Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz

 

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. Hollanninkielinen alkuteos Eindstation Auschwitz - Mijn verhaal vanuit het kamp (1943-1945). Suomentanut Sanna van Leeuwen. Graafinen suunnittelu Ulla Ollila. 253 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

"Aamulla herätys kello neljä. Paita pois, pesulle. Pari pisaraa vettä, ei saippuaa, kuivataan paitaan. Usein ei edes pääse vesihanan luo. Jospa matkalta löytyisi sadelätäkkö. On vielä hämärää, järjestytään riveihin, lasketaan työkunnat, ja kun on seisottu paikoillaan loputtoman pitkään, työkunta lähtee matkaan. Portilla Ober-Kapo ilmoittaa: Bauhof, 693 miestä. Kauhistus! Jos miehiä on liikaa, jos 660 riittääkin, Obersturmführer laskee 33 pois, sattumanvaraisesti, ja heidän pannaan sivuun. Heitä ei nähdä enää koskaan." (s. 149)

                               Eddy de Wind vuonna 1939. Kirjan kuvaliite.

Toinen maailmansota on alkanut. Juutalaisten vainotoimenpiteisiin on ryhdytty jo monessa maassa. Hollannissa juutalaiset oli erotettu kaikista julkisista viroista vuonna 1940. Seuraavana vuonna kieltoja tuli lisää, mm. kielto pitää kauppaa tai käyttää julkisia liikennevälineitä. Vuonna 1942 aloitetaan pakkosiirrot. Yksi Hollannin suurimmista kokoamisleireistä on Westerborkin leiri. Siellä hollanninjuutalainen lääkäriksi juuri valmistunut 27-vuotias Hans van Dam toimii vapaaehtoistyössä. Lääkäreille on annettu takuu, ettei heitä pakkosiirretä eteenpäin. Tähän lupaukseen Hans luottaa. Hänen työstään leirilääkärinä tulee rankkaa. Hän on se, joka tekee lääkärintarkastukset kuljetuksiin määrätyille vangeille. Hänen vastuullaan on päättää, kuka voidaan vapauttaa kuljetuksista. Liian sairaiden ei tarvitse lähteä. Olivatko hänen valintansa oikeita, sitä Hans miettii vielä sodan jälkeenkin. Leirin sairaalassa on sairaanhoitajana 18-vuotias Saksasta paennut Friedel. Nuoret rakastuvat ja heidät vihitään leirissä. Heillä on vahva usko tulevaisuuteen. He uskovat, että yhdessä he selviävät mistä vaan. 

"Nyt hän ei ollut enää tohtori van Dam, hän oli vanki 150822." (s. 25) 

Kun Hans oli ollut Westerborkin leirillä vuoden, Hansille ja Friedelille tulee käsky lähteä kuljetukseen. On syyskuu 1943. Käsky käy, vaikka Hans oli saanut lupauksen, ettei lääkäreitä pakkosiirretä. Kolmen päivän rankan junamatkan jälkeen he saapuvat Auschwitziin. "Se oli heille vain sana vailla syvempää merkitystä, ei hyvä eikä paha." (s. 13) Auschwitzin syvempi merkitys, pahuus, avautuu tulijoille hyvin pian. Junasta tulleet vangit "kotiutetaan" leirille: ensin valikointi, sitten omaisuuden takavarikointi, pään kaljuksi ajaminen, tatuointi, syöpäläismyrkyllä suihkutus ja lopuksi vaatteiden jako. Ensimmäisenä vuorossa on "vasemmalle, oikealle" -valikointi. Vasemmalle, suoraan kaasutettaviksi, menevät huonokuntoisimmat, kun taas voimakkaammat, nuoremmat ja vahvemmat saavat vielä mahdollisuuden. Naiset ja miehet erotetaan toisistaan, niin tapahtuu myös Hansille ja Friedelille. Vangit parturoidaan tylsillä partaterillä ja sen jälkeen he saavat lapun, jossa on numero. Hans saa numeron 150822. Numero tatuoidaan hänen käsivarteensa.  Effektenkammerissa eli omaisuusparakissa säilytetään vankien vaatteita ja arvotavaroita. Jos joku päästetään pois leiriltä, hän saa täältä omaisuutensa takaisin. Paitsi juutalaiset. Heitä ei päästetä pois. "Heille ei ollut määrätty rangaistusta, joten heitä ei myöskään vapautettaisi." (s. 23)

