän kirjoitti kirjaan oman tarinansa fiktiivisen henkilön kautta. Haastattelija Juha Hietanen totesi, että Viikilä ei todellakaan ole perussabluunasta veistetty kirjailija. Muistan, miten paljon pidinkään Viikilän kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista, joka sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.

 Jukka Viikilää haastatteli Juha Hietanen.

Tällainen oli perjantaipäivä. Hyviä esityksiä, mukavia tapaamisia bloggareiden, kirjailijoiden ja kustantajien edustajien kanssa. Välillä saattoi piipahtaa Ruoka- ja viinimessuilla.
Ruoanlaittoa Ruoka- ja viinimessuilla

Oliko tässä sinua kiinnostavia kirjoja?
Tarina jatkuu, osa 2 tulossa.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz - Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi

                                      

Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz - Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Into. 2021. Kansi: Maria Mitrunen. 246 sivua.  

Arvostelukappale kustantajalta

"Shlomo Zabludowicz sai elää yli 20 vuotta Tampereella päätymättä paikallisen päälehden palstoille sen enempää hyvässä kuin huonossa. Hän sai juhlia 50-vuotispäivänsä isossa ja värikkäässä kansainvälisessä seurassa ilman julkista huomiota. Lopulta hän sai kuollakin mediakatveessa. Hänen maallisen taipaleensa päättyminen elokuussa 1994 noteerattiin Lontoon Timesissa ja Helsingin Sanomissa mutta ei Aamulehdessä." (s. 199)

Luulen, että on monia suomalaisia, jotka eivät ole kuulleetkaan Shlomo Zabludowiczista (1916-1994), tyhjästä nousseesta  asekaupalla rikastuneesta suomalaismiljardööristä. Itse tunnistin nimen ja osasin yhdistää Zabludowiczin nimen jollakin tavalla asekauppaan. Kiinnostukseni heräsi, kun huomasin Mörttisen kirjan ilmestyneen. Nyt moni asia on saanut selityksensä.  

"Antakaa minulle lapsenne." (s. 31)

Zabludowicz oli puolanjuutalainen. Hänen syntymävuotensa on arvailujen varassa, mutta kaiketi vuosi 1916 on oikea, tai ainakin lähellä oikeaa. Hän oli koulutettu nuori mies ylioppilastutkinto ja insinöörin tutkinto suoritettuina. Zabludowiczit asuivat Lodzissa, jonka asukkaista joka kolmas oli juutalainen. Saksalaiset marssivat kaupunkiin syyskuussa vuonna 1939. Natsit muodostivat Lodziin Puolan toiseksi merkittävimmän juutalaisgeton, todellisen kadotuksen esikartanon. Monissa historiankirjoituksissa on tuotu esille eräs tietty karmaiseva tapaus Lodzin getosta. Natsit esittivät vaatimuksen juutalaisten vanhimpainneuvoston johtaja Rumkowskille: juutalaisten piti valita getosta natseille luovutettavaksi yli 20 000 juutalaista. Rumkowski teki valinnan. Vanhempien piti luovuttaa natseille kaikki alle kymmenvuotiaat lapset ja 65 vuotta täyttäneet ikäihmiset. Myöhemmin kävi ilmi, että nämä ihmiset tapettiin leirillä ison bensiinimoottorin pakokaasulla, koska kyseisellä leirillä ei ollut kaasukammioita. Sodan loppuvaiheilla Zabludowiczin tie kävi Lodzista Auschwitziin. Hän selviytyi elossa keskitysleiriltä, mutta sodan jälkeen hän oli täysin yksin. Vanhemmat ja viisi hänen sisarustaan oli tapettu. 

Zabludowiczin uusi elämä alkoi ruotsalaisessa Lärbron sairaalassa. Siellä hänelle annettiin nimi "Papa", koska hän pyrki aina auttamaan juutalaisia ja huolehtimaan siitä, että potilaat saivat riittävästi ruokaa. Hän jopa järjesti juhla-aterian potilaille juutalaisten rosh hashanahina eli uutena vuotena. Ruotsista Zabludowiczin tie kävi kohti Suomea. Helsingin juutalainen yhteisö otti hänet vastaan ja antoi hänelle työtä heprean kielen ja juutalaisten historian ja kulttuurin kotiopettajana. Kotiopettajan pesti merkitsi Zabludowiczille isoa harppausta pois gettojen ja leirien kauhuista. 

