Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa. Matka yksinvaeltajan mieleen. Lector Kustannus Oy. 2022. 282 sivua 

Arvostelukappale kirjailijalta

"Joka suuntaan silmänkantamattomiin oli puuttomia tuntureita, metsäisiä vaaroja ja selkiä, soita ja jänkiä vihreän kaikissa eri sävyissä, kuruja ja kiviä, puroja ja lampia. Kaikki ihmisen tekemä oikein loisti poissaolollaan. Toisaalta olin siinä laelle kivettyneenä kuin nuppineulan pää, ympäröivän luonnon kannalta täysin mitätön ja merkityksetön. Mikään ei muuttuisi, vaikken siinä olisikaan. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä melkoisen pieneksi."

"Koska haluan. Ja voin." 

Oli maaliskuu 2019, kun 38-vuotias Vesa Nieminen teki päätöksen lähteä vuoden vaellukselle Lapin maisemiin. Aikamoinen päätös! Taustalla oli turhautumista, tylsistymistä, ehkä masennustakin. Kun päätös oli tehty, sitten olikin vuorossa matkaan valmistautuminen. Nieminen teki sen hyvin perusteellisesti. Hän luetteloi asioita, mitä tulee tehdä. "Asunnon myyminen, työpaikasta irtisanoutuminen, eräopaskoulusta valmistuminen, ruoan kuivaus, varusteiden testailu. Ja tietenkin se reitin suunnittelu, jonka jo olinkin aloittanut."

Valmisteluihin meni puolitoista vuotta. Lähtö vaellukselle sujui suunnitelmien mukaisesti. Ja se päättyi myös suunnitelmien mukaisesti, tasan vuoden päästä.  

Kirja koostuu päivittäisistä päiväkirjamerkinnöistä. Jokaiselle päivälle Nieminen on antanut päivää kuvaavan otsikon. Esimerkiksi vaelluksen ensimmäisen päivän otsikko on "Alku aina hankalaa." Eikä se todellakaan ollut helppo päivä. Satoi, oli kylmä, piti kahlata polvisyvyisessä jääkylmässä vedessä. Luonto oli ottanut vaeltajasta turhat luulot pois. "Mitä jos tämä reissu katkeaa jo ensimmäisenä päivänä?" Mutta ei matka siihen katkennut. 

"Se on menox, sano Anni Lenox."

Matka jatkui kävellen, hiihtäen tai meloen. Välillä kauniissa auringonpaisteessa, välillä ruskamaisemissa, välillä sateessa tai pyryssä, välillä sankassa lumisateessa, välillä talven kaamoksessa. Vaeltaminen ja matkan jatkaminen olivat pääasioita, mutta yhtä tärkeää oli antaa aikaa itselle ja nauttia luonnon suuruudesta. Monet hetket olivat merkityksellisiä, levolliset hetket teltan pystytyksen jälkeen tai tunturin laelle kiipeäminen tai vaikkapa tuleen tuijottaminen. Ja mitä merkitsikään sauna omassa rauhassa ja letut siihen päälle. Ajatuksille oli annettava tilaa. Luonto kirkasti merkityksellisiä asioita. Tuli tunne, että elämää pääsee katsomaan kauempaa. 

Matkan varrelta löytyi kiinnostavia erikoisuuksia. Sellainen oli mm. Karhu-Korhosen kirjasto Jäkäläpään laella Lemmenjoen kansallispuistossa. Tämä kullankaivaja Karhu-Korhosen 80-vuotislahja on Suomen syrjäisin kirjasto.

"Sataset paukkuu."

Kilometrit eivät olleet Niemiselle vaelluksen tärkein juttu, mutta kyllä hän niitä tarkasti seurasi. Ensimmäiset tuhat kilometriä oli taivallettu, kun hän oli Sokostilla, Itä-Lapin korkeimmalla tunturilla. Matkaa oli silloin tehty 90 päivää. Sitten vain jatkamaan matkaa kohti uutta.

Voi kuinka monta kertaa kaipasin karttaa, jotta olisin voinut seurata Niemisen reittiä. Ainoastaan vaelluksen alkuosa Hetta-Pallas Montellinmajoineen oli minulle tuttua seutua. Olisithan voinut googlailla, sanoo joku. Aivan, olisinhan voinut niin tehdä.

Ihan yksin ei Niemisen tarvinnut koko matkaa taivaltaa. Välillä oli isä seurana ja sitten löytyi Heidi, elämän rakkaus.

"Kun yksi asia loppuu, niin toinen alkaa."

Matka taittui ja vuosi tuli täyteen kesäkuun lopulla. Kilometrejä kertyi huikeat 2800. Vaellus vaihtui yhteiseksi poluksi Heidin kanssa.

Luin mielelläni tätä kirjaa. Niemisen kieli on sujuvaa, humoristista ja helppolukuista. Iso plussa kirjan ulkoasulle. Kirja on kaunis. Peruselementit - typografia, paperin laatu, tekstin asettelu ja kansi - ovat kunnossa. Lukemisenkin jälkeen kaunista kirjaa on kiva selailla. Valokuvat ovat aina mukava lisä kirjassa. Tämän kirjan tasokkaat kuvat täydentävät ja konkretisoivat tekstiä.