"Lyönti, ärjäisy, kirosanoja, mutta kuka niitä laski?" (s. 61)

Portilta he katselevat leiriä. Pääleirillä, Auschwitz I:ssä, on suuria kaksikerroksia kasarmeja, päällä katto ja pienet ullakkoikkunat. Portin teksti Arbeit macht frei ei vielä avaudu uusille vangeille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on todellinen helvetin portti. Käy myös ilmi, että leiriltä ei ole vapaaehtoista poispääsyä, niin tehokkaasti suurijännitteisten langoin, piikkilangoin ja vartiotornein alue on ympäröity. SS-miesten raakuus näkyy jo heti alkumetreillä. Tulijoita pilkataan, heille huudellaan, heitä tönitään, tuupataan, potkitaan ja myös ammutaan. 

"...tämä kuolema on pukeutunut univormuun, sillä kaasuhanaa käyttää univormupukuinen mies: SS." (s. 7)

Hans on onnekas lääkäritaustansa ansiosta. Hän saa työskennellä apulaisena sairastuvassa ja näin hän välttyy raskaimmilta töiltä. Jonkun mitättömän rikkeen vuoksi Hans komennetaan kolmeksi viikoksi äärimmäisen raskaisiin tierakennustöihin ja kerran hänet passitetaan Birkenaun puolelle rakennusmateriaalikomppaniaan. Mutta onneksi hän pääsee takaisin sairastupaan. Aika kuluu, ja jokainen päivä pitää ottaa vastaan elossa pysymisen haasteena. Raskaiden työpäivien jälkeen mustat pörssit aloittavat toimintansa. Kaupanteko on vilkasta, jokainen mietti, miten saisi vaihdetuksi leipäpalan vaikkapa keittoannokseen tai johonkin piilotettuja koruja vaikkapa tupakkaan. 

Hansilla on silloin tällöin mahdollisuus nähdä ja vaihtaa muutama sana Friedelin kanssa. Friedel on läheisessä parakissa numero 10. Se on Experimentenblock, koeparakki. "Siellä elää naisia, joita itseään professoreiksi kutsuvat sadistit ovat pahoinpidelleet raaemmin kuin yhtäkään naista on koskaan pahoinpidelty turmellen heidän kauneimman ominaisuutensa: naiseuden, kyvyn tulla äidiksi." (s. 6) Myöskään Friedel ei säästy sterilisaatiolta. Sen suorittaa hänelle leirin kuuluisa lääkäri Josef Mengele. Näihin kokeisiin moni nainen kuolee. Kuolemaa näkee leirissä joka päivä, ihmisiä kuolee nälkään, sairauksiin, väsymykseen, toivottomuuteen, pakkotyöhön, iskuihin, ampumisiin sekä kaasukammioihin. Arviot Auschwitzin kuolinluvuista vaihtelevat. Tämän kirjan mukaan Auschwitzissa sai surmansa yli neljä miljoonaa juutalaista (s. 239). Useimpien arvioiden mukaan Auschwitzissä murhattiin 1,1 - 1,5 miljoonaa ihmistä, joista noin miljoona oli Euroopan juutalaisia. Päivittäinen uhrimäärä oli noin 700 henkeä. Luonnollisesti olennaista ei ole se, mikä oli kuolleiden määrä, vaan pikemminkin se, miten tällainen oli mahdollista Auschwitz-Birkenaussa ja muissa keskitysleireissä. Siitä huolimatta ihmettelen kirjailijan antamaa suurta arviota kuolleiden määrästä. Vai lieneekö kyseessä painovirhe? Kun itse vierailin Auschwitzissa, ostin sieltä Teresa and Henryk Swiebockin Auschwitz-oppaan The Residence of Death, jossa siinäkin arvio kuolleiden juutalaisten lukumäärästä on noin 1,1 miljoonaa.  