Juutalaisten uusi kotimaa Israel veti Zabludowiczia puoleensa. Hän halusi auttaa uuden valtion itsenäistymisessä. Mahal-liikkeeseen rekrytoitiin 1940-luvun lopulla nuoria juutalaismiehiä ympäri maailmaa. Taistelijoiden joukossa oli myös Zabludowiczin värväämät 28 suomalaista juutalaista, jotka virallisten asiakirjojen mukaan olivat menossa Ruotsiin opiskelemaan maataloutta. Kun mahal-taistelijoiden joukko oli koossa, heräsi kysymys, millä aseilla he taistelisivat. Saunan lauteilla asialle saatiin ratkaisu. Näin Daily Telegraph kuvaa saunakeskustelua vuonna 1994 julkaistussa Zabludowiczin muistokirjoituksessa:

"Tarinan mukaan Zabludowicz istui eräänä päivänä saunassa ja jutteli Tampellalle työtä tekevän eläköityneen kenraalin kanssa. Keskustelu kääntyi kranaatinheittimien myymiseen Israelille, mutta kenraali sanoikin yllättäen: "Miksi ette valmistaisi niitä itse?" Zabludowicz teki työtä käskettyä." (s. 92)

Saunakeskustelun lopputuloksena kenraali otti yhteyttä Tampellaan ja agentti Zabludowicz israelilaiseen Solel Bonehiin. Niin syntyi yhteisyritys Soltam, joka valmisti ja myi Tampellan kranaatinheittimiä, tykkejä ja ammuksia. Ensin aseet menivät Israeliin, mutta myöhemmin kauppaa käytiin useiden maiden kanssa.  Sodan jälkeen poliittinen tilanne Suomessa oli tulenarka, erityisesti asekauppoja ajatellen. Äärimmäistä varovaisuutta tarvittiin, koska Pariisin rauhansopimus määritti, että Suomessa voitiin valmistaa aseita vain omille puolustusvoimille. "Neuvostomiehityksen uhka oli vähintään varjona niin päättäjien kuin kansalaistenkin mielessä." (s. 94) Viranomaisia huijattiin monin tavoin aseviennissä, mm. niin, että laivattaessa aseita Israeliin, ne merkittiin vientiasiakirjoissa   maatalouskoneiksi.

Kirjan kuvitusta

"Hän bluffasi lopulta itsensä läpi koko elämän." (s. 25)

Yhteistyön tiivistyttyä Tampellan kanssa Zabludowicz hankki asunnon Tampereelta. Asioiden hoitaminen Tampellan johdon kanssa sujui mallikkaasti. Johtaja Åke Kihlmanista, suuresta Israelin ihailijasta, tuli Zabludowiczin luotettava yhteistyökumppani ja ystävä. Tampellan asekauppa kukoisti ja aseita myytiinkin kaikille halukkaille. Tampellan kranaatinheittimien ja tykkien mainetta nosti vuonna 1967 käyty kuuden päivän sota Israelin ja kolmen arabimaan välillä. Puolustusministeri Moshe Dayanin sanotaan kertoneen, että "kiitos voitosta sodassa kuului etenkin ranskalaisille Mirage-hävittäjille ja Tampella-tyypin heittimille." (s. 185-186) Säännöllisin väliajoin aseyhteistyö Suomessa nousi median kohuotsikoihin, mutta koskaan Zabludowiczin nimi ei noussut esille. Zabludowiczin työura oli menestystarina kulissien takana. Hän ei koskaan janonnut julkisuutta. Mörttinen toteaakin, että Zabludowicz oli mies, joka viihtyi melkeinpä missä vain paitsi julkisuudessa.

"Hitler ei asu enää täällä, mutta minä asun." (s. 99)

Puolassa syntynyt ja kasvanut Zabludowicz ei koskaan käynyt leireiltä vapauduttuaan kotimaassaan. Sen sijaan liikematkoilla hän yöpyi niissä hotelleissa, joissa Hitler oli ollut majoittuneena. Yksi sellaisista hotelleista oli hotelli Imperial Wienissä. Hotellin toinen kerros oli ollut Hitlerin vakiomajapaikka Itävallassa. Hotellin alle oli rakennettu jopa bunkkerit Hitleriä ja SS-johtaja Himmleriä varten. Myös Pariisin Hotel de Crillon oli Hitlerin ja Zabludowiczin suosima hotelli. Samoin natsien jäljittäjä Simon Wiesenthal yöpyi Hitlerin suosimissa hotelleissa. 

Zabludowicz kuoli miljardöörinä vuonna 1994 Israelissa, missä hän vietti viimeiset elinvuotensa opiskellen pyhiä kirjoja. Hänellä oli kaksi lasta, joille jättiomaisuus siirtyi. Toinen lapsista Poju on mm. Tapparan suurin omistaja Tamhockey-yhtiön kautta. 

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Se selvittää monen monta asiaa Zabludowiczin salaperäisestä elämästä. Toimittaja Matti Mörttinen on tehnyt valtavan työn selvittäessään Zabludowiczin ennen tuntemattomia elämänvaiheita. Lopputuloksena on kiinnostava, hyvin kirjoitettu elämäkerta salaperäisen suomalaismiljardöörin elämän taipaleesta. Mielenkiintoinen valokuvaliite täydentää kirjan tekstimateriaalia.

Shlomo Zabludowicz (kirjan kuvistusta)