"Loppu häämötti jo." (s. 174)

Tammikuussa 1945 neuvostoarmeijan edetessä Puolasta kohti Saksaa Auschwitzin vangit - ne jotka kykenivät - laitettiin kuolemanmarssille. Marssi oli todellakin nimensä mukainen. Olosuhteet olivat ankarat ja moni kuoli marssilla. Friedel lähtee marssille Hansin estelyistä huolimatta. Hans päättää jäädä leirille, piiloutuu vaatekasaan ja ryhtyy välittömästi kirjoittamaan päiväkirjaa. Kirjan fiktiivinen Hans kertoo leirikokemuksistaan kolmannessa persoonassa. Koska kaikki eivät pystyneet lähtemään kuolemanmarssille, Hans auttaa leiriin jääneitä vankeja, joista kukaan ei ole huolehtinut ja joille kukaan ei ole antanut ruokaa. Hän kuuntelee vankien kohtaloita, sellaisten, jotka vielä pystyvät kertomaan. Hän tapaa myös kreikkalaisen professori Kabelin, joka oli palvellut Sonderkommandossa, erikoisjoukoissa, joiden vastuulla olivat keskitysleirien kaasutukset. Professori kertoo Hansille kaasukammioiden toimintaperiaatteista. Kuvaus on uskomaton. Miten kukaan pystyy tällaiseen, tällaisen suunnitteluun, tällaisen toteuttamiseen?

"Uskotko sitten, että syyllinen on ainoastaan SS tai paremmin sanottuna puolue?" Kabeli kysyi. "Onko muu kansa pelkkiä enkeleitä?" "Ei varmastikaan", Hans myönsi. "Koko Saksan kansa on tästä vastuussa. Nyt ne häviävät sodan ja kieltävät johtajansa. Mutta jos he olisivat voittaneet sodan, kukaan ei ikinä kysyisi Führeriltä, mitä keinoja hän oli käyttänyt ja mihin kaikki kommunistit ja juutalaiset ovat joutuneet." (s. 207)

Kirjan ensimmäiset sivut. Toisella sivulla on kirjan ensimmäinen lause: "Kuinka kaukana ovat nuo sinisinä siintävät vuoret?" Kirjan kuvaliite.

Jotta emme unohtaisi

Keskitysleireistä, varsinkin Auschwitzistä, on kirjoitettu paljon. Eddy de Windin kirja on todennäköisesti ainoa kirja, joka on kirjoitettu leirissä. Päiväkirjan vahvuus on autenttisuus. Se on autenttinen kuvaus leirin tapahtumista sillä tavalla kuin kirjoittaja ne koki. Päiväkirja on kuvausta Hansin jokapäiväisestä selviytymisestä natsien mielivallan alaisena. Samalla päiväkirja on ainutlaatuinen ja ajaton kuvaus ihmismielen pahuudesta. Kirjasta muodostuukin arvokas lisä holokaustista kuvaavaan kirjallisuuteen. Kaikki uusi tieto liittyen natsien hirmutekoihin ja tähän historian synkkään aikaan on tärkeää ja arvokasta. Vaikka Auschwitzin tapahtumat ovat tulleet tutuiksi monista kirjoista, sain kirjasta uutta tietoa liittyen leirin loppuvaiheiden kuvauksiin, kuolemanmarssiin ja leiriin jääneiden kohtalojen kuvauksiin. Kirjan kiinnostavuutta lisää kuvaliite ja tekstiä valaiseva sanasto. Kirjan tapahtumat jäävät mietityttämään lukijaa pitkäksikin aikaa. 

"Minun oli pakko pysyä hengissä, halusin elää, jotta voisin kertoa siitä, kertoa jokaiselle, vakuuttaa ihmiset siitä, että se oli totta..." (s. 229)

Osallistun tällä kirjalla Jokken Rauhan haasteeseen The Second World